Käytäntö kohtaa tutkimuksen Melbournessa – Ideoita suomalaisen praktikkotutkimuksen vahvistamiseen

Sosiaalityön opintoihin Helsingin yliopistossa on kuulunut käytäntötutkimuksen opetus jo yli 10 vuoden ajan. Opetuksen myötä monilla pääkaupunkiseudulla toimivilla sosiaalityöntekijöillä on käsitys siitä, mistä käytäntötutkimuksessa on kyse ja miten tutkimus voi kytkeytyä osaksi sosiaalityöntekijän työtä. Kunnissa ei kuitenkaan ole sosiaalityön ammattilaisten tutkimuksen tekoa käytännössä tukevia rakenteita – toisin kuin esimerkiksi terveydenhuollossa. Miksi ja miten sosiaalityöntekijät voisivat tehdä tutkimusta osana työtään?

Vastausta tähän kysymykseen on hahmoteltu Australian Melbournessa ja siellä yleisessä terveyssosiaalityössä, johon pääsimme tutustumaan tutkimusvaihdon aikana huhtikuussa 2019. Melbournessa tutkimuksen tekeminen oli useissa sairaaloissa siellä työskenteleville sosiaalityöntekijöille mahdollista, yhdessä sairaalassa jopa pakollista.

Tutkimuksen tekemistä monialaisessa työyhteisössä pidettiin tärkeänä monesta syystä. Ensiksi tutkimuksen tekeminen syvensi ymmärrystä asiakkaiden tilanteisiin ja tarpeisiin liittyvistä kysymyksistä. Laadullisen tutkimuksen tekeminen esimerkiksi rintasyöpää sairastavien naisten, vakavasti sairastuneiden lasten perheiden tai omaishoitoon liittyvän väkivallan eri osapuolten kokemuksista auttoi sosiaalityön tiimejä kehittämään toimintaansa ja yhteistyötä terveydenhuollon ammattilaisten kanssa. Toiseksi tutkimuksen tekeminen mahdollisti palvelujen arvioimisen, kuten sairaalapäivystyksessä käytettävän perheväkivaltaa kartoittavan lomakkeen arviointitutkimuksen kohdalla. Monissa sairaaloissa arvioitiin myös tutkimuskoordinaattoreiden työn ja työntekijöille tarjottujen koulutusten vaikuttavuutta. Lisäksi tutkimuksen tekoon liittyvien kirjallisuuskatsausten tekemisen koettiin edistävän jo olemassa olevan tutkimustiedon hyödyntämistä.

Sosiaalityöntekijöiden työssään tekemälle tutkimukselle oli tarjolla tukea. Osa organisaatioista oli palkannut sosiaalityön osastolle tutkimuskoordinaattorin, joka työskenteli samoissa avotoimitiloissa sosiaalityöntekijöiden kanssa. Tutkimuskoordinaattori auttoi sosiaalityöntekijöitä tutkimuskysymyksen muotoilussa, kirjallisuuskatsauksen tekemisessä, tutkimusmenetelmän valinnassa sekä tulosten analysoinnissa ja raportoinnissa. Lisäksi tutkimuskoordinaattorit kokosivat olemassa olevaa ja organisaation omasta tutkimustoiminnasta kertyvää tutkimustietoa ja tekivät myös itse tutkimusta. Eri sairaaloissa työskentelevät tutkimuskoordinaattorit tekivät myös yhteistyötä yhteisen tietopohjan ja toimintamallien kehittämiseksi, esimerkiksi eutanasiaan liittyvien käytäntöjen kohdalla. Kaikissa sairaaloissa ei ollut palkattua sosiaalityön tutkimuskoordinaattoria, mutta yliopiston professori tuki muun opetus- ja tutkimustyönsä ohella sosiaalityön tiimin yhdessä toteuttamaa tutkimusaineiston keruuta, analyysin tekoa ja tutkimusartikkelin kirjoittamista.

Tutkimuksen teon liittäminen osaksi työtä herättää kysymyksiä siitä, miten se on mahdollista kiireisen asiakastyön ohella eikä aikataulujen sovittaminen ole melbournelaistenkaan praktikkotutkijoiden mukaan aina helppoa. Melbournessa praktikkotutkijoiden tekemät yksittäiset tutkimukset olivat kuitenkin niin pieniä, että ne olivat sovitettavissa osaksi työtä. Tällöin tutkimuskoordinaattorin oli mahdollista koota pienistä puroista isompi tiedon virta. Tarvittaessa työajan rauhoittamiselle tutkimuksentekoon haettiin apuraha. Silloin kun tutkimuksen tekeminen oli koko tiimin yhteinen tehtävä ja aineiston keruuseen osallistui useita sosiaalityöntekijöitä, oli mahdollista kerätä jopa 100 asiakkaan laadullinen haastatteluaineisto, tehdä analyysi yhdessä ja jakaa kirjoitusvastuita. Lisäksi aineiston kerääminen ei ollut käytännön työstä erillinen tehtävä vaan haastattelut toteutettiin asiakkaiden suostumuksella palvelutarpeen arvioinnin yhteydessä. Koska käytäntötutkimukset olivat sosiaalityöntekijöille ja organisaatiolle relevantteja, niiden tekeminen motivoi osallistujia sovittamaan tutkimusta osaksi työtä.

Merkittävää tutkimuksen teon onnistumiselle näyttää käymiemme keskustelujen perusteella olleen:

  • tutkimusaineiston keruun sovittaminen osaksi asiakastyötä
  • tutkimuskoordinaattorin tai professorin antama tuki ja ohjaus tutkimusosaamisen vahvistamiseksi
  • organisaation esimiesten tuki ja lupa käyttää pieni osa työajasta tulosten analysoimiseen ja tieteellisen julkaisun kirjoittamiseen.

Esimiehet arvioivat tutkimuksen teon olevan hyödyllistä palvelutoiminnan kehittämiselle, tutkimusperustaiselle käytännölle ja sosiaalityön toiminnalle osana terveydenhuoltoa. Tutkimuksen konkreettiset hyödyt asiakkaille saivat esimiehet arvostamaan tutkimusta ja edistämään tutkimusmyönteistä työkulttuuria.

Melbournessa on onnistuttu luomaan tuki- ja yhteistyörakenteita sekä organisaatiokulttuuria, joka mahdollistaa tutkivaa sosiaalityötä ja praktikkotutkimuksen tekemistä. Lisäksi yhteinen tutkimuksen teko esimerkiksi fysioterapeuttien kanssa edistää monialaista yhteistyötä ja tiedonmuodostusta. Tapaamiemme ammattilaisten kokemusten valossa praktikkotutkimuksen edistäminen olisi nähdäksemme perusteltua myös suomalaisessa sosiaalityössä, jossa sosiaalityöntekijöillä on jo vankkaa menetelmällistä osaamista.

Lisää melbournelaisten sosiaalityöntekijöiden tekemästä tutkimuksesta ja siitä, miten Australiassa käytäntö kohtaa tutkimuksen on mahdollista päästä kuulemaan ensi vuonna Melbournen yliopiston 25.-27.5.2020 järjestämässä Practice meets research -käytäntötutkimuskonferenssissa.

Nanne Isokuortti ja Heidi Muurinen

tohtoriopiskelijat

Kiitämme Kunnallisalan kehittämissäätiötä matka-apurahasta, joka mahdollisti tutkijavaihdon.

Historia opettaa

Olen juuri arvioinut yli 40 oppimispäiväkirjaa. Tehtävä sai minut tällä kertaa emotionaalisesti kosketetuksi. Kysyn itseltäni mikä sen sai aikaan? Mikä tällä kurssilla oli erilaista ja kosketti kokenutta opettajaa? Vastaukseni on: Lukemani todisti että oman alan historian tuntemus on tärkeä osa sosiaalityöntekijän ammatti-identiteettiä ja itseymmärrystä.

Sosiaalityön tieto, oppihistoria ja teoria -kurssi suunniteltiin kaksi vuotta sitten täyttämään tietoaukkoa, joka on näkynyt erityisesti graduohjauksessa. Opiskelijat ovat kuulleet siihen mennessä ison määrän luentoja ja lukeneet satoja sivuja sosiaalityön teoriasta, teorian ja käytännön suhteista, oppihistoriasta sekä muuttuvasta sosiaalityöntekijän tietoperustasta – asiakkaiden tietämys mukaan lukien. Mutta opiskelijalle tämä monien tasojen palapeli ei läheskään aina jäsentynyt maisteriopintojen aikana.

Suunnittelin kurssin, jossa oppihistoriaa käytetään juonena sitoa yhteen erilaisia sosiaalityössä vaikuttaneita ja vaikuttavia tieteenfilosofisia ja teoreettisia traditioita sekä sosiaalityön ammattien kehitystä. Ideana oli analysoida sitä, miten ja miksi suomalainen sosiaalityön tieto ja tietäminen on ollut jatkuvassa muutoksessa. Se on edelleenkin valtakamppailujen luvattu kenttä. Joinakin ajankohtina kamppailu on ollut näkyvää, enimmäkseen se on aikalaistoimijoille kuitenkin piiloista.

Kurssilla läpikäytiin eri aikojen tiedollisia jännitteitä nykyaikaa painottaen. Tämän ajan jännitteet paikannettiin näyttöperustaisen sosiaalityön sekä vuorovaikutussuhteita, elämänkokonaisuutta ja erilaista tietoa arvostavan pragmaattisen lähestymistavan välisiksi.

Lisäksi tarkasteltiin sosiaalityön tieteenalan luonnetta muiden sosiaalitieteiden joukossa sekä suhteessa lääketieteeseen, tiedon käsitettä ja lajeja, eri teorioiden taustaoletuksia, 1900-luvun lopun käytäntökäännettä. Edelleen esiteltiin suomalaisen sosiaalityön oppihistorian muutoksia eri aikoina hallinneiden tietokäytäntöjen kautta viimeisen sadan vuoden ajalta ja tutustuttiin digitaaliseen dokumentaatioon Apotin välityksellä. Kurssin kuluessa luettiin kansainvälisiä ja kotimaisia tieteellisiä artikkeleita.

Tavoitteena oli ymmärtää paremmin nykypäivän monitahoista tutkimusajattelua sekä keskustelua tiedosta niissä yhteiskunnallisissa suhteissa, joissa sosiaalityöntekijät nyt toimivat. Tutkimuksen käytännöllisiä nykysuuntauksia eli implementaatiotutkimusta ja kokeilemista tiedon tuottamisen menetelminä kurssilla esittelivät tohtorikoulun opiskelijat. Lisäksi tehtiin eri aihepiirejä yhteen kokoavia ja syventäviä oppimistehtäviä ja kirjoitettiin oppimispäiväkirja.

Oli koskettavaa lukea monen opiskelijan kokeneen oppimisprosessinsa voimaannuttavaksi. Ainakin osan palapelit olivat edenneet tai tulleet jopa valmiiksi. Se tuotti kirjoittajille iloa ja ammattiylpeyttä. Avaan joitakin ydinkohtia kurssilaisten oivalluksista.

Kaikki lukivat tieteellisen artikkelin Mary Richmondin 100 vuotta sitten kirjoitetun sosiaalityön opin uudesta tulkinnasta (Fjeldheim, ym. 2015). Havaittiin että sosiaalityön ydin ei ole muuttunut: sen tietokohde on aina ollut ihmisen ja yhteisön vuorovaikutussuhteet. Alan tietokohde ei olekaan epämääräinen.

Sosiaalityön metodikiistaan perehdyttiin Timo Toikon (2003) artikkelista. Miten lähes samoin ajattelevat toimijat eivät voineet tehdä kompromisseja, vaan ajautuivat elämäniäkseen eri leireihin ja hidastivat oppialan kehitystä? Yhteistyö vs. eristäytyminen eri alojen asiantuntijoiden välillä tai saman alan toisin ajattelevien kesken tunnistettiin myös tästä ajasta. Työskentely asiakkaiden ja eri ammattilaisten yhteisillä vaihtoalueilla (Pohjola, ym. 2015) näyttäisi keinolta välttää leiriytyminen. Vaihtoalue määriteltiin eri osapuolten jakamaksi yhteiseksi oppimisen ja dialogisen toiminnan tilaksi. Voisiko vaihtoalue mahdollistaa ammatin tietoperustan, joka kehittyy osana käytäntöjä? Ja lisäksi kaikkia tiedon lajeja hyödyntäen? Sosiaalityön tietoperustan ikuisiin dilemmoihin voikin löytyä toimivia ratkaisuja.

Oppimispäiväkirjoista välittyy ymmärrys siitä, että sosiaalityön tietoperusta on historiallisesti kerrostunut ja alinomaisessa liikkeessä. Siksi jokaisen sossun on hyvä tehdä omat valintansa ja olla selvillä millä tietoperustalla kulloinkin toimii, ja miten hyödyntää niitä tiedon eri lajeja, jotka ovat osa sosiaalityötä.

Mikään ei tieto ei välttämättä häviä, vaan se voi ilmaantua uudestaan, uusina käsitteinä ja uusilla metodeilla tuotettuna. Sosiaalityön tieteenala sijoittuu kahden episteemisen systeemin kohtaamispisteeseen; ala on sekä teoreettinen että käytännöllinen. Siksi näiden systeemien jatkuva vuorovaikutus on käytännön työssä tarpeellista, kuten on myöskin erityinen tietoteoria. Esimerkiksi sellainen kuin pragmatismi, joka arvostaa käytännöllistä tieteellistä tietoa.

Mirja Satka

Sosiaalityön käytäntötutkimuksen professori

 

Kahden opiskelijan oppimispäiväkirjat voi lukea täältä:

Oppimispäiväkirja – Salla Lajunen

Oppimispäiväkirja – Joni Lähde

 

Eväitä monitieteisen käytäntötutkimuksen tekoon

Kesän lopussa australialainen professori Lynette Joubert vieraili Heikki Waris -instituutin kutsumana Helsingissä. Joubert oli yksi pääpuhujista kansainvälisessä käytäntötutkimuksen seminaarissa Hong Kongissa toukokuussa 2017, jossa myös suomalaisia käytäntötutkimuksen tekijöitä oli runsaasti paikalla.

Kuinka sosiaalinen saadaan esille?

Yksi Joubertin esittelemistä käytäntötutkimushankkeista koski syöpäsairaiden hoidon parantamista. Käytäntötutkimus alkaa aina käytännön työntekijöiden havaitsemasta epäkohdasta, josta muotoillaan tutkimuskysymys. Ongelmaksi oli havaittu se, että syöpäpotilaiden sellaiset oireet kuin unettomuus, pelokkuus ja huolestuneisuus tulkittiin masennukseksi ja niitä hoidettiin masennuksena. Tutkimuksessa hyödynnettiin monimetodista lähestymistapaa (data mining, kvasi-kokeelliset menetelmät ja fokusryhmähaastattelut).

Kvantitatiivista aineistoa analysoimalla käytäntötutkijat havaitsivat, että masennusoireiden takaa löytyi perheen huoltoon ja perheenjäsenten välisiin suhteisiin liittyviä tekijöitä sekä taloushuolia. Ei olekaan merkityksetöntä, määritelläänkö ongelmat sosiaalisiksi vai terveydellisiksi. Onko syöpään sairastumisessa kyse myös mielen sairastumisesta vai luonnollisesta sopeutumista uuteen elämäntilanteeseen?

Tutkimushankkeessa tarkasteltiin laajan potilasjoukon tilannetta ja nostettiin esiin teemoja, joihin tarttumalla potilaiden hoitoa ja psykososiaalista tukea voitiin parantaa. Käytäntötutkimuksen viimeisessä vaiheessa potilaat olivat itse mukana tulkitsemassa tutkimuksen tuloksia ja kehittämässä siltä pohjalta hoitoa paremmaksi.

Sairaalassa tarvitaan vahvaa poikkitieteellistä tutkimusta ja rahoitusta

Kaiken kaikkiaan Joubertin luento vahvisti käsitystä siitä, kuinka paljon saisimme aikaan monitieteisillä, käytännönläheisillä tutkimushankkeilla. Tämä vaatisi kuitenkin myös muun muassa sosiaalityöntekijöille vastaavia mahdollisuuksia ja resursseja tutkimuksen tekemiseen kuin esimerkiksi lääkäreillä.

Professori Joubertin kanssa on suunniteltu uusi vierailu Suomeen huhtikuussa 2018. Tavoitteenamme on jatkaa silloin siitä, mihin elokuussa jäimme. Uskon, että tästäkin kansainvälisestä yhteistyöstä on hyötyä, kun suunnittelemme opetuksen ja tutkimuksen rakenteita SOTEen ja uusiin osaamis- ja tukikeskuksiin. Australiassa on pitkät perinteet siitä, että sosiaalityön professori toimii yliopistollisissa sairaaloissa honoury position -asemassa: hänellä on oikeus opettaa, ohjata ja tehdä käytäntötutkimusta sairaalassa. Toivottavasti myös meille saadaan jatkossa vastaavat rakenteet.

Laura Yliruka
Kehittämispäällikkö, VTT

Tutkimusta sosiaalityön konehuoneissa ja niiden liepeillä – terveisiä Hong Kongin käytäntötutkimuskonferenssista!

Mitä on käytäntötutkimus? Toukokuun lopulla matkustin Hong Kongiin asti etsimään vastausta tähän kysymykseen. Olen sovittanut käytäntötutkijan takkia ylleni siitä lähtien, kun viime syksynä aloitin yliopistonlehtorina erityisalanani sosiaalityön ammattikäytäntöjen opetus ja tutkimus. Suurimman osan tutkijanurastani olen tehnyt sosiaalityön käytäntöihin liittyvää ja niiden kehittämisen kannalta relevanttia tutkimusta, mutta en ole määritellyt tutkimustani erityisesti käytäntötutkimukseksi.

Hong Kongissa osallistuin yhdessä useamman suomalaisen kollegan kanssa 4. kansainväliseen käytäntötutkimuksen konferenssiin (4th International Conference on Practice Research, ICPR). Minulla on kunnia olla puheenjohtajana helsinkiläisten käytäntötutkijoiden työryhmässä, joka veti salin täyteen osallistujia kuulemaan ja keskustelemaan Heikki Waris -instituutin piirissä kehitellyistä sosiaalipalveluiden tutkimusperustaisen kehittämisen malleista. Tämän lisäksi matkani tarkoituksena oli syventää ymmärrystäni siitä, kuinka käytäntötutkimus eri yhteyksissä ja eri puolilla maailmaa ymmärretään.

Monitieteiseen konferenssiin osallistui noin 250 tutkijaa ja tutkimusorientoitunutta käytännön toimijaa 34 maasta. Enemmistö osallistujista oli sosiaalityön piiristä, mutta sen lisäksi edustettuina olivat ainakin sosiologian, sosiaalipolitiikan, terveystieteiden ja psykologian tieteenalat. Myös teoreettis-metodologisten lähestymistapojen kirjo oli laaja. Konferenssi toi yhteen niin näyttöön perustuvan käytännön nimeen vannovat, satunnaistettuja kontrolloituja koeasetelmia toteuttavat tutkijat kuin yhteistutkijuuteen ja -kehittämiseen pohjautuvien uudenlaisten tutkimusasetelmien rakentajat, etnografit ja toimintatutkijat.

Pienimpänä yhteisenä nimittäjänä kaikkien osallistujien välillä tuntui olevan kiinnostus tutkimuksen ja sen tulosten käytäntörelevanssia ja yhteiskunnallista vaikuttavuutta kohtaan. Tästä näkökulmasta kaikki minunkin tutkimukseni – ja iso osa Suomessa tehtävästä sosiaalityön tutkimuksesta – on käytäntötutkimusta.

Laajan yleiskuvan hahmottelemisen ohella oman käytäntötutkimusymmärrykseni kehittymisen kannalta olennainen oli erityisesti tanskalaisen sosiologian professori Kjeld Högbron esitelmä ja hänen kollegansa, professori Lars Uggerhöjdin kommenttipuheenvuoro siihen. Ne auttoivat kontekstoimaan käytäntötutkimusta suhteessa muuhun sosiaalitieteiden kenttään – toisaalta tuoden ilmaa hengittää ja hyvin avaraa ymmärrystä käytäntötutkimuksesta, toisaalta kirkastaen käytäntötutkimuksen erityispiirteitä suhteessa muihin sitä lähelle tuleviin tutkimuskeskusteluihin.

Kjeld Högsbro suhteutti esitelmässään käytäntötutkimusta Max Weberin soveltavaan sosiologiaan, Michael Burawoyn julkiseen sosiologiaan ja Dorothy Smithin institutionaaliseen etnografiaan. Kaikilla edellä mainituilla on ilmeisiä yhtymäkohtia, mutta esimerkiksi soveltavan sosiologian ajatuksesta poiketen käytäntötutkimuksen pääasiallisena tavoitteena ei ole niinkään politiikkaan vaikuttaminen kuin sosiaalityön käytännön kehittäminen yhteistoiminnallisen tutkimuksen keinoin.

Lars Uggerhöjdin sanoin käytäntötutkimus ”astuu sisään sosiaalityön konehuoneeseen”, vaikuttaa käytäntöön sisältä käsin tutkimalla ja kehittämällä käytäntöjä yhdessä käytännön työntekijöiden ja palveluita käyttävien kansalaisten kanssa. Yhteistoiminta ja jatkuva vuoropuhelu tutkijoiden, käytännön toimijoiden ja palvelujen käyttäjien välillä mahdollistaa myös tutkimustulosten sujuvan siirtymisen osaksi käytännön työtä.

Hong Kongin konferenssin jälkeen minulla on hieman aiempaa painokkaampi näkemus siitä, että käytännön sisäpuolelle positioituminen – ulkopuolelta sisään kurkistamisen sijaan – on käytäntötutkimuksen ydin. Tunnistan myös itse tutkijana käyneeni konehuoneen puolella ja viihtyväni siellä.

Maija Jäppinen
Yliopistonlehtori, VTT

Konferenssin pääesitelmät ovat katsottavissa ja kuunniteltavissa Facebookissa.

 

Sosiaalityön opiskelu – matkallaoloa hyväksi sosiaalityöntekijäksi

Miten tänä päivänä tullaan hyväksi sosiaalityöntekijäksi? Tässä kirjoituksessa raotan aihetta käytännön taitojen opetuksen ja opiskelijoiden siihen liittyvien näkemysten kautta. Sosiaalityön opetus ei ole vain tutkimustiedon välittämistä, vaan opiskelijat suorittavat pitkän harjoittelun käytännössä ja toimivat oppiessaan myös tiedon tuottajina ja uudistajina yhdessä opettajien kanssa. Käytännön taitojen opiskelussa tavoite on, että opiskelija oppisi sosiaalityöntekijälle tarpeellisia tietoja, taitoja ja valmiuksia, ja hänen ammatillinen identiteettinsä alkaisi rakentua käytännön opiskelun myötä.

Yhtenä keskeisenä ja läpäisevänä opittavana kohteena on toimintalähtöinen, dialoginen ja kohtaava vuorovaikutus asiakastyössä. Kysymys on kokonaisuudesta, jonka lähtökohtana on toiminnan, merkitysten ja tunteiden rakentuminen toistensa yhteydessä. Vuorovaikutus rakentuu ikään kuin työn välineeksi, jossa asiakkaalla on oma aktiivinen rooli ja asiakasta kuullaan, jotta palvelu vastaisi paremmin hänen arkensa tilanteita. Toimintatavalla korostetaan asiakkaan tasavertaista kumppanuutta, voimaannuttamaan häntä ja edistämään hänen toimijuuttaan omassa elämässään. Tähän peilaten eräs opiskelija arvioi käytännön työssä kuulemaansa keskustelua asiakassuunnitelmien toteutumista:

Työpaikoilla kuulee keskustelua, että suunnitelmat eivät toteudu, koska asiakkaat eivät niitä noudata. […] tulisikin kysyä, onko suunnitelmat tehty keskittyen vääriin asioihin. Tai onko suunnitelma edes epäonnistunut, jos kyse on prosessista, joka elää asiakkaan tarpeiden mukaan.

Sosiaalityöntekijän läsnäolo, ilmeet ja eleet määrittävät asiakkaan kokemusta kohtaamisesta.  Välittäminen näkyy läsnäolon tavassa. Opiskelijan mukaan työelämässä tarvittaisiin panostusta tunnetaitojen ylläpitämiseen ja hän esittääkin hyvin perustellen kehittämisidean siitä, kuinka valmiutta tulisi ylläpitää työpaikalla:

Perusedellytys olisi, että emotionaalisen tasapainon ylläpitoon olisi käytettävissä kuukausitasolla tietty tuntimäärä työaikaa samalla tavoin kuin esimerkiksi poliisit ja palomiehet käyttävät työtunteja fyysisen kuntonsa ylläpitoon. Emotionaalisesti kyvytön sosiaalityöntekijä saa varmasti yhtä vähän aikaan työssään kuin fyysisesti rapakuntoinen palomies.

Toimintalähtöistä, dialogista ja kohtaavaa vuorovaikutusta on opetettu ammatillisen asiakastyön metataitona, jonka varassa opiskelijat voivat rakentaa osaamistaan sosiaalityön eri aloilla ja tehtävissä. Jo työelämässä oleva opiskelija reflektoi omaa oppimistaan seuraavasti:

[Opintojen myötä] pystyn tunnistamaan ja yhdistämään omia valintoja tieteelliseen tietopohjaan. Teoreettisen tiedon ja käytännön kokemuksen yhdistelmä antaa hyvät mahdollisuudet tulokselliseen työskentelyyn. Olen havainnut myös, että vasta tämä yhdistelmä tuo ammatilliseen työskentelyyn syvää tyydytystä. […] Teoreettinen osaamiseni on vahvistunut ja tuonut uuden ulottuvuuden työskentelyyni. Samalla tämä kehitys aiheutti haasteita, koska aloin itse kyseenalaistamaan vanhoja omia tai organisatorisia toimintatapoja. […] tieto voi lisätä tuskaa, mutta se voi antaa myös varmuutta ja rohkeutta. Tämä on ehkä keskeisin oppimiskokemukseni Ammatilliset valmiudet -kurssin aikana.

On ilo nähdä, että eri vaiheissa olevat opiskelijat pystyvät omaksumaan ja vähitellen myös hyödyntämään oppimaansa. Opiskelijoille, joilla ei ole työkokemusta sosiaalityöstä, tärkeintä on aluksi itse käytännön oppiminen tietosisältöineen ja käytännön opettajan ohjaus. Opiskelijat, joilla on työkokemusta sosiaalityöstä, pystyvät viemään oppimaansa heti käytäntöön.

Kaija Hänninen, yliopistonlehtori, VTT

 

Lisää aiheesta:

Hänninen, Kaija & Poikela, Ritva (2016) Toimintalähtöinen, dialoginen ja kohtaava vuorovaikutus. Teoksessa Maritta Törrönen, Kaija Hänninen, Päivi Jouttimäki, Tiina Lehto-Lundén, Petra Salovaara, Minna Veistilä (toim.) Vastavuoroinen sosiaalityö. Helsinki: Gaudeamus, 148–164.

Hänninen, Kaija & Poikela, Ritva (2016) Praktikundervisning i socialt arbete ur ett verksamhetsteoretiskt perspektiv – På jakt efter genuin samverkan i verksamhetsbaserad praktik och klientarbete. Teoksessa Harry Lunabba & Frida Westerback & Torbjörn Stoor (toim.) Uppror I eltenbenstornet . En bok om praktikforskning i socialt arbete. Helsdingfors: FSKC, Svenska kulturfonden.

 

 

Käytäntötutkimus – matkalla länteen, itään ja Suomeen takaisin

Laura Ylirukan viimeviikkoinen blogikirjoitus käytäntötutkimuksen kansainvälisestä menestystarinasta innoitti minut jatkamaan muistelemista. Tarinassa on monia jännittäviä käänteitä, joissa Heikki Waris -instituutti on tehnyt merkittävää pioneerityötä.

Yksi käänne tapahtui Jyväskylässä maaliskuussa 2013 eurooppalaista ESWRA-konferenssia edeltävänä päivänä, kun eurooppalainen Evidence-based social work -tutkijaverkosto kokoontui ja kutsui minutkin konferenssin puheenjohtajana mukaan. Olin aloittanut instituutin tehtävissä elokuussa 2012 ja osallistunut saman vuoden toukokuussa järjestettyyn käytäntötutkimuksen konferenssiin Helsingissä. Minut yllätti, että professori Mike Fisherin kokousalustuksessa käytäntötutkimus sai merkittävän sijan. Hän esitteli uuden konseptin intoa puhkuen ja käyttäen Heikki Waris -instituutissa ottamaansa valokuvaa käytäntötutkimusta esittelevästä posterista. Puhujan sisältökuvaus ei vastannut kaikin osin kuvan esittämää, mutta miten olisi voinutkaan. Pääasia oli, että käytäntötutkimuksen idea oli kolahtanut ja myynyt itsensä aiemmin vannoutuneelle EBP-ajattelijalle ja sitä yksinomaan tekevän instituutin toiminnasta vastanneelle tutkijalle.

Sama ilmiö toistui New Yorkin konferenssissa kesäkuussa 2014: vannoutunut EBP-kehittäjä, professori Bruce Thyer alkoi plenary-esitelmässään todistella, että itse asiassa hän oli käytäntötutkija jo 1980-luvulla. Nämä takinkääntökuvaukset olivat itselleni jotain sellaista, mitä piti sulatella jonkin aikaa. Lopulta ymmärsin, että mehän olemme samalla asialla. Kummankin lähestymistavan tavoitteena on vaikuttavien palvelujen tuottaminen. Vain tietokäsityksissä on huomattava ero: me käytäntötutkijat perustamme tiedon tuottamisen kontekstuaaliseen eli toimintaympäristöön sidottuun tietämiseen ja annamme kriittiselle ajattelulle sekä reflektiivisyydelle merkittävän sijan tiedonmuodostuksessa.

Eurooppalainen sosiaalityön tutkimuksen seura ESWRA perustettiin Jyväskylässä maaliskuussa 2013. Sääntöihin sisällytettiin mahdollisuus perustaa temaattisia tutkijaverkostoja (Special Intrest Group, SIG). Olin perustamassa käytäntötutkimuksen SIG-ryhmää heti kun se oli mahdollista ja toimin huhtikuuhun 2017 asti sen koordinaattorina. Uuden organisaation rakenteet eivät heti mahdollistaneet kaikkea haluamaamme, mutta vähitellen olemme vakiinnuttaneet esimerkiksi käytäntötutkimuksen pre-konferenssin (Lissabon 2016, Aalborg 2017) sekä useampipäiväisen kesäkoulun tohtorikoulutettaville ja käytäntötutkijoille (Liettua 2016, Irlanti 2017).

Heikki Waris -instituutin Praksis-toiminta on saanut viime vuosina runsaasti kansainvälistä huomiota. Jyväskylän ESWRA konferenssin yhteissessio brittitutkijoiden kanssa johti kahteen tieteelliseen yhteisartikkeliin ja New Yorkin esitystä vaadittiin julkaistavaksi tieteellisenä artikkelina. Eräs amerikkalainen sosiaalityön professori totesi sen kuultuaan: ”Te olette 20 vuotta meitä edellä”.

Kansainvälisestä palautteesta intoutuneina olemme valmistelleet Hong Kongin konferenssiin suomalais-amerikkalaisena yhteistyönä työryhmän, jossa keskustellaan tutkimusperustaisen tiedon ja ajattelun merkityksestä palvelujen kehittämisessä. Heidi Muurinen esittelee oman tutkimustyönsä pohjalta sitä, mikä merkitys ajattelulla on sosiaalityötä uudistettaessa, sekä sitä millaista ajattelua tulevaisuuden sosiaalityöntekijät tarvitsevat. Nanne Isokuortin ja Kaisa Pasasen esitys käsittelee Helsingin kaupungin jalostamaa, alun perin instituutin kehittämää, sosiaalisen raportoinnin menetelmää palvelujen kehittämisen resurssina. Lisäksi esittelemme Espoon asukastaloa uudenlaisen, asukaslähtöisen Praksis-toiminnan opetuksen ja tutkimuksen kenttänä. Ryhmän kommentaattoriksi on lupautunut professori Mike Austin, jolla on pitkäaikainen kokemus organisaatioiden palvelukäytäntöjen kehittämisestä Kaliforniassa. Hong Kongista on odotettavissa tuliaisia ja pian myös uusia käytäntötutkimuksen tekstejä.

Mirja Satka
Sosiaalityön käytäntötutkimuksen professori

Lentokoneessa matkalla Aalborgiin – ajatuksia sosiaalityön käytäntötutkimuksesta

Lentomatkalla eurooppalaisen sosiaalityön tutkimuksen seuran (ESWRA) konferenssiin Tanskan Aalborgiin ajatukseni menevät hetkeksi liki kymmenen vuoden taa, jolloin valmistauduin matkalle pyöreän pöydän seminaariin Salisburyyn, Englantiin. Matka on jäänyt mieleeni yhtäältä siksi, että se oli ensimmäinen työmatka pois puolitoistavuotiaan poikani luota, mutta myös siksi, että tunsin tulossa olevan jotakin historiallista.

Seminaarin lopputuloksena kirjoitettiin 24 tutkijan, sosiaalihuollon asiantuntijan ja yliopisto-opettajan työskentelyn pohjalta niin sanottu Salisbury Statement eli julkilausuma: ensimmäinen kansainvälinen julkilausuma käytäntötutkimuksesta. Paikalla oli arvostamiani sosiaalityön asiantuntijoita yli kymmenestä maasta. Muun muassa Aulikki Kananojan – juuri eläkkeelle jääneen Helsingin sosiaaliviraston johtajan ajatukset saivat vastakaikua kansainväliseltä yleisöltä.

Lue loppuun

Leikillisyys – vakava asia?

Voiko leikillisyyttä ja pelillisyyttä yhdistää sosiaalityöhön ja sen tehtävään auttaa erityistä tukea tarvitsevia kansalaisia esimerkiksi sosiaalisen kuntoutuksen keinoin? Tätä pohditaan Soccassa loppuvuodesta 2016 käynnistyneessä Pro Sos -hankkeessa.

Sosiaalisen kuntoutuksen tehtäviin kuuluu ihmisten toimintakyvyn, osallisuuden ja resilienssin vahvistaminen. Resilienssi taas on kykyä selvitä vastoinkäymisistä riskitekijöistä huolimatta.  Se on menestymistä, kykyä kestää ja selvitä stressistä ja traumaattisista tilanteista – toisin sanoen resilienssi voisi olla suomeksi henkistä joustavuutta.

Lue loppuun

SOTE-uudistus on riski sosiaali-ja terveydenhuollon koulutukselle ja osaamiselle

Blogikirjoituksen teksti on julkaistu myös Helsingin Sanomien mielipidesivulla 13.3.2017

Vastaamme sote-ammattilaisten opetuksesta Helsingin yliopistossa. Tulevaa ennakoiden olemme edistäneet lääkäreiden ja sosiaalityöntekijöiden yhteistä koulutusta, sillä erilaisille tiedeperustoille rakentuvien alojen integraatio on mahdollista vain, jos sitä voi oppia jo peruskoulutusvaiheessa.

Lakiluonnos asiakkaan valinnanvapaudesta on parhaillaan lausuntokierroksella. Olemme vakavasti huolissamme siitä, ettei sosiaali- ja terveysalan koulutuksen järjestäminen ole ollut esillä uudistuksen missään vaiheessa. Vastausta vaille jääviä kysymyksiä on useita, sillä molemmilla aloilla harjoittelujaksot ja jatkuva työssä oppiminen on keskeistä hyvän ammattiosaamisen kannalta. Toistaiseksi meille ei ole selvää, missä uudistuksen tavoitteena olevien integroitujen sote-käytäntöjen sekä alan perustaitojen oppiminen ja opetus tapahtuu. Kysymme, miten opiskelijat koulutetaan yksityisissä SOTE-keskuksissa, joille oleellista on lisäarvon tuottaminen omistajilleen? Ovatko ne kiinnostuneita investoimaan aikaansa perusopetukseen? Toisaalta keskusten välinen kilpailu on epäreilua, jos vain maakunnan hallinnoima SOTE-keskus voisi toimia yliopistollisena opetuspaikkana.

Lue loppuun

Tervetuloa juhlistamaan Käytäntötutkimuksen taito -kirjan julkaisua!

Tilaisuudessa kirjoittajat kertovat kirjan synnystä ja kouluttaja Kai Alhanen pitää puheenvuoron aiheesta Sosiaalityön käytännöt, kansalaisuus ja demokratia. Julkistamistilaisuus on osa Praksiksen samana päivänä pidettävää rakenteellisen sosiaalityön oppimisverkostotilaisuutta.

Käytäntötutkimuksen taito -kirja tarjoaa käytäntöjen kehittämisestä kiinnostuneille monenlaisia välineitä, käsitteitä, metodologiaa ja metodeja sekä käytäntötutkimuksen filosofista tausta-ajattelua. Kirjassa esitellään ja analysoidaan käytäntötutkimuksia ja niiden tuloksia. Käytäntötutkimuksen taito sopii oppikirjaksi korkeakouluopiskelijoille sekä lähteeksi eri alojen tutkijoille, asiantuntijoille, sosiaali- ja terveysalan kehittäjille sekä palvelutyön innovaattoreille.

Lisätietoja tilaisuudesta ja linkki ilmoittautumiseen Soccan sivuilla.

Lisätietoja kirjasta voit lukea täältä!

Kirjan voi ostaa julkistamistilaisuudessa ja myöhemmin Unigrafian verkkokaupasta tai Unigrafian kirjakaupasta Helsingin Vuorikadulta.