Väitös lähestyy

Lainaan Helsingin yliopiston tapahtumakalenteria:

FM Antti Ijäs väittelee 16.8.2022 kello 10.15 Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa aiheesta “Study of the Language and Genre of Royal Armouries MS I.33”. Väitöstilaisuus järjestetään osoitteessa Metsätalo, sali 6, Unioninkatu 40.

 

Vastaväittäjänä on Senior researcher Daniel Jaquet, Universität Bern, ja kustoksena on professori Anneli Luhtala.

Väitöskirjan tieteellinen abstrakti (englanniksi), yleistajuinen tiivistelmä (suomeksi) ja pdf-versio löytyvät Heldasta. (Tätä kirjoittaessani pdf-versio ei ole vielä siellä, mutta tullee sinne pian.)

Standardikansi.

Väitöstilaisuutta odotellessa voi lukea taannoisen haastatteluni Yliopisto-lehden numerosta 6/20 (tai verkosta) tai kuunnella Areenasta haastatteluni Juuso Pekkisen puheohjelmasta (kesto 57:51). YouTube-kanavaltani löytyy toistaiseksi vain Tieteiden yössä pitämäni Vegetius-luento sekä soittolistojen puolelta Joachim Meyer -luentoni (englanniksi).

Julkaisemista keskiajalla (konferenssiraportti)

Osallistuin reilu viikko sitten konferenssiin otsikolla Authorial publishing in the Middle Ages, joka järjestettiin Oxfordissa Jesus Collegessa.

Lentokenttäkaaoksen välttääkseni olin sunnuntaina liikkeellä hyvissä ajoin, eikä Helsinki-Vantaan päässä ollutkaan mitään ongelmia. Uusien läpivalaisulaitteiden ansiosta turvatarkastus sujuu sujuvasti ja nopeasti. Heathrow’n päässä oli nähtävissä hieman enemmän kaaoksen merkkejä, mutta mitään merkittäviä viivytyksiä ei onneksi syntynyt. Samalla koneella lensi kaksi kollegaa, joten loppumatka sujui muutenkin mukavasti porukalla.

Perinteinen otsikkokuva.

Maanantain ohjelma alkoi Daniel Hobbinsin kiinnostavalla keynote-luennolla (‘The origins of the authorial colophon in the Latin West’). Tämän jälkeen oli valittava myöhäisantiikin ja kansankielisten tekstien välillä, joten menin jälkimmäiseen. Lounaan jälkeen oli edelleen valittava myöhäisantiikin–varhaiskeskiajan ja renessanssin välillä, mutta valintaa helpotti tietenkin se, että oma esitelmäni – ‘The publication of Philippo Vadi’s De arte gladiatoria dimicandi’ – kuului jälkimmäiseen. Esitelmä meni ilmeisesti hyvin, ja keskustelu oli hedelmällistä. Päivän loput esitelmät liikkuivat sydänkeskiajan teemoissa.

Konferenssi-illallinen nautittiin Jesus Collegen tunnelmallisessa ruokasalissa. Ruoka oli hyvää ja keskustelut mielenkiintoisia. Kiitokset tästä kaikille asiaankuuluville tahoille!

Lentolipputeknisistä syistä jouduin lähtemään jo tiistaina. Kuultuani ja luettuani lukuisia varoituksia Heathrow’n kentästä halusin olla siellä hyvissä ajoin, mutta ennätin kuitenkin pistäytymään myös Ashmolean Museumissa. Bussimatka lentokentälle sujui hyvin, eikä paahtava hellekään onneksi haitannut erityisen paljon.

Muuten mainittakoon, että täytin juuri yliopiston väitöstietolomakkeen, sillä väittelen kolmen viikon päästä eli 16.8. klo 10 Metsätalon salissa 6. Virallisempaa tiedotusta asiasta seuraa pikimmiten.

Dies Medievales 2022 ja kuulumisia

Pandemian takia vuodella eteenpäin siirretty Dies Medievales -konferenssi järjestettiin viikko sitten (10.–12.3.) Turun yliopistossa. Kiitokset tätäkin kautta järjestäjille ja osallistujille! Reima Välimäki käsitteli mielenkiintoisessa keynote-luennossaan internetissä leviäviä pseudohistoriakäsityksiä, ja hieman samaa teemaa käsiteltiin myös ensimmäisessä sessiossa otsikolla “Suomalainen medievalismi ja historiografia”. Erityisen kiinnostava oli Tuomas Heikkilän esitelmä Lallista, Suomen “kansallispahiksesta”.

Lounaan jälkeen kuuntelin Laura Laineen, Panu Savolaisen, Tanja Ratilaisen ja Ilari Aallon esitelmät puu- ja tiilirakenteista löytyvistä merkinnöistä. Päivän viimeisessä sessiossa Anni Hella käsitteli keskustelua asiakirjojen aitoudesta Ferrara-Firenzen konsiilissa, Lauri Ockenström magiakirjallisuutta ja Saku Pihko muistia forensis-psykologisesta näkökulmasta. Päivän päätteeksi oli Verta vuotava kuva ja muita outoja ihmeitä -teoksen esittelytilaisuus sekä Glossa ry:n kokous.

Perjantaina kuuntelin ensimmäisenä ristiretkiaiheisen session. Sini Kangas puhui ristiretkeläisten rukouksista, Stefan Schröder ristiretkien muistamisesta myöhäiskeskiajalla. (Olen tietysti aina tyytyväinen nähdessäni oman nimeni esitelmädiassa.) Jenni Lares ja Antti Hannunen esittelivät Vapriikin taannoisen Ritarit-näyttelyn toteutusta.

Perinteinen läppärikuva ja turkulaista promomateriaalia.

Perjantain keynote-luennon piti Kathryn Rudy (University of St Andrews) otsikolla “The Memory in the Material: What Medieval Parchment Reveals about its Early Users”. Aiheena oli käytön eli tarkemmin koskettelun jäljet käsikirjoituksissa: sivuja on kosketeltu muun muassa suudeltaessa kirjaa joko suoraan tai sormen kautta, vannottaessa valaa tai dramatisoitaessa kuvassa näkyvää toimintaa julkisen lukutapahtuman yhteydessä.

Iltapäivän sessiossa Anita Geritz puhui keskiaikaisista enteistä protestanttisissa ihmekokoelmissa, Seppo Heikkinen lääketieteellisistä seikoista Tuomas Akvinolaisen ihmeissä ja Mira Harjunpää latinan runokieliopeista, muun muassa suosikistani Aleksanteri Villadeiläisestä. Oma sessiomme otsikolla “Opaskirjallisuus muistin tukena” olikin sitten perjantain viimeinen. Sanna Supponen käsitteli Mathias Linköpingiläisen Alphabetumia, Leena Enqvist rukouskirjoja ja minä keskiaikaisten kamppailukirjojen tapoja tehdä tietosisällöstään helpommin omaksuttavaa ja mieleenpainuvaa.

Iltaohjelmana oli Turun kaupungin sivistysjohtaja Timo Jalosen tervehdys, Valoisa keskiaika -kunniamaininnan jakaminen dosentti Markus Hiekkaselle (ks. Glossan ja Turun yliopiston uutiset),  ja konferenssi-illallinen panimoravintola Koulussa.

Lauantaina ehdin osallistua aamun sessioon, minkä jälkeen jouduinkin kiiruhtamaan junaan. Theresia Petterssonin keynote-luennon kuuntelinkin sitten Zoomin kautta junassa.

***

Lopuksi vielä muita kuulumisia. Olen saanut molemmat esitarkastuslausunnot väitöskirjastani, ja molemmat olivat puoltavia. Seuraavat vaiheet tässä hankkeessa ovat siis  vastaväittäjän valinta, väittelyluvan saaminen sekä käsikirjoituksen muokkaus painokuntoon.

Lisäksi Turussa ja Leedsissä taannoin pitämieni esitelmien pohjalta kirjoittamani artikkeli ilmestynee piakkoin, toimittajan kanssa lienee käyty jo loputkin muokkauskierrokset. Olen myös lähettänyt yhden hakuteosartikkelin arvioitavaksi ja odottelen aihealueen toimittajan kommentteja. Lisäksi olen maaliskuun aikana saamassa valmiiksi yhden artikkelikäsikirjoituksen germanistiikan alalta sekä yleistajuisen artikkelin eräästä suomalaisesta tietokirjailijasta, joka ilmestyy myöhemmin keväällä. Kesällä on tiedossa konferenssiesitelmä Oxfordissa. Löysin myös kustantajan Vegetiuksen Tiivistelmän sodankäynnistä suomennokselleni, ja pyrin saamaan käännöksen valmiiksi muun toiminnan ohella.

Villisika

Villisika esiintyy varoasentojen nimityksissä niin saksan- kuin italiankielisissäkin lähteissä. Käsittelen tässä lyhyesti nimityksen alkuperään liittyviä kysymyksiä.

Lecküchnerin varoasentonimissä on nähtävissä kaksi teemaa: sotilasarkkitehtuurin luginsland eli ‘vartiotorni’ ja pastey eli ‘suojavarustus’ sekä eläinmaailman stier eli ‘sonni’ ja eber eli ‘villisika’. Ensiksi mainituissa kärki ei osoita vastustajaa, joten miekka on valmiina lyöntiin ylhäältä ja alhaalta; jälkimmäisissä kärki osoittaa kohti vastustajaa valmiina pistoon ylhäältä tai alhaalta.

Lecküchnerin eber eli villisika oikealla ja vasemmalla. BSB, cgm 582, f. 33v.

Vaikka Lecküchner ei selitä nimitysten alkuperää, stierin ja eberin eläinmetafora vaikuttaa olevan ilmeinen: miekan asema vastaa ylhäällä ollessaan sonnin sarvea ja alhaalla villisian syöksyhammasta. Liechtenauerin sanastossa vastaavat varoasennot ovat ochs eli ‘härkä’ ja pflug eli ‘aura’ (sekä vom tag eli ‘katolta’ ja alber eli ‘poppeli’), mutten käsittele näitä nimityksiä tässä yhteydessä.

Fiore dei Liberin (fl. n. 1410) varoasentoihin kuuluu myös villisika-asento, jonka nimityksessä viitataan erikseen juuri syöksyhampaaseen: Dente di cenghiaro stabile (144); dente di cengiaro lo mezano, posta di dente zenchiaro mezana stabile (148). Toisesta päästä eläinmetaforaa löytyy “häntä” eli coda longa tai posta di choda longa stabile (145), jossa miekka on alhaalla taaksepäin ikään kuin häntänä. (Yksi- tai kaksisarvisista olen kirjoittanut aiemmin coronan yhteydessä.)

Fiore selittää villisika-asennon nimen tulevan villisian tavasta iskeä (‘Questo si-è dente di zengiaro peroché dello zengiaro prende lo modo di ferire’, 144) ja vielä tarkemmin siitä, että villisika iskee sivuttain (‘…per modo che fieri lo zengiaro ala traversa’, 148).

Fioren dente di cenghiaro stabile. Los Angeles, J. Paul Getty Museum, Ludwig XV 13, f. 24r.

Vaikka Fioren molemmissa kuvissa miekan kärki osoittaa alas, Fiore kuitenkin sanoo, että asennosta tehdään alapisto. (On tietysti mahdollista, että kuva ei täysin vastaa sitä, miten Fiore olisi näyttänyt asennon itse; ks. kirjoitukseni Fioren malleista.) Alapisto on helposti ajateltavissa villisian tapana iskeä syöksyhampaillaan alakautta. Jälkimmäinen maininta siitä, että villisika iskee sivuttain tai poikittain (‘ala traversa’) on hankalampi. En ole (onneksi) kohdannut hyökkäävää villisikaa, mutta aiheesta näkemäni videot tai keskiaikaiset miniatyyrit eivät tunnu erityisesti tukevan tätä ajatusta.

Sama ajatus löytyy kamppailukirjallisuudesta myöhemminkin. Antonio Manciolinon teos Opera Nova (Venetsia 1531) sisältää muiden rautaporttien (porta di ferro stretta, larga) ohella myös varoasennon nimeltä guardia cingiara porta di ferro, jossa vasen jalka on (oletettavasti edessä) hieman koukistettuna ja vasemmalla, asekäsi vasemman polven edessä. Manciolino selittää, että nimitys johtuu villisian tavasta iskeä sivuttain (‘per trauerso’, B1r). Toisaalta Manciolino myös selittää coda lungan eli ‘pitkän hännän’ nimityksen tulevan sanonnasta, jonka mukaan mestareilla on “pitkä häntä” eli joukko oppilaita, jotka voivat kostaa mestarin puolesta (B1v). Pakotettujen selitysten mahdollisuus ei siis ole poissuljettu.

Achille Marozzon yhtä mielikuvituksettomasti nimetyssä teoksessa Opera Nova (Mutina 1536) löytyy kuva samasta asennosta:

Marozzon guardia de Cinghiara porta de ferro (s. 38v).

Vaikuttaisi siltä, että irroitettuna alkuperäisestä yhteydestään villisika on tullut yhdistetyksi alapiston (erotuksena yläpistosta) sijaan sivuttaisuuteen. Fiore mainitsee, että dente de cengiarosta miekka kohtaa vastustajan miekan ‘ala traverso’ (148). Sama voidaan toki sanoa myös Lecküchnerin kuvaamasta alapistosta, joka tehdään eberistä vastustajan lyöntiä vastaan (f. 62v): kun miekka on oikealla (alhaalla), suljetaan vasen (ylä)paljas välttämättä siirtämällä miekka oikealta vasemmalle (ylös). Tämä “sivuttaisuus” kuitenkin pätee myös stieriin eikä siis ole “villisian” tunnusmerkillinen piirre.

Jostakin ajatus villisian sivuttaisuudesta kuitenkin tulee. Asiaan viittaa epäsuorasti 1200-luvulla elänyt Bartholomeus Anglicus ensyklopediassaan De proprietatibus rerum (Köln n. 1471: s. 191; Lyypekki 1483: y1v). Bartholomeus kertoo villisian olevan vahva ja peloton eläin, joka käy kuolemaa uhmaten metsästäjän kimppuun. Taistelussa villisika käyttää syöksyhampaitaan miekkana. Puolustuksesta sanotaan seuraavaa:

in latere dextro habet os durissimum, latum et spissum, quod semper opponit venabulo persequentis, nam osse illo utitur pro clipeo ad se protegendum.

‘Oikella puolellaan sillä on kova, leveä ja paksu luu, jonka se aina asettaa takaa-ajajansa keihästä vastaan, sillä se käyttää tuota luuta kilpenä suojatakseen itseään.’

On luultavaa, että Fioren ja Manciolinon viittaukset villisian sivuttaisuuteen ovat peräisin jostain tämäntyyppisestä ajatuksesta. Toinen kysymys on se, onko tämä todellinen historiallinen selitys varoasennon nimitykselle. On muistettava, että opin harjoittajat eivät välttämättä ole opin historian asiantuntijoita. (Tämän voi todeta kysymällä miekkailijalta selitystä vasemman käden klassisellle asennolle tai tiedustelemalla äidinkielenopettajalta, miksi menneen aikamuodon nimi on “imperfekti”.) Toisaalta on täysin mahdollista, että käsitys nimityksen merkityksestä on vaikuttanut tekniikan muotoon, jolloin tietyssä kontekstissa selitys voi olla oikea, vaikka se olisikin historiallisesti väärä.

Kuukauden kirja: Das Recht in der Dichtung ([1931])

Koska edellinen kirjoitus oli mahdollisesti tylsin “kuukauden kirja” ikinä ja koska kuukauden kirjoja on jäänyt välistä säännöllisen epäsäännöllisesti, ajattelin kirjoittaa heti perään toisen. Tällä kertaa kirjahyllystä tarttui käteen Hans Fehrin Das Recht in der Dichtung (Bern), joka on muista lähteistä saadun tiedon mukaan ilmestynyt vuonna 1931.

Teos on jatkoa vuonna 1923 ilmestyneelle teokselle Das Recht im Bilde. Ensimmäinen osa käsittelee oikeushistoriallisia aiheita kuvataiteessa, jälkimmäinen osa runoudessa. Aihepiiri on siis oikeus-, taide- ja kirjallisuushistoriallinen.

Historiallisen kamppailuntutkimuksen kannalta teoksesta löytyy paljon kiinnostavia otteita kaksintaisteluiden kuvauksista keskiaikaisesta kirjallisuudesta, mutta kamppailukirjallisesti kiinnostavin on luku, jonka aiheena on Heinrich Neustadtilaisen Apollonius von Tyrland 1200-luvun lopulta (s. 219–26). Kyseessä on versio myöhäisantiikkisesta Apollonius Tyroslaisen tarinasta.

Flordelîse ja Silvian taistelussa. Gotha, cod. chart. 689, f. 156. (Fehrin kirjan s. 311.)

Heinrichin teokseen lisäämän kaksintaistelukuvauksen tekee merkittäväksi se, että kyseessä on miehen ja naisen välinen kaksintaistelu: Flordelîse haastaa Silvian Nasaretilaisen kaksintaisteluun, koska tämä on syyttänyt aiheettomasti hänen sisartaan Claramieta. Claramien mies, Lafet, oli nimittäin voittanut Silvianin turnajaisissa, josta suuttuneena Silvian oli kostoksi yrittänyt raiskata Claramien. Silvian ei ollut onnistunut tässä, mutta oli kuitenkin väittänyt Lafetille Claramien antautuneen hänelle. Uskoen Silviania Lafet oli rangaistukseksi vanginnut Claramien tyrmään syömään koirien kanssa ja juomaan likavettä.

Kun Flordelîse esittää syytöksensä kuninkaan edessä, Silvian tietysti kieltää kaiken ja vihjaa Flordelîsen olevan mielenvikainen (‘Herre, ich hab ir nicht getan. / Ist ir schwester ein kranckes weib’).

Flordelîse vaatii kaksintaistelua. Ongelmaksi muodostuu, että hän on nainen (‘Si ist ain weib, er ist ain man.’) Onneksi vanha satraappi, kaupungin piispa, kertoo lukeneensa kirjasta, että tällaisessa tilanteessa naiselle annetaan tasoitusta (‘Ain weyb ist ain halber man’) laittamalla mies seisomaan puolet hänen pituudestaan olevaan kuoppaan oikea käsi sidottuna selän taakse, aseenaan kyynärän mittainen keppi; naisella taas tulee olla liina, jonka sisään on sidottu kolmen naulan painoinen kivi.

Flordelîselle nämä ehdot sopivat (‘die rede gevellet mir gar wol’), mutta Silvian tietysti protestoi huomauttaen, että jos hän häviää, niin sitten sanotaan pilkallisesti, että sairas nainen on tappanut vahvan miehen; hän haluaisi taistella vain miestä vastaan, mikä ei kuitenkaan käy päinsä.

Solothurn, S 554, kuva 10. (Fehrin kirjan s. 221.)

Taistelu alkaa. Silvian lyö sinne tänne, mutta Flordelîse pomppii ympäriinsä kuin vuohi ja osuu häntä päähän. Lyönnillä ei kuitenkaan ole vaikutusta, ja Silvian osuu häneen kepillään. Flordelîse huutaa kivusta. Silvian tarttuu hänen vaatteeseensa ja vetää hänet luokseen; katsojat luulevat Flordelîsen kuolevan (‘Flordelise di ist tod’). Flordelîse onnistuu kuitenkin lyömään Silviania käteen, jolloin hän pudottaa keppinsä; Flordelîse jatkaa lyömällä häntä päälakeen ja ohimoon, saaden Silvianin huutamaan kuin lammas:

Do slug sy im ains auff den schiel
Und dar nach ains auff den slaf,
Das er reret als ain schaff.

Silvian jää ilmeisesti kuolleena makaamaan ja Flordelîse julistaa voittaneensa. Yleisö haluaa polttaa Silvianin ruumiin, mutta yhtäkkiä hän alkaakin liikkua. Kuningas puhuttelee Silviania, joka vihdoin tunnustaa valehdelleensa.

Heinrichin kuvaus perustunee vuonna 1288 Bernissä käytyyn kaksintaisteluun, joka lienee herättänyt huomiota eriskummallisuudessaan. Heinrichillä on voinut olla käytössään jonkinlainen kuvaus kyseisestä tapauksesta. Taistelu sisältää elementtejä, joita löytyy kuvattuna Talhofferilta, mutta hänen kuvissaan nähdään molempien osapuolien suorittavan lopetusliikkeitä. Paulus Kalin vastaavassa kuvasarjassa taas mies kuvataan selvästi taistelun lopullisena voittajana.

Sivulla 221 on neljä kuvaa  jo aiemmin käsittelemästäni Solothurnin kamppailukirjasta (KdiH 38.3.7), joka on kopio Paulus Kalin kirjasta. Kuvista kaksi käsittelee miehen ja naisen (10–11), kaksi muuta kaksintaistelua terävillä kilvillä (23) ja haarniskassa (8).

Kuukauden kirja: L’Archiginnasio 5 (1910)

Muutaman aasinsillan kautta mieleeni tuli tämänkertainen kuukauden kirja, L’Archihginnasion vuosikerta 1910. Kyseessä on Bolognan kaupunginkirjaston julkaisu, jonka kyseisellä vuosikerralla sattuu olemaan kamppailukirjallista merkitystä.

Julkaisun alaotsikko.

Rainer Welle mainitsee vuonna 1993 ilmestyneessä, historiallisen kamppailuntutkimuksen kaanoniin kuuluvassa teoksessaan “…und wisse das alle höbischeit kompt von deme ringen”. Der Ringkampf als adelige Kunst im 15. und 16. Jahrhundert, että aiemmin tutkimus tunsi vain kolme Paulus Kalin käsikirjoitusta: Münchenin cgm 1507; Wienin P 5126 ja Gothan chart. B 1021. Welle kuitenkin ilmoittaa löytäneensä Bolognan yliopistonkirjastosta neljännen käsikirjoituksen (1825, KdiH 38.5.1).

Kyseinen käsikirjoitus oli tietenkin ollut tuntematon tutkimukselle, sillä Wierschin (1965) ja Hils (1985) eivät mainitse sitä, eikä sitä löydy Verfasserlexikonistakaan, jonka molemmissa painoksissa mainitaan vain Münchenin- ja Wienin-käsikirjoitukset. (Myöhemmin KdiH tuntee kaikki neljä käsikirjoitusta sekä Solothurnin kirjan, joka sijoitetaan siinä Talhofferin alle, 38.3.7; Deutsches Literatur-Lexikon: Mittelalter tuntee Kal-artikkelissaan kaikki viisi käsikirjoitusta ja mainitsee vielä senkin, että Paulus Hector Mair on kopioinut hänen kupuramiekkailukuviaan, ks. nide 7, 999–1001.)

Käsillä oleva julkaisu vuodelta 1910 joka tapauksessa sisältää Lodovico Fratin kirjoittaman tiedonannon otsikolla ‘Le tavole di scherma e di lotta di Paolo Kal’ (s. 6–7), jossa hän kuvailee käsikirjoituksen ja sen provenienssin. Frati myös mainitsee, että Maßmann ei tunne kyseistä käsikirjoitusta artikkelissaan (Serapeum 1844, s. 54), mutta Novati mainitsee sen kyllä Fiore-editiossaan (1902, s. 106, viite 162).

Frati mainitsee käsikirjoituksen myös katalogissa Inventario dei codici italiani conservati nella R. Biblioteca Universitaria di Bologna niteessä 15 (1909, s. 6) ja kuvailee sen niteessä 21 (1914, s. 151).

Artikkelin alku.

Fratin tiedonantoa voidaan ehkä pitää kohtuullisen obskyyrinä, eikä painetuista katalogeistakaan löydä mitään, ellei käytössä ole hakemistoa (tai liikaa aikaa), mutta Novatin Fiore-editio on sen verran merkittävä julkaisu, että Paulus Kalin Bolognan-koodeksin unohduksiin jääminen on suorastaan merkillistä. Myös Carlo Bascetta mainitsee käsikirjoituksen antologiassaan Sport e giuochi (1978, nide 1, s. 298, alaviite 2).

Myrkkyoppia

Fiore dei Liberin kamppailukirjasta 1400-luvun alusta löytyy azza- eli varsikirvesosion lopusta resepti sokaisevalle jauheelle, joka voidaan piilottaa kirveen sisään ja heittää sieltä vastustajan silmille (Los Angeles, J. Paul Getty Museum, MS Ludwig XV 13, f. 37v, ed. Malipiero, 243):

Piglia la latte delo titimallo e seccalo al sole overo in forno caldo e fane polvere e piglia di questa polvere unçe II e una unza de polvere de fior de preda e mescola insembre

‘Ota tyräkin maitiaisnestettä ja kuivaa se auringossa tai kuumassa uunissa ja tee siitä jauhetta ja ota tästä jauheesta kaksi unssia ja yksi unssi alunajauhetta ja sekoita ne yhteen.’

Käsittelen tässä kirjoituksessa lyhyesti mainittuja ainesosia.

Kuningashahmo (oik.) sokaisee vastustajansa (vas.). Los Angeles, J. Paul Getty Museum, Ludwig XV 13, f. 37v.

Ainekset ovat alkukielellä titimallo ja fior de preda. Titimallo, latinaksi titimallus tai tithymallus, tarkoittaa tyräkkiä. Tyräkkilajien lääkinnällisestä käytöstä löytyy runsaasti tietoa antiikin ja keskiajan kirjallisuudesta. Plinius vanhempi mainitsee, että maitiaisnestettä kerättäessä on varottava, ettei se joudu silmiin (Naturalis historia 26,39). Isidorus luonnollisesti antaa nimitykselle titimallus etymologisen selityksen muttei käsittele sen polttovaikutusta (17,9). Vincent Beauvais’lainen kertoo, että maitiaisneste puhdistaa vihreän sapen (Speculum doctrinale 12,87). Hieman obskyyrimpi keskiaikainen teksti, joka tunnetaan nimellä tractatus de herbis, löytyy käsikirjoituksesta British Library, Egerton 747. Tyräkkiä käsittelevästä kappaleesta löytyy seuraava kohta (f. 101r):

lac eius in uere colligitur. caute est colligendum ex infusione enim eius facile manus excoriantur, quod si contingat fricetur pars lesa cum suco solatri, siue ex alio suco frigido.

‘Sen maitiaisneste kerätään keväällä. Se on kerättävä varovasti, sillä joutuessaan käsille se polttaa välittömästi. Jos näin tapahtuu, vammaan hierotaan koison maitiaisnestettä tai jotain muuta kylmää maitiaisnestettä.’

Tässä “kylmä” on ymmärrettävä humoraaliopin terminä: tyräkki – kuten aluna (f. 3r) – on tekstin mukaan “kuumaa” ja “kuivaa”.

C. Lagomarsini, ‘Un manuale d’armi d’inizio sec. XV’, Studi di filologia italiana 69 (2011), 257–291 selittää ilmaisun fior de preda seuraavasti:

fior de preda 243 designa l’allume potassico naturale, anche detto lume di piuma, e rimanderei alla forma metatetica dell’emiliano e del veronese preda

Fior de preda on siis kaliumaluna (allume potassico), joka tunnetaan myös nimellä lume di piuma. (Preda on kiinnostava metateesi, kun sanan pohjalla on latinan petra, josta myös standardi-italian pietra). Kyseessä on siis sananmukaisesti ‘kalliokukka’ eli ‘sulka-aluna’. Jälkimmäisen nimityksen alaviitteessä viitataan Venetsiassa vuonna 1555 ilmestyneeseen parfyymikirjaan Notandissimi secreti de l’arte profumatoria, jonka reseptit sisältävät myös samaista ainetta.

Titimallus. British Library, MS Egerton 747, f. 101r.

Dizionario universale critico enciclopedico della lingua italiana kertoo alunasta seuraavaa (1797, 1. nide, s. 82):

Allume di piuma, altre volte detto anche Scissile, È un allume naturale, composto di molte fila bianche, diritte, belle, e lucenti come cristallo, le quali formano di quà, e di là certe frange, quasi consimili agli spennacchi, o barbe delle piume. Alcuni, per la somiglianza, lo confondono coll’ Amianto.

Allume (kaiketi oikeampi kuin lume) di piuma eli scissile (‘lohkeava’) vastaa kuvauksen perusteella kaliumalunaa, josta todella lähtee luonnontilassa valkoisia töyhtöjä. Tässä yhteydessä kiinnostava on maininta, että jotkut sekoittavat sen samannäköiseen asbestiin (amianto). Hieman vanhempi lääkereseptiteos Ricettario Fiorentino (1626, s. 14) kertoo lohkeavasta alunasta (alume scissile) seuraavaa:

Adulterasi con la pietra Amianto detta volgarmente allume di piuma, ò fiore di pietra; conoscesi al gusto, che ella non è astringente come l’allume.

Tämän mukaan siis alume scissile sekoitetaan asbestiin (la pietra Amianto), joka tunnetaan myös nimillä allume di piuma ja fiore di pietra. Onneksi asbestin erottaa alunasta maun (!) perusteella, koska asbesti ei maistu karvaalta kuten aluna.

Alumen. British Library, MS Egerton 747, f. 3r.

Yllä olevan, tietenkin hyvin kapean katsauksen perusteella siis:

  1. (allume di piuma = allume scissile) ≠ amianto
  2. allume scissile ≠ (amianto = allume di piuma = fiore di pietra)

Selvää vaikuttaa olevan ainakin se, että aluna ja asbesti menevät sekaisin. Joka tapauksessa aluna vaikuttaa todennäköisemmältä ainesosalta sokaisupulveriin kun asbesti.

Miksi kaksintaistella

Tämä kirjoitus käsittelee oikeastaan enemmän tutkimus(lähi)historiaa kuin itse asiaa ja muistuttaa siitä, että käännökset ja edes editiot eivät aina korvaa alkuperäislähteitä.

Talhofferin Kööpenhaminan-käsikirjoitus (Det Kongelige Bibliotek, Thott 290 2º) on luultavasti hänen henkilökohtaisessa käytössään ollut mallikirja. Kirjasta löytyy paitsi kamppailu- ja Bellifortis-kuvia, myös selostuksen kaksintaisteluista (kempfen, f. 8r–10v). Vaikuttaa siltä, että Talhoffer on miekkailuopettajan ominaisuudessa valmentanut aatelisia kaksintaisteluihin, minkä vuoksi hänen itsensä on tietysti täytynyt olla perehtynyt aiheeseen.

Item zu dem ersten maul daz Im nymant gern sin Eer laut abschniden mit wortten ainen der sin genoß ist Er wolte Ee lieber mit im kempfen wie wol er doch mit recht wol von Im kem ob er wolte und darumb so ist kämpfen ain můtwill

‘Kukaan ei mielellään anna sellaisen, joka on hänen vertaisensa, riistää häneltä kunniaa sanoilla; hän haluaisi ennemmin taistella hänen kanssaan, vaikka voisi kyllä oikeutetusti poistua hänen luotaan, jos haluaisi, ja siksi taisteleminen on pahantahtoisuutta.’

(Ilmaisusta von jdm kommen vrt. Lutherin raamatunkäännöksen 1. Moos. 44:22.)

Kunnianloukkaukseen ei siis ole välttämätöntä vastata taistelulla. Edellisen jälkeen Talhoffer mainitsee seitsemän muuta syytä taistella:

Item der sachen und Ardickelen sind siben Darumb man noch pfligt zu kempfen
Item daz erst ist mortt
Daz ander verräterniß
Das dritt ketzerÿ
Daz vierd wölher an sinem herrn truloß wirt
Daz fünfft umb fanknuß in striten oder sunsst
Daz sechst um valsch
Daz sibent da ainer junckfrowen oder frowen benotzogt

‘On seitsemän asiaa ja artikkelia, joista on vielä tapana taistella: ensimmäinen on murha, toinen petos, kolmas harhaoppi, neljä uskottomuus herraansa kohtaan, viides vangitseminen kamppailussa tai muuten, kuudes valapatto, seitsemäs neidon tai rouvan hyväksikäyttö.’ En käsittele tätä listaa tässä enempää.

Kööpenhamina, Det Kongelige Bibliotek, Thott 290 2º, f. 8r.

Edellä käsitelty kohta löytyy myös Johann Carl Heinrich Dreyerin Rostockissa vuonna 1754 ilmestyneen teoksen Sammlung vermischter Abhandlungen zur Erläuterung der deutschen Rechte und Altertümer ensimmäisestä niteestä (s. 165). Siteeraan alla hänen lukutapansa ylemmästä kohdista:

Item zu dem erstenmaal, das jm niemant gern sin Eer laat abschneiden mit worten ainem der sin genoß ist, Er wolte lieber mit Im kampfen, wiewol es doch mit recht wol von Im käm, ob er wolte und darum ist kampfen ein mutwil.

Dreyerin kuvaus kyseisestä käsikirjoituksesta, joka sisältää yllä siteeratun kohdan, löytyy Gustav Hergsellin Prahassa vuonna 1889 julkaisemasta teoksesta Talhoffers Fechtbuch (Ambraser Codex) aus dem Jahre 1459 (s. 21). (Kyseessä on faksimile käsikirjoituksesta Wien, Kunsthistorisches Museum, MS KK5342, jota Hergsell erehtyy pitämään Dreyerin kuvaamana, nykyään Kööpenhaminassa olevana käsikirjoituksena vuodelta 1459.)

Ortografisten erojen lisäksi Dreyer lukee ainem eikä ainen ja es eikä er ja hyppää sanaa darum seuraavan sanan so yli. Ei käy ilmi, ymmärsikö hän tekstikohdan tästä johtuen merkittävästi eri tavalla kuin yllä oleva käännökseni.

Merkittävästi poikkeava lukutapa löytyy Jeffrey Hullin teoksesta Knightly Dueling vuodelta 2007 (joka sivumennen sanoen on muistaakseni viimeinen Akateemisesta kirjakaupasta löytämäni kirja aiheesta), joka sisältää myös englanninkielisen käännöksen:

Jtem zu dem ersten maul daz jm nymant gern sin Eer laut abschniden mit wortten ainem der sin genoß ist Er wolte Er hebet mit Jm kempfen wie wol er doch mit recht wol von Im kem ob er wölte und Darumb so ist kämpfen ain muotwill

 

Yet firstly this – nobody is happy when one of his comrades cuts him up with loud words. He who would have at dueling with such a comrade, indeed he is within his rights and may well fight him if he would. Thus dueling is wantonness.

(Transkriptista ovat vastanneet nimiösivun mukaan Monika Maziarz ja Grzegorz Zabinski.) Jo ensimmäisen virkkeen käännös on hieman erikoinen. Ilmeisesti Hull on käsittänyt verbimuodon laut (lasst) adjektiiviksi laut, mikä selittäisi sanan loud. Verbin abschnieden objekti sin Eer ‘kunniaansa’ on käännöksessä him. Keskimmäisen virkkeen osalta en osaa sanoa, miten kyseiseen käännökseen on päädytty.

Edellä käsitelty teos kannattaa ehkä kokonaisuudessaan jättää omaan arvoonsa, mutta kyseisen kohdan hämmentävät lukutavat ovat harmillisesti löytäneet tiensä myös tutkimuskirjallisuuteen.

Daniel Jaquet käsittelee kyseistä kohtaa artikkelissaan “Personne ne laisse volontiers son honneur être tranche. Les combat singuliers ‘judiciaires’ d’après les livres de combat” (teoksessa Armes et jeux militaires dans l’imaginaire xiie-xve siècles 2016, s. 389–412). Transkriptio löytyy sivulta  406 alaviitteestä 5. Huomion kiinnittävät ‘ainem der sin genoß ist’, ‘Er wolte Er hebat mit im kempfen’ ja ‘nit recht’ (joka tosin voi olla myös vain painovirhe). Ohessa samalta sivulta löytyvä ranksankielinen käännös:

En premier lieu, personne ne laisse volontiers son honneur être tranché tout haut par des mots de l’un de ses compagnons. S’il voulait le combattre à outrance, il le ferait en son plein droit et pourrait bien l’affronter s’il le souhaitait. Ainsi le combat à outrance est un acte de défi (můtwill).

Tässä on selvästi nähtävissä Hullin käännöksen vaikutus. Teoksessa Killing and Being Killed julkaistussa artikkelissa otsikolla “Six Weeks to Prepare for Combat” (2017, s. 131–163) on mukana käsitellyn kohdan osalta edellistä vastava lähde-editio Kööpenhaminan-käsikirjoituksen tekstistä (s. 155–159). Lähteeksi mainitaan [Dieter] Bachmannin verkosta löytyvä transkriptio, jonka tekijä on kuitenkin tarkistanut.

Viimeksi mainittu artikkeli on julkaistu uudestaan Michael Chidesterin toimittamassa, juuri ilmestyneessä oheisniteessä hänen tuottamaansa faksimileen käsitellystä Talhofferin käsikirjoituksesta (89–112).  Kyseinen nide on itsessään pienoinen pettymys, mutta tässä yhteydessä mainittakoon lievä toimitustyön kauneusvirhe, joka liittyy käsiteltyyn kohtaan. Jaquet’n lähde-edition lisäksi samassa niteessä on nimittäin transkriptio ja englanninkielinen käännös myös koko käsikirjoituksesta (s. 9–46). Transkription tekijäksi mainitaan edellä mainittu Dieter Bachmann. Transkription on tarkistanut ja tekstin kääntänyt Rebecca Garber. Transkriptio vastaa edellä siteerattua: ‘ainem der sin genoß ist’, ‘Er wolte Er hebet mit im kempfen’ ja ‘nit recht’. Käännös:

Item: Regarding the first point: that no one likes to have his honor loudly cut short with words by some-one who is his associate. He would rather fight with him, even though he could justifiably walk away from him if he wanted, and therefore fighting is [an act of] free will [that is legally unjustified].

Hieman yllättäen kohta ‘he would rather fight with him’ vastaa alkutekstin kohtaa ‘Er wolte Ee lieber mit im kempfen’, vaikka transkriptiossa lukee ‘Er wolte Er hebet mit im kempfen’. Käännöksessä kummittelee edelleen “loudly” (verbimuoto laut löytyy kyllä Grimmein sanakirjasta) ja turhan konkreettinen “cut short” (Grimmeiltä löytyy merkitys ‘ottaa pois’, esimerkkinä juuri kunnia). Tekijä ilmoittaa alussa, että käännös on ‘based on my extensive knowledge of [the] language’, mutta toteaa sen olevan vain ‘one interpretation’.

Lopussa olevan sanan muotwill käännöksessä viitataan Grimmein sanakirjasta löytyvään oikeushistorialliseen selitykseen. Ilmeisempi sanakirjalähde olisi varmaan erikoisalasanakirja Deutsches Rechstwörterbuch. Taivun tulkitsemaan sen tässä yhteydessä tarkemmin “pahantahtoisuudeksi” (DRW sv. Mutwille, III) omasta tahdosta tehdyn sijaan, mutta tästä voidaan tietysti keskustella.

Kuukauden kirja: Das erste deutsche Turnbuch (1871)

Kuukauden kirja on Karl Wassmannsdorffin Das erste deutsche Turnbuch (1871). Kirjan otsikko (‘ensimmäinen saksalainen urheilukirja’) viittaa varhaiseen kamppailupainatteeseen, joka tunnetaan yleensä Landshutin painikirjana (Landshuter Ringerbuch. Tämä laattakirja tunnetaan kolmena kappaleena: Hans Wurmin Landshutissa painama kappale löytyy Berliinin Kupferstichkabinetista, Johann Sittichin n. 1509 Augsburgissa ja (oletetusti) Matthias Hupfuffin Strassburgissa n. 1510 painamat kappaleet löytyvät Baijerin valtionkirjastosta signumeilla inc. s.a. 1584 ja 1142.

Kirjan kansi.

Berliinin kappaletta on käsitellyt J. D. Ferdinand Sotzmann artikkelissaan ‘Ueber ein unbekanntes xylographisches Ringerbuch’, joka ilmestyi kirjastoalan Serapeum-lehdessä vuonna 1844 (s. 33–44). Kaikki kolme ovat ilmestyneet faksimilena Helmut Minkowskin teoksessa Das Ringen im Grüblein vuonna 1963; Berliinin kappale ilmestyi laadukkaana värifaksimilena Hans Bleibrunnerin toimittamana vuonna 1969.

Wassmannsdorffin kirjassa on jäljennös silloisen Kuninkaallisen hovi- ja valtionkirjaston inkunaabelista nro. 1142. Ajoituksen osalta Wassmannsdorff viittaa Sotzmanniin, joka puolestaan nojaa Massmannin ilmoitukseen, että painate olisi kuulunut vuonna 1507 nürnbergiläisen lääkärin Hartmann Schedelin jäämistöön. Wassmannsdorff mainitsee Hainin Repertoriumista löytyvän Berliinin ja hänen jäljentämänsä kappaleen lisäksi kaksi laitosta samasta kirjasta, numerot 9802 ja 13916. Viimeksi mainittu on Münchenin inkunaabeli 1584, mutta ensiksi mainittu on itse asiassa Wassmannsdorffin jäljentämä kappale, vaikka hän ei sitä jostain syystä siksi tunnista.

Wassmannsdorff sanoo esipuheessaan julkaisevansa kirjan täydennyksenä vuonna 1870 ilmestyneeseen teokseensa Die Ringkunst des deutschen Mittelalters. Hän viittaa myös vuonna 1869 ilmestyneeseen uusintapainokseen Auerswaldin painikirjasta vuodelta 1539 ja ilmaisee halunsa tuoda sitä vanhemmat painiopit hänen aikansa painijoiden saataville.

Painiasento. ‘Das ist der recht stand und wag vor dem man.’

Kirjan ensimmäinen osa on siis jäljennös edellä mainitusta painipainatteesta. Kuvat on piirtänyt ilmeisesti Wassmannsdorfin laatimien kopioiden pohjalta sama G. A. Schmidt, joka jäljensi edellä mainitun Auerswald-uusintapainoksen kuvat. Yllä olevaa kuvaa voi verrata digitoituun alkuperäiseen.

Toinen osa sisältää täydennyksen edelliseen “1500-luvun kamppailukäsikirjoituksesta”, jonka Wassmannsdorff kertoo sen omistajan, baselilaisen H. Burckhardt-Schönauerin ystävällisesti antaneen hänen käyttöönsä. Kyseinen käsikirjoitus päätyi muutamien välikäsien kautta Berliinin valtionkirjaston kokoelmiin vuonna 1938. Toisen maailmansodan aikana se evakuoitiin muiden arvokkaiden käsikirjoitusten ja painatteiden mukana Sleesiaan, mistä se päätyi puolalaisten viranomaisten haltuun vuonna 1945. Vuodesta 1981 se on ollut käytettävissä Krakovassa Biblioteka Jagiellońskan kokoelmissa (Ms. Berol. germ. quart. 2020, KdiH 38.1.3). Kyseessä on siis tähän käsikirjoitukseen sisältyvä, painia käsittelevä “buech vom Fuesringenn” (f. 111r–121v). Tekstiedition lisäksi kirjaan on jäljennetty puolessa koossa viisi käsikirjoituksen kahdestakymmenestäyhdestä kuvasta. Tekstien yhteyteen on liitetty Berliinin laattakirjan vastaavat tekstit.

Kuoppapaini alkaa.

Samasta lähteestä on peräisin myös Wassmannsdorffin kirjan neljäs osa, joka käsittelee kuoppapainia (Ringen im Grüblein, f. 122r–128r). Tästä osiosta on tekstin lisäksi jäljennetty kuusi yhteensä seitsemästä kuvasta.

Wassmannsdorffin kopio Egenolffin kirjan kopiosta.

Lopuksi on mainittava vielä kirjan kolmas osa, jonka sisällön Wassmannsdorff laittaa kannessakin komeilevan Albrecht Dürerin nimiin. Hän nimittäin otaksuu, kuten Massmann ennen häntä, että Egenolffin kirjan painiotteet ovat alunperin Dürerin käsialaa. Sittemmin kadonnut Breslaun-käsikirjoitus on kuitenkin tiettävästi ollut Egenolffin kirjan painiotteilla täydennetty kopio Dürerin kirjasta, jonka alkuperäinen kappale löytyy Wienin Albertinasta (ks. edellinen kuukauden kirja -kirjoitukseni). Yhdestä kuvasta Wassmannsdorff tarjoaa vertailun vuoksi Egenolffin kirjasta löytyvän puupiirroksen jäljennöksen, jotta lukija näkisi, miten se poikkeaa Dürerin piirroksen yksinkertaisuudesta. Dörnhöfferin mukaan Wassmannsdorffin näkemys oli omiaan herättämään Dürer-tuntijoissa lähinnä huvittuneisuutta. Oletetut Dürer-jäljennökset Wassmannsdorff antaa alkuperäisessä koossaan; vesivärillä väritetyt kohdat on merkitty viivavarjostuksella (ks. kuva ylempänä), ja kirja sisältää myös väritysohjeet lukijalle, jolla on “taipumusta sellaiseen”.

Oppihistoriallisesti kiinnostavana seikkana mainittakoon, että Wassmannsdorff katsoo sekä Wienin- että Breslaun-käsikirjoitusten sisältävän lähinnä lainoja aiemminsta kamppailukirjoista, poikkeuksena jälkimmäisen painikuvat, joita hän pitää siis Dürerin omana tuotantona.

Millainen miekka

Harrastuskäyttöön on saatavilla paljon miekkoja, jotka on nimetty jonkin kamppailukirjallisen lähteen mukaan. Esimerkkinä mainittakoon Albionin “The Liechtenauer“. Ote tuotekuvauksesta:

This sword exhibits the handling characteristics of the swords used in the Liechtenauer’s manual of Armoured Fencing (Kampffechten or Harnischfechten) as recorded in the Codex 1449 manuscript compiled by Peter von Danzig in 1452, Danzig’s fechtbuch.

(Koskien Peter von Danzigin roolia kyseisessä kirjassa ks. “Tekijyydestä“.)

Mainittu lähde ei kuitenkaan selosta käytettävän miekan ominaisuuksia. Sikäli kuin kyseisen harjoitusmiekan ominaisuudet määräytyvät lähteen sisällön perusteella, ne perustuvat jo valmiiksi jonkun tekemään tulkintaan lähteen sisällöstä. On täysin mahdollista, että tarkka tieto varustuksesta, jota varten kyseinen oppi on kirjoitettu, voi muuttaa tulkintaa joiltakin osin. Joka tapauksessa tiedon siitä, millaisilla välineillä oppia on tarkoitus toteuttaa, pitäisi ainakin jossain määrin olla riippumaton kyseisestä opista ilman tällaisia välineitä tehdyistä tulkinnoista.

Ilmeinen toimintatapa on valmistaa historiallisten esineiden kopioita. Kamppailulähteeseen liittyvänä tapauksena mainittakoon Albionin “Royal Armouries I.33 Sword“. Tuotekuvauksesta:

Based on Oakeshott-type XII swords from the Royal Armouries collection, the I.33 Sword exhibits the look and handling characteristics of the swords used in the manuscript and at the time it was created.

Jos miekka on tarkka kopio säilyneistä aikalaismiekoista, voidaan varovasti otaksua, että sen avulla on mahdollista saada jonkinlaista uutta ymmärrystä itse lähteestä, jonka sisältämää kamppailuoppia sen avulla yritetään hahmottaa. Teräasekuraattori Bob Woosnam-Savage esittää kuitenkin seuraaavan varauksen:

Although there is of course no such thing as ‘the sword used in I.33’ in existence we feel that we have successfully recreated something that is akin to some of the swords depicted in this marvellous and fascinating work.

Kaikki edellä sanottu on oikeastaan vain hieman turvonnut johdatus siihen, että miekan ominaisuuksilla voi olla merkitystä miekkailuopin kannalta. Varsinainen aihe on Fiore dei Liberin (fl. n. 1410) Getty Museumin käsikirjoituksen haarniskamiekkailuosion lopussa olevat kuvat ja selostukset kahdesta miekasta.

Ensimmäinen miekka (225):

J. Paul Getty Museum, MS Ludwig XV 13, f. 35r.

Questa spada se ·usa per spada e per azza e non dè tagliare del elço in fin uno somesso apresso la punta; e de ·llì inanze vol tagliare e aver fina punta; e ·lo taglio vol esser di lungheza un somesso e ·lla rodeletta ch’·è sotto lo elzo vol posser corere in fin uno somesso apresso la punta, e non più. E ·llo elzo vol esser ben temperado e aver bona punta, e ·llo pomo vol esser grave, e quelle punte volen esser ben temperade e ben agude, e ·la spada vole esser grave di dredo e ·lizera denanzi, e vole esser di peso de V a VI libre; e segondo che l’·omo è ·grande e ·forte segondo quello vole armare.

‘Tämä miekka toimii miekkana ja kirveenä, ja sen ei tule olla terävä väistimestä vaaksan päähän kärjestä asti; ja siitä eteenpäin sen tulee leikata ja sillä tulee olla terävä kärki; ja leikkaavan terän tulee olla vaaksan mittainen ja rodelettan, joka on väistimen alla, tulee voida liikkua vaaksan päähän kärjestä eikä pidemmälle. Ja väistimen tulee olla hyvin karkaistu ja siinä on oltava hyvä kärki, ja ponnen on oltava painava, ja näiden kärkien on oltava hyvin karkaistuja ja hyvin teräviä, ja miekan on oltava painava takaa ja kevyt edestä, ja sen on painettava viidestä kuuteen naulaa; ja sen mukaan miten iso ja vahva mies on, sen mukaan hänen on varustauduttava.’

Miekassa on siis terävä kärki ja vaaksan verran terän pisto-ominaisuuksia tukevaa leikkaavaa terää, mikä näkyy kuvassa levennyksellä alkavana kolmiomaisena kärki- eli latvaosana. Levennys myös ilmeisesti estää terän tylsää osaa pitkin liikkuvan vasemman käden suojuksen lipeämistä kärkiosan yli. Kyseinen suojus on kuvassa lähellä väistintä, eli heti sen “alla”. (Miekan kärjen suunnan sanotaan olevan “alaspäin”.) Miekka siis selvästi soveltuu haarniskamiekkailun tarpeisiin: sitä voidaan käyttää keihäänä tai kirveenä tarttuen molemmilla käsillä teräosaan ja lyöden kahvalla, mistä Fioren kuvat eivät tosin anna yhtä varoasentoa (ks. alempana) lukuun ottamatta käyttöesimerkkejä, toisin kuin Jörg Wilhalmin kirja sata vuotta myöhemmin:

UB Augsburg, Oettingen-Wallersteinsche Bibliothek Cod.I.6.4.5, f. 6v.

Yllä olevassa kuvassa vasemman käden etupuolella hieman heikosti erottuva suojus erottuu paremmin f. 14v kuvassa, mutta puuttuu kirjan kopioista (vrt. UB Augsburg, Oettingen-Wallersteinsche Bibliothek Cod.I.6.2.3, f. 13v ja BSB, cgm 3711, f. 72v ym.).

Vastaava miekka näkyy Fiorella myös esipuheen koristeissa (J. Paul Getty Museum, MS Ludwig XV 13, f. 1r ja New York, Morgan Library, MS M.383 f. 1r), joissa on tämän miekan lisäksi tikari, varsikirves ja keihäs. Kaikkia neljää asetta käytetään haarniskataistelussa.

Toinen miekka on vähemmän monimutkainen (226):

J. Paul Getty Museum, MS Ludwig XV 13, f. 35r.

Questa altra spada si vole tagliar per tutto, salvo che dello elzo in fin ala punta ale doe parte in mezo la terza dela punta non dè tagliar niente a tanto spazio che una mane cum uno guanto largamente gli possa in trare e similemente vole esser fina di taglio e de punta; e ·llo elzo vol esser forte e ·aguzzo e ·ben temperado e ·llo pomo vole esser cum bona punta e vole esser grave.

‘Tämän toisen miekan on oltava terävä koko pituudelta, paitsi että väistimestä kärkeen, kahdessa osassa keskellä, kolmas kärjestä ei ole lainkaan terävä niin pitkältä matkalta, että hansikoitu käsi mahtuu siihen täysin, ja sen on samoin on oltava terävä terältä ja kärjeltä; ja väistimen on oltava vahva ja terävä ja hyvin karkaistu, ja ponnessa on oltava hyvä piikki, ja sen on oltava painava.’

Erona edelliseen leikkaava terä puuttuu ainoastaan teräosan keskellä olevasta kädensijasta. Leikkaavan terän merkitys on haarniskamiekkailussa vähäisempi, ja teräosaan tarttumisesta vasemmalla kädellä on esimerkki myös paljasmiekkailussa (f. 27v). Ponnessa oleva piikki voisi tulla käyttöön myös paljasmiekkailussa, mistä Fiorella löytyy esimerkkejäkin (f. 28r).

Wienin Hofjagd- und Rüstkammerista löytyy kaksi vastaavaa miekkaa, tosin ilman piikkiä ponnessa. Näistä yhdessä (A 168) on teräosassa paikat vasemmalle kädelle sekä heti kahvan vieressä terän tyviosassa että keskemmällä, toisessa (jonka esinenumeroa en tiedä) on kädensija vain keskellä terää, mutta tyvessä on pienimuotoinen levennys  (Parierlappen). Tähän yksilöön perustuu Regenyei Armoryn tuottama “Longsword Wien“.

A 168 on katalogissa Fechtschwert, kuvauksen mukaan ‘sportliches Fechtschwert’, jonka käyttötavan osalta viitataan Talhofferiin. Seitzin mukaan (I, 172) molemmissa on kyse miekkatyypistä nimeltä Bohrschwert ja Panzerstecher, joka on hänen mukaansa ratsumiehen apuase rengaspanssarin läpi pistämiseen.

Joachim Meyerilta (1570) löytyy esimerkkejä otteista, joita teräosan sekä tyvessä että keskellä olevat tylsät kohdat tukisivat mainiosti:

Joachim Meyer, Gründtliche Beschreibung (1570), kuva M (1.43v).

Joachim Meyer, Gründtliche Beschreibung (1570), kuva O (1.49r).

Meyerin tapauksessa kyse ei ole missään nimessä haarniskamiekkailusta. Käytetyt miekat ovat eittämättä Fechtschule-harrastukseen sopivaa turvallista tyyppiä (ks. esim. Worcester Art Museum, 2015.13.)

Molemmat Fioren kuvailemat miekat ovat haarniskamiekkailuosion lopussa, mikä tietysti viittaisi siihen, että ne liittyvät molemmat siihen, mutta toisaalta niiden voi ajatella olevan koko miekkaosion lopussa. Lisäksi niiden kuvaileminen vierekkäin korostaen niiden eroja saattaisi viitata juuri siihen, että kyseessä on kaksi eri käyttöyhteyteen soveltuvaa miekkaa: pistämiseen ja moukarointiin sopiva panssarimiekka sekä paljasmiekkailuun paremmin soveltuva kärkevä ja terävä miekka. Tällöin jälkimmäisen miekan yhteydessä mainitun hansikkaan (guanto) pitäisi olla Fioren esipuheessa mainitsema paljasmiekkailussa käytettävä guanto de camoça (ed. Malipiero s. 427, 49) eli säämiskähansikas. Olisi kuitenkin luontevampaa, että erikseen mainittuun tilatarpeeseen olisi syynä jonkinlainen guanto d’arme. Voi myös olla, että oleellinen ero miekkojen välillä on vain siinä, kuinka vahva ja iso niiden käyttäjä on.

Fioren kuvissa muuten näkyvät miekat eivät edusta kumpaakaan tyyppiä, mikä ei välttämättä tarkoita muuta kuin että hahmoille ei ole syystä tai toisesta haluttu piirtää geneeristä miekkaa kummempia aseita. Fioren hahmojen kruunut, sukkanauhat ja muut, ei-funktionaaliset yksityiskohdatkaan eivät välttämättä kuvaa kamppailijoille ajateltua varustusta. Tikariosiossa ei nähdä haarniskoja, mutta silti monien temppujen sanotaan olevan soveltuvan haarniskamiekkailuun. Vastaavasti kahden käden miekan ensimmäisessä varoasentoluettelossa nähdään nimetön asento, jonka sanotaan olevan hyvä ‘in arme e senza’; seuraavalla sivulla (f. 22v) on kaksi asentoa, joiden sanotaan olevan hyviä nimenomaan haarniskassa sekä ainoa kuva, jossa hahmolle on piirretty erikoismiekka:

Posta di donna la soprana. Los Angeles, J. Paul Getty Museum, MS Ludwig XV 13, f. 22v.

Kuten myöhemmin, myös tässä miekan sanotaan olevan ‘spada & azza’, sekä miekka että kirves. Tämäkään hahmo ei ole haarniskassa, eikä tekstissä mainita haarniskaa. On kuitenkin huomattava, että myöskään Wienin “urheilumiekan” kohdalla mainitun Talhofferin kirjoissa hahmojen asusteet eivät välttämättä vastaa tositilanteessa ajateltua varustusta. Kööpenhaminan käsikirjoituksessa (KB, Thott 290 2º) varusteet jopa vaihtuvat kesken kuvasarjan: haarniskassa käytävän kaksintaistelun alussa (f. 85r–86v) molemmat taistelijat ovat haarniskassa, mutta kun molemmat ovat heittäneet keihäänsä, päällekäynti (‘das anlouffen nach dem schuß’) murhalyönnillä (lyönti kahvalla pitäen kiinni teräosasta) suoritetaan yhtäkkiä ilman haarniskaa ja paljain käsin haarniskoitua vastustajaa vastaan (f. 87r):

Kööpenhamina, KB, Thott 290 2º, f. 87r.

Seuraavassa kuvassa tätä vastaan puolustautuva vastustajakin on ilman haarniskaa (f. 87v). On tuskin kuviteltavissa, että varustusta vähennettäisiin lyönnin ja sen torjunnan välissä. BSB:n käsikirjoituksessa (cod. icon. 393a, f. 36r38r), joka on ilmeisesti tehty Württenbergin kreiville (myöhemmin herttua) Eberhard Parrakkaalle (1459–1496), vastaava kuvasarja nähdään täydessä haarniskassa, mutta vaikka kuvat kuvaavat samoja liikkeitä (keihään heitto, murhalyönti ja sen torjunta), ne ovat selvästi eri kuvia asentojen ja liikkeiden vaiheiden perusteella. Voi siis olla, että kyse on henkilökohtaisen mallikirjan ja asiakkaalle tehdyn valmiin tuotteen erosta.

Talhofferia myöhempi mutta Fiorea kulttuurillisesti lähempi Filippo Vadi sisällyttää Fioren tapaan kirjaansa (Biblioteca Nazionale di Roma, ms. Vitt. Em. 1324, f. 26r–27v) kuvauksen haarniskamiekkailussa käytettävästä miekasta, joka vastaa Fioren raskaampaa tyyppiä ja löytyy myös haarniskassa miekkailevien hahmojen käsistä (ed. Rubboli & Cesari, s. 69):

La spada da conbatere in arme vole avere la sotoscrita forma cioè la sua longeza vole arivare el pomo sotto el bracio, tagliare quatro dita in punta, el suo manico vol esere de una spana. L’elzo vol esere longo qua(n)to è il manico de la spada: e vol esere aguzo da ogni lato, e similmente vol esere aguzo il pomo per possere ferire con ognuno de questi.

‘Haarniskataistelun miekan on oltava seuraavan muotoinen, nimittäin sen pituuden on ulotuttava ponsi kainaloon, sen on oltava terävä neljä sormenleveyttä kärjestä, sen kouraimen on oltava vaaksan mittainen. Väistimen on oltava yhtä pitkä kuin miekan kouraimen, ja sen on oltava terävä joka puolelta, ja samoin ponnen on oltava terävä, jotta kaikilla näillä voidaan lyödä.’

Merkittävin ero Fioren miekkaan on liikkuvan väistinkiekon puute, ja tietysti leikkaavan terän pituus, joka on vielä lyhyempi.

Joka tapauksessa edellä sanotun perusteella näyttäisi olevan perusteltua otaksua, että molemmat Fioren kuvailemat miekat ovat haarniskamiekkailua varten, vaikka jälkimmäinen tyyppi ominaisuuksiensa puolesta tuntuisi soveltuvan myös paljasmiekkailuun.