Kun maanmainio aivojenpuolustaja Kiti Müller esiintyi hiljattain tiedekunnan tutkijaseminaarissa, hän lanseerasi ajatuksen tutkijasta yrittäjänä. Hän tarkoitti tällä ennen kaikkea tutkijan uraa yliopistomaailman ulkopuolella, jossa hänen on osattava markkinoida itseään siten, että työnantaja tajuaa hänen ainutlaatuiset kykynsä. Kun esiinnyin eilen bibliometriikkaseminaarissa, yritin soveltaa yrittäjä-metaforaa tutkijan toimintaan tiedeyhteisön sisällä. Tältä se näyttää:

Tuote, jonka tutkija yrittää myydä tiedeyhteisölle, on tutkimustulos, tieteellisen ongelman ratkaisu, uusi tulkinta tärkeästä ilmiöstä tai tieteen tuottaman tiedon kiteytys. Jotta tuote menisi kaupaksi, se on paketoitava houkuttelevasti. Tieteen markkinat määrittävät melko tarkat laatuvaatimukset paketoinnille. Tuote pitää julkaista määrämuotoisena artikkelina, kirjan osana tai kirjana.

Tuotteen menestyksen kannalta tärkeää ei ole vain itse tuote, vaan sen myymistä edistää merkittävästi onnistunut paketointi. Myynnin kannalta olennaista on tekstin selkeys, johdonmukaisuus ja luettavuus. Tutkijat ovat yhtä nirsoja kuluttajia kuin muutkin ihmiset. He eivät jaksa kaivaa hienojakaan ideoita tekstistä, joka on huonosti kirjoitettu.

Kun paketti on valmis, tarvitaan tehokas jakelukanava. Tässä tilanne on aika selvä. Tutkijat tiedostavat, mitkä lehdet ja kustantajat takaavat laajan näkyvyyden. Pelisilmää tarvitaan kuitenkin siinä, kuinka laajoille markkinoille kannattaa kurkottaa. Parhaimmat jakelukanavat houkuttelevat eniten, mutta niiden asiakkaaksi on vaikea päästä.

Sitten on edessä tuotteen markkinointi. Tärkeä markkinoimiskeino on esitellä tuotetta messuilla. Tieteen messutapahtumia kutsutaan kongresseiksi ja konferensseiksi. Mahdollista on myös suoramarkkinointi potentiaaliselle kuluttajasegmentille, jonka muodostavat alan tutkijat. Aikaisemmin heille jaettiin paperisia eripainoksia, nyt lähetellään sähköisiä pdf-tiedostoja.

Tutkija voi myös ripustaa julkaisunsa kaikkien nähtäville, jos kustantaja vain sen sallii. Yliopistoilla on omia välineitä tähän, Helsingin yliopistossa se on TUHAT-tietokanta. On olemassa myös maailmanlaajuisia alustoja julkaisujen levitykseen, esimerkiksi Academia.edu ja ResearchGate. Alustojen kansainvälisyydestä kertoo se, että kun itse pistin hiljattain tuotteitani Academiaan, ensimmäisten 50 lukijan joukossa ei ollut yhtään suomalaista. Sen sijaan lukijoita oli Venäjän ja USAn ohella muun muassa Chilestä, Tunisiasta, Kiinasta ja Irakista.

Tutkija voi haluta näkyvyyttä myös tiedemaailman ulkopuolella. Siinä auttavat blogit, twiitit, esitelmät suurelle yleisölle, sanomalehtikirjoitukset, haastattelut mediassa ja kirjat. Kaikki tutkijat eivät näe tällaista markkinointia tärkeänä. Monet kuitenkin ajattelevat, että se on suorastaan velvollisuus tutkijalle, joka tekee töitä julkisella rahoituksella. Jotkut myös ajattelevat, että tunnettuudesta Suomessa ei voi olla ainakaan haittaa tutkijan uran eri vaiheissa. On paljon huippututkijoita, jotka ovat halunneet ja osanneet kertoa omista tutkimustuloksistaan myös tiedemaailman ulkopuolella. Risto Näätänen ja Leena Palotie ovat hyviä esimerkkejä tästä.

Mitä tutkijalle sitten jää kaiken vaivan jälkeen viivan alle? Joku voisi sanoa, että valitettavasti ei taloudellista voittoa. Onkin myönnettävä, että tässä kohtaa metafora ei enää täysin toimi. Jos tutkija on kirjoittanut hyvästä aiheesta nasevasti ja innostavasti ja jos vielä markkinointikin on onnistunut, hän voi odottaa saavansa palkinnon työstään. Palkinto on muilta tutkijoilta saatu huomio, mikä ilmenee viittauksina. Näin tutkija saa kokea vievänsä omalta osaltaan tiedettä eteenpäin.

Toki julkaisut ja niihin kohdistuvat viittaukset auttavat tutkijaa myös silloin, kun hän haluaa pärjätä kilpailussa tutkimusrahoituksesta ja tehtävistä yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa.

Julkaisukanavat, viittausten määrät ja muut tiedeyhteisön käytännöt vaihtelevat tieteenaloittain, mutta peruskuvio on kaikkialla sama. Jokainen tutkija saa mielihyvää siitä, että kollegat tiedemaailmassa ovat noteeranneet hänen julkaisunsa ja viittaavat siihen.

Tutkija ei kuitenkaan elä vain viittausten tuoman mielihyvän varassa. Kaikissa prosessin vaiheessa on omia onnistumisen hetkiä. Sellaisia tutkija voi kokea jo tutkimusta tehdessään. Joissakin tutkijaryhmissä avataan kuohujuoma aina kun julkaisu on saatu läpi johonkin lehteen. Viittausten ohella muilta tutkijoilta saadusta suorasta tai epäsuorasta palautteesta saa polttoainetta uusiin ponnistuksiin.