Hieman muokattu versio Tiede & edistyksessä 1/2013 ilmestyneestä arviosta (PDF).
Koivulaakso, Dan; Brunila, Mikael & Andersson, Li: Äärioikeisto Suomessa. Vastarintamiehiä ja metapolitiikkaa. Helsinki: Into Kustannus 2012.
Kuunnellessa Jyväskylän kaupunginkirjastossa 30.1.2013 nauhoitettua äänitettä syke nousee, kun tietää että yhdeksän minuutin kohdalla alkaa tapahtua. Satakunta kuulijaa seuraa Li Anderssonin ja Mikael Brunilan alustamaa keskustelutilaisuutta yhdessä Dan Koivulaakson kanssa kirjoittamastaan kirjasta Äärioikeisto Suomessa. Koivulaakso, jonka kimppuun on hyökätty keskustelutilaisuudessa pippurikaasulla muutamia kuukausia aikaisemmin, ei ole paikalla. Brunilan ehdittyä puhua vasta muutaman minuutin salin ulkopuolelta alkaa kuulua kolinaa ja tappelun ääniä, ja Brunila lopettaa lauseen kesken. Joku pyrkii sisään ovea hakaten. Väki pysyy salissa, kun ulkopuolella pulloja rikotaan ja lyöntejä vaihdetaan. Äänet vaikenevat ja pian tulee tieto, että järjestyksenvalvojaa on puukotettu.
Epäselvän tilanteen keskellä sovitaan, ettei tilaisuudesta poistuta yksitellen vaan ryhmissä turvallisuussyistä. Poliisi saapuu pian paikalle. ”Patriooteiksi” eli uusnatsijärjestö Suomen Vastarintaliikkeen jäseniksi alustavasti tunnistetut tekijät ovat paenneet. Vain muutaman minuutin kuluttua Brunila jatkaa katsaustaan uuden “etnopluralistisen” fasisti-ideologian synnystä 1960-luvun Euroopassa ja tilaisuus viedään olosuhteisiin nähden vähällä hämmennyksellä loppuun. Myöhemmin perussuomalaisten kansanedustaja Juho Eerola epäilee puukotusvälikohtausta kirjan mainostempuksi. Onko politiikan tutkimus 2010-luvun Suomessa yhtäkkiä tulenarkaa ja vaarallista?
Oikeistopopulismi ja fasismi
Kirja kartoittaa eurooppalaisen ja suomalaisen laitaoikeiston ideologiaa, historiaa ja toimintatapoja systemaattisesti ja ansiokkaasti, julkilausuttuna tavoitteenaan äärioikeiston vastustaminen. Viittaaminen akateemisiin lähteisiin, mediaan ja haastatteluihin laajaa ja tarkkaa: perustelemattomia väitteitä kirjasta ei löydy. Kirjoittajien oman poliittisen taustan huomaa etenkin mieltymyksessä vasemmiston ja oikeiston käsitteisiin poliittisen kentän jaottelussa. Pääteesi onkin, että vaikka äärioikeistolaisten toimijoiden kenttä vaikuttaa pirstaleiselta, erilaisilla laitaoikeiston ilmiöillä on toisiaan tukeva vaikutus.
Vaikka “oikeistolaistumisen” teesi on pääosin uskottava, perussuomalaisen valtavirtapopulismin ja suoranaisen fasismin yhteys esitetään ajoittain turhan suorana, ja keskitynkin tässä sen kriittiseen tarkasteluun. Siinä missä radikaalioikeistolaisen liikehdinnän nykytilan ja synnyn kartoitus on teoksen onnistuneinta antia (ja hyvä niin, onhan se sen päätarkoitus), paikka paikoin kirjan ongelmana on, ettei lukija täysin tiedä, mitä tekijät tarkalleen oikeistolaisuudella tai oikeistolaistumisella tarkoittavat – onko se palautettavissa kansallismielisyyteen?
Tämä etenkin siksi, että muuten kirja suhtautuu käsitteelliseen luokitteluun asiaankuuluvalla hartaudella. ”Äärioikeiston” (far right) ja ”radikaalioikeiston” (radical right) käsitteet esitetään toisilleen synonyymeinä toimiviksi yläkäsitteiksi, joiden alle luokitellaan ”oikeistopopulismi” (tai ”oikeistoradikaali populismi”) ja ”fasismi”. Oikeistopopulismi ja fasismi jakavat nationalistisen aatteen jossa kansakunta on politiikan ensisijainen yksikkö, mutta oikeistopopulistit ”eivät pyri nykyisen yhteiskunnallisen järjestyksen kumoamiseen” (s. 25) vaan kannattavat parlamentaarista demokratiaa. Ne vastustavat siis eliittiä järjestelmän sisällä, eivät itse järjestelmää.
Fasistisetkaan ryhmät eivät välttämättä käytä väkivaltaa, vaan kirja esittää eron aatteellisena toimintatapojen eron sijaan (s. 21). Populistit siis haluavat muutosta järjestelmän sisällä, fasistit vallankumousta. Tämän voi toki mieltää ”vain” ideologiseksi aste-eroksi, mutta olisin taipuvainen pitämään sitä melko merkittävänä sellaisena. Ideologiaa ja toimintatapoja on myös lopulta vaikeaa erotella tyystin toisistaan, sillä vaikka toisaalta ”[f]asismin toimivassa määritelmässä pääpaino on sisällössä, ei muodossa” (s. 21) eikä fasismiin ”välttämättä kuulu tietty rekvisiitta, väkivalta tai edes rotuopit” (emt.), kuitenkin jakoa oikeistopopulismiin ja fasismiin käytetään nimenomaan toimintatapojen radikaaliuden mielessä: ”on tehtävä jaottelu radikaalin ja maltillisen toiminnan, fasistien ja oikeistopopulistien välillä” (s. 30).
Liiallinen eronteko oikeistopopulismin ja fasismin välillä on tekijöistä jopa ”vaarallista” (s. 26) koska se kontribuoi yhteiskunnan ”fasistisoitumiseen” (emt.) vaikkeivät varsinaiset fasistiset ryhmät saavuttaisi valtaa. ”Sekä oikeistopopulistinen että fasistinen politiikka voikin olla likimain yhtä groteskia pyrkimyksessään luoda kansakunnasta homogeenisesti puhdas kokonaisuus”, tekijät kirjoittavat (s. 27), ja ”[n]ykyisen oikeistopopulismin synty liittyykin läheisesti fasistien yrityksiin päästä pois poliittisesta marginaalista” (s. 26).
Oikeistolaistumisen uhka
Nämä eri liikkeet näyttäytyvät kirjoittajille siis vain äärioikeiston eri strategioina kohti poliittista legitimiteettiä. Äärioikeistosta annetaan kuva pitkälti yhtenäisenä poliittisena toimijana joka valitsee strategiansa rationaalisesti toimintaympäristön mukaan ja joka on onnistunut tietoisessa projektissaan valtavirtaistaa kulttuurien sekoittamista vastustava ideologia. Kuva prosessista on ehkä ylettömän johdonmukainen, vaikka kirjaan haastateltu Suomen Sisun pitkäaikainen aktivisti Teemu Lahtinen epäilemättä mielellään esittääkin itsensä uusien ideologisten virtausten onnistuneena maahantuojana ja juurruttajana.
Koivulaakson, Brunilan ja Anderssonin mukaan politiikka ylipäätään on oikeistolaistunut ja uusi poliittinen kahtiajako vasemmiston ja oikeiston välisen jaon tilalla on jana, jonka ääripäät muodostavat konservatismi ja liberalismi – siis jakolinja oikeistokonservatismin ja oikeistoliberalismin välillä (esim. s. 17–18, 209–210). Kirjoittajille keskeinen on myös ajatus, että poliittiset ryhmittymät ja ideologiset virtaukset vaikuttavat diskursiivisesti varsinaista konkreettista poliittista valtaansa enemmän legitimoimalla näkemyksiään. Vaikka fasismi olisi ilmiönä marginaalinen, mahdollistaa sen vähäinenkin kasvanut legitimiteetti muiden puolueiden siirtymän kohti oikeaa. Ja kun fasismi määritellään oikeistolaisuuden äärimmäisimmäksi muodoksi, kaikenlainen oikeistolaisuus on askel kohti fasismia. Tämä tulkinta sortuu paikoin ylilyönteihin:
Breivikin toteuttaman joukkomurhan jälkeen vähemmistöjen oikeuksiin liittyviä tai vasemmistolaisia tapahtumia ei voi järjestää ilman uhkakuvien analysointia. Luomalla näitä uhkakuvia […] natsiryhmät edistävät oikeistopopulistien mahdollisuutta mellastaa vapaasti ja osaltaan painostaa muita puolueita oikealle […] Politiikan fasistisoitumisen ja viimeistään Saksassa paljastuneen uusnatsien tekemän murhasarjan sekä Anders Behring Breivikin massamurhan jälkeen kaikkeen radikaalioikeistolaiseen liikehdintään on puututtava […] (s. 209–210.)
Breivikin kammottavien tekojen katsotaan uhkakuvien kautta raivaavan tilaa oikeistopopulistiselle parlamentaariselle politiikalle, vaikka perusteltavissa olisi päinvastainenkin kanta – siis että Breivikin teot ja kirjoitukset kaikessa äärimmäisyydessään sulkevat vallan ovia monikulttuurisuuden kyseenalaistajilta.
Ovatko populismi ja identiteettipolitiikka “oikeaa” politiikkaa?
Liiallinen luotto vasemmisto–oikeisto -akseliin, jolle eri käsitellyt poliittiset muodot sijoitellaan, yksinkertaistaakin analyysiä tarpeettomasti. Samalla kun tekijät kritisoivat ”ääri-ilmiöiden” niputtamista yhteen (s. 19), he yhdistävät fasismin ja oikeistopopulismin samojen, synonyymisten ääri- ja radikaalioikeiston käsitteiden alle, ”jotka korostavat fasismin ja oikeistopopulismin yhteisiä piirteitä” (s. 30), mikä tietenkin on poliittinen valinta. Niin suomalaista kuin eurooppalaistakin populismia lähestytään siis vain oikeiston käsitteen kautta, siitä huolimatta että kirjan alussa maalailtiin poliittisten jakolinjojen muuttuneen perinteisestä luokkasidonnaisesta oikeisto–vasemmisto -jaosta ”elämäntapapolitiikan” konservatismi–liberalismi -jaoksi.
Kirjoittajat tuntuvat näkevän tämän kritisoimansa yhteiskunnan ”oikeistolaistumisen” myös kehityksenä, joka ikään kuin ”epäpolitisoi” politiikan: ”[perussuomalaiset] kirjoittaa näin identiteettipoliittista kertomusta, jossa käsitellään kapitalismin ristiriitoja symbolisesti, mutta ei puututa siihen sisäänrakennettuihin ongelmiin.” (s. 248.) Sopii kuitenkin kysyä, onko konservatiivi–liberaali -akselilla tapahtuva identiteettipoliittinen politisaatio vähempiarvoista, vai onko ”oikeistolaistumisena” käsitteellistetty kehitys sittenkin vain siirtymää luokkaristiriitojen ensisijaisuudesta kohti uusia kysymyksiä, ja siten oikeastaan politiikan uudelleenherättämistä enemmänkin kuin sen kuoppaamista.
Perussuomalainen puoluehan ei itse määrittele itseään oikeistolaiseksi, eivätkä tutkijatkaan ole lainkaan yksimielisiä pitäisikö sitä käsitellä vasemmisto- vai oikeistopuolueena vai kumpanakaan (ks. esim. Arter 2010, Grönlund & Westinen 2012). Se kuitenkin vaaliohjelmiaan myöten auliisti myöntää olevansa populistinen – siksi populismin käsittelyä perussuomalaisten yhteydessä olisi toivonut enemmän. Kirjoittajille puolue näyttäytyy kuitenkin vain oikeistolaisuuden airuena.
Siinä mielessä he ovat tietenkin oikeassa, että perussuomalaisten olemassaolo on legitimoinut arvokonservatiivisia, rasistisiakin asenteita, mutta syitä puolueiden luokkasidonnaisuuden hälvenemiseen, työväenluokan uudelleenmäärittelyn tarpeeseen ja talousargumenttien nousuun kyseenalaistamattomiksi perusteluiksi politiikassa on etsittävä pidempiaikaisista ja hitaammista yhteiskunnallisista murroksista. Tämä kehitys on enemmänkin avannut perussuomalaisten kaltaiselle, ei järin luokkasidonnaiselle ja talouspolitiikaltaan ambivalentille konservatiivipuolueelle mahdollisuuden toimia pinnan alla muhineiden konservatiivisten mielipiteiden (ks. esim. Kestilä 2006) äänitorvena sen sijaan että perussuomalaiset olisivat vielä ehtineet oikeistolaistaa poliittista kenttää kovin merkittävästi.
Uusi radikaalioikeisto perustuu etnopluralismiin
Se, ettei perussuomalaisuus tyhjene radikaalioikeistolaisuuteen, ei toki tarkoita ettei perussuomalaisissa olisi radikaalioikeistoa. Kirja kartoittaa ansiokkaasti nykyisen eurooppalaisen äärioikeistolaisen ideologian rakentamisen ja maahantuonnin hegemoniaprojektina, joka käynnistyi vuoden 1968 vasemmistoliikehdinnästä innostuneiden akateemisten fasistien Gramsciin tarttumisesta Ranskassa. Uutta äärioikeistolaista poliittista filosofiaa alettiin rakentaa etnopluralismiksi kutsutun ideologian kautta.
Ranskan nykyisen Front Nationalin syntyyn johtaneen Nouvelle Droite -liikkeen keskeinen ideologi Alain de Benoist uudelleenmuotoili vanhentuneesta raa’asta biologisesta rasismista legitiimimpää ideologiaa, jossa rotujen sijasta on olemassa etnisyyksiä tai kulttuureita, ja ongelmaksi esitetään näiden kulttuurien yhteensopimattomuus. Muilla kulttuureilla on kyllä olemassaolon oikeus, eikä niitä välttämättä esitetä edes puhujan kulttuuria huonommiksi, mutta sekoittaa niitä ei pitäisi, sillä se olisi monimuotoisuuden vähenemistä, ei lisääntymistä. Kulttuurinen diversiteetti on siis sinänsä tärkeää biodiversiteettiin verrattavalla tavalla, ja todellisia rikollisia ovatkin monikulttuurisuutta kannattavat kulttuurien sekoittajat, jotka kieltävät kulttuurien ”oikeuden eroon”. Tämä tietenkin yhä edellyttää kulttuurien määrittelyä luonnollisiksi omalakisiksi monoliiteiksi, vaikka rodun käsitteestä onkin luovuttu, ja lopulta poliittiset implikaatiot ovat rasistisia, vaikka retorinen käännös on merkittävä.
Tämän ideologisen kehityksen, sen muun muassa Suomen Sisu -järjestön kautta tapahtuneen maahantuonnin ja perussuomalaisiin asettumisen kartoittaminen on tärkeää ja luettava kirjan ansioksi. Suuri osa eurooppalaista oikeistoradikaalia liikehdintää ja myös perussuomalaisten oikeistoradikaali siipi on perustellusti ymmärrettävissä tämän kehityksen huipentumana.
Perussuomalaisten maahanmuuttoon keskittyvä ”intellektuellin äärioikeiston” siipi onkin saavuttanut puolueessa huomattavaa vaikutusvaltaa ja ääntä, mutta sen ja maalaispopulistisen ”vennamolaisen” siiven välillä on selkeä ero. Puolue ei ole redusoitavissa maahanmuuton vastustamiseen. (Ks. esim. Borg 2012, Ylä-Anttila 2012.) Populismia ei voi pitää vain oikeistolaisena ilmiönä, vaikka se tämänhetkisessä eurooppalaisessa puoluekentässä saakin usein oikeistolaisen muodon (esim. Mudde 2007).
Esimerkiksi perussuomalaisten edeltäjän Suomen maaseudun puolueen käsittely Koivulaakson, Brunilan & Anderssonin tekstissä ”oikeistopopulistisena” (s. 70) on selkeän ongelmallista, kun tutkimuksessa sitä on käsitelty yhtä lailla vasemmistopopulistisena tai vaikeana luokitella vasemmisto–oikeisto -akselilla (Helander 1971), mikä pätee perussuomalaisiinkin. Tarve käsitellä poliittisia ilmiöitä ensisijaisesti vasemmisto–oikeisto -akselin kautta tekee jälleen analyysistä yksinkertaistavan.
Vihollisen legitimoinnista
Muistaen kirjan julkilausutun tavoitteen – siis suomalaisen äärioikeiston ideologian ja toimintatapojen sekä niiden historian dokumentoinnin jotta sen vastustaminen olisi mahdollista – voi teoksen kuitenkin todeta ajoittaisesta mutkien suoristamisesta huolimatta tavoitteessaan onnistuneeksi. Vaikka tekijöiden oma poliittinen kanta toimii lähtökohtana ja vastapuoli määritellään vastapuoleksi, siihen suhtaudutaan pääosin viileän analyyttisesti.
Vielä sananen poliittisen väkivallan uhasta, josta lähdin liikkeelle. Keskeinen määrittelykamppailu aiheessa käydään siitä, ovatko tapaukset yksittäisiä vai osa laajempaa tendenssiä ja poliittista liikettä. Viime vuosien hyökkäyksiä on haluttu joissain erikoisia piirteitä saaneissa puheenvuoroissa pitää satunnaisina yksittäistapauksina niiden vähättelemiseksi. Toisaalta kuitenkin niiden tulkitseminen osaksi koherenttia poliittista liikettä tarkoittaa myös että niiden tekijät ovat osin onnistuneet tavoitteessaan, väkivallan sisällyttämisessä poliittisen toiminnan keinovalikoimaan. Ehkä myös siksi jotkut ovat olleet haluttomia tulkitsemaan väkivaltaista äärioikeistoa koherenttina poliittisena projektina, välttääkseen sen legitimointia. Ja siksi väkivaltaan suhtautuminen on niin piinallisen paradoksaalinen tehtävä: poliittista väkivaltaa ei pitäisi laskea poliittisten strategioiden piiriin, mutta samalla se on tuomittava poliittisena väkivaltana, jolloin tulee samalla vahvistaneeksi sen olemassaolon motiiveineen. Väkivallan tai sen konkreettisen uhan kohteella ei kuitenkaan juuri ole tulkinnallisen valinnanvaran ylellisyyttä.
Kirjallisuus
Arter, David 2010: The Breakthrough of Another West European Populist Radical Right Party? The Case of the True Finns. Government and Opposition, 45 (4), 484–504.
Borg, Sami 2012: Perussuomalaiset. Teoksessa Borg, Sami (toim.): Muutosvaalit 2011. Oikeusministeriön selvityksiä ja ohjeita 16/2012. 191–210.
Grönlund, Kimmo & Westinen, Jussi 2012: Puoluevalinta. Teoksessa: Borg, Sami (toim.): Muutosvaalit 2011. Oikeusministeriön selvityksiä ja ohjeita 16/2012, 156–188.
Helander, Voitto (toim.) 1971: Vennamolaisuus populistisena joukkoliikkeenä. Hämeenlinna: Karisto.
Kestilä, Elina 2006: Is There Demand for Radical Right Populism in the Finnish Electorate? Scandinavian Political Studies, 29 (3), 169–191.
Mudde, Cas 2007: Populist Radical Right Parties in Europe. Cambridge: Cambridge University Press.
Ylä-Anttila, Tuukka 2012: What is Finnish about the Finns Party? Political Culture and Populism. Pro gradu -tutkielma, Helsingin yliopisto.