Tag Archives: Filippo di Vadi

Julkaisemista keskiajalla (konferenssiraportti)

|

Osallistuin reilu viikko sitten konferenssiin otsikolla Authorial publishing in the Middle Ages, joka järjestettiin Oxfordissa Jesus Collegessa.

Lentokenttäkaaoksen välttääkseni olin sunnuntaina liikkeellä hyvissä ajoin, eikä Helsinki-Vantaan päässä ollutkaan mitään ongelmia. Uusien läpivalaisulaitteiden ansiosta turvatarkastus sujuu sujuvasti ja nopeasti. Heathrow’n päässä oli nähtävissä hieman enemmän kaaoksen merkkejä, mutta mitään merkittäviä viivytyksiä ei onneksi syntynyt. Samalla koneella lensi kaksi kollegaa, joten loppumatka sujui muutenkin mukavasti porukalla.

Perinteinen otsikkokuva.

Maanantain ohjelma alkoi Daniel Hobbinsin kiinnostavalla keynote-luennolla (‘The origins of the authorial colophon in the Latin West’). Tämän jälkeen oli valittava myöhäisantiikin ja kansankielisten tekstien välillä, joten menin jälkimmäiseen. Lounaan jälkeen oli edelleen valittava myöhäisantiikin–varhaiskeskiajan ja renessanssin välillä, mutta valintaa helpotti tietenkin se, että oma esitelmäni – ‘The publication of Philippo Vadi’s De arte gladiatoria dimicandi’ – kuului jälkimmäiseen. Esitelmä meni ilmeisesti hyvin, ja keskustelu oli hedelmällistä. Päivän loput esitelmät liikkuivat sydänkeskiajan teemoissa.

Konferenssi-illallinen nautittiin Jesus Collegen tunnelmallisessa ruokasalissa. Ruoka oli hyvää ja keskustelut mielenkiintoisia. Kiitokset tästä kaikille asiaankuuluville tahoille!

Lentolipputeknisistä syistä jouduin lähtemään jo tiistaina. Kuultuani ja luettuani lukuisia varoituksia Heathrow’n kentästä halusin olla siellä hyvissä ajoin, mutta ennätin kuitenkin pistäytymään myös Ashmolean Museumissa. Bussimatka lentokentälle sujui hyvin, eikä paahtava hellekään onneksi haitannut erityisen paljon.

Muuten mainittakoon, että täytin juuri yliopiston väitöstietolomakkeen, sillä väittelen kolmen viikon päästä eli 16.8. klo 10 Metsätalon salissa 6. Virallisempaa tiedotusta asiasta seuraa pikimmiten.

Tempuista ja kappaleista

|

Tämä liittyy kirjoitukseen “vastatempuista“. Kamppailukirjat kuvaavat ja välittävät kamppailuoppia (eksplisiittistä kamppailutietoa), joka jakautuu sisällöllisesti pienempiin osiin. Nämä osat voivat olla “opinkappaleita”, konkreettisia esimerkkejä liikkeistä ja niiden yhdistelmistä, tai jotain siltä väliltä. Liechtenauerin pitkän miekan oppi jakaantuu seitsemääntoista pääkappaleeseen, Andre Lignitzerin miekka ja kupurakilpi -oppi jakaantuu kuuteen kappaleeseen tai yksittäiseen temppuun, I.33:n oppi jakaantuu seitsemään osaan (partes) ja (säilyneessä muodossaan) 41 konkreettiseen esimerkkiin (frusta).

Olen toisaalla maininnut yhteyden Lignitzerin kuuden ja I.33 seitsemän osan välillä, mutta tässä kirjoituksessa käsittelen lähinnä terminologiaa eli käsitteitä ja niiden nimityksiä.

I.33:n septem partes esitetään universaalina jakona, sillä mikä tahansa miekan asema tai siitä alkava liike voidaan ilmaista jonakin näistä seitsemästä osasta: liike voi alkaa vasemmalta tai oikealta, ylhäältä tai alhaalta, suoraan ylhäältä tai pistona; viimeisenä on kaikkien liikkeiden loppuasento, jossa kärki on “pitkänä”. Tämä ei ole ainoa eikä varmasti paras tapa käsitellä miekkailun tekniikkaa, mutta se tuo kieltämättä mieleen latinan kieliopin ensimmäisen asian eli sanaluokat, partes orationis. Ajatusleikkinä tämän mallin mukainen teos voisi alkaa seuraavasti:

– Partes dimicationis quot sunt?
– Septem.
– Quae?
– Prima, secunda, tertia, quarta, quinta, sexta, Langort.
– Quot primae contraria?
– Duo.
– Quae?
– Halbschilt et Langort.

…ja niin edelleen. Varsinaisista esimerkeistä I.33 käyttää sanaa frustum, jonka merkitys on ‘pala’. I.33:n frustumit eli kuvasarjat eivät vaikuta opin esittämisessä mielekkäiltä ideaalisuoritteilta, vaan ne näyttävät konkreettisilta esimerkeiltä turhine toistoineen, aiheisiin palaamisineen ja järjestyksen puutteineen. Toinen käytettävä sana on ludus, joka merkitsee ‘leikkiä’. Sanat voivat olla synonyymisiä tai niillä voi olla sellainen merkitysero, että frustum viittaa konkreettisiin kappaleisiin eli kuvasarjoihin, kun taas ludus viittaa niissä nähtävään toimintaan: frustum olisi siis jaoton eli laskettava substantiivi, ludus jaollinen eli ei-laskettava.

Kiinnostavaa on, että I.33:n frustum ja ludus vastaavat vernakulaarisissa lähteissä tavattavia nimityksiä. Koska kyseessä on monimutkainen, sekä semanttiseen että muodolliseen puoleen liittyvä sekamelska, puhun etymologisin perustein partitiivisista ja luudisista nimityksistä. Partitiivisia ovat saksan saksan Stück ja italian partito, luudisia italian gioco (zogho) ja englannin play.

(Näiden lisäksi on toki muitakin sanoja, esim. Paulus Hector Mairin parateksteissä esiintyvä Stand ja Marin Siberin Gang.)

Joachim Meyer -käännöksensä sanastossa Jeffrey Frogeng selittää sanan Stück, jonka hän kääntää sanalla device, merkitsevän joko useamman liikkeen sarjaa tai yksittäistä “tekniikkaa” tai “elementtiä”. Lecküchner-käännöksessä hän käyttää käännösvastinetta technique. Meyerin Fechtstück on kokonainen fraasi, jossa on alku, keskikohta ja loppu. Muuten yksittäisiä Stückejä voidaan tarkentaa esimerkiksi sen mukaan, liittyvätkö ne haarniskataisteluun (Kampfstück) tai onko niiden tarkoitus tappaa vastustaja (Mordstück).

Vadin tikaritekniikkaa. (Rooma, Biblioteca Nazionale, Fondo Vittorio Emanuele 1324, fol. 39r.)

Kuten mainitsin aiemmin, Fiorella esiintyy muutaman kerran ilmeisen partitiivinen partido, jonka Malipiero tulkitsee ‘soluzione, tecnica’. Vastaava ilmaisu löytyy Filippo Vadin kirjan kuvitetusta tikariosuudesta. Vadilla kukin yksittäisen teknisen kokonaisuuden muodostava sivu koostuu kahdesta vaiheesta, hyökkäyksestä (tai alkutilanteesta) ja sen vastaliikkeestä (tilanteen selvittämisestä), joista ensimmäinen on otsikoitu partito di daga, jälkimmäinen finire di partito. Tiukasti nämä ovat eri tason otsikoita, sillä partito on selvästi kahden kuvan muodostama kokonaisuus.

“Osan” käsite on toki sen verran geneerinen, että voi olla vaarallista nähdä kaikki siihen liittyvät nimitykset osana yhtenäistä kamppailuopillista sanastoa. En kuitenkaan malta olla mainitsematta, että myös Marozzo otsikoi lukujensa (capitolo) alla olevat tekniset kokonaisuudet prima parte, seconda parte, tertia parte jne., ja vastaliikkeet mallilla del contrario della seconda parte.

Kuten jo aiemmin totesin, luudinen gioco (zogho) esiintyy sekä Fiorella että Vadilla sekä laskettavana että ei-laskettavana, Fiorella tosin järjestelmällisemmin. Fioren latinankielisessä esipuheessa esiintyy myös ei-laskettava, oppiin (tai oppia välittävään toimintaan) viittaava ilmaisu milicie iochalle (eli militiae iocale), ‘quod equidem in gueris uel alio quolibet tumultu peritis uiris prestantissimum subsidium elargitur’ (‘joka kyllä sodissa tai missä tahansa kamppailussa siihen perehtyneille miehille tarjoaa mitä erinomaisimman avun’). Kiinnostava on myös sodan ja “muun” kontekstin eron mainitseminen, mutta siitä lisää toisella kertaa.

Englanninkielisessä käännöskirjallisuudessa käytettävä sana play tuo mieleen sanan merkityksen ‘siirto’ (esim. šakissa) tai ‘kuvio’ (esim. amerikkalaisessa jalkapallossa), siis tietyssä tilanteessa valittu tavoitteellinen toimintatapa. Kamppailukirjallisesti sanalla on myös historiallinen tausta. Kahdessa vanhimmista käsikirjoituslähteistä (Harley 3542 ja Add. 39564) sana esiintyy sekä substantiivina että verbinä, ja myös George Silver käyttää sekä substantiivia että verbiä. Silver myös erottaa toisistaan käsitteet gentle play ja rough play or fight. Substantiivina sana on kuitenkin näissä ei-laskettava.

Mitä tulee näistä asioista puhumiseen suomeksi, sanat leikki ja peli laskettavina substantiiveina viittaavat liian konkreettisesti konstituenttien sääntöjen määrittämään (luudiseen) toimintaan, mistä ei tietenkään ole kyse. Temppu kuvaa paremmin yksittäistä teknistä valmiutta, vaikka se ehkä omalta osaltaan rakentaa mielikuvaa historiallisista kamppailuopeista “epätieteellisinä temppukokoelmina”. (1800-luvun sotilaskirjallisuudessa sanaa temppu käytetään merkityksessä ‘liike’.)

Tilanteesta riippuen on luontevaa operoida joko sisäisillä tai ulkoisilla käsitteillä ja nimityksillä. Viitattaessa kamppailuopin sisällölliseen yksikköön tutkimuksellisena käsitteenä käyttäisin mieluiten nimitystä kappale. Tämä tuo sopivasti mieleen “opinkappaleen” sekä niiden tyypillisen tekstuaalisen ilmenemismuodon eli “(teksti)kappaleen”, eikä ota kantaa siihen, onko kyse tempusta, vastatempusta vai vastavastatempusta.

Corona

|

Latinan kruunua tarkoittava sana corona on päätynyt historialliseen miekkailuterminologiaan ainakin kahdessa yhteydessä, saksaksi ja italiaksi. Käsittelen tässä kirjoituksessa molempia.

Fiore dei Liberillä (fl. n. 1410) corona on paitsi kuvituksen mestarihahmojen (magistri) tunnus, myös erään varoasennon nimitys. Molemmat näkyvät alla olevissa kuvissa:

‘Posta frontale ditta corona’. Los Angeles, J. Paul Getty Museum, Ms. Ludwig XV 13, fol. 24v; Pisani-Dossi 18B.

Fioren mukaan tämän pistoja vastaan erinomaisen asennon varsinainen nimi on posta frontale, mutta jotkut mestarit kutsuvat sitä nimellä posta di corona. Fiore vertaa tähän asentoon asentoa posta di bicorno (‘kaksisarvisasento’), jossa kärki osoittaa enemmän eteenpäin ja johon hän vertaa myös asentoja posta de fenestra (‘ikkuna-asento’) ja posta longa (‘pitkä asento’), joissa molemmissa kärki osoittaa eteenpäin.

Fioren esipuheen viittaus saksalaisiin opettajiin ja edellä mainittujen nimitysten mahdolliset vastineet saksankielisessä sanastossa (Einhorn ‘yksisarvinen’, Sprechfenster ‘keskusteluikkuna’, Langort ‘pitkäkärki’) antavat aiheen kysyä, selittyykö viittaus muiden mestarien käyttämään nimitykseen corona mahdollisesti saksankielisen sanaston kautta.

Liechtenauerin säkeissä, joiden vanhin käsikirjoituslähde on ajoitettu n. 1389, sanotaan pystysuorasta mestarilyönnistä (schaittelhaw) seuraavaa (ed. Wierschin, hieman muokaten):

…waß von im kumpt
die krone daß abnympt
schnyde durch die krone
so brichst du sy hart schone

‘…mitä siitä tulee, kruunu ottaa sen pois; leikkaa kruunun läpi, niin murrat sen voimakkaasti.’ Kiinnostavaa on, että krone voi teoriassa viitata myös päähän tai päälakeen ylipäänsä (DWB krone III 7), ja pystysuora lyönti, jota vastaan sitä käytetään, on nähtävästi nimetty kohteensa eli päälaen mukaan (Scheitel).

Mutta minkälainen liike krone on? Ringeckin kommentaarin mukaan kyseessä on ylälyönnin väistö, jossa kahva on korkealla pään yläpuolella (‘versetzt er mit dem gehultze hoch ab ob sinem haupt: der versatzung hayst die kron’ 535–6). Rooman-koodeksin anonyymin  kommentaarin mukaan tässä asennossa sekä kärki että kahva ovat ylhäällä (‘Vor seczt der denn haw das sein ort vnd das [s]ain gehulcz paide übersich stenn das selb haist die kron’, 25r).

Wierschinin sanastossa (1965) asento selitetään niin, että oikea käsi pitää kahvasta, vasen terästä, mikä käy ilmi esimerkiksi alla olevasta Jörg Wilhalm Hutterin kirjan kuvasta vuodelta 1523 (cgm 3711):

‘Das ist die krone der sein schwert gewappent heltt in der hand.’ BSB, cgm 3711, fol. 41r.

Vastaava liike esiintyy myös haarniskamiekkailussa terästä molemmin käsin tarttuen kahvalla tehtäviä “murhalyöntejä” (mortschlag) vastaan. Liechtenauerin säkeiden schneiden ja brechen, viilto ja murto, on ymmärretty Hutterin kuvituksessa kahdeksi erilliseksi vastaliikkeeksi, jotka löytyvät seuraavilta sivuilta:

‘der schnidt durch die kron’ ja ‘der bruch auff die kron’. BSB, cgm 3711, fol. 41v–42r.

(Vastaavat kuvat löytyvät käsikirjoituksesta cgm 3712 fol. 135r–136r.)

Kuten Fioren romper di punta, tässäkin yleisempi vastustajan liikkeen murtamista merkitsevä sana (vrt. brechen) on saanut kapeamman merkityksen tietynlaisena liikkeenä erotuksena toisenlaisesta liikkeestä.

Paurenfeindtin painetussa kirjassa (Wien 1516) otsikolla Kron kuvataan kuitenkin lyönti tai oikeastaan lyöntiyhdistelmä: etuterällä ylälyönti vastustajan vasempaan korvaan, sitten takaterällä oikean korvan alle, kolmas lyönti etuterällä “taaksepäin” (?alaspäin, sig. A4). Puolustuksen perusteella tulee mieleen kaksi peräkkäistä zwerchhauta, joista jälkimmäinen torjutaan lyömällä oma zwerchhau sen alle. Ainoa mieleeni tuleva yhteys “kruunuun” on se, että tämä yhdistelmä muistuttaa Andre Lignitzerin miekan ja kupurakilven neljättä temppua, jossa myös tehdään ensin poikittaiset lyönnit molemmille puolille ja lopuksi pystysuora scheitelhau eli päälakilyönti.

Paulus Hector Mairilta 1500-luvun puolivälistä löytyy paitsi kopiot Hutterin kuvista (SLUB, mscr. dresd. C. 93, fol. 76r–77r, BSB cod. icon. 393-1 fol. 72r–73r), myös samanhenkinen ja -niminen ote tussakasta (SLUB, mscr. dresd. C. 93 fol. 121v, cod. icon. 393-1 fol. 105v), jota vastassa ei kuitenkaan ole ylälyönti vaan -pisto, ja kontaktikin otetaan eri suuntaan:

‘Contra habitum coronae impulsus seu acinacis iniectio’. BSB, cod. icon. 393-1, fol. 105v.

Joachim Meyerin (1570) kronhauw eli ‘kruunulyönti’ alkaa alavaroasennosta, ja kun vastustaja lyö ylälyönnin, se otetaan vastaan käännetyllä väistötangolla (‘mit uberzwerchem kreutz’), minkä jälkeen vastustajaa lyödään päähän takaterällä (1.14r); toisaalla Meyer mainitsee, että tässä puolustus ja osuma tapahtuvat yhtaikaa (1.16r). (Toisenlaista käyttöä löytyy kohdista 1.21v–22r, 1.35v ja 1.62r.) Meyer tarkentaa myöhemmin, että tätä liikettä, joka suoritetaan käännetyllä väistötangolla oman pään yläpuolella (‘wann du mit uberzwerchem kreutz hoch uber deinem Haupt versetzest / das heist die Kron’), ei pitäisi käyttää liikaa, ja jos vastustaja tekee sen lyöntiä vastaan, voidaan tehdä lyönti, joka vastaa ylempänä nähtyä viiltoa kruunun läpi (1.60v).

Meyer ei viittaa edellisten kohdalla kuvitukseen, mutta kuvitusten joukossa löytyy kuva Hutterin kruunun kaltaisesta otteesta (E, vasemmalla takana), johon Meyer ei viittaa tekstissä lainkaan. (Hieman vastaavassa asetelmassa kuvassa H oikealla takana nähdään tähän liittymätön miekanriisto, ks. 1.41r.) “Puhvelia” vastaan tehtävää kruunua (1.21v) vastaa toisaalla (1.51v, kuva N) nimeämätön liike, jossa Meyer erikseen sanoo, että vasemmalla tartutaan terään (vrt. myös 1.61v).

Yksityiskohdat Meyerin kuvituksista E ja N. (BSB.)

Meyerin kron vaikuttaisi siis olevan oleellisilta osin sama kuin Hutterin, vaikka hän on epäselvempi otteen suhteen.

Onko näiden perusteella mahdollista rekonstruoida historiallis-vertailevaa menetelmää soveltaen “kantakruunu”, josta attestoidut kruunun ilmentymät voidaan johtaa?

On syytä palata vielä 1400-luvun lopulle. Monipuolisin selostus kruunusta löytyy nimittäin Sveitsin Sankt Gallenin alueelta peräisin olevan yhteissidoksen cgm 558 lehdeltä 125r alkavasta anonyymista, Liechtenaueriin liittymättömästä kamppailukirjasta.

Miekkaa koskevassa osiossa kruunuun tullaan alalyönnin jälkeen “pistämällä” tai “vetämällä ylöspäin” (‘stich vf so kumpt du in die kron’, ‘züch vf in die kron’ 127r); jälkimmäiseen liittyy kahvan kääntäminen pään eteen, ja kyseessä on jonkinlainen ylävaroasento (‘wend das gehilcz wol vf für din hopt vnd züch ab in die ober huot in die kron’, 127v). Tekstin mukaan on olemassa sekä schlechte kron, johon tullaan pistämällä ylöspäin, että windische kron, johon astutaan wechselistä (127v). Tekstistä löytyy myös jonkinlainen kron how (128v).

Schlecht ja windisch voidaan ymmärtää ‘suoraksi’ ja ‘käyräksi’ (Idiotikon, windisch II 1. b,  DWB windig 1. b), mikä on tuttu vastakkainasettelu yhden käden aseiden sanastosta (suora käsi on peukalo ylöspäin, käyrä peukalo alaspäin). Lisäksi tekstissä sanotaan, että “käyrän kruunun askel” (‘der windeschen krön tritt’) on ain horn eli yksisarvinen (129r); sattumalta ainakin Meyerin einhorn on edellä mainitulla tavalla “käyrä” sekä korkealla pään suojana (kuva E, oikealla edessä).

Tästä olisi jo mahdollista johtaa sekä Fioren “suora” corona että “käyrä” krone, joka nähdään yllä viitatuissa saksalaisissa lähteissä, piti vasen käsi kiinni kahvasta tai terästä. “Kruunun” merkitys voisi olla viittaus kohteeseen (päähän tai päälakeen), jota kyseisen asennon on tarkoitus suojata, kuten Marozzon (1536) guardia de testa, joka on yhtenevä Fioren posta frontalen kanssa. Epäsuora lisävahvistus löytyy Filippo Vadilta, jolla esiintyy Fioren posta frontalea vastaava “suora” corona (f. 17r) että “käyrä” posta frontal (f. 17r).

Vadi-bibliografiaa

|

Kirjoitin hiljattain taustoitusta Filippo di Vadista, ja ajattelin samalla vaivalla tuottaa katsauksen bloginkin puolelle.

Kirjallisuutta yhteiskuvassa.

Ilmeisesti pisalaisen Filippo di Vadin (philippo di uadi da pisa, Philippo di uadi pisano) teos on säilynyt yhtenä ainoana käsikirjoituksena, Rooma, Biblioteca Nazionale, Fondo Vittorio Emanuele 1324, joka on ajoitettu 1482–1487. Terminus post quem tulee siitä, että teos on omistettu Urbinon herttualle Guidobaldo da Montefeltrolle, joka peri tittelin isältään vuonna 1482. Terminus ante quem on puolestaan käsikirjoituksen ensimmäinen maininta, joka on löytyy nimellä Indice vecchio tunnetusta Urbinon kirjaston luettelosta (Rooma, Bibliotheca Apostolica Vaticana, Ms. Urb. lat. 1761, fol. 87v):

Philippi Vadi Liber de Arte Gladiatoria Dicatus
Illmo. D. Dno. Guido Urbinatium Duci. Codex orna
tissimus Cum picturis Artem ostendentibus. In Rubro.

Marginaaliin on lisätty ‘Non repertus post Valentinum’, mikä tarkoittaa, että koodeksi katosi Cesare Borgian vallattua Urbinon vuonna 1502. Tämän jälkeen käsikirjoitus on ollut teillä tietämättömillä, kunnes Thomas Phillipps osti sen Lontoossa J. T. Payneltä vuonna 1838. Käsikirjoitus löytyy Phillippsin painetusta luettelosta virheellisesti kaksi kertaa, numeroina 11725 (s. 202) ja 13545 (s. 244–245). Alla molemmat kuvaukset:

11725
Philippi Vadi Liber de Arte Gladiatoria dimicandi
Dedicated to Guido Feretrano, Duke of Urbino,
with the Duke’s Arms emblazoned on the 1st leaf
8vo. V. s. xv. Old No. 9111.

 

13545
Vadus (Philippus) de Arte Gladiatoria. Dedicated
to Guido Feretranus, Duke of Urbino. Arms of
the Duke opposite the Title Page. 1. O an
Eagle displ., S 2. Bendy 6 Az. & O. over all,
on a Pale G. a Ducal Cap O. & A. in chief
point, & 2 keys in Saltire in base. Full of Paint-
ings shewing the positions. 8vo. stamped sides
& gilt. V. s xvi.

Jälkimmäinen kuvaus sisältää heraldisen kuvauksen Urbinon herttuan vaakunasta, joka vain mainitaan ensimmäsessä kuvauksessa. (Suomeksi kuvaus voisi kuulua: “Kilpi nelijakoinen, 1. ja 4. kultaisessa kentässä musta kruunattu kotka siivet levällään ja sulat alaspäin, 2. ja 3. kenttä viidesti lohkoisia kultaa ja sinistä; punaisessa paalussa ylhäällä herttuan hattu kultaa ja hopeaa, alhaalla kultainen ja hopeinen avain ristissä”.)

Vuonna 1895, edellä mainittu Indice vecchio ilmestyi painettuna Cosimo Stornajolon teoksen Codices urbinates graeci Bibliothecae Vaticanae esipuheessa, josta yllä siteerattu kohta löytyy numerona 654 (s. cxxxviii–cxxxix).

Tammaro De Marinis tunnisti teoksessaan La legatura artistica in Italia nei secoli XV e XVI Urbinon hovikirjansitomon (1960, nide I, s. 70–88), jonka työtä myös Vadin käsikirjoituksen sidonta on. Näissä merkeissä kyseistä käsikirjoitusta käsittelee myös A. R. A. Hobson artikkelissaan ‘Two Italian Renaissance Bookbindings in the Phillipps Collection’ (teoksessa Studi di bibliografia e di storia in onore di Tammaro de Marinis, 1964, s. 1–4).

Sothebyn huutokaupan katalogista Catalogue of Forty-Two Manuscripts of the 7th to the 17th Century esineenä 118 sivuilla 94–96. Omistus, esimerkkisivu kuvitetusta osasta ja kuva kannesta löytyvät kuvaliitteestä (kuvat 27–29). Huutokauppa pidettiin 28. lokakuuta 1967, ja käsikirjoituksn osti Libreria Leo S. Olschki 15000 punnan (36000 dollarin) hintaan.

Vuonna 1978 ilmestyi Carlo Bascettan toimittama Sport e giuochi: trattati e scritti dal XV al XVIII secolo, jota olen käsitellyt jo aiemmin. Vadia käsittelevä luku sisältää värifaksimilet käsikirjoituksen lehdistä 15v (lyöntidiagrammi), 16r (sis. Vadin kuvan), 28r ja 28v. Tekstieditio käsittää esipuheen, tekstiluvut 1–16, sekä kuvaliitteenä löytyvän lehden 28 kuvatekstit. Bascetta käsittelee myös Vadin yhtäläisyyksiä Fioreen (146–150).

Kuten odotettua, Sydney Anglo käsittelee Vadia sporadisesti teoksessaan Martial Arts of Renaissance Europe (2000), ilmeisesti lähtökohtaisesti Bascettan osittaisen edition pohjalta.

Koko italiankielinen alkuteksti ilmestyi vuonna 2001 Marco Rubbolin ja Luca Cesarin toimittavana otsikolla L’arte cavalleresca del combattimento. Tämä laitos ilmestyi vuonna 2017 uudistettuna painoksen ja sisältää puoliksi värillisen, puoliksi mustavalkoisen faksimilen, italiankielisen tekstin sekä kommentaarin, jossa sisältöä verrataan Fiore dei Liberin tuotantoon.

Vadin teos ilmestyi Chivalry Bookshelf -sarjassa vuonna 2004 otsikolla Arte gladiatoria dimicandi (sic!) Luca Porzion ja Gregory Melen toimittamana. Teos sisältää huonolaatuisen faksimilen, kuvaosan alkutekstin sekä koko teoksen englanninkielisen käännöksen. Kirjasta syntyy suttuinen ja huolimaton vaikutelma, mistä vastuu on eittämättä (sittemmin toimintansa lopettaneella) kustantajalla.

Guy Windsor julkaisi 2012 omakustanteen otsikolla Veni Vadi Vici: A Transcription, Translation and Commentary of Philippo Vadi’s De Arte Gladiatoria Dimicandi, jonka eräistä hieman kyseenalaisista tulkinnoista kirjoitin jo aiemmin. Teos sisältää otsikkonsa mukaisesti alkutekstin (kuvineen), käännöksen ja kommentaarin.

Edellä mainitun teoksen uusittu laitos ilmestyi 2018 otsikolla The Art of Sword Fighting in Earnest: Philippo Vadi’s De Arte Gladiatoria Dimicandi. Erotuksena edellisestä teos ei sisällä alkutekstiä muuten kuin välttävässä faksimilessa, joka on ilmestynyt myös erikseen.