Eeva Ruuska palaa Keniaan tuttuna.
Aika tuntuu liitävän – on jo kulunut monta kuukautta edellisestä blogipäivityksestä. Väliin on mahtunut niin datan keräämistä, sen ja kirjallisuuden analysointia kuin uusi kenttätyöjaksokin. Syksyllä tapahtuneen, ensimmäisen kenttätyöjakson jälkeen Helsingin talvi tuntui entistäkin kylmemmältä ja pimeämmältä. Helsingin kesähelteitä ja päivän pituutta päivitellessä on hieman vaikea muistaa, kuinka Kenian auringosta olikaan vaikea palata marraskuun pimeneviin iltoihin!
Talven aikana kentältä kerättyä dataa maanpeitteestä oli kuitenkin hyvä analysoida opiskelijakirjasto Aleksandrian neloskerroksen ryhmätyötilassa – minulle sopii työskentely pienen hälinän ympäröimänä, oli paikkana sitten opiskelijakirjasto tai kahvila. Oma kannettava on lähes välttämättömyys satelliittikuvien kanssa työskennellessä – vain muutamille yliopiston koneille on asennettu tarvittavia ohjelmia, ja ne sijaitsevat Kumpulan kampuksella.
Dakatcha Woodlandin metsissä, pelloilla, teillä ja kylänraiteilla on nyt vietetty aikaa kahteen otteeseen. GPS:llä kerätyt maastotukipisteet erilaisten maanpeitteiden (mm. pellot, erityyppiset metsäalueet, tiet, kasvillisuudesta paljaat alueet, vesistöt) alueelta on luokiteltu ja muunnettu Excelin ja ArcGIS –ohjelmien kautta pistetiedostoiksi, jolloin numerodatasta tulee visuaalisesti esitettävää spatiaalista dataa.
Paluu kentälle tapahtui huhtikuussa, jolloin vietin kuukauden kenttäjakson Keniassa. Kolmas kerta toden sanoo – nyt Kenia tuntui maalta, jossa voisi viettää pidempiäkin aikoja yhtäjaksoisesti, esimerkiksi työn puitteissa. Tietoisena huhtikuussa alkavasta pitkien sateiden kaudesta lähdin matkaan mieli valmiina suunnitelmiin tapahtuviin muutoksiin. En tiennyt pääsenkö esimerkiksi tutkimusalueeni kaikkiin kolkkiin sadekaudella teiden muuttuessa ylitsepääsemättömiksi.
Kenttäjakso ylitti kuitenkin odotukseni: maanpeitteen ja puuhiilen tuotantopaikkojen tarkkailu onnistui hyvin, sillä sadekausi oli myöhässä. Tutkijan onni on kuitenkin paikallisten epäonni: laihoiksi jääneiden syyssateiden jälkeen kevään pitkät sateet olivat myös myöhässä (ja jäivät lopulta normaalia vähäisimmiksi), mikä tarkoittaa sekä ruokapulaa että siitä johtuvaa ruoanhinnan nousua. Tämän lisäksi Keniassa koettiin toukokuussa polttoaineen hinnannousu – jossa osasyynä ovat kansainväliset markkinat, mutta myös paikallisen energiasektorin korruptio.
Kentälle paluu oli logistisesti ensimmäistä kertaa helpompaa, yhteydet paikallisiin Dakatcha Woodlandin alueella oli jo luotu, en ollut enää (ainakaan kaikille) vain ”taas uusi valkoinen alueella”. Pienen pieni Marafan kylä, jossa yövyin, ei ollutkaan enää kolkko syrjäkylä, vaan tuttu paikka, johon palasin hyvillä mielin. Matkaan lähteminen varautunein odotuksin usein palkitaan: lopputulos yllättää positiivisesti. Toisen kenttäreissun ohjelmasta jäi lopulta puuttumaan vain muutama suunniteltu haastattelu. Toisaalta, ajoin ensimmäistä kertaa elämässäni autoa, tutustuin paremmin paikallisten arkeen, keräsin paljon dataa graduani varten ja tapasin jo ystävikseni muuntautuneita kenialaisia tuttuja.