Villisika

Villisika esiintyy varoasentojen nimityksissä niin saksan- kuin italiankielisissäkin lähteissä. Käsittelen tässä lyhyesti nimityksen alkuperään liittyviä kysymyksiä.

Lecküchnerin varoasentonimissä on nähtävissä kaksi teemaa: sotilasarkkitehtuurin luginsland eli ‘vartiotorni’ ja pastey eli ‘suojavarustus’ sekä eläinmaailman stier eli ‘sonni’ ja eber eli ‘villisika’. Ensiksi mainituissa kärki ei osoita vastustajaa, joten miekka on valmiina lyöntiin ylhäältä ja alhaalta; jälkimmäisissä kärki osoittaa kohti vastustajaa valmiina pistoon ylhäältä tai alhaalta.

Lecküchnerin eber eli villisika oikealla ja vasemmalla. BSB, cgm 582, f. 33v.

Vaikka Lecküchner ei selitä nimitysten alkuperää, stierin ja eberin eläinmetafora vaikuttaa olevan ilmeinen: miekan asema vastaa ylhäällä ollessaan sonnin sarvea ja alhaalla villisian syöksyhammasta. Liechtenauerin sanastossa vastaavat varoasennot ovat ochs eli ‘härkä’ ja pflug eli ‘aura’ (sekä vom tag eli ‘katolta’ ja alber eli ‘poppeli’), mutten käsittele näitä nimityksiä tässä yhteydessä.

Fiore dei Liberin (fl. n. 1410) varoasentoihin kuuluu myös villisika-asento, jonka nimityksessä viitataan erikseen juuri syöksyhampaaseen: Dente di cenghiaro stabile (144); dente di cengiaro lo mezano, posta di dente zenchiaro mezana stabile (148). Toisesta päästä eläinmetaforaa löytyy “häntä” eli coda longa tai posta di choda longa stabile (145), jossa miekka on alhaalla taaksepäin ikään kuin häntänä. (Yksi- tai kaksisarvisista olen kirjoittanut aiemmin coronan yhteydessä.)

Fiore selittää villisika-asennon nimen tulevan villisian tavasta iskeä (‘Questo si-è dente di zengiaro peroché dello zengiaro prende lo modo di ferire’, 144) ja vielä tarkemmin siitä, että villisika iskee sivuttain (‘…per modo che fieri lo zengiaro ala traversa’, 148).

Fioren dente di cenghiaro stabile. Los Angeles, J. Paul Getty Museum, Ludwig XV 13, f. 24r.

Vaikka Fioren molemmissa kuvissa miekan kärki osoittaa alas, Fiore kuitenkin sanoo, että asennosta tehdään alapisto. (On tietysti mahdollista, että kuva ei täysin vastaa sitä, miten Fiore olisi näyttänyt asennon itse; ks. kirjoitukseni Fioren malleista.) Alapisto on helposti ajateltavissa villisian tapana iskeä syöksyhampaillaan alakautta. Jälkimmäinen maininta siitä, että villisika iskee sivuttain tai poikittain (‘ala traversa’) on hankalampi. En ole (onneksi) kohdannut hyökkäävää villisikaa, mutta aiheesta näkemäni videot tai keskiaikaiset miniatyyrit eivät tunnu erityisesti tukevan tätä ajatusta.

Sama ajatus löytyy kamppailukirjallisuudesta myöhemminkin. Antonio Manciolinon teos Opera Nova (Venetsia 1531) sisältää muiden rautaporttien (porta di ferro stretta, larga) ohella myös varoasennon nimeltä guardia cingiara porta di ferro, jossa vasen jalka on (oletettavasti edessä) hieman koukistettuna ja vasemmalla, asekäsi vasemman polven edessä. Manciolino selittää, että nimitys johtuu villisian tavasta iskeä sivuttain (‘per trauerso’, B1r). Toisaalta Manciolino myös selittää coda lungan eli ‘pitkän hännän’ nimityksen tulevan sanonnasta, jonka mukaan mestareilla on “pitkä häntä” eli joukko oppilaita, jotka voivat kostaa mestarin puolesta (B1v). Pakotettujen selitysten mahdollisuus ei siis ole poissuljettu.

Achille Marozzon yhtä mielikuvituksettomasti nimetyssä teoksessa Opera Nova (Mutina 1536) löytyy kuva samasta asennosta:

Marozzon guardia de Cinghiara porta de ferro (s. 38v).

Vaikuttaisi siltä, että irroitettuna alkuperäisestä yhteydestään villisika on tullut yhdistetyksi alapiston (erotuksena yläpistosta) sijaan sivuttaisuuteen. Fiore mainitsee, että dente de cengiarosta miekka kohtaa vastustajan miekan ‘ala traverso’ (148). Sama voidaan toki sanoa myös Lecküchnerin kuvaamasta alapistosta, joka tehdään eberistä vastustajan lyöntiä vastaan (f. 62v): kun miekka on oikealla (alhaalla), suljetaan vasen (ylä)paljas välttämättä siirtämällä miekka oikealta vasemmalle (ylös). Tämä “sivuttaisuus” kuitenkin pätee myös stieriin eikä siis ole “villisian” tunnusmerkillinen piirre.

Jostakin ajatus villisian sivuttaisuudesta kuitenkin tulee. Asiaan viittaa epäsuorasti 1200-luvulla elänyt Bartholomeus Anglicus ensyklopediassaan De proprietatibus rerum (Köln n. 1471: s. 191; Lyypekki 1483: y1v). Bartholomeus kertoo villisian olevan vahva ja peloton eläin, joka käy kuolemaa uhmaten metsästäjän kimppuun. Taistelussa villisika käyttää syöksyhampaitaan miekkana. Puolustuksesta sanotaan seuraavaa:

in latere dextro habet os durissimum, latum et spissum, quod semper opponit venabulo persequentis, nam osse illo utitur pro clipeo ad se protegendum.

‘Oikella puolellaan sillä on kova, leveä ja paksu luu, jonka se aina asettaa takaa-ajajansa keihästä vastaan, sillä se käyttää tuota luuta kilpenä suojatakseen itseään.’

On luultavaa, että Fioren ja Manciolinon viittaukset villisian sivuttaisuuteen ovat peräisin jostain tämäntyyppisestä ajatuksesta. Toinen kysymys on se, onko tämä todellinen historiallinen selitys varoasennon nimitykselle. On muistettava, että opin harjoittajat eivät välttämättä ole opin historian asiantuntijoita. (Tämän voi todeta kysymällä miekkailijalta selitystä vasemman käden klassisellle asennolle tai tiedustelemalla äidinkielenopettajalta, miksi menneen aikamuodon nimi on “imperfekti”.) Toisaalta on täysin mahdollista, että käsitys nimityksen merkityksestä on vaikuttanut tekniikan muotoon, jolloin tietyssä kontekstissa selitys voi olla oikea, vaikka se olisikin historiallisesti väärä.

Bonus et verus modus dimicandi

Muun muassa lakiasioita sisältävän käsikirjoituksen Thüringer Universitäts- und Landesbibliothek Jena, Ms. G. B. f. 18a sivulta 123v löytyy runomuotoinen miekkailuoppi. Käsikirjoituksen kuvaus löytyy vuonna 2009 ilmestyneestä katalogista. Vesileimojen perusteella kirjan paperi voidaan ajoittaa 1400-luvun alkupuoliskolle.

Säeparit jakautuvat viiteen kappaleeseen. Ensimmäinen alkaa tutulla kehoituksella rakastaa Jumalaa ja kunnioittaa naisia: ‘Jung ritter lere / god lieb haben frauwen jo ere’. Toisen otsikko on ‘der krig’ (kamppailu teräkontaktissa), ja se alkaa raivolyönnin säkeillä ‘wer obir dich hawed / zcorn hawe ort deme drawed’. Kolmannen kappaleen otsikko on ‘hee sunt cautele’, ja se alkaa säkeillä ‘Erschrigkestu gern / kain fechten saltu nymmer ge lerne’. Neljäs kappale on otsikoitu ‘den hengen’ ja alkaa ‘Czwei hengen nyder / von beyden handen uf von der erdin’. Viides kappale alkaa ‘Nach reysen lere / trid vorbas vnd snid in dy were’.

Järjestys on erikoinen, mutta sisältö on tuttua Liechtenaueria. Irina Denissenko toteaa kyseessä olevan ‘eine unbekannte Bearbeitung von dessen Fechtbuch’ (ks. ‘A. 4. 10. Beschwörungen und Segen’, teoksessa Christoph Fasbender (toim.), bescheidenheit. Deutsche Literatur des Mittelalters in Eisenach und Erfurt. Katalog zur Ausstellung der Universitäts- und Forschungsbibliothek Erfurt/Gotha in der Universitätsbibliothek Erfurt vom 22. August bis 13. Oktober 2006, Gotha 2006, s. 72).

Thüringer Universitäts- und Landesbibliothek Jena, Ms. G. B. f. 18a, fol. 123v.

Varsinainen teksti on saksaa, mutta parateksteistä löytyy myös lisää latinaa. Explicit-lauseke on mitäänsanomaton ‘et sic est finis huius artis’. Incipit (ks. myös kuva yllä) on sen sijaan kiinnostavampi:

Sequitur bonus et verus modus dimicandi magistri h Beringois pie memorie

‘Seuraa hyvä ja oikea tapa miekkailla mestari H[ugo] B:n pyhäksi muistoksi’. Yhtä hyvä vaihtoehto olisi lukea sanalla magistri alkava genetiivilauseke koskemaan otsikkona olevaa ilmaisua modus dimicandi, jolloin lopussa oleva pie memorie olisi mestaria määrittävä genetiivi. Jälkimmäinen tapa yksiselitteisesti askriboisi tekstin mainitulle mestarille Liechtenauerin sijaan. Sinänsä tässä ei olisi mitään erityisen outoa: Lecküchner tarjoaa Liechtenauer-mukaelmansa puhtaasti omana tuotoksenaan, ja myös Talhofferin Kööpenhaminan-käsikirjoituksessa Liechtenauerin säkeet laitetaan hänen nimiinsä.

Oma kysymyksensä on mainitun mestarin nimi. Lyhenne .h. tarkoittaa mitä todennäköisimmin nimeä HugoBeringois on välttämättä genetiivi kuten magistri, mutta mistä nimestä?

Joseph Theele antaa nimen vuonna 1920 ilmestyneessä katalogissaan ylikirjastonhoitaja Willkommin lukemassa muodossa Beringaris (ks. Die Handschriften des Benediktinerklosters S. Petri zu Erfurt, ein bibliotheksgeschichtlicher Rekonstruktionsversuch, s. 157). Jos kyseessä olisi nimen Berengar (DMNES) latinankielinen muoto, sen odottaisi olevan jotain sellaista kuin Berengarius tai Beringerus, joiden genetiivi olisi i-loppuinenOn tietysti mahdollista, että latinaksi ar-loppuisessa muodossa käytetty nimi taipuisi kolmannen deklinaation mukaan. Tekstissä ei kuitenkaan näytä lukevan näin.

Pääte –is olisi myös mahdollinen, jos nimen muoto olisi odottamaton Beringo, mutta tällöin genetiivi olisi Beringonis eikä Beringois. Vielä kauempaa haettu olisi Averroes-tyyppinen muoto Beringoes, jonka genetiivi olisi Beringois. Irina Denissenko (ibid.) epäilee nimen olevan mahdollisesti ranskalainen, mutta (muuten tuntematon?) ranskankielinen muoto olisi taas hieman odottamaton latinankielisen tekstin seassa. Epätodennäköinen kirjoitusvirheenä käsin kirjoitettaessa olisi myös se, että tarkoitus olisi ollut kirjoittaa Beringosi. Berengosus olisi ainakin Trierin Pyhän Maximinin luostarin apotin (1105–1125) Beringozin nimen latinankielinen muoto.

Joka tapauksessa Hugo B. on ollut kuollut tekstiä kirjoitettaessa. Miksi se on syytä mainita? Halutaanko incipitillä tuoda hänen muistonsa osaksi kollektiivista julkista muistia? Ehkä syy on käytännöllisempi: jos aihe kiinnostaa, lukija ei voi enää hakeutua hänen oppiinsa.

Kyseistä tekstiä edeltää välittömästi toinen teksti, joka käsittelee varsijousella ampumista: alussa on kaksi rukousta aseille, joiden perässä on latinankielinen incipit ‘modus verus et perfectus sagittandi cum balistis’ (‘oikea ja täydellinen tapa ampua varsijousilla’). Tätä seuraa yhdeksän (tai oikeastaan kahdeksan, sillä ‘den nachtschuß scal man an slan als den wildenschuß’) eri tapaa ampua varsijousella sekä joukko erinäisiä ohjeita otsikon ‘Nota’ alla. ‘Verus ja perfectus’ on melko voimakas ilmaisu, jolla yleensä viitataan lähinnä Jumalaan. Miekkailutekstin ‘bonus et verus’ on kuitenkin samantyylinen, vaikkakin vähemmän voimakas, joten on syytä olettaa, että sanamuodot ovat peräisin samalta henkilöltä. Askriptiota varsijousitekstillä ei ole.

‘Der krig.’ Thüringer Universitäts- und Landesbibliothek Jena, Ms. G. B. f. 18a, fol. 123v.

Palatakseni miekkailutekstiin kiinnostava kysymys on, mistä välitotsikot ovat peräisin, ja mikä niiden funktio on. Latinankielinen väliotsikko eroaa kahdesta muusta sikäli, että siinä ei esiinny vernakulaarisia teknisiä termejä, mikä lienee juuri syy siihen, että se on kirjoitettu latinaksi eli paratekstien oletuskielellä. Ensimmäinen väliotsikko, ‘der krig’ on kirjoitettu erehdyksessä suoraan ensimmäisen kappaleen perään eikä keskelle palstaa sen jälkeen, mikä on korjattu neliöimällä se (ks. kuva yllä.). Tämä voisi viitata siihen, että otsikko on ollut eksemplaarissa, mutta se ei ole eronnut asettelultaan muusta tekstistä: kopisti on huomannut erehdyksensä lukiessaan sitä seuraavia sanoja ja tehnyt tarvittavat muutokset.

Otsikon ‘die krig’ alta löytyvät viisi mestarilyöntiä, mikä vastaa prologiosan päättävää luetteloa (‘zcorn hawe krump twer / had schiler mid schiteler’). Tämän jälkeen siirrytään yleiseen oppiin (‘hee sunt cautele’), joka tavallisesti tulee ennen mestarilyöntejä. Kolmannen otsikon (‘von hengen’) jälkeen tulevasta tekstistä vain kaksi ensimmäistä säettä koskevat suoranaisesti hengeniä; loppu on kokoelma säepareja, jotka myöhemmissä lähteissä löytyvät yleisestä opista sekä mestarilyöntien ja muiden temppujen alta.

‘von hengen.’ Thüringer Universitäts- und Landesbibliothek Jena, Ms. G. B. f. 18a, fol. 123v.

Viimeisellä kappaleella ei ole otsikkoa, mutta kappalerajan kohdalla päätttyy verrattain kokonainen joukko versetzeniä koskevia säkeitä; vastaavasti rajan jälkeen alkaa kolmen nach reysenia koskevan säeparin ketju.

Voi olla, että otsikointi ja kappalejako edustavat kahta eri tason yritystä tehdä selkoa sisällön dispositiosta. Se, että liechtenaueriaanisten säkeiden järjestys ei ole pysyvä, ja että säeparit ikään kuin elävät omaa elämäänsä, näkyy myös siinä, miten niitä on kulkeutunut Paurnfeyndtin (ja Egenolffin) julkaisemaan kahteentoista sääntöön. Voi toki myös olla, että Liechtenauer on ammentanut itseään vanhemmasta materiaalista, jonka hän on Homeroksen hengessä toimittanut sittemmin hänelle attribuoidun Zettelin muotoon.

Tieto, taito, tekniikka

Käsitellessäni kamppailukirjallisuuden aihetta eli kamppailua yritän operoida johdonmukaisesti mielekkäillä käsitteillä. Minulla itselläni on suhteellisen selvä kuva näistä käsitteistä, ja tässä kirjoituksessa yritän vähän avata ajatuksiani.

Tutkimani tietokirjallisuus (tietoa välittävä kirjallisuus) eli kamppailukirjallisuus välittää kamppailutekniikkaa. Tässä tapauksessa tekniikka on ei-laskettava substantiivi, eli sitä ei pidä ymmärtää niin, että yksittäisiä tekniikoita olisivat esimerkiksi lonkkaheitto, etukäden suora tai takakäden koukku, tai tarkemmin johonkin tiettyyn kielellis-kulttuurilliseen yhteyteen kuuluvat taan-sauabanico tai backfist. Ensimmäisenä on siis syytä selventää sitä, mitä tarkoitan tekniikalla.

(Mitään, mitä asiasta sanon, ei pidä ymmärtää niin, että sanan arkikieliset tai kamppailulajiharrastajien käyttämät merkitykset olisivat jotenkin “vääriä”.)

Seuraten Ben Spatzia tarkoitan tekniikalla tietoa, joka ohjaa toimintaa. Toiminta (praxis) voidaan ymmärtää laajasti kattaen kaiken, mitä ihminen tahdonalaisesti tekee, mutta kamppailukirjallisuuden kontekstissa relevanttia toimintaa ovat tietysti kamppailuun liittyvät tahdonalaiset ja tavoitteelliset liikkeet eli motoriset suoritukset, joina yksilön motoriset taidot ilmenevät.

Yksittäiset motoriset suoritukset voidaan jakaa pienempiin osiin, joista ihmiset eivät tyypillisesti ole tietoisia. Koska en ole liikuntatieteilijä tai biomekaanikko, en juurikaan tarvitse motoriikan tai kinesiologian käsitteistöä, vaikka tietysti liikkeisiin viitatessani käytän mielelläni asianmukaisia käsitteitä. Normaalisti pyrin kuitenkin käyttämään mahdollisimman helposti ymmärrettävää sanastoa: esimerkiksi on yksinkertaisempaa viitata miekan vasempaan alalyöntiin “lyöntinä ylöspäin, peukalo alaspäin” kuin alkaa puhua olkavarren mediaalisesta rotaatiosta, kyynärvarren pronaatiosta ja niin edelleen.

Tekniikka toimintaa ohjaavana tietona voi olla niinkin yksinkertainen asia kuin mallisuoritus: esimerkiksi lapsi näkee vanhempien tekevän jotain, ja yrittää tehdä saman asian perässä. Motorisilla suorituksilla on jokin tavoite: asioihin tartutaan, jotta ne voidaan laittaa suuhun, ja ryömimällä päästään paikasta toiseen. Harjoittelun kautta esimeriksi kävelemisessä tai asioiden heittämisessä saavutetaan lopulta automaatiotaso, jolloin voidaan sanoa, että ihminen osaa kävellä tai heittää palloa.

Capoferron syöksytekniikkaa vuodelta 1610.

Vaikka jokin suoritus osattaisiin automaatiotasolla, se ei tarkoita, että kyseistä suoritusta ei voisi parantaa. Siitä ei liene erimielisyyttä, että on parempia ja huonompia tapoja kävellä, pallon heittämisestä puhumattakaan. Samoin kuka tahansa osaa periaatteessa lyödä miekalla tai nyrkillä, mutta aloittaessaan miekkailun tai nyrkkeilyn uutena harrastuksena  tulee pian huomaamaan, ettei todellakaan “osaa” lyödä nyrkillä saati miekalla. Harrastuksina sellaiset lajit kuin nyrkkeily ja miekkailu siis välittävät tietoa siitä, millä tavalla (hansikkaan suojaamalla) nyrkillä tai (tietynlaisella harjoitus)miekalla kuuluu (tiettyjen sääntöjen puitteissa) lyödä. Tällöin arkipäiväisestä “lyönnistä” tuleekin “koukku” tai “suora”, joka on tehtävä tietyllä tavalla, joka sitten harjoittelemalla pyritään saamaan automaatioksi.

Tietty tapa tehdä jokin asia oikein on tietysti klassisessa mielessä “taiteen sääntöjen” (praecepta artis) määräämä tapa tehdä kyseinen asia. Tästä syntyy helposti mielikuva, että “säännöt” ovat jotenkin mielivaltaisia (kuten jonkin pelin määrittävät säännöt) ja suorastaan kahlitsevia. Kamppailuopin puitteissa tietty tapa tehdä jokin liike ei tietenkään määräydy mielivaltaisesti, vaan sen taustalla on tyypillisesti perusteltu uskomus siitä, miten kyseinen liike kannattaa suorittaa, jotta sillä saavutetaan mahdollisimman hyvin haluttu tulos. (Eri oppien piirissä on myös ilmaistu eri tavoin se, että “säännöt” ovat vain työkaluja, mutta en mene nyt siihen.)

Kuten alussa sanoin, ei ole sinänsä “väärin” kutsua jonkin opin puitteissa nimettyä koukkua, suoraa tai yat-ji-chung-kyuniä “tekniikaksi”, eli yksittäiseksi teknisen tiedon kokonaisuudeksi. Tavallaanhan tämä on seurausta siitä, että jotain tiettyä konkreettista liikettä, esimerkiksi suoraa tai koukkua, koskee tieto siitä, miten kyseinen liike pitää käytännössä suorittaa: tämä tieto on suoran tai koukun tekniikka, ja näitä yksittäisiä kokonaisuuksia voisi kutsua tekniikoiksi ja erotella ne edelleen nimeämällä ne sen liikkeen mukaan, johon ne liittyvät.

Edellä kuvattu ajattelu on mahdollista, jos tekniikka ymmärretään vain jonkin tietyn motorisen suoritetyypin (tai kyseisen suoritetyypin tietyn suoritustavan) kuvaukseksi. Tällöin yksittäisiä “tekniikoita” olisivat juurikin esimerkiksi lyönnit, potkut ja otteet. Kuten ylempänä totesin, toimintaa ohjaava tieto ei välttämättä koostu motorisista kuvauksista (tai sellaisten yritelmistä), vaan toimintaa ohjaava tieto voi myös yhtä hyvin koskea vain toiminnalle asetettuja tavoitetta. Rajoitepohjainen valmennus perustuu siis samalla tavalla tekniikkaan eli toimintaa ohjaavaan tietoon, vaikka se ei perustu “tekniikoihin” perinteisistä kamppailulajeista tutussa mielessä.

Bruce Leen kääntymistekniikkaa 1960-luvulta.

Pitäisin yksinkertaisimpana puhua liikkeistä liikkeinä tai tarkemmin lyönteinä, potkuina, pistoina, heittoina ja niin edelleen. Lyönnit, potkut, pistot ilmenevät kuitenkin eri kamppailuopeissa tyypillisesti tietynlaisina lyönteinä, potkuina ja pistoina. Yksinkertaisissa tapauksissa tämä ei ole mikään ongelma: suora ja koukku ovat eräänlaisia lyöntejä, joiden erottavat piirteet liittyvät liikkeen muotoon. Samoin miekalla tehtävät ylälyönti ja alalyönti ovat molemmat eräänlaisia lyöntejä, joiden erottavat piirteet liittyvät liikkeen suuntaan. Mutta riittääkö yksinkertainen hierarkkinen typologia, jos tietynlaisella ylälyönnillä on jokin tietty funktio ja vieläpä oma nimensä?

Kamppailukirjallisuuden tarjoama tekninen tieto koskee juurikin nimettyjä liikkeitä, joilla on jokin funktio. Yksi tällainen on liechtenaueriaanisen miekkailun zornhau eli raivolyönti: se kuvaillaan lähinnä yläkäsitteellä ja tarkennuksella, siis ylälyöntinä oikealta olkapäältä, ja kertomalla, että sillä on tarkoitus torjua vastustajan vastaava lyönti uhaten häntä heti perään kärjellä. Tämä kaikki tieto on siis raivolyönnin tekniikkaa. Mutta mikä raivolyönti on?

Raivolyönti toki ilmenee tosimaailmassa aikaan ja paikkaan sidottuna motorisena suorituksena eli tahdonalaisena tavoitteellisena liikkeenä. Kamppailuoppi ei kuitenkaan koostu empiirisesti havaittavista motorista suorituksista tai yksilön taidoista, vaan tiedosta siitä, miten halutunlaisten suoritusten tekemiseksi tarvittava taito saavutetaan: tekniikka johtaa toimeenpantuna tietynlaiseen motoriseen suoritukseen, ja toistetut motoriset suoritukset johtavat motoriseen taitoon, joka mahdollistaa tekniikan toimeenpanemisen automaationa.

Kirjoitin jo aiemmin siitä, miten kamppailukirjalliset lähteet puhuvat tällaisista teknisistä yksiköistä. Ehdotin vaihtelevan sisäisen käsitteistön sijaan tutkimukselliseksi käsitteeksi kappalettaKappale on toimiva oppijärjestelmän yksikkö, “opinkappale”, mutta se ei tee eroa siinä, onko jokin pääkappale yksittäinen lyönti kuten edellä käsitelty zornhau tai neljän varoasennon muodostama käsitteellinen kokonaisuus kuten vier leger.

Toistan, mitä sanoin jo aiemmin: liikkeistä on yksinkertaisinta puhua liikkeinä, lyönneistä lyönteinä ja varoasennoista varoasentoina. Esimerkiksi Liechtenauerin pitkän miekan tekniikan voidaan ajatella koostuvan varoasennoista, mestarilyönneistä ja muista liikkeistä. Ensimmäisen mestarilyönnin eli raivolyönnin yhteydessä käsitellään useampia liikeyhdistelmiä, esimerkiksi raivolyönti-pisto-kääntö. Mitään varsinaista tarvetta sellaiselle yläkäsitteelle kuin “tekniikka” laskettavana substantiivina ei nähdäkseni ole.

Joku saattaa edellisen perusteella miettiä, että miten sitten pitäisi kääntää japanin 技 waza tai kiinan 法  (kantoniksi faat). Sanakirjan mukaan japanin sana tarkoittaa ‘taitoa, kykyä, tekniikkaa’ ja kiinan sana ‘sääntöä, lakia, keinoa’. Kuten sanottu, tutkimuksellisia käsitteitä ei pidä sekoittaa muihin kielenkäytön domeeneihin, mutta tässä tapauksessa en näkisi mitään ongelmaa puhua tekniikasta määrittelemässäni mielessä sekä yksittäisistä liikkeistä niiden tyypin mukaan: esimerkiksi judon tapauksessa voidaan puhua heittotekniikasta ja tarkemmin käsi(heitto)tekniikasta, joka kattaa kuusitoista heittoa, joista yksi on “yhden käden olkavarsiheitto”. Kiinan 法 fǎ on hauska siinä mielessä, että se vastaa eurooppalaista ajatusta jotakin taidonalaa (ars) koskevista säännöistä, mihin viittasin ylempänä.

Vasemmalta alhaalta

Varoasento vasemmalla alhaalla on I.33:ssa prima custodia eli ensimmäinen varoasento. Tekstissä käytetään myös runosäkeistä poimittua sitaattia sub brach, joka viittaa siihen, että miekka on tässä asennossa vasemman käsivarren alla. Variaatio tästä asennosta on papin ensimmäinen erikoisvaroasento (custodia specificata sacerdotis).

Ensimmäinen varoasento ja sen erikoisversio. (Leeds, RA, MS I.33, fol. 6v ja 24v.)

Kirjan mukaan muuten tuntematon De Alkersleiben on todennut, että alavaroasennosta ei tule yrittää lyödä, sillä sieltä ei ylety ylös (mikä lienee ymmärrettävä niin, että ylös on alhaalta pitkä matka), ja jos lyö alas, on itse ylhäällä suojaton. Kyseisestä asennosta kuitenkin näytetään kaksi liikettä, joita voisi liikkeen muodon puolesta kutsua lyönneiksi: yksi suoritetaan “suorana” eli peukalo ylöspäin (sama liike näytetään myös vasemmalta olalta eli ylhäältä), toinen “käyränä” eli peukalo alaspäin. Tekstissä ensimmäiseen viitataan runositaatilla cade sub gladium quoque scutum (tai vaihtoehtoisesti pelkkänä sidontana), jälkimmäiseen nimellä krucke. Pään suojaamisen tärkeyttä korostetaan useita kertoja.

Pappi (oik.) suojaa päätään alhaalta vasemmalta käsi peukalo alaspäin alkaneen liikkeen loppuvaiheessa (Leeds, RA, MS I.33, fol. 6v).

Liechtenauerin oppi ei erityisen paljon käsittele miekkailua alavaroasennoista, minkä erikseen mainitsee aihettä käsittelevä anonyymi teksti (ed. Wierschin 885–975). Kyseinen teksti myös toteaa, että alhaalta tehtävät liikkeet, die streychen, tulee tehdä vasemmalta, sillä ne eivät ole niin varmoja oikealta. Tämäkin ajatus löytää jonkinlaista vastakaikua I.33:sta, sillä viidennestä eli oikean puolen alavaroasennosta (custodia quinta) ei tekstin mukaan tehdä mitään ensimmäisesta eli vasemmalta tehtävien liikkeiden kaltaista, vaan ainoastaan pisto.

Ajallisesti ja paikallisesti suhteellisen lähellä I.33:a on Fiore dei Liberi, jonka tuotanto tarjoaa tärkeän vertailukohdan kamppailuoppia tarkasteltaessa. Fiorelta löytyy useampi alavaroasento. Näistä kolme, porta di ferro mezana ja dente di cenghiaro, sekä mezano että tutto, ovat kärki (ja takaterä) eteenpäin, ja kunkin kuvauksessa mainitaankin ensimmäisenä pisto. Varoasentoja, joissa kärki ei ole eteenpäin, ja jotka siis vastaavat oleellisilta osin I.33:n ensimmäistä ja viidettä varoasentoa, ovat nimeämätön yhden käden varoasento (Getty 20r-3, 22r-4), tutta porta di ferro (23v-1) ja choda longa (24v-1).

Yhden käden varoasento. (Los Angeles, J. Paul Getty Museum, Ms. Ludwig XV 13, fol. 20v.)

Tutta porta di ferro ja choda longa ovat molemmat oikealla puolella: ensiksi mainitussa kärki osoittaa sivulle, jälkimmäisessä taaksepäin. Molemmista todetaan, että ne ovat hyviä vastustajan tarkkailuun (aspettare). Molemmista voidaan myös pistää (!) ja väistää. Tässä yhteydessä kiinnostavia verrokkeja I.33:n ensimmäiselle varoasennolle ovat vasemmalla puolella oleva yhden käden varoasento (ks. kuva yllä) ja sitä ratsumiekkailussa vastaava asento vasemmalla, jonka nimeksi mainitaan tuttu coda longa (43v, ks. kuva alla).

Coda lunga ratsain. (Los Angeles, J. Paul Getty Museum, Ms. Ludwig XV 13, fol. 43v.)

Näistä vasemman puolen alavaroasennoista tehtävät liikkeet näyttäisivät karkeasti vastaavan I.33:n kahta tyyppiä, “käyrää” eli etuterällä peukalo alaspäin tehtävää liikettä sekä “suoraa” eli etuterällä peukalo ylöspäin tehtävää liikettä.

Jalan suoritettavissa yhden käden tempuissa nähdään lähinnä “käyrää” lyöntiä, joka kohtaa  vastustajan ylälyönnin sen ulkopuolelta. Jos linja on auki, tämän lyönnin loppuasennosta voidaan pistää lähes suoraan (20v-1), tai miekka voidaan kääntää ylälyöntiin (20v-2, ks. kuva alla). Linjan avautumista voidaan tehostaa työntämällä vasemmalla kädellä vastustajan oikeaa kyynärpäätä, minkä jälkeen oma miekka voidaan asettaa vastustajan kaulan eteen (21r-2,3). Vasenta kättä voidaan käyttää myös vastustajan käden hallintaan sen sisäpuolelta (20v-1,2,3), mikä tavataan vastaavassa tilanteessa myös I.33:ssa.

Yhden käden varoasennosta peukalo alaspäin suoritetun liikkeen loppuasento, jossa vasen käsi lisäksi hamuaa vastustajan asekättä (vas.); asemasta voidaan piston sijaan myös lyödä (oik.). (Los Angeles, J. Paul Getty Museum, Ms. Ludwig XV 13, fol. 20v.)

Yhden käden varoasennosta tehtävä “suora” lyönti näyttäisi esiintyvän ainoastaan pistoa vastaan, mihin edellä kuvattu “käyrä” lyönti ei oikein sovikaan (21r-4). (Tätä vaikuttaisi vastaavan I.33:n ensimmäisestä varoasennosta tehtävä sidonta langortia vastaan.)

Ratsumiekkailuosiossa vastaavasta asennosta todetaan, että vastustajan lyönnit ja pistot on lyötävä ulospäin (in fora) eli sivulle (a la traversa) eikä ylöspäin (in erto). Tulkitsen “poikkeus vahvistaa säännön” -periaatteella tämän tarkoittavan sitä, että ratsain on toimittava eri tavalla kuin vastaavasta varoasennosta aiemmin: yhden käden varoasennosta jalan tehtävän “käyrän” lyönnin voisi ajatella olevan tässä tarkoitettu lyönti ylöspäin, kun taas ulos eli (oikealle) sivulle kohdistuvan lyönnin olisi luontevinta olla “suora”.

Vasemmanpuoleinen hahmo on lyönyt coda lungasta “ulospäin”, mihin kruunupäinen mestari vastaa kääntämällä miekkansa. (Los Angeles, J. Paul Getty Museum, Ms. Ludwig XV 13, fol. 44v.)

Tätä tulkintaa tukee se, että seuraavissa kuvissa (44r) suorittavan oppilaan (merkitty kultaisella sukkanauhalla, kaikissa paitsi neljännessa kuvassa vasemmalla) miekka on suorassa asennossa etuterä eteenpäin eli liikkeen suuntaan. Nämä ovat toki kaikki torjuntaa seuraavia jatkotekniikoita, mutta varsinainen torjuntaliike näkyy kyseistä sivullelyöntiä vastaan tehtävää vastaliikettä esittävässä kuvassa (44v-4, ks. kuva yllä), jossa kyseisen liikkeen suorittaneen vastustajan miekka on aivan selvästi “suorassa”. Ainoa poikkeus on aseenriisto, jossa suorittajan asekäsi on peukalo alaspäin (44v-2).

Tempuista ja kappaleista

Tämä liittyy kirjoitukseen “vastatempuista“. Kamppailukirjat kuvaavat ja välittävät kamppailuoppia (eksplisiittistä kamppailutietoa), joka jakautuu sisällöllisesti pienempiin osiin. Nämä osat voivat olla “opinkappaleita”, konkreettisia esimerkkejä liikkeistä ja niiden yhdistelmistä, tai jotain siltä väliltä. Liechtenauerin pitkän miekan oppi jakaantuu seitsemääntoista pääkappaleeseen, Andre Lignitzerin miekka ja kupurakilpi -oppi jakaantuu kuuteen kappaleeseen tai yksittäiseen temppuun, I.33:n oppi jakaantuu seitsemään osaan (partes) ja (säilyneessä muodossaan) 41 konkreettiseen esimerkkiin (frusta).

Olen toisaalla maininnut yhteyden Lignitzerin kuuden ja I.33 seitsemän osan välillä, mutta tässä kirjoituksessa käsittelen lähinnä terminologiaa eli käsitteitä ja niiden nimityksiä.

I.33:n septem partes esitetään universaalina jakona, sillä mikä tahansa miekan asema tai siitä alkava liike voidaan ilmaista jonakin näistä seitsemästä osasta: liike voi alkaa vasemmalta tai oikealta, ylhäältä tai alhaalta, suoraan ylhäältä tai pistona; viimeisenä on kaikkien liikkeiden loppuasento, jossa kärki on “pitkänä”. Tämä ei ole ainoa eikä varmasti paras tapa käsitellä miekkailun tekniikkaa, mutta se tuo kieltämättä mieleen latinan kieliopin ensimmäisen asian eli sanaluokat, partes orationis. Ajatusleikkinä tämän mallin mukainen teos voisi alkaa seuraavasti:

– Partes dimicationis quot sunt?
– Septem.
– Quae?
– Prima, secunda, tertia, quarta, quinta, sexta, Langort.
– Quot primae contraria?
– Duo.
– Quae?
– Halbschilt et Langort.

…ja niin edelleen. Varsinaisista esimerkeistä I.33 käyttää sanaa frustum, jonka merkitys on ‘pala’. I.33:n frustumit eli kuvasarjat eivät vaikuta opin esittämisessä mielekkäiltä ideaalisuoritteilta, vaan ne näyttävät konkreettisilta esimerkeiltä turhine toistoineen, aiheisiin palaamisineen ja järjestyksen puutteineen. Toinen käytettävä sana on ludus, joka merkitsee ‘leikkiä’. Sanat voivat olla synonyymisiä tai niillä voi olla sellainen merkitysero, että frustum viittaa konkreettisiin kappaleisiin eli kuvasarjoihin, kun taas ludus viittaa niissä nähtävään toimintaan: frustum olisi siis jaoton eli laskettava substantiivi, ludus jaollinen eli ei-laskettava.

Kiinnostavaa on, että I.33:n frustum ja ludus vastaavat vernakulaarisissa lähteissä tavattavia nimityksiä. Koska kyseessä on monimutkainen, sekä semanttiseen että muodolliseen puoleen liittyvä sekamelska, puhun etymologisin perustein partitiivisista ja luudisista nimityksistä. Partitiivisia ovat saksan saksan Stück ja italian partito, luudisia italian gioco (zogho) ja englannin play.

(Näiden lisäksi on toki muitakin sanoja, esim. Paulus Hector Mairin parateksteissä esiintyvä Stand ja Marin Siberin Gang.)

Joachim Meyer -käännöksensä sanastossa Jeffrey Frogeng selittää sanan Stück, jonka hän kääntää sanalla device, merkitsevän joko useamman liikkeen sarjaa tai yksittäistä “tekniikkaa” tai “elementtiä”. Lecküchner-käännöksessä hän käyttää käännösvastinetta technique. Meyerin Fechtstück on kokonainen fraasi, jossa on alku, keskikohta ja loppu. Muuten yksittäisiä Stückejä voidaan tarkentaa esimerkiksi sen mukaan, liittyvätkö ne haarniskataisteluun (Kampfstück) tai onko niiden tarkoitus tappaa vastustaja (Mordstück).

Vadin tikaritekniikkaa. (Rooma, Biblioteca Nazionale, Fondo Vittorio Emanuele 1324, fol. 39r.)

Kuten mainitsin aiemmin, Fiorella esiintyy muutaman kerran ilmeisen partitiivinen partido, jonka Malipiero tulkitsee ‘soluzione, tecnica’. Vastaava ilmaisu löytyy Filippo Vadin kirjan kuvitetusta tikariosuudesta. Vadilla kukin yksittäisen teknisen kokonaisuuden muodostava sivu koostuu kahdesta vaiheesta, hyökkäyksestä (tai alkutilanteesta) ja sen vastaliikkeestä (tilanteen selvittämisestä), joista ensimmäinen on otsikoitu partito di daga, jälkimmäinen finire di partito. Tiukasti nämä ovat eri tason otsikoita, sillä partito on selvästi kahden kuvan muodostama kokonaisuus.

“Osan” käsite on toki sen verran geneerinen, että voi olla vaarallista nähdä kaikki siihen liittyvät nimitykset osana yhtenäistä kamppailuopillista sanastoa. En kuitenkaan malta olla mainitsematta, että myös Marozzo otsikoi lukujensa (capitolo) alla olevat tekniset kokonaisuudet prima parte, seconda parte, tertia parte jne., ja vastaliikkeet mallilla del contrario della seconda parte.

Kuten jo aiemmin totesin, luudinen gioco (zogho) esiintyy sekä Fiorella että Vadilla sekä laskettavana että ei-laskettavana, Fiorella tosin järjestelmällisemmin. Fioren latinankielisessä esipuheessa esiintyy myös ei-laskettava, oppiin (tai oppia välittävään toimintaan) viittaava ilmaisu milicie iochalle (eli militiae iocale), ‘quod equidem in gueris uel alio quolibet tumultu peritis uiris prestantissimum subsidium elargitur’ (‘joka kyllä sodissa tai missä tahansa kamppailussa siihen perehtyneille miehille tarjoaa mitä erinomaisimman avun’). Kiinnostava on myös sodan ja “muun” kontekstin eron mainitseminen, mutta siitä lisää toisella kertaa.

Englanninkielisessä käännöskirjallisuudessa käytettävä sana play tuo mieleen sanan merkityksen ‘siirto’ (esim. šakissa) tai ‘kuvio’ (esim. amerikkalaisessa jalkapallossa), siis tietyssä tilanteessa valittu tavoitteellinen toimintatapa. Kamppailukirjallisesti sanalla on myös historiallinen tausta. Kahdessa vanhimmista käsikirjoituslähteistä (Harley 3542 ja Add. 39564) sana esiintyy sekä substantiivina että verbinä, ja myös George Silver käyttää sekä substantiivia että verbiä. Silver myös erottaa toisistaan käsitteet gentle play ja rough play or fight. Substantiivina sana on kuitenkin näissä ei-laskettava.

Mitä tulee näistä asioista puhumiseen suomeksi, sanat leikki ja peli laskettavina substantiiveina viittaavat liian konkreettisesti konstituenttien sääntöjen määrittämään (luudiseen) toimintaan, mistä ei tietenkään ole kyse. Temppu kuvaa paremmin yksittäistä teknistä valmiutta, vaikka se ehkä omalta osaltaan rakentaa mielikuvaa historiallisista kamppailuopeista “epätieteellisinä temppukokoelmina”. (1800-luvun sotilaskirjallisuudessa sanaa temppu käytetään merkityksessä ‘liike’.)

Tilanteesta riippuen on luontevaa operoida joko sisäisillä tai ulkoisilla käsitteillä ja nimityksillä. Viitattaessa kamppailuopin sisällölliseen yksikköön tutkimuksellisena käsitteenä käyttäisin mieluiten nimitystä kappale. Tämä tuo sopivasti mieleen “opinkappaleen” sekä niiden tyypillisen tekstuaalisen ilmenemismuodon eli “(teksti)kappaleen”, eikä ota kantaa siihen, onko kyse tempusta, vastatempusta vai vastavastatempusta.

Corona

Latinan kruunua tarkoittava sana corona on päätynyt historialliseen miekkailuterminologiaan ainakin kahdessa yhteydessä, saksaksi ja italiaksi. Käsittelen tässä kirjoituksessa molempia.

Fiore dei Liberillä (fl. n. 1410) corona on paitsi kuvituksen mestarihahmojen (magistri) tunnus, myös erään varoasennon nimitys. Molemmat näkyvät alla olevissa kuvissa:

‘Posta frontale ditta corona’. Los Angeles, J. Paul Getty Museum, Ms. Ludwig XV 13, fol. 24v; Pisani-Dossi 18B.

Fioren mukaan tämän pistoja vastaan erinomaisen asennon varsinainen nimi on posta frontale, mutta jotkut mestarit kutsuvat sitä nimellä posta di corona. Fiore vertaa tähän asentoon asentoa posta di bicorno (‘kaksisarvisasento’), jossa kärki osoittaa enemmän eteenpäin ja johon hän vertaa myös asentoja posta de fenestra (‘ikkuna-asento’) ja posta longa (‘pitkä asento’), joissa molemmissa kärki osoittaa eteenpäin.

Fioren esipuheen viittaus saksalaisiin opettajiin ja edellä mainittujen nimitysten mahdolliset vastineet saksankielisessä sanastossa (Einhorn ‘yksisarvinen’, Sprechfenster ‘keskusteluikkuna’, Langort ‘pitkäkärki’) antavat aiheen kysyä, selittyykö viittaus muiden mestarien käyttämään nimitykseen corona mahdollisesti saksankielisen sanaston kautta.

Liechtenauerin säkeissä, joiden vanhin käsikirjoituslähde on ajoitettu n. 1389, sanotaan pystysuorasta mestarilyönnistä (schaittelhaw) seuraavaa (ed. Wierschin, hieman muokaten):

…waß von im kumpt
die krone daß abnympt
schnyde durch die krone
so brichst du sy hart schone

‘…mitä siitä tulee, kruunu ottaa sen pois; leikkaa kruunun läpi, niin murrat sen voimakkaasti.’ Kiinnostavaa on, että krone voi teoriassa viitata myös päähän tai päälakeen ylipäänsä (DWB krone III 7), ja pystysuora lyönti, jota vastaan sitä käytetään, on nähtävästi nimetty kohteensa eli päälaen mukaan (Scheitel).

Mutta minkälainen liike krone on? Ringeckin kommentaarin mukaan kyseessä on ylälyönnin väistö, jossa kahva on korkealla pään yläpuolella (‘versetzt er mit dem gehultze hoch ab ob sinem haupt: der versatzung hayst die kron’ 535–6). Rooman-koodeksin anonyymin  kommentaarin mukaan tässä asennossa sekä kärki että kahva ovat ylhäällä (‘Vor seczt der denn haw das sein ort vnd das [s]ain gehulcz paide übersich stenn das selb haist die kron’, 25r).

Wierschinin sanastossa (1965) asento selitetään niin, että oikea käsi pitää kahvasta, vasen terästä, mikä käy ilmi esimerkiksi alla olevasta Jörg Wilhalm Hutterin kirjan kuvasta vuodelta 1523 (cgm 3711):

‘Das ist die krone der sein schwert gewappent heltt in der hand.’ BSB, cgm 3711, fol. 41r.

Vastaava liike esiintyy myös haarniskamiekkailussa terästä molemmin käsin tarttuen kahvalla tehtäviä “murhalyöntejä” (mortschlag) vastaan. Liechtenauerin säkeiden schneiden ja brechen, viilto ja murto, on ymmärretty Hutterin kuvituksessa kahdeksi erilliseksi vastaliikkeeksi, jotka löytyvät seuraavilta sivuilta:

‘der schnidt durch die kron’ ja ‘der bruch auff die kron’. BSB, cgm 3711, fol. 41v–42r.

(Vastaavat kuvat löytyvät käsikirjoituksesta cgm 3712 fol. 135r–136r.)

Kuten Fioren romper di punta, tässäkin yleisempi vastustajan liikkeen murtamista merkitsevä sana (vrt. brechen) on saanut kapeamman merkityksen tietynlaisena liikkeenä erotuksena toisenlaisesta liikkeestä.

Paurenfeindtin painetussa kirjassa (Wien 1516) otsikolla Kron kuvataan kuitenkin lyönti tai oikeastaan lyöntiyhdistelmä: etuterällä ylälyönti vastustajan vasempaan korvaan, sitten takaterällä oikean korvan alle, kolmas lyönti etuterällä “taaksepäin” (?alaspäin, sig. A4). Puolustuksen perusteella tulee mieleen kaksi peräkkäistä zwerchhauta, joista jälkimmäinen torjutaan lyömällä oma zwerchhau sen alle. Ainoa mieleeni tuleva yhteys “kruunuun” on se, että tämä yhdistelmä muistuttaa Andre Lignitzerin miekan ja kupurakilven neljättä temppua, jossa myös tehdään ensin poikittaiset lyönnit molemmille puolille ja lopuksi pystysuora scheitelhau eli päälakilyönti.

Paulus Hector Mairilta 1500-luvun puolivälistä löytyy paitsi kopiot Hutterin kuvista (SLUB, mscr. dresd. C. 93, fol. 76r–77r, BSB cod. icon. 393-1 fol. 72r–73r), myös samanhenkinen ja -niminen ote tussakasta (SLUB, mscr. dresd. C. 93 fol. 121v, cod. icon. 393-1 fol. 105v), jota vastassa ei kuitenkaan ole ylälyönti vaan -pisto, ja kontaktikin otetaan eri suuntaan:

‘Contra habitum coronae impulsus seu acinacis iniectio’. BSB, cod. icon. 393-1, fol. 105v.

Joachim Meyerin (1570) kronhauw eli ‘kruunulyönti’ alkaa alavaroasennosta, ja kun vastustaja lyö ylälyönnin, se otetaan vastaan käännetyllä väistötangolla (‘mit uberzwerchem kreutz’), minkä jälkeen vastustajaa lyödään päähän takaterällä (1.14r); toisaalla Meyer mainitsee, että tässä puolustus ja osuma tapahtuvat yhtaikaa (1.16r). (Toisenlaista käyttöä löytyy kohdista 1.21v–22r, 1.35v ja 1.62r.) Meyer tarkentaa myöhemmin, että tätä liikettä, joka suoritetaan käännetyllä väistötangolla oman pään yläpuolella (‘wann du mit uberzwerchem kreutz hoch uber deinem Haupt versetzest / das heist die Kron’), ei pitäisi käyttää liikaa, ja jos vastustaja tekee sen lyöntiä vastaan, voidaan tehdä lyönti, joka vastaa ylempänä nähtyä viiltoa kruunun läpi (1.60v).

Meyer ei viittaa edellisten kohdalla kuvitukseen, mutta kuvitusten joukossa löytyy kuva Hutterin kruunun kaltaisesta otteesta (E, vasemmalla takana), johon Meyer ei viittaa tekstissä lainkaan. (Hieman vastaavassa asetelmassa kuvassa H oikealla takana nähdään tähän liittymätön miekanriisto, ks. 1.41r.) “Puhvelia” vastaan tehtävää kruunua (1.21v) vastaa toisaalla (1.51v, kuva N) nimeämätön liike, jossa Meyer erikseen sanoo, että vasemmalla tartutaan terään (vrt. myös 1.61v).

Yksityiskohdat Meyerin kuvituksista E ja N. (BSB.)

Meyerin kron vaikuttaisi siis olevan oleellisilta osin sama kuin Hutterin, vaikka hän on epäselvempi otteen suhteen.

Onko näiden perusteella mahdollista rekonstruoida historiallis-vertailevaa menetelmää soveltaen “kantakruunu”, josta attestoidut kruunun ilmentymät voidaan johtaa?

On syytä palata vielä 1400-luvun lopulle. Monipuolisin selostus kruunusta löytyy nimittäin Sveitsin Sankt Gallenin alueelta peräisin olevan yhteissidoksen cgm 558 lehdeltä 125r alkavasta anonyymista, Liechtenaueriin liittymättömästä kamppailukirjasta.

Miekkaa koskevassa osiossa kruunuun tullaan alalyönnin jälkeen “pistämällä” tai “vetämällä ylöspäin” (‘stich vf so kumpt du in die kron’, ‘züch vf in die kron’ 127r); jälkimmäiseen liittyy kahvan kääntäminen pään eteen, ja kyseessä on jonkinlainen ylävaroasento (‘wend das gehilcz wol vf für din hopt vnd züch ab in die ober huot in die kron’, 127v). Tekstin mukaan on olemassa sekä schlechte kron, johon tullaan pistämällä ylöspäin, että windische kron, johon astutaan wechselistä (127v). Tekstistä löytyy myös jonkinlainen kron how (128v).

Schlecht ja windisch voidaan ymmärtää ‘suoraksi’ ja ‘käyräksi’ (Idiotikon, windisch II 1. b,  DWB windig 1. b), mikä on tuttu vastakkainasettelu yhden käden aseiden sanastosta (suora käsi on peukalo ylöspäin, käyrä peukalo alaspäin). Lisäksi tekstissä sanotaan, että “käyrän kruunun askel” (‘der windeschen krön tritt’) on ain horn eli yksisarvinen (129r); sattumalta ainakin Meyerin einhorn on edellä mainitulla tavalla “käyrä” sekä korkealla pään suojana (kuva E, oikealla edessä).

Tästä olisi jo mahdollista johtaa sekä Fioren “suora” corona että “käyrä” krone, joka nähdään yllä viitatuissa saksalaisissa lähteissä, piti vasen käsi kiinni kahvasta tai terästä. “Kruunun” merkitys voisi olla viittaus kohteeseen (päähän tai päälakeen), jota kyseisen asennon on tarkoitus suojata, kuten Marozzon (1536) guardia de testa, joka on yhtenevä Fioren posta frontalen kanssa. Epäsuora lisävahvistus löytyy Filippo Vadilta, jolla esiintyy Fioren posta frontalea vastaava “suora” corona (f. 17r) että “käyrä” posta frontal (f. 17r).

Kolme tapaa käyttää terää

Kalmistopiirissä ilmestyi hiljattain Samuel Reinikaisen kirjoitus “Keihäs osana rautakauden aseistusta Etelä-Ruotsin ja Lounais-Suomen alueella“. Tekstissä mainitaan, että “joitakin keihäitä käytettiin lähitaistelussa isku-, leikkuu- tai pistoaseina” ja että “pistokeihäillä on voitu aiheuttaa paljon vahinkoa tiheässäkin metsässä, joissa leikkuu- ja iskuaseet ovat helposti juuttuneet risukkoon”.

Kiinnitän tässä huomion sanoihin isku, pisto ja leikkaus, jotka viittaavat kolmeen tapaan tuottaa vahinkoa teräaseella. Näille on olemassa vakiintuneet suomen kielen sanat, mutta kyseiset sanat eivät ole olleet niin vakiintuneita, etteikö ihmisille aivan yleisestikin tuottaisi vaikeuksia viitata niihin. Itse käytän (ja toivon muidenkin käyttävän) nimityksiä lyönti, pisto ja viilto sekä niihin liittyviä verbejä lyödä, pistää ja viiltää. Näiden avulla voidaan kätevästi puhua myös lyömä- ja pistomiekkailusta tai -aseista. Toki sekä lyönti että pisto yhdistyvät käytössä saumattomasti viiltoon, mutta tämä ei ole käsitteiden erillisyyden kannalta oleellista.

Pistimen yhteydessä pistosta on suomeksi puhuttu survaisuna, iskuna, työntönä ja pistona. Vuoden 1957 Lähitaisteluopas viittaa pistoon pistona ja lyöntiin iskuna (johon voidaan liittää viilto). Tuorein Lähitaistelun käsikirja (2004) taas puhuu pistosta “pistolyöntinä” ja lyönnistä “viiltolyöntinä”.

Jotkut käyttävät leikkausta lyönnin merkityksessä, luultavasti siksi, että se on englanniksi cut. Yllä siteeraamassani kirjoituksessa leikkaus viittaa kuitenkin viiltoon. Leikkaus on siitä huono, että terän terävyys on sitä, että se on leikkaava: voisi siis ajatella, että sekä miekalla lyöminen ja viiltäminen perustuvat molemmat leikkaamiseen aseen “leikkaavalla terällä”.

Mutta tämä riittänee suomenkielisestä sanastosta. Liechtenauerin oppien mukaan:

In allen winden
hew, stich, schnitt lern finden.

‘Kaikissa käännöissä opi löytämään lyönnit, pistot ja viillot.’ Miekalla voidaan suorittaa neljä kääntöä (winden, vasemmalle ja oikealle vasemmasta ja oikeasta sidonnasta) ylhäällä ja alhaalla, joiden yhteydessä vastustajaa voidaan vahingoittaa jollain näistä kolmesta tavasta: näin ollen kääntöjä on yhteensä kaksikymmentäneljä. Dresdenin-käsikirjoituksen (SLUB, C 487, fol. 22r–22v) mukaan käännön yhteydessä on selvitettävä, mikä näistä kolmesta on paras:

…das du nicht hawest, wann du stechen solt; vnd nit schnidest, wann du hawen solt; vnd nicht stechest, wann du schniden solt.

‘…ettet lyö, kun pitäisi pistää, etkä viillä, kun pitäisi lyödä, etkä pistä, kun pitäisi viiltää.’ Tämän lisäksi todetaan, että jos vastustaja torjuu piston, tulee tehdä lyönti, ja jos vastustaja  ryntää kimppuun painiakseen (‘laufft man dir eynn’), on tehtävä alaviilto hänen käsiinsä.

‘Schnindt durch die Krone.’ Alaviilto käsiin. München, BSB, cgm 3711, fol. 41v.

Yllä siteerattu ohje viittaa implisiittisesti seuraavaan: kun kärki osoittaa paljaaseen, on pistettävä eikä siirrettävä kärkeä pois linjasta lyöntiä varten; jos terä on kaukana paljaasta, on lyötävä eikä viillettävä; kun kärki ei osoita paljaaseen, mutta terä on lähellä paljasta, on viillettävä eikä vedettävä kärkeä taaksepäin saadakseen sen linjaan. (Oletuksena on, että aseet ovat teräkontaktissa.)

Mutta miten nämä kolme näkyvät I.33:ssa? I.33 ei ole sanankäytössään mitenkään johdonmukainen (mikä ei ole yllättävää).

Vaikka miekkailun sanotaan olevan diuisarum plagarum ordinatio, minkä voisi ajatella kattavan kaikenlaiset “iskut”, näkisin silti sanan plaga viittaavan ensisijaisesti lyöntiin, sillä sitä ei kertaakaan käytetä eksplisiittisesti pistosta, lyönnistä kylläkin.

Papin (vas.) “superior Langort”, josta “ligatio super gladium in dextris” eli oikea yläsidonta. RA I.33, fol. 21r.

Verbiä percutire käytetään sekä kilpilyönnistä (schiltslac, fol. 16v) että lyönnistä miekalla (fol. 19v, 20v, 21v). On sinänsä kiinnostavaa, että miekalla lyöntiin viittaavat kuusi tapausta esiintyvät kolmella sivulla lähes peräjälkeen. Viimeisen sivun tapaukset liittyy sarjaan, jossa pappi on luultavasti tehnyt oikean alalyönnin päätyen korkeaan langortiin (ks. kuva yllä), minkä jälkeen hän sitoo oppilaan (sopivaan asemaan käskemänsä) miekan oikealla yläsidonnalla. Oppilas välttää papin oikean yläsidonnan vasemmalla alalyönnillä tämän käteen (ks. kuva alla, miekan asento on tosin outo), mistä tekstin mukaan voisi suorittaa myös piston:

Postquam superius religatum est per sacerdotem hic scolaris querit alias uias percutiendi sacerdotem. et notandum quod cum credit se sacerdos posse ligare scolaris interim percutit brachia ipsius sacerdotis supradicti. Nota hic etiam quod non solum percutiuntur brachia. sed uis istius actus siue plage consistit in fixura que potest hic duci.

Koska percutire eksplisiittisesti kontrastoidaan fixuran kanssa, voidaan tulkita, että verbi viittaa nimenomaan lyömiseen; lisäksi verbin kuvaamalle liikkeelle annetaan selitys plaga.

RA I.33, fol. 21v.

Pistoon viitataan latinan sanalla fixura ja saksan sanalla stich. Kerran käytetään sanaan fixura liittyvää verbiä figere (tekstissä tosin fingere), jonka yhteydessä esiintyy myös selittävä verbi penetrare.

Viilto on jälleen kerran ongelmallisin. Kirjassa näyttäisi esiintyvän alaviilto puolenvaihtoa vastaan, jossa suorittaja ‘attingit manus nudas’; attingere kuitenkin vittaa vain osumiseen (tai ylettymiseen), ei liikkeen laatuun, ja toisaalla samaa verbiä käytetään toisaalla ilmeisesti juuri lyönnistä (plaga).

Tekijyydestä

Teoksella on tyypillisesti tekijä. Tekijä käy yleensä ilmi tekstin alkusanoista (incipit), ja parhaassa tapauksessa asiassa ei ole mitään epäselvää. Esimerkiksi Julius Caesarin Gallian sodan käsikirjoituksissa on sellaisia mainintoja kuin incipiunt libri gaii iulii caesaris belli gallici de narratione temporum’. Tällaista nimitettäköön askriptioksi. Teos voidaan kuitenkin laittaa henkilön nimiin myös muuten: esimerkiksi Orosius mainitsee, että Gallian sodan on kirjoittanut Suetonius (Historiae adversus paganos 6,7,2). Ylipäänsä jonkun teoksen voidaan kirjallisuushistorian keinoin katsoa olevan jonkun tunnetun auktorin kirjoittama askription puuttuessa tai siitä huolimatta. Tällaista toimenpidettä nimitettäköön attribuutioksi. Sanottakoon vielä, että Suetoniukselle Gallian sodan askriboi myös vanhimman käsikirjoituksen alkusanat päättävä ‘incipit liber suetonii’.

Kamppailukirjallisuuden maailmassa tapahtuu myös kaikenlaista kummaa.

Rooma, Accademia Nazionale dei Lincei, Cod. 44. A. 8, fol. 2v.

Käsikirjoitus Rooma, Accademia Nazionale dei Lincei, Cod. 44. A. 8 on vuonna 1452 päivätty kokoelma lyhyehköjä miekkailu- ja painiteoksia. Ensimmäisenä löytyvät Liechtenauerin runo (‘dye zedel der Ritterlichen kunst des fechtens’), joka käsittelee pitkää miekkaa, kamppailua ratsain sekä taistelumiekkailua lyhyellä miekalla, sekä runon selitykset (‘die Glos vnd die auslegung der zedel’). Näitä seuraa Andres Liegnitzerin, Martin Hundfeldin, Ottin ja Peter von Danzigin nimiin askriboituja tekstejä.

Wierschin huomauttaa väitöskirjansa käsikirjoitusbibliografiassa (1965, s. 35), että edesmennyyttä ilmaiseva formula ‘dem got genädig sey’ löytyy kaikkien paitsi viimeisenä esiintyvän Peter von Danzigin kohdalta, minkä perusteella kyseessä saattaisi olla Peterin laatima kokoelma liechtenaueriaanisesta opista.

Myöhemmin Hans-Peter Hils lähtee siitä, että käsikirjoitus on Peterin laatima (1985, s. 110-112, 154). Hils kuitenkin toteaa, että Peterin oma kontribuutio rajoittuu käsikirjoituksen lopusta löytyvään taistelumiekkailuselostukseen Liechtenauerin säkeistä, vaikka Peter esittääkin alusta löytyvät, Sigmund Ringeckiltä kopioimansa (!) selostukset ominaan.

Vaikka Peteriä ei yleensä pidetä kyseisten glossien laatijana (poikkeuksena esim. Żabiński), edellä sanotun johdosta Peter von Danzigin nimi on kiinnittynyt ilmeisen pysyvästi kyseiseen koodeksiin (esim. Hagedorn, Tobler, Harry R.). Huolimatta Hilsin Ringeck-attribuutiosta alun glossia pidetään anonyymeina.

Mutta mitä asiasta voidaan sanoa näytön perusteella? Alla selitysosuuksien incipitit Rooman käsikirjoituksesta:

Alhÿe hebt sich an die Glos vnd die auslegung der zedel des langen swertz Die gedicht vnd gemacht hat Johannes liechtenauer (fol. 9v)
Hÿe hebt sich an glos vnd die aus legung der zetel der kunst des Roß vechtens die gedicht vnd gemacht hat Johannes liechtenawer (fol. 39v)
All hye hebt sich an die glos vnd die aus legung der zedel der kunst des kampffechtens Die gedicht vnd gemacht hat Johannes liechtenawer (fol. 53r)

Kukin incipit toteaa edelleen, että Liechtenauer antoi kirjoittaa oppinsa salaisilla sanoilla (‘mit verporgen vnd verdackten worten’), jotka seuraavaksi selitetään. Koska ketään muuta tekijää ei mainita edes epäsuorasti, voidaan katsoa, että yllä olevat katkelmat askriboivat myös selityksen (glos ja auslegung) Liechtenauerille. Vertailun vuoksi Peterin tuotoksen incipit:

Hÿe hebt sich an die glos vnd die auslegung der kunst des kampffechtens die do geticht vnd gemacht hat Peter von danckgs zů Ingelstat vber den text den do hat gesatzt Johannes liechtenauer (fol. 108r)

Muotoilu on lähes identtinen edellisten kanssa, ja on selvää, että alleviivatun relatiivipronominin vittauskohde on die glos und die auslegung, jonka tekijäksi siis Peter tässä nimetään. On kuitenkin mahdollista, että edellisten tapauksessa relatiivipronominin korrelaatti onkin die zedel. Liechtenauerin pitkää miekkaa käsittelevän runon incipit:

Alhÿe hebt sich an dye zedel der Ritterlichen kunst des fechtens dye do geticht vnd gemacht hat Johans Liehctenawer (fol. 3r)

Voisi siis ajatella, että koko rimpsu on vain otettu tästä glossiin määreeksi lausekkeelle die glos und die auslegung. Lisäksi “poikkeus vahvistaa säännön” -periaatteella maininta siitä, että Liechtenauer kirjoi(tu)tti oppinsa salaisilla sanoilla eli runomuodossa, viittaisi siihen, hän ei kirjoittanut opin selityksiä, mutta muutakin näyttöä on.

Jos lähdetään siitä oletuksesta, että edellä mainitut Sigmund Ringeckin glossat ovat versio samasta teoksesta (tai teoksista) kuin Rooman käsikirjoituksessa, on syytä katsoa, millainen niiden (Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C 487) incipit on:

Hie hept sich an die vßlegung der zedel, in der geschriben stett die ritterlich kunst des langen schwerts, die gedicht vnd gemacht hat Johannes Lichtenawer … Vnd die selbigen verborgnen vnd verdeckte wort hatt maister Sigmund, ain Ringeck … glosieret vnd außgelegt (fol. 10v)

Tässä tehdään melko selväksi, että zedel on Liechtenauerin laatima, mutta selitykset on kirjoittanut Sigmund Ringeck. Kaikki Sigmund -askription sisältävät käsikirjoitukset ovat peräisin vasta 1500-luvulta, mutta tämähän ei välttämättä todista mitään itse teoksen iästä. Joka tapauksessa teoksen transmissiossa ainoa yksiselitteinen askriptio on Sigmundille, joten ei olisi mitenkään mieletön hypoteesi ulottaa tämä attribuutio arkkityyppiin ja siten – riippuen tekstihistoriasta – myös Rooman käsikirjoituksen selostuksiin.

Muuan lyhytmiekkateksti

Johannes Liechtenauer runoili kamppailusta sekä ratsain että jalan, haarniskassa ja ilman. Miekkailu ilman haarniskaa tapahtuu pitkällä miekalla (mit dem langen schwert) eli pitäen miekkaa kaksin käsin kahvasta; haarniskoituna tapahtuva taistelumiekkailu (kampffechten) puolestaan tapahtuu keihäin, painiottein ja lyhyellä miekalla (mit dem kurczen schwert) eli pitäen vasemmalla kädellä miekan puolivälistä (kuten kuvassa alhaalla).

Liechtenauerin taistelumiekkailun miekkaa koskeva osa alkaa seuraavasti (Wierschinin editiosta, s. 152, säejako minun):

Wo man von schaiden
schwert zucken sicht von jn baiden,
so soll man stercken.
Die schutten recht eben mörcken.

Suomeksi mahdollisesti jotain sen suuntaista kuin ‘kun nähdään, että molemmt ovat vetäneet miekat esiin, silloin on vahvistettava ja muistettava vallit’. Stercken ja die schutten voidaan nähdä myös “muurien vahvistamisena” ja “piiritysvalleina” eli osana sotilasmetaforaa, jota käsittelin edellisessä konferenssiesitelmässäni, mutta palaan siihen toisella kertaa.

Taistelumiekkailua. (Augsburg, UB Augsburg – Oettingen-Wallersteinsche Bibliothek, Cod. I.6.4to.2, fol. 84v.)

Yllä olevaan pätkään löytyy Peter von Danzigin kirjoittama lyhyehkö selitys eli glossa käsikirjoituksesta Rooma, Biblioteca dell’Academia Nazionale dei Lincei e Corsiniana, 44 A 8 (fol. 112rv), jonka mukaan vahvistaminen viittaa siihen, että vasen käsi tarttuu säilän keskiosaan, ja vallit siihen, että on suojattava voimakkaasti ja tarpeeksi korkealla; lisäksi on yritettävä lyödä ja pistää vastustajaa ja varottava, jos vastustaja tekee valehyökkäyksen ponnella.

Samoihin säkeisiin on myös anonyymi glossa, joka löytyy käsikirjoituksesta Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 487 (fol. 98r-101v, 123rv, 126rv, ja 102r-103r, Wierschinin editio s. 152-154, 165-166; Wierschin jättää huomiotta sen, että toisen varoasennon lopun ja kolmannen alun sisältävät lehdet ovat väärässä paikassa; digiversiossa lehdet ovat 122 ja 125, ja muu teksti alkaa lehdeltä 97). Tämä edellistä huomattavasti pidempi teksti antaa ymmärtää, että die schutten viittaa Martin Hundfeldin vastaavasta tekstistä tuttuun neljään varoasentoon (die vier hůten mitt dem kurtzen schwert), joista vastustajaa pistetään, ja stercken siihen, että jos vastustaja sitoo aseen, on todettava, onko hän kova vai pehmeä (hert oder waich am schwert), ja toimittava sen mukaan. Tätä seuraa joukko kustakin varoasennosta alkavia esimerkkejä, joita on yhteensä parisenkymmentä kappaletta.

Kiinnostavaa tässä on se, että se vaikuttaa muodostavan oman Liechtenauerin säkeistä itsenäisen kokonaisuutensa, mikä ei ole sinänsä tavatonta, sillä runosäkeillä on – kuten Lecküchnerilläkin – lähes paratekstuaalinen funktio sisällyluettelona. Genren näkökulmasta kiinnostavinta on kuitenkin se, miten teksti eroaa Liechtenauerin esitystavasta siinä, että teksti jakaantuu varoasentohin, ja että varoasennot on numeroitu yhdestä neljään eikä nimetty enemmän tai vähemmän kummallisilla nimillä. Näiltä osin kyseessä on sama formaatti, joka tavataan myös vanhimmassa tunnetussa lähteessä eli I.33:ssa, ja henkisesti lähellä yhtä lailla varhaisen Fiore dei Liberin numeroituja mestareita, joiden alle liikkeet ja vastaliikkeet on järjestetty.

Aika, ajoitus ja Aristoteles

Luin tänä aamuna Ken Mondscheinin artikkelin ‘The Medieval Experience of Time: Aristotle, Universals, and Technologies’ (teoksessa “Can These Bones Come to Life?” Insights from Reconstruction, Reenactment and Recreation, 2014). Artikkelissaan Mondschein viittaa Aristoteleen Fysiikasta löytyvään määritelmään ajalle, jonka hän antaa englanniksi muodossa “the number of the motion with respect to the before and after”.

(Tuija Jatakarin ja Kati Näätsaaren käännöksessä ‘aika on  liikkeen luku aikaisemman ja myöhemmän mukaan’; kreikaksi kohta kuuluu ‘τοῦτο γάρ ἐστιν ὁ χρόνος, ἀριθμὸς κινήσεως κατὰ τὸ πρότερον καὶ ὕστερον’, 219b.)

Konkreettisena esimerkkinä aristoteelisesta aikakäsityksestä Mondschein mainitsee käsikirjoituksesta Nürnberg, GNM, Hs. 3227a löytyvän miekkailutekstin (s. 34):

Making explicit use of Aristotelian terminology, Liechtenauer tells us that, “Movement, that beautiful word, is a heart and a crown to fencing” (Motus das worte schone / ist des fechtens eyn hort und krone). He then speaks of the “before”, “after,” and “during” of an action (vor, nach, indes), following the Aristotelian dictum concerning the “number of the motion.”

Koodeksista löytyy kyllä eksplisiittinen viittaus Aristoteleeseen, vaikka kyseinen (asiayhteyteen huonosti sopiva sitaatti) onkin Retoriikasta eikä Tulkinnasta, kuten anonyymi auktori itse väittää. Mutta onko motus tarpeeksi eksplisiittisen aristoteelinen termi? Jacobus Veneticuksen ja Vilhelm Moerbekeläisen keskiaikaisissa käännöksissä kohta kuuluu seuraavasti: ‘hoc enim est tempus: numerus motus secundum prius et posterius.’

‘als aristotyles spricht in libro peri armenias’ Nürnberg, GNM, Hs. 3227a fol. 22v.

On kieltämättä kiinnostavaa, että motus on annettu runosäkeessä latinaksi eikä saksaksi. Entä voidaanko vor, nach ja indes nostaa eksplisiittisesti Fysiikasta? Aristoteleen kyseisessä kohdassa pyörittelemät käsitteet ovat “aikaisempi”, “myöhempi” ja “nyt”, latinaksi prius, posterius ja nunc (kreikaksi τὸ πρότερον, τὸ ὕστερον ja τὸ νῦν; kreikaksi voi kätevästi mistä vaan tehdä substantiivin lisäämällä eteen artikkelin).

Jos liechtenaueriaaniset ajoituskäsitteet olisi nostettu suoraan aristoteliaanisesta aikakäsityksestä (tai siitä tekstistä ja kielestä, jolla sitä on opetettu), olisi outoa, että vain vähiten tärkeä sana motus olisi latinaksi, ja että indes ei vastaa latinan sanaa nuncFysiikasta löytyy kyllä in eodem tempore eli ‘samassa ajassa’, jolla viitataan “luvultaan samaan” liikkeeseen (erotuksena “lajiltaan” tai “suvultaan” samasta) eikä samanaikaisuuteen.

‘prius parata’. Leeds, RA, MS I.33, fol. 32v.

Mondschein viittaa myös I.33:een (s. 35):

The bulk of this 34-folio [sic] consists of exemplary “plays,” or sequences of actions, performed by a fencing master (the sacerdos, or priest) and his student (the scolaris). In other words, following the common medieval model of education, the reader is expected to follow a model. There is no theorization of time; the action-and-response format described in the manuscript could equally belong to a closed motor skill (such as a sword-dance) as an open motor skill (that is, actual fencing, with its tactical use and variation of time). Such information was probably transmitted in person.

Toisin kuin yllä sanotusta voisi ehkä ymmärtää, I.33:ssa on kuitenkin kohtia, joissa jompikumpi osapuoli päihittää toisen liikuttuaan ensin tai olemalla asemansa puolesta nopeampi (esim. ‘obsidentis prius est intrare’, fol. 6r; ‘scolaris […] cum esset in actu ducendi plagam […] sacerdos uero antequam scolaris ducat gladium suum ad terminum debitum recipit plagam’, fol. 31r; ‘Walpurgis recipit schiltslac quia erat superior et prius parata’, fol. 32v), vaikka käsitteitä vor, nach ja indes ei suoraan nimetäkään.