Merentutkijat Susanna Hietanen ja Helena Jäntti astuivat tutkimusalus R/V Heincken kannelle Juhannuspäivänä Rostockissa kauniissa auringonpaisteessa. Matka alkoi lupaavasti, oli aurinkoista ja lähes tyyntä ja miehistö viritti alakerran isoon laboratorioon satelliitin kautta TV-lähetyksen, jonka pitäisi taata että myös jalkapallon MM-kisojen seuraaminen onnistuu monikansalliselta tutkimusryhmältä tieteellisen työn lomassa.

Juhannusaamuna päästiin vihdoin ja viimein matkaan. Tutkimusmatkojen suunnittelun aikajänne on yleensä parivuotinen jopa tällaisilla lyhyillä, Itämerelle suuntautuvilla matkoilla. Tätä matkaa alettiin siirtää ajatuksen asteelta todellisuuteen tammikuussa 2009 jolloin saksalaiset yhteistyökumppanit anoivat laiva-aikaa hankkeen käyttöön. Syksyllä varmistui noin kahden viikon käyttöoikeus tähän laivaan, minkä jälkeen alkoi tiukka miehitys-varustelu-reittineuvottelu. Mukaan mahtuu aina vähemmän porukkaa kuin halukkaita olisi. Tässä laivassa tutkijanpaikkoja on 12, ja kaksi tutkijaa jakaa aina hytin.

Kun merentutkimusaluksella halutaan tutkia jonkun toisen maan aluevesiä, jokaiselle tutkimusasemalle pitää erikseen anoa lupa kohdemaalta. Itämerellä, pienellä sisämerellä, ollaan lähes kaiken aikaa jonkun toisen vesillä, joten paperisotaa on runsaasti ja se kestää pitkään. Laivat pitää myös varustaa joka matkalle juuri sillä reissulla tarvittavilla tutkimuslaitteilla, joita metsästetään lainaksi tai vuokrataan milloin mistäkin. Näytteenottimet ja analyysilaitteet ovat kuitenkin niin kalliita, ettei olisi järkevää (eikä edes mahdollista) hankkia joka laivaan koko arsenaalia. Pienellä sumplimisella, eli hyvillä yhteistyösuhteilla (ja lopulta kovalla rahalla) eurooppalainen merentutkimuslaitteisto kuitenkin seilaa ympäri maailman meriä milloin kenenkin käytössä. Lisäksi jokainen matkalle lähtevä tuo mukanaan omat erityistarvikkeensa – mekin lähetimme kolme arkullista tavaraa hyvissä ajoin matkanjärjestäjälle laivaan tuotaviksi. Logistiikkaa siis riittää, ja matkaa edeltävinä päivänä (ja öinä) tutkijat pohtivat hermostuneina, mitä ovat mahdollisesti saattaneet unohtaa. Puuttuvia tavaroita kun ei pääsääntöisesti päästä enää mistään hakemaan.

Kaikki tuo hermostuneisuus kuitenkin aina hellittää siinä vaiheessa kun köydet irrotetaan. Ensimmäiset tunnit, joskus jopa päivät ovat vielä pientä hullunmyllyä, kun tavaroille etsitään parhaita mahdollisia paikkoja ahtaissa tiloissa, joissa joka ikinen tavara on sidottava kiinni. Siitä se sitten aina lupsahtaa sujuvaksi, ja merirutiinit näytteenottoineen ja tiukkoine ruoka-aikoineen rytmittävät pitkiksi venyviä päiviä. Väsymyksen huomaa joskus siitä että kollega alkaa yhtäkkiä puhua sinulle puolaa ja ihmettelee miksi naurat, tai siitä että kuljet ympäri labraa etsimässä koeputkitelinettä, joka on niinkin kaukana kuin vasemmassa kädessäsi. Tällä hetkellä tuo kaikki on vielä edessäpäin. Olemme juuri lähteneet Warnemünden satamasta, jonne saavuimme Berliinin kautta puoliltapäivin. Suurin osa tutkimusryhmän muista jäsenistä oli saapunut jo edellisenä iltana – kaksi Puolasta, kolme Hollannista, yksi Ruotsista. En kehdannut enää edes juuri mutista Juhannukseen ajoittuvasta lähdöstä sen jälkeen kun kuulin radiosta eilen toisen tutkimusryhmän lähteneen Juhannusaattona kolmikuiselle tutkimusmatkalle Grönlantiin! Ehdimme iltapäivällä muutaman tunnin järjestää ja sitoa kiinni tutkimusvarustustamme turistien uteliaitten katseitten alla satamassa ja kuljemme nyt upeassa auringonpaisteessa, lähes tyynessä kelissä kohti Arkonan allasta eteläisellä Itämerellä. Sinne saavumme aikataulun mukaisesti huomenna aamuvarhaisella.

Kuvateksti: Susanna Hietanen jokaisen tutkimusmatkan alkuun oleellisena kuuluvassa turvallisuusharjoituksessa. Kuva Helena Jäntti.