– No niin, otas siitä!
Hämmentynyt tulija saa käteensä jättikokoisen energiajuomatölkin ja kehotuksen etsiä pöydän äärestä oma paikka. Paikalta löytyy myös paperia, salmiakkia ja väriliituja.
-Älkää sitten piirtäkö pöytään! ohjaajan ääni etsii auktoriteettia, muttei onnistu peittämään esiin pyrkivää naurun tyrskähdystä.
Energiajuomia, salmiakkia ja värikyniä – mistä on kyse? Kuvailtu tilanne ei suinkaan ole ote yläkoulun arjesta, vaan aito tilanne viime viikkoisesta YOMA-projektin työpajasta kirkon Diakoniatyöntekijöiden päivillä.
Työpajassa YOMA-projektin tutkijat Elina Juntunen ja Johanna Mantere esittelivät tutkimusprojektissa käytettyjä menetelmiä ja alustavia tutkimustuloksia. Tämän kaiken taustaksi Jussi Murtovuori Kirkkohallituksesta loi alussa ison kuvan suomalaisten nuorten tämänhetkisestä tilanteesta tilastojen valossa.
Työpajassa tölkkejä sihauteltiin vain harvakseltaan ja salmiakkejakin jäi yli monta kourallista, mutta idea välittyi. Energiajuomat ja salmiakit loivat huumorin kautta sillan nuorten ja aikuisten usein melko erilaisten todellisuuksien ja olemisen tapojen välille. Samaan pyrkivät omalla tavallaan myös YOMA:n tutkimusmenetelmät, kuten Anna Juntusen käyttämä elämänspiraali ja Johanna Mantereen tapa keskustella nuorten itse tekemistä kuvista. Molempia työpajan osallistujat pääsivät kokeilemaan käytännössä.
Työpajan alussa jokainen osallistuja täytti elämänspiraalin syntymästä tähän hetkeen, eläytyen joko 16-vuotiaan Masan tai Mintun rooliin. Nimet olivat keksittyjä, mutta nuorten taustakertomukset olivat saaneet pääpiirteensä aidoista tarinoista YOMA:n haastatteluaineistosta. Lopussa osallistujat tekivät Masan tai Mintun roolissa myös tulevaisuudenkuvan, tällä kertaa kuitenkin vapaasti värein ja muodoin. Kuvista keskusteltiin eläytyen vuoroin aikuisen ja vuoroin nuoren rooliin.
Työpajassa oli esillä useita näkökulmia, ja salmiakkien voimin näihin teemoihin olisi mahdollisuuden tullen voinut äkkiä hujahtaa toisetkin kaksi tuntia. YOMA-projektin kannalta yksi kiinnostavimmista kysymyksistä liittyi siihen, mitkä ovat lopulta tänä päivänä niitä sosiaalisia tiloja, joissa nuoret voivat pohtia elämän perustavanlaatuisia eksistentiaalisia kysymyksiä ja omaa spiritualiteettiaan? Mielenkiintoista on, että YOMA:n tutkimustulosten mukaan on monia suomalaisnuoria, joille ainakaan kirkko ei ole tällainen paikka. Osa nuorista näkee, että kirkko voi olla tärkeä jollekin muulle ja auttaakin monia, mutta oman paikan löytäminen on vaikeampaa. Ja mikäli kirkolle ei löydy henkilökohtaista merkitystä, nuorten on pitkässä juoksussa vaikeaa löytää syitä kirkon jäsenenä pysymiseen.
Vaikka tämän aineiston perusteella ei voi vielä tehdä yleistyksiä, havainto tukee aiemman tutkimuksen tuloksia. Kirkosta eronneita tutkinut Kati Niemelä (2006) on havainnut, että suurin kirkosta eroajien ryhmä muodostuu juuri nuorista aikuisista, jotka eivät ole rippikoulun jälkeen löytäneet kirkosta omaa paikkaa.
Tästä kirkon näkökulmasta huolestuttavasta havainnosta huolimatta YOMA-projektin myötä on avautunut myös uusia näkymiä ja mahdollisuuksia. Esimerkiksi Johanna Mantereen poikkitieteellinen tutkimus viittaa siihen, että taideilmaisu voi luoda sen luonteista sosiaalista tilaa, jossa eksistentiaaliset ja hengelliset teemat voivat herätä “luonnostaan”, nuoresta itsestään käsin. Taide tarjoaa niin sanottua metaforista suojaa, jonka kautta nuori voi ilmaista myös asioita, joita on vaikea sanallistaa. Tutkimus herättää kysymyksen, miten tämä mahdollisuus voitaisiin ottaa huomioon tulevaisuuden kirkossa ja diakoniatyössä?
Työpajan päättyessä jäljellä on monta avaamatonta energiajuomapulloa. Kahvi pitää selvästi pintansa kirkon työntekijöiden luottopiristeenä! Monta kysymystäkin jää vielä avattavaksi ja tutkittavaksi, työhön ja arkeen vietäväksi.
Viite:
Niemelä, Kati. 2006. Vieraantunut vai pettynyt? Kirkosta eroamisen syyt Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja, 95.
