Johanna Hohenthal ja Juho Haapala Taitavuorilla ja muissa legendaarisissa paikoissa.    

Palasin Keniaan yliopiston Taitavuorten tutkimusasemalle Suomessa vietettyjen kevätkuukausien jälkeen toukokuun lopulla. Kuukaudet ovat ehtineet vierähtää jo elokuuksi, mutta näiden blogitekstien kirjoittaminen jäi väliin alkukesältä lähinnä huonojen nettiyhteyksien (joiden vuoksi kuvien ja tekstien lähettäminen mihinkään vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä) ja pienten lomamatkojen vuoksi. Alkukesästä sain kuitenkin väitöstutkimukseni toisen osan mukavasti käyntiin. Kerron siitä myöhemmissä blogeissa.

Minulla on ilo kertoa, että tällä kertaa en kirjoittele näitä tekstejä täällä tutkimusaseman sohvannurkassa aivan yksin. Minulla on nimittäin mukanani hyvä ystäväni, tutkimusavustajani ja ”kollegani” Juho Haapala, joka opiskelee vesi- ja ympäristötekniikkaa Aalto-yliopistossa. Hänellä on ollut tänä kesänä projektinaan tutkimusaseman vesiputkien uusiminen ja sadevedenkeruujärjestelmän suunnittelu. Lisäksi Juho on tutustunut paikallisiin vesivarojen hallintakäytäntöihin. Juho vieraili asemalla jo viime vuodenvaihteessa ja toimi silloin tutkimusavustajanani. Kiipesimme hänen kanssaan myös Mount Kenyalle ja teimme retkiä Taitan lähisavanneille. Tässä blogissa voittekin lukea Juhon matkapäiväkirjamaisella kuvauksella omasta Kenia-kokemuksestaan.

Afrikka pienoiskoossa

Juho Haapala

Varsinkin silloin, jos perinteiset kesälomat ovat jääneet viime vuosina vähiin ja jos kesänsä sattuu viettämään Taitavuorten tutkimusasemalla ja jokiuomissa kahlaten, on hyvä muistaa myös rauhoittua ja pysähtyä tutkimaan laajempaa ympäristöään. Lähdin siis kaluamaan Kenian perukoita, tutkimusmatkalle tutkimusmatkan sisällä. Eteeni levittäytyi niin kulttuurillisesti kuin maisemallisestikin ainutlaatuisen monimuotoinen maa.

Afrikka on täynnä mysteerisiä, legendaarisia nimiä, kuten Victoria-järvi, Timbuktu, Capkaupunki, Niili ja Serengeti. Näiden nimien kuuleminen saattaa nostaa mieleen esimerkiksi kivääriinsä nojailevan, valkoisiin sonnustautuneen, safarikypäräpäisen englantilaisen tutkimusmatkailijan kantajalauman keskellä.  Matkani sisälsi monia näistä legendaarisista nimistä, mutta ovatko ne nimensä veroisia? Aloitetaan pääkaupungista, Nairobista, jonka leikkisä lempinimi ”Nairobbery” kertoo kaupungin nykymaineesta yhtenä maailman vaarallisimmista miljöistä elää. Nairobin jakomielitautinen amerikkalaistyylisten pilvenpiirtäjien skyline levittäytyy maailman suurimpiin slummeihin kuuluvan, noin miljoonan asukkaan Kiberan yllä. Kaupunkin keskustan ulkokuori vaikuttaa – ja onkin – selkeästi Kenian vauraimmalta ja länsimaisimmalta hameisiin sonnustautuneineen, ostoskasseja kantavineen ladyryhmineen. Toisaalta mahdollisuus tulla ryöstetyksi kadulla keskellä kirkasta päivää on edelleen suuri, vaikka viime vuosina ryöstöjen määrä onkin vähentynyt. Nairobissa palveleekin satojatuhansia vartijoita. Elintasoerot kasvavat joka päivä, moottoriteiden ilmestyessä pikkuhiljaa kattamaan kaupungin kasvavia liiketoiminnan tarpeita. Toisaalta ehkäpä juuri slummialueiden läpi puskevat moottoritiet symboloivat sitä kehitystä, joka ennen pitkää tulee selvittämään hallitsemattoman kaupungistumisen tuomat ongelmat – ainakin Nairobissa. Pääkaupungin kehittyminen näyttääkin siltä, että se voisi päästä joskus lempinimestään eroon.

Matkani jatkui pääkaupungista Afrikan toiseksi korkeimman vuoren, Mt. Kenyan, rinteille. Vaikka vuoren jäätiköt ovatkin Kilimanjaron tapaan suurimmilta osin paenneet ja käpertyneet piiloon ilmastonmuutoksen silmistä, pilkottaa vuoren huipuilla edelleen lumivaippa. Vaellus alangolta vuoren huipulle kesti vain pari kolme päivää, sallien tuskin aikaa akklimatisoitumiseen – Keniavuori onkin juuri tästä syystä yksi vaarallisimmista, ilman kiipeilyvälineitä trekattavista paikoista. Kiipeäminen joka tapauksessa kannattaa, sillä huipulta näkee kirkkaana aamuna noin neljänsadan kilometrin päässä siintävälle Mt. Kilimanjarolle, mikä on pisin etäisyys, jonka maapallolla voi paljain silmin nähdä. Maisemallisten kokemusten lisäksi vuorten endeeminen kasvisto ja eläimistö kivikossa aurinkoa palvovine vuorisopuleineen tarjoavat elämyksiä – unohtamatta pakkasöitä lämmittämättömissä vuoristomajoissa rottien keskellä…

Keniavuoren huipulla

Kenian keskiosat kuuluvat Itä-Afrikan hautavajoamaan, jonka tuliperäisestä toiminnasta hyötyvät nyt kaikki kenialaiset geotermisen energianoton muodossa. Matkani ei ikävä kyllä suuntautunut tällä kertaa hautavajoamaa myöten pohjoisen aavikoille, eikä yhden legendaarisen kaiun, Lake Victorian rannoille. Koko maan pohjoisosa on lähes asuttamatonta seutua, joka kärsii tällä hetkellä pahimmasta kuivuudesta kuuteen vuosikymmeneen. Kolme peräkkäistä satoa on tuhoutunut vähäisten sateiden vuoksi ja noin 3,5 miljoonaa kenialaista näkee nälkää tätä kirjoittaessani. Lisäksi naapurimaissa, kuten juuri itsenäistyneessä Etelä-Sudanissa, Etiopiassa ja Somaliassa kuivuus koettelee miljoonia, yhteensä jo yli kymmentä miljoonaa ihmistä elää ruoka-avun varassa. Kenian puolelle saapuu tällä hetkellä kaksi tuhatta ihmistä päivittäin maailman suurimpaan, yli 600 000 ihmisen pakolaisleiriin. Sen sijaan vaihdan huonolla omalla tunnolla maisemaa vetiselle rannikolle ja tutustun swahilikulttuurin historiaan.

Kenian rannikko Lamusta Mombasaan ja Tansanian puolelle Dar es Salaamiin saakka on pitkään ollut Swahilikulttuurin kotialuetta. Kulttuuri syntyi kaupankäynnin alettua Aasian, Lähi-Idän ja Euroopan välillä Itä-Afrikan rannikolla. Swahilikulttuuri onkin täydellinen sekoitus rohkeita arabialaisvaikutteita, islamia ja aasialaisia kulttuureita välimerellisellä vivahteella. Myös arkkitehtuuri ilmentää kulttuurien sekoittumista yhdistettynä omintakeisiin yksityiskohtiin. Paras nykypäivän esimerkki swahiliarkkitehtuurista on edelleen näkyvissä Kenian pohjoisrannikolla, Lamun saarella, samannimisessä, pienessä satamakaupungissa, jonka kapeita kujia eivät autot mahdu ajamaan, vaan ne ovat korvattu aasein.

Lamun swahilityyliin kuuluu yksityisen ja yleisen tilan rajojen tarkoituksellinen hämärtäminen: Kaupungin kujat ovat täynnä pieniä syvennyksiä, joissa on talojen varsinaisen sisäänkäynnin lisäksi mukavia kivisohvia vieraille – talon isäntä kun on ainoa mies, jonka on sopivaa ylittää sisäänkäynnin kynnys. Näin kapeat kujat toimivat myös korttelin perheiden kanssakäymisen keskuksina ja oleskelutiloina. Swahilikulttuurin värikategoriaan kuuluu tummaa eebenpuun väriä, tumman punaista, keltaista ja luonnonvalkoista, joilla massiivipuiset swahilihuonekalut ja kivipenkit on värjätty. Vahvat sävyt tuovat mieleen Masai-heimon kuosit ja varusteet, jotka voi nähdä Kenian lipussa.

Kauas on kuitenkin swahilikulttuuri kaikonnut etelärannikon Mombasasta, joka samaan aikaan on ja ei ole tunnetun laulunsa arvoinen. Kyllä, siellä on kuumaa ja kosteaa, muttei merenrantaa rauhaisaa. Itä-Afrikan paras syvän veden satama on tehnyt kaupungista kiireisen, intialaistyylisen teollisuuskaupungin, jonka laitureilta niin eurooppalaiset kuin aasialaiset tuotteet löytävät tiensä läpi Afrikan. Lisäksi Mombasan ja koko etelärannikon parhaat hiekkarannat toimivat nykyään ökyhotellien vieraiden leikkikenttänä. Onneksi pohjoisrannikolta löytää myös kilometreittäin tyhjiä puuterihiekkarantoja ja dramaattisia kallioita köyhän tutkijaopiskelijan tarpeisiin.

Lamun rannikolla

Afrikka-sana tuo yleensä ihmisten mieleen heti alkuun savannin, ehkä norsun tai leijonan ylittämässä sitä, sekä taustalla olevan Kilimanjaron siluetin. Onkohan sattumaa, että uusi yliopiston tutkimusasema sijaitsee kivenheiton päässä tästä maisemasta? Vaikka itse Kilimanjaro sijaitseekin Tansanian puolella, muutaman sadan kilometrin päässä rannikolta, sen siluetti näkyy jo satojen kilometrien päähän Kenian puolelle. Tsavon kansallispuistoissa voikin hyvällä onnella saada kuvan leijonalaumasta makailemassa puun varjossa, taustalla tuo Afrikkaa symboloiva vuori. Itse Taitavuoret ja tutkimusasema sijaitsevat suojassa Tsavon tasankojen yllä, keskellä monimuotoisia vuoren huippujen pilvimetsiä ja niiden vedestä eläviä köyhiä, mutta onnellisen oloisia maatalousyhteisöä.

Heti Kilimanjaron siluetin jälkeen Afrikka tuo monien mieliin ne monet luonto-ohjelmat, joissa valtavat gnu-antilooppi- ja puhvelilaumat ylittävät hätäisesti jokea, jossa krokotiilit jo odottavat valmiina juhliin. Myös tämä yhdeksi maailman seitsemästä ihmeestä tituleerattu näytelmä, Suuri vaellus, tapahtuu osittain Kenian puolella, Masai Maran ruohotasangolla, jonne miljoonat eläimet vaeltavat Serengetin loppuun kalutuilta, kuivilta laitumilta. Tämän matkani kohokohdan säästän viimeiseksi, korostaakseni sitä valtavaa ihmetystä ja kunnioitusta luontoa kohtaan, jonka tämän näytelmän näkeminen sai minut tuntemaan. Ne miljoonat antiloopit, silmän kantamattomiin jatkuvat laumat ja auton edessä rohkeasti parittelevat leijonat… käsittämätöntä. Olen kateellinen punaisiin sonnustautuneille masaille, jotka ovat asuttaneet niitä tasankoja aikojen alusta, nykyään eläen tosin osittain turismista tai maanviljelystä. Silti useimmat masait yhä paimentavat eläinlaumojaan, käyttävät keihäitään, rei’ittävät korvansa ja elävät kulttuurinsa mukaisesti, rinnan nykymaailman kanssa.

Matkatessani ympäri Keniaa, olen huomannut, että maa on orjakauppahistoriastaan, siirtomaavallasta ja wanna-be-länsimaistumisesta huolimatta yhä mitä erilaisimpien heimokulttuurien täplittämä ja rikastuttama yhteiskunta. Lisäksi Kenian maantiede sisältää alueita Afrikan korkeimmista vuorista savanniin ja pilvimetsistä meren hiekkasärkkiin ja jopa koralliriuttoihin. Voidaan sanoa, että Kenia edustaa Afrikkaa pienoiskoossa.