Kävellessäni Wundanyissa jalkapallokentän ohi, pysähdyin katselemaan koulun poikien joukkueen treenejä – tai oikeammin treenit pysäyttivät minut katsomaan niitä. Tekniikkavalmennuksen tai strategian läpikäymisen sijaan koko joukkue nimittäin juoksi tanssien täsmälleen samassa tahdissa rivissä kentän ympäri, kuin parhaatkin cheerleaderit – sillä erotuksella, että osalla joukkueen jäsenistä ei näyttänyt olevan edes pelikenkiä. Joka tapauksessa, selvittyäni hämmennyksestä ja tarkistettuani, että siinä todellakin oli jalkapallojoukkue harjoittelemassa, en voinut kuin hymähtää taas yhtä tapausta tottuneempana afrikkalaiseen rytmiin. Se ei ollut nimittäin ensimmäinen kerta, kun afrikkalainen tapa yhdistää rytmi mihin tahansa muuhun toimeen saa suomalaisen, perämetsien hiljaisuudessa varttuneen tönkkölantion hämmentymään.
Afrikassa kaikki kulkee omalla painollaan, yleensä suomalaiseen tehokkuuteen verrattuna tietenkin hyvin, hyvin hitaasti ja myöhään, mutta aina määrätyssä rytmissä. Esimerkiksi Kenian rannikolla Lamun saarelta poistuvat public boatit lähtevät aina rytmissä, jonka kapteeni ja matkustajat määrittelevät seuraavan näytelmän avulla: kapteeni haluaa tietenkin viivyttää lähtöä mahdollisimman kauan, jotta vene tulisi aivan ääriään myöten täyteen maksavia asiakkaita – sillä ainahan mahtuu yksi lisää. Siksi tyhjään veneeseen astuvat ensimmäisinä turistit, jotka eivät ymmärrä joutuvansa odottamaan tuntikausia lähtöä – okei, minä yhtenä heistä. Turistien alkaessa tunnin kuluttua, sovinnaisen odotusajan umpeuduttua vilkuilla turhautuneina kalliimpien pikaveneiden suuntaan kapteeni käynnistää moottorin hyväenteisesti ja turistit rauhoittuvat odottaakseen vielä vajaan tunnin verran lisää. Tässä kohtaa paikalliset alkavat hiljalleen valua veneeseen. Noin puolen tunnin kuluttua joku alkaa valittaa kapteenille omasta aikataulustaan ja ehkä yksi pukumies hypähtää jo salkkuineen veneestä ulos, kohti pikaveneitä. Nyt on kapteenin aika nostaa ankkuri. Sitten, veneen jo irtautuessa laiturista, sinne onkin mahdottomasti tulijoita; parvellinen laiturilla koko ajan lorvineita paikallisia miehiä (joiden aikaisempi läsnäolo paatissa olisi mahdollistanut lähdön jo tunnin aikaisemmin) syöksyy veneeseen. Tämä näytelmä toistuu muutamia kertoja päivässä – tunarit turistit, moottori käyntiin, endeemisen populaation lisääntyminen, reklamaatiot ja viimeinen hyökkäys valomerkin jälkeen. Kaikki kuitenkin näyttävät olevan lopulta ihan tyytyväisiä suorittamaansa rooliin.
Liikenteessäkin on Afrikassa ihan omanlaisensa rytmi, joka seuraa lähinnä kahdesta asiasta: teiden huonosta kunnosta ja, yllättäen, sateista. Pahinta on, jos kaupungissa alkaa sataa. Silloin kaikki alkavat käyttäytyä kuin pelkäisivät kaupungin alkavan tulvia. Katukaupat sulkevat ovensa, naiset yrittävät hädissään estää kampaustensa kastumisen (minäkin yrittäisin, jos olisi sellainen kampaus, jonka avaamiseen kuluu tunteja) ja kaikki – siis kaikki – haluavat kotiinsa ennen ruuhkien puhkeamista – mistä seuraa tietenkin tunteja kestävä liikennekaaos. En ole vielä täysin sisäistänyt tämän, ainakin Nairobissa tapahtuvan ilmiön logiikkaa, mutta täytyy myöntää, että siinä on tiettyä sähäkkyyttä – rytmiä. Toinen tapa päästä rytmiin käsiksi on ajaa tai olla kyydissä ihan normaaleilla maanteillä, joiden kuoppien väistelystä syntyvä rytmi muistuttaa ihan oikeasti laskettelua – oikea, vasen kantti, hyppy… Jos sattuu matkustamaan Royal Luxury –nimisen bussin takapenkillä, saa kuoppien lisäksi kuunnella kenttäpappia, joka saarnaa – tai pikemminkin huutaa melun yli – käytävällä Raamattu kädessään – tai vaihtoehtoisesti auton televisiosta voi katsoa jumppaohjelmaa!
Kaikkein ilmeisimpänä rytmikkyytenä ihmiset tuntuvat imevän musiikin tenhon itseensä jo äidinmaidossaan, sillä joka paikassa soitetaan musiikkia ja tanssitaan sen rytmissä – ei väliä, onko se amerikkalaista poppia, Bob Marleyn klassikoita vai perinteikkäitä sukuyhteisöjen rumpurytmejä, kaikki menee. Sitä paitsi, kaikki tuntuvat osaavan tanssimisen lisäksi myös laulaa. Harvoin näkee tapahtumia, joissa ei olisi yhteistanssia tai lauluja – minkä saa tuntea myös omissa nahoissaan kuunnellessa satojen metrien turvallisen desibelirajan takaa jokapäiväisiä kirkollismenoja – tai kirkollisbileitä. Luterilaiseen kulttuuriin tottuneelle ne ovat elämys. Se helppous, jolla kenialainen pääsee musiikkiin sisälle sekunneissa, antautumalla laulun ja tanssin vietäväksi, on yksinkertaisesti kadehdittavaa. Suomalaiseen hiljaiseen mökkimaisemaan tällainen spontaanius ei vain jotenkin sovi, mikä varmasti selittää tämän eron. Suomalaisen rytmitaju kumpuaa tuulen ujelluksesta lehdettömien puiden oksien välissä, siinä missä kenialaisen rytmitaju ammentaa busseissa vietetyistä jumppatunneista.
Keniassa aika vain soljuu eteenpäin – ja etenkin työaika. Kiirettä ei ole ja aikatauluja käytetään vitsikirjoina. Asioiden jatkuva jumiutuminen omien vaikutusmahdollisuuksien ulottumattomiin on toisaalta myös rauhoittavaa, kun suomalainenkin vihdoin alistuu tunnustamaan, ettei mitään ole tehtävissä, Hakuna matata. Stressitön työtahti on myös toisaalta kadehdittava ilmiö – sillä onko tehokas työkulttuurimme muka lopettanut kiireen? Afrikassa kiirettä ei ole, on vain itsekseen soljuva rytmi, jota ei sovi muuttaa.
Juho Haapala