Tajusin etten ole missään vaiheessa kertonut mitä oikeasti teen. Viime postauksessa kerroin mitkä ovat syyt siihen, että hiirimakit ovat kiinnostavia ja kolme viikkoa sitten mainitsin päivärytmistäni yleisesti. Nyt voin mennä vähän erityisempään suuntaan.

Kun illalla tarkastamme ansat, käymme jokaisen nappaamamme hiirimakin kohdalla suurin piirtein samat asiat: ruumiinmitat  mitataan ja ulostenäytteet otetaan jokaiselta. Nämä ovat helppoja ja mukavia – pääosin. En osaa vieläkään suhtautua kylmäverisesti kivesten mittaamiseen työntömitalla. ”Rohkeasti vaan, kyllä sen tuntee kun painaa kivekseen” oli ohje. Ei ole niin helppoa miehelle.

Jos saamme kiinni makin, jota emme ole aiemmin napanneet, tekemistä riittää: pitää merkitä mikrosirulla, ottaa hammasvalokset iän määritystä varten ja DNA-näytteet. Ja kaiken tämän aikana pitää muistaa, että hiirimakeja pitää stressata mahdollisimman vähän. Toimivasta työtavasta kertoo se, että yhtään hiirimakia, josta ainakaan tietäisimme, ei ole kuollut tutkimuksen takia. Tämä on ihan hyvä saavutus, ja erityisen miellyttävä tutkimuksessa, jossa tutkitaan yksilöiden ikääntymistä.

Sormien kanssa pitää olla tarkkana, hiirimaki tarttuu mihin tahansa mikä on saavutettavissa, sekä hampaillaan että raajoillaan. Koska näillä kavereilla on niin säälittävän pieni leukavarustus, verta ei valu, mutta epämiellyttävä nipistys tuntuu joka tapauksessa. Kuten aiemmin sanoin, jotkut yksilöt ovat helpompia, jotkut vaikeampia. Jotkut ovat myös innokkaita ansaan tulijoita, vaikka eivät tykkää käsittelystä. Rajao tulee säännöllisesti joka kerta samaan ansaan ja taistelee aina yhtä vahvasti vastaan. Addie on lähes yhtä luotettava, mutta hän taasen vain köllii paikoillaan koko käsittelyn ajan. Vaikeimmat rimpuilevat ja hamuavat hampaillaan mitä tahansa mitä näykkäistä tai rimpuilevat kivesten mittauksen aikana. Helpoimmat vain ovat paikallaan.

Nyt on meneillään kiireisimmät ajat, kun parittelukausi on vauhdikkaimmillaan. Parittelu tapahtuu kahden viikon aikana ja nyt kaikki yksilöt ovat liikkeellä. Isojen hiirimakimäärien lisäksi lisästressiä aiheuttaa kaksi asiaa: Ensiksikin, naaraat ovat vastaanottavaisia vain yhden yön ajan. Haluamme siis vapauttaa ne mahdollisimman nopeasti, etteivät he menetä mitään oleellista. (Tosin, hiirimakit parittelevat tuon yön aikana luultavasti jokaisen vastaantulevan koiraan kanssa, joten kyse ei ole siitä että he eivät kohtaisi Sitä Oikeaa.) Toiseksi, paritteluaikana makit ovat entistä aggressiivisempia, kun testosteroni painaa päälle. Käsittely siis saattaa olla tavallista vaikeampaa.

Onneksi Sarah, pitkäaikaisseurannan aloittaja, tuli viime viikonloppuna avuksemme ja meitä on nyt neljä ahkeraa käsiparia työstämässä makeja. (Ilokseni hän myös kertoi, että blogillani on lukijoita, tiettävästi tutkimusryhmämme suomea osaavat ihmiset.)

Tämän kerran kuvituksena on Manatena, nuori yksilö, joka on ensimmäinen, johon omin tärisevin käsin asetin mikrosirun. Manatena on malagassia ja kääntyy suomeksi ’toivo’.