Suomessa on miljardin kokoinen hallintokriisi

Suomen hallitus keräsi miljardin vähentämällä eri hallinnonalojen budjettia siinä uskossa, että kun se päättää näistä rahoista, ne tulevat parempaan käyttöön. Tällä toimenpiteellä hallitus kertoo kymmenille tuhansille julkisella sektorilla työskentelevälle: olette jämähtäneitä ja tehottomia työssänne, ettekä pysty uudistumaan, siksi meidän on päätettävä näistä rahoista teidän puolestanne. Kyseessä on Suomen historian suurin taloudellisen päätäntävallan kaappaus.

Metodi on yliopistomaailmasta tuttu vuosien takaa. Yliopistoilta siirrettiin määrärahoja Suomen Akatemialle jo 90-luvulla siinä toivossa, että veronmaksajilta kerätyt markat tulevat parempaan käyttöön, kun tutkijat pistetään kilpasille niistä. Sama tapahtui kaikissa länsimaissa. Tutkimusrahaa on näin jaettu tiukan ja tarkan kilpailun perusteella. Viime vuosina on kuitenkin eri puolilla maailmaa herännyt epäilys siitä, onko tässä menty liian pitkälle, koska tilanne on muuttunut: yliopistot kilvoittelevat perusrahoituksessaankin erilaisten tuloksellisuusindikaattoreiden kautta.

Euroopan Unionin tuet jäsenvaltioille noudattavat samaa ideologiaa. Eri maat lähettävät jäsenmaksupottinsa Brysseliin, josta ne sitten palautetaan lähtöpaikkaan takaisin. Huolimatta siitä, että osa rahoista katoaa EU:n hallintokoneistoon, uskotaan, että tällä tavalla saada niille parempi tuotto. Valintaprosessin tarkuudesta en ole kaikilta osin varma.

Vaikka päätäntävallan kaappaaminen ei siis ole täysin ainutlaatuista, operaation mittasuhde ja ajankohta tekevät tämänkertaisesta päätöksestä poikkeuksellisen. Itse olen nähnyt vastaavaa viime aikoina vain Venäjällä, jossa asioita viedään eteenpäin kansallisina megahankkeina. Vaikka muuten rahaa on minimaalisesti normaaliin toimintaan, yhtäkkiä sitä onkin jos ei nyt aivan millä mitalla tahansa, niin melkein.

Sama on siis tapahtumassa meillä. Nykyinen hallituksemme haluaa kohdentaa miljardin Suomen kannalta tärkeisiin kärkihankkeisiin. Kontrasti on poikkeuksellisen räikeä: samaan aikaan kun valtion ja kunnan rahoituksen varassa olevat koulut, sairaalat, virastot, kirjastot, ministeriöt ja yliopistot kipuilevat voimakkaiden menoleikkausten kanssa, tarjolla on melko löysin kriteerein jaettavat miljoonat. Perusteet tällaiselle toiminnalle täytyy olla hyvät.

On varmasti totta, että eri puolilla julkista sektoria on ilmiselvää, paikoin pöyristyttävääkin tahmeutta. Joskus on kyse ihmisten kyvyttömyydestä uudistua ja kehittyä. Usein kankeuden syynä on kuitenkin suomalaiselle yhteiskunnalle ominainen yltiöpäinen pykälien rakastaminen ja noudattaminen. Eräät säädökset liittyvät kansalaisten tasavertaisen kohtelun ihanteeseen. Käsityksemme oikeusturvasta edellyttää oikeutta valittaa kaikesta johonkin muuhun instanssiin.

Joissakin tapauksissa – onneksi niitä ei ole kovin usein – kankeutta tuo myös työntekijän oikeus tai kuviteltu oikeus tehdä vain sellaisia asioita, joista hän pitää.

Kärkihankkeita ja priorisointeja varmasti tarvitaan. Se mikä niissä kuitenkin kauhistuttaa, on käytettävissä olevan rahan määrä. Ideologian mukaan toiminta kohentuu rytinällä, kun rahaa annettaan kunnolla. Mielenkiintoista on, että samaa vaikutusta haetaan vähentämällä resursseja tuntuvasti.

Toinenkin seikka arveluttaa. Meidän normaalissa elämässämme tasapuolisuusvaatimuksia ja läpinäkyvyyttä pyritään noudattamaan pienemmissäkin päätöksissä. Nyt miljoonat kulkeutuvat tehokäyttöön menetelmällä, jonka läpi en ainakaan minun silmäni kykene näkemään.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *