Parin vuoden kirjastossa istumisen jälkeen oli aika kohdata todellisuus. Lähdin kolme viikkoa sitten Norjaan keräämään aineistoa kirjallisesta konfliktista, jolle väitöskirjani pohjaa. Yllättäen väitöskirjani onkin lihaa ja verta.

Kuten varmaan aina keskellä aineistonkeruuta, myös minun on juuri nyt vaikea sanoa väitöskirjatutkimuksestani paljoakaan. Parin vuoden ajan tutkimusongelmani oli ollut teoreettinen ja päänsisäinen. Viimeisten kolmen viikon aikana olen kohdannut todellisuuden, jossa ihmiset yllättäen tuntevatkin kirjailijan, ovat olleet raivoissaan tai innoissaan kirjasta tai ovat mukana toukokuussa alkavassa oikeudenkäynnissä.

Ensin tuli pieni shokki. Tajusin, että se mikä oli ollut yksinkertaista ja mustavalkoista, olikin yllättäen monimutkaista, kun jokaisella haastateltavalla oli perusteltu mielipide asiasta ja yksityiskohdat alkoivat hajottaa kokonaiskuvaa.

Sen jälkeen hieman innostuin. Oli mahtavaa, kun tutkimus heräsikin eloon ja uutta materiaalia vyöryi syliini. Jos syksyllä olin kyllästynyt aiheeseeni, ainakin matka auttoi siihen sairauteen.

Parin viikon jälkeen aloin kuitenkin väsyä. Åsne Seierstadin kirja Kabulin kirjakauppias (2002), jota tutkin, on tuttu jokaiselle norjalaiselle. Kirjasta käyty keskustelu ja kirjan jättimenestys on johtanut siihen, että tässä maassa on vaikea löytää ihmistä, joka ei tuntisi tapausta. Tähän mennessä en ole törmännyt yhteenkään. Väsyttäväksi asian teki se, että parin viikon jälkeen ymmärsin jokaisen kohtaamisen tai kontaktin olevan minulle potentiaalinen aineistonkeruuhetki. Selitettyäni uudelle tuttavuudelle syyn Norjan vierailuuni sain aina jonkinlaista palautetta – eli aineistoa. Siitä tuli myös hieman syyllinen olo: oliko jokainen kohtaamani ihminen minulle vain väline?

Väsymyksen jälkeen iski pieni paranoia. Mitä enemmän opin tapauksesta, sitä selvemmin ymmärrän, että joitain asioita en tule koskaan tietämään. On selvää, että ihmiset eivät halua kertoa kaikkea, mitä tietävät. Mitä jos ymmärränkin kaiken väärin?

Lopulta vainoharhaisuus väheni. Tutkimus perustuu sille, minkä voi tietää, eikä sille, mitä ei voi tietää.

Nyt, kun aikaa on jäljellä viikko, matka vaikuttaa melko onnistuneelta, mutta yhtälailla tiedän, että Norjaan on palattava. Liian moni asia jäi tekemättä. Luulen, että kotiin minulla on vietävänä enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.