Helsingin yliopisto
Vaellan reppu selässä ja tapaan ihmisiä, joiden tarinat koskettavat minua sydänjuuria myöten. En tutkijana pysty pysymään kylmänä ja etäisenä. Tunnen yhteyttä. Selittämätöntä kiitollisuutta saamastani myönteisestä hyväksynnästä.
Miten ihmiset, jotka ovat kokeneet jo pienestä pitäen niin kovia, voivat osoittaa sellaista myötätuntoa ja hyväksyntää toisiaan kohtaan? Ihmiset ovat paljaana toistensa edessä. Ja minä tutkijana pääsen osaksi heidän myötätunnon rinkiään.
Teen seitsemättä vuotta tutkimusta nuorten itsenäistymisestä sijaishuollosta. Olen tutustunut itsenäistyviin nuoriin ja heidän työntekijöihinsä sekä Suomessa että Englannissa. Tutkin sitä, miten nuoret kokevat lähdön sijaisperheestä tai lastensuojelun laitoksesta. Kysyn, miten heidän itsenäistymistään olisi voitu tukea vielä paremmin.
Tämä on tutkimusmatkani nuorten maailmaan. Samalla kun olen hyvin kiitollinen siitä, millaisia nuoria, työntekijöitä ja tutkijoita olen tällä matkallani kohdannut, olen myös surullinen siitä, miten joidenkin nuorten elämä on ollut taistelua jo pienestä pitäen. Elämä ei kohtele oikeudenmukaisesti kaikkia eikä anna kaikille samoja mahdollisuuksia. Koskettavinta on ajatella nuoria, jotka kokevat, ettei heillä ole ketään läheistä aikuista, johon he voisivat turvautua tai luottaa. Miltä tuntuu vaeltaa kaduilla, kun ei tiedä mitä tekisi elämällään? Miettiä, oliko hoitajille vain yksi työtehtävä ja osa heidän arkisia rutiinejaan, tai miksi suhde vanhempiin ei toiminut.