Tapahtui saunassa perjantaina: 9-vuotias poika kysyy opettajaharjoittelijaäidiltään: ”Äiti, koska ne, siis millä luokalla koulussa opetetaan englannissa ne kirosanat?” Äiti vastaa nauruaan pidätellen, että ei niitä kyllä koskaan, eikä millään luokalla koulussa opeteta. ”No mistä ne sitten oppii?”, kysyy poika hämmästyneenä. Äiti vastaa: ”Kavereilta ja esimerkiks leffoista.” Johon poika toteaa epätoivoissaan: ”Ihan epäreilua!”.

Niin onkin. Ja vielä epäreilumpia voivat olla kokemukset koulumaailmasta. Jos luokassa on yksikin levottomampi oppilas, hänen kanssaan opettajalla on käytännössä päivittäin useita vuorovaikutustilanteita. Joskus levoton oppilas vain kaipaa saada olla pieni lapsi, ehkä avutonkin sellainen. Joskus levottomuus voi kummuta siitä, että opettaja ikään kuin käskee oppilaan olemaan milloin pirteä sekä yhteistyö- ja toimintavalmis, milloin taas yksilötyöskentelyyn keskittyvä hiljaisen työskentelyn osaava taituri. Oppilaan vireystila ei kuitenkaan toimi käsi kädessä ja yhtä aikaa opettajan käyttämien työtapojen (ryhmätyö, pistetyöskentely, yksilötyöskentely ym.) mukaan. Ja siinäpä se ongelma piileekin, ainakin harjoittelijan silmissä.

Kun jokainen oppilas on yksilö, ja opettajan olisi hyvä käyttää monipuolisia työtapoja, niin miten ihmeessä luokan kaikki oppilaat saadaan yhtä aikaa haettua omista ”maailmankaikkeuksistaan” virittäytymään opettajan haluamaan psykososiaaliseen tilaan?

Tässä tapahtuu väistämättä se, että kiltit ja hiljaiset taipuvat tekemään opettajan tahdon mukaan. Vilkkaammat oppilaat eivät kuitenkaan aina kykene sopeutumaan kesken tunnin tapahtuviin ja usein nopeisiinkin työtavan vaihtoihin. Heitä opettaja siis paimentaa tilanteesta ja tunnista toiseen. Sillä aikaa hiljaiset ja kiltit eivät ehkä koe opettajansa kanssa muuta vuorovaikutusta kuin hyvän huomenen sanomisen päivän alussa. Ihan epäreilua!