Georg Henrik von Wrightille omistetun näyttelyn eiliset avajaiset Kansalliskirjastossa toivat pintaan kaksi tunnetta: nöyryyden ja ylpeyden. Nöyryyden siksi, että hänen uraansa ja rohkeuttaan pohtiessaan tuntee itsensä hyvin pieneksi. Ylpeyden siksi, että Suomi on kasvattanut tällaisen tiedemiehen, jota arvostetaan edelleen ympäri maailmaa. Näyttely toi myös mieleen omia muistoja vuosien takaa.

Humanistisen tiedekunnan 375-humanistia -sivusto kiteyttää alkutekstissään von Wrightin persoonan oivallisesti: ”Ystävälleen Ludwig Wittgensteinille lähettämässään kirjeessä 23-vuotias Georg Henrik von Wright kertoo löytäneensä sävelen jota seurata ajatusten valtakuntaan. Hän kuitenkin pelkää, ettei löydä perille. Etsiminen johti ainutlaatuiseen uraan. Hänestä tuli yksi filosofian loogis-analyyttisen suuntauksen merkittävimmistä edustajista, mutta myös yksi aikansa johtavista pohjoismaisista humanisteista ja intellektuelleista.”

Georg von Wrightin sävelet kaikuivat eilen yllättävässä muodossa Kansalliskirjastossa, kun toinen humanisti M.A. Numminen kantaesitti von Wrightin Heinrich Heinen runoon 16-vuotiaana tekemän sävellyksen. Mauri Antero viritti meidät tunnelmaan kertomalla muisteluksia von Wrightistä. Kerran kun Suomen filosofian yhdistyksen hallitus oli menossa Pörssiklubille jatkoille, yhdistyksen uutta sihteeriä Ilkka Niiniluotoa ei päästetty sisään, koska häneltä puuttui solmio. Von Wright onnistui kuitenkin puhumaan hänet sisään. Tarina ei pääty kuitenkaan tähän: seuraavana päivänä von Wright soittaa Niiniluodolle ja pyytelee anteeksi ovimikon käytöstä.*)

MA:n karhea ääni sopi erinomaisesti tunteikkaaseen serenadiin. Eilen esityksen vastaanotto oli täysin toinen kuin 40 vuotta sitten, kun kiukkuiset tv-katsojat tukkivat soitoillaan ohjelmapäivystyksen sen jälkeen kun Numminen oli esittänyt sketsiohjelmassa Schubertin serenadin:

https://www.youtube.com/watch?v=SYG6lSLzSp0

Filosofi(a)n yhdistäminen musiikkiin on tuttua puuhaa M.A. Nummiselle, joka sivisti opiskelijatovereitaan laulamalla Wittgensteinin kirjaa Tractatus Logico-Philosophicus. Kun nyt katselin Nummista, tajusin yhtäkkiä, että hän ON filosofi joka soluaan myöten. Hän puhuu hieman vaikeasti aivan kuin lauseet vielä rakentuisivat ulos tulleessaan. Sama maneeri on muillakin suomalaisille filosofeilla, kuten Ilkka Niiniluodolla, Simo Knuuttilalla ja Esa Saarisella. Tavallisella ihmisellä tällainen puhetapa häiritsisi, filosofin suusta tulleena se antaa sanottavalle erityistä painavuutta. Kädetkin MA:lla tekevät tyypillisiä filosofikoukeroita. Filosofimeininkiä pääsee katselemaan ja kuuntelemaan Kansalliskirjastoon luentosarjassa, jonka ensimmäinen luento on jo tänään keskiviikkona 9.3.

Musiikin ohella von Wrightin elämässä kirjallisuudella oli suuri merkitys. Hän opetteli venäjää, jotta olisi voinut lukea Tolstoita alkukielellä. Muistelmissaan hän kertoo, että alkusysäyksen venäjän opintoihin antoi hänen ensimmäinen Moskovan matkansa vuonna 1973. Isännät eivät antaneet hänen tavata epäsuosioon joutunutta Alexandr Zinovjevia (”Herr Zinovjev ist krank”), mutta assistentti järjesti salaa vierailun Zinovjevin kotiin. Tolstoi oli von Wrightin mielestä julistaja, jolla oli selvä sanoma. Dostojevski sen sijaan oli loputon skeptikko, joka ei päässyt ajatustensa kanssa koskaan perille.

Omat von Wright -muistoni liittyvät myös Venäjään, kuinkas muutenkaan. Von Wright oli niitä harvoja länsimaisia tutkijoita, joiden teoksia käännettiin venäjäksi neuvostoaikana. Kun Moskovassa järjestettiin kolmas suomalais-neuvostoliittolainen logiikan symposio vuonna 1979, tunnettu venäläinen kielifilosofi Nina Arutjunova tutustui (ja ihastui) von Wrightiin ja Esa Saariseen. Kun Arutjunova sitten oli tulossa Suomeen, kysyin, olisiko hänellä toiveita ohjelman suhteen. Hän sanoi heti: ”Tahdon tavata von Wrightin ja Saarisen”. Niinpä menimme nelistään illalliselle Socis’elle.

Muistan vielä elävästi tuon illan: Arutjunova ja von Wright kävivät läpi filosofian eri haarat ja eri maiden kirjallisuuksien tärkeimmät nimet välillä debatoiden, välillä toisiaan myötaillen. Me nuoret seurasimme henkeämme pidätellen todellisten intellektuellien sanan säihkettä – ja ymmärsimme itse olla hiljaa, siis myös Esa Saarinen. Esa kutsui sitten Arutjunovan vielä kylään kotiiinsa. Vierailusta Nina Davidovnalle jäi päällimmäiseksi mieleen se, että kuningattareksi kutsuttu vaimo makoili koko illan riippukeinussa. Siinä oli ihmettelemistä kuuluisalla venäläistutkijalla, joka vieraita kotiin kutsuessaan haluaa olla itse ehtoisa emäntä.

Palatkaamme vielä von Wrightiin. Hän ei itse määritellyt itseään humanistiksi, vaan provokatiiviseksi pessimistiksi. Kun hän sanoi vuonna 1980 eräässä haastattelussa, että kasvun ideologia on sokaissut yhteiskunnan, hän sai toruja tiede- ja teknologiauskon puutteesta. Siitä huolimatta – tai sen vuosi – hänet valittiin 1989 ja 2002 Suomen johtavaksi intellektuelliksi. Maailma on von Wrightin ajoista mennyt vielä hullumpaan suutaan. Ehkä nyt olisi hyvä hetki kaivaa esiin hänen kirjojaan ja pohdiskella syntyjä syviä.