Ad sensum & ad verbum

Viime vuosikymmenen alkupuolella ilmestyi kaksi I.33:a käsittelevää teosta, Jeffrey Forgengin The Medieval Art of Swordsmanship: A Facsimile & Translation of Europe’s Oldest Personal Combat Treatise, Royal Armouries MS I.33 (2003) sekä Paul Wagnerin ja Stephen Handin Medieval Art of Sword & Shield: The Combat System of Royal Armouries MS I.33 (2003). Ensimmäisestä on ilmestynyt myös päivitetty versio The Illuminated Fightbook: Royal Armouries Manuscript I.33 Companion Volume: Transcription, Translation and Introduction (2013), ja jälkimmäisen jatko-osana Handin “Re-interpreting Aspects of the Sword & Buckler System in Royal Armouries MS. I.33” teoksessa Spada 2: Anthology of Swordsmanship (2010). Alla lainaus kustantajan esipuheesta Forgengin vuoden 2003 editioon (v):

[W]e have as a matter of policy determined that these works should be best published in two parts. First, the facsimile and translations must be produced by scholars, historians and a few talented amateurs to make the original material available to the historical martial arts community. Second, detailed functional interpretations must be published, so that others can experiment, dissect and reconstruct the arts.

(Handin ja Wagnerin teoksen kiitossivu vahvistaa sen, että heidän työnsä perustuu Forgengin käännökseen.)

Tekstin ja sen teknisen sisällön tulkintojen julkaiseminen erillisinä niteinä on hyvä ajatus, eikä periaatteen tasolla eroa siitä, että aina on ollut olemassa sekä editioita että tutkimuskirjallisuutta. Käännöksen käyttäminen tulkitsemisen lähdemateriaalina on ongelmallisempaa. Voidakseen kääntää teksti, on joka tapauksessa ymmärrettävä sen sisältö, sillä kääntäminen kohdistuu ensisijaisesti merkitykseen eikä muotoon. Kääntäminen ei siis varsinaisesti onnistu ilman tulkintaa sisällöstä, ja toisaalta kaikki käännökseen perustuvat tulkinnat pohjautuvat ensisijaisesti jo käännösprosessissa tehtyihin tulkintoihin, eivät alkutekstiin itseensä.  Keskeinen “paradoksi” on, että yksittäisten sanojen merkityksen voi ymmärtää vain kontekstista, ja kontekstin voi ymmärtää vain sanojen perusteella.

Toisinaan käännöksiä on laadittu silläkin ajatuksella, että käännös sisältää mahdollisimman vähän tulkintaa. Tämä toimii ehkä jollakin tasolla käännettäessä vaikkapa varhaisnyky-yläsaksaa nyky-yläsaksaksi (esim. Dierk Hagedorn 2009, Peter von Danzig: Transkription und Übersetzung der Handschrift 44 A 8), mutta esimerkiksi I.33:n tapauksessa latinan kääntäminen sanasta sanaan nykyenglanniksi palvelisi lähinnä jonkinlaisena (huonona) juoksevana sanastona alkutekstin vieressä. Kaikki käytännön tulkinnat pitäisi joka tapauksessa tarkistaa alkutekstiä vasten, ja jos voi tämän tehdä, voi yhtä hyvin operoida suoraan alkutekstistä lähtien.

Hyvin harvassa ovat sellaiset tapaukset, joissa voidaan sisältöä ymmärtämättä kääntää ad verbum niin, että lopputulos on sellaisenaan ymmärrettävissä alkutekstin laatijan tarkoittamalla tavalla. Toki mikä tahansa käännös voi olla parempi kuin ei mitään, ja käyttötarkoitus lopulta ratkaisee käännöksen arvon: nykykielistä käännöstä voi käyttää esimerkiksi kiinnostavien kohtien löytämiseen kursoorisen lukemisen kautta, mutta tämä sopii ehkä tiiviitä teknisiä tekstejä paremmin esimerkiksi historialliseen proosaan. Kaikki lienevät joka tapauksessa yhtä mieltä siitä, että olisi mieletöntä olla eksegeetikko, joka ei osaa hepreaa tai kreikkaa, tai Shakespeare-asiantuntija, joka ei osaa englantia.

(Edellä sanottu tulee ymmärtää yleisenä pohdiskeluna, ei erityisenä kannanottona Forgengin käännökseen tai Wagnerin ja Handin tulkintoihin.)

Leave a Reply

Your email address will not be published.