Käytäntö kohtaa tutkimuksen Melbournessa – Ideoita suomalaisen praktikkotutkimuksen vahvistamiseen

Sosiaalityön opintoihin Helsingin yliopistossa on kuulunut käytäntötutkimuksen opetus jo yli 10 vuoden ajan. Opetuksen myötä monilla pääkaupunkiseudulla toimivilla sosiaalityöntekijöillä on käsitys siitä, mistä käytäntötutkimuksessa on kyse ja miten tutkimus voi kytkeytyä osaksi sosiaalityöntekijän työtä. Kunnissa ei kuitenkaan ole sosiaalityön ammattilaisten tutkimuksen tekoa käytännössä tukevia rakenteita – toisin kuin esimerkiksi terveydenhuollossa. Miksi ja miten sosiaalityöntekijät voisivat tehdä tutkimusta osana työtään?

Vastausta tähän kysymykseen on hahmoteltu Australian Melbournessa ja siellä yleisessä terveyssosiaalityössä, johon pääsimme tutustumaan tutkimusvaihdon aikana huhtikuussa 2019. Melbournessa tutkimuksen tekeminen oli useissa sairaaloissa siellä työskenteleville sosiaalityöntekijöille mahdollista, yhdessä sairaalassa jopa pakollista.

Tutkimuksen tekemistä monialaisessa työyhteisössä pidettiin tärkeänä monesta syystä. Ensiksi tutkimuksen tekeminen syvensi ymmärrystä asiakkaiden tilanteisiin ja tarpeisiin liittyvistä kysymyksistä. Laadullisen tutkimuksen tekeminen esimerkiksi rintasyöpää sairastavien naisten, vakavasti sairastuneiden lasten perheiden tai omaishoitoon liittyvän väkivallan eri osapuolten kokemuksista auttoi sosiaalityön tiimejä kehittämään toimintaansa ja yhteistyötä terveydenhuollon ammattilaisten kanssa. Toiseksi tutkimuksen tekeminen mahdollisti palvelujen arvioimisen, kuten sairaalapäivystyksessä käytettävän perheväkivaltaa kartoittavan lomakkeen arviointitutkimuksen kohdalla. Monissa sairaaloissa arvioitiin myös tutkimuskoordinaattoreiden työn ja työntekijöille tarjottujen koulutusten vaikuttavuutta. Lisäksi tutkimuksen tekoon liittyvien kirjallisuuskatsausten tekemisen koettiin edistävän jo olemassa olevan tutkimustiedon hyödyntämistä.

Sosiaalityöntekijöiden työssään tekemälle tutkimukselle oli tarjolla tukea. Osa organisaatioista oli palkannut sosiaalityön osastolle tutkimuskoordinaattorin, joka työskenteli samoissa avotoimitiloissa sosiaalityöntekijöiden kanssa. Tutkimuskoordinaattori auttoi sosiaalityöntekijöitä tutkimuskysymyksen muotoilussa, kirjallisuuskatsauksen tekemisessä, tutkimusmenetelmän valinnassa sekä tulosten analysoinnissa ja raportoinnissa. Lisäksi tutkimuskoordinaattorit kokosivat olemassa olevaa ja organisaation omasta tutkimustoiminnasta kertyvää tutkimustietoa ja tekivät myös itse tutkimusta. Eri sairaaloissa työskentelevät tutkimuskoordinaattorit tekivät myös yhteistyötä yhteisen tietopohjan ja toimintamallien kehittämiseksi, esimerkiksi eutanasiaan liittyvien käytäntöjen kohdalla. Kaikissa sairaaloissa ei ollut palkattua sosiaalityön tutkimuskoordinaattoria, mutta yliopiston professori tuki muun opetus- ja tutkimustyönsä ohella sosiaalityön tiimin yhdessä toteuttamaa tutkimusaineiston keruuta, analyysin tekoa ja tutkimusartikkelin kirjoittamista.

Tutkimuksen teon liittäminen osaksi työtä herättää kysymyksiä siitä, miten se on mahdollista kiireisen asiakastyön ohella eikä aikataulujen sovittaminen ole melbournelaistenkaan praktikkotutkijoiden mukaan aina helppoa. Melbournessa praktikkotutkijoiden tekemät yksittäiset tutkimukset olivat kuitenkin niin pieniä, että ne olivat sovitettavissa osaksi työtä. Tällöin tutkimuskoordinaattorin oli mahdollista koota pienistä puroista isompi tiedon virta. Tarvittaessa työajan rauhoittamiselle tutkimuksentekoon haettiin apuraha. Silloin kun tutkimuksen tekeminen oli koko tiimin yhteinen tehtävä ja aineiston keruuseen osallistui useita sosiaalityöntekijöitä, oli mahdollista kerätä jopa 100 asiakkaan laadullinen haastatteluaineisto, tehdä analyysi yhdessä ja jakaa kirjoitusvastuita. Lisäksi aineiston kerääminen ei ollut käytännön työstä erillinen tehtävä vaan haastattelut toteutettiin asiakkaiden suostumuksella palvelutarpeen arvioinnin yhteydessä. Koska käytäntötutkimukset olivat sosiaalityöntekijöille ja organisaatiolle relevantteja, niiden tekeminen motivoi osallistujia sovittamaan tutkimusta osaksi työtä.

Merkittävää tutkimuksen teon onnistumiselle näyttää käymiemme keskustelujen perusteella olleen:

  • tutkimusaineiston keruun sovittaminen osaksi asiakastyötä
  • tutkimuskoordinaattorin tai professorin antama tuki ja ohjaus tutkimusosaamisen vahvistamiseksi
  • organisaation esimiesten tuki ja lupa käyttää pieni osa työajasta tulosten analysoimiseen ja tieteellisen julkaisun kirjoittamiseen.

Esimiehet arvioivat tutkimuksen teon olevan hyödyllistä palvelutoiminnan kehittämiselle, tutkimusperustaiselle käytännölle ja sosiaalityön toiminnalle osana terveydenhuoltoa. Tutkimuksen konkreettiset hyödyt asiakkaille saivat esimiehet arvostamaan tutkimusta ja edistämään tutkimusmyönteistä työkulttuuria.

Melbournessa on onnistuttu luomaan tuki- ja yhteistyörakenteita sekä organisaatiokulttuuria, joka mahdollistaa tutkivaa sosiaalityötä ja praktikkotutkimuksen tekemistä. Lisäksi yhteinen tutkimuksen teko esimerkiksi fysioterapeuttien kanssa edistää monialaista yhteistyötä ja tiedonmuodostusta. Tapaamiemme ammattilaisten kokemusten valossa praktikkotutkimuksen edistäminen olisi nähdäksemme perusteltua myös suomalaisessa sosiaalityössä, jossa sosiaalityöntekijöillä on jo vankkaa menetelmällistä osaamista.

Lisää melbournelaisten sosiaalityöntekijöiden tekemästä tutkimuksesta ja siitä, miten Australiassa käytäntö kohtaa tutkimuksen on mahdollista päästä kuulemaan ensi vuonna Melbournen yliopiston 25.-27.5.2020 järjestämässä Practice meets research -käytäntötutkimuskonferenssissa.

Nanne Isokuortti ja Heidi Muurinen

tohtoriopiskelijat

Kiitämme Kunnallisalan kehittämissäätiötä matka-apurahasta, joka mahdollisti tutkijavaihdon.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *