Turnajaisviikonlopusta ja kuoppapainista

Kuten vuosi sitten, vietimme jälleen koko perheen voimin viime viikonlopun Hämeenlinnassa osallistuen turnajaisviikonloppuun sen molempina päivinä.

Olin harmillisesti unohtanut edellisessä kirjoituksessani esittämäni lipunmyyntiin kohdistuvan kritiikin. Toisin kuin edellisvuonna, tällä kertaa Kansallismuseon sivuilla ei lukenut, että tapahtumaan olisi päässyt Museokortilla, vaan että ‘[t]apahtumaan on kiinteä päivän lipunhinta kaikille kävijöille 5 € / kävijä kaikille kävijöille’ (sic). Lipunmyyntikojulla ei ollut Museokortti-kohteissa yleensä nähtävää Museokortti-kuvaa. Toisena päivänä viimevuotinen tilanne palasi kuitenkin mieleeni, ja erikseen kysyttäessä sisäänpääsy onnistui myös Museokortilla. Minua ei haittaisi, jos tällaisen erityistapahtuman yhteydessä Museokortti ei riittäisi sisäänpääsyyn, mutta on kummallista, että sen kelpoisuutta ei tuoda normaalilla tavalla esille. En haluaisi ajatella, että kyse on tahallisesta toiminnasta, mutta siltä alkaa vahvasti vaikuttaa.

Itse ohjelma oli oleellisilta osin sama kuin edellisellä kerralla, paitsi että yleisöluentoja ei tällä kertaa ollut lainkaan. Molempina päivinä oli sateista, mutta se ei juurikaan menoa haitannut. Härkätien Leikarit olivat jälleen kerran mahtavia.

Asemiehet elävöittävät miekkailuharjoittelua.

Harmaasudet ja WarusSeppäin Kilta esittivät erilaisia “asemiesten mittelöitä” eli mätkivät toisiaan tussakoilla ja teräsaseilla. Erityisen kiinnostavana lisänä nähtiin myös muutama erä kuoppapainia.

Kuoppapaini (Ringen im Grüblein) on eräänlainen painin muoto, jossa yhden ottelijan on pidettävä toinen jalkansa (matalassa) kuopassa ja toisen on seistävä yhdellä jalalla. Häviäjä on roolista riippuen se, jonka jalka liikkuu pois kuopasta tai jonka toinen jalka osuu maahan.

Krakova, Biblioteka Jagiellońska, MS Germ. quart. 2020, fol. 123v.

Kuoppapainia koskevat lähteet ovat hyvin vähäisiä. Varhaisin kuoppapainin epäsuorasti mainitseva lähde on Hans Wurmin ns. Landshuter Ringerbuch, jonka kolme tunnettua versiota ajoittuvat parin vuosikymmenen tarkkuudella 1500-luvun alkuun. Painetun kirjan kanssa samasta lähteestä ammentaa luksuskäsikirjoitus Krakova, Biblioteka Jagiellońska, MS Germ. quart. 2020, joka lienee laadittu 1500-luvun toisella vuosikymmenellä. Kuoppapainia käsitellään sivuilla 122r-128r. Myös Fabian von Auerswaldin vuonna 1539 Wittembergissä ilmestyneen painikirjan Ringer Kunst lopussa on muutama kappale kuoppapainista. Auerswald antaa ymmärtää, että kyseessä on menneiden aikojen tapa painia (‘wie man vorzeiten im Grüblein gerungen hat’) ja toteaa, että sitä on hauska katsella. (Auerswaldin kuvamateriaali on kuoppapainia lukuun ottamatta plagioitu Paulus Hector Mairin kokoomateokseen.)

Landshuter Ringerbuch on ilmestynyt värifaksimilena Hans Bleibrunnerin toimittamana vuonna 1969. Auerswaldin kirja on ilmestynyt uusintapainoksena Leipzigissa 1869 G. A. Schmidtin toimittamana, 1887 Berliinissä Ernst Wasmuthin toimittamana, tuoreempana (ja läpipiirtämättömänä) versiona vuonna 1987 Günter Wittin ja Günther Wonnebergerin kommentoimana ja vielä tuoreemmin teoksessa Chronik alter Kampfkünste (2003).

Kuoppapainia koskevasta tutkimuskirjallisuudesta mainittakoon tietysti Helmut Minkowskin Ringen im Grüblein (1963) sekä edellisen tulkintoja kritisoiva, Rainer Wellen painia ylipäänsä käsittelevä “…und wisse das alle höbischeit kompt von deme ringen” (1993, sivut 152-159) sekä saman tekijän Ein unvollendetes Meisterwerk der Fecht- und Ringkampfliteratur des 16. Jahrhunderts sucht seinen Autor (2017). Minkowskin kirja sisältää jäljennöksinä Hans Wurmin kirjan kolme tunnettua versiota sekä Krakovan käsikirjoituksen ja Auerswaldin kuoppapainia koskevat osat; Wellen jälkimmäinen teos sisältää edition koko mainitusta käsikirjoituksesta.

Melkein osuma.

Palatakseni turnajaisviikonloppuun mainittakoon lopuksi, että Rohan Tallien turjanais-show oli sama kuin viime kerralla ja aivan yhtä viihdyttävä. Sunnuntaina Jaakko Nuotio sai ilmeisesti tällin päähänsä. Yhdellä ratsuista oli silmäsuojukset. En osaa sanoa, oliko kyseessä sama ratsu, joka sai peitsestä silmäänsä Turussa viime kesänä.

Konferenssiraportti

Kuten blogini säännölliset lukijat muistavat, olen ollut toukokuussa Leedsissä Royal Armouriesissa luennoimassa I.33:sta sekä viime että sitä edellisenä vuonna. Tänä vuonna vastaavan tapahtuman yhteydessä järjestettiin kuitenkin konferenssi, jonka esitelmäkutsun julkaisin aiemmin. Raportoin tapahtumasta kiireen ja muiden tekosyiden vuoksi vähän jälkijunassa.

Keynote-luennon piti I.33-tutkimuksen pioneeri Jeffrey L. Forgeng. Forgeng käsitteli I.33:n tutkimushistoriaa omasta erityisestä näkökulmastaan tuoden kiinnostavalla tavalla esille olosuhteet, joissa I.33 tuli laajempaan tietoisuuteen 1990-luvulla.

Seuraavana oli oma esitelmäni otsikolla ‘Liber vetustissimus: Reception history of MS I.33’. Otsikko saattaa tuoda mieleen Turussa toissa syksynä pitämäni esitelmän, mutta sisältö oli käytännössä täysin eri. Kolmantena Stuart Peers esitti, että I.33 käsittelee oikeudelliseen kaksintaisteluun valmistautumista viitaten Sachsenspiegeliin. Yhtenä lähtökohtanaan hän käytti kirjallisuudessa viitattua Alphons Lhotskyn kirjoittamaa lappua, jonka mukaan I.33 on peräisin 1200-luvun lopun Würzburgista. (Parhaan tietoni mukaan tällaista lappua ei ole olemassa, kyse on rikkinäisestä puhelimesta.)

Jeffrey puhuu.

Lounastauon jälkeisessä sessiosa Herbert Schmidt puhui siitä, mihin tarkoitukseen I.33 on hänen mielestään kirjoitettu. Tämän jälkeen Cornelius Berthold ja Ingo Petri esittivät varsin perustellun ja oikeana pitämäni näkemyksen siitä, että kuvituksissa näkyvät terien risteämiset eivät merkitse sitä, että kärjet osoittavat kohti maata, vaan tarjoavat vain mahdollisuuden nähdä, miten päin miekat ovat ristissä. Lopuksi kollegani Rolf Warming puhui (vaihteeksi) viikinkikilvistä kiinnittäen erityistä huomiota skandinaaviseen kupurakilven käyttöön.

Kahvitauon jälkeen kuultiin päivän lopuksi vielä kaksi esitystä. Ensimmäisessä Dieter Bachmann esitti omalaatuisen näkemyksensä I.33:n didaktisen runouden olemuksesta, minkä jälkeen miekkailuopettaja David Rawlings kertoi, millaista jalkatyötä hän tykkää käyttää miekan ja kupuran kanssa.

Konferenssia seurasi viikonlopun mittainen käytännönläheisempi osuus. Itse pidin molempina päivinä työpajan Heinrich von Günteroden tulkinnoista I.33:n teknisestä sisällöstä. Pidin myös tästä aiheesta  lauantaina lyhyen esitelmän. Muuten olin mukana, kun osallistujat vierailivat kirjastossa ihastelemassa alkuperäistä käsikirjoitusta.

Ohjelmaan kuului myös tuttuun tapaan tutustuminen museon esineistöön. Vanhoja tuttuja esineitä olivat kolmetuhatta vuotta vanha pronssimiekka (IX.7887), muutama muu miekka (IX.5614, IX.13, IX.1083, IX.915, IX.1106), messer-tyyppinen miekka (IX.5608), flaamilainen sapeli (IX.634), korikahvamiekka (IX.4427) sekä joukko kupurakilpiä (V.21, V.110, V.47, V.94).

Uusia tuttavuuksia olivat englantilainen munaskutikari 1400-luvulta (X.1743), mannereurooppalainen puolentoista käden miekka 1400-luvun alusta (ainakin terän osalta, IX.32), englantilainen, piikkiporan näköinen kiekkotikari 1400-luvulta (X.1708), sveitsiläinen (tai sksalainen) baselardi 1400- ja 1500-lukujen vaihteesta (IX.3482), italialainen väistötikari 1600-luvun puolivälistä (X.367), eksoottisempi sudanilainen kaskara 1800-luvulta (XXVIS.63) ja espanjalainen kuppikahvarapiiri 1600-luvulta (IX.884).

Kuvatodiste työnteosta.

Maanantaina ennätin vielä viettää aikaa kirjastossa ennen lähtöä kohti Manchesterin lentokenttää.

Tekijyydestä

Teoksella on tyypillisesti tekijä. Tekijä käy yleensä ilmi tekstin alkusanoista (incipit), ja parhaassa tapauksessa asiassa ei ole mitään epäselvää. Esimerkiksi Julius Caesarin Gallian sodan käsikirjoituksissa on sellaisia mainintoja kuin incipiunt libri gaii iulii caesaris belli gallici de narratione temporum’. Tällaista nimitettäköön askriptioksi. Teos voidaan kuitenkin laittaa henkilön nimiin myös muuten: esimerkiksi Orosius mainitsee, että Gallian sodan on kirjoittanut Suetonius (Historiae adversus paganos 6,7,2). Ylipäänsä jonkun teoksen voidaan kirjallisuushistorian keinoin katsoa olevan jonkun tunnetun auktorin kirjoittama askription puuttuessa tai siitä huolimatta. Tällaista toimenpidettä nimitettäköön attribuutioksi. Sanottakoon vielä, että Suetoniukselle Gallian sodan askriboi myös vanhimman käsikirjoituksen alkusanat päättävä ‘incipit liber suetonii’.

Kamppailukirjallisuuden maailmassa tapahtuu myös kaikenlaista kummaa.

Rooma, Accademia Nazionale dei Lincei, Cod. 44. A. 8, fol. 2v.

Käsikirjoitus Rooma, Accademia Nazionale dei Lincei, Cod. 44. A. 8 on vuonna 1452 päivätty kokoelma lyhyehköjä miekkailu- ja painiteoksia. Ensimmäisenä löytyvät Liechtenauerin runo (‘dye zedel der Ritterlichen kunst des fechtens’), joka käsittelee pitkää miekkaa, kamppailua ratsain sekä taistelumiekkailua lyhyellä miekalla, sekä runon selitykset (‘die Glos vnd die auslegung der zedel’). Näitä seuraa Andres Liegnitzerin, Martin Hundfeldin, Ottin ja Peter von Danzigin nimiin askriboituja tekstejä.

Wierschin huomauttaa väitöskirjansa käsikirjoitusbibliografiassa (1965, s. 35), että edesmennyyttä ilmaiseva formula ‘dem got genädig sey’ löytyy kaikkien paitsi viimeisenä esiintyvän Peter von Danzigin kohdalta, minkä perusteella kyseessä saattaisi olla Peterin laatima kokoelma liechtenaueriaanisesta opista.

Myöhemmin Hans-Peter Hils lähtee siitä, että käsikirjoitus on Peterin laatima (1985, s. 110-112, 154). Hils kuitenkin toteaa, että Peterin oma kontribuutio rajoittuu käsikirjoituksen lopusta löytyvään taistelumiekkailuselostukseen Liechtenauerin säkeistä, vaikka Peter esittääkin alusta löytyvät, Sigmund Ringeckiltä kopioimansa (!) selostukset ominaan.

Vaikka Peteriä ei yleensä pidetä kyseisten glossien laatijana (poikkeuksena esim. Żabiński), edellä sanotun johdosta Peter von Danzigin nimi on kiinnittynyt ilmeisen pysyvästi kyseiseen koodeksiin (esim. Hagedorn, Tobler, Harry R.). Huolimatta Hilsin Ringeck-attribuutiosta alun glossia pidetään anonyymeina.

Mutta mitä asiasta voidaan sanoa näytön perusteella? Alla selitysosuuksien incipitit Rooman käsikirjoituksesta:

Alhÿe hebt sich an die Glos vnd die auslegung der zedel des langen swertz Die gedicht vnd gemacht hat Johannes liechtenauer (fol. 9v)
Hÿe hebt sich an glos vnd die aus legung der zetel der kunst des Roß vechtens die gedicht vnd gemacht hat Johannes liechtenawer (fol. 39v)
All hye hebt sich an die glos vnd die aus legung der zedel der kunst des kampffechtens Die gedicht vnd gemacht hat Johannes liechtenawer (fol. 53r)

Kukin incipit toteaa edelleen, että Liechtenauer antoi kirjoittaa oppinsa salaisilla sanoilla (‘mit verporgen vnd verdackten worten’), jotka seuraavaksi selitetään. Koska ketään muuta tekijää ei mainita edes epäsuorasti, voidaan katsoa, että yllä olevat katkelmat askriboivat myös selityksen (glos ja auslegung) Liechtenauerille. Vertailun vuoksi Peterin tuotoksen incipit:

Hÿe hebt sich an die glos vnd die auslegung der kunst des kampffechtens die do geticht vnd gemacht hat Peter von danckgs zů Ingelstat vber den text den do hat gesatzt Johannes liechtenauer (fol. 108r)

Muotoilu on lähes identtinen edellisten kanssa, ja on selvää, että alleviivatun relatiivipronominin vittauskohde on die glos und die auslegung, jonka tekijäksi siis Peter tässä nimetään. On kuitenkin mahdollista, että edellisten tapauksessa relatiivipronominin korrelaatti onkin die zedel. Liechtenauerin pitkää miekkaa käsittelevän runon incipit:

Alhÿe hebt sich an dye zedel der Ritterlichen kunst des fechtens dye do geticht vnd gemacht hat Johans Liehctenawer (fol. 3r)

Voisi siis ajatella, että koko rimpsu on vain otettu tästä glossiin määreeksi lausekkeelle die glos und die auslegung. Lisäksi “poikkeus vahvistaa säännön” -periaatteella maininta siitä, että Liechtenauer kirjoi(tu)tti oppinsa salaisilla sanoilla eli runomuodossa, viittaisi siihen, hän ei kirjoittanut opin selityksiä, mutta muutakin näyttöä on.

Jos lähdetään siitä oletuksesta, että edellä mainitut Sigmund Ringeckin glossat ovat versio samasta teoksesta (tai teoksista) kuin Rooman käsikirjoituksessa, on syytä katsoa, millainen niiden (Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C 487) incipit on:

Hie hept sich an die vßlegung der zedel, in der geschriben stett die ritterlich kunst des langen schwerts, die gedicht vnd gemacht hat Johannes Lichtenawer … Vnd die selbigen verborgnen vnd verdeckte wort hatt maister Sigmund, ain Ringeck … glosieret vnd außgelegt (fol. 10v)

Tässä tehdään melko selväksi, että zedel on Liechtenauerin laatima, mutta selitykset on kirjoittanut Sigmund Ringeck. Kaikki Sigmund -askription sisältävät käsikirjoitukset ovat peräisin vasta 1500-luvulta, mutta tämähän ei välttämättä todista mitään itse teoksen iästä. Joka tapauksessa teoksen transmissiossa ainoa yksiselitteinen askriptio on Sigmundille, joten ei olisi mitenkään mieletön hypoteesi ulottaa tämä attribuutio arkkityyppiin ja siten – riippuen tekstihistoriasta – myös Rooman käsikirjoituksen selostuksiin.