Kolmas vuosi

 Kandi:

 

EMOOTIOT KOLLEKTIIVISEN TOIMINNAN LUONTEEN MÄÄRITTÄJINÄ

Suuttumuksen ja halveksunnan vaikutus ryhmän käyttäytymiseen

 

 

 

 

 

Sisällys

 

1 Johdanto. 1

2 Kollektiivisen toiminnan selitysmallit 4

2.1 Kollektiiviset toimintataipumukset vastauksena ryhmän huonoon asemaan: aikaisemmat teoreettiset selitysmallit 4

2.2 Kollektiivisen toiminnan integraatiomallit: pystyvyyden ja suuttumuksen polku. 5

2.3 Kollektiivisen toiminnan integraatiomallit: sosiaalinen identiteetti, epäoikeudenmukaisuus ja pystyvyys  6

3 Reaktiot ryhmän epäedulliseen asemaan. 7

Tilanteen hyväksymisestä kollektiiviseen protestiin. 7

4 Emootiot kollektiivisen toiminnan luonteen määrittäjinä. 9

4.1 Sosiofunktionaalinen näkökulma emootioihin. 9

4.2 Suuttumuksen ja halveksunnan sosiaaliset funktiot ja luonne. 11

4.3 Suuttumus ja halveksunta reaktioina ryhmän epäedulliseen asemaan. 12

5 Pohdinta. 14

5.1 Integraatiomallien oivallukset ja puutteet 14

5.2 Siddiquin ja kumppanien anti kollektiivisen toiminnan tutkimukselle ja tulevaisuuden tutkimuksen haasteet 16

5.3 Sokea vihan ilmaus vai suunniteltu poliittinen kannanotto. 17

5.4 Uuden tietämyksen rajoitukset ja soveltaminen käytäntöön. 18

Lähteet 19

 

 

 

 

1 Johdanto

Lontoo ja useat muut Britannian suurkaupungit ovat viikonvaihteesta lähtien ilta illan jälkeen kokeneet pahimmat mellakkansa sitten 1980-luvun.(- -.) Mellakat lähtivät liikkeelle lauantaina, kun poliisi ampui mustan miehen epäselvissä olosuhteissa Tottenhamin alueella. Kun sosiaalipalveluja, koulutustukia ja nuorisotoiminnan määrärahoja leikataan, poliisi jää köyhissä lähiöissä monien ainoaksi kontaktiksi viranomaisiin. (Toivottomien raivoa Britanniassa, 10.8.2011.)

Uutisesimerkki kuvaa onnistuneesti ryhmien välisten protestien syntyä ja syitä, jotka voivat johtaa kollektiiviseen toimintaan oman ryhmän aseman parantamiseksi. Sosiaalisesta kategorioinnista johtuvaa epätasaista resurssien jakautumista ilmenee niin valtioiden välillä, yhteiskunnassa, työpaikalla kuin perheen sisälläkin (Wright, Taylor, & Moghaddam, 1990a). Reaktiot resurssien epätasaiseen jakautumiseen vaihtelevat hyväksynnästä kollektiiviseen väkivaltaan (mt.). Kun eurooppalaiset tehdastyöläiset keskeyttävät tuotantolinjastonsa ja ryhtyvät istumalakkoon työvoimaleikkausten uhatessa tai kun palestiinalaiset sotilaat ampuvat ohjuksin israelilaista yökerhoa taistellessaan kansallisesta vapaudestaan, on kyse sosiaalipsykologisesti merkittävistä kollektiivisen toiminnan muodoista. Kollektiivisella toiminnalla viitataan käyttäytymiseen, jossa ryhmän jäsenet toimivat ryhmänsä edustajina ja tavoittelevat parempaa asemaa koko ryhmälle (Taylor, Moghaddam, Gamble & Zeller, 1987).

 Siihen, mikä saa alistetussa asemassa elävän ryhmän nousemaan vastarintaan tai passiivisesti hyväksymään tilanteensa, on etsitty vastauksia sosiaalipsykologian tieteenalalla jo useiden vuosikymmenten ajan (esim. Runciman, 1966; Siddiqui, Tausch, Spears, Saab, Becker, Christ, Singh, 2011; Tajfel & Turner, 1979; van Zomeren, Postmes & Spears, 2008; Wright ym. 1990a). Ryhmäsuhteiden tutkimuksen klassikkoteoriat, kuten suhteellisen puutteen teoria (relative deprivation theory, RDT, Runciman, 1966; Walker & Smith, 2002), ja sosiaalisen identiteetin teoria (social identity theory, SIT, Tajfel & Turner, 1979) ovat selittäneet ryhmien välistä kollektiivista protestitoimintaa ryhmän jäsenten kokemalla epäoikeudenmukaisuudella sekä tilanteen muuttamiseen liittyvillä pystyvyysuskomuksilla. Ryhmän pystyvyyden tunteella viitataan ryhmän jäsenten yhteiseen käsitykseen tilanteen muutettavuudesta (Bandura, 1995).

Nykytutkimuksen empiiriset löydökset ovat kuitenkin osoittautuneet ristiriitaisiksi Tajfelin ja Turnerin (1979) oletusten kanssa, joiden mukaan kollektiivista protestitoimintaa ilmenee ensisijaisesti epätasapainoisessa sosiaalisessa järjestelmässä, jossa ryhmien välisten suhteiden muutos nähdään mahdollisena. Suhteellisen puutteen teoriat (Crosby, 1976) ovat vastaavasti painottaneet suuttumukseen liittyvien tunteiden keskeistä merkitystä poliittisille liikkeille ja vallankumouksille. Uudet empiiriset löydökset viittaavat kuitenkin siihen, että suuttumus liittyy erityisesti normatiiviseen kollektiiviseen toimintaan, kuten rauhanomaisiin mielenosoituksiin, lakkoihin ja äänestämiseen eikä radikaaliin kollektiiviseen toimintaan, kuten terrorismiin ja mellakoihin (Siddiqui ym., 2011).

Vaikka emootioiden vaikutus kollektiiviseen protestitoimintaan on nähty varhaisista teorioista lähtien keskeisenä protesteja muokkaavana voimana (Runciman, 1966; Walker & Smith, 2002; Tajfel & Turner, 1979), vasta uudemmat kokonaisvaltaiset kollektiivisen toiminnan mallit ovat kyenneet avaamaan emootioiden ja ryhmäprosessien välistä vuorovaikutusta (Siddiqui ym., 2011; van Zomeren, Spears, Fischer, & Leach 2004; van Zomeren ym., 2008). Van Zomeren ym. (2004) ovat esittäneet kahden polun mallin kollektiivisen toiminnan selittämiseksi, mikä on muuttanut käsitystä erityisesti radikaalin toiminnan kuten poliittisesti motivoituneen väkivallan, terrorismin ja mellakoiden luonteesta (Siddiqui ym., 2011). Mallin mukaan kollektiiviseen toimintaan on kaksi erillistä polkua eli pystyvyyspolku ja emotionaalinen polku. Ryhmä etenee kollektiiviseen toimintaan seuraten jompaakumpaa polkua. Myöhemmin van Zomeren ym. (2008) ovat kehittäneet mallin, jossa sosiaalinen identiteetti toimii kollektiivisen toiminnan keskeisenä selittäjänä ja sitoo ryhmässä koetun pystyvyyden ja suuttumuksen osaksi ryhmän identiteettiä. Sosiaalisella identiteetillä tarkoitetaan henkilön ryhmäjäsenyyksiin perustuvaa käsitystä itsestä (Taifel & Turner, 1979).

Edellä mainituilla teorioilla ei kuitenkaan ole pystytty selittämään radikaalin kollektiivisen toiminnan emotionaalisia syitä. Yksi selitys tähän löytyy emootiotutkimuksen piiristä, jossa on kiinnitetty huomiota suuttumuksen rakentavaan ja järjestystä säätelevään luonteeseen (Fischer & Roseman 2007). Fischer ja Roseman (2007) määrittelevät suuttumuksen sen sosiaalisen funktion avulla. Suuttumuksen sosiaalisena funktiona on sosiaalisen toiminnan ylläpito ja esteiden raivaaminen yksilön toiminnan tieltä. Tähän pyritään muuttamalla toisen henkilön käyttäytymistä lyhytaikaisilla vastustavilla tai vihamielisillä yhteenotoilla tai hyökkäyksillä (mt.). Suuttumuksesta Fischer ja Roseman (2007) erottavat vielä halveksunnan tunteen, jonka sosiaalisena funktiona on ohjauksen sijaan halveksunnan kohteen sulkeminen pois sosiaalisesta verkostosta.

Miten suuttumus ja halveksunta sitten liittyvät kollektiivisiin protesteihin? Suuttumuksen on huomattu esiintyvän ennen kaikkea tilanteissa, joissa ryhmän pystyvyyden tunne on suuri ja joissa on kysymys läheisistä ryhmien välisistä suhteista, kun taas halveksunnan on todettu ilmenevän etäisissä ryhmien välisissä suhteissa ja tilanteissa, joissa ryhmän pystyvyyden tunne suhteessa toisen ryhmän toimintaan on vähäinen (Siddiqui ym., 2011). Joskus poliittisten tai etnisten ryhmien välisissä suhteissa vallitsee pysyvä epäoikeudenmukaiseksi koettu ja tiettyä ryhmää suosiva statusjako. Kyseinen tilanne voi rajoittaa huonossa asemassa olevan ryhmän poliittisen viestinnän kanavia ja siten ryhmän pystyvyyden tunnetta. Toisen ryhmän kohdellessa syrjittyä ryhmää epäoikeudenmukaisesti saattaa se nousta vastarintaan turvautuen epänormatiivisiin kollektiivisiin toimiin, kuten väkivaltaisiin mellakoihin tai terrorismiin. Näitä toimia on ymmärretty aikaisemmin heikosti, koska pystyvyyden tunteeseen ja suuttumuksen kasautumiseen nojaavat mallit eivät ole ottaneet huomioon halveksunnan vaikutusta kollektiivisen toiminnan synnyssä. (mt.)

Tutkielman tarkoituksena on selittää, miten radikaalit ja normatiiviset kollektiivisen toiminnan muodot eroavat emotionaalisilta piirteiltään ja miten kollektiivisen toiminnan kannalta keskeisimmät emootiot, suuttumus ja halveksunta, eroavat sosiaalisilta funktioiltaan. Koska eri emootioiden leviäminen ryhmässä edellyttää muutoksia ryhmien välisissä suhteissa ja ryhmien sisäisissä prosesseissa, syvennyn tutkielmassa myös näihin prosesseihin. Koska aihepiiriä ei voida ymmärtää ainoastaan emotionaalisia prosesseja tarkastelemalla, lähestyn emootioita osana suurta sosiaalisten prosessien ja olosuhteiden vuorovaikutteista kokonaisuutta.

Ensimmäisessä luvussa esittelen varhaisia kollektiivisen toiminnan selitysmalleja (Tajfel & Turner, 1979; Crosby, 1976; Klandermans, 1997) ja kaksi uudempaa suurta integraatiomallia (van Zomeren ym., 2008; van Zomeren ym., 2004), joissa kollektiivista toimintaa analysoidaan aikaisempien teorioiden pohjalta luotujen synteesien avulla. Tämän jälkeen käsittelen varhaisia kokeellisia tutkimuksia kollektiiviseen toimintaan ja emootioihin liittyvistä kausaalisuhteista ja paneudun siihen, mikä saa huonossa asemassa olevan ryhmän taistelemaan muutoksen puolesta tai toisinaan hyväksymään epäedullisen tilanteensa (Wright, Taylor, & Moghaddam, 1990a; Wright,  Taylor, & Moghaddam, 1990b).

Neljännessä luvussa syvennyn siihen, miten suuttumus ja halveksunta eroavat sosiaalisilta funktioiltaan (Fischer & Roseman 2007) ja miten ne muokkaavat kollektiivisen toiminnan luonnetta vuorovaikutuksessa muiden tekijöiden kanssa (Siddiqui ym., 2011). Pohdinnassa paneudun suurten teoreettisten mallien heikkouksiin ja vahvuuksiin, Wrightin ym. löydöksien hyödyllisyyteen sekä Siddiquin ym. (2011) esittämän laajennuksen sovellusmahdollisuuksiin. Lopuksi käyn läpi sosiaaliseen identiteetin ja halveksunnan tutkimukseen liittyviä tulevaisuuden haasteita ja nykyisiä tutkimustiedon aukkoja.

2 Kollektiivisen toiminnan selitysmallit

2.1 Kollektiiviset toimintataipumukset vastauksena ryhmän huonoon asemaan: aikaisemmat teoreettiset selitysmallit

Ryhmän jäsenet voivat tuntea kielteisiä tunteita ryhmän huonosta asemasta ja toimia asemansa muuttamiseksi (Tajfel, 1978). Toisinaan ryhmän aseman muuttaminen vaatii sen jäsenten voimien yhdistämistä ja kollektiivista toimintaa (esim. van Zomeren ym., 2004; Klandermans, 1997; Walker & Smith, 2002). Kollektiivinen toiminta voidaan jakaa normatiiviseen eli sosiaalisen järjestelmän normeja mukailevaan toimintaan ja ei-normatiiviseen, normien vastaiseen toimintaan (Martin, 1986). Kollektiiviset ponnistukset, kuten mielenosoitukset, lakot, protestit, väkivaltaiset mellakat, vallankumoukset ja sota, ovat kiinnostaneet tutkijoita jo pitkään ja tuottaneet paljon teoreettisia selitysmalleja sekä empiiristä tutkimusta (esim. Crosby, 1976; Klandermans, 1997; Siddiqui ym., 2011; Smith, 1993; Tajfel & Turner, 1979; van Zomeren ym., 2004; van Zomeren ym., 2008; Walker & Smith, 2002).

Yksi varhaisista selitysmalleista on suhteellisen puutteen teoria (RDT; Crosby, 1976; Runciman, 1966), jonka mukaan ryhmän asema havaitaan kollektiivisesti epäedulliseksi ja epäoikeudenmukaiseksi ja tämä johtaa kollektiiviseen toimintaan (Walker & Smith, 2002). Toinen laajalle ulottunut selitysmalli eli sosiaalisen identiteetin teoria (SIT) selittää kollektiivista toimintaa ryhmien välisen vertailun (Tajfel & Turner, 1979) ja ryhmäidentiteetin keskeisyyden (Turner, Hogg, Oakes, Reicher, & Wetherell, 1987) avulla. Sosiaalinen vertailu ja identiteetin keskeisyys saavat ryhmän jäsenet tietoiseksi epäedullisesta ja epäoikeudenmukaisesta asemastaan, ja kyseinen tietoisuus motivoi ryhmää parantamaan asemaansa (Tajfel & Turner, 1979; Turner ym., 1987). 

SIT:n ja RDT:n pohjalta kehitellyn ryhmien välisten emootioiden teorian (intergroup emotion theory, IET; Smith, 1993) mukaan ryhmän huono asema synnyttää ryhmäperäisen emotionaalisen kokemuksen, joka ajaa ryhmän kollektiiviseen toimintaan. IET:n mukaan ryhmässä laajalle levinnyt emootio toimii motivoivana voimana yhteisille ponnistuksille. IET:n, SIT:n ja RDT:n yhteisenä piirteenä on kollektiivisen toiminnan selittäminen ryhmäpohjaisen suuttumuksen ja epäoikeudenmukaisuusarvioiden pohjalta (van Zomeren ym., 2004).

Välineellisesti orientoituneemmat mallit taas selittävät kollektiivista toimintaa sen kustannusten ja hyötyjen (Klandermans, 1997) sekä toisaalta ryhmän kokeman pystyvyyden tunteen (Bandura, 1995, 1997) pohjalta. Klandermansin (1997) resurssien mobilisointimallin mukaan kollektiivisen toiminnan todennäköisyys riippuu ryhmän jäsenten havaitsemista resursseista ja välineellisestä tuesta. Henkilö liittyy kollektiiviseen toimintaan, koska havaitsee muidenkin osallistuvan toimintaa ja tukevan sitä välineellisesti (mt.). Banduran (1995) mukaan ryhmän pystyvyyden tunne kannustaa ryhmää toimintaan.

2.2 Kollektiivisen toiminnan integraatiomallit: pystyvyyden ja suuttumuksen polku

Kaikki varhaiset teoreettiset selitykset ovat saaneet empiiristä tukea (esim. Walker & Smith, 2002; Klandermans, 1997; Smith, 1993; Mummendey, Kessler, Klink, & Mielke, 1999), mutta yksikään teoria ei ole pystynyt selittämään kollektiivista toimintaa riittävän kattavasti. Van Zomerenin ym. (2004) mukaan teoreettiseen kamppailuun osallistumisen sijaan onkin rakentavampaa yhdistää selitykset yhtenäiseksi kehikoksi, koska teoriat voivat siten täydentää toisiaan ja tuoda uusia mahdollisuuksia ymmärtää toiminnan syitä.

Van Zomeren ym. (2004) yhdistävät suuret ryhmien välisiä suhteita ja kollektiivista toimintaa kuvaavat teoriat yhtenäiseksi selitysmalliksi. He lähtevät liikkeelle Lazaruksen (1991) selviytymiskeinojen erottelusta. Lazaruksen (2001) mukaan ongelmakeskeisiä selviytymiskeinoja käytettäessä henkilö hankkii informaatiota mahdollistaakseen tehokkaan tilanteen muuttamisen, kun taas emootiokeskeisiä selviytymiskeinoja käytettäessä henkilön tarkoituksena on säädellä tilanteen herättämiä tunteita. Van Zomeren ym. (2004) asettavat SIT:n, IET:n ja RDT:n kuvaamaan emootiokeskeistä selviytymistä ja Klandermansin (1997) resurssien mobilisointimallin sekä Banduran (1995, 1997) ryhmän pystyvyys -käsitteen kuvaamaan ongelmakeskeistä selviytymistä.

Van Zomerenin ym. (2004) esittämässä mallissa kollektiivista toimintaa selitetään kahden polun avulla. Ensimmäisen eli emotionaalisen polun mukaan epäoikeudenmukaisesta kohtelusta syntynyt suuttumus motivoi toimintaan. IET, RDT  ja SIT selittävät yhdessä, miten ryhmän yksilöiden kokema suuttumus syntyy ja leviää ryhmän sisällä ja motivoi lopulta kollektiiviseen toimintaan. Pystyvyyspolkua edettäessä uskomukset tilanteen muutettavuudesta motivoivat ryhmää toimimaan. Tämän polun toimintaa selittävät Klandemansin (1997) resurssien mobilisointimalli ja Banduran (1995, 1997) teoria ryhmän pystyvyyden tunteesta. Myös välineellinen sosiaalinen tuki ryhmän jäsenten välillä (tarjottu materiaalinen apu) ja halu osallistua toimintaan lisäävät ryhmän pystyvyyden tunnetta ja siten kollektiivista toimintataipumusta (van Zomeren ym. 2004).

Mallin rajoituksena van Zomeren ym., (2004) mainitsevat sen, ettei se ota huomioon muiden emootioiden kuin suuttumuksen vaikutusta ja että se jättää huomiotta sosiaalisen identiteetin ja statuksen merkityksen kollektiiviselle toiminnalle. Ryhmän statuksen vakauden ja ryhmien välisten statuserojen on nimittäin huomattu vaikuttavan sosiaalista muutosta koskeviin odotuksiin (Mummendey ym., 1999).

2.3 Kollektiivisen toiminnan integraatiomallit: sosiaalinen identiteetti, epäoikeudenmukaisuus ja pystyvyys

Myöhemmin van Zomeren ja kumppanit (2008) julkaisivat kolmen sosiopsykologisen
näkökulman tutkimussynteesin, jossa esiteltiin kolme metatutkimusta
epäoikeudenmukaisuuden, pystyvyyden ja sosiaalisen identiteetin vaikutuksesta
kollektiiviseen toimintaan. Tutkimuksissa käytetyn sosiaalisen identiteetin integraatiomallin (integrative social identity model of collective action, SIMCA, van Zomeren ym., 2008) tarkoituksena on selittää kollektiivista toimintaa sosiaalisen identiteetin vaikutuksen
pohjalta. Van Zomeren ym. (2008) lähtevät ajatuksesta, että sosiaalinen identiteetti
vaikuttaisi suoraan kollektiivisen toiminnan motiiviin ja samalla toimisi siltana
pystyvyyden ja epäoikeudenmukaisuuden kokemusten välillä sekä vaikuttaisi myös epäsuorasti
kollektiivisen toiminnan todennäköisyyteen.

SIMCA:ssa erotetaan toisistaan affektiivinen ja ei-affektiivinen epäoikeudenmukaisuuden
kokemus. Affektiivinen kokemus viittaa siihen, miten epäoikeudenmukaisuuden tunne motivoi
kollektiiviseen toimintaan. Ei-affektiivisella kokemuksella viitataan emotionaalisesti
neutraaliin havaintoon sisäryhmän epäoikeudenmukaisesta kohtelusta. Van
Zomeren ym. (2008) erottavat myös ei-politisoituneen ja politisoituneen sosiaalisen
identiteetin. Ei-politisoituneella identiteetillä tarkoitetaan henkilön samastumista epäedullisessa asemassa olevaan ryhmään ja politisoituneella sosiaalisella identiteetillä viitataan henkilön käymään julkiseen poliittiseen valtataisteluun, josta on tullut henkilön identiteettiprojekti
(Klein, Spears, & Reicher, 2007) ja joka muokkaa yksilön identiteettiä sosiaalisen
tilanteen määrittämästä toimijamääritteiseksi (Dury & Reicher, 1999). Identifioituminen esimerkiksi homoseksuaalimiehiin edustaa ei-politisoitunutta identiteettiä ja identifioituminen homoseksuaalien oikeuksia ajavaan liikkeeseen taas kuvaa politisoitunutta sosiaalista identiteettiä (van Zomeren ym., 2008).

Kolmas SIMCAan sisältyvä erottelu koskee koettua sisäryhmän epäedullista asemaa. Ryhmän epäedullinen asema voidaan määritellä rakenteelliseksi tai satunnaiseksi. Rakenteellisella epäedullisuudella viitataan ryhmän matalaan statukseen ja ryhmäjäsenyyteen perustuvaan syrjintään. Rakenteellinen epäedullisuus on pysyvämpää kuin satunnainen epäedullisuus, jolla viitataan tiettyyn ongelmaan tai tilanteeseen
perustuvaan epäedulliseen asemaan, kuten ryhmän jäsenen kohtaamaan syrjintään tai väkivaltaan. (mt.)

Kolmen metatutkimuksen (mt.) tulokset osoittavat, että epäoikeudenmukaisuus, pystyvyys ja sosiaalinen identiteetti selittävät kausaalisesti kollektiivista toimintaa. Van Zomerenin ym. tulokset viittaavat myös siihen, että affektiiviset epäoikeudenmukaisuuskokemukset ja politisoitunut identiteetti vaikuttavat voimakkaammin kollektiivisen toiminnan todennäköisyyteen kuin ei-affektiiviset epäoikeudenmukaisuuskokemukset ja ei-politisoitunut identiteetti. Lisäksi metatutkimukset osoittavat, että sosiaalinen identiteetti selittää sekä satunnaisen että rakenteellisen epäoikeudenmukaisuuden laukaisemaa kollektiivista toimintaa. Epäoikeudenmukaisuuden kokemus ja pystyvyys ennustavat paremmin satunnaisen epäedullisen aseman laukaisemaa kollektiivista toimintaa kuin rakenteellisen epäedullisen aseman kannustamaa toimintaa. Sosiaalinen identiteetti toimii voimana, joka yhdistää ryhmän pystyvyyden tunteen ja epäoikeudenmukaisuuskokemukset ryhmän sisällä sitoen ne osaksi identiteettiä. Kaiken kaikkiaan SIMCA ennustaa paremmin kollektiivista toimintaa kuin van Zomerenin ym. (2004) aikaisempi kaksoispolkumalli. (Van Zomeren ym., 2008.)

3 Reaktiot ryhmän epäedulliseen asemaan

Tilanteen hyväksymisestä kollektiiviseen protestiin

Wright ym. (1990a) lähtivät liikkeelle Taylorin ym. (1987) kollektiivisen ja yksityisen toiminnan erottelusta. Yksityisellä toiminnalla tarkoitetaan yksilön toimimista henkilökohtaisen tilanteensa ylläpitämiseksi tai parantamiseksi (mt.). Wright ym. (1990a) määrittävät viisi reaktiota sisäryhmän epäedulliseen asemaan: (a) oman epäedullisen aseman hyväksyminen, (b) yritykset parantaa omaa asemaa käyttämällä sosiaalisen järjestelmän luomia normatiivisia keinoja, (c) toimiminen itsenäisesti ja normien vastaisesti, (d) ryhtyminen normatiiviseen kollektiiviseen toimintaan, (e) ryhtyminen ei-normatiiviseen kollektiiviseen toimintaan.

Wright ym. (1990a) toteuttivat kokeellisen tutkimuksen, jossa selvitettiin sitä, milloin henkilö päättää toimia itsenäisesti ja missä tilanteessa ryhdytään kollektiivisiin toimiin. Koehenkilöille kerrottiin, että koe tutkii ryhmän päätöksentekoa ja että he ovat alemman statuksen ryhmässä mutta heidän on mahdollista päästä korkeamman statuksen päätöksentekoryhmään. Koehenkilöt suorittivat testin, jonka avulla selvitettiin ketkä pääsisivät toiseen ryhmään. Kun alkutestin tulokset saapuivat, koehenkilölle kerrottiin, että korkean statuksen ryhmä oli muuttanut sisäänpääsystandardeja. Yhdessä tilanteessa henkilöille kerrottiin, että 30 prosenttia pisterajan ylittäneistä alemman ryhmän jäsenistä pääsi sisään. toisessa asetelmassa kerrottiin että 2 prosenttia rajan ylittäneistä pääsi sisään. Kolmannessa tilanteessa korkeamman statuksen ryhmän kerrottiin päättäneen, ettei ketään hyväksytty sisään. Vertailuryhmään kuuluvien sisäänpääsystandardeja ei muutettu. Tämän tiedon jälkeen koehenkilön oli mahdollista (1) anoa testin uusimista itsenäisesti, (2) anoa testin uusimista koko ryhmälle (normatiivinen), (3) laatia yksityinen tai (4) koko ryhmän välinen protesti (ei-normatiivinen). (mt.)

Kokeen tulokset osoittivat, että henkilöt kannattivat yksilöllistä normatiivista tai ei normatiivista toimintaa tilanteissa, joissa heillä oli 30 tai kahden prosentin sisäänpääsymahdollisuus. Kollektiiviseen toimintaan ryhdyttiin todennäköisimmin silloin, kun tavoiteryhmä oli kokonaan suljettu. Ei-normatiivista strategiaa suosittiin kaikissa tilanteissa eniten ja varsinkin tilanteessa, jossa vain kaksi prosenttia pääsi sisään.

Wrightin (1990a) tulosten mukaan yksi keskeisistä kollektiivisen toiminnan todennäköisyyteen vaikuttavista tekijöistä on ryhmän avoimuus. Henkilöt turvautuvat itsenäisiin keinoihin parantaakseen omaa asemaansa kunnes kaikki tiet omalle etenemiselle on estetty. Taipumus tavoitella ensisijaisesti itselleen parempaa asemaa antaa korkean statuksen ryhmälle mahdollisuuden sulkea tien alemman statuksen ryhmiltä lähes kokonaan ja harjoittaa niin kutsuttua tokenismia (Wright ym. 1990a). Tokenismilla viitataan korkean statuksen ryhmän tapaan ottaa vain muutamia alemman statuksen ryhmän edustajia sisään todistukseksi ryhmän avoimuudesta (Wright ym. 1990a). Ryhmä perustelee syrjivää toimintaansa sillä, että mukaan on mahdollista päästä vain kovalla työllä. Jos korkean statuksen ryhmä estää alemman statuksen jäsenten liikkuvuuden kokonaan, seuraa todennäköisesti kollektiivinen protesti, jossa turvaudutaan ei-normatiivisiin keinoihin (Wright ym. 1990a).

Wright ym. (1990b) julkaisivat samana vuonna myös toisen samantapaista asetelmaa noudattavan kokeellisen tutkimuksen, jossa ryhmän avoimuuteen liittyvä manipulaatio vakioitiin pois, ja tarkasteltiin miten erilaiset emootiot ja kognitiiviset tulkinnat vaikuttivat viiden mahdollisen käyttäytymismuodon valintaan (kollektiivinen/individualistinen normatiivinen/ ei-normatiivinen toiminta, tilanteen passiivinen hyväksyminen).

Tulokset osoittivat, että voimakas frustraatio ja mielipaha ennustivat kaikenlaista toimintaa tilanteen parantamiseksi kun taas heikko frustraatio ja mielipaha olivat yhteydessä tilanteen hyväksymiseen. Henkilökohtainen tyytyväisyys kohteluun ja koettu oikeudenmukaisuus ennustivat kollektiivisia ja yksilöllisiä normatiivisen toiminnan muotoja kun taas epäoikeudenmukaisuus ja tyytymättömyys kohteluun olivat yhteydessä ei-normatiiviseen käyttäytymiseen. Toivo paremmasta tulevaisuudesta oli yhteydessä yksilölliseen ja kollektiiviseen normatiiviseen toimintaan sekä tilanteen hyväksymiseen. Wrightin ym. (1990b) mukaan mielenkiintoista tuloksissa oli se, että heikko toivo paremmasta tulevaisuudesta yhdessä epäoikeudenmukaisuusarvioiden ja tyytymättömyyden kanssa ennustivat parhaiten ei-normatiivista kollektiivista toimintaa. (mt.)

4 Emootiot kollektiivisen toiminnan luonteen määrittäjinä

4.1 Sosiofunktionaalinen näkökulma emootioihin

Kognitiivisen emootiotutkimuksen tunnetun edustajan, Richard Lazaruksen (1991) mukaan emootiot syntyvät tilannetta koskevista havainnoista ja niitä koskevista päätelmistä. Toisin sanoen emootiot voidaan ymmärtää monimutkaisiksi psykofyysisiksi tiloiksi, jotka syntyvät biokemiallisten ja ympäristön tekijöiden vuorovaikutuksessa (Meyers, 2006, s.500). Ralph Adolphsin (2010) koonnin mukaan ne ilmenevät tietyn elämyslaadun, neurofysiologisten reaktioiden, ilmeiden, käyttäytymisvalmiuksien ja kognitiivisten arviointien yhdistelminä. Arkipuheessa emootioista puhutaan ennemminkin suuttumuksen, ilon, häpeän tai nolostumisen prototyyppeinä kuin selkeärajaisina muuttujina (Shaver, Schwartz, Kirson, & O`Connor, 2001). Parrotin (2001) mukaan psykologian piirissä emootiolla viitataan yleensä hetkittäiseen tilaan, johon liittyy mentaalisia kokemuksia, ruumiin tuntemuksia sekä käyttäytymisvalmiuksia. Yleisiä taipumuksia kokea tiettyjä emootioita kutsutaan sen sijaan piirteiksi. Sosiaalipsykologiassa emootioita lähestytään sekä piirre- että tilanäkökulmasta. Emootioiden luonne paljastuu selvimmin kun niitä verrataan mielialoihin. Toisin kuin mielialoilla, emootioilla on selkeä ja tarkkarajainen kohde. (mt.)

Lazaruksen (1991), Adolphsin (2010) ja Meyersin (2006) esittämät tulkinnat kertovat emootioihin liittyvistä yksilön sisäisistä prosesseista. Emootioita voidaan kuitenkin tarkastella myös sosio- funktionaalisesta näkökulmasta (Frijda & Mesquita, 1994; Keltner & Haidt, 1999; Parrott, 2001), jossa painottuvat emootioiden yksilöiden väliset aspektit ja adaptiivinen luonne (Keltner & Haidt, 1999). Keltner ja Haidt (1999) esittelevät laajassa katsannossaan emootioiden sosiaalisia funktioita yksilö-, dyadi-, ryhmä- sekä kulttuuritasolla. Yksilö- ja dyaditason teoriat keskittyvät emootioihin yksilössä ja vuorovaikutuksessa olevien yksilöiden välillä (esim. Bowlby, 1969; Ekman, 1992; Izard, 1977; Ohman, 1986). Näille kahdelle analyysitasolle on tyypillistä selittää emootioiden sosiaalisia funktioita niiden tuoman evolutiivisen hyödyn avulla (Keltner & Haidt, 1999). Toisin sanoen emootiot ovat kehittyneet luonnon valinnan tuloksena ja niiden ydinkomponentit ovat biologispohjaisia ja geneettisesti koodautuvia (mt.).

Useat ryhmä- ja kulttuurianalyysitasolla työskentelevät teoreetikot lähtevät emootioiden funktionaalisuudessa liikkeelle luonnonvalinnan lakien sijaan emootioiden kulttuurin muovaamista semanttisista merkityksistä (esim. Geertz, 1973). Kyseisen tarkastelutavan mukaan emootiot ovat rakentuneet sosiaalisessa vuorovaikutuksessa siten, että ne palvelevat ryhmien ja kulttuurien tarpeita, mutta eivät välttämättä edistä evolutiivista adaptaatiota (Lutz & Abu-Lughod, 1990).

Luonnonvalinnan lakeihin pohjautuvien emootioteorioiden ja kulttuurisiin merkityksiin keskittyvien teorioiden eroista huolimatta sosiofunktionaalisille lähestymistavoilla on Keltnerin ja Haidtin (1999) mukaan paljon yhteisiä piirteitä. Ensinnäkin ne uskovat ihmisen olevan luonnostaan sosiaalinen ja kohtaavan selviytymiseen liittyviä ongelmia sosiaalisissa suhteissa (esim. Lutz & White, 1986). Toiseksi emootioiden nähdään ohjaavan vuorovaikutusta ja sosiaalisia suhteita huomioiden samalla selviytymiseen liittyvät ongelmat (esim. Averill, 1980; Ekman, 1992; Lutz & White, 1986). Emootiot nähdään suhteellisen automaattisina, ei vapaaehtoisina ja nopeina responsseina, jotka auttavat yksilöä ylläpitämään ja ohjaamaan sosiaalisia suhteitaan (esim. Bowlby, 1969; Lutz & White, 1986). Kolmantena yhteisenä piirteenä sosiofunktionaalisille lähestymistavoille on käsitys, että emootiot ovat dynaamisia prosesseja, jotka välittävät yksilön suhdetta jatkuvasti muuttuvaan sosiaaliseen ympäristöön (esim. Lazarus, 1991). Eri teoreetikot ovat kuitenkin eri mieltä siitä, kuinka kauan emootion ajatellaan kestävän. Ekmanin (1992) mukaan emootiot kestävät sekunneista minuutteihin, kun taas toisten tutkijoiden mukaan emootion kesto voi venyä viikkojen tai jopa vuosien mittaiseksi (Frija, Mesquita, Sonnemans, & Van Goozen, 1991).

Yksilöiden välistä ja ryhmien välistä suuttumusta ja halveksintaa tutkittaessa keskitytään yleensä emootioiden sosiaalisiin funktioihin (esim. Fischer & Roseman, 2007; Siddiqui, 2011; van Zomeren ym., 2004). Tämän vuoksi tutkielmassa suuttumusta ja halveksuntaa lähestytään sosio-funktionaalisesta näkökulmasta.

4.2 Suuttumuksen ja halveksunnan sosiaaliset funktiot ja luonne

Voidaan kysyä, miksi nimenomaan suuttumus ja halveksunta ovat keskeisiä emootioita kollektiivisen toiminnan kannalta? Kysymykseen on helpointa vastata empiiristen löydösten avulla. Tutkimusten mukaan erityisesti suuttumuksen ja halveksunnan on huomattu ilmenevän negatiivisessa sosiaalisessa vuorovaikutuksessa henkilöiden välillä. Samalla suuttumuksen ja halveksunnan on todettu liittyvän toisen henkilön tai ryhmän intentioiden negatiiviseen arviointiin (Kuppens, Van Mechelen, Smits & De Boeck, 2003; Roseman & Smith, 2001). Lisäksi Fischer ja Roseman (2007) ovat osoittaneet, että näillä emootioilla on keskeinen vaikutus sosiaalisen suhteen ylläpitämisessä, muuttamisessa ja hajottamisessa.

Fischerin ja Rosemanin (2007) mukaan suuttumus kuuluu hyökkäys-emootioiden perheeseen ja halveksunta vastaavasti poissulkevien emootioiden perheeseen (katso myös Roseman, Wiest, & Swartz, 1994). Kuten aikaisemmin johdannossa mainittiin, suuttumuksen sosiaalinen funktio koostuu halusta päästä parempaan lopputulokseen muuttamalla toisen henkilön käyttäytymistä lyhytaikaisilla vastustavilla tai vihamielisillä yhteenotoilla tai hyökkäyksillä (mt.). Tutkimuksessa on keskitytty pitkään suuttumuksen negatiivisiin seurauksiin. Suuttumusta ilmaiseva henkilö kykenee vaikuttamaan toisen käyttäytymiseen, mutta tuottaa mahdollisesti vahinkoa toiselle henkilölle ja motivoi häntä kostamaan (Berkowitz, 1993). Suuttumus voi toimia kuitenkin myös rakentavana emootiona, kun sitä käytetään harkitusti esimerkiksi kertomalla omasta tunteesta tai kritisoimalla toisen käyttäytymistä (Archer & Coyne, 2005). Suuttumuksen pitkän aikavälin seuraukset ovatkin monesti positiivisia ainakin suuttumusta kokeneen henkilön näkökulmasta (Averill, 1982).

Fischer ja Roseman (2007) ovat havainneet, että suuttumusta koetaan yleensä läheisissä ihmissuhteissa ja tilanteissa, joissa henkilö uskoo voivansa vaikuttaa toisen käyttäytymiseen. Suuttumukseen liittyy lyhytaikaisen hyökkäyksen lisäksi halu säilyttää ja suojella sosiaalista suhdetta ja päättää tilanne sovitteluun. (mt.) Suuttumuksen ja pystyvyyden tunteen yhteyttä ryhmäkontekstissa kuvaa Mackien, Devosin ja Smithin (2000) havainto, jonka mukaan sisäryhmän havaittu voima johtaa lisääntyneeseen suuttumukseen ja hyökkäävyyteen ulkoryhmää kohtaan.

Kuten johdannossa todettiin, Fischerin ja Rosemanin (2007) mukaan halveksunnan sosiaalisena funktiona on halveksunnan kohteen sulkeminen pois sosiaalisesta verkostosta. Heidän mukaansa emootioon liittyy lyhytaikaista kohteen halventamista, pitkäkestoista poissulkemista sekä haluttomuus suojella suhdetta. Halveksunnan tutkimus on suuttumukseen verrattuna vähäistä, mutta siihen liittyvää hyljeksintää on tutkittu enemmän ja sen on nähty sisältävän samoja käyttäytymismuotoja (Williams, 2001).

Alhaisen pystyvyyden ja halveksinnan välistä suhdetta kuvaavat Fischerin ja Rosemanin (2007) havainnot, joiden mukaan halveksuntaa kokeva henkilö ei usko voivansa muuttaa kohteen käyttäytymistä.  Halveksuntaa kokeva osapuoli päättelee kohteen käyttäytymisen johtuvan kielteisistä sisäisistä pysyvistä ominaisuuksista. Havaintojen pohjalta ei ole vaikea käsittää tuloksia, joiden mukaan halveksunnan on todettu johtavan helpommin suhteen hajoamiseen kuin suuttumuksen. Koska halveksunta kannustaa henkilöä ottamaan etäisyyttä tunteen kohteeseen, koetaan tunnetta yleensä vähemmän läheisissä suhteissa kuin suuttumusta.  Fischerin ja Rosemanin tutkimuksista on saatu viitteitä siitä, että halveksunta kehittyisi toistuvan suuttumuksen päälle kun suuttumuksen kohteen toimintaa ei ole pystytty muuttamaan. Fischer ja Roseman olettavat, että halveksunnan tuottama ylemmyyden tunne suhteessa toiseen henkilöön tuottaa kontrollin tunteen, jota henkilöllä ei muuten olisi, koska hän ei ole onnistunut vaikuttamaan toisen käyttäytymiseen. (mt.)

 Miten ryhmien väliset konfliktit ja kollektiivinen toiminta liittyvät Fischerin ja Rosemanin (2007) tuloksiin? Ulkoryhmän edustaja joutuu sisäryhmän edustajaa todennäköisemmin halveksunnan kohteeksi, koska emootio ilmenee monesti etäisissä suhteissa, joissa toisen osapuolen toimintaan ei voida vaikuttaa. (mt.) Tämän takia myöhemmässä tutkimuksessa on keskitytty ryhmien välisen halveksunnan ja kollektiivisen toiminnan suhteeseen (Siddiqui, ym. 2011).

4.3 Suuttumus ja halveksunta reaktioina ryhmän epäedulliseen asemaan

Siddiqui ja kumppanit (2011) toteuttivat kolme survey-tutkimusta kulttuurisesti ja maantieteellisesti toisistaan eroavilla alueilla. Jokaisessa tutkimuksessa paikalliselta ryhmältä tiedusteltiin ajankohtaisen ryhmää koskevan tapahtuman herättäneitä tunteita, pystyvyyskäsityksiä, sekä pyydettiin henkilöitä kertomaan, minkälaisiin toimiin he ryhtyisivät ongelman ratkaisemiseksi. Yksi kolmesta tutkimuksesta käsitteli saksalaisten opiskelijoiden protestia lukukausimaksuja vastaan. Toinen tutkimus käsitteli Intian muslimien oman ryhmän toiminnan tukemista ryhmän taistellessa epäedullisen asemansa muuttamiseksi. Kolmas tutkimus koski Britannian muslimien reaktioita valtion ulkomaalaisia koskevaan politiikkaan. Siddiquin ym. (2011) tutkimussarja on esimerkillisen laaja, koska se syventyy ilmiöön useassa eri yhteiskunnallisessa ja kulttuurisessa kontekstissa. Samalla tutkimukset ovat ekologiselta validiteetiltaan onnistuneita, koska niissä kollektiivista toimintaa ja emootioita tutkitaan luonnollisessa kontekstissa ja kiinnostuksen kohteena ovat todelliset ryhmien kohtaamat yhteiskunnalliset konfliktit.

Siddiqui ym. (2011) lähtivät liikkeelle van Zomerenin ym. (2004) kaksoispolkumallista selittäessään emootioihin ja pystyvyyteen liittyviä eroja normatiivisessa ja ei-normatiivisessa kollektiivisessa toiminnassa. Siddiqui ym. (2011) olettivat, että korkea pystyvyyden tunne ennustaisi normatiivista kollektiivista käyttäytymistaipumusta, kun taas matala pystyvyyden tunne ennustaisi ei-normatiivista kollektiivista käyttäytymistaipumusta (vrt. Wright, ym., 1990a). Siddiqui ym. olettivat myös, että halveksunta, jonka on todettu olevan yhteydessä psykologiseen etääntymiseen, alhaiseen toisen toiminnan kontrolliin ja sovitteluaikomusten puutteeseen (Fischer & Roseman, 2007), ennustaisi ei-normatiivista toimintaa enemmän kuin suuttumus, koska sen on todettu liittyvän läheisiin suhteisiin, suuttumuksen kohteen käyttäytymisen kontrolloitavuuteen ja myöhempään sovitteluun (Fischer & Roseman, 2007).

Siddiquin ym. (2011) tulokset osoittavat, että laadullisesti erilaiset emootiot ennustavat normatiivista ja ei-normatiivista kollektiivista toimintaa. Halveksinnan nähtiin ennustavan paremmin ei-normatiivista kollektiivista toimintaa kuin suuttumuksen. Tämä löydös on kuitenkin ristiriidassa aikaisempien oletusten kanssa (Crosby, 1976; Gurr, 1993; Livingstone, Spears, Manstead, & Bruder, 2009), joiden mukaan suuttumus on yhteydessä äärimmäisiin, ei-normatiivisiin poliittisen toiminnan muotoihin (Livingstone ym., 2009). Siddiqui ym. (2011) kuitenkin huomauttavat, ettei aikaisemmissa tutkimuksissa ole kontrolloitu halveksunnan vaikutusta, joten osa suuttumuksen ja ei-normatiivisen poliittisen toiminnan yhteydestä saattaa selittyä suuttumuksen ja halveksunnan yhteisellä vaihtelulla.

Siddiquin ym. tulos suuttumuksen heikosta yhteydestä ei-normatiiviseen toimintaan on kuitenkin yhdenmukainen tutkimuksen hypoteesin ja aikaisempien tutkimusten kanssa, jotka olettavat suuttumuksen ilmenevän ennen kaikkea läheisissä ihmissuhteissa rakentavana, korjaavana ja moraalia ylläpitävänä emootiona (Averill, 1983; Fischer & Roseman, 2007). Tulokset selittävät ryhmien käyttäytymistä poliittisessa kontekstissa ottaen huomioon suuttumuksen moraalia ylläpitävän luonteen. Kohtelun herättämästä suuttumuksesta huolimatta ryhmä kokee olevansa yhteydessä poliittiseen järjestelmään ja siksi ryhtyy todennäköisemmin järjestelmän normien mukaisiin toimiin tilanteensa muuttamiseksi.

Siddiquin ym. (2011) havainnot viittaavat kuitenkin siihen että normatiivisen ja ei-normatiivisen toiminnan standardit vaihtelevat ryhmästä ja kontekstista toiseen. Tämä mutkistaa tulosten tulkintaa jonkin verran, koska samaa toimintaa ei voida tulkita kahdella eri ryhmällä normatiiviseksi tai ei- normatiiviseksi. Tutkijat toteavatkin että väkivalta sotilaskohteita kohtaan voidaan nähdä oikeutettuna strategiana esimerkiksi sotakontekstissa kuten Irakissa tai Afganistanissa mutta äärimmäisen radikaalina toimintana mielenosoituksessa esimerkiksi Euroopan maissa rauhan aikana. (mt.)

Siddiquin ym. (2011) tutkimussarjan tulokset laajentavat kollektiivisen toiminnan ymmärrystä ja selittävät aikaisemmin epäselviksi jääneitä havaintoja. Kun suuttumuksen ennustusvoima pienenee toiminnan muuttuessa äärimmäiseksi, halveksunnan selitysvoima kasvaa (Siddiqui ym., 2011). Tulokset ovat yhdenmukaisia myös Fischerin ja Rosemanin (2007) tulkintojen kanssa, joiden mukaan halveksunta saattaa liittyä tietyn tyyppisiin vihamielisiin reaktioihin, koska halveksuntaan ei liity halua säilyttää suhdetta tunteen kohteeseen. Halveksintaan liittyvä arvon alentaminen ja moraalin ulkopuolella sulkeminen voivat toimia oikeutuksena äärimmäisille toimille (Siddiqui ym., 2011). Tulokset tukevat halveksunnan tärkeää roolia poliittisen järjestelmän kyseenalaistamisessa ja radikaalin sosiaalisen muutoksen etsinnässä. Poliittisessa kontekstissa halveksunnan emootio liittyy voimakkaaseen tyytymättömyyteen hallitsevaa poliittista järjestelmää kohtaan. (mt.)

 

5 Pohdinta

5.1 Integraatiomallien oivallukset ja puutteet

Nykyiset integraatiomallit, kuten kaksoispolkumalli (van Zomeren ym. 2004) ja SIMCA (van Zomeren ym., 2008), ovat onnistuneet selittämään kollektiivista toimintaa ja siihen liittyviä intentioita sekä taipumuksia aikaisempia malleja (esim. Kawakami & Dion, 1995; Simon ym., 1998) paremmin. Kaksoispolkumalli (van Zomeren ym., 2004) ei kuitenkaan kykene selittämään sitä, mikä viime kädessä motivoi ryhmän jäseniä toimimaan kollektiivisesti (Siddiqui ym., 2011). Wrightin ym. (1990a) tutkimukset osoittivat, että ryhmän jäsenet turvautuvat yleensä itsenäisiin yrityksiin oman asemansa parantamiseksi ja ryhtyvät kollektiiviseen toimintaan ryhmän kannalta vain kaikkein vaikeimmassa tilanteessa. Kaksoispolkumallin suurimmaksi puutteeksi onkin osoittautunut se, että se ei huomioi muiden tunteiden vaikutusta kollektiiviseen toiminnalle eikä ota huomioon sosiaalisten statuserojen vaikutusta (van Zomeren ym., 2004).

Uudempi van Zomerenin ym. (2008) malli selittää kollektiivista toimintaa kaksoispolkumallia paremmin, mutta ei myöskään huomioi muiden emootioiden vaikutusta kollektiiviseen toimintaan. SIMCA-mallin suurena antina on kuitenkin sosiaalisen identiteetin prosesseihin liittyvien havaintojen onnistunut soveltaminen kollektiivisen toiminnan tutkimuksessa. Kuten aikaisemmin todettiin, niin sosiaalisen identiteetin todetaan selittävän sekä rakenteellisen epäoikeudenmukaisuuden laukaisemaa että satunnaisesta huonosta asemasta johtuvaa protestitoimintaa. Emootioiden ja pystyvyyden tunteen vaikutus näkyy siinä, että satunnaisen epäedullisen aseman laukaisemissa reaktiossa suuttumuksen ja pystyvyyden havaitaan vaikuttavan enemmän kuin rakenteellisen epäedullisen aseman tilanteissa.

Kuten on huomattu, sosiaalinen identiteetti toimii voimakkaimmin kollektiivisen toiminnan käynnistäjänä, kun ryhmän huono asema on rakenteellistunut ja kestänyt pitkään (van Zomeren ym., 2008). Tämä on ymmärrettävää, koska pitkään jatkunut huono tilanne voi mahdollisesti madaltaa ryhmän uskoa paremmasta tulevaisuudesta ja johtaa helposti tilanteen passiiviseen hyväksymiseen, jos yksittäisillä henkilöillä on edes marginaalisia mahdollisuuksia nostaa asemaansa (Wright ym., 1990a). Korkeamman statuksen ryhmälle tarjoutuu tällöin tilaisuus harjoittaa tokenismia ja ylläpitää näin edullista asemaansa.

Tokenismi ei kuitenkaan täysin lamauta vähemmistöryhmää, vaan sen sisälle saattaa syntyä politisoituneita alaryhmiä. SIMCAn toisena edistysaskeleena on poliittisen sosiaalisen identiteetin huomioiminen kollektiivisen toiminnan selittämisessä. Kun sosiaalinen identiteetti politisoituu, rakenteellisen epäoikeudenmukaisuuden vastustaminen tulee helpommaksi. Toisin sanoen identiteetin vahvistuessa ja politisoituessa kollektiivinen toiminta ei edellytä satunnaisen tapahtuman  tai  korkean statuksen ryhmän sulkeutumisen laukaisemaa voimakasta emotionaalista reaktiota vaan pelkkä voimakas identifioituminen mahdollistaa toiminnan (van Zomeren ym., 2008). Sitä, miten emotionaaliset prosessit vaikuttavat kollektiiviseen toimintaan sosiaalisen identiteetin politisoituessa, ei ole vielä tutkittu (Siddiqui ym., 2011).

Van Zomerenin ym. (2008) SIMCA-mallin kolmantena antina tai pikemminkin hämmästyksen aiheena voidaan pitää sitä, miten subjektiivisten muuttujien (sosiaalisen identiteetin, pystyvyyden, epäoikeudenmukaisuuden kokemusten) nähdään selittävän kollektiivista toimintaa yllättävän kattavasti. Van Zomerenin ym. (2008) mukaan voidaankin olettaa, että ryhmien välinen dynamiikka, sosiaaliset rakenteet, historia ja ideologiat ovat psykologisesti välittyneitä ilmiöitä. Sosiaaliset liikkeet ja kollektiivinen toiminta koostuvat yksittäisistä toimijoista ja heidän teoistaan. Toimijat tekevät yksilöllisiä päätöksiä ja valintoja, joilla voi olla kauaskantoisia seurauksia ja joita ei voida luotettavasti selittää vallitsevilla taloudellisilla tai sosiaalisilla olosuhteilla (mt.). Samalla tutkijat kuitenkin huomauttavat, että kollektiivisen toiminnan psykologiaa ei voida ymmärtää psykologisesta kammiosta tarkasteltuna, vaan historialliset, sosiaaliset ja poliittiset tekijät täytyy huomioida (mt.).

Subjektiivisten muuttujien, kuten sosiaalisen identiteetin ja pystyvyyden tunteen, voidaan siis mahdollisesti nähdä välittävän ryhmien välistä dynamiikkaa, yhteiskunnallisia rakenteita, historiallisia tapahtumia sekä ideologioita. Vaikutuksen voi kuitenkin ajatella kulkevan kehässä siten että myös yhteiskunnalliset rakenteet ja historialliset tapahtumat vaikuttavat sosiaaliseen identiteettiimme ja pystyvyyskokemuksiimme.

Kaiken kaikkiaan integraatiomallit tarjoavat laajan teoreettisen kehikon kollektiivisen toiminnan tutkimukseen. Emotionaalisten prosessien puutteellinen huomioiminen jättää kuitenkin mallit melko yleiselle tasolle, eivätkä integraatiomallit pysty vastaamaan siihen, mikä radikalisoi ryhmän toimintaa ja mikä määrää toiminnan luonteen. Siddiquin ym. (2011) laajennukset ratkaisevat joitakin malleihin liittyviä ongelmia. Seuraavaksi käsitellään laajennuksia ja niihin liittyviä aukkoja.

5.2 Siddiquin ja kumppanien anti kollektiivisen toiminnan tutkimukselle ja tulevaisuuden tutkimuksen haasteet

Kollektiivinen halveksinnan tunne ja alhainen pystyvyys luovat yhdessä otollisen ympäristön radikaalille kollektiiviselle protestille (Siddiqui ym., 2011). Vaikka Siddiquin ym., (2011) löytö on tuore, samansuuntaisia havaintoja on saatu aikaisemmistakin tutkimuksista. Wright ym. (1990b) havaitsivat, että alhainen toivo paremmasta tulevaisuudesta, tyytymättömyys nykyiseen tilanteeseen sekä käsitys epäoikeudenmukaisesta kohtelusta olivat yhteydessä ei-normatiiviseen kollektiiviseen toimintaan. Alhainen toivo viittaa ehkä osittain alhaiseen pystyvyyteen ja Wrightin ym. (1990b) raportoimat voimakkaat frustraation ja epäoikeudenmukaisuuden kokemukset viittaavat voimakkaaseen suuttumukseen tai halveksuntaan. Koska halveksunnan on todettu johtavan todennäköisemmin radikaaliin toimintaan (Siddiqui, 2011), voidaan olettaa että raportoidun frustraation ja epäoikeudenmukaisuuden kokemuksissa on osittain kyse halveksunnasta.

Vaikka Siddiquin ym. (2011) Tutkimukset laajentavat kollektiivisen toiminnan ymmärrystä, on tutkimuksessa paljon rajoituksia (mt.). Ensimmäisenä puutteena voidaan mainita se, ettei tutkimuksessa huomioida riittävästi sosiaalisen identiteetin ja sen keskeisyyden vaikutusta emotionaalisiin prosesseihin (mt.). Myöhemmän SIMCA-mallin soveltaminen olisi voinut mahdollistaa sosiaalisen identiteetin integroimisen analyysiin. Tulevan tutkimuksen tehtäväksi jääkin selvittää, minkälainen rooli tiettyyn ryhmään identifioitumisella ja sen tasolla on halveksintaan liittyvissä reaktioissa. Siddiqui ym. (2011) pohdintojen mukaan, samastumisen voimakkuus huonossa asemassa olevaan ryhmään ennustaisi emotionaalisen reaktion voimakkuutta ja luonnetta.

Tulevan tutkimuksen tulisi huomioida myös poliittisen identiteetin (Simon & Klandermans, 2001) vaikutus emotionaalisiin reaktioihin. Van Zomerenin ym. (2008) tutkimukset viittaavat siihen, että politisoitunut identiteetti olisi yhteydessä kollektiiviseen toimintaan myös tilanteissa, joissa huono asema on rakenteellista ja pysyvää, jolloin emotionaalisten reaktioiden vaikutus on pienempi. On kuitenkin vaikea sanoa, eroavatko esimerkiksi homoseksuaalien oikeuksia kannattavaan liikkeeseen kuuluvien emotionaaliset reaktiot muiden homoseksuaalien (eivät kuulu liikkeeseen) reaktioista tilanteessa, jossa ryhmän jäsen joutuu vakavan julkisen syrjinnän kohteeksi.

5.3 Sokea vihan ilmaus vai suunniteltu poliittinen kannanotto

Ei-normatiivinen toiminta nähdään monesti irrationaalisena, epätoivoisena ja vahingollisena reaktiona ryhmien suhteille (Scheepers, Spears, Doosje, & Manstead, 2006). Ei-normatiivinen toiminta voi kuitenkin olla pitkälle suunniteltua ja tähdätä useisiin lyhyen tähtäimen tavoitteisiin sekä ryhmän parempaan asemaan tulevaisuudessa (Hornsey, 2006). Voidaan ajatella, että tiettyä ryhmää vuosikaudet syrjineessä järjestelmässä tarvitaan voimakkaampia keinoja tilanteen muuttamiseksi.

Missä kulkee radikaalin poliittisen muutospyrkimyksen ja silmittömän terrorismin välinen raja? Kysymykseen ei ole suinkaan helppo vastata, mutta yksi vastaus löytyy ryhmän emotionaalisesta tilasta. Koska radikaali ryhmäkäyttäytyminen näyttäisi olevan yhteydessä voimakkaammin halveksuntaan, kuin suuttumukseen (Siddiqui ym., 2011), voidaan sen olettaa olevan vähemmän rakentavaa ryhmäsuhteiden kannalta. Halveksuntaan on todettu liittyvän halu sulkea halveksunnan kohde pois sosiaalisesta maailmasta, haluttomuus etsiä sopua, voimakkaat kielteiset sisäiset attribuutiot kohteen luonteesta ja vähäinen usko kohteen muuttumisesta (Fischer & Roseman, 2007). Lisäksi Williamsin (2001) mukaan hyljeksintään liittyy myös taipumus aggressiivisuuteen hyljeksittävää kohtaan. Näin ollen halveksunta luo otollisen pohjan dehumanisaatiolle (Siddiqui ym., 2011). Dehumanisaatiolla tarkoitetaan yleisesti moraalin ulkopuolelle sulkemista, eläimiin tai koneisiin vertaamista ja inhimillisten ominaisuuksien kieltämistä, joka voi kohdistua niin yksilöihin kuin kokonaisiin ryhmiinkin (Haslam, 2006). Dehumanisaation on todettu alentavan sisäryhmän moraalista vastuuta suhteessa ulkoryhmään (Cehajic, Brown & Gonzalez, 2009) ja toimivan oikeutuksena väkivallalle ja terrorismille (Wright-Neville & Smith, 2009).

5.4 Uuden tietämyksen rajoitukset ja soveltaminen käytäntöön

Wrightin ym. (1990a) mukaan yhtenä ryhmien välisen kollektiivisen toiminnan tutkimuksen ja teorian suurimpana puutteena on ollut keskittyminen käyttäytymisen sijasta tunteisiin ja kognitiivisiin käsityksiin. Van Zomeren ym. (2004; 2008) ja Siddiqui ym. (2011) keskittyvät pääasiassa kollektiivisten toiminta-aikomusten ja intentioiden tarkasteluun, jotka on kerätty itseraportointimittareilla. Tämä on vakava puute kun tutkitaan esimerkiksi radikaalia toimintaa, koska tutkimus ei kykene vastaaman siihen, kuinka moni todella osallistuu toimintaan ja mitkä tekijät tähän vaikuttavat.

 Puutteista huolimatta van Zomerenin ja kumppaneiden selitysmallit (2004; 2008) sekä Siddiquin ym. (2011) laajennukset tarjoavat yhdessä aikaisemman tiedon kanssa yhä kokonaisvaltaisemman kehikon kollektiivisen toiminnan ymmärtämiseksi. Halveksuntaa koskevat havainnot valottavat radikaalin kollektiivisen toiminnan rationaalista luonnetta ja auttavat ymmärtämään, miten syrjitty ja yhteiskunnan vaikutuspiirin ulkopuolinen ryhmä voi äärimmäisessä tapauksessa reagoida vihamielisesti ja väkivaltaisesti ulkoryhmiä kohtaan. Korkean statuksen ryhmän harjoittaman tokenismin ja muun syrjinnän seurauksena matalan statuksen ryhmä voi erkaantua poliittisesta järjestelmästä ja samalla normatiivisista vaikutustavoista. Ryhmien identifioituminen yhteiskuntaan on tärkeää, koska ryhmien yhteiselle identiteetille havaittu arvo voi määrätä sen, vastataanko epäoikeudenmukaisuuteen suuttumuksella vai halveksunnalla (Siddiqui, ym., 2011).

Ryhmäpohjaisen halveksunnan tutkimus on kuitenkin vähäistä ja sitä on jatkettava. Pitkittäistutkimukset tarjoaisivat mahdollisesti lisää tietoa suuttumuksen ja halveksunnan välisestä suhteesta. Myös kokeelliset tutkimukset suuttumuksen, vähäisen kontrollin ja halveksunnan välisestä suhteesta voisivat lisätä ilmiön ymmärrystä. Kaiken kaikkiaan tulokset puhuvat syrjinnän vastaisen politiikan ja paremman vähemmistöjen integraation puolesta. Ehkä onnistuneella integraatiolla voitaisiin helpottaa identifioitumista hallitsevaan yhteiskunnalliseen järjestelmään ja sitä kautta ehkäistä halveksunnan ja kasautuneen suuttumuksen tunteita. Halveksunnan on todettu liittyvän etäisiin suhteisiin (Fischer & Roseman, 2007), joten mitä läheisempiä ryhmät ovat toisilleen, sitä todennäköisempää suuttumuksen kokeminen on tilanteessa, jossa ryhmä kokee tulleensa kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti.

Mikäli halveksunta kehittyy suuttumuksen päälle, on ehkä mahdollista purkaa halveksuntaa osoittamalla siihen liittyvät kognitiiviset käsitykset, kuten kielteiset sisäiset luonneattribuutiot vääriksi ja siten pysäyttää kehityskulku, joka pahimmassa tapauksessa voisi ilmetä ryhmien välisenä dehumanisaationa. Ennakkoluulojen vastaiset projektit toimivat mahdollisesti vastavoimana kielteisten luonneattribuutioiden ja stereotypioiden synnyssä. Ryhmän ja yhteiskunnan tasoilla tutkimustiedon soveltaminen vaatii rakenteellista säätelyä ja lakeja. Koska politisoituneen identiteetin on nähty liittyvän taipumukseen turvautua helpommin kollektiiviseen toimintaan (Sturmer & Simon, 2004; van Zomeren ym. 2008), pienille poliittisille ryhmille tulee antaa mahdollisuus poliittiseen vaikuttamiseen, koska poliittisen näkyvyyden estäminen voi johtaa ryhmien etääntymiseen ja poliittiseen radikalisaatioon.

Tulevaisuuden tutkimuksen tehtäväksi jää soveltaa halveksuntaa koskevien tuloksia myös terrorismin tutkimukseen (Siddiqui 2011). Terrorismin tarkasteleminen poliittisena ja emootioiden motivoivana toimintana on tärkeää myös sen torjunnan kannalta (Wright-Neville & Smith, 2009). Aikaisemmin terrorismin on ajateltu olevan psykopatologista ja irrationaalista toimintaa, jota ohjaavat intohimoiset vihan ja nöyryytyksen tunteet (Peters, 2002). Empiirinen lähestyminen on tärkeää terrorismin tutkimuksessa, koska ilmiön tarkasteleminen objektiivisesti hillitsee ilmiöön liittyvää demonisointia.

Lähteet

Adolphs, R. (2010). Emotions. Current Biology, 20, 13, R549-R552. doi:10.1016/j.physletb.2003.10.071

 

Archer, J., & Coyne, S. M. (2005). An integrated review of indirect, relational, and social aggression. Personality and Social Psychology Review, 9, 212–230.

 

Averill, J. R. (1980). A constructivist view of emotion. Teoksessa R. Plutchik & H. Kellerman (toim.), Emotion: Theory, Research, and experience (s. 305-339). New York: Academic Press.

 

Averill, J. R. (1983). Studies on anger and aggression. American Psychologist,

38, 1145–1160. doi:10.1037/0003-066X.38.11.1145

 

Averill, J. R. (1982). Anger and aggression: An essay on emotion. New York: Springer Publishing Company.

 

Bandura, A. (1997). Self-efficacy: The exercise of control. New York: Freeman.

 

Bandura, A. (1995). Exercise of personal and collective efficacy in changing societies. Teoksessa A. Bandura (toim.), Self-efficacy in changing societies (s. 1–45). Cambridge, England: Cambridge University Press.

 

Berkowitz, L. (1993). Aggression: Its causes, consequences, and control. New York: McGraw-Hill.

 

Bowlby, J. (1969). Attachment. New York: Basic Books.

 

Cehajic, S., Brown, R., & Gonzalez, R. (2009). What do I Care? Perceived Ingroup Responsibility and Dehumanization as Predictors of Empathy Felt for the Victim. Group Group Processes & Intergroup Relations, 12, 715-729. doi:10.1177/1368430209347727

 

Crosby, F. J. (1976). A model of egoistical relative deprivation. Psychological Review, 83, 85-113.

 

Drury, J., & Reicher, S. D. (1999). The inter-group dynamics of collective empowerment: Substantiating the social identity model of crowd behavior. Group Processes and Intergroup Relations, 4, 381–402.

 

Ekman, P. (1992). An argument for basic emotions. Cognition and Emotion, 6, 169-200.

 

Frijda, N. H., Mesquita, B., Sonnemans, J., & Van Goozen, S. (1991). The duration of affective phenomena or emotions, sentiments, and passions. International Review of Studies on Emotion, 1, 187-225.

 

Frijda, N. H., & Mesquita, B. (1994). The social roles and functions of emotions. Teoksessa S. Kitayama & H. R. Markus (toim.), Emotion and culture: Empirical studies of mutual influence (s. 51–87). Washington, DC:American Psychological Association.

 

Fischer, A. H., & Roseman, I. J. (2007). Beat them or ban them: The characteristics and social functions of anger and contempt. Journal of Personality and Social Psychology, 93, 103–115. doi:10.1037/0022- 3514.93.1.103

 

Geertz, C. (1973). Thick description: Toward an interpretive theory of culture. In Geertz (Toim.), The interpretation of cultures. New York: Basic Books.

 

Gurr, T. R. (1993). Why minorities rebel: A global analysis of communal mobilization and conflict. International Political Science Review, 14, 161–201. doi:10.1177/019251219301400203

 

Haslam, N. (2006). Dehumanization: An Integrative Review. Personality and Social Psychology Review, 10, 252-264, doi:10.1207/s15327957pspr1003_4

 

Hornsey, M. J., Blackwood, L., Louis, W., Fielding, K., Mavor, K., Morton, T., . . . White, K. M. (2006). Why do people engage in collective action? Revisiting the role of perceived effectiveness. Journal of Applied Social Psychology, 36, 1701–1722. doi:10.1111/j.0021- 9029.2006.00077.x

 

Izard, C. E. (1977). Human emotions. New York: Plenum.

 

Kawakami, K., & Dion, K. L. (1995). Social identity and affect as determinants of collective action: Toward an integration of relative deprivation and social identity theories. Theory and Psychology, 5, 551–577.

 

Keltner, D., & Haidt, J. (1999). Social functions of emotions at four levels of analysis. Cognition and emotion, 13, 505-521.

 

Klandermans, B. (1997). The social psychology of protest. Oxford, England: Basil Blackwell.

 

Klein, O., Spears, R., & Reicher, S. (2007). Social identity performance: Extending the strategic side of the SIDE model. Personality and Social Psychology Review, 11, 28–45.

 

Kuppens, P., Van Mechelen, I., Smits, D. J. M., & De Boeck, P. (2003). The appraisal basis of anger: Specifity, necessity and sufficiency of components. Emotion, 3, 254-269.

 

Lazarus, R. S. (2001). Relational meaning and discrete emotions. Teoksessa K. R. Scherer, A. Schorr, & T. Johnstone (toim.), Appraisal processes in emotion (s. 37–67). Oxford, England: Oxford University Press.

 

Lazarus, R. S. (1991). Emotion and adaptation. New York: Oxford University Press.

 

Livingstone, A. G., Spears, R., Manstead, A. S. R., & Bruder, M. (2009). Illegitimacy and identity threat in (inter)action: Predicting intergroup orientations among minority group members. British Journal of Social Psychology, 48, 755–775. doi:10.1348/014466608X398591

Lutz, C. A., & Abu-Lughod, L. (1990). Language and the politics of emotion. New York: Cambridge University Press.

 

Lutz, C. A. & White, G. (1986). The antropology of emotions. Annual Review of Antropology, 15, 405-436.

 

Mackie, D., Devos, T., & Smith, E. R. (2000). Intergroup emotions: Explaining offensive action tendencies in an intergroup context. Journal of Personality and Social Psychology, 79, 602–616.

 

Martin, J. (1986). The tolerance of injustice. Teoksessa Olson, J. M., Herman, C. P.. and Zanna, M. P. (toim.), Relative Deprivation and Social Comparison: The Ontario Symposium, Vol. 4, Erlbaum, Hillsdale, NJ.

Meyers, D. G. (2004). Theories of Emotion. Psychology (7. painos). New York: Worth Publishers.

 

Mummendey, A., Kessler. T., Klink, A., & Mielke, R. (1999). Strategies to cope with negative social identity: Predictions by social identity theory and relative deprivation theory. Journal of Personality and Social Psychology, 76, 229–245.

 

Ohman, A. (1986). Face the beast and fear the face: Animal and social fears as prototypes for evolutionary analysis of emotion. Psychophysiology, 23, 123-145.

Parrott, W. G. (toim.). (2001). Emotions in social psychology. Philadelphia: Psychology Press.

 

Peters, R. (2002). Beyond terror: Strategy in a changing world. Mechanicsburg, Pennsylvania: Stackpole books.

 

Roseman, I. J., Wiest, C., & Swartz, T. S. (1994). Phenomenology, behavior, and Goals differentiate discrete emotions. Journal of Personality and Social Psychology, 67, 206-221.

 

Runciman, W. G. (1966). Relative deprivation and social justice: A study of attitudes to social inequality in twentieth-century England. Berkeley: University of California Press

 

Scheepers, D., Spears, R., Doosje, B., & Manstead, A. S. R. (2006). Diversity in in-group bias: Structural factors, situational features, and social functions. Journal of Personality and Social Psychology, 90, 944–960. doi:10.1037/0022-3514.90.6.944

 

Shaver, P., Schwartz, J., Kirson, D., & O`Connor, C.(2001). Emotion knowledge: Further exploration of a prototype approach. Teoksessa W. G. Parrott (toim.), Emotions in social psychology (26-56). Philadelphia: Psychology Press.

 

Siddiqui, R. N., Tausch, N., Spears, R., Saab, R., Becker, J. C., Christ, O., Singh, P. (2011). Explaining radical group behavior: Developing emotion and efficacy routes to normative and nonnormative collective action. Journal of Personality and Social Psychology, 101, 129–148. doi: 10.1037/a0022728

 

Simon, B., & Klandermans, B. (2001). Politicized collective identity: A social psychological analysis. American Psychologist, 56, 319–331. doi:10.1037/0003-066X.56.4.319

 

Simon, B., Loewy, M., Stuermer, S., Weber, U., Freytag, P., Habig, C., et al. (1998). Collective identification and social movement participation. Journal of Personality and Social Psychology, 74, 646–658.

 

Smith, E. R. (1993). Social identity and social emotions: Toward new conceptualizations of prejudice. Teoksessa D. M. Mackie & D. L. Hamilton (toim.), Affect, cognition, and stereotyping: Interactive processes in group perception (s. 297–315). San Diego, CA: Academic Press.

 

Sturmer, S., & Simon, B. (2004). Collective action: Towards a dualpathway model. European Review of Social Psychology, 15, 59–99.

 

Tajfel, H. (1978). The achievement of intergroup differentiation. Teoksessa H. Tajfel (toim.), Differentiation between social groups. (s. 77–100). London: Academic Press.

 

Tajfel, H., & Turner, J. C. (1979). An integrative theory of intergroup conflict. Teoksessa W. G. Austin & S. Worchel (toim.), The social psychology of intergroup relations (s. 33–48). Monterey, CA: Brooks/Cole.

 

Taylor, D. M., Moghaddam, E M., Gamble, I, & Zeller, E. (1987). Disadvantaged group responses to perceived inequity: From passive acceptance to collective action. Journal of Social Psychology, 127, 259 272

 

Toivottomien raivoa Britanniassa. (10.8.2011). Helsingin Sanomat, s. A 2.

 

Turner, J. C., Hogg, M. A., Oakes, P. J., Reicher, S. D., & Wetherell, M. S. (1987). Rediscovering the social group: A self-categorization perspective. Oxford, England: Basil Blackwell.

 

van Zomeren, M., Postmes, T., & Spears, R. (2008). Toward an integrative social identity model of collective action: A quantitative research synthesis of three socio-psychological perspectives. Psychological Bulletin,134, 504–535. doi:10.1037/0033-2909.134.4.504

 

van Zomeren, M., Spears, R., Fischer, A. H., & Leach, C. W. (2004). Put your money where your mouth is! Explaining collective action tendencies through group-based anger and group efficacy. Journal of Personality and Social Psychology, 87, 649 – 664. doi:10.1037/0022- 3514.87.5.649

 

Walker, I., & Smith, H. J. (toim.). (2002). Relative deprivation: Specification, development, and integration. Cambridge, England: Cambridge University Press.

 

Williams, K. (2001). Ostracism: The power of silence. New York: Guilford Press.

 

Wright, S. C., Taylor, D. M., & Moghaddam, F. M. (1990a). The relationship of perceptions and emotions to behavior in the face of collective inequality. Social Justice Research, 4, 229 –250. doi:10.1007/ BF01048399

 

Wright, S. C., Taylor, D. M., & Moghaddam, F. M. (1990b). Responding to membership in a disadvantaged group: From acceptance to collective protest. Journal of Personality and Social Psychology, 58, 994–1003. doi:10.1037/0022-3514.58.6.994

 

Wright-Neville, D., & Smith, D. (2009). Political rage: Terrorism and the politics of emotion. Global Change, Peace, & Security, 21, 85–98. doi:10.1080/14781150802659390

 

Terveyden sosiaalipsykologian seminaari 2012:

 

 

 

 

 

STRESSAAVIEN YMPÄRISTÖN TAPAHTUMIEN VAIKUTUS MASENNUSRISKIIN

välittäjäainereseptorigeenien ja ympäristön välinen vuorovaikutus

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

1 Johdanto

Mielenterveysongelmista kärsii jo yli 450 miljoonaa ihmistä, heistä suurin osa kehitysmaissa, WHO arvioi. Järjestön mukaan depressiosta on tulossa yhteiskunnille suurin terveysuhka sekä taloudellisesti että sosiologisesti. (- -.) WHO:n tilastot osoittavat selvästi, että depression aiheuttama taakka todennäköisesti lisääntyy niin paljon, että vuonna 2030 se on suurin yksittäinen kuormittaja, Shekhar Saxena WHO:sta totesi BBC:lle. (Kulonen, 2009.)

 

Koska masennuksen on todettu ravistelevan yhä voimakkaammin kaikkia yhteiskuntia, on kyseisen patologian tutkimus äärimmäisen tärkeän tehtävän edessä selvittäessään masennuksen kausaalisia syitä sekä sen ehkäisy, ja parannuskeinoja. Suuri määrä tutkimusta on osoittanut, että stressaavilla elämäntapahtumilla, kuten puolison kuolemalla, lapsen sairastumisella, avioerolla sekä työttömyydellä on yhteys myöhempiin terveysongelmiin (esim. Cohen, Tyrrell, & Smith, 1991; Li, Precht, Mortensen, & Olsen, 2003). Stressaavien elämäntapahtumien on todettu toimivan myös psyykkisten ongelmien, kuten masennuksen laukaisijana (Brown, Harris, & Eales, 1993; Kessler, 1997) ja joitakin psyykkisten sairauksien oireita voimistavana tekijänä (esim. Norman & Malla, 1993).

 

Yksilöiden välillä on kuitenkin suuria eroja stressaavista elämäntapahtumista selviytymisessä (Kobasa, 1979). Tiettyjen sosiaali/psykologisten tekijöiden, kuten optimismin, itseen sitoutumisen, merkityksen tunteen, havaitun sosiaalisen tuen ja sisäisten kontrolliodotusten on muun muassa todettu suojaavan yksilöä stressaavien elämäntapahtumien haitallisilta terveysvaikutuksilta (Kobasa, 1979; Wethington & Kessler, 1986; Brissette, Scheier, & Carver, 2002). Useiden suojaavien ja altistavien tekijöiden on kuitenkin huomattu menettävän ennustusvoimansa, kun yksilöiden geneettiset erot ja aikaisemmat masennusoireet on otettu huomioon. (Kessler, 1997.)

 

Mikä vaikuttaa yksilöiden erilaiseen sopeutumiseen? Miksi vakavat elämäntapahtumat vaikuttavat vahvemmin toisiin ihmisiin? Sosiaalipsykologisilla muuttujilla, kuten sosiaalisella tuella ei pystytä tyhjentävästi selittämään yksilöiden välistä vaihtelua selviytymisessä, koska yksilöt reagoivat tarjottuun tukeen eri tavoin (Jokela, Keltikangas-Järvinen, Kivimäki, ym., 2007). Kautta psykologian historian psyykkisiä sairauksia kuten skitsofreniaa tai masennusta on lähestytty joko pelkästään ympäristön vaikutuksia korostavista lähtökohdista (psykoanalyysi, behaviorismi) tai sairauksia on selitetty puhtaasti geneettisillä tekijöillä (Keltikangas-Järvinen & Salo, 2009).

 

Perimän ja ympäristön vaikutuksiin perustuvien selitysten vastakkainasettelun sijaan käyttäytymisgeneettiset tutkimukset ovat paljastaneet, miten haavoittuvuus ympäristön vastoinkäymisille ja herkkyys ympäristön tarjoamille hyödyille voivat olla ehdollisia tilanteita, joissa geenien (DNA:sta koostuvien perinnöllisyysinformaation perusyksiköiden) ja ympäristön välinen vuorovaikutus toimivat monien psykiatristen oireiden kehityksen perustana (Kendler, 2001; Rutter & Silberg, 2002). Toisin sanoen vain tietynlaisen genotyypin (yksilön vanhemmiltaan perimien kaikkien geenimuotojen kokonaisuuden) yhdistyminen tiettyihin ympäristön olosuhteisiin saa aikaan psyykkisiä oireita kuten masennusta ja toisenlaisissa olosuhteissa samat geenit voivat toimia masennusta suojaavina tekijöinä.

 

Lazaruksen ja Folkmanin (1984) stressiteoria keskittyy sekä yksilön ominaisuuksiin että ympäristön tapahtumien luonteeseen ja selittää stressiä näiden välisen suhteen avulla.

Lazarus ja Folkman (1984) määrittelevät psykologisen stressin henkilön ja hänen ympäristönsä väliseksi suhteeksi, jonka henkilö arvioi verottavan omia resurssejaan tai ylittävän ne sekä vaarantavan oman hyvinvointinsa. Lazaruksen ja Folkmanin stressiteorian kannalta tarkasteltuna masennus voidaan nähdä stressaavan tapahtuman laukaisemien arviointiprosessien ja selviytymiskeinojen seurauksena.

 

Masennuksen alttius-stressiteoriat, kuten Aaron Beckin (1967; 1987) kehittämä masennuksen kognitiivinen teoria sekä Abramsonin, Metalskyn ja Alloyn (1989) toivottomuuden teoria selittävät masennuksen aiheutuvan kognitiivisen alttiuden ja negatiivisten stressaavien kokemusten vuorovaikutuksesta. Toisin sanoen teorioiden mukaan kognitiivinen alttius johtaa masennukseen vain jos henkilö kokee samalla tilanteensa stressaavaksi. Geenitutkimuksien empiiriset havainnot rikastavat osittain edellä mainittuja kognitiivisia masennusteorioita ja nostavat esiin myös teorioiden kannalta ristiriitaista näyttöä stressaavien olosuhteiden merkityksestä masennukselle.

 

Mikä merkitys geeneillä on stressaavien elämäntapahtumien ja masennuksen välisessä suhteessa? 

Käsillä olevassa työssä syvennyn stressaavien elämäntapahtumien ja masennuksen yhteyttä moderoiviin eli muokkaaviin geneettisiin tekijöihin ja tarkastelen näiden tekijöiden vaikutusta henkilön sosiaaliseen sopeutumiseen ja käyttäytymiseen. Tiettyjen välittäjäainejärjestelmien, erityisesti serotoniinijärjestelmän ja dopamiinijärjestelmän, häiriöiden on todettu olevan vahvassa yhteydessä masennukseen. Tilan puutteen vuoksi keskityn kuitenkin vain dopamiinijärjestelmään. Työssä selitän lyhyesti geneettisten välittäjäainepohjaisten prosessien vaikutusta ihmisen persoonallisuudelle ja masennusalttiudelle. Pyrin kuvaamaan sitä, kuinka yksilöiden väliset geneettiset erot aivojen dopamiinijärjestälmässä yhdessä tiettyjen ympäristön piirteiden kanssa selittävät yksilön alttiutta masennukselle aikaisempaa kattavammin.

 

Ensimmäisessä luvussa käyn läpi klassisia stressin ja masennuksen kognitiivisia selitysmalleja. Tämän jälkeen käyn läpi stressaavien elämäntapahtumien ja masennuksen välisen yhteyden tutkimusta ja sen haasteita. Kolmannessa pääluvussa suuntaan huomion perimän ja ympäristön väliseen vuorovaikutukseen. Viimeisessä pääluvussa keskityn kuvaamaan välittäjäainejärjestelmien ja niitä säätelevien geenien vaikutusta masennukseen sekä käsittelen välittäjäainereseptorigeenien (erityisesti DRD2 geenin eri muotojen) moderoivaa roolia masennuksen ja stressaavien elämäntapahtumien välisessä suhteessa. Pohdinnassa käyn läpi kognitiivisten masennuksen selitysmallien puutteita sekä käsittelen työssä esiteltyjen löydösten merkittävyyttä ja sovellettavuutta masennuksen hoidossa. 

2 Stressaavat elämäntapahtumat ja masennus

Klassiset stressin ja masennuksen kognitiiviset selitysmallit

Kuten johdannossa mainitaan, stressi voidaan nähdä tietynlaisena suhteena henkilön ja ympäristön välillä. Stressin syntyminen edellyttää samalla myös olosuhteiden kognitiivista arviointia, jossa tilanne tulkitaan henkilön resursseja verottavaksi ja hyvinvointia vaarantavaksi (Lazarus & Folkman, 1984).  Kognitiivisella arvioinnilla viitataan kolmeosaiseen arviointiprosessiin, joka koostuu primaarista arvioinnista (henkilö arvioi tilanteen resursseja verottavatksi ja hyvinvointia uhkaavaksi), sekundääristä arvioinnista (henkilö pohtii keinoja, joilla hän voi selvitä tilanteesta) ja uudelleenarvioinnista (henkilön arviot muuttuva uuden ympäristön tarjoaman informaation seurauksena). (mt.)

 

Kognitiivisten arviointiprosessien lisäksi stressin syntyyn ja siitä selviämiseen vaikuttaa coping-prosessi, jossa henkilö pyrkii hallitsemaan ympäristön ja yksilön välisen suhteen asettamia vaatimuksia ja tilanteen synnyttämiä emootioita. Selviytymisessä eli coping-keinoissa voidaan erottaa toisistaan ongelmakeskeinen ja tunnesuuntautunut selviytyminen. Henkilön selviytyminen määräytyy hänen resurssiensa kautta. Resurssit koostuvat terveydestä, energiasta, eksistentiaalisista uskomuksista (esim. usko jumalaan), yleisistä kontolliuskomuksista, sitoumuksista, ongelmanratkaisutaidoista, sosiaalisista taidoista, sosiaalisesta tuesta ja materiaalisista resursseista. (Lazarus & Folkman, 1984.)

 

 

Tunnetut masennuksen alttius-stressiteoriat, kuten Aaron Beckin (1967; 1987) masennuksen kognitiivinen teoria sekä Abramsonin, Metalskyn ja Alloyn (1989) toivottomuuden teoria olettavat masennuksen syntyvän kognitiivisen alttiuden ja stressaavien kokemusten vuorovaikutuksesta (Robins, & Block, 1989). Robinsin ja Blocin (1989) mukaan molemmat teoriat olettavat masennuksen olevan yhteydessä piirretyyppiseen suhteellisen pysyvään kognitiiviseen alttiuteen. Abramson ym. (1978) olettavat, että kyseinen kognitiivinen alttius ilmenee depressiivisenä attribuutiotyylinä, jossa negatiiviset tapahtumat tulkitaan johtuvan pysyvistä, globaaleista ja yksilön sisäisistä syistä. Beck (1967) taas olettaa kognitiivisen alttiuden koostuvan useista toimintahäiriöisistä ajattelutavoista, joihin liittyy käsitys menetyksestä, epäpätevyydestä, epäonnistumisesta ja arvottomuudesta. Mallien yhteisenä piirteenä on se, että toimimattomien ajattelutapojen tai attribuutiotyylien uskotaan lisäävän masennuksen todennäköisyyttä vain jos jokin stressaava elämän tapahtuma aktivoi näitä kognitivisia taipumuksia (Robins & Bloc, 1989). Masennus on siis teorioiden mukaan aina riippuvainen ulkoisesta stressorista.

 

Kognitiivisten teorioiden ydinajatuksena on se, että ajattelu toimii kausaalisena syynä masennuksen puhkeamiselle tai ainakin sen uudelleen ilmenemiselle (Kovacs & Beck, 1978). Tällaisen kausaalisen roolin löytäminen empiirisesti on kuitenkin osoittautunut vaikeaksi (Barnett & Gotlib, 1988). Vaikka ajattelu on tyypillisesti luonteeltaan negatiivisempaa masennusoireista kärsivillä, on vain vähän vahvoja todisteita siitä, että erot ajattelussa ennustaisivat masennusriskiä terveillä yksilöillä (Hollon, 1992). Biologisen psykiatrian piirissä kehitettyjen säätelyhäiriömallien mukaan taas yksilön masennusriski määräytyy biologisten järjestelmien kuten välittäjäainejärjestelmien säätelyhäiriöiden perusteella. Nämä säätelyhäiriöt vaikuttavat yksilön subjektiiviseen hyvinvointiin ja stressin synnyttämiin reaktioihin. (Hollon, 1992.)

 

Kognitiivisten prosessien on kuitenkin huomattu ennustavan masennuksesta toipumista ja esimerkiksi attribuutiotyylien muutoksen on nähty välittävän psykoterapian masennusta parantavaa vaikutusta (Hollon ym. 1990). Mikä on siis biologisten ja kognitiivisten syiden kausaalinen suhde masennusta selitettäessä? Beckin (1983, p. 265) mukaan masennuksen psykologiset ja biokemialliset ilmenemismuodot ovat vain kolikon eri puolia ja on reduktionistista väittää jommankumman toimivan masennuksen kausaalisena syynä.

 

Masennuksen kognitiivisten ja biologisten syiden suhde jäi auki vielä 1990-luvulla. Seuraavissa luvuilla syvennytään siihen, miten käyttäytymisgeneettinen sekä molekyyligeneettinen tutkimus ovat lähentäneet biologisia ja kognitiivisia selitysmalleja ja rikastaneet käsitystä masennuksen psykobiologisesta luonteesta. Kuten alussa mainittiin, masennuksen on nähty liittyvän erottamattomasti stressin käsitteeseen. Seuraavaksi paneudutaan tarkemmin stressaavien elämäntapahtumien ja masennuksen välisen suhteen tutkimukseen ja siihen liittyviin haasteisiin.

 

Stressaavat tapahtumat masennuksen selittäjinä: empiirinen näyttö ja metodologiset puutteet

Yleisin tapa tutkia stressaavien elämäntapahtumien ja masennuksen välistä yhteyttä on keskittyä stressin lyhyen aikavälin vaikutuksiin. Lyhyellä aikavälillä viitataan kyseisissä tutkimuksissa usein enimmillään vuoden takaisiin tapahtumiin. Masennusoireita raportoineita henkilöitä verrataan yksilöihin, jotka eivät ole kokeneet kyseisiä oireita ja molempien ryhmien elämäntapahtumia tarkastellaan joko usean kymmenen stressaavan elämäntapahtuman listoilla tai kontekstispesifeillä ja tarkemmilla kyselylomakkeilla, joissa tapahtumiin liittyviä subjektiivisia kokemuksia kartoitetaan yksityiskohtaisemmin. Stressaavien elämäntapahtumien laatua tutkitaan myös joskus pitkillä yksilöhaastatteluilla. Yksilöhaastattelu on kuitenkin käytännöllisesti hyvin työläs menetelmä ja sitä käytetään siksi vähemmän. (Kessler, 1997.)

 

Viime vuosikymmenien tutkimukset viittaavat siihen, että stressaavien elämäntapahtumien ja myöhempien vakavan masennuksen jaksojen välillä voidaan havaita suhteellisen pysyvä yhteys (Kessler, 1997).  Yhteyden voimakkuus kuitenkin vaihtelee sen mukaan, miten elämäntapahtumia on mitattu. Kontekstualisilla mittareilla mitattuna yhteys näyttäytyy voimakkaampana. Myös vakavampien tapahtumien on nähty olevan vahvemmin yhteydessä masennukseen, kuin vähemmän vakavien. Yhtenä merkittävänä löytönä voidaan kuitenkin pitää sitä, että vaikka enemmistö masentuneista kertoo kokeneensa jonkin stressaavan tapahtuman ennen masennuksen puhkeamista, niin vain pieni ryhmä kaikista tutkittavista, jotka ovat kokeneet jotakin vastaavaa, saa masennusoireita kokemuksen jälkeen. (mt.). Toisin sanoen kysymykset aikaisemmista stressaavista tapahtumista voivat ohjata henkilöä tulkitsemaan tapahtumat masennuksen aiheuttajiksi. Voidaan myös ajatella, että monilla psyykkisistä häiriöistä kärsivillä on suuri tarve linkittää oireet tiettyihin elämäntapahtumiin.

 

Stressaavien elämäntapahtumien vaikutuksesta masennukseen on kuitenkin vaikea muodostaa luotettavaa kausaalipäätelmää. Elämäntapahtumien vaikutusta koskevissa tutkimuksissa on huomattu olevan metodologisia puutteita, jotka voidaan jakaa 1) tapahtumien raportoinnin tarkkuuteen liittyviin ongelmiin sekä 2) ei-kokeellisista tutkimuksista tehtävien kausaalisten analyysien ongelmiin. (Kessler, 1997.

1) Kesslerin (1997) mukaan suuri osa alueen tutkimuksista ei ole kyennyt poistamaan mahdollisuutta, että masennusoireet olisivat alkaneet jo ennen stressorin ilmenemistä. Myös masennusoireet voivat aiheuttaa stressaavia tapahtumia yksilön elämässä (Hammen, 1991). Monissa tutkimuksissa onkin huomattu että ns. ”riippuvilla” tapahtumilla (tapahtumat, jotka voivat mahdollisesti olla seurausta henkilön omasta toiminnasta, kuten potkujen saaminen) on vahvempi yhteys masennukseen, kuin ns. ”itsenäisillä” tapahtumilla (eli tapahtumilla, joissa yksilön toiminnalla ei ole merkitystä tapahtuman ilmenemiseen, kuten maanjäristykseen) (Kessler, 1997). Toisaalta myös itsenäisten tapahtumien on todettu olevan yhteydessä masennukseen (esim. Brown & Harris 1978).

 

Toinen elämäntapahtumien raportointiin liittyvä epävarmuus koskeekin tutkimuksissa käytettyä retrospektiivistä menetelmää. Suurimmassa osassa elämäntapahtumien ja masennuksen yhteyttä käsitelleissä tutkimuksissa henkilöitä on pyydetty muistelemaan kokemiaan stressaavia tapahtumia. Muisteluprosessiin liittyy useita muistin tarkkuuteen liittyviä epävarmuuksia. On myös mahdollista, että henkilö on  halukas näkemään tietyt tapahtumat syynä masennuksen puhkeamiselle. (Kessler, 1997.) Depressiivisen mielialan on huomattu myös lisäävän menneiden stressaavien tapahtumien raportointia (Cohen, Towbe, & Flocco, 1988). Kaksostutkimuksissa raportointityylien on myös huomattu olevan perinnöllisiä ja tämä saattaa Kendlerin ja kumppaneiden mukaan heijastaa yksilöiden eroja alttiudessa masennukselle (Kendler ym., 1993).

 

2) Toisena metodologisena ongelmana Kessler (1997) mainitsee kausaalipäätelmien tekemisen ei-kokeellisten tutkimusten pohjalta. Monet tutkimukset olettavat, että stressaavat elämäntapahtumat ovat syynä masennuksen puhkeamiselle. Kyseisen tulkinnan mukaan stressaavat elämäntapahtumat ilmenevät satunnaisesti suhteessa muihin masennuksen aiheuttajiin. Ympäristön tapahtumat ilmenevät kuitenkin harvoin täysin sattumanvaraisesti yksilön elämässä. Yksilön persoonallisuus, geneettiset piirteet ja saatavilla oleva sosiaalinen tuki voivat vaikuttaa stressaavien elämäntapahtumien esiintymiseen ja sitä kautta yksilön psyykkiseen terveyteen ja mielialaan. (mt.).

 

Mitkä tekijät selittävät yksilöiden eroja stressaaviin elämäntapahtumiin sopeutumisessa? Valtava määrä kirjallisuutta ja tutkimusta on listannut tekijöitä, jotka suojaavat masennukselta tai altistavat kielteisten elämäntapahtumien vaikutukselle. Useat tutkimukset ovat toistuvasti osoittaneet, että tekijät, kuten sosiaalisen tuen saaminen, persoonallisuuden monet aspektit (esim. positiivinen affektisuus), arviointiprosessit, kognitiivinen joustavuus, tehokas ongelmien ratkaisu, sosiaalinen kyvykkyys ja kommunikaatiotaidot toimivat suojaavina/vaimentavina tekijöinä stressaavien elämäntapahtumien ja masennuksen välisessä yhteydessä. (ks. Gotlib & Hammen, 1992; Mrazek & Haggerty, 1994; Taylor & Aspinwall, 1996.)

 

Kesslerin (1997) katsauksessa stressaavien elämäntapahtumien ja masennuksen keskeisimpänä yhteyttä säätelevänä tekijänä mainitaan aikaisemmat masennusjaksot. Robensin ja  Regierin (1991) tulokset osoittivat, että 91 prosenttia henkilöistä, jotka raportoivat 12 kuukautta lähtötasohaastattelun jälkeen kärsineensä masennusoireista, olivat kärsineet niistä aikaisemminkin. On myös havaittu että aikaisempi masennushistoria voi vaikuttaa henkilön vuorovaikutustyyliin tavalla, joka saattaa provosoida toisia ihmisiä toimimaan vähemmän tukevasti masentunutta kohtaan (Coyne, 1976; Monroe & Steiner, 1986).

 

Yksi esimerkki tutkimuksista, joissa aikaisempi masennushistoria on otettu huomioon, on Kesslerin ja Mageen (1994) tutkimus, jonka tulokset osoittivat, että masennushistorian huomioiminen vaikutti tuloksiin selvästi. Osa aikaisemmin tilastollisesti merkittävistä moderoivista muuttujista (14/20 muuttujasta, kuten koettu sosiaalinen tuki, positiiviset ystävyyssuhteet, parisuhteen laatu, työttömyys, koettu krooninen stressi) ei enää nähty vaikuttavat elämäntapahtumien ja masennuksen väliseen yhteyteen. Myös suurin osa muuttujista, joiden yhteys säilyi merkitsevänä, muutti suhdettaan muihin riskitekijöihin. Kesslerin (1997) katsaus antaa suuntaa siitä, miten tärkeää geneettisten tekijöiden huomioiminen on stressi-masennussuhteen ymmärtämisen kannalta. Yksilöiden väliset neurologiset erot stressikokemusta säätelevissä järjestelmissä täytyy ottaa huomioon kun yritetään ymmärtää stressaavien elämäntapahtumien ja psyykkisten häiriöiden välistä suhdetta. Seuraavaksi syvennyn tarkemmin perimän ja ympäristön väliseen vuorovaikutukseen.

 

3 Perimän ja ympäristön välinen vuorovaikutus psykopatologioiden ja persoonallisuuden synnyn pohjalla

Mitä annettavaa geenitutkimuksella on psykologisten ja sosiaalipsykologisten ilmiöiden tutkimukselle? Kvantitatiivisen geenitutkimuksen piirissä tehdyt havainnot saman perheen sisarusten välisistä käyttäytymiseroista sekä identtisten kaksosten adoptiotutkimukset ovat yhdessä eläinten käyttäytymisen tutkimuksen kanssa osoittaneet, miten voimakas vaikutus geneettisillä tekijöillä on persoonallisuuden ja psyykkisten häiriöiden kehityksessä. Suurimmat edistysaskeleet perimän ja ympäristön välisen vuorovaikutuksen ymmärtämisessä on kuitenkin saavutettu molekyyligenetiikan ja aivojen aineenvaihdunnan tutkimusvälineiden kehityksen seurauksena. (Keltikangas-Järvinen & Salo, 2009.)

 

Kuten Jangin, Livesleyn ja Vernonin (1996) Kaksostutkimukset osoittavat, persoonallisuuden piirteiden yksilöiden välisestä vaihtelusta noin 40-60 prosenttia selittyy perinnöllisillä tekijöillä.

(Reif & Lesch, 2003.). Sama näyttää koskevan myös masennuksen perinnöllisyyttä. Masentuneisuuden yksilöiden välisestä vaihtelusta 31-42 prosenttia on arvioitu selittyvän perinnöllisillä tekijöillä (Sullivan, Neale, & Kendler, 2000).  Toistuvan masennuksen on huomattu riippuvan sitäkin vahvemmin perinnöllisistä tekijöistä (mt.). Masennukseen on liitetty valtava määrä geneettisiä komponentteja, joista suurin osa liittyy dopamiini- ja serotoniinijärjestelmien toimintaan (Reif & Lesch, 2002). 

 

Persoonallisuuteen vaikuttavien geneettisten tekijöiden paikantamisen lisäksi käyttäytymisgeneettinen tutkimus on lisännyt ymmärrystä geenien ja ympäristön välisestä vuorovaikutuksesta. Geeni x ympäristö–vuorovaikutuksella (G*E) viitataan käyttäytymisessä näkyviin vaikutuksiin, jotka ovat seurausta tietyn DNA sekvenssin (DNA eli Deoksiribonukleiinihappo, joka sisältää eliöiden solujen geneettisen materiaalin) ja tietyn tarkasti määritellyn ympäristön tekijän keskinäisestä suhteesta. Geeni-ympäristö vuorovaikutus on yksi useista eri geenien ja ympäristön yhteisvaikutuksen muodoista. (Cicchetti, 2007). Geenien ja ympäristön välisessä vuorovaikutuksessa tietyt ympäristöstä lähtöisin olevat kokemukset moderoivat eli muuttavat tietyn geenin vaikutusta piirteiden ja psykopatologioiden kehitykseen. Geenien ja ympäristön välinen vuorovaikutus etenee myös toiseen suuntaan siten, että tietyt geneettiset piirteet moderoivat tietyn ympäristön tapahtuman vaikutusta piirteiden ja psykopatologioiden kehitykseen (mt.). 

 

Genotyypin vaikutus persoonallisuudelle saattaa pysyä piilossa tai vaikutukseltaan hyvin vähäisenä jos tarkastelussa ei oteta huomioon altistumista tietyille ympäristön vaikutuksille (Keltikangas-Järvinen & Salo, 2009). Keltikangas-Järvinen ja salo tähdentävätkin, että mikäli tutkimusotokset eroavat suuresti ympäristötekijöiltään, tuloksia tietyn geenin vaikutuksesta on vaikea toistaa.

Psykopatologioiden riskitekijöitä määritettäessä geneettisten tekijöiden ja ympäristön tapahtumien erillinen huomioiminen voi siis tuottaa ennustusvoimaltaan köyhiä tuloksia. Persoonallisuuden piirteet ja psykologiset häiriöt ovat aina tulosta geenien ja ympäristön saumattomasta vuorovaikutuksesta. Seuraavaksi paneudutaan tarkemmin biologisiin mekanismeihin, joiden kautta geenien vaikutus yksilön käyttäytymiseen välittyy.

 

4 Välittäjäainejärjestelmät persoonallisuuden ja psykopatologioiden biologisena perustana

Yhä useammat tutkimukset antavat viitteitä siitä, että yksilöiden väliset erot neurologisissa säätelyjärjestelmissä selittävät yksilöiden temperamentissa ilmenevää vaihtelua (Reif & Lech, 2002).  Huomiota on kiinnitetty erityisesti aivojen dopamiini- ja serotoniinijärjestelmissä ilmeneviin eroihin, joiden uskotaan olevan keskeisessä osassa selitettäessä persoonallisuuden ja psykopatologioiden biologista perustaa (mt.). Reifin ja Lechin katsaus kuvaa laajasti vuosituhannen alun empiirisiä löydöksiä persoonallisuuteen ja psykopatologioiden puhkeamiseen liittyvistä geeneettisistä ja molekyylitason tekijöistä. Katsauksessa esitellään valtava määrä geneettisiä komponentteja, jotka saavat aikaan persoonallisuuteen vaikuttavia neurologisia eroja. Esittelen katsauksen pohjalta lyhyesti serotoniinijärjestelmää sääteleviä geenejä, jonka jälkeen keskityn tarkemmin dopamiinijärjestelmän geeneihin. Tässä vaiheessa keskityn löydöksiin, jotka eivät ota huomioon ympäristön olosuhteita ja keskittyvät ainoastaan kuvaamaan tiettyjen geenien yhteyttä tiettyihin persoonallisuuspiirteisiin ja psyykkisiin häiriöihin.

 

Serotoniinijärjestelmän (eli 5HT- järjestelmän) on todettu olevan dopamiinijärjestelmän ohella yksi keskeisimmistä yksilön luonteeseen ja psykopatologioden esiintymiseen vaikuttavista tekijöistä. 5HT-järjestelmän keskeisenä funktiona on toimia käyttäytymistä hillitsevänä järjestelmänä. Sen keskeisiä tehtäviä ovat syömisen, vuorokausirytmin, mielialan, ahdistuksen, aggressiivisuuden, ja impulsiivisuuden säätely. 5HT-järjestelmä säätelee näitä toimintoja vaikuttamalla toisten välittäjäainejärjestelmien toimintaan. 5HT-järjestelmä yhdistää ja integroi erillään olevia järjestelmiä toisiinsa muodostaen yleisen verkoston paikallisten neuroniverkkojen välille ja sitä kautta tasapainottaa ja koordinoi aivojen toimintaa. 5HT-järjestelmän toimintahäiriöiden on huomattu liittyvän useisiin psykiatrisiin häiriöihin ja käyttäytymishäiriöihin, kuten aggressiivisuuteen, impulsiivisuuteen, itsemurhiin, masennukseen, ahdistushäiriöihin ja skitsofreniaan. Oireet kuitenkin riippuvat mm. siitä, missä järjestelmän osatekijässä häiriö ilmenee. (Reif & Lech, 2002.) 

 

Tässä työssä keskitymme kuitenkin pääasiassa dopamiinijärjestelmän (DA) toimintaan. DA:n keskeinen tehtävä on toimia osana aivojen palkkiojärjestelmää (Reif & Lech, 2002).  Lisäksi dopamiini toimii keskeisenä sopeutumiskäyttäytymisen, emootioiden, motivaation ja tarkkaavaisuuden säätelijänä. DA vaikuttaa liikkeiden säätelyyn, mielialaan, hormoonieritykseen, ehdollistumiseen ja ympäristön ärsykkeisiin liittyvään pitkäkestoiseen motivaation/merkityksen tunteeseen (Keltikangas-Järvinen & Salo, 2009). Dopamiinin vaikutukset välittyvät aivojen kolmen dopamiinipolun kautta. Dopamiini siirtyy hermosolusta toiseen viiden erilaisen dopamiinireseptorin (D1-D5) välityksellä. (Dunlop & Nemeroff, 2007.) Dopamiinireseptori D2 tunnetaan paremmin kuin sen kolme myöhemmin löydettyä alatyyppiä D3, D4 ja D5 (Reif & Lech, 2003).  Tästä syystä työssä keskitytään tarkemmin DRD2 dopamiinireseptorigeenin eri muotojen toimintaan. Ennen tätä käydään lyhyesti läpi tutkimusta, jonka tarkoituksena on ollut selvittää dopamiinin roolia masennuksessa.

 

Dopamiinin rooli masennuksen fysiologiassa

Dunlop ja Nemeroff (2007) kuvaavat katsauksessaan kokoavasti dopamiinin roolia masennuksessa. Dunlopin ja Nemeroffin (2007) mukaan dopamiinikierron heikentymisen on osoitettu liittyvän masennusoireisiin. Dopamiinijärjestelmän roolia koskevat tutkimukset ovat kuitenkin jääneet noradrenaliinin ja serotoniinin toimintaan liittyvien tutkimustulosten alle (Dunlop & Nemeroff, 2007). Yksi hyvä esimerkki serotoniinijärjestelmää koskevan tutkimuksen johtavasta asemasta on se, että suuri osa nykyisistä masennuslääkkeistä toimii siten, että ne estävät serotoniinin takaisin oton synapsiraosta, jolloin serotoniini vaikuttaa pidempään postsynaptiseen eli vastaanottavaan hermosoluun (Dunlop & Nemeroff, 2007). Masennuslääkkeet, kuten serotoniinin takaisinoton salpaajat (serotonin reuptake inhibitors, SSRI) ja serotoniinin/noradrenaliinin takaisinoton salpaajat (SNRI) vaikuttavat serotoniinin lisäksi myös dopamiinin kiertoon ja parantavat siihen liittyviä häiriöitä.

 

Masennuslääkkeet, kuten SSRI, eivät kuitenkaan suoraan vaikuta DA:n toimintaan. Onkin huomattu että suurella osalla potilaista dopamiinin välityshäiriöt eivät täysin parane SNRI- tai SSRI-hoidon seurauksena. Tällä onkin selitetty hoidon jälkeisiä jäljelle jääneitä oireita, kuten matalaa motivaatiota, heikentynyttä keskittymistä ja vähäistä nautinnon kokemista, joihin DA:n on todettu liittyvän. Monet tutkimukset antavat Dunlopin ja Nemeroffin (2007) tukea sille, että osa masennuspotilasta saattaa kärsiä dopamiinijärjestelmän toimintahäiriöön liittyvästä masennuksen alatyypistä. Tällöin voidaan selittää sitä, miksi suuri osa potilaista ei selviä masennuksesta SSRI-hoidon seurauksena tai tietyt oireet pysyvät muuttumattomina. Dunlopin ja Nemeroffin (2007) mukaan yksilöiden väliset erot serotoniinijärjestemän ja dopamiinijärjestelmän vuorovaikutuksessa saattavat säädellä serotoniinilääkkeiden vaikutusta DA:n toimintaan. Useissa lääkkeiden vaikutuksia koskevissa tutkimuksissa on todettu että serotoniinin takaisinottoa salpaava vaikutus voidaan havaita muutamien tuntien päästä, kun lääke on otettu mutta masennusta hoitavat vaikutukset ilmenevät vasta paljon pidemmän ajan kuluessa. Lääkkeen vaikutukseen liittyvä ajallinen ero viittaa Dunlopin ja Nemeroffin mukaan siihen, että masennuksesta toipumiseen liittyy myös muita välittäjäainepohjaisia mekanismeja.

 

Miten dopamiinikierron heikentyminen näkyy psykologisella tasolla? Kuten aikaisemmin todettiin, dopamiinin on todettu vaikuttavan nautinnon kokemiseen (Dunlop & Nemeroff, 2007). Masennuksesta kärsivillä ja heidän sukulaisillaa onkin havaittu joko absoluuttista tai suhteellista kyvyttömyyttä kokea nautintoa (Hasler, Drevets & Charney, 2004). Voidaan ajatella, että dopamiinin kierron heikentyminen vähentää nautinnon kokemista ja sitä kautta nautintoa tuottavien palkintojen tavoittelua.

 

Eläintutkimuksissa sovellettu kroonisen lievän stressin malli selittää hyvin eläimelle tuotettua opittua avuttomuutta ja masennustyyppistä toimintaa. Mallin mukaan lievät stressin aiheuttajat (esimerkiksi kuumuus tai sähköiskut) johtavat vähitellen siihen että yksilö reagoi heikommin palkkioihin, käyttäytyy vähemmän aggressiivisesti eikä osoita seksuaalista kiinnostusta. Useassa tutkimuksessa, jossa jyrsijät on altistettu krooniselle lievälle stressille ja tarkasteltu stressin vaikutuksia eläinten dopamiinireseptorien toimintaan, on huomattu dopamiinireseptori D2 ja D3 muuttavan toimintaansa siten, että ne sitovat heikommin dopamiinia eläimen altistuessa krooniselle stressille. Reseptorien toiminta on kyetty kuitenkin parantamaan SSRI-lääkkeen avulla (D’Aquila, Collu, Pani, Gessa & Serra, 1994; Papp, Klimek & Willner, 1994; Cheeta, Broekkamp & Willner, 1994). Lopuksi syvennytään siihen, miten dopamiinireseptorigeenit toimivat vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa ja miten yksilön geneettiset erot kyseisessä geenissä voivat vaikuttaa yksilön masennusriskiin stressaavissa elämäntilanteissa.

 

5 Dopamiinireseptorigeenien moderoiva rooli masennuksen kehittymisessä

Reifin ja Lechin (2002) katsauksesta käy ilmi, että useita geenien vaikutuksia koskevia tuloksia ei ole pystytty toistamaan alkuperäisistä tutkimuksista poikkeavilla otoksilla. Keskeinen syy tähän Keltikangas-Järvisen ja Salon (2009) mukaan on se, ettei kyseisissä tutkimuksissa ole huomioitu ympäristön ja geenien välistä vuorovaikutusta. Tiettyjen geenien ja masennuksen välistä yhteyttä tutkittaessa on kuitenkin päädytty siihen, että tietyt saman geenin eri alleelimuodot eli morfismit ennustavat vahvemmin masennusta kuin toiset alleelimuodot, vaikka ymäristötekijöitä ei huomioidakaan (Noble, 2003). Alleeli on mutaation seurauksena kehittynyt saman geenin yksi useista vaihtoehtoisista muodoista, jolla on kromosomissa sama paikka eli lokus. Useimmissa DRD2 dopamiinireseptorigeenin tutkimuksissa on keskitytty sen A1 alleelin psyykkisille häiriöille ja riippuvuuksille altistaviin vaikutuksiin. (Noble, 2003.) Myöhemmin geeni-ympäristö vuorovaikutusta koskevat tutkimukset ovat osoittaneet DRD2-geenin eri alleelimuotojen vaikuttavan luultua monimutkaisemmin erilaisten psykopatologioiden kehitykseen (esim. Elovainio, ym., 2007).

 

Dopamiinireseptorigeeni D2 ja sen A1 alleelin yhteys psyykkisiin häiriöihin

A1 alleelin vaikutuksia on tutkittu paljon, koska sen on havaittu liittyvän useisiin psykiatrisiin häiriöihin, kuten posttraumaattiseen stressihäiriöön, päihderiippuvuuksiin, migreeniin, masennukseen sekä skitsofreniaan (Noble, 2003). A1 alleelin häiriöille altistavaa vaikutusta on selitetty sillä, että se vaikuttaa dopamiinireseptorin toimintaan heikentämällä reseptorin kykyä sitoa dopamiinia (Noble, 2003). A1 alleelin on huomattu liittyvän alhaiseen dopamiinin tiheyteen ja keskiarvoltaan alhaisempaan suhteelliseen glokoosin metaboliseen tasoon aivojen dopamiinia käsittelevillä alueilla (Noble, Gottschalk, Fallon, Ritchie &Wu, 1997).

 

Dopamiinireseptorigeeni DRD2 1A alleelin (yhden tai useamman alleelin) kantajilla esiintyy siis huomattavasti useammin masennusta ja muita psykiatrisia häiriöitä (Vaske, Makarios, Boisvert, Beaver & Wright, 2009). Tähän johtopäätökseen on kuitenkin päädytty laajojen metatutkimusten avulla. Yksittäisten tutkimusten tulokset eivät ole aina kyenneet osoittamaan tukea A1 alleelin negatiiviselle vaikutukselle (Noble, 2003). A1 alleelin ja masennuksen välinen yhteys ei ole myöskään osoittautunut aivan selkeäksi, koska osassa tutkimuksista A1 alleelin on todettu olevan yhteydessä alhaisiin masennuspistemääriin (Noble, 2003).

 

Miten DRD2 geenin A1 alleelin vaikutus muuttuu, kun otetaan huomioon ympäristötekijöiden vaikutus genotyypin ilmentymiselle? Esittelen seuraavaksi tutkimuksia DRD2 geenin eri morfismien moderoivasta vaikutuksesta stressaavien elämäntapahtumien ja masennuksen väliseen suhteeseen. Paneudun yksityiskohtaisesti suomalaisen tutkijaryhmän ansiokkaan laajaan väestöpohjaiseen yhdeksän vuoden seurantatutkimukseen ja tämän jälkeen esittelen lyhyesti muita aiheeseen liittyviä samansuuntaisia tuloksia. Käsitys dopamiinireseptorigeenien alleelien ja ympäristön vuorovaikutuksen monimutkaisuudesta kasvaa jatkuvasti. Selvyyden vuoksi esittelen vain rajatun siivun tähän geeniin liittyvästä tutkimuksesta.

 

Dopamiinireseptogeenin polymorfismit ympäristön vaikutuksia muokkaavina tekijöinä

Elovainio ym. (2007) selvittivät DRD2 dopamiinireseptorigeenin polymorfismin moderoivaa vaikutusta stressaavien elämäntapahtumien ja masennusoireiden välillä varhaisessa nuoruudessa. Tutkimuksessa käytettiin suomalaisten nuorten aikuisten 1611 hengen väestöpohjaista pitkittäisaineistoa. Tutkijat keräsivät tietoa osallistujien 1992-2001 kokemista stressaavista elämäntapahtumista sekä masennusoireista. Myös tutkittavien genotyypit kartoitettiin tutkimuksen alussa. Henkilöt olivat tutkimuksen alussa 15-30-vuotiaita. Tutkimus toteutettiin osana väestöpohjaista suomalaisten nuorten sydän ja verisuonitautiriskien kartoitusta. Tutkijat tarkastelivat aikaisemmissa tutkimuksissa kaikkein voimakkaimmin vaikuttaneita stressaavien tapahtumien kategorioita eli a) puolison ja lapsen kuolemaa b) eroa ja c) työttömyyttä. Myös muut masennuksen riskitekijät, kuten matala sosioekonominen asema ja riskikäyttäytyminen (lihavuus, alkoholin kulutus ja tupakointi) otettiin huomioon.

 

Tulokset osoittivat, että stressaavat elämäntapahtumat olivat yhteydessä masennusoireisiin, mutta elämäntapahtumien vaikutus vaihteli huomattavasti riippuen genotyypistä. Elämäntapahtumien nähtiin nostavan masennusoireita vain henkilöillä jotka kantoivat A2/A2 genotyyppiä. Muiden genotyyppien kohdalla (A1/A1, A1/A2) vaikutus ei ollut merkittävä. Toisin sanoen tulosten mukaan geneettiset tekijät voivat joko voimistaa stressaavien tapahtumien aiheuttamia oireita tai suojella yksilöä tapahtuman vaikutuksilta riippuen siitä, mitä genotyyppiä hän kantaa. Kuten aikaisemmin huomattiin, A1 alleelin on huomattu liittyvän kohonneeseen psyykkisten häiriöiden riskiin. Kyseisen alleelin vaikutus masennuksen kehittymiseen ei näyttäisi kuitenkaan lisääntyvän stressaavien elämäntapahtumien myötä vaan päinvastoin suojelevan niiden haitalliselta vaikutukselta. A2 genotyypin kantajien masennusoireiden määrän todettiin ylittävän A1 alleelin kantajien oireiden määrän stressaavien tapahtumien lisääntyessä. A1 alleelin kantajien masennusoireiden määrän todettiin pysyvän lähes muuttumattomana huolimatta stressaavista tapahtumista. Jos A2 alleelin kantaja säästyi kokonaan stressaavilta elämäntapahtumilta, hänen masennusoireensa pysyivät A1 alleelin kantajan oireita alhaisempina.

 

Elovainion ja kumppaneiden (2007) tutkimuksen tulokset tukevat Bermanin ym. (2003) tuloksia, joiden mukaan alkoholistivanhempien pojat, jotka kantoivat A2/A2 genotyyppiä, saivat korkeampia pistemääriä Beckin masennusmittarilla kuin pojat, jotka kantoivat A1 genotyyppiä. A1 ja A2 genotyyppien erilainen suhde stressiin ilmenee myös Bermanin ja Noblen (1997) tutkimuksissa, joissa huomattiin, että perheolojen aiheuttama stressi korreloi negatiivisesti A1 alleelia kantaneiden poikien kognitiivisen suoriutumisen kanssa, mutta muiden alleelien kantajilla perhestressillä ei ollut vaikutusta kognitiiviseen suoriutumiseen. Ozkaragoz ja Noble (2000) osoittivat tutkimuksessaan, että alkoholistiperheessä eläminen oli yhteydessä korkeaan ekstraversioon pojilla, jotka kantoivat A1 alleelia mutta ei A2 alleelia kantaneilla pojilla. Ekstraversion on todettu liittyvän vähäisiin masennusoireisiin (Jylhä & Isometsä, 2006).

 

A1 alleelin on todettu liittyvän palkintoriippuvuuteen, taipumukseen ylläpitää nautintoa tuottavia käyttäytymismuotoja sekä alhaiseen harmin välttämiseen kun taas A2  alleelin on todettu liittyvän korkeaan harmin välttämiseen (Noble, 2003; Berman, ym., 2002). Berman ja kumppanit (2002) toteavatkin tulostensa pohjalta, että A1 alleelia kantavat pojat saattavat sietää vähemmän negatiivisia tunteita kuin A2 alleelia kantavat pojat, koska heidän dopamiinipalkkiojärjestelmänsä toimii heikommin. Tämän vuoksi A1 kantajat ovat saattaneet kehittää erilaisia coping-keinoja (kuten ekstroversioon liitettyä sosiaalista käyttäytymistä) ylläpitääkseen nautinnonhaluista virettään (Berman, ym., 2002). Nämä coping-keinot saattavat toimia masennusta ehkäisevinä tekijöinä stressaavissa elämäntilanteissa (Elovainio, ym., 2007). Miten DRD2- geenin eri polymorfismeja koskeviin tuloksiin tulisi suhtautua? Tähän kysymykseen ei ole välttämättä helppo vastata, mutta tutkimusten pohjalta voidaan kuitenkin tehdä muutamia johtopäätöksiä masennuksen, ympäristön tapahtumien ja perimän keskinäisestä suhteesta. 

6 Pohdinta

Perimän ja ympäristön kamppailu

Kautta psykologian historian tutkijat ja teoreetikot ovat käyneet intensiivistä taistelua etsiessään selityksiä ihmisen käyttäytymisen, persoonallisuuden ja psyykkisten ongelmien synnylle. Kiista on kulminoitunut pitkälti perimä-ympäristö-erottelun ympärille. Persoonallisuuden kehityksen teoriat ovat seilanneet geneettisen determinismin ja ympäristön determinismin välillä saavuttamatta tyydyttävää konsensusta. 1950-luvulta käynnistynyt ympäristön vaikutuksiin nojaava suuntaus on kuitenkin hallinnut psykologian piirissä pitkälle nykypäiviin asti. Viime vuosikymmenien käyttäytymisgenetiikan ja molekyyligenetiikan löydökset ovat kuitenkin muuttaneet perimä-ympäristökamppailun luonnetta. (Keltikangas-Järvinen & Salo, 2009.)

 

Käyttäytymisgenetiikan avulla tutkijat ovat tulleet tietoisiksi siitä, että geenien muokatessa yksilön taipumuksia ja toimintaa, ne vaikuttavat samalla siihen, miten ympäristö reagoi ja suhtautuu yksilöön sekä siihen miten erilaiset yksilöt reagoivat ympäristön palautteeseen. (Keltikangas-Järvinen & Salo, 2009.) Kuten johdannossa mainitaan, haavoittuvuus ympäristön vastoinkäymisille ja herkkyys ympäristön tarjoamille hyödyille ovat ehdollisia tilanteita, joissa geenien ja ympäristön välinen vuorovaikutus toimii monien psykiatristen oireiden ja persoonallisuuden kehityksen perustana (Kendler, 2001; Rutter & Silberg, 2002).

 

Ihminen ainutlaatuisena sosiobiologiskognitiivisena toimijana

Masennuksen psykologinen tutkimus on rakentunut pitkään stressi-alttiusteorioiden pohjalle, joissa masennus nähdään syntyvän kognitiivisten toimimattomien attribuutiotyylien ja ympäristön aiheuttaman stressin vuorovaikutuksesta (Robins, & Block, 1989). Masennuksen ja kognitiivisten taipumusten välisen kausaalisuhteen tutkimus on kuitenkin osoittautunut haasteelliseksi eikä selvää kausaalisuhdetta kognitioiden ja masennuksen välillä ole kyetty löytämään (Hollon, 1992). Kuten käsillä olevasta työstä käy ilmi, kognitiot ovat joka tapauksessa olennaisessa asemassa masennuksen ilmenemisessä ja siitä toipumisessa. Onko kognitioissa sitten kyse vain yhdestä masennuksen ilmenemisen muodosta? Mikä on masennuksen kognitiivisten ja biologisten syiden suhde?

 

Kognitiiviset masennuksen mallit tarkastelevat ihmistä rationaalisena perusyksikkönä, jonka erityispiirteet ilmenevät viime kädessä kognitioina. Ihmiset ovat kuin kasa toisiinsa nähden identtisiä radioita, jotka on säädetty vastaanottamaan omaa kanavaansa (kanavalla viitataan kognitiivisiin erityispiirteisiin). Tiettyä kanavaa soittava radio alkaa säristä kun se joutuu kuuluvuuden kannalta huonoon ympäristöön. Masennusta voidaan kuvat radion särinänä. Kognitiivinen terapia voidaan nähdä tällöin prosessina, jossa henkilö etsii uutta kanavaa.

 

Mitä kognitiiviset mallit jättävät huomiotta? Kuten geenejä ja persoonallisuutta koskevat havainnot osoittavat, ”radio-yksilöt” eroavat neurokemiallisesti toisistaan. Voidaan ajatella, että DRD2 geenin A1 alleelia kantava yksilön kannalta stressaava tilanne näyttäytyy alussa uhkaavana koska A1alleelin säätelemän reseptorin kyky sitoa dopamiinia on valmiiksi heikko. Tämän vuoksi henkilö pyrkii ylläpitämään dopamiinitasapainoa hakeutumalla nautintoa tuottavien toimintojen pariin. Stressitilanteessa kyseinen hedonistinen taipumus kärjistyy ja tuottaa sivutuotteena ekstroversioon liittyviä persoonallisuustaipumuksia tai mahdollisesti riippuvuuskäyttäytymistä. A2 alleelin kantajan kannalta tilanne on toinen. Yksilön kyky sietää negatiivisia tunteita on parempi kuin A1 alleelin kantajalla. A2 alleelin kantaja ei siksi reagoi välttämättä yhtä defensiivisesti stressaavaan tilanteeseen. Vakava stressaava elämäntilanne, kuten puolison kuolema saattaa kuitenkin osoittautua normaaliin dopamiinitasoon tuudittautuneelle yksilölle liian raskaaksi ja laukasta masennuksen vaurioittamalla esimerkiksi serotoniinijärjestelmän toimintaa. Dopamiinireseptorigeenien kaltaisia geeni * ympäristövaikutuksia on havaittu myös serotoniinireseptorigeeneillä.

 

Jokelan ym., (2007) tutkimuksessa ilmeni, että 5HT2RA  serotoniinireseptorigeenin T-alleelia kantavat yksilöt osoittautuivat vastaanottavaisemmiksi äidin hoivan masennusta suojaaville tekijöille. T-alleelin kantajien, jotka olivat saaneet paljon hoivaa äideiltään lapsuudessa ja nuoruudessa, huomattiin kärsivän vähemmän masennusoireista aikuisena, kuin samanlaista hoivaa saaneet C/C genotyypin kantajat. Tulokset osoittavat, että T-alleelin kantajat kykenivät käyttämään paremmin hyväkseen ympäristön tarjoamaa tukea. (Jokela, ym., 2007.)

 

Tulevaisuuden haasteet

Viime vuosien harppauksista huolimatta eri alleelimuotojen vaikutuksen ymmärtäminen masennuksen puhkeamisessa on vielä vähäistä. Vaikka tiettyjen alleelimuotojen on todettu vaikuttavan masennuksen puhkeamiseen eri tavalla riippuen ympäristön tapahtumista, on epäselvää, miten muut geneettiset komponentit ja esimerkiksi hormonitoiminnassa ilmenevät erot vaikuttavat tietyn alleelimuodon ja ympäristön väliseen vuorovaikutukseen. On hyvä huomata, että esimerkiksi Elovainion ym. (2007) tutkimuksissa ilmenevät erot eri genotyyppiä kantavien masennusoireissa ovat melko pieniä. Toisaalta tulokset koskevat ainoastaan yhtä geeniä ja sen vaikutusta tiettyihin dopamiinireseptoreihin.

 

Dunlopin ja Nemeroffin (2007) mukaan dopamiinin rooli masennuksessa pysyy epäselvänä niin kauan, kunnes löydetään uusia aivokuvantamisen muotoja, joiden avulla dopamiinijärjestelmän toiminnasta voidaan saada tarkempia havaintoja. Dopamiinireseptori DRD2 alleeleja koskevien tulosten soveltaminen käytäntöön on vielä liian aikaista. Kun tieto dopamiini- ja serotoniinijärjestelmien mekanismeista lisääntyy, psyykkisiä häiriöitä pystytään hoitamaan lääkkeiden avulla yhä paremmin. Suora kemiallinen vaikuttaminen masennuksen oireisiin edustaa kuitenkin vain tiettyä osaa masennuksen syistä. Yhtä tärkeää masennuksen hoidossa onkin pyrkiä muuttamaan ympäristön olosuhteita yksilön genotyypille sopiviksi. Suoran ympäristön vaihdoksen lisäksi yksilön kognitiivisten tulkintojen korjaaminen voi muuttaa ympäristön ja yksilön välistä suhdetta.

 

Sosiaalipsykologisen masennuksen tutkimuksen kannalta työssä eritellyt välittäjäainereseptorigeenejä koskevat löydökset osoittavat sen, kuinka puutteellisia kognitiivisiin tyyleihin ja ympäristön stressitekijöihin perustuvat masennuksen selitysmallit ovat, jos niissä ei huomioida altistavia perinnöllisiä tekijöitä, persoonallisuuden piirteitä sekä yksilöiden välisiä neurologisia eroja. Tulokset osoittavat myös sen miten tärkeää ympäristön huomioon ottaminen on käyttäytymisgeneettiselle ja molekyyligeneettiselle masennuksen tutkimukselle. Psykopatologioiden tutkimus vaatii edistyäkseen neuropsykologian, sosiaalipsykologian, kliinisen psykologian ja persoonallisuuspsykologian saumatonta yhteistyötä.

 

Lähteet

 

Abramson, L. Y., Seligman, M. E. P., & Teasdale, J. (1978). Learned helplessness in humans: Critique and formulation. Journal of Abnormal Psychology, 87, 49-74.

 

Abramson, L. Y., Metalsky, G. I., & Alloy, L. B. (1989). Hopelessness depression: A theory-based subtype of depression. Psychological Review, 96 (2), 358-372.

 

Barnett, P., & Gotlib, I. H. (1988). Psychosocial functioning and depression: Distinguishing among antecedents, concomitans, and consequences. Psychological Bulletin, 104, 97-129.

 

Beck, A. T. (1983). Cognitive therapy of depression: New perspectives. Teoksessa P. J. Clayton & J. E. Barrett (toim.) Treatment of depression: Old controversies and new approaches (s. 265-284). New York: Raven.

 

Beck, A. T. (1967). Depression: Causes and Treatment.  Philadelphia: University of Pennsylvania Press.

 

Beck, A. T. (1987). Cognitive models of depression. Journal of Cognitive Psychotherapy, 1 (1), 5-37

 

Berman, S. M., & Noble, E. P. (1997). The D2 dopamine receptor (DRD2) gene and family stress; interactive effects on cognitive functions in children. Behavior Genetics, 23, 117–22

 

Berman, S. M., Ozkaragoz, T., Noble, E. P., Antolin, T., Sheen, C., Siddarth, P., Conner, B. T., & Ritchie, T. (2003). Differential associations of sex and D2 dopamine receptor (DRD2) genotype with negative affect and other substance abuse risk markers in children of alcoholics. Alcohol, 30, 201–10

 

Brissette, I., Scheier, M. F., Carver, C. S. (2002). The role of optimism in social network development, coping, and psychological adjustment during a life transition. Journal of Personality and Social Psychology, 82, 1, 102-111. doi: 10.1037/0022-3514.82.1.102

 

Brown, G. W., Harris, T. O., Eales, M. J. (1993). Aetiology of anxiety and depressive disorders in an inner-city population. 2. Comorbidity and adversity. Psychological Medicine, 23, 155– 65.

 

Brown, G. W., Harris, T. O. (1978). Social Origins of Depression: A Study of Psychiatric Disorder in Women. New York: Free Press

 

Cheeta, S., Broekkamp, C., & Willner, P. (1994). Stereospecific reversal of stress-induced

anhedonia by mianserin and its (+)-enantiomer. Psychopharmacology, 116, 523-528

 

Cicchetti, D. (2007). Gene-environment interaction. Development and Psychopathology,

 19, 957-959, doi:10.1017/S0954579407000466

 

Cohen, S., Tyrrell, D. A., Smith, A. P. (1991). Psychological stress and susceptibility

to the common cold. The New England Journal of Medicine, 325, 606 –12.

 

Cohen, L. H., Towbes, L. C., Flocco, R. (1988). Effects of induced mood on self-reported life events and perceived and received social support. Journal of Personality and Social Psychology, 55, 669–74.

 

Coyne, J. C. (1976). Depression and the response of others. Journal of Abnormal Psychology, 85, 186–93.

 

D’Aquila, P. S., Collu, M., Pani, L., Gessa, G. L., & Serra, G. (1994). Antidepressant-like effect of

selective D1 receptor agonists in the behavioural despair model animal model of depression. European Journal of Pharmacology, 262, 107-111

 

Dunlop, B. W., & Nemeroff, C. B. (2007). The role of dopamine in the pathophysiology of depression. Archives of General Psychiatry, 64, 327-337

 

Elovainio, M., Jokela, M., Kivimäki, M., Pulkki-Råback, L., Lehtimäki, T., Airla, N., Keltikangas-Järvinen, L. (2007). Genetic Variants in the DRD2 Gene Moderate the Relationship Between

Stressful Life Events and Depressive Symptoms in Adults: Cardiovascular Risk

in Young Finns Study. Psychosomatic Medicine, 69, 391–395.

 

Gotlib, I. H., & Hammen, C. (1992). Psychological Aspects of Depression: Toward a Cognitive Interpersonal Integration. New York: Wiley

 

Hammen, C. (1991). The generation of stress in the course of unipolar depression. Journal Abnormal Psychology, 100, 555–61.

 

Hasler, G., Drevets, W. C., & Charney, D. S. (2004). Discovering endophenotypes for major

depression. Neuropsychopharmacology, 29, 1765-1781

 

Hollon, S. D., Evans, M. D., & DeRubeis, R. J. (1990). Cognitive mediation of relapse prevention following treatment for depression: Implications of differential risk. Teoksessa R. E. Ingram (toim.), Contemporary psychological approaches to depression (s. 117-136). New York: Guilford.

 

Hollon, S. D. (1992). Cognitive models of depression from a psychobiological perspective. Psychological Inquiry, 3, 250-253.

 

Jang, K. L., Livesley, W. J., & Vernon, P.  A. (1996). Heritability of the big five personality dimensions and their facets: A twin study. Journal of Personality, 64, 3, 577-591

 

Jokela, M., Keltikangas-Järvinen, L., Kivimäki, M., Puttonen, S., Elovainio, M., Rontu, R. & Lehtimäki, T. (2007a). Serotonin receptor 2A gene and the influence of childhood maternal nurturance on adulthood depressive symptoms. Archives of General Psychiatry, 64, 356–360.

 

Jylhä, P., & Isometsä, E. (2006). The relationship of neuroticism and extraversion to symptoms of anxiety and depression in the general population. Depression and Anxiety, 23, 281–289

 

Keltikangas-Järvinen, L., & Salo, J. (2009). Dopamine and serotonin systems modify environmental effects on human behavior: A review. Scandinavian Journal of Psychology, 50, 574–582

doi: 10.1111/j.1467-9450.2009.00785.x

 

Kendler, K. S. (2001). Twin studies of psychiatric illness: An update. Archives of General Psychiatry, 58, 11, 1005–1014

 

Kendler, K. S., Neale, M. C., Kessler, R. C., Heath, A. C., Eaves, L. J. (1993). A twin study of recent life events and difficulties. Archives of  General Psychiatry, 50, 789–96

 

Kessler, R. C. (1997). The effects of stressful life events on depression. Annual Review of Psychology, 48, 191–214.

 

Kessler, R. C., & Magee, W. J. (1994). The disaggregation of vulnerability to depression as function of the determinants of onset and recurrence. Teoksessa W. R. Avison, I. H. Gotlib. (toim.), Stress and Mental Health: Contemporary Issues and Prospects for the Future (s. 239–58). New York: Plenum Press

 

Kobasa, S. C. (1979). Stressful life events, personality, and health: An inquiry into hardiness.

Journal of Personality and Social Psychology, 37(1), 1-11. doi: 10.1037/0022-3514.37.1.1

Kovacs, M., & Beck, A. T. (1978). Maladaptive cognitive structures in depression. American Journal of Psychiatry, 135, 525-533.

 

Kulonen, S. (03.09.2009). WHO: Masennus maailman suurin terveysuhka. Lääkärilehti. Haettu

30.03.2012 osoitteesta http://www.laakarilehti.fi/uutinen.html?opcode=show/news_id=7688/type=1

 

Lazarus, R., & Folkman, S. (1984). Stress, appraisal, and coping. New York: Springer Publishing Company.

 

Li, J., Precht D. H., Mortensen, P. B., & Olsen J. (2003). Mortality in parents after death of

a child in Denmark: a nationwide follow-up study. Lancet, 361, 363–7.

 

Monroe, S. M., & Steiner, S. C. (1986). Social support and psychopathology: interrelations with

preexisting disorder, stress, and personality. Journal of  Abnormal Psychology, 95, 29–39

 

Mrazek, P. B, & Haggerty, R. J. (1994). Reducing risks for mental disorders: Frontiers for

preventive intervention research. Washington, DC: National Academic Press

 

Noble, E. P. (2003), D2 dopamine receptor gene in psychiatric and neurologic disorders and its phenotypes. American Journal of Medical Genetics, 116B, 103–125

 

Noble, E. P., Gottschalk, L. A., Fallon, J. H., Ritchie, T. L., & Wu, J. C. (1997). D2 dopamine receptor polymorphism and brain regional glucose metabolism. American Journal of Medical Genetics, 74, 162– 166

 

Norman, R. M. & Malla, A. K. (1993). Stressful life events and schizophrenia. I: A review of the research.  The British Journal of Psychiatry, 2, 161-166. doi: 10.1192/bjp.162.2.161

 

Ozkaragoz, T., & Noble, E. P. (2000). Extraversion. Interaction between D2 dopamine receptor polymorphisms and parental alcoholism. Alcohol, 22, 139–46

 

Papp, M., Klimek, V., & Willner, P. (1994). Parallel changes in dopamine D2 receptor binding

in limbic forebrain associated with chronic mild stress-induced anhedonia and its reversal by imipramine. Psychopharmacology, 115, 441-446

 

Reif, A., & Lesch, K. P. (2003). Toward a molecular architecture of personality. Behavioural Brain Research, 139, 1–20

 

Robins, C. J., Block P. R. (1989). Cognitive Theories of Depression Viewed from a Diathesis-Stress Perspective Evaluations of the Models of Beck and of Abramson Seligman and Teasdale. Cognitive Therapy and Research, 13, 297-314

 

Robins, L. N., Regier, D. A. (1991). Psychiatric disorders in america: The epidemiologic catchment area study. New York: Free Press

 

Rutter, M. & Silberg, J. (2002). Gene-environment interplay in relation to emotional and behavioral disturbance. Annual Review of Psychology, 53, 463–490

 

Sullivan, P. F., Neale, M. C., & Kendler, K. S. (2000). Genetic epidemiology of major depression:

review and meta-analysis. American Journal of Psychiatry, 157, 1552-1562

 

Taylor, S. E., Aspinwall, L. G. (1996). Mediating and moderating processes in psychosocial stress: appraisal, coping, resistance, and vulnerability. Teoksessa H. Kaplan (toim.), Psychosocial Stress, Perspective on Structure, Theory, Life-Course, and Method. (s.71–110). San Diego: Academic Press

 

Vaske, J., Makarios, M., Boisvert, D., Beaver, K. M., & Wright, J. P.  (2009). The interaction of DRD2 and violent victimization on depression: An analysis by gender and race.  Journal of Affective Disorders, 112(1), 120-125

 

Wethington, E., & Kessler, R. C. (1986). Perceived Support, Received Support, and Adjustment to Stressful Life Events. Journal of Health and Social Behavior, 27, 1, 78-89.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *