Myrkkyoppia

Fiore dei Liberin kamppailukirjasta 1400-luvun alusta löytyy azza- eli varsikirvesosion lopusta resepti sokaisevalle jauheelle, joka voidaan piilottaa kirveen sisään ja heittää sieltä vastustajan silmille (Los Angeles, J. Paul Getty Museum, MS Ludwig XV 13, f. 37v, ed. Malipiero, 243):

Piglia la latte delo titimallo e seccalo al sole overo in forno caldo e fane polvere e piglia di questa polvere unçe II e una unza de polvere de fior de preda e mescola insembre

‘Ota tyräkin maitiaisnestettä ja kuivaa se auringossa tai kuumassa uunissa ja tee siitä jauhetta ja ota tästä jauheesta kaksi unssia ja yksi unssi alunajauhetta ja sekoita ne yhteen.’

Käsittelen tässä kirjoituksessa lyhyesti mainittuja ainesosia.

Kuningashahmo (oik.) sokaisee vastustajansa (vas.). Los Angeles, J. Paul Getty Museum, Ludwig XV 13, f. 37v.

Ainekset ovat alkukielellä titimallo ja fior de preda. Titimallo, latinaksi titimallus tai tithymallus, tarkoittaa tyräkkiä. Tyräkkilajien lääkinnällisestä käytöstä löytyy runsaasti tietoa antiikin ja keskiajan kirjallisuudesta. Plinius vanhempi mainitsee, että maitiaisnestettä kerättäessä on varottava, ettei se joudu silmiin (Naturalis historia 26,39). Isidorus luonnollisesti antaa nimitykselle titimallus etymologisen selityksen muttei käsittele sen polttovaikutusta (17,9). Vincent Beauvais’lainen kertoo, että maitiaisneste puhdistaa vihreän sapen (Speculum doctrinale 12,87). Hieman obskyyrimpi keskiaikainen teksti, joka tunnetaan nimellä tractatus de herbis, löytyy käsikirjoituksesta British Library, Egerton 747. Tyräkkiä käsittelevästä kappaleesta löytyy seuraava kohta (f. 101r):

lac eius in uere colligitur. caute est colligendum ex infusione enim eius facile manus excoriantur, quod si contingat fricetur pars lesa cum suco solatri, siue ex alio suco frigido.

‘Sen maitiaisneste kerätään keväällä. Se on kerättävä varovasti, sillä joutuessaan käsille se polttaa välittömästi. Jos näin tapahtuu, vammaan hierotaan koison maitiaisnestettä tai jotain muuta kylmää maitiaisnestettä.’

Tässä “kylmä” on ymmärrettävä humoraaliopin terminä: tyräkki – kuten aluna (f. 3r) – on tekstin mukaan “kuumaa” ja “kuivaa”.

C. Lagomarsini, ‘Un manuale d’armi d’inizio sec. XV’, Studi di filologia italiana 69 (2011), 257–291 selittää ilmaisun fior de preda seuraavasti:

fior de preda 243 designa l’allume potassico naturale, anche detto lume di piuma, e rimanderei alla forma metatetica dell’emiliano e del veronese preda

Fior de preda on siis kaliumaluna (allume potassico), joka tunnetaan myös nimellä lume di piuma. (Preda on kiinnostava metateesi, kun sanan pohjalla on latinan petra, josta myös standardi-italian pietra). Kyseessä on siis sananmukaisesti ‘kalliokukka’ eli ‘sulka-aluna’. Jälkimmäisen nimityksen alaviitteessä viitataan Venetsiassa vuonna 1555 ilmestyneeseen parfyymikirjaan Notandissimi secreti de l’arte profumatoria, jonka reseptit sisältävät myös samaista ainetta.

Titimallus. British Library, MS Egerton 747, f. 101r.

Dizionario universale critico enciclopedico della lingua italiana kertoo alunasta seuraavaa (1797, 1. nide, s. 82):

Allume di piuma, altre volte detto anche Scissile, È un allume naturale, composto di molte fila bianche, diritte, belle, e lucenti come cristallo, le quali formano di quà, e di là certe frange, quasi consimili agli spennacchi, o barbe delle piume. Alcuni, per la somiglianza, lo confondono coll’ Amianto.

Allume (kaiketi oikeampi kuin lume) di piuma eli scissile (‘lohkeava’) vastaa kuvauksen perusteella kaliumalunaa, josta todella lähtee luonnontilassa valkoisia töyhtöjä. Tässä yhteydessä kiinnostava on maininta, että jotkut sekoittavat sen samannäköiseen asbestiin (amianto). Hieman vanhempi lääkereseptiteos Ricettario Fiorentino (1626, s. 14) kertoo lohkeavasta alunasta (alume scissile) seuraavaa:

Adulterasi con la pietra Amianto detta volgarmente allume di piuma, ò fiore di pietra; conoscesi al gusto, che ella non è astringente come l’allume.

Tämän mukaan siis alume scissile sekoitetaan asbestiin (la pietra Amianto), joka tunnetaan myös nimillä allume di piuma ja fiore di pietra. Onneksi asbestin erottaa alunasta maun (!) perusteella, koska asbesti ei maistu karvaalta kuten aluna.

Alumen. British Library, MS Egerton 747, f. 3r.

Yllä olevan, tietenkin hyvin kapean katsauksen perusteella siis:

  1. (allume di piuma = allume scissile) ≠ amianto
  2. allume scissile ≠ (amianto = allume di piuma = fiore di pietra)

Selvää vaikuttaa olevan ainakin se, että aluna ja asbesti menevät sekaisin. Joka tapauksessa aluna vaikuttaa todennäköisemmältä ainesosalta sokaisupulveriin kun asbesti.

Miksi kaksintaistella

Tämä kirjoitus käsittelee oikeastaan enemmän tutkimus(lähi)historiaa kuin itse asiaa ja muistuttaa siitä, että käännökset ja edes editiot eivät aina korvaa alkuperäislähteitä.

Talhofferin Kööpenhaminan-käsikirjoitus (Det Kongelige Bibliotek, Thott 290 2º) on luultavasti hänen henkilökohtaisessa käytössään ollut mallikirja. Kirjasta löytyy paitsi kamppailu- ja Bellifortis-kuvia, myös selostuksen kaksintaisteluista (kempfen, f. 8r–10v). Vaikuttaa siltä, että Talhoffer on miekkailuopettajan ominaisuudessa valmentanut aatelisia kaksintaisteluihin, minkä vuoksi hänen itsensä on tietysti täytynyt olla perehtynyt aiheeseen.

Item zu dem ersten maul daz Im nymant gern sin Eer laut abschniden mit wortten ainen der sin genoß ist Er wolte Ee lieber mit im kempfen wie wol er doch mit recht wol von Im kem ob er wolte und darumb so ist kämpfen ain můtwill

‘Kukaan ei mielellään anna sellaisen, joka on hänen vertaisensa, riistää häneltä kunniaa sanoilla; hän haluaisi ennemmin taistella hänen kanssaan, vaikka voisi kyllä oikeutetusti poistua hänen luotaan, jos haluaisi, ja siksi taisteleminen on pahantahtoisuutta.’

(Ilmaisusta von jdm kommen vrt. Lutherin raamatunkäännöksen 1. Moos. 44:22.)

Kunnianloukkaukseen ei siis ole välttämätöntä vastata taistelulla. Edellisen jälkeen Talhoffer mainitsee seitsemän muuta syytä taistella:

Item der sachen und Ardickelen sind siben Darumb man noch pfligt zu kempfen
Item daz erst ist mortt
Daz ander verräterniß
Das dritt ketzerÿ
Daz vierd wölher an sinem herrn truloß wirt
Daz fünfft umb fanknuß in striten oder sunsst
Daz sechst um valsch
Daz sibent da ainer junckfrowen oder frowen benotzogt

‘On seitsemän asiaa ja artikkelia, joista on vielä tapana taistella: ensimmäinen on murha, toinen petos, kolmas harhaoppi, neljä uskottomuus herraansa kohtaan, viides vangitseminen kamppailussa tai muuten, kuudes valapatto, seitsemäs neidon tai rouvan hyväksikäyttö.’ En käsittele tätä listaa tässä enempää.

Kööpenhamina, Det Kongelige Bibliotek, Thott 290 2º, f. 8r.

Edellä käsitelty kohta löytyy myös Johann Carl Heinrich Dreyerin Rostockissa vuonna 1754 ilmestyneen teoksen Sammlung vermischter Abhandlungen zur Erläuterung der deutschen Rechte und Altertümer ensimmäisestä niteestä (s. 165). Siteeraan alla hänen lukutapansa ylemmästä kohdista:

Item zu dem erstenmaal, das jm niemant gern sin Eer laat abschneiden mit worten ainem der sin genoß ist, Er wolte lieber mit Im kampfen, wiewol es doch mit recht wol von Im käm, ob er wolte und darum ist kampfen ein mutwil.

Dreyerin kuvaus kyseisestä käsikirjoituksesta, joka sisältää yllä siteeratun kohdan, löytyy Gustav Hergsellin Prahassa vuonna 1889 julkaisemasta teoksesta Talhoffers Fechtbuch (Ambraser Codex) aus dem Jahre 1459 (s. 21). (Kyseessä on faksimile käsikirjoituksesta Wien, Kunsthistorisches Museum, MS KK5342, jota Hergsell erehtyy pitämään Dreyerin kuvaamana, nykyään Kööpenhaminassa olevana käsikirjoituksena vuodelta 1459.)

Ortografisten erojen lisäksi Dreyer lukee ainem eikä ainen ja es eikä er ja hyppää sanaa darum seuraavan sanan so yli. Ei käy ilmi, ymmärsikö hän tekstikohdan tästä johtuen merkittävästi eri tavalla kuin yllä oleva käännökseni.

Merkittävästi poikkeava lukutapa löytyy Jeffrey Hullin teoksesta Knightly Dueling vuodelta 2007 (joka sivumennen sanoen on muistaakseni viimeinen Akateemisesta kirjakaupasta löytämäni kirja aiheesta), joka sisältää myös englanninkielisen käännöksen:

Jtem zu dem ersten maul daz jm nymant gern sin Eer laut abschniden mit wortten ainem der sin genoß ist Er wolte Er hebet mit Jm kempfen wie wol er doch mit recht wol von Im kem ob er wölte und Darumb so ist kämpfen ain muotwill

 

Yet firstly this – nobody is happy when one of his comrades cuts him up with loud words. He who would have at dueling with such a comrade, indeed he is within his rights and may well fight him if he would. Thus dueling is wantonness.

(Transkriptista ovat vastanneet nimiösivun mukaan Monika Maziarz ja Grzegorz Zabinski.) Jo ensimmäisen virkkeen käännös on hieman erikoinen. Ilmeisesti Hull on käsittänyt verbimuodon laut (lasst) adjektiiviksi laut, mikä selittäisi sanan loud. Verbin abschnieden objekti sin Eer ‘kunniaansa’ on käännöksessä him. Keskimmäisen virkkeen osalta en osaa sanoa, miten kyseiseen käännökseen on päädytty.

Edellä käsitelty teos kannattaa ehkä kokonaisuudessaan jättää omaan arvoonsa, mutta kyseisen kohdan hämmentävät lukutavat ovat harmillisesti löytäneet tiensä myös tutkimuskirjallisuuteen.

Daniel Jaquet käsittelee kyseistä kohtaa artikkelissaan “Personne ne laisse volontiers son honneur être tranche. Les combat singuliers ‘judiciaires’ d’après les livres de combat” (teoksessa Armes et jeux militaires dans l’imaginaire xiie-xve siècles 2016, s. 389–412). Transkriptio löytyy sivulta  406 alaviitteestä 5. Huomion kiinnittävät ‘ainem der sin genoß ist’, ‘Er wolte Er hebat mit im kempfen’ ja ‘nit recht’ (joka tosin voi olla myös vain painovirhe). Ohessa samalta sivulta löytyvä ranksankielinen käännös:

En premier lieu, personne ne laisse volontiers son honneur être tranché tout haut par des mots de l’un de ses compagnons. S’il voulait le combattre à outrance, il le ferait en son plein droit et pourrait bien l’affronter s’il le souhaitait. Ainsi le combat à outrance est un acte de défi (můtwill).

Tässä on selvästi nähtävissä Hullin käännöksen vaikutus. Teoksessa Killing and Being Killed julkaistussa artikkelissa otsikolla “Six Weeks to Prepare for Combat” (2017, s. 131–163) on mukana käsitellyn kohdan osalta edellistä vastava lähde-editio Kööpenhaminan-käsikirjoituksen tekstistä (s. 155–159). Lähteeksi mainitaan [Dieter] Bachmannin verkosta löytyvä transkriptio, jonka tekijä on kuitenkin tarkistanut.

Viimeksi mainittu artikkeli on julkaistu uudestaan Michael Chidesterin toimittamassa, juuri ilmestyneessä oheisniteessä hänen tuottamaansa faksimileen käsitellystä Talhofferin käsikirjoituksesta (89–112).  Kyseinen nide on itsessään pienoinen pettymys, mutta tässä yhteydessä mainittakoon lievä toimitustyön kauneusvirhe, joka liittyy käsiteltyyn kohtaan. Jaquet’n lähde-edition lisäksi samassa niteessä on nimittäin transkriptio ja englanninkielinen käännös myös koko käsikirjoituksesta (s. 9–46). Transkription tekijäksi mainitaan edellä mainittu Dieter Bachmann. Transkription on tarkistanut ja tekstin kääntänyt Rebecca Garber. Transkriptio vastaa edellä siteerattua: ‘ainem der sin genoß ist’, ‘Er wolte Er hebet mit im kempfen’ ja ‘nit recht’. Käännös:

Item: Regarding the first point: that no one likes to have his honor loudly cut short with words by some-one who is his associate. He would rather fight with him, even though he could justifiably walk away from him if he wanted, and therefore fighting is [an act of] free will [that is legally unjustified].

Hieman yllättäen kohta ‘he would rather fight with him’ vastaa alkutekstin kohtaa ‘Er wolte Ee lieber mit im kempfen’, vaikka transkriptiossa lukee ‘Er wolte Er hebet mit im kempfen’. Käännöksessä kummittelee edelleen “loudly” (verbimuoto laut löytyy kyllä Grimmein sanakirjasta) ja turhan konkreettinen “cut short” (Grimmeiltä löytyy merkitys ‘ottaa pois’, esimerkkinä juuri kunnia). Tekijä ilmoittaa alussa, että käännös on ‘based on my extensive knowledge of [the] language’, mutta toteaa sen olevan vain ‘one interpretation’.

Lopussa olevan sanan muotwill käännöksessä viitataan Grimmein sanakirjasta löytyvään oikeushistorialliseen selitykseen. Ilmeisempi sanakirjalähde olisi varmaan erikoisalasanakirja Deutsches Rechstwörterbuch. Taivun tulkitsemaan sen tässä yhteydessä tarkemmin “pahantahtoisuudeksi” (DRW sv. Mutwille, III) omasta tahdosta tehdyn sijaan, mutta tästä voidaan tietysti keskustella.

Kuukauden kirja: Das erste deutsche Turnbuch (1871)

Kuukauden kirja on Karl Wassmannsdorffin Das erste deutsche Turnbuch (1871). Kirjan otsikko (‘ensimmäinen saksalainen urheilukirja’) viittaa varhaiseen kamppailupainatteeseen, joka tunnetaan yleensä Landshutin painikirjana (Landshuter Ringerbuch. Tämä laattakirja tunnetaan kolmena kappaleena: Hans Wurmin Landshutissa painama kappale löytyy Berliinin Kupferstichkabinetista, Johann Sittichin n. 1509 Augsburgissa ja (oletetusti) Matthias Hupfuffin Strassburgissa n. 1510 painamat kappaleet löytyvät Baijerin valtionkirjastosta signumeilla inc. s.a. 1584 ja 1142.

Kirjan kansi.

Berliinin kappaletta on käsitellyt J. D. Ferdinand Sotzmann artikkelissaan ‘Ueber ein unbekanntes xylographisches Ringerbuch’, joka ilmestyi kirjastoalan Serapeum-lehdessä vuonna 1844 (s. 33–44). Kaikki kolme ovat ilmestyneet faksimilena Helmut Minkowskin teoksessa Das Ringen im Grüblein vuonna 1963; Berliinin kappale ilmestyi laadukkaana värifaksimilena Hans Bleibrunnerin toimittamana vuonna 1969.

Wassmannsdorffin kirjassa on jäljennös silloisen Kuninkaallisen hovi- ja valtionkirjaston inkunaabelista nro. 1142. Ajoituksen osalta Wassmannsdorff viittaa Sotzmanniin, joka puolestaan nojaa Massmannin ilmoitukseen, että painate olisi kuulunut vuonna 1507 nürnbergiläisen lääkärin Hartmann Schedelin jäämistöön. Wassmannsdorff mainitsee Hainin Repertoriumista löytyvän Berliinin ja hänen jäljentämänsä kappaleen lisäksi kaksi laitosta samasta kirjasta, numerot 9802 ja 13916. Viimeksi mainittu on Münchenin inkunaabeli 1584, mutta ensiksi mainittu on itse asiassa Wassmannsdorffin jäljentämä kappale, vaikka hän ei sitä jostain syystä siksi tunnista.

Wassmannsdorff sanoo esipuheessaan julkaisevansa kirjan täydennyksenä vuonna 1870 ilmestyneeseen teokseensa Die Ringkunst des deutschen Mittelalters. Hän viittaa myös vuonna 1869 ilmestyneeseen uusintapainokseen Auerswaldin painikirjasta vuodelta 1539 ja ilmaisee halunsa tuoda sitä vanhemmat painiopit hänen aikansa painijoiden saataville.

Painiasento. ‘Das ist der recht stand und wag vor dem man.’

Kirjan ensimmäinen osa on siis jäljennös edellä mainitusta painipainatteesta. Kuvat on piirtänyt ilmeisesti Wassmannsdorfin laatimien kopioiden pohjalta sama G. A. Schmidt, joka jäljensi edellä mainitun Auerswald-uusintapainoksen kuvat. Yllä olevaa kuvaa voi verrata digitoituun alkuperäiseen.

Toinen osa sisältää täydennyksen edelliseen “1500-luvun kamppailukäsikirjoituksesta”, jonka Wassmannsdorff kertoo sen omistajan, baselilaisen H. Burckhardt-Schönauerin ystävällisesti antaneen hänen käyttöönsä. Kyseinen käsikirjoitus päätyi muutamien välikäsien kautta Berliinin valtionkirjaston kokoelmiin vuonna 1938. Toisen maailmansodan aikana se evakuoitiin muiden arvokkaiden käsikirjoitusten ja painatteiden mukana Sleesiaan, mistä se päätyi puolalaisten viranomaisten haltuun vuonna 1945. Vuodesta 1981 se on ollut käytettävissä Krakovassa Biblioteka Jagiellońskan kokoelmissa (Ms. Berol. germ. quart. 2020, KdiH 38.1.3). Kyseessä on siis tähän käsikirjoitukseen sisältyvä, painia käsittelevä “buech vom Fuesringenn” (f. 111r–121v). Tekstiedition lisäksi kirjaan on jäljennetty puolessa koossa viisi käsikirjoituksen kahdestakymmenestäyhdestä kuvasta. Tekstien yhteyteen on liitetty Berliinin laattakirjan vastaavat tekstit.

Kuoppapaini alkaa.

Samasta lähteestä on peräisin myös Wassmannsdorffin kirjan neljäs osa, joka käsittelee kuoppapainia (Ringen im Grüblein, f. 122r–128r). Tästä osiosta on tekstin lisäksi jäljennetty kuusi yhteensä seitsemästä kuvasta.

Wassmannsdorffin kopio Egenolffin kirjan kopiosta.

Lopuksi on mainittava vielä kirjan kolmas osa, jonka sisällön Wassmannsdorff laittaa kannessakin komeilevan Albrecht Dürerin nimiin. Hän nimittäin otaksuu, kuten Massmann ennen häntä, että Egenolffin kirjan painiotteet ovat alunperin Dürerin käsialaa. Sittemmin kadonnut Breslaun-käsikirjoitus on kuitenkin tiettävästi ollut Egenolffin kirjan painiotteilla täydennetty kopio Dürerin kirjasta, jonka alkuperäinen kappale löytyy Wienin Albertinasta (ks. edellinen kuukauden kirja -kirjoitukseni). Yhdestä kuvasta Wassmannsdorff tarjoaa vertailun vuoksi Egenolffin kirjasta löytyvän puupiirroksen jäljennöksen, jotta lukija näkisi, miten se poikkeaa Dürerin piirroksen yksinkertaisuudesta. Dörnhöfferin mukaan Wassmannsdorffin näkemys oli omiaan herättämään Dürer-tuntijoissa lähinnä huvittuneisuutta. Oletetut Dürer-jäljennökset Wassmannsdorff antaa alkuperäisessä koossaan; vesivärillä väritetyt kohdat on merkitty viivavarjostuksella (ks. kuva ylempänä), ja kirja sisältää myös väritysohjeet lukijalle, jolla on “taipumusta sellaiseen”.

Oppihistoriallisesti kiinnostavana seikkana mainittakoon, että Wassmannsdorff katsoo sekä Wienin- että Breslaun-käsikirjoitusten sisältävän lähinnä lainoja aiemminsta kamppailukirjoista, poikkeuksena jälkimmäisen painikuvat, joita hän pitää siis Dürerin omana tuotantona.

Millainen miekka

Harrastuskäyttöön on saatavilla paljon miekkoja, jotka on nimetty jonkin kamppailukirjallisen lähteen mukaan. Esimerkkinä mainittakoon Albionin “The Liechtenauer“. Ote tuotekuvauksesta:

This sword exhibits the handling characteristics of the swords used in the Liechtenauer’s manual of Armoured Fencing (Kampffechten or Harnischfechten) as recorded in the Codex 1449 manuscript compiled by Peter von Danzig in 1452, Danzig’s fechtbuch.

(Koskien Peter von Danzigin roolia kyseisessä kirjassa ks. “Tekijyydestä“.)

Mainittu lähde ei kuitenkaan selosta käytettävän miekan ominaisuuksia. Sikäli kuin kyseisen harjoitusmiekan ominaisuudet määräytyvät lähteen sisällön perusteella, ne perustuvat jo valmiiksi jonkun tekemään tulkintaan lähteen sisällöstä. On täysin mahdollista, että tarkka tieto varustuksesta, jota varten kyseinen oppi on kirjoitettu, voi muuttaa tulkintaa joiltakin osin. Joka tapauksessa tiedon siitä, millaisilla välineillä oppia on tarkoitus toteuttaa, pitäisi ainakin jossain määrin olla riippumaton kyseisestä opista ilman tällaisia välineitä tehdyistä tulkinnoista.

Ilmeinen toimintatapa on valmistaa historiallisten esineiden kopioita. Kamppailulähteeseen liittyvänä tapauksena mainittakoon Albionin “Royal Armouries I.33 Sword“. Tuotekuvauksesta:

Based on Oakeshott-type XII swords from the Royal Armouries collection, the I.33 Sword exhibits the look and handling characteristics of the swords used in the manuscript and at the time it was created.

Jos miekka on tarkka kopio säilyneistä aikalaismiekoista, voidaan varovasti otaksua, että sen avulla on mahdollista saada jonkinlaista uutta ymmärrystä itse lähteestä, jonka sisältämää kamppailuoppia sen avulla yritetään hahmottaa. Teräasekuraattori Bob Woosnam-Savage esittää kuitenkin seuraaavan varauksen:

Although there is of course no such thing as ‘the sword used in I.33’ in existence we feel that we have successfully recreated something that is akin to some of the swords depicted in this marvellous and fascinating work.

Kaikki edellä sanottu on oikeastaan vain hieman turvonnut johdatus siihen, että miekan ominaisuuksilla voi olla merkitystä miekkailuopin kannalta. Varsinainen aihe on Fiore dei Liberin (fl. n. 1410) Getty Museumin käsikirjoituksen haarniskamiekkailuosion lopussa olevat kuvat ja selostukset kahdesta miekasta.

Ensimmäinen miekka (225):

J. Paul Getty Museum, MS Ludwig XV 13, f. 35r.

Questa spada se ·usa per spada e per azza e non dè tagliare del elço in fin uno somesso apresso la punta; e de ·llì inanze vol tagliare e aver fina punta; e ·lo taglio vol esser di lungheza un somesso e ·lla rodeletta ch’·è sotto lo elzo vol posser corere in fin uno somesso apresso la punta, e non più. E ·llo elzo vol esser ben temperado e aver bona punta, e ·llo pomo vol esser grave, e quelle punte volen esser ben temperade e ben agude, e ·la spada vole esser grave di dredo e ·lizera denanzi, e vole esser di peso de V a VI libre; e segondo che l’·omo è ·grande e ·forte segondo quello vole armare.

‘Tämä miekka toimii miekkana ja kirveenä, ja sen ei tule olla terävä väistimestä vaaksan päähän kärjestä asti; ja siitä eteenpäin sen tulee leikata ja sillä tulee olla terävä kärki; ja leikkaavan terän tulee olla vaaksan mittainen ja rodelettan, joka on väistimen alla, tulee voida liikkua vaaksan päähän kärjestä eikä pidemmälle. Ja väistimen tulee olla hyvin karkaistu ja siinä on oltava hyvä kärki, ja ponnen on oltava painava, ja näiden kärkien on oltava hyvin karkaistuja ja hyvin teräviä, ja miekan on oltava painava takaa ja kevyt edestä, ja sen on painettava viidestä kuuteen naulaa; ja sen mukaan miten iso ja vahva mies on, sen mukaan hänen on varustauduttava.’

Miekassa on siis terävä kärki ja vaaksan verran terän pisto-ominaisuuksia tukevaa leikkaavaa terää, mikä näkyy kuvassa levennyksellä alkavana kolmiomaisena kärki- eli latvaosana. Levennys myös ilmeisesti estää terän tylsää osaa pitkin liikkuvan vasemman käden suojuksen lipeämistä kärkiosan yli. Kyseinen suojus on kuvassa lähellä väistintä, eli heti sen “alla”. (Miekan kärjen suunnan sanotaan olevan “alaspäin”.) Miekka siis selvästi soveltuu haarniskamiekkailun tarpeisiin: sitä voidaan käyttää keihäänä tai kirveenä tarttuen molemmilla käsillä teräosaan ja lyöden kahvalla, mistä Fioren kuvat eivät tosin anna yhtä varoasentoa (ks. alempana) lukuun ottamatta käyttöesimerkkejä, toisin kuin Jörg Wilhalmin kirja sata vuotta myöhemmin:

UB Augsburg, Oettingen-Wallersteinsche Bibliothek Cod.I.6.4.5, f. 6v.

Yllä olevassa kuvassa vasemman käden etupuolella hieman heikosti erottuva suojus erottuu paremmin f. 14v kuvassa, mutta puuttuu kirjan kopioista (vrt. UB Augsburg, Oettingen-Wallersteinsche Bibliothek Cod.I.6.2.3, f. 13v ja BSB, cgm 3711, f. 72v ym.).

Vastaava miekka näkyy Fiorella myös esipuheen koristeissa (J. Paul Getty Museum, MS Ludwig XV 13, f. 1r ja New York, Morgan Library, MS M.383 f. 1r), joissa on tämän miekan lisäksi tikari, varsikirves ja keihäs. Kaikkia neljää asetta käytetään haarniskataistelussa.

Toinen miekka on vähemmän monimutkainen (226):

J. Paul Getty Museum, MS Ludwig XV 13, f. 35r.

Questa altra spada si vole tagliar per tutto, salvo che dello elzo in fin ala punta ale doe parte in mezo la terza dela punta non dè tagliar niente a tanto spazio che una mane cum uno guanto largamente gli possa in trare e similemente vole esser fina di taglio e de punta; e ·llo elzo vol esser forte e ·aguzzo e ·ben temperado e ·llo pomo vole esser cum bona punta e vole esser grave.

‘Tämän toisen miekan on oltava terävä koko pituudelta, paitsi että väistimestä kärkeen, kahdessa osassa keskellä, kolmas kärjestä ei ole lainkaan terävä niin pitkältä matkalta, että hansikoitu käsi mahtuu siihen täysin, ja sen on samoin on oltava terävä terältä ja kärjeltä; ja väistimen on oltava vahva ja terävä ja hyvin karkaistu, ja ponnessa on oltava hyvä piikki, ja sen on oltava painava.’

Erona edelliseen leikkaava terä puuttuu ainoastaan teräosan keskellä olevasta kädensijasta. Leikkaavan terän merkitys on haarniskamiekkailussa vähäisempi, ja teräosaan tarttumisesta vasemmalla kädellä on esimerkki myös paljasmiekkailussa (f. 27v). Ponnessa oleva piikki voisi tulla käyttöön myös paljasmiekkailussa, mistä Fiorella löytyy esimerkkejäkin (f. 28r).

Wienin Hofjagd- und Rüstkammerista löytyy kaksi vastaavaa miekkaa, tosin ilman piikkiä ponnessa. Näistä yhdessä (A 168) on teräosassa paikat vasemmalle kädelle sekä heti kahvan vieressä terän tyviosassa että keskemmällä, toisessa (jonka esinenumeroa en tiedä) on kädensija vain keskellä terää, mutta tyvessä on pienimuotoinen levennys  (Parierlappen). Tähän yksilöön perustuu Regenyei Armoryn tuottama “Longsword Wien“.

A 168 on katalogissa Fechtschwert, kuvauksen mukaan ‘sportliches Fechtschwert’, jonka käyttötavan osalta viitataan Talhofferiin. Seitzin mukaan (I, 172) molemmissa on kyse miekkatyypistä nimeltä Bohrschwert ja Panzerstecher, joka on hänen mukaansa ratsumiehen apuase rengaspanssarin läpi pistämiseen.

Joachim Meyerilta (1570) löytyy esimerkkejä otteista, joita teräosan sekä tyvessä että keskellä olevat tylsät kohdat tukisivat mainiosti:

Joachim Meyer, Gründtliche Beschreibung (1570), kuva M (1.43v).

Joachim Meyer, Gründtliche Beschreibung (1570), kuva O (1.49r).

Meyerin tapauksessa kyse ei ole missään nimessä haarniskamiekkailusta. Käytetyt miekat ovat eittämättä Fechtschule-harrastukseen sopivaa turvallista tyyppiä (ks. esim. Worcester Art Museum, 2015.13.)

Molemmat Fioren kuvailemat miekat ovat haarniskamiekkailuosion lopussa, mikä tietysti viittaisi siihen, että ne liittyvät molemmat siihen, mutta toisaalta niiden voi ajatella olevan koko miekkaosion lopussa. Lisäksi niiden kuvaileminen vierekkäin korostaen niiden eroja saattaisi viitata juuri siihen, että kyseessä on kaksi eri käyttöyhteyteen soveltuvaa miekkaa: pistämiseen ja moukarointiin sopiva panssarimiekka sekä paljasmiekkailuun paremmin soveltuva kärkevä ja terävä miekka. Tällöin jälkimmäisen miekan yhteydessä mainitun hansikkaan (guanto) pitäisi olla Fioren esipuheessa mainitsema paljasmiekkailussa käytettävä guanto de camoça (ed. Malipiero s. 427, 49) eli säämiskähansikas. Olisi kuitenkin luontevampaa, että erikseen mainittuun tilatarpeeseen olisi syynä jonkinlainen guanto d’arme. Voi myös olla, että oleellinen ero miekkojen välillä on vain siinä, kuinka vahva ja iso niiden käyttäjä on.

Fioren kuvissa muuten näkyvät miekat eivät edusta kumpaakaan tyyppiä, mikä ei välttämättä tarkoita muuta kuin että hahmoille ei ole syystä tai toisesta haluttu piirtää geneeristä miekkaa kummempia aseita. Fioren hahmojen kruunut, sukkanauhat ja muut, ei-funktionaaliset yksityiskohdatkaan eivät välttämättä kuvaa kamppailijoille ajateltua varustusta. Tikariosiossa ei nähdä haarniskoja, mutta silti monien temppujen sanotaan olevan soveltuvan haarniskamiekkailuun. Vastaavasti kahden käden miekan ensimmäisessä varoasentoluettelossa nähdään nimetön asento, jonka sanotaan olevan hyvä ‘in arme e senza’; seuraavalla sivulla (f. 22v) on kaksi asentoa, joiden sanotaan olevan hyviä nimenomaan haarniskassa sekä ainoa kuva, jossa hahmolle on piirretty erikoismiekka:

Posta di donna la soprana. Los Angeles, J. Paul Getty Museum, MS Ludwig XV 13, f. 22v.

Kuten myöhemmin, myös tässä miekan sanotaan olevan ‘spada & azza’, sekä miekka että kirves. Tämäkään hahmo ei ole haarniskassa, eikä tekstissä mainita haarniskaa. On kuitenkin huomattava, että myöskään Wienin “urheilumiekan” kohdalla mainitun Talhofferin kirjoissa hahmojen asusteet eivät välttämättä vastaa tositilanteessa ajateltua varustusta. Kööpenhaminan käsikirjoituksessa (KB, Thott 290 2º) varusteet jopa vaihtuvat kesken kuvasarjan: haarniskassa käytävän kaksintaistelun alussa (f. 85r–86v) molemmat taistelijat ovat haarniskassa, mutta kun molemmat ovat heittäneet keihäänsä, päällekäynti (‘das anlouffen nach dem schuß’) murhalyönnillä (lyönti kahvalla pitäen kiinni teräosasta) suoritetaan yhtäkkiä ilman haarniskaa ja paljain käsin haarniskoitua vastustajaa vastaan (f. 87r):

Kööpenhamina, KB, Thott 290 2º, f. 87r.

Seuraavassa kuvassa tätä vastaan puolustautuva vastustajakin on ilman haarniskaa (f. 87v). On tuskin kuviteltavissa, että varustusta vähennettäisiin lyönnin ja sen torjunnan välissä. BSB:n käsikirjoituksessa (cod. icon. 393a, f. 36r38r), joka on ilmeisesti tehty Württenbergin kreiville (myöhemmin herttua) Eberhard Parrakkaalle (1459–1496), vastaava kuvasarja nähdään täydessä haarniskassa, mutta vaikka kuvat kuvaavat samoja liikkeitä (keihään heitto, murhalyönti ja sen torjunta), ne ovat selvästi eri kuvia asentojen ja liikkeiden vaiheiden perusteella. Voi siis olla, että kyse on henkilökohtaisen mallikirjan ja asiakkaalle tehdyn valmiin tuotteen erosta.

Talhofferia myöhempi mutta Fiorea kulttuurillisesti lähempi Filippo Vadi sisällyttää Fioren tapaan kirjaansa (Biblioteca Nazionale di Roma, ms. Vitt. Em. 1324, f. 26r–27v) kuvauksen haarniskamiekkailussa käytettävästä miekasta, joka vastaa Fioren raskaampaa tyyppiä ja löytyy myös haarniskassa miekkailevien hahmojen käsistä (ed. Rubboli & Cesari, s. 69):

La spada da conbatere in arme vole avere la sotoscrita forma cioè la sua longeza vole arivare el pomo sotto el bracio, tagliare quatro dita in punta, el suo manico vol esere de una spana. L’elzo vol esere longo qua(n)to è il manico de la spada: e vol esere aguzo da ogni lato, e similmente vol esere aguzo il pomo per possere ferire con ognuno de questi.

‘Haarniskataistelun miekan on oltava seuraavan muotoinen, nimittäin sen pituuden on ulotuttava ponsi kainaloon, sen on oltava terävä neljä sormenleveyttä kärjestä, sen kouraimen on oltava vaaksan mittainen. Väistimen on oltava yhtä pitkä kuin miekan kouraimen, ja sen on oltava terävä joka puolelta, ja samoin ponnen on oltava terävä, jotta kaikilla näillä voidaan lyödä.’

Merkittävin ero Fioren miekkaan on liikkuvan väistinkiekon puute, ja tietysti leikkaavan terän pituus, joka on vielä lyhyempi.

Joka tapauksessa edellä sanotun perusteella näyttäisi olevan perusteltua otaksua, että molemmat Fioren kuvailemat miekat ovat haarniskamiekkailua varten, vaikka jälkimmäinen tyyppi ominaisuuksiensa puolesta tuntuisi soveltuvan myös paljasmiekkailuun.

Floriuksen vihkorakenne

Fioren säilyneistä käsikirjoituksista neljäs on latinankielinen BNF ms lat. 11269, joka on myöhemmin otsikoitu Florius de arte luctandi. Gallicasta ei löydy tarkempaa tietoa sen vihkorakenteesta, mutta päätykuvista ylhäältä ja alhaalta sekä yksittäisten sivujen kuvissa näkyvistä aukeamien keskikohdista voi päätellä kaikenlaista.

Kirjassa on 44 pergamenttilehteä. Vihkon keskikohta näkyy aukeamilla 5–6, 20–21, 35–36 ja (kuten recto-puolen kuvassa näkyy) 42–43. Näiden perusteella saadaan I10 + II20 + III10 + IV4 tai toisella (saksalaisesta sovelletulla) merkintätavalla V1–10 + X11–30 + V31–40 + II41–44. Vihkorajat olisivat siis kohdissa 10–11, 30–31, 40–41. Sivujen digikuvissa ei näy ainakaan mitään sellaista, mikä puhuisi näitä vastaan.

Sisältö ei kuitenkaan näytä olevan oikeassa järjestyksessä. Koska kyseessä on kuvakirja, jossa ei ole juoksevaa tekstiä, tämä ei ole niin ilmeistä kuin tavallisessa kirjassa. Samaa aselajia käsittelevät sivut kuuluvat kuitenkin yhteen kuten muissakin Fioren käsikirjoituksissa (Getty Museumin käsikirjoituksessa tikaria käsittelevä lehti 38 kuuluu tosin selvästi tikariosioiin lehtien 14 ja 15 väliin eikä yksinään varsikirves- ja keihäsosioiden väliin). Tärkein verrokki on sisällöllisesti ja runomuotoisuudessaan “Floriusta” vastaava Pisani-Dossi-käsikirjoitus (ed. Francesco Novati 1902).

Kahden käden miekkaa, “situs fenestre” ja “ferrea ianua”. Vasemman hahmon miekka on tosin piirretty puhtaaksi väärälle puolelle päätä, jolloin se onkin “situs muliebris”. BNF, lat. 11269, f. 12v.

Osioiden järjestys vaihtelee eri versioiden välillä jonkin verran. Varmoja osioiden järjestyksen osoittavia osiorajoja ovat sellaiset, joissa osio vaihtuu samalla sivulla tai lehdellä. Näitä ovat Floriuksessa f. 6 (jalan ratsukkoa vastaan – keihäs), f. 8 (keihäs ja tikari tai nuija – varsikirves), f. 10 (varsikirves – miekka yhdessä kädessä), f. 12 (miekka yhdessä kädessä – kahdessa kädessä) f. 38 (tikari–paini).

Luettelona sisältö näyttää seuraavalta:

  • 1r tyhjä
  • Kaavio lyönneistä ja varoasennoista miekalla 1v
  • Taistelu ratsain 2r–5v
  • Jalan ratsukkoa vastaan 6r–v
  • Keihäs 6v–7v
  • Keihäs ja tikari tai nuija 8r–8v
  • Varsikirves 8v–10r
  • Miekka yhdessä kädessä 10r–12r
  • Miekka kahdessa kädessä 12v–15v
  • Haarniskamiekkailu 16r–19v (19r tyhjä)
  • Tikari ja miekka 20r–20v
  • Tikari 21r – 25v
  • Miekka kahdessa kädessä 26r–30v
  • Tikari 31r–38r
  • Paini 38v–42v
  • Tikari 43r–44r
  • 44v tyhjä

Huomionarvoista on ehkä se, että sekä ensimmäinen että viimeinen sivu ovat tyhjiä.

Lehdet 26–30 ja 43–44 näyttäisivät olevan väärissä paikoissa. Jälkimmäistä käsittelen alempana. Ensiksi mainitut jatkavat siitä, mihin f. 15 jää. Näin ollen lehdet 16–25 voidaan ottaa pois keskeltä vihkoa ja siirtää sen perään uudeksi vihkoksi: tällöin miekan kahdessa kädessä jälkeen tulee haarniskamiekkailu, tikari ja miekka ja tikari, joka jatkuu lehdeltä 25 seuraavan vihkon lehdelle 31. Rakenne muuttuu siis astettä säännöllisemmäksi: I10 + II10 + III10 + III10 + V4 tai toisella merkintätavalla V1–10 + V11–15, 26–30 + V16–25 + V31–40 + II41–44.

Hahmoille ei ole tässä versiossa piirretty johdonmukaisesti haarniskoja, joten haarniskamiekkailu eroaa miekasta kahdessa kädessä lähinnä siten, että vasen käsi pitää kahvan sijasta terän puolivälistä. Kuvien asennot ovat kuitenkin samat kuin muissa versioissa.

Haarniskamiekkailua. BNF, lat. 11269, f. 17r.

Haarniskamiekkailuosiossa on sivuja väärässä järjestyksessä: f. 19r on tyhjä, ja f. 19v sisältää haarniskaosion alkuun kuuluvan varoasentoluettelon alun; varoasentoluettelon loppu on sivun 18r ylempi kuva, minkä jälkeen itse temput alkavat jatkuen lehdillä 16 ja 17. Oikea järjestys olisi siis 19v, 18r, 18v, 16, 17 (kaksi jälkimmäistä Pisani-Dossi-käsikirjoituksen perusteella, Gettyssä järjestys on eri, muttei suoraan vastaisi järjestystä, joka saataisiin sijoittamalla lehti 17 ensin).

Sidos nähtynä alta.

Näin ollen nykyisen ylisuuren vihkon keskeltä poistettu, uusi kolmas vihko voidaan palauttaa oikeaan järjestykseen kasaamalla kaksoislehdet järjestyksessä 19–22, 18–23 16–25 17–24 ja 20–21. Edellä perusteltua järjestystä 19, 18, 16 ja 17 seuraa tikaria ja miekkaa käsittelevä f. 20. Jälkimmäisten puoliskojen uusi järjestys 21, 24, 25, 23, 22 jatkuen aina uudeen neljänteen vihkoon (f. 31r–38r) vastaa täysin Pisani-Dossin järjestystä. Rakenne on siis lehtien tarkkuudella seuraava:

V1–10 + V11–15, 26–30 + V19, 18, 16, 17, 20, 21, 24, 25, 23, 22 + V31–40 + II41–44.

Alkuperäinen kolmas vihko on siis näemmä irronnut ja hajonnut, minkä jälkeen se on koottu väärässä järjestyksessä ja sidottu väärään paikkaan toisen vihkon sisään. Silmämääräisesti väriltään epäsymmetrisiä aukeamia näyttävät olevan 17–18, 19–20, 21–22 ja 23–24; bifoliumien uudelleen järjesteleminen poistaa tämänkin poikkeaman, ja aukeamilla näkyy vain joko karva- tai nahkapuolta..

Huipputekniikkaa edustava vihkorakennesimulaattori.

Käsittelemättä on vielä viimeisen vihkon väärässä paikassa oleva tikariosuus. Siirtymä tikarista painiin tapahtuu käännettäessä lehteä 38, eli verso-puolella oleva painiosion alku (varoasentoluettelo) ei voi fyysisesti olla väärässä paikassa suhteessa tikarin loppuun: sivun 43r ylempi kuva sopii kuitenkin sen jatkoksi, mihin tikari sivulla 38r jää. Vaikka painin intruusio tikarin väliin on ilmeinen, kyseessä ei voi olla sidonnasta syntynyt järjestyksen muuttuminen. Lisähämmennyksenä saman lehden loput kolme kuvaa ja viimeisen lehden ainoa kuva kuuluisivat vertailun perusteella aivan muualle kuin tikarin yhdeksännen mestarin perään: Gettyssä kaksi näistä on sijoitettu ensimmäisen mestarin (Floriuksen f. 21v, 24, 25, 23) alle, mutta Pisani-Dossissa ne ovat (viimeinen kuva tosin näyttää liikkeen eri vaiheessa kuin Pisani-Dossin vastaava eli kolmas kuva sivulla 8A) tikarin toisen mestarin alla (Floriuksen f. 23v, 22r).

(Kruunulla merkittyjen mestareiden järjestelystä voisi sanoa muutakin, mutta siitä toisella kertaa.)

Riippumatta siitä, kumpaa edellä sanotuista pitää oikeana sijoituspaikkana, kuvia ei voi fyysisesti siirtää sinne. Viimeisen vihkon osalta voidaan toki myös kysyä, puuttuuko siitä mahdollisesti kolme bifoliumia eli kuusi lehteä: vihkon keskikohta sattuu olemaan osioraja painin ja tikarilisäkkeen välillä. Pisani-Dossissa on painin päätteeksi kaksi, Gettyssä neljä kuvaa lyhyestä kepistä (bastoncello), mutta ne täyttäisivät Floriuksen formaatissa parhaimmillaankin vain yhden sivun. Todennäköisesti viimeinen vihko on muita lyhyempi kirjaan tarkoitetun aineiston määrän vuoksi; ehkä yksittäisen bifoliumin sijaan on haluttu tehdä kuitenkin binioni, ja “ylimääräiset” tikarikuvat on lisätty vihkon loppuun sen täyttämiseksi.

Kuten todettu, kaikki yllä sanottu perustuu käsikirjoituksen digitoituun versioon. Pyrin tarkistamaan asian oikean tolan sitten, kun matkustaminen Pariisiin on mahdollista.

Fioren malleista

Fiore dei Liberi (floruit n. 1410) kirjoittaa teoksensa esipuheessa osaavansa lukea, kirjoittaa ja piirtää, omistavansa kamppailukirjoja ja opiskelleensa kamppailuoppia yli neljäkymmentä vuotta (‘…ché io Fiore sapiando leçere e scrivere e disegnare e habiando libri in quest’ arte et in ley ó studiado ben XL anni o più’, Getty Museumin käsikirjoitus, ed. Malipiero 427, 76–78).

Tämän perusteella on helppo ajatella, että hänen kuvitetut miekkailukirjansa olisivat hänen tuotantoaan alusta loppuun: hän itse on opin lähde sekä kuvien ja niihin liittyvien selitysten laatija. Hän kuitenkin myös mainitsee omistaneensa kirjoja aiheesta, joita hän pitää välttämättöminä hyville oppilaille, opettajista puhumattakaan (Pisani-Dossi-käsikirjoitus, ed. Novati 194, 15–17): koska ars longa, vita brevis, ei ole mahdollista muistaa kaikkea oppiin liittyviä asioita ilman kirjoja (Malipiero 427, 73–75).

Kyseessä on toki hänen oman kirjansa “myyntipuhe”, mutta toisaalta hän myy myös itseään sillä, että hän omistaa kirjoja, joita hän on eittämättä hyödyntänyt. Onko siis mahdollista sanoa jotain Fioren käyttämistä kirjallista esikuvista tai suoranaisista malleista?

Kuvittaja työssään. Pal. lat. 1888, f. 2r.

Fiore viittaa Pisani-Dossi-käsikirjoituksen (ed. Novati) esipuheessa teokseensa “glossana” eli selityksenä , jonka hän on tehnyt kaiken tietämyksensä avulla (Novati 194, 5–6, 19–22). Hän sanoo saman vielä uudelleen mainiten kuvitetun kirjan, jonka kuvien yläpuolelle kyseiset glossat ja otsikot menevät (Novati 195, 19–22):

la qual supradita glosa è fata cum tuto lo nostro sauer sopra uno libro isturiado de figure depento sopra lo qualle andarano aqueste glose e rubriche de numero in numero.

Hän myös sanoo, että sekä glossa että kuvitettu kirja on tehty Niccolòn, Ferraran markiisin pyynnöstä (Novati 195, 26–30):

e sopra ogni çogho la sua glosa, la qual sopradicta glosa e anchora lo libro istoriado de figure dipento è fato a-ppeticione de lo Illustro et Excelso Meser Nicholò Signor Marchese de la cità de ferara e de la cità de modena e de parma e de reço citade. in la qual glosa parlaremo cum tuto nostro sauer.

Fiore näyttäisi siis selvästi pitävän erillään kuvat ja niiden selitykset. Tämä on luontevaa siinäkin mielessä, että samoille kuville on säilyneissäkin käsikirjoituksissa kahdet eri kuvatekstit: Pisani-Dossi- ja Pariisin-käsikirjoituksien toisiaan vastaavat italian- ja latinankieliset runosäkeet sekä Morgan Libraryn ja Getty Museumin käsikirjoitusten yksityiskohtaisemmat proosamuotoiset selitykset. Kuvien järjestys ja hahmojen roolien merkinnät kruunuin ja sukkanauhoin poikkeavat myös jonkin verran, mutta kuvia voidaan pitää selvästi tekstiä pysyvämpänä elementtinä.

New Yorkin Morgan Libraryn käsikirjoituksessa (f. 2r) Fiore erikseen hehkuttaa juuri selityksiään, jotka ovat tässä versiossa Pisani-Dossia laajemmassa ja hyödyllisemmässä muodossa:

E per questo modo porite vedere tuta l’arte de armizar in questo libro che non se pora falar niente tanto dirano bene le glose sopra le figure dipinte.

‘Ja tällä tavalla voitte nähdä koko asetaistelun opin tässä kirjassa, joka ei voi mitenkään mennä pieleen, niin hyvin puhuvat glossat kuvien yläpuolella.’ Fiore tuntuu korostavan enemmän omaa panostaan eli kuvien selityksiä ja niiden merkintätapaa ja järjestelyä kuin itse kuvia sinänsä.

‘cum lo bastone e cum la daga’, Los Angeles, J. Paul Getty Museum, Ms. Ludwig XV 13, f. 31r.

Malliolettaman puolesta puhuu myös esimerkiksi sauvan ja tikarin kanssa hyökkäykseen valmistautuva mestari (Malipiero §197, ks. kuva yllä), joka Fioren glossan mukaan siirtyy kuvassa näkyvästä asennosta oikealle (‘quasi in tutta porta di fero’) ottaakseen vastaan hyökkäyksen. Miksei mestari ole kuvassa siinä varoasennossa (tutta porta di fero), jossa hänen on tarkoitus ottaa hyökkäys vastaan? Ilmeisesti Fioren käytössä ollut kuva ei ole kuvannut hänen mielestään parasta mahdollista asentoa, ja hän on päätynyt ratkaisemaan asian tekstissä.

Toinen kiinnostava seikka on se, että Fiore ei käsittele miekkaa ja kupurakilpeä ja mainitsee tämän erikseen yhden käden miekan yhteydessä (Novati 195, 47–48):

Poy trouariti uno magistro contra iii scolari che fa el zogho de la spada d’una mane sença bucolero.

Sen mainitseminen, että kyseinen mestari käyttää yhden käden miekkaa (vai miekkaa yhdellä kädellä) ilman kupurakilpeä edellyttää tietysti ajatusta miekan käytöstä kupurakilven kanssa. Fiore voi toki erikseen alleviivata kilven puutetta siksi, että kyseessä on ollut suosittu harrastus ja siten odotettava aseyhdistelmä, mutta vähintään yhtä hyvin motivaatio mainita asiasta on voinut syntyä siitä, että hänen aineistossaan on ollut myös materiaalia “con bucolero”, jonka hän on jättänyt käyttämättä.

Fiore ei erikseen mainitse harrastaneensa kupurakilpimiekkailua, mutta toisaalta hän ei muutenkaan luettele kaikkia teoksesta löytyviä aseita (ks. Novati 193, 10). Toisessa kohdassa Fiore erikseen toteaa jättäneensä pois epäselvät jutut ja käsittelevänsä vain sellaisia, jotka hän on itse nähnyt ja kokeillut tai keksinyt (Novati 194, 27–30):

Nec quisquis in volumine presenti falssam rem aut errorem non permisctum credat opositum; quoniam ambigua resecando, sollummodo uisa et a me probata et inuenta describuntur.

Videre voi viitata todelliseen näkemiseen tai lukemiseen; vastaavasti invenire voi viitata siihen, että Fiore on itse keksinyt kyseisen tempun, tai lukenut siitä. Fiore kuitenkin viitannee tässä samaan kuin jälkimmäisessä esipuheessa puhuessaan keksimistään (‘cosse trouade da noy’, 194, 12, ks. alempana) erotuksena muilta oppimistaan tempuista. Probare on jotain, minkä Fiore mainitsee myös toisaalla, sekä välimiekanriistosta (‘che mille volte l’à fatto Fior Furlano’ (Malipiero §192 Cod. Mrg) että ylämiekanriistosta (‘Che mille uolte e più l’à fato Fior furlano’, Pisani-Dossi 25 A, ‘Quem multis uicibus ego Florius ipse probaui’, Pariisi BNF ms. lat. 11269, f. 29r). Se, että Fiore on itse kokeillut jotain on siis selvästi erikseen mainitsemisen arvoista eikä selviö puhuttaessa kamppailutempuista.

Muodoltaan Fioren teos on kuvakirja. Samalta ajalta on säilynyt muitakin kuva- eli mallikirjoja, jotka sisältävät sekalaisia kuva-aiheita. Yksi tällainen on New York, Pierpont Morgan Library, II 2-25, joka on ajoitettu vuoden 1370 tienoille:

New York, Pierpont Morgan Library, II 2-25, f. 3r.

Vaikka kirja sisältää myös kamppailullisia kuva-aiheita, kamppailullisesti ja erityisesti Fioren kannalta relevantimpi tapaus on Itävallan kansalliskirjaston koodeksi 5278, joka on ajoitettu 1420-luvulle. Kirja sisältää Konrad Kyeserin Bellifortis-teoksen (1r–173v), jota seuraa joukko kamppailukuvia ilman tekstiä (174r–203r). Rainer Leng (KdiH 38.9.12) katsoo jälkimmäisen osan perustuvan Fioren teokseen. Yhteys on ilmeinen, mistä esimerkkinä alla olevat kuvasarjat:

Francesco Novati (ed.), Flos Duellatorum (1902), 22 A.

ÖNB, cod. 5278, f. 198r.

(Fiorella alkuasetelman näyttävät hahmot on merkitty kruunulla, jatkoliikkeiden suorittajilla on kultaiset sukkanauhat. Tämä on hyvä lisä tuomaan järjestystä kuvamateriaaliin.)

Wienin-koodeksi sisältää kuitenkin paljon sellaista, mitä Fioren teoksesta ei löydy. On tietysti mahdollista, että se on koottu useammasta lähteestä, tai että osa kuvista on omaperäistä tuotantoa. Fioren kanssa yhteisten aiheiden osalta Fiorelta puuttuvat kuvat näyttävät ainakin satunnaisesti tarkasteltuina sellaisilta, jotka saattavat kuulua Fioren poisjättämään ambigua-tyyppiin, mutta kuvat olisi käytävä järjestelmällisesti läpi asian arvioimiseksi. Metodologisessa mielessä postuloituun arkkityyppiin voidaan tietysti palauttaa vain ne kuvat, jotka löytyvät sekä Fiorelta että Wienin-koodeksista, oli kyseessä todellisuudessa sitten Fioren teoksen tuntematon tai tunnettu laitos tai molempien (esikuvien) yhteinen lähde.

Edellä mainitulle Wienin-koodeksille sukua on myös Ludwig von Eyb Nuoremman kirja 1500-luvun alusta, joka löytyy Erlangenin yliopistonkirjastosta signumilla B 26 (KdiH 38.9.4). Kirja sisältää materiaalia, joka löytyy Wienin-koodeksista muttei Fiorelta ja toisinpäin, sekä sellaista materiaalia, jota ei löydy kummastakaan, muun muassa kupurakilpikuvia. Kiinnostavaa kyllä, kuviin liittyy omaperäisiä selitystekstejä, mikä vaikuttaisi olevan esimerkki vastaavasta käytännöstä kuin Fiorella. Kyeser-aiheet ovat sekaisin muun materiaalin kanssa. Mainittakoon myös toinen, Itävallan kansalliskirjastosta löytyvä kirja, koodeksi 10799 vuodelta 1623, joka sisältää samaa materiaalia kuin kaksi edellä mainittua sekä omaa uniikkia aineistoaan, muttei kuitenkaan mitään sellaista, joka löytyisi Fiorelta muttei Eybilta tai vanhemmasta Wienin-koodeksista.

Konrad Kyeserin Bellifortis, joka siis myös on kuvakirja, on päätynyt samoihin kansiin kamppailukirjallisen materiaalin kanssa myös toisaalla. Ilmeinen esimerkki on Talhofferin Kööpenhaminan-koodeksi (Det Kongelige Bibliotek, Thott 290 2º), mutta mainittakoon myös Itävallan kansalliskirjaston koodeksi 3062 (KdiH 39.4.19), jossa on muutama kamppailullinen kuva (f. 27r–28r), sekä Vatikaanin kirjaston pal. Lat. 1888 (KdiH 39.4.15), jonka alkupuolella oleva kuvakatalogi erilaisista ihmeellisistä asioista sisältää asetelmia lähes kaikista Fioren aselajeista ja vähän muutakin, muun muassa miehen ja naisen välisen kaksintaistelun (f. 77v89v).

Kirjojen lisäksi Fiore viittaa esipuheessaan ihmisiin, joilta on saanut oppia. Hänen väittää selitystensä sisältävän kaiken, mitä hän on oppinut erinäisiltä tahoilta eri provinsseissa tai mitä hän on keksinyt itse (Novati 194, 9–12):

E questa presente glosa reciterà tuto nostro sauer e nostra intencione de tuto quello che noy auemo ueçudo de multi magistri e scholari e armeçaduri e duchi principi marchesi conti chaualieri e schuderi e de altri innumerabilli homeni de diuersse prouincie e anchora cosse trouade da noy

Hän viittaa ylhäisiin opettajiinsa myös latinankielisessä esipuheessa ja mainitsee yhden heistä nimeltä (193, 9–15):

huius artis ingenia […] quorum omnium deo dante plenariam notitiam sum adeptus expertorum magistrorum exemplis multifariis et doctrina ytalicorum ac alamanorum Et maxime a Magistro Johane dicto suueno, qui fuit scholaris magistri Nicholai de toblem mexinensis diocesis, ac etiam a pluribus principibus ducibus marchionibus et comitibus et ab aliis innumerabilibus et diuerssis locis et prouinciis. (193, 9–15)

‘Saavutin, Jumalan suodessa, kaikista tämän opin taidoista kokonaisvaltaisen käsityksen oppineiden mestareiden monenlaisista malleista sekä italialaisten ja saksalaisten opetuksesta, ja varsinkin mestari Johannes Swenukselta, joka oli M:n hiippakunnan mestari Nicholaus de Toblemin oppilas, sekä myös monilta ruhtinailta, herttuoilta, markiiseilta, kreiveiltä ja lukemattomilta muilta monissa eri paikoissa ja provinsseissa.’

Oleellista tässä kohden on, että Fiore mainitsee erikseen saamansa opetuksen (doctrina) ja mallit (exempla), mikä viitannee hänen omistamaansa kirjallisuuteen.

Lopuksi vielä muutama sana mainitusta Fioren opettajasta. Nimeltä mainitaan siis Johannes Swenus, jonka opettaja oli Nicholaus de Toblem. Francesco Novati lukee nämä italiaksi muodossa ‘ma[e]stro detto Suveno’ ja ‘maestro Niccolò di Toblem, della diocesi di Metz’ (s. 22). Jos Mexinensis viittaa Metziin, Toblem on eittämättä Tomblaine.

Sydney Anglo viittaa Nicolauksen oppilaaseen nimityksellä “Johann the Swabian”. Švaabilaistulkinta edellyttää lukutapaa suueuo tekstissä olevan suueno sijaan. Kirjaimet n ja u menevät helposti sekaisin, joten tämä ei olisi mitenkään mahdotonta. Poikkeaminen käsikirjoituksen lukutavasta vaatii kuitenkin aina perusteen. Yksi sellainen voisi olla se, että Swenus olisi vähintäänkin epätavallinen: se voisi olla vaihtoehtoinen kirjoitusasu skandinaaviselle nimelle Sven, joka esiintyy latinaksi lähinnä muodossa Suenus tai Sueno (Sweno), myös muodossa Sweynus. (Tanskalaista muotoa Svend muistuttava nimi Swendo pohjautunee paikannimeen Schwend(t).) Nimestä Sweuus löytyy lukuisia esimerkkejä, muun muassa Voraun priori Johannes Sweuus, joka löytyy dMGH:n hakutoiminnolla lausekkeella “Swenus” – hyvä esimerkki siitä, miten u ja n voivat sekoittua myös nykyaikaisessa tekstintunnistuksessa!

Bonus et verus modus dimicandi

Muun muassa lakiasioita sisältävän käsikirjoituksen Thüringer Universitäts- und Landesbibliothek Jena, Ms. G. B. f. 18a sivulta 123v löytyy runomuotoinen miekkailuoppi. Käsikirjoituksen kuvaus löytyy vuonna 2009 ilmestyneestä katalogista. Vesileimojen perusteella kirjan paperi voidaan ajoittaa 1400-luvun alkupuoliskolle.

Säeparit jakautuvat viiteen kappaleeseen. Ensimmäinen alkaa tutulla kehoituksella rakastaa Jumalaa ja kunnioittaa naisia: ‘Jung ritter lere / god lieb haben frauwen jo ere’. Toisen otsikko on ‘der krig’ (kamppailu teräkontaktissa), ja se alkaa raivolyönnin säkeillä ‘wer obir dich hawed / zcorn hawe ort deme drawed’. Kolmannen kappaleen otsikko on ‘hee sunt cautele’, ja se alkaa säkeillä ‘Erschrigkestu gern / kain fechten saltu nymmer ge lerne’. Neljäs kappale on otsikoitu ‘den hengen’ ja alkaa ‘Czwei hengen nyder / von beyden handen uf von der erdin’. Viides kappale alkaa ‘Nach reysen lere / trid vorbas vnd snid in dy were’.

Järjestys on erikoinen, mutta sisältö on tuttua Liechtenaueria. Irina Denissenko toteaa kyseessä olevan ‘eine unbekannte Bearbeitung von dessen Fechtbuch’ (ks. ‘A. 4. 10. Beschwörungen und Segen’, teoksessa Christoph Fasbender (toim.), bescheidenheit. Deutsche Literatur des Mittelalters in Eisenach und Erfurt. Katalog zur Ausstellung der Universitäts- und Forschungsbibliothek Erfurt/Gotha in der Universitätsbibliothek Erfurt vom 22. August bis 13. Oktober 2006, Gotha 2006, s. 72).

Thüringer Universitäts- und Landesbibliothek Jena, Ms. G. B. f. 18a, fol. 123v.

Varsinainen teksti on saksaa, mutta parateksteistä löytyy myös lisää latinaa. Explicit-lauseke on mitäänsanomaton ‘et sic est finis huius artis’. Incipit (ks. myös kuva yllä) on sen sijaan kiinnostavampi:

Sequitur bonus et verus modus dimicandi magistri h Beringois pie memorie

‘Seuraa hyvä ja oikea tapa miekkailla mestari H[ugo] B:n pyhäksi muistoksi’. Yhtä hyvä vaihtoehto olisi lukea sanalla magistri alkava genetiivilauseke koskemaan otsikkona olevaa ilmaisua modus dimicandi, jolloin lopussa oleva pie memorie olisi mestaria määrittävä genetiivi. Jälkimmäinen tapa yksiselitteisesti askriboisi tekstin mainitulle mestarille Liechtenauerin sijaan. Sinänsä tässä ei olisi mitään erityisen outoa: Lecküchner tarjoaa Liechtenauer-mukaelmansa puhtaasti omana tuotoksenaan, ja myös Talhofferin Kööpenhaminan-käsikirjoituksessa Liechtenauerin säkeet laitetaan hänen nimiinsä.

Oma kysymyksensä on mainitun mestarin nimi. Lyhenne .h. tarkoittaa mitä todennäköisimmin nimeä HugoBeringois on välttämättä genetiivi kuten magistri, mutta mistä nimestä?

Joseph Theele antaa nimen vuonna 1920 ilmestyneessä katalogissaan ylikirjastonhoitaja Willkommin lukemassa muodossa Beringaris (ks. Die Handschriften des Benediktinerklosters S. Petri zu Erfurt, ein bibliotheksgeschichtlicher Rekonstruktionsversuch, s. 157). Jos kyseessä olisi nimen Berengar (DMNES) latinankielinen muoto, sen odottaisi olevan jotain sellaista kuin Berengarius tai Beringerus, joiden genetiivi olisi i-loppuinenOn tietysti mahdollista, että latinaksi ar-loppuisessa muodossa käytetty nimi taipuisi kolmannen deklinaation mukaan. Tekstissä ei kuitenkaan näytä lukevan näin.

Pääte –is olisi myös mahdollinen, jos nimen muoto olisi odottamaton Beringo, mutta tällöin genetiivi olisi Beringonis eikä Beringois. Vielä kauempaa haettu olisi Averroes-tyyppinen muoto Beringoes, jonka genetiivi olisi Beringois. Irina Denissenko (ibid.) epäilee nimen olevan mahdollisesti ranskalainen, mutta (muuten tuntematon?) ranskankielinen muoto olisi taas hieman odottamaton latinankielisen tekstin seassa. Epätodennäköinen kirjoitusvirheenä käsin kirjoitettaessa olisi myös se, että tarkoitus olisi ollut kirjoittaa Beringosi. Berengosus olisi ainakin Trierin Pyhän Maximinin luostarin apotin (1105–1125) Beringozin nimen latinankielinen muoto.

Joka tapauksessa Hugo B. on ollut kuollut tekstiä kirjoitettaessa. Miksi se on syytä mainita? Halutaanko incipitillä tuoda hänen muistonsa osaksi kollektiivista julkista muistia? Ehkä syy on käytännöllisempi: jos aihe kiinnostaa, lukija ei voi enää hakeutua hänen oppiinsa.

Kyseistä tekstiä edeltää välittömästi toinen teksti, joka käsittelee varsijousella ampumista: alussa on kaksi rukousta aseille, joiden perässä on latinankielinen incipit ‘modus verus et perfectus sagittandi cum balistis’ (‘oikea ja täydellinen tapa ampua varsijousilla’). Tätä seuraa yhdeksän (tai oikeastaan kahdeksan, sillä ‘den nachtschuß scal man an slan als den wildenschuß’) eri tapaa ampua varsijousella sekä joukko erinäisiä ohjeita otsikon ‘Nota’ alla. ‘Verus ja perfectus’ on melko voimakas ilmaisu, jolla yleensä viitataan lähinnä Jumalaan. Miekkailutekstin ‘bonus et verus’ on kuitenkin samantyylinen, vaikkakin vähemmän voimakas, joten on syytä olettaa, että sanamuodot ovat peräisin samalta henkilöltä. Askriptiota varsijousitekstillä ei ole.

‘Der krig.’ Thüringer Universitäts- und Landesbibliothek Jena, Ms. G. B. f. 18a, fol. 123v.

Palatakseni miekkailutekstiin kiinnostava kysymys on, mistä välitotsikot ovat peräisin, ja mikä niiden funktio on. Latinankielinen väliotsikko eroaa kahdesta muusta sikäli, että siinä ei esiinny vernakulaarisia teknisiä termejä, mikä lienee juuri syy siihen, että se on kirjoitettu latinaksi eli paratekstien oletuskielellä. Ensimmäinen väliotsikko, ‘der krig’ on kirjoitettu erehdyksessä suoraan ensimmäisen kappaleen perään eikä keskelle palstaa sen jälkeen, mikä on korjattu neliöimällä se (ks. kuva yllä.). Tämä voisi viitata siihen, että otsikko on ollut eksemplaarissa, mutta se ei ole eronnut asettelultaan muusta tekstistä: kopisti on huomannut erehdyksensä lukiessaan sitä seuraavia sanoja ja tehnyt tarvittavat muutokset.

Otsikon ‘die krig’ alta löytyvät viisi mestarilyöntiä, mikä vastaa prologiosan päättävää luetteloa (‘zcorn hawe krump twer / had schiler mid schiteler’). Tämän jälkeen siirrytään yleiseen oppiin (‘hee sunt cautele’), joka tavallisesti tulee ennen mestarilyöntejä. Kolmannen otsikon (‘von hengen’) jälkeen tulevasta tekstistä vain kaksi ensimmäistä säettä koskevat suoranaisesti hengeniä; loppu on kokoelma säepareja, jotka myöhemmissä lähteissä löytyvät yleisestä opista sekä mestarilyöntien ja muiden temppujen alta.

‘von hengen.’ Thüringer Universitäts- und Landesbibliothek Jena, Ms. G. B. f. 18a, fol. 123v.

Viimeisellä kappaleella ei ole otsikkoa, mutta kappalerajan kohdalla päätttyy verrattain kokonainen joukko versetzeniä koskevia säkeitä; vastaavasti rajan jälkeen alkaa kolmen nach reysenia koskevan säeparin ketju.

Voi olla, että otsikointi ja kappalejako edustavat kahta eri tason yritystä tehdä selkoa sisällön dispositiosta. Se, että liechtenaueriaanisten säkeiden järjestys ei ole pysyvä, ja että säeparit ikään kuin elävät omaa elämäänsä, näkyy myös siinä, miten niitä on kulkeutunut Paurnfeyndtin (ja Egenolffin) julkaisemaan kahteentoista sääntöön. Voi toki myös olla, että Liechtenauer on ammentanut itseään vanhemmasta materiaalista, jonka hän on Homeroksen hengessä toimittanut sittemmin hänelle attribuoidun Zettelin muotoon.

Kuukauden kirja: Albrecht Dürers Fechtbuch (1907/9)

Mikäli olisin johdonmukainen, tämän kirjoituksen otsikko olisi yhtä massiivinen kuin kirja itse eli Jahrbuch der kunsthistorischen Sammlungen des allerhöchsten Kaiserhauses 27 (1907/9). Päädyin kuitenkin lyhyempään otsikkoon, jolla on myös enemmän potentiaalia herättää mielenkiintoa. Kyseessä on siis Friedrich Dörnhöfferin artikkeli ‘Albrecht Dürers Fechtbuch’, joka muodostaa mainitun vuosikirjan jälkimmäisen osan. Artikkeli käsittelee nimensä mukaisesti Albrecht Dürerin tekemäksi katsottua kamppailukirjaa, joka on jossain vaiheessa otsikoitu Ὁπλοδιδασκαλία sive armorum tractandorum meditatio (‘Hoplodidaskalia eli aseiden käytön harjoittelu’). Teos kuuluu nykyään Wienissä sijaitsevan Albertinan kokoelmaan (26232). Artikkeli jakautuu teksti- ja kuvaosiin, tekstiosa edelleen kolmeen osaan.

Eräs värillisenä painetuista kuvista.

Ensimmäinen osa (s. i–xxi) käsittelee käsikirjoituksen ja sen Breslaussa olleen kopion löytymistä, sisältöä, tekijyyttä ja lähdettä. Dürerin tekijyyttä Dörnhöffer pitää varmana kaikkien paitsi 25 kuvan osalta, joissa hän näkee kisällin kädenjälkeä. Lisäksi 52 ensimmäisen painikuvan tekstit ovat hänen mukaansa Dürerin käsialalla kirjoitettuja. Mitä taas tulee itse sisältöön, Dörnhöffer tunnistaa lähteeksi Baumannin koodeksin (UB Augsburg, Cod.I.6.4.2) ja huomauttaa Dürerin toisinaan korjanneen kuvia tekstin mukaan, toisinaan tehneen virheitä ja laittaneen kuvat muutenkin niiden merkityksen hämärtävään järjestykseen. Nykyään Glasgow Museumsin kokoelmassa oleva käsikirjoitus E.1939.65.341 ei ollut Dörnhöfferin saatavilla, missä ikinä se on hänen aikanaan sijainnutkin, mutta se on mitä ilmeisimmin ollut toinen Dürerin käyttämä lähde, ja sen painikuvat kuuluvat silminnähden yhteen Baumannin kirjan kanssa. (Kaikille Dürerin kuville ei ole osoitettavissa vanhempaa mallia.)

Breslaun-käsikirjoitukseen oli kopioitu myös kuvia Egenolffin kirjasta.

Tässä kohden on hyvä tehdä eräs huomio koskien käsikirjoitusten nimityksiä. Koska Dörnhöffer käsittelee kolmea käsikirjoitusta, hän voi puhua niistä Wienin-, Breslaun- ja Wallerstein-käsikirjoituksina. “Wiener Handschrift”, “Breslauer Handschrift” ja “Wallersteinische Handschrift” (tai “Codex Wallerstein” ilman yksilöivää loppuosaa “I.6.4º.2”) ovat siis väliaikaisia, tietyssä kontekstissa ymmärrettäviä nimityksiä. “Wallerstein” viittaa kokoelmaan, johon kuului tuolloin kahdeksan muutakin kamppailukirjaa, joista yksi, kuvanveistäjä Gregor Erhartin kamppailukirja, on sittemmin muuttanut Glasgow’hun (Glasgow Museums, E.1939.65.354). Baumann on ilmeisesti ollut käsikirjoituksen varhaisin tunnettu omistaja, ja hänen nimensä yksilöi sen parhaiten.

Ensimmäisen osan yhteydessä on myös kolme kuvalaattaa, joihin on jäljennetty käsikirjoituksesta BL, Add 5229 löytyvät messer-luonnokset (f. 67v & 69r) sekä kaksi niihin liittyvät Dürerin merkinnät (f. 67r & 68r) luonnollisessa koossa. Ensimmäisen osan lopussa Dörnhöffer puhuu yleisemmin kamppailukirjallisuudesta sekä mainitsee keisari Maksimilian I:n mahdollisena toimeksiantajana (ks. edellinen kirjoitus).

Cod. Wallerstein I.6.4º.2.

Toinen osa (xxi–lix) sisältää kodikologiset kuvaukset artikkelissa käsitellyistä käsikirjoituksista. Wienin-käsikirjoituksen yhteydessä annetaan siihen sisältyvästä Lecküchnerin kamppailukirjasta ne kohdat, jotka ovat liitettävissä edellä mainittuihin luonnoksiin. Muuten käsikirjoitukseen sisältyvät kamppailutekstit eivät kiinnostaneet Dörnhöfferiä, koska ne eivät olleet yhdistettävissä Dürerin toimintaan. Breslaun-käsikirjoituksen kuvaus ja siihen liittyvät kuvat ovat tärkeitä sikäli, että käsikirjoitus on kadonnut toisen maailmansodan aikoihin. Kiinnostavana yksityiskohtana Wienin-käsikirjoituksen alkusivut on irroitettu ja kiinnitetty Breslaun-käsikirjoitukseen, ja Wienin-käsikirjoitukseen on tehty niistä kopiot. Tämä on ilmeisesti tapahtunut kopion valmistamisen yhteydessä. Baumannin eli Wallerstein-käsikirjoituksen kuvausta seuraavat mustavalkoiset ja pienennetyt jäljennökset kaikista koodeksin uudemman osion kuvista (s. xxxiv-lix, ks. kuva yllä). Yksi sivu (f. 16r) annetaan esimerkinomaisesti kokonaisuudessaan luonnollisessa koossa.

Kolmas osa (s. lx-lxxix) sisältää transkription Wienin-käsikirjoituksen tekstistä, jonka yhteyteen liitetyssä apparaatissa annetaan sekä Baumannin käsikirjoituksen että Breslaun-kopion poikkeavat lukutavat. Transkriptia seuraa kaksi konkordanssitaulukkoa, joista näkee, mikä Wallerstein-käsikirjoituksen kuva vastaa mitänkin Dürer-käsikirjoituksen kuvaa, ja toisinpäin (s. lxxx-lxxxi). Viimeisellä sivulla (lxxxii) on jäljennökset tekstissä mainituista vesileimoista.

Laatta 1.

Tekstiosaa seuraava kuvaosa sisältää 75 laattaa. Sivut on jäljennetty luonnollisessa koossa (310 × 210 mm). Määrä ylittää numeroinnin (1–70) siksi, että viisi niistä on painettu myös värillisenä versiona (17a, 42a, 49a, 51a ja 59a).

Mainittakoon, että nykyiaikaisen julkaisuhistoriansa lisäksi (Dörnhöffer 1907/9, Hils 1991, Żabiński & Walczak 2002, Welle 2014) Baumannin käsikirjoituksella on ollut verrattain laaja levikki jo varhaisella uudella ajalla, ja sen kopioita tai mukaelmia löytyy Dürerin kirjan lisäksi useammasta 1500-luvulla käsin kirjoitetusta kirjasta, jotka ovat kytköksissä Augsburgin kaupunkiin (Antonius Rastin kirja, Gregor Erhartin kirja, cgm 3712, Paulus Hector Mairin tuotanto).

Keisari Maksimilianin muistiinpanoista

Itävallan kansalliskirjaston kokoelmista löytyy signumilla Cod. 2900 keisarillisen sihteerin Marx Treytzsaurweinin kirjoittama kirja otsikolla Kaisers Maximilians etc. Gedennckpüechel eli keisari Maksimilian I:n (1459–1519) muistikirja. Sisältö on julkaistu Joseph Chmelin teoksessa Die Handschriften der K. K. Hofbibliothek in Wien (2. nide, Wien 1841, s. 458–464).

Kolmannelta lehdeltä löytyy otsikko ‘Vermerckt die gefechtstuck, so die Kay. Mt. selbs angeben hat. Mit geschrifft vnd gemäl in ain puech zu bringen’. Hänen majesteettinsa itse on siis määrittänyt joukon taistelutemppuja, joista on ollut tarkoitus laatia kirja kuvin ja tekstein. Luettelo sisältää seuraavat temput:

Oberhaw Der Wexlhaw
Der Vnderhaw Der Zwirchhaw
Der Schilcher Der Duplschilher
Der Zwirchschilcher Der Durchwexlschilher
Der Wagstraich Der Wagvbersturtz
Der Knopfstoß Der Knopfstraich
Der Knopfdurchwexl Der Knopfschuß im kempfen
Der Freystich Der Zwifelstich
Der Dachhaw Der Duplhaw
Das Ortschiessen Der Vmblaufend Zwirchstraich
Der Oberslingenswanck Der swencklswanck
Der Oberstraich Der Zwirchstraich
Der Schynstraich Der Nasenstoß
Der Puckler Das vnderlaufen
Das Plenden Das abwennden
Das Tärtschl Der stoß mit dem Tärtschl auf die handt
Die abwendung des swerts Der straich auf den lyncken arm
Der stoß auf das antlitz Der straich auf den kopf
Der stoß auf das schynpain Der Orenstraich

Luettelo löytyy myös toisesta Treytzsaurweinin muistikirjasta (ÖNB, cod. 2835, f. 40rv), jossa ainoat erot ovat, että otsikosta puuttuu maininta kirjasuunnitelmasta ja että Dachhawn vieressä on Dupldachhaw eikä Duplhaw. Peter Lambeck kuvailee luetteloa sanoilla ‘Imp. Maximiliani I inventa quaedam artis gladiatoriae’ (‘keisari Maksimilian I:n keksimä eräänlainen miekkailuoppi’, ks. Commentariorum de augustissima bibliotheca Caesarea Vindobonensi liber II, Wien 1669, s. 970).

Luettelon kohdat ovat kahdessa palstassa, ja niiden välissä on vaakasuora viiva. Vaikuttaisi siltä, että viivan funktio ei ole vain täyttää tyhjää tilaa, vaan että samalla rivillä olevat asiat liittyvät toisiinsa. Mahdollisesti ne on ollut tarkoitus kuvata samassa kuvassa. Mieleen tulee esimerkiksi Talhofferin Münchenin-koodeksin ensimmäisellä sivulla nähtävät Oberhöw ja Vnderhow. Toisaalta ensimmäisen palstan loppupuolelta löytyvät Puckler ja Tärtschl ovat kilpityyppien eivätkä minkään liikkeen nimityksiä (I.33:ssa tietysti kupurakilpeä tarkoittava halbschilt esiintyy jonkinlaisen liikkeen nimenä). Otsikon gefechtstuck voi siis viitata joko näihin kahden asian yhdistelmiin, jotka voivat kuvata liikkeiden ja vastaliikkeiden yhdistelmiä, tai yksittäisiin asioihin.

Kamppailukirjaa Maksimilian ei kuitenkaan saanut näiden muistiinpanojen pohjalta tuotetuksi. Mikäli Albrecht Dürerin tai hänen työpajansa tuottama Ὁπλοδιδασκαλία sive armorum tractandorum meditatio (‘Hoplodidaskalia eli aseiden käytön harjoittelu’; Wien, Albertina, 26232) on tuotettu keisarin toimeksiannosta, sen sisältö on joka tapauksessa pitkälti kopioitu Baumannin (UB Augsburg, Oettingen-Wallersteinsche Bibliothek, Cod.I.6.4.2) ja ns. Glasgow’n-koodeksista (Glasgow Museum, E.1939.65.341). British Librarysta löytyvät Dürerin luonnokset vuodelta 1512 koskevat nekin varoasentojen ja niitä vastaan tehtävien lyöntien yhdistelmiä (versetzen), joita ei yllä olevasta listasta löydy (BL, Add 5229, f. 67v & 69r).

Freydal. Wien, KHM, KK5073.

Friedrich Dörnhöffer siteeraa Hoplodidaskaliaa käsittelevässä artikkelissaan (‘Albrecht Dürers Fechtbuch’, Jahrbuch der kunsthistorischen Sammlungen des allerhöchsten Kaiserhauses 27 [1907], 2. osa) yllä olevaa luetteloa (s. xviii, lukien tosin tärschl eikä tärtschl ja abwehren eikä abwennden). Samassa yhteydessä hän viittaa Quirin von Leitnerin Freydal-editiossaan mainitsemaan näkemykseen, että kyseessä olisi luettelo Freydalia varten suunnitelluista jalkataistelukuvista. Dörnhöffer kuitenkin arvioi tämän Josef Schmied-Kowarzikin asiantuntemukseen nojaten mahdottomaksi, sillä sanasto liittyy paljasmiekkailuun eikä haarniskamiekkailuun.

Kuten yllä olevasta kuvastakin näkyy, haarniskassa ei Maksimilianin aikaan harrastettu pelkästään varsinaista haarniskamiekkailua eli vastustajan haarniskan aukkoihin pistämistä puolimiekkaotteella. Haarniska voi myös toimia suojavarusteena itse kamppailun noudatellessa ennemmin paljasmiekkailun logiikkaa. Vaikka kamppailu jalan ja ratsain saikin turnajaisissa spektaakkelinomaisia piirteitä, harrasti Maksimilian ilmeisesti myös vakavamman kamppailutaidon ylläpitoa.

Edellä mainitusta toisesta muistikirjasta löytyy Treytzsaurweinin Maksimilianin sanelusta kirjoittama suunnitelma kuvasarjasta, jonka aiheena ovat keisarin saavutukset kuvattuna voittokulkueena. Osana kulkuetta miekkailumestari Hanns Hollywars kantaa kylttiä, jossa lukee riimitelty teksti, jonka mukaan hän on tuonut jalon miekkailutaidon keisarilliseen hoviin keisarin avauksen (?) mukaan (ÖNB, cod. 2835, f. 10v–11v). Kylttiin päätynyt teksti (jonka osalta nojaudun Franz Schestagin artikkeliin ‘Kaiser Maximilian I. Triumph’, JBkSaK 1 [1883], 154–181) kuuluu seuraavasti:

Das frölich Ritterlich gefecht
hab Ich gemehrt, wie Ir dann secht,
in aller Ritterlicher Wehr
allain nach Kaiserlichen ger
nach Zettels art wie sichs gebürt
darin den rechten grundt man spürt.

‘Iloista ritarillista taistelua / olen edistänyt, kuten näette, / kaikilla ritarillisilla aseilla / yksin keisarin tahdon mukaan / lapun tavan mukaan, niin kuin kuuluu, / sieltä löytää oikean perustan.’ Hollywarsin, joka siis on tässä kirjaimellisesti auctor artis, perässä marssisivat viiden hengen ryhmissä seppelöidyt henkilöt, jotka kantavat sotavarstoja, sauvoja, peitsiä, hilpareita, sotavasaroita, kupurakilpiä ja pistomiekkoja, tarsseja ja messereitä, pavese-kilpiä ja unkarilaisia nuijia, ja kahden käden miekkoja huotrissa olkapäillään. Lopullisessa versiossa myös viimeksi mainitut miekat ovat paljastettuina, ja sotavasaroiden sijaan nähdään villisikakeihäitä. Kokonaisuutena Maksimilianin saavutuksia esittelevän kulkuekuvaelman on tietysti tarkoitus yhdistää hänet pyhänä Rooman keisarina muinaiseen Rooman valtakuntaan triumfeineen.

Voidaan melkoisella varmuudella otaksua, että Maksimilianilla on ollut käytössään kirjallisia (Zettel!) ja kuvallisia lähteitä, joita on ollut tarkoitus hyödyntää suunnitelman tasolle jääneessä kirjaprojektissa. Samaa kuvavarantoa on hyvinkin voitu hyödyntää myös muissa hankkeissa siltä osin, kuin niissä on tarvittu kamppailullista kuvamateriaalia. On siis perusteltua kysyä, löytyykö Maksimilianin löyhästi omaelämäkerrallisista teoksista kamppailukuvia, jotka olisivat yhdistettävissä muistikirjan luettelossa tarkoitettuihin.

Weisskunigin (ÖNB, cod. 3033; myös JBkSaK 6 [1888] s. 99–105 ) kamppailukuvat ovat jokseenkin kamppailukirjamaisia, mutteivät osu yhteen listan kanssa. Theuerdankin kuvituksissa taas nähdään villisianmetsästystä, miekan vetäminen tupesta, alapisto vastustajan visiiriin, ja poseeraus voittajana jalan; ratsain nähdään vaikeasti hahmottuvaa ratsumiekkailua useampaa vastustajaa vastaan, pisto miekalla rintapanssarin läpi ja täysosuma peitsellä. Pisto visiiriin on tietysti periaatteessa stoß auf das antlitz, mutta muuta vastaavuutta ei kuvista listan kanssa löydy.

Freydal on tunnetusti täynnä kamppailua. Kuvamateriaali löytyy Kunsthistorisches Museumista (KK 5073) erillisestä turnajaiskirjasta. Siinäkään olevia kuvia ei voi helposti yhdistää listaan, mutta nostan esille yhden tapauksen, joka on omalla tavallaan kiinnostava ja toimii myös esimerkkinä listalla esiintyvien ilmaisujen tulkinnan ongelmista.

Listan loppupuolella samalta riviltä löytyvät der Puckler ja vnderlaufen. Jos kyseessä on samassa kuvassa ja tilanteessa esiintyvien hahmojen muodostama kokonaisuus, voitaneen olettaa, että vastustajalla on kupurakilpi, jota vastaan suorittaja tekee liikkeen nimeltä underlaufen. Lähin verrokki tälle on überlaufen, joka merkitsee liechtenaueriaanisissa glossissa jalkaa tavoittelevan vastustajan lyömistä päähän. Lecküchner (k. 1482) käyttää sitä sekä tässä merkityksessä että vastustajan aseen hallintaan ottamisesta menemällä kahvalla (tai aseetta: München, BSB, Cgm 582, f. 136r) vastustajan käden yli ulkokautta. Voisiko underlaufen viitata sitten vastustajan aseen hallintaan alakautta? Ainakin kilvenriisto kupurakilven yhteydessä löytyy niin I.33:sta (f. 16v), Andreas Liegnitzeriltä kuin Paulus Kaliltakin, joista kaksi jälkimmäistä tarttuvat kiinni kilven alta. Kuva riiston alkuasetelmasta löytyy Freydalista:

Freydal. Wien, KHM, KK5073, f. 198.

Voisiko tämä olla underlaufen vastustajan Puckleria vastaan? Kuten sanottu, listan rivit eivät välttämättä muodosta yhteenkuuluvia pareja. Tätä silmällä pitäen mainittakoon vielä, että Der Knopfschuß im kempfen eli taistelussa (= haarniskassa, vrt. Kampffecthen) tehtävä ponnen heittäminen tekisi mieli yhdistää ns. Gladiatoria-kuvasarjassa esiintyvään temppuun, jossa ponsi kierretään (!) irti ja kirjaimellisesti heitetään kohti vastustajaa (ks. kuva alla).

Wien, KHM, KK5013, f. 6r.

Tämän tempun on vaikea kuvitella liittyvän samalla rivillä mainittuun puolenvaihtoon ponnella (knopfdurchwexl). Wienin-koodeksin provenienssia ei tunneta ennen vuotta 1570.

Sinänsä listalta voisi nostaa esille lukuisia huomioita koskien muualta tunnettuja vastaavia nimityksiä, mutta siitä lisää jossain toisessa yhteydessä.

Lyhyt mediakatsaus

Blogin hiljaiselo on hyvä katkaista pienellä mediakatsauksella, vaikka sitten hieman post festum. Tämän kirjoituksen sisältö tuskin tulee kellekään uutisena, mutta löytyvätpähän linkit nyt sitten myös täältä.

Olin keväällä Yliopisto-lehden haastateltavana, ja juttu ilmestyi elokuussa numerossa 6/20. Jutun kirjoitti Tapio Ollikainen ja kuvat otti Veikko Somerpuro. Kiitän molempia sujuvasta yhteistyöstä. Juttu ilmestyi myöhemmin myös nettiversiona.

Painetun lehden aukeama.

Sivumennen sanoen pidän enemmän painetun lehden kuvasta ja otsikosta. (Kuvan miekka on Albionin Mauritius-miekka, jonka esikuvan olen maininnut tässä blogissakin.)

Lokakuun alkupuolella olin Juuso Pekkisen haastateltavana hänen puheohjelmaansa. Jakso tuli Yle Puheelta 19.10.2020 ja on kuunneltavissa Areenassa (kesto 57:51). Alla jakson kuvaus:

Helsingin yliopiston tutkija Antti Ijäs tutkii vanhoja kamppailutietokirjoja. Ijäksen väitöstutkimusta tukee se, että parisenkymmentä vuotta sitten hän innostui vanhan kamppailukirjallisuuden lisäksi historiallisesta miekkailusta. Jaksossa perehdytään vanhimpaan säilyneeseen eurooppalaiseen miekkailumanuaaliin, sekä siinä sivussa mm. oikeudellisen kaksintaistelun perusteisiin. Jälkimmäisessä on ollut kyse kiistojen ratkaisemisesta esimerkiksi sellaisissa oikeudenkäynneissä, joissa ollaan sana sanaa vastaan. Tässä haastattelussa mikrofonien lisäksi ovat mukana myös miekat ja kilvet.

Jakso onnistui mielestäni erinomaisen hyvin, mistä kiitos Juuso Pekkiselle. Kuunneltuani valmiin jakson en muistanut sanoneeni mitään sellaista, jonka jääminen (kuvaannollisesti) leikkaushuoneen lattialle olisi harmittanut. Eräänä kiinnostavimmista aiheista pidän juuri sitä, millaisia metodologisia ongelmia lähdeaineiston erityispiirteet tuottavat, mikä aihepiiri tuli jaksossa hyvin esille.