Uuden ihmisen kohtaamisesta jää useimmiten hyvä maku. Se on piikki ylöspäin normaalista päivärutiinista. Erityisesti ulkomaalaisten tapaaminen tuo tuulahduksen toisista maailmoista. Onneksi työ tuo eteen usein tällaisia mahdollisuuksia. Eilen niitä oli kolme hyvin erilaista.
Aamulla kymmenen aikaan työhuoneen ovella seisoi nuori nainen, joka ei oikein uskaltanut astua sisään. Jotakin hän sopersi venäjäksi, mutta mikään lamppu ei vielä syttynyt päässäni. Sisään astuttuaan hän kertoi terveisiä Eleonora Djusenovnalta, jolloin muistin, että huhtikuussa piti saapuvan vieraaksi tohtoriopiskelija Ainur Baitusynova Almatysta.
Nämä kazakstanilaiset ovat hyvin omatoimisia, ainakin verrattuna venäläisiin. Ainurkin oli itse hankkinut paikan yliopiston vierashuoneilta. Pari vuotta sitten olin mukana projektissa, jossa kazakstanilaiset tutkivat maanmiestensä ja -naistensa elämää Suomessa. He onnistuivat etsimään käsiinsä melkein kaikki meillä asuvat kazakit.
Kazakstanissa on aina arvostettu kansainvälistymistä. Suuri joukko opiskelijoita käy ulkomailla opintojensa aikana. Heillä on myös mainio tapa palkita vuoden opettaja: hänelle annetaan käyttöön 20 000 dollaria, ainoa ehto on, että raha pitää käyttää ulkomailla. Meillä on käynyt useita palkittuja, jotka ovat käyttäneet kirjastojamme hyödyksi ja Suomea tukikohtanaan matkustaessaan konferensseihin pitkin Eurooppaa.
Ainur tutkii kaksi- ja monikielisten ihmisten identiteettiä. Tärkeä teema nykymaailmassa. Kazakstan on tällaisen tutkijan aarreaitta. Monet ihmiset puhuvat sujuvasti ainakin kolmea kieltä. Ainurkin voisi kirjoittaa väitöskirjansa kazakiksi, venäjäksi tai englanniksi. Minua pyydettiin väitöskirjan ohjaajaksi, koska uuden säännön mukaan toisen ohjaajista tulee olla ulkomaalainen.
Illan suussa menin kokkareille, joilla juhlistettiin Sarah Greenin saamaa Euroopan tutkimusrahaston senior grantia. ERC:n rahoituksesta on tullut keskeinen tutkimuksen laadun mitta, siksi ne ovat tärkeitä ei vain niiden saajille vaan myös yliopistoille, tiedekunnille ja laitoksille.
Keskustakampukselle on tullut toistaiseksi varsin vähän ERC-rahoitusta. Jotkut ajatellevat tämän johtuvat tutkimuksen huonosta tasosta. Tätä tulkintaa eivät kuitenkaan tue alakohtaiset yliopistovertailut, joissa yliopistomme humanistiset ja yhteiskunnalliset alat pärjäävät säännöllisesti muita aloja paremmin. Varmaan yksi selitys heikkoon ERC-menestykseen on kielessä ja kulttuurissa. Britit vievät näiden alojen ERC-rahoituksesta isomman osan kuin muilla aloilla. Kyse ei ole pelkästä kielitiedosta, vaan kyvystä kirjoittaa elegantti ja uskottava hakemus, jossa pääosassa ovat sanat eivätkä numerot. Green on britti, joka on asunut myös Kreikassa ja Yhdysvalloissa.
Sarahin tutkimusteema on hyvin ajankohtainen. Hän analysoi rajojen ja verkostojen muuttumista Välimeren maissa. Välimeri on aina ollut ihmisten risteyspaikka, jossa rajat elävät sekä valtiollisissa dokumenteissa että ihmisten mielissä. Sarah on sosiaaliantropologi, jonka metodina on päästä tutkimuskohteiden iholle. Se on eettisesti vaativaa, mutta samalla hyvin palkitsevaa.
Illalla poikkesin vielä Kaislaan. Siellä törmää usein yliopistolaisiin, mutta tällä kertaa kohtasinkin kaukaisia vieraita. Viereisessä pöydässä istui neljä iloisesti pulputtavaa aasialaisen näköistä ihmistä. Kohta selvisi, että he puhuivat venäjää. Tarjoilija toi helle salmiakkikossusnapsit – ja puhui myös venäjää (sic!). En voinut vastustaa kiusausta ja niin heittäydyin mukaan keskusteluun.
Nelikko oli koulujen rehtoreita Jakutiasta eli Sahan tasavallasta, joka on kolme kertaa Suomen kokoinen alue Itä-Siperiassa. Asukkaita on noin miljoona. Rehtorit olivat tutustumassa suomalaiseen koululaitokseen – kuinkas muuten.
Keskustelumme tunnelma oli innokas, suorastaan hilpeä. Sympaattiset vieraat käyttivät tietysti tilaisuutta hyväksi ja kysyivät kaikenlaista. Näissä tilanteissa oma Suomi-tietous joutuu koetukselle: montako prosenttia suomalaisista osaa puhua ruotsia, lukevatko kaikki suomalaiset koulussa filosofiaa, milloin koululaiset menevät illalla nukkumaan, auttavatko kaikki vanhemmat läksyjen teossa? Yhden johtopäätöksen vieraat tekivät itse pilke silmäkulmassa: kaikki suomalaiset näyttävät osaavan venäjää.
Yhteisesti tulimme siihen johtopäätökseen, että suurin ero suomalaisten ja venäläisten nuorten elämässä on side vanhempiin ja perheeseen: Suomessa se löystyy tai katkeaa hyvin varhain, Venäjällä, erityisesti Jakutiassa, vielä kolmikymppisiäkin aikuisia yritetään hyysätä kuin lapsia.
Jokainen kohtaaminen ulkomaalaisen kanssa täydentää maailmankuvaamme. Koskaan se ei tule kuitenkaan valmiiksi.