Minna Lintinen

Opettajaharjoittelijan on harjoitteluaikanaan seurattava muiden opettajien tai harjoittelijoiden pitämiä oppitunteja. Niille pääsy harjoittelukoulussa on periaatteessa vaivatonta: etukäteen ei tarvitse ilmoittaa tulostaan ja kaikille tunneille saa mennä.

Käytännössä toteutus on kuitenkin teoriaa monimutkaisempaa. Opettajat nimittäin usein hämmästyvät vierailupyyntöä esittäessäsi ja koettavat torjua tulosi sivistyneesti: ”Ei minulla ole harjoittelijoita tässä jaksossa.” tai ”Ei meillä ole tänään mitään erityistä.” tai ”En ole millään lailla valmistautunut harjoittelijan tuloon.” tai ”Ei minulle ole ilmoitettu tästä etukäteen.” tai ”No, tulkaa nyt sitten.”

 Jos taasen yrität harjoittelun alussa tungetella opiskelijakaverisi tunnille, saat takuuvarmasti kuulla ainakin seuraavaa: ”Hei, älä pliis tuu. Mä en oo yhtään ehtiny valmistella!” tai ”Älä tuu, mua jännittää jo valmiiks ihan kauheesti!” tai (anovasti) ”Et kyllä tuu…”.

 Mitä eroa? Harjoittelun jatkuessa pätevät opettajat jatkavat selityksiään, miksi heidän tuntejaan ei kannata seurata. Opiskelijat taasen saavat lisää itsevarmuutta, ja jotkut jopa kutsuvat seuraamaan omia tuntejaan.

 Miksi näin? Yksi vastaus on ehkä se, että alussa me opettajaharjoittelijat luulemme, että meiltä vaaditaan spektaakkelimaista opetusta joka ikisellä tunnilla. Muiden tunteja seuratessamme me kuitenkin havaitsemme, että observointia vastaan haraavat opettajat pitävät aivan tavallisia oppitunteja. Me harjoittelijat saamme siitä itsevarmuutta, mutta minne ja milloin katoaa pätevien opettajien itsevarmuus, jos oma tunti ei omasta mielestä ole seuraamisen arvoinen?