Metodologiatyöpaja

Kurssin sisältö ja päämäärät

Metodologian työpaja koostui seminaarista, jossa jokaisella kerralla oppilaat esittelivät pareittain tekemänsä artikkeliesittelyn annetusta tutkimusartikkelista. Toisen parin tehtävänä oli opponoida esittely sekä pitää yllä yleistä keskustelua koko ryhmän kesken liittyen artikkeliin ja sen esittelyyn. Päätavoitteena kurssilla oli johdattaa metodologisiin kysymyksiin, pohdintaan ja keskusteluun sekä harjaannuttaa englanninkielisten tutkimusartikkelien erittelevään lukemiseen. Artikkelien kautta oli tarkoitus avata sitä, kuinka niissä kuvataan ja tehdään ymmärrettäväksi todellisuutta ja kuinka todellisuutta voidaan määritellä ja rajata vaihtelevilla tavoilla. Artikkelien kautta pystyin hahmottamaan selkeämmin, kuinka esimerkiksi fenomenologinen ja konstruktivistinen diskurssiivinen lähestymistapa eroavat toisistaan ja toisaalta miten molemmat eroavat positivistisesta kausaalitulkinnasta. Kvalitatiivisen ja kvantitatiivisen tutkimuksen erot olivat jo aluksi melko selkeitä, mutta käsitykset niiden kiinnostuksenkohteista (määrä vai laatu) ja tarkoitusperistä (kuvaileva vai selittävä) konkretisoituivat artikkeleita lukiessa. Esimerkiksi artikkeli, jossa tutkittiin playmate- tyttöjen kasvojen ja ruumiin piirteitä ja niihin kohdistuneiden mieltymysten vaihtelua huonoina ja hyvinä aikoina, ei keskitytty kulttuurisiin tai kielellisin seikkoihin vaan ainoastaan mittaamaan kausaalisuhdetta piirteiden ja  yhteiskunnallisten olojen välillä ja selittämään sitä kautta miesten naismieltymyksiä yhteiskunnallisilla tekijöillä.

Parityöskentely ja ryhmäkeskustelu

Työskentely tapahtui pareittain. Parini oli ennestään hyinkin tuttu ja olimme jo aikasemmin tehneet töitä yhdessä. Tiesin valmiiksi hänen tyylistään kirjoittaa ja käsittää asioita, mutta yhteisen työn tekeminen ilman ristiriitoja oli silti mahdotonta, koska molemmílla oli hyvin selkeä käsitys hyvästä kirjoitustyylistä ja muista seikoista. Artikkelin sisällöstä ja olennaisista asioista ei kuitenkaan ollut erimielisyyksiä ja mielipiteemme eri teorioista ja niiden uskottavuudesta ovat samankaltaisia. Jokatapauksessa parityöskentely vaati molemmilta varmasti pieniä kompromisseja ja paljon aikaa (useita tunteja) kului lausemuotojen hiomiseen sellaiseksi, että molemmat kelpuuttivat ne.Työskentelimme kasvokkain kirjastossa ja koin sen  välttämättömäksi, koska tiesin molempien olevan niin tarkkoja, että sähköposti tai muu verkkoviestintäalue olisi ollut täysin kelvoton. Työmäärä jakautui tasaisesti ja kietoutui yhteen työn tiimellyksessä. Olen melko tyytyväinen sekä opponointiin että esittelyyn, vaikka esittely jälkeenpäin luettuna on liian raskas ja täyteen ahdettu. Jälkikäteen pohdittuna olisin voinut lisätä omien pohdintojemme määrää ja keventää muuta sisältöä. Opponoinnissa onnistuimme herättämään yleistä keskustelua, joka a-seminaarissa oli osoittautunut haasteeksi.

Jo Bales 1950-luvulla huomasi tutkiessaan ryhmien vuorovaikutusta, että ryhmän jäsenten puheen määrä ei jakaudu tasaisesti vaan toiset puhuvat heti alusta saakka enemmän. Viimeisellä tunnilla keskusteltiin siitä miten monet olisivat halunneet osallistua keskusteluun mutta eivät saaneet suunvuoroa. Itse kuuluin ehkä niihin, jotka puhuivat enemmän. Pyrin kuitenkin avaamaan suuni vasta kun halusin ehdottomasti sanoa jotakin. Huomasin kuitenkin, että mikäli pysyttelin hiljaa pitkään heti alusta saakka, oli keskusteluun pääseminen ja puheenvuoron saaminen hankalampaa. Toiset eivät ehkä huomioi sivusta seuraavia silloin kun itse osallistuvat keskusteluun vaan keskittyvät asiaan ja oman vuoronsa säilyttämiseen. Uudet halukkaat keskusteluun tulijat voivat näin jäädä helpommin varjoon elleivät he päättäväisesti pyri muodostuneeseen keskustelurinkiin. Osoitetut puheenvuorot saattaisivat tasoittaa puheen määrän jakautumista. Dominanssierot ja puheenvuorojen jakaantuminen alusta saakka ovat ehkä nimenomaan ohjaamattoman keskustelun määrittäviä tekijöitä. Tärkeämpänä, kuin oman puheenvuoron saamisen, koen sen, että keskustelu on virikkeellistä, syvällistä, suvujaa ja samalla kiehtovaa. Silloin sen tehtäväfunktio (metodologisten kysymysten pohdinta) pysyy keskeisenä ja luo ehkä yhteistä käsitystä asiasta. Toisaalta vuorovaikutuksen toiseksi funktioksi Bales nostaisi sosioemotionaalisen funktion eli ryhmäjäsenten viihtyvyyden, joka on myös keskeistä. Ehkä tämä funktio on joidenkin oppilaiden mielestä jäänyt varjoon.

Itse koin keskustelun sisällön usein mielenkiintoiseksi ja osuvaksi. Joskus kuitenkin tuntui, että keskustelu jumittui heti alussa jonkin vähemmän olennaisen asian ympärille ja silloin opettajan ohjaus oli paikallaan. Paljon pohdittiin mm. sitä miten kvalitatiivinen tutkimus eroaa kvantitatiivisesta ja mitä siitä seuraa tutkimustulosten ja tutkimuksen tulkinnan ja niissä havaittujen ongelmien kannalta. Pohdittiin myös tutkimuksen puutteita ja keskityttiin vähemmän siihen, miten kyseinen metodivalinta palveli tutkimuksen tarpeita ja kysymyksenasettelua. Toki tätäkin keskustelua käytiin mutta, joskus tuntui unohtuvan ja hautautuvan muiden teemojen alle. Kun pohdin, mitä opin tunneilla käytävästä keskustelusta, niin eniten sain opettajan omista puheenvuoroista ja hänen tekemistään korjauksista omiin kommentteihini. Toisten kommentit avasivat kuitenkin jatkuvasti uusia näkökulmia, joita en ollut tullut ajatelleeksi. Esittelyä tehdessä parini kommentit saivat myös näkemään asioita uudella tavalla. Muiden esittelyiden pohdintaosioissa tuli esille mielenkiintoista kritiikkiä ja kysymyksiä. Ryhmäkeskustelussa näitä kysymyksiä ei aina pohdittu niin paljon kuin olisin toivonut.

Oppimiskokemuksia ja tulevaisuuden haasteita

Jo aikaisemmilla kursseilla ja tämänkin kurssin aikana huomasin miten omat mieltymykseni teoreettiseen pohdintaan, kokeelliseen tutkimukseen ja monimutkaisiin tutkimusasetelmiin vaikuttaa tutkimusartikkelien lukemiseen, keskusteluun osallistumishaluun ja kriittisyyteen (joka kohdistuu varsinkin konstruktionistiseen tulkintaan). Oman akateemisen identiteettini kehityksen alkuvaiheissa olen suuntautunut lähes huomaamattani jonkinlaiseen tieteenfilosofiseen lähestymistapaan, jolle tyypillistä on teoreettinen vetoavuus, monimutkaiset ns. piilevät ilmiöt (kuten kognitiivinen dissonanssi) ja käytännön sovellettavuus tieteellisen merkittävyyden mittana. Kyse voi olla yliopistomaailman häkellyttävän virikerunsauden ta tiedon tulvan synnyttämästä pyrkimyksestä hakeutua jollakin tavalla selkeiden ja ns. sosiaalista maalmaa yksinkertaistavien teoreettisten rakennelmien pariin, jotka suojaavat monitulkintaisuuden ja kolkkouden tuottamalta hämmennykseltä ( esim. Festingeriä on syytetty monimutkaisen ilmiön karrikoidusta ja yksinkertaistavasta tutkimuksesta ja toisaalta reduktionismista).

Tähän mieltymykseeni, asenteeseeni tai käsitykseeni todellisuudesta liittyy sosiaalista konstruktionismia kohtaan nousevat antipatiani. Rationaalisella tasolla ymmärrän sosiaalipsykologian näkökulmien runsauden välttämättömyyden ja vastakkainaetteluiden hedelmällisyyden. Turhautumiseni, tai miksi sitä nyt ikinä kutsuukaan, säilyy kuitenkin emotionaalisella tasolla ja saa minut etsimään rationaalisia perusteluita esim. diskursiivista katsantokantaa vastaan. Onnekseni tai vahingokseni olen löytänyt näitä perusteluita mm. sosiologian kurssilta. Näkökulma, jossa toimijaa tarkastellaan kulttuuristen merkitysjärjestelmien kantajana desubjektivoi toimijan eli merkitys irtoaa sen sijainnista. Ei olla enää kiinnostuneita siitä, mitä henkilö haluaa sanoa ja mitkä ovat hänen motiivinsa, vaan minkälaisia rakenteita ja funktioita puheesta voidaan löytää. Ajatus siitä, että kulttuuri muodostaa jonkin toimijoista irrallisen verkon heidän ylleen ja joka on silti jatkuvasti muuttuva vuorovaikutuksessa, ei sovi yhteen sisäistämäni tieteenfilosofisen katsantokannan kanssa ja aiheuttaa kai dissonassia ja sitä kautta yrityksiä poistaa tätä epämiellyttävää tilaa.

Osaltaan näin vahvan mielipiteen syntyminen ohjaa informaation käsittelyäni ja vaikuttaa oppimiseeni. Ensimmäsen vuoden opiskelijan olisi varmasti ihanteellista suhtautua kaikkeen yhtä avoimesti ja muokata omaa suuntaansa kun tietoa ja ymmärrystä on karttunut enemmän. Välttääkseni joutumasta tähän kognitiiviseen tai pohjimmiltaan turvallisuuspyrkimysten aihettamaan (tieto lisää tuskaa- asetelman) kuoppaan heti alkumetreillä, olen löytänyt pelastukseksi kiehtovan ja vähemmän ontolta tuntuvan teoreetikon (Foucault) joka tuo diskurssin rinnalle jotakin mitä siitä mielestäni puuttuu eli ei-diskurssin, jolla on selkeä esineellinen sisältö. Hän analysoi sanojen ja tekojen ristiriitoja. Tarkemmin pohdittuani ei ole sattumaa, että kyseinen lähestymistapa vetoaa minuun. Niin kuin esim. kognitiivisen dissonanssin teorialle, niin myös Foucaultille on tyypillistä ristiriidan keskeisyys. Tämä on samalla hassua, koska pyrkimykseni on ennen kaikkea välttää ristiriitaa teoreettisessa mielessä. Toisaalta nämä ristiriidat kognitiivisen ja diskurssiivisen lähestymistavan välillä ovat eri tasoisia, kuin ristiriidat kognitioissa tai ristiriidat makrotason ajattelutapojen ja käytäntöjen välillä (Foucault). Ristiriidat kuuluvat ilmiöiden luonteeseen ja ovat ikäänkuin teorian kuvaaman todellisuuden ominaisuuksia.

Mieltymysteni vaikutusten analysoinnin lisäksi työpaja selvensi käsitystäni empirian ja teorian välisistä suhteista. Kaikista tutkimusartikkelesta kävi hyvin ilmi, kuinka teorian avulla tulkitaan empiirisiä havainto, ja miten syvällisyys on aina teorian asia. Myös käsitys siitä, miten tutkimusongelma määrää metodivalinnan, konkretisoitui.

Aikaisemmin olen keskittynyt pohdinnassani kuvaamaan kuinka teoreettiset mieltymykset vaikuttivat artikkelien lukemiseen ja niistä oppimiseen, mutta samalla ne vaikuttivat kurssin pääasiaan eli metodologisten kysymystren pohdintaan. Tällä rintamalla mielipiteeni ei ole niin selkeä ja esimerkiksi kiinnostukseni kokeellista tutkimusta kohtaan perustuu tieteen kannalta ehkä osittain epäolennaisiin asioihin. Pidän kokeellisen tutkimuksen ajatusta tyhjiöstä (jossa yhteiskunnalliset ja sosiaalisen todellisuuden tekijät eivät vaikuta) ongelmallisena ja siihen kohdistunutta kritiikkiä aiheellisena. Toisaalta pelkästään kulttuurin puolelta lähtevä sosiaalipsykologia tuntuu hieman ontolta. Survey- tutkimuksen ongelmana tämänkin kurssin jälkeen pidän vastaajan tulkintatapojen eroja kyselytytkimukseen vastattaessa ja toisaalta kontekstin vaikutusta (vastaamistilanne eroaa paljon varsinaisesta tilanteesta, jossa tutkittava ilmiö tapahtuu). Siksi jonkinlainen kenttäkokeellinen tutkimus on lähellä sydäntäni.Tiedon kartuttaminen kustakin menetelmästä tulee varmasti muuttamaan käsityksiäni. Menetelmiin sisältyy varmasti ikuisesti epävarmuustekijöitä ja absoluuttisen totuuden löytäminen on naiivi ajatus. Ehkä pätevän ja ns. varman menetelmän etsinnän taustalla on sisäistynyt pyrkimykseni ihmistieteiden ja luonnontieteiden rinnastamisesta. Ajankohtaiset tutkimusartikkelit osoittivat sen että fysiologisia mittareita käytetään nyt enemmän myös sosiaalipsykologian alalla ( esim. artikkelissamme: suffering from the possibility of status loss: Physiological responses to social identity threat in high status group (Scheepers, D., Ellemers, N., & Sintemaartensdijk N. (2009). European Journal of Social Psychology, 39, 1075-1092).

Kurssilla käyttämiini oppimismenetelmiin olen tyytyväinen, enkä näe niissä tällä hetkellä paljon kehitettävää. Tosin käyttämäni aika työpajan tehtäviin ja koulutöihin ylipäänsä on hyvin suuri eikä ollenkaan suhteessa opintopisteisiin. Tunnen olevani tällä hetkellä sisäisesti motivoitunut opiskelemisen suhteen, enkä siksi koe erityistä turhautumista vapaa-ajan puutteesta. Kuitenkin itselleen armollinen työtahti ja voimavarojen säästäminen ovat jaksamisen kannalta välttämättömiä. Huomaan myös, että kun elämä jakautuu toisistaan poikkeaviin osa-alueisiin ja luo samalla kompleksisemman minäkäsityksen, ei yhdeltä suunnalta tulevat paineet tunnu välttämättä yhtä kuormittavilta kuin tilanteessa, jossa elämään kuuluu pääasiassa opiskelu ja kaikki muu on sille alisteista. Ehkä yksi tulevaisuuden haasteista on antaa lisää tilaa muullekin elämälle. Muistan lukeneeni joskus muutama vuosi sitten Descartesin (1643) ajatuksen vapaa-ajan merkityksestä ihmiselle, joka oli seuraavanlainen ”puhdasta järkeä harjaannuttavat metafyysiset ajatukset auttavat meitä tutustumaan sielun käsitteeseen. Matematiikan tutkiminen, joka puolestaan harjoittaa mielikuvitusta tarkastelemaan muotoja ja liikkeitä, totuttaa meidät muodostamaan erittäin tarkkoja käsityksiä kappaleesta. Mutta juuri jokapäiväinen elämänkulku ja seurustelu, sekä pidättäytyminen mietiskelystä ja mielikuvitusta harjoittavien asioiden tutkimisesta, opettaa meille, miten sielun ja ruumiin yhteenliittymä tulee käsittää”. Vaikka kyseinen lainaus istuu hiukan huonosti muuhun, kuin descartesin dualistiseen metafysiikkaan, niin se kuvaa, kuinka vapaa-ajan sosiaalinen elämä kaikessa määrittelemättömyydessään antaa hahmonomaisen kuvan elämän merkityksellisyydestä ja selkeyttää ajattelua.

Kun yleisesti kokoaa metodologian työpajassa oppimaani, eikä pelkästään tarkastele niitä vaikutelmia, joita miessäni on herännyt tätä kirjoittaessa, voisi sanoa että suurimpana antina on johdatus metodologisten kysymysten pariin. Minulle on muodostunut jonkinlainen hahmon kaltainen kuva sosiaalipsykologian metogologisen kentän moninaisuudesta ja eri metodiperheistä. Viimeisellä tunnilla monet sanoivat kaipaavansa perusteellisempaa käsitysträ metodologian kentästä. On totta, että sen pohjalta olisi helpompi ymmärtää lukemiensa artikkelien maailmaa ja samalla muodostuisi johdonmukainen kuva tutkimuskentästä. Opettajan kertoman mukaan sosiaalipsykologian metodologinen puoli ei suinkaan ole johdonmukainen kokonaisuus vaan ilmeisesti joustava ja muuttuva sekamelska. Olen tyytyväinen vaikka vain itse saan rakentaa omaa käsitystäni sosiaalipsykologian maailmasta annettujen tekstien ja opetuksen pohjalta. Halu johdonmukaiseen todellisuuskäsitykseen joka tapauksessa ajaa minut vuorovaikutukseen muiden kanssa. Tämä kurssi lisäsi oman käsitykseni sisältöä ja monimutkaisti sitä. Mitä tulee tieteenfilosofisiin mieltymyksiini, olen toisaalta tyytyväinen, että olen muodostanut ikäänkuin jonkinlaisen kotipesän sosiaalipsykologin tielläni, johon voin palata kun motivaationi on hukassa. Ihailuni joitakin klassikoita, kuten Festingeriä, Taifelia ja Turneria, Foucaultia, Milgramia, Moscovicia, Frommia jne. kohtaan sitoo itseäni enemmän tieteen pariin ja antaa suuntaviivoja sekä intohimoista tarvetta etsiä ja löytää uutta.