Turnajaiset Dresdenissä

30-luvun Saksa -teema jatkuu. Kuten jo todettua, olympiavuonna 1936 järjestettiin Berliinissä kamppailukirjallisuutta esittelevä näyttely; tämän lisäksi kirjastoalan julkaisussa Philobiblon ilmestyi samana vuonna artikkeli miekkailukirjallisuudesta, jota käsittelen toisella kiertaa, ja Dresdenin Stallhofissa järjestettiin turnajaiselävöitystapahtuma, jota käsittelen tässä. Tapahtumasta löytyy tusinan verran SLUB:n kokoelmiin kuuluvia valokuvia, joita voi katsella digitoituna Deutsche Fotothekissa. Vastaava tapahtuma järjestettiin myös seuraavana vuonna, mistä alla oleva postikortti:

“Turnierspiele im Alten Stallhof, Dresden 1937”.

Kortin takapuolelle on kirjoitettu lyijykynällä päivämäärä 31.7.–18.8.37.

Dresdenin Rüstkammerin vuonna 1936 järjestämän spektaakkelin suunnitteli ja sen järjestämistä johti Erich Haenel; taiteellisesta ohjauksesta vastasi valtionoopperasta saatu ohjaaja Hans Strohbach. Turnajaiset olivat taloudellinen menestys.

Valokuvien lisäksi vuonna 1898 perustetun museovirkailijoiden väärennösten vastaisen yhdistyksen (Verband der Museumsbeamten zur Abwehr von Fälschungen) 32. kokouksen pöytäkirjassa vuodelta 1936 on kuvaus (s. 13) Haenelin kokouksen kolmannessa istunnossa 27.8. pitämästä esitelmästä otsikolla “Eine neue Form der Museumspropaganda” (‘museon julkisuustoiminnan uusi muoto’), joka käsittelee tapahtumaa järjestäjän näkökulmasta.

Tapahtumasta on säilynyt myös esite (Turnierspiele im Alten Stallhof zu Dresden: Sommer 1936; zur Feier des 350jährigen Bestehens des Stallhofes und der Rüstkammer im Johanneum), minkä lisäksi Josepha Elstner-Oertel kirjoitti tapahtumasta kaksi lehtijuttua, jotka ilmestyivät samana vuonna Illustrierte Zeitungissa (nro 4770, s. 230–231) ja Feuerrennerissä (12, nro 29, s. 450–451).

Tapahtumassa nähtiin vaaliruhtinas Johann Georg I:n aikaista metsästystä; veitsiseppäinkillan esittämää miekkailua kahden käden miekalla, sauvataistelua ja harjoituksia jalkaturnajaismiekoilla; turnajaisparaati, jossa oli mukana 1500- ja 1600-lukujen haarniskoja; armeijan ja poliisin edustajien suorittamaa peitsitaistelua ja renkaiden poimimista; lopuksi nähtiin 1600- ja 1700-lukujen ratsastusvarusteita. Kiinnostavaa on, että näytöksissä käytettiin museon kokoelmiin kuuluvia esineitä: Haenel kuitenkin rauhoitti tästä huolestuneita sanomalla, että käytettyjä miekkoja ja muita esineitä oli museolla yllin kyllin ja että esineet olivat jatkuvasti asiantuntijoiden valvonnassa.

Dresdenin Vihreässä holvissa oli näyttely, johon oli pyydetty lainaan (ainakin!) Baijerin valtionkirjastosta cod. icon. 393,* Paulus Hector Mairin kamppailu- ja turnajaiskirja; cod. icon. 395, Julius Hambergerin Friedrich Schlichtegrollille tekemä kopio Gothan Talhoffer-käsikirjoituksesta Chart. A 558; ja cgm 2800, Baijerin herttua Wilhelm IV:n turnajaiskirja. Pyyntö kuitenkin evättiin: Berliinissä oli samoihin aikoihin liikunta-alan näyttely, ja Baijerin valtionkirjasto järjesti myös oman näyttelynsä ruumiinharjoituksista vanhemmassa kirjallisuudessa.

(* Franz Georg Kaltwasser teoksessa Die Bibliothek als Museum: von der Renaissance bis heute, dargestellt am Beispiel der Bayerischen Staatsbibliothek [1999, s. 379] ilmoittaa signumiksi cod. icon. 293, mutta uskon tämän olevan painovirhe, sillä miksi turnajaisaiheiseen näyttelyyn olisi haluttu kirja firenzeläisten kardinaalien, arkkipiispojen ja piispojen vaakunoista? Mainittakoon, että Paulus Hector Mairin teosta ei lainattu myöskään Berliiniin.)

Edellä mainittu Elstner-Oertel raportoi myös vuoden 1937 tapahtumasta ilmeisesti julkaisemattomaksi jääneessä artikkelissaan. Samasta tapahtumasta kertoo myös Richard Groschoppin käsikirjoittama ja ohjaama dokumenttielokuva Mit Federbusch und Harnisch (1937).

Vuoden 1937 tapahtuma vastasi sisällöltään edellisvuoden tapahtumaa, mutta tuolloin nähtiin myös ilmeisen vauhdikas piiritystaistelunäytös ja yksittäisiä keskiajan elämää (odotetuin painotuksin) kuvaavia näytelmiä, joiden aiheina olivat muun muassa rikollisen tuomitseminen hukutettavaksi, pahakielisen naisen laittaminen häpeäpaaluun ja vaeltavan lääkärin suorittama amputaatio.

Huolimatta taiteellisen ohjauksen mahdollisesti ottamista tulkitsevista vapauksista vaikuttaa kaiken kaikkiaan siltä, että Dresdenin turnajaiset ovat olleet varsin näyttävät ja historiallisuutensa osalta lähempänä Schaffhausenin vuoden 2014 turnajaisia kuin vaikkapa viime vuosina Turussa tai Hämeenlinnassa järjestettyjä tapahtumia.

Luonto vastaan kasvatus

I.33 alkaa miekkailu- tai yleisemmin kamppailutaidon (ars dimicatoria) määritelmällä. (Tässä kohden voisin mainita, että haluaisin rajata sanan taito viittaamaan yksilön oppimiin taitoihin, kun taas tällaisia taitoja tuottavan tiedon kokonaisuutta kutsuisin opiksi. Taito on kuitenkin melko vakiintunut sanan ars käännösvastineeksi.) Määritelmä kuuluu seuraavasti:

Dimicatio est diuersarum plagarum ordinatio et diuiditur in septem partes.

‘Miekkailu on erilaisten lyöntien järjestelmä ja jakaantuu seitsemään osaan.’ Seitsemän osaa, joihin oppi jakaantuu, ovat seitsemän varoasentoa (custodiae). Hieman yksinkertaistan kyse on viidestä lyönnin tai vastaavan liikkeen alkuasennosta (vasemmalta tai oikealta, ylhäältä tai alhaalta, tai suoraan ylhäältä), piston alkuasennosta ja kaikkien liikkeiden loppuasennosta, jossa kärki on “pitkänä” (Langort).

Kiinnostavaa on, että kyseessä ei ole mielivaltaisten taiteen sääntöjen sanelema jako, vaan malli miekkailuliikkeiden yleiseksi kuvaamiseksi:

Generaliter omnes Dimicatores siue omnes homines habentes gladium in manibus etiam ignorantes artem dimicatoriam vtuntur hijs septem custodijs.

‘Yleisesti kaikki miekkailijat eli kaikki ihmiset, joilla on miekka käsissään, myös  miekkailuoppia tuntemattomat, käyttävät näitä seitsemää varoasentoa.’

Oppi koostuu säännöistä, mistä voi syntyä mielikuva, että oppi tietyllä tapaa rajoittaa toimintaa. Tällainen mielleyhtymä löytyy jo Isidorus Sevillalaiselta, jonka hieman kyseenalaisen etymologisen selityksen (1,1) mukaan sana ars tulee siitä, että oppi (ars, vartalo art-) koostuu tiukoista (artis) säännöistä eli opetuksista (praeceptis).

Jos ei ole taiteen sääntöjen sääntelemä, on tietysti “vapaa”. Tähän viittaavaa sanankäyttöä esiintyy saksankielisessä kamppailukirjallisuudessa. Lecküchner näyttää viittaavan oppimattomaan miekkailijaan sanalla Freifechter eli ‘vapaamiekkailija’. Messer-miekkailun yhdeksättä pääkappaletta eli seuraamista (nach raysen) käytetään hänen mukaansa…

…gegen den freyfechteren dy ausß langen freyen hewen fechten vnd sunst von rechter kunst des messers nicht halten vnd zw den dy nicht vill kunnen in rechter kunst vnd si doch maynen si wyssen vill wye wol si nichtz wyssen

‘…vapaamiekkailijoita vastaan, jotka miekkailevat pitkillä, vapailla lyönneillä eivätkä muuten noudata messerin oikeaa oppia ja jotka lisäksi eivät osaa paljoa oikeasta opista ja kuitenkin luulevat, että tietävät paljon, vaikka eivät tiedä mitään.’ (Cpg 430, fol. 26v–27r.) Sittemmin vapaamiekkailijalla viitataan miekkailijaan, joka ei kuulu vuonna 1478 keisarillisen privilegion saaneeseen Marxbrüderkiltaan.

On sinänsä totta, että kuka tahansa voi ottaa miekan käteensä ja lyödä tai pistää sillä ilman  sen kummempaa koulutusta. Vastakkainasettelu siinä, että miekkailla (tai ylipäänsä taistella kylmin asein) voi joko voimalla ja rohkeudella tai taidolla ja tekniikalla, löytyy eri yhteyksistä läpi historian. Tällä kertaa keskityn kuitenkin muutamiin antiikin kirjallisuudesta löytyviin viittauksiin.

Johann Jacob Wallhausenin näkemys roomalaisesta miekkailuharjoittelusta (1616).

Valerius Maximus kirjoittaa Tiberiuksen aikaan teoksessaan Facta et dicta memorabilia, että aseiden käytön harjoittelemisen (armorum tractandorum meditatio) legioonalaisille esitteli konsuli Publius Rutilius (105 eaa.). Rutilius palkkasi gladiaattorikouluttajia Gaius Aurelius Scauruksen gladiaattorikoulusta, jotka opettivat sotilaita lyömään ja välttämään lyöntejä (2,3,2). Näin hän siis ‘yhdisti urheuden oppiin ja opin urheuteen, jotta oppi tulisi urheuden vaikutuksesta vahvemmaksi, urheus opin vaikutuksesta varovaisemmaksi’ (‘uirtutemque arti et rursus artem uirtuti miscuit, ut illa impetu huius fortior, haec illius scientia cautior fieret’).

On vaikea tehdä käännösvastineilla oikeutta sanoille virtus ja fortis, mutta ilmeisesti sotilaallinen miekan käyttö perustui aiemmin ennen kaikkea fyysiseen ja henkiseen kyvykkyyteen.

Nelisensataa vuotta aiemmin elänyt kreikkalainen Ksenofon antaa Kyyroksen kasvatuksessa ymmärtää, että juuri miekan käyttö onnistuu ilman erillistä oppia. Ksenofonin kertomuksessa Kyyros varustaa persialaiset sotilaansa lukumäärältään ylivoimaista heittokeihäin (ἀκόντιον) ja jousin (τόξον) varustettua vihollista vastaan rintapanssarein (θώραξ), rottinkikilvin (γέρρον) ja jonkinlaisin yksiteräisin yhden käden teräasein (κοπίς, σάγαρις, μάχαιρα).

Ksenofonin Kyyroksen kautta esittämä ajatus on, että tällöin persialaiset joutuvat pyrkimään lähietäisyydelle, jolloin vihollinen perääntyy, ja niitä vastaan, jotka pysyvät paikoillaan, persialaiset ovat paremmin varustettuja käsikähmää silmällä pitäen (2,1,9). Johtajien tehtäväksi annetaan nostattaa miehissä urheutta (2,1,11). Aikaisemmin yläluokkaan kuuluvien johtajien on voinut katsoa olevan rivimiehiä taitavampia aseiden käytössä, koska heillä on ollut vapaa-aikaa keihäänheiton ja jousiammunnan harjoitteluun, mutta uudessa varustuksessa taitoeroa ei ole, koska käsikähmässä ei ole vaaraa, ettei osu (2,1,16).

Edellistä voisi pitää pelkkänä motivaatiopuheena, mutta miekan käytön luonnollisuuden puolesta ääneen pääsee myös rivimiesten edustaja Feraulas (2,3,7–11). Hän kiittelee sitä, että kaikilla on sama varustus, kaikki osallistuvat samaan liikuntakoulutukseen ja saavat samaa muonaa; uudistetusta taistelutavasta hän toteaa, että se on miehille yhtä luonnollista kuin villikarjuille taistella hampain ja härille sarvin; kaikki osaavat myös välttää osumia ilman, että sitä on heille opetettu. Vaikka Feraulas sanoo, että nämä taidot esiintyvät ihmisillä ja eläimillä luonnostaan (φύσει), hän kuitenkin viittaa omalta kohdaltaan lapsuudessa oppimiinsa taitoihin.

Ksenofonin aikalainen ja samoin Sokrateen oppilas Platon korostaa harjoittelun merkitystä myös aseenkäsittelyn osalta. Valtiossa hän sanoo Sokrateen hahmon kautta seuraavaa (374d):

καὶ ἀσπίδα μὲν λαβὼν ἤ τι ἄλλο τῶν πολεμικῶν ὅπλων τε καὶ ὀργάνων αὐθημερὸν ὁπλιτικῆς ἤ τινος ἄλλης μάχης τῶν κατὰ πόλεμον ἱκανὸς ἔσται ἀγωνιστής, τῶν δὲ ἄλλων ὀργάνων οὐδὲν οὐδένα δημιουργὸν οὐδὲ ἀθλητὴν ληφθὲν ποιήσει, οὐδ᾽ ἔσται χρήσιμον τῷ μήτε τὴν ἐπιστήμην ἑκάστου λαβόντι μήτε τὴν μελέτην ἱκανὴν παρασχομένῳ;

‘Ja tuleeko miehestä etevä taistelija, raskasaseinen tai muu soturi, sinä hetkenä kun hän tarttuu kilpeen tai mihin tahansa aseeseen tai taisteluvälineeseen, vaikkei kukaan tule ammattimieheksi tai urheilijaksi vain tarttumalla johonkin työkaluun tai urheiluvälineeseen – eihän pelkästä esineestä ole mitään hyötyä sille jolla ei ole tietoa itse alasta eikä tarpeellista harjaannusta?’ (Suom. Marja Itkonen-Kaila.)

Platonin oppilas Aristoteles on samaa mieltä opettajansa kanssa. Nikomakhoksen etiikassa hän kirjoittaa seuraavasti (1116b):

εἶτα ποιῆσαι καὶ μὴ παθεῖν μάλιστα δύνανται ἐκ τῆς ἐμπειρίας, δυνάμενοι χρῆσθαι τοῖς ὅπλοις καὶ τοιαῦτα ἔχοντες ὁποῖα ἂν εἴη καὶ πρὸς τὸ ποιῆσαι καὶ πρὸς τὸ μὴ παθεῖν κράτιστα: ὥσπερ οὖν ἀνόπλοις ὡπλισμένοι μάχονται καὶ ἀθληταὶ ἰδιώταις

‘Kokemus tekee heistä [palkkasotureista] myös kyvykkäämpiä toimimaan ja välttämään iskuja, sillä he osaavat käyttää aseita ja heidän aseensa sopivat parhaiten hyökkäykseen ja puolustukseen. Siksi he taistelevat kuten aseistautuneet aseettomia vastaan tai harjoitelleet voimamiehet amatöörejä vastaan.’ (Suom. Simo Knuuttila.)

Heidelberg, Universitätsbibliothek, cpg 430, fol. 116r.

Kiinnostavaa on, että Aristoteles mainitsee tässä erikseen hyökkäyksen (ποιῆσαι) ja puolustuksen (μὴ παθεῖν), aivan kuten Ksenofon (παίειν, φυλάττεσθαι) ja Valerius Maximus (vitare, inferre ictus). Aristoteles käyttää tietysti omaan kategoriaoppiinsa kuuluvaa sanastoa (ποιεῖν/πάσχειν, 1b). Tästä pääsisi luontevasti keskusteluun hyökkäyksestä ja puolustuksesta, jolla on oma erityinen paikkansa miekkailuhistoriassa, mutta siitä lisää joskus toiste.

Aristoteleesta päästään myös takaisin Hans Lecküchneriin. Edellä siteeratun Heidelbergin-käsikirjoituksen lopussa on latinankielinen omistuskirjoitus pfalzkreivi Filipille, joka päättyy Aristoteles-sitaattiin (ks. kuva yllä):

Aristoteles in sua methaphysica
Omnis homo naturaliter scire desiderat

‘Aristoteles Metafysiikassaan: Kaikki ihmiset tavoittelevat luonnostaan tietämistä.’ (980a) Kreikankielisessä alkutekstissä ‘Πάντες ἄνθρωποι τοῦ εἰδέναι ὀρέγονται φύσει’. Aristoteleen mukaan aistihavaintojen (αἴσθησις) kautta muistin (μνήμη) avulla saadaan jotain asiaa koskevaa kokemusta (ἐμπειρία), josta vuorostaan yleistämällä syntyy taito eli oppi (τέχνη eli ars).

Voi olla, että Lecküchner yrittää myydä oppiaan, johon hän nöyrästi viittaa diminutiivilla articula, hyökkäämisestä ja puolustamisesta (dimicandi, tuendi) sitäkin kautta, että aseella harjoitteleminen ei suinkaan tarkoita, että ruhtinas ei olisi luonnostaan (naturaliter, φύσει) urhea, sillä harjoittelun kautta saavutettu taitokin on eräänlaista “luonnostaan tietämistä”.

Tieto, taito, tekniikka

Käsitellessäni kamppailukirjallisuuden aihetta eli kamppailua yritän operoida johdonmukaisesti mielekkäillä käsitteillä. Minulla itselläni on suhteellisen selvä kuva näistä käsitteistä, ja tässä kirjoituksessa yritän vähän avata ajatuksiani.

Tutkimani tietokirjallisuus (tietoa välittävä kirjallisuus) eli kamppailukirjallisuus välittää kamppailutekniikkaa. Tässä tapauksessa tekniikka on ei-laskettava substantiivi, eli sitä ei pidä ymmärtää niin, että yksittäisiä tekniikoita olisivat esimerkiksi lonkkaheitto, etukäden suora tai takakäden koukku, tai tarkemmin johonkin tiettyyn kielellis-kulttuurilliseen yhteyteen kuuluvat taan-sauabanico tai backfist. Ensimmäisenä on siis syytä selventää sitä, mitä tarkoitan tekniikalla.

(Mitään, mitä asiasta sanon, ei pidä ymmärtää niin, että sanan arkikieliset tai kamppailulajiharrastajien käyttämät merkitykset olisivat jotenkin “vääriä”.)

Seuraten Ben Spatzia tarkoitan tekniikalla tietoa, joka ohjaa toimintaa. Toiminta (praxis) voidaan ymmärtää laajasti kattaen kaiken, mitä ihminen tahdonalaisesti tekee, mutta kamppailukirjallisuuden kontekstissa relevanttia toimintaa ovat tietysti kamppailuun liittyvät tahdonalaiset ja tavoitteelliset liikkeet eli motoriset suoritukset, joina yksilön motoriset taidot ilmenevät.

Yksittäiset motoriset suoritukset voidaan jakaa pienempiin osiin, joista ihmiset eivät tyypillisesti ole tietoisia. Koska en ole liikuntatieteilijä tai biomekaanikko, en juurikaan tarvitse motoriikan tai kinesiologian käsitteistöä, vaikka tietysti liikkeisiin viitatessani käytän mielelläni asianmukaisia käsitteitä. Normaalisti pyrin kuitenkin käyttämään mahdollisimman helposti ymmärrettävää sanastoa: esimerkiksi on yksinkertaisempaa viitata miekan vasempaan alalyöntiin “lyöntinä ylöspäin, peukalo alaspäin” kuin alkaa puhua olkavarren mediaalisesta rotaatiosta, kyynärvarren pronaatiosta ja niin edelleen.

Tekniikka toimintaa ohjaavana tietona voi olla niinkin yksinkertainen asia kuin mallisuoritus: esimerkiksi lapsi näkee vanhempien tekevän jotain, ja yrittää tehdä saman asian perässä. Motorisilla suorituksilla on jokin tavoite: asioihin tartutaan, jotta ne voidaan laittaa suuhun, ja ryömimällä päästään paikasta toiseen. Harjoittelun kautta esimeriksi kävelemisessä tai asioiden heittämisessä saavutetaan lopulta automaatiotaso, jolloin voidaan sanoa, että ihminen osaa kävellä tai heittää palloa.

Capoferron syöksytekniikkaa vuodelta 1610.

Vaikka jokin suoritus osattaisiin automaatiotasolla, se ei tarkoita, että kyseistä suoritusta ei voisi parantaa. Siitä ei liene erimielisyyttä, että on parempia ja huonompia tapoja kävellä, pallon heittämisestä puhumattakaan. Samoin kuka tahansa osaa periaatteessa lyödä miekalla tai nyrkillä, mutta aloittaessaan miekkailun tai nyrkkeilyn uutena harrastuksena  tulee pian huomaamaan, ettei todellakaan “osaa” lyödä nyrkillä saati miekalla. Harrastuksina sellaiset lajit kuin nyrkkeily ja miekkailu siis välittävät tietoa siitä, millä tavalla (hansikkaan suojaamalla) nyrkillä tai (tietynlaisella harjoitus)miekalla kuuluu (tiettyjen sääntöjen puitteissa) lyödä. Tällöin arkipäiväisestä “lyönnistä” tuleekin “koukku” tai “suora”, joka on tehtävä tietyllä tavalla, joka sitten harjoittelemalla pyritään saamaan automaatioksi.

Tietty tapa tehdä jokin asia oikein on tietysti klassisessa mielessä “taiteen sääntöjen” (praecepta artis) määräämä tapa tehdä kyseinen asia. Tästä syntyy helposti mielikuva, että “säännöt” ovat jotenkin mielivaltaisia (kuten jonkin pelin määrittävät säännöt) ja suorastaan kahlitsevia. Kamppailuopin puitteissa tietty tapa tehdä jokin liike ei tietenkään määräydy mielivaltaisesti, vaan sen taustalla on tyypillisesti perusteltu uskomus siitä, miten kyseinen liike kannattaa suorittaa, jotta sillä saavutetaan mahdollisimman hyvin haluttu tulos. (Eri oppien piirissä on myös ilmaistu eri tavoin se, että “säännöt” ovat vain työkaluja, mutta en mene nyt siihen.)

Kuten alussa sanoin, ei ole sinänsä “väärin” kutsua jonkin opin puitteissa nimettyä koukkua, suoraa tai yat-ji-chung-kyuniä “tekniikaksi”, eli yksittäiseksi teknisen tiedon kokonaisuudeksi. Tavallaanhan tämä on seurausta siitä, että jotain tiettyä konkreettista liikettä, esimerkiksi suoraa tai koukkua, koskee tieto siitä, miten kyseinen liike pitää käytännössä suorittaa: tämä tieto on suoran tai koukun tekniikka, ja näitä yksittäisiä kokonaisuuksia voisi kutsua tekniikoiksi ja erotella ne edelleen nimeämällä ne sen liikkeen mukaan, johon ne liittyvät.

Edellä kuvattu ajattelu on mahdollista, jos tekniikka ymmärretään vain jonkin tietyn motorisen suoritetyypin (tai kyseisen suoritetyypin tietyn suoritustavan) kuvaukseksi. Tällöin yksittäisiä “tekniikoita” olisivat juurikin esimerkiksi lyönnit, potkut ja otteet. Kuten ylempänä totesin, toimintaa ohjaava tieto ei välttämättä koostu motorisista kuvauksista (tai sellaisten yritelmistä), vaan toimintaa ohjaava tieto voi myös yhtä hyvin koskea vain toiminnalle asetettuja tavoitetta. Rajoitepohjainen valmennus perustuu siis samalla tavalla tekniikkaan eli toimintaa ohjaavaan tietoon, vaikka se ei perustu “tekniikoihin” perinteisistä kamppailulajeista tutussa mielessä.

Bruce Leen kääntymistekniikkaa 1960-luvulta.

Pitäisin yksinkertaisimpana puhua liikkeistä liikkeinä tai tarkemmin lyönteinä, potkuina, pistoina, heittoina ja niin edelleen. Lyönnit, potkut, pistot ilmenevät kuitenkin eri kamppailuopeissa tyypillisesti tietynlaisina lyönteinä, potkuina ja pistoina. Yksinkertaisissa tapauksissa tämä ei ole mikään ongelma: suora ja koukku ovat eräänlaisia lyöntejä, joiden erottavat piirteet liittyvät liikkeen muotoon. Samoin miekalla tehtävät ylälyönti ja alalyönti ovat molemmat eräänlaisia lyöntejä, joiden erottavat piirteet liittyvät liikkeen suuntaan. Mutta riittääkö yksinkertainen hierarkkinen typologia, jos tietynlaisella ylälyönnillä on jokin tietty funktio ja vieläpä oma nimensä?

Kamppailukirjallisuuden tarjoama tekninen tieto koskee juurikin nimettyjä liikkeitä, joilla on jokin funktio. Yksi tällainen on liechtenaueriaanisen miekkailun zornhau eli raivolyönti: se kuvaillaan lähinnä yläkäsitteellä ja tarkennuksella, siis ylälyöntinä oikealta olkapäältä, ja kertomalla, että sillä on tarkoitus torjua vastustajan vastaava lyönti uhaten häntä heti perään kärjellä. Tämä kaikki tieto on siis raivolyönnin tekniikkaa. Mutta mikä raivolyönti on?

Raivolyönti toki ilmenee tosimaailmassa aikaan ja paikkaan sidottuna motorisena suorituksena eli tahdonalaisena tavoitteellisena liikkeenä. Kamppailuoppi ei kuitenkaan koostu empiirisesti havaittavista motorista suorituksista tai yksilön taidoista, vaan tiedosta siitä, miten halutunlaisten suoritusten tekemiseksi tarvittava taito saavutetaan: tekniikka johtaa toimeenpantuna tietynlaiseen motoriseen suoritukseen, ja toistetut motoriset suoritukset johtavat motoriseen taitoon, joka mahdollistaa tekniikan toimeenpanemisen automaationa.

Kirjoitin jo aiemmin siitä, miten kamppailukirjalliset lähteet puhuvat tällaisista teknisistä yksiköistä. Ehdotin vaihtelevan sisäisen käsitteistön sijaan tutkimukselliseksi käsitteeksi kappalettaKappale on toimiva oppijärjestelmän yksikkö, “opinkappale”, mutta se ei tee eroa siinä, onko jokin pääkappale yksittäinen lyönti kuten edellä käsitelty zornhau tai neljän varoasennon muodostama käsitteellinen kokonaisuus kuten vier leger.

Toistan, mitä sanoin jo aiemmin: liikkeistä on yksinkertaisinta puhua liikkeinä, lyönneistä lyönteinä ja varoasennoista varoasentoina. Esimerkiksi Liechtenauerin pitkän miekan tekniikan voidaan ajatella koostuvan varoasennoista, mestarilyönneistä ja muista liikkeistä. Ensimmäisen mestarilyönnin eli raivolyönnin yhteydessä käsitellään useampia liikeyhdistelmiä, esimerkiksi raivolyönti-pisto-kääntö. Mitään varsinaista tarvetta sellaiselle yläkäsitteelle kuin “tekniikka” laskettavana substantiivina ei nähdäkseni ole.

Joku saattaa edellisen perusteella miettiä, että miten sitten pitäisi kääntää japanin 技 waza tai kiinan 法  (kantoniksi faat). Sanakirjan mukaan japanin sana tarkoittaa ‘taitoa, kykyä, tekniikkaa’ ja kiinan sana ‘sääntöä, lakia, keinoa’. Kuten sanottu, tutkimuksellisia käsitteitä ei pidä sekoittaa muihin kielenkäytön domeeneihin, mutta tässä tapauksessa en näkisi mitään ongelmaa puhua tekniikasta määrittelemässäni mielessä sekä yksittäisistä liikkeistä niiden tyypin mukaan: esimerkiksi judon tapauksessa voidaan puhua heittotekniikasta ja tarkemmin käsi(heitto)tekniikasta, joka kattaa kuusitoista heittoa, joista yksi on “yhden käden olkavarsiheitto”. Kiinan 法 fǎ on hauska siinä mielessä, että se vastaa eurooppalaista ajatusta jotakin taidonalaa (ars) koskevista säännöistä, mihin viittasin ylempänä.

Vasemmalta alhaalta

Varoasento vasemmalla alhaalla on I.33:ssa prima custodia eli ensimmäinen varoasento. Tekstissä käytetään myös runosäkeistä poimittua sitaattia sub brach, joka viittaa siihen, että miekka on tässä asennossa vasemman käsivarren alla. Variaatio tästä asennosta on papin ensimmäinen erikoisvaroasento (custodia specificata sacerdotis).

Ensimmäinen varoasento ja sen erikoisversio. (Leeds, RA, MS I.33, fol. 6v ja 24v.)

Kirjan mukaan muuten tuntematon De Alkersleiben on todennut, että alavaroasennosta ei tule yrittää lyödä, sillä sieltä ei ylety ylös (mikä lienee ymmärrettävä niin, että ylös on alhaalta pitkä matka), ja jos lyö alas, on itse ylhäällä suojaton. Kyseisestä asennosta kuitenkin näytetään kaksi liikettä, joita voisi liikkeen muodon puolesta kutsua lyönneiksi: yksi suoritetaan “suorana” eli peukalo ylöspäin (sama liike näytetään myös vasemmalta olalta eli ylhäältä), toinen “käyränä” eli peukalo alaspäin. Tekstissä ensimmäiseen viitataan runositaatilla cade sub gladium quoque scutum (tai vaihtoehtoisesti pelkkänä sidontana), jälkimmäiseen nimellä krucke. Pään suojaamisen tärkeyttä korostetaan useita kertoja.

Pappi (oik.) suojaa päätään alhaalta vasemmalta käsi peukalo alaspäin alkaneen liikkeen loppuvaiheessa (Leeds, RA, MS I.33, fol. 6v).

Liechtenauerin oppi ei erityisen paljon käsittele miekkailua alavaroasennoista, minkä erikseen mainitsee aihettä käsittelevä anonyymi teksti (ed. Wierschin 885–975). Kyseinen teksti myös toteaa, että alhaalta tehtävät liikkeet, die streychen, tulee tehdä vasemmalta, sillä ne eivät ole niin varmoja oikealta. Tämäkin ajatus löytää jonkinlaista vastakaikua I.33:sta, sillä viidennestä eli oikean puolen alavaroasennosta (custodia quinta) ei tekstin mukaan tehdä mitään ensimmäisesta eli vasemmalta tehtävien liikkeiden kaltaista, vaan ainoastaan pisto.

Ajallisesti ja paikallisesti suhteellisen lähellä I.33:a on Fiore dei Liberi, jonka tuotanto tarjoaa tärkeän vertailukohdan kamppailuoppia tarkasteltaessa. Fiorelta löytyy useampi alavaroasento. Näistä kolme, porta di ferro mezana ja dente di cenghiaro, sekä mezano että tutto, ovat kärki (ja takaterä) eteenpäin, ja kunkin kuvauksessa mainitaankin ensimmäisenä pisto. Varoasentoja, joissa kärki ei ole eteenpäin, ja jotka siis vastaavat oleellisilta osin I.33:n ensimmäistä ja viidettä varoasentoa, ovat nimeämätön yhden käden varoasento (Getty 20r-3, 22r-4), tutta porta di ferro (23v-1) ja choda longa (24v-1).

Yhden käden varoasento. (Los Angeles, J. Paul Getty Museum, Ms. Ludwig XV 13, fol. 20v.)

Tutta porta di ferro ja choda longa ovat molemmat oikealla puolella: ensiksi mainitussa kärki osoittaa sivulle, jälkimmäisessä taaksepäin. Molemmista todetaan, että ne ovat hyviä vastustajan tarkkailuun (aspettare). Molemmista voidaan myös pistää (!) ja väistää. Tässä yhteydessä kiinnostavia verrokkeja I.33:n ensimmäiselle varoasennolle ovat vasemmalla puolella oleva yhden käden varoasento (ks. kuva yllä) ja sitä ratsumiekkailussa vastaava asento vasemmalla, jonka nimeksi mainitaan tuttu coda longa (43v, ks. kuva alla).

Coda lunga ratsain. (Los Angeles, J. Paul Getty Museum, Ms. Ludwig XV 13, fol. 43v.)

Näistä vasemman puolen alavaroasennoista tehtävät liikkeet näyttäisivät karkeasti vastaavan I.33:n kahta tyyppiä, “käyrää” eli etuterällä peukalo alaspäin tehtävää liikettä sekä “suoraa” eli etuterällä peukalo ylöspäin tehtävää liikettä.

Jalan suoritettavissa yhden käden tempuissa nähdään lähinnä “käyrää” lyöntiä, joka kohtaa  vastustajan ylälyönnin sen ulkopuolelta. Jos linja on auki, tämän lyönnin loppuasennosta voidaan pistää lähes suoraan (20v-1), tai miekka voidaan kääntää ylälyöntiin (20v-2, ks. kuva alla). Linjan avautumista voidaan tehostaa työntämällä vasemmalla kädellä vastustajan oikeaa kyynärpäätä, minkä jälkeen oma miekka voidaan asettaa vastustajan kaulan eteen (21r-2,3). Vasenta kättä voidaan käyttää myös vastustajan käden hallintaan sen sisäpuolelta (20v-1,2,3), mikä tavataan vastaavassa tilanteessa myös I.33:ssa.

Yhden käden varoasennosta peukalo alaspäin suoritetun liikkeen loppuasento, jossa vasen käsi lisäksi hamuaa vastustajan asekättä (vas.); asemasta voidaan piston sijaan myös lyödä (oik.). (Los Angeles, J. Paul Getty Museum, Ms. Ludwig XV 13, fol. 20v.)

Yhden käden varoasennosta tehtävä “suora” lyönti näyttäisi esiintyvän ainoastaan pistoa vastaan, mihin edellä kuvattu “käyrä” lyönti ei oikein sovikaan (21r-4). (Tätä vaikuttaisi vastaavan I.33:n ensimmäisestä varoasennosta tehtävä sidonta langortia vastaan.)

Ratsumiekkailuosiossa vastaavasta asennosta todetaan, että vastustajan lyönnit ja pistot on lyötävä ulospäin (in fora) eli sivulle (a la traversa) eikä ylöspäin (in erto). Tulkitsen “poikkeus vahvistaa säännön” -periaatteella tämän tarkoittavan sitä, että ratsain on toimittava eri tavalla kuin vastaavasta varoasennosta aiemmin: yhden käden varoasennosta jalan tehtävän “käyrän” lyönnin voisi ajatella olevan tässä tarkoitettu lyönti ylöspäin, kun taas ulos eli (oikealle) sivulle kohdistuvan lyönnin olisi luontevinta olla “suora”.

Vasemmanpuoleinen hahmo on lyönyt coda lungasta “ulospäin”, mihin kruunupäinen mestari vastaa kääntämällä miekkansa. (Los Angeles, J. Paul Getty Museum, Ms. Ludwig XV 13, fol. 44v.)

Tätä tulkintaa tukee se, että seuraavissa kuvissa (44r) suorittavan oppilaan (merkitty kultaisella sukkanauhalla, kaikissa paitsi neljännessa kuvassa vasemmalla) miekka on suorassa asennossa etuterä eteenpäin eli liikkeen suuntaan. Nämä ovat toki kaikki torjuntaa seuraavia jatkotekniikoita, mutta varsinainen torjuntaliike näkyy kyseistä sivullelyöntiä vastaan tehtävää vastaliikettä esittävässä kuvassa (44v-4, ks. kuva yllä), jossa kyseisen liikkeen suorittaneen vastustajan miekka on aivan selvästi “suorassa”. Ainoa poikkeus on aseenriisto, jossa suorittajan asekäsi on peukalo alaspäin (44v-2).

Tempuista ja kappaleista

Tämä liittyy kirjoitukseen “vastatempuista“. Kamppailukirjat kuvaavat ja välittävät kamppailuoppia (eksplisiittistä kamppailutietoa), joka jakautuu sisällöllisesti pienempiin osiin. Nämä osat voivat olla “opinkappaleita”, konkreettisia esimerkkejä liikkeistä ja niiden yhdistelmistä, tai jotain siltä väliltä. Liechtenauerin pitkän miekan oppi jakaantuu seitsemääntoista pääkappaleeseen, Andre Lignitzerin miekka ja kupurakilpi -oppi jakaantuu kuuteen kappaleeseen tai yksittäiseen temppuun, I.33:n oppi jakaantuu seitsemään osaan (partes) ja (säilyneessä muodossaan) 41 konkreettiseen esimerkkiin (frusta).

Olen toisaalla maininnut yhteyden Lignitzerin kuuden ja I.33 seitsemän osan välillä, mutta tässä kirjoituksessa käsittelen lähinnä terminologiaa eli käsitteitä ja niiden nimityksiä.

I.33:n septem partes esitetään universaalina jakona, sillä mikä tahansa miekan asema tai siitä alkava liike voidaan ilmaista jonakin näistä seitsemästä osasta: liike voi alkaa vasemmalta tai oikealta, ylhäältä tai alhaalta, suoraan ylhäältä tai pistona; viimeisenä on kaikkien liikkeiden loppuasento, jossa kärki on “pitkänä”. Tämä ei ole ainoa eikä varmasti paras tapa käsitellä miekkailun tekniikkaa, mutta se tuo kieltämättä mieleen latinan kieliopin ensimmäisen asian eli sanaluokat, partes orationis. Ajatusleikkinä tämän mallin mukainen teos voisi alkaa seuraavasti:

– Partes dimicationis quot sunt?
– Septem.
– Quae?
– Prima, secunda, tertia, quarta, quinta, sexta, Langort.
– Quot primae contraria?
– Duo.
– Quae?
– Halbschilt et Langort.

…ja niin edelleen. Varsinaisista esimerkeistä I.33 käyttää sanaa frustum, jonka merkitys on ‘pala’. I.33:n frustumit eli kuvasarjat eivät vaikuta opin esittämisessä mielekkäiltä ideaalisuoritteilta, vaan ne näyttävät konkreettisilta esimerkeiltä turhine toistoineen, aiheisiin palaamisineen ja järjestyksen puutteineen. Toinen käytettävä sana on ludus, joka merkitsee ‘leikkiä’. Sanat voivat olla synonyymisiä tai niillä voi olla sellainen merkitysero, että frustum viittaa konkreettisiin kappaleisiin eli kuvasarjoihin, kun taas ludus viittaa niissä nähtävään toimintaan: frustum olisi siis jaoton eli laskettava substantiivi, ludus jaollinen eli ei-laskettava.

Kiinnostavaa on, että I.33:n frustum ja ludus vastaavat vernakulaarisissa lähteissä tavattavia nimityksiä. Koska kyseessä on monimutkainen, sekä semanttiseen että muodolliseen puoleen liittyvä sekamelska, puhun etymologisin perustein partitiivisista ja luudisista nimityksistä. Partitiivisia ovat saksan saksan Stück ja italian partito, luudisia italian gioco (zogho) ja englannin play.

(Näiden lisäksi on toki muitakin sanoja, esim. Paulus Hector Mairin parateksteissä esiintyvä Stand ja Marin Siberin Gang.)

Joachim Meyer -käännöksensä sanastossa Jeffrey Frogeng selittää sanan Stück, jonka hän kääntää sanalla device, merkitsevän joko useamman liikkeen sarjaa tai yksittäistä “tekniikkaa” tai “elementtiä”. Lecküchner-käännöksessä hän käyttää käännösvastinetta technique. Meyerin Fechtstück on kokonainen fraasi, jossa on alku, keskikohta ja loppu. Muuten yksittäisiä Stückejä voidaan tarkentaa esimerkiksi sen mukaan, liittyvätkö ne haarniskataisteluun (Kampfstück) tai onko niiden tarkoitus tappaa vastustaja (Mordstück).

Vadin tikaritekniikkaa. (Rooma, Biblioteca Nazionale, Fondo Vittorio Emanuele 1342, fol. 39r.)

Kuten mainitsin aiemmin, Fiorella esiintyy muutaman kerran ilmeisen partitiivinen partido, jonka Malipiero tulkitsee ‘soluzione, tecnica’. Vastaava ilmaisu löytyy Filippo Vadin kirjan kuvitetusta tikariosuudesta. Vadilla kukin yksittäisen teknisen kokonaisuuden muodostava sivu koostuu kahdesta vaiheesta, hyökkäyksestä (tai alkutilanteesta) ja sen vastaliikkeestä (tilanteen selvittämisestä), joista ensimmäinen on otsikoitu partito di daga, jälkimmäinen finire di partito. Tiukasti nämä ovat eri tason otsikoita, sillä partito on selvästi kahden kuvan muodostama kokonaisuus.

“Osan” käsite on toki sen verran geneerinen, että voi olla vaarallista nähdä kaikki siihen liittyvät nimitykset osana yhtenäistä kamppailuopillista sanastoa. En kuitenkaan malta olla mainitsematta, että myös Marozzo otsikoi lukujensa (capitolo) alla olevat tekniset kokonaisuudet prima parte, seconda parte, tertia parte jne., ja vastaliikkeet mallilla del contrario della seconda parte.

Kuten jo aiemmin totesin, luudinen gioco (zogho) esiintyy sekä Fiorella että Vadilla sekä laskettavana että ei-laskettavana, Fiorella tosin järjestelmällisemmin. Fioren latinankielisessä esipuheessa esiintyy myös ei-laskettava, oppiin (tai oppia välittävään toimintaan) viittaava ilmaisu milicie iochalle (eli militiae iocale), ‘quod equidem in gueris uel alio quolibet tumultu peritis uiris prestantissimum subsidium elargitur’ (‘joka kyllä sodissa tai missä tahansa kamppailussa siihen perehtyneille miehille tarjoaa mitä erinomaisimman avun’). Kiinnostava on myös sodan ja “muun” kontekstin eron mainitseminen, mutta siitä lisää toisella kertaa.

Englanninkielisessä käännöskirjallisuudessa käytettävä sana play tuo mieleen sanan merkityksen ‘siirto’ (esim. šakissa) tai ‘kuvio’ (esim. amerikkalaisessa jalkapallossa), siis tietyssä tilanteessa valittu tavoitteellinen toimintatapa. Kamppailukirjallisesti sanalla on myös historiallinen tausta. Kahdessa vanhimmista käsikirjoituslähteistä (Harley 3542 ja Add. 39564) sana esiintyy sekä substantiivina että verbinä, ja myös George Silver käyttää sekä substantiivia että verbiä. Silver myös erottaa toisistaan käsitteet gentle play ja rough play or fight. Substantiivina sana on kuitenkin näissä ei-laskettava.

Mitä tulee näistä asioista puhumiseen suomeksi, sanat leikki ja peli laskettavina substantiiveina viittaavat liian konkreettisesti konstituenttien sääntöjen määrittämään (luudiseen) toimintaan, mistä ei tietenkään ole kyse. Temppu kuvaa paremmin yksittäistä teknistä valmiutta, vaikka se ehkä omalta osaltaan rakentaa mielikuvaa historiallisista kamppailuopeista “epätieteellisinä temppukokoelmina”. (1800-luvun sotilaskirjallisuudessa sanaa temppu käytetään merkityksessä ‘liike’.)

Tilanteesta riippuen on luontevaa operoida joko sisäisillä tai ulkoisilla käsitteillä ja nimityksillä. Viitattaessa kamppailuopin sisällölliseen yksikköön tutkimuksellisena käsitteenä käyttäisin mieluiten nimitystä kappale. Tämä tuo sopivasti mieleen “opinkappaleen” sekä niiden tyypillisen tekstuaalisen ilmenemismuodon eli “(teksti)kappaleen”, eikä ota kantaa siihen, onko kyse tempusta, vastatempusta vai vastavastatempusta.

Kuukauden kirja: Ritterliche Waffenspiele (1935)

Maaliskuun kirja sijoittuu historiallisesti lähelle viime kuun kirjaa ja aiemmin käsiteltyä liikunta-alan julkaisua. Kyseessä on 1935 ilmestynyt Wilhelm Fabriciuksen kirjoittama ja kuvittama Ritterliche Waffenspiele Schwert- und Stockfechten, Bogenschießen, Armbrustschießen, Bau von Übungswaffen. Kirja on osa sarjaa nimeltä Rucksack-Bücherei (‘reppukirjasto’), joka käsitteli kaikenlaisia lapsille ja nuorille sopivia harrasteita. Otsikkonsa mukaisesti käsillä oleva kirja käsittelee miekkailua (puu)miekalla ja kepillä sekä jousi- ja varsijousiammuntaa.

Kirjan kansi.

Kirjoittaja Wilhelm Fabricius (1894–1989) oli Rudolf Steinerin perustaman Antroposofisen liiton Weinheimin osaston puheenjohtaja, Saksan partioliiton Badenin “maavouti” ja sittemmin “valtakunnanvouti” eli jonkinlainen kunniapuheenjohtaja, ja partioliiton lakkauttamisen jälkeen Hitler-Jugendin Stammführer. Hän opiskeli Leipzigissa metsänhoitajaksi ja toimi myös Saksan dendrologisen yhdistyksen puheenjohtajana. Muun toimintansa ohella kirjoitti lukuisia kirjoja ja artikkeleita.

Kirjan ensimmäisen esipuheen Fabricius on allekirjoittanut partiolaisnimimerkillä “Hartmut”. Hän mainitsee kurin ja järjestyksen olevan itsestäänselvää ritarillisissa taidoissa, ja että kyseinen kirja on syntynyt vuosien harrastamisen synnyttämän tietämyksen tuloksena. Toisen, kansallissosialistista ideologiaa tihkuvan esipuheen on kirjoittanut Friedhelm Kemper, Badenin HJ-päällikkö, joka toivoo kollegansa miekkailuleikkien kasvattavan nuorista ketteriä, pelottomia ja kovia taistelijoita.

Kirjan ensimmäinen osa käsittelee miekkailua kahden käden miekalla (“Bidenhandfechten“). Vaikka Fabricius on käyttänyt lähteinään vanhoja käsikirjoituksia, piirroksia ja kaiverruksia, hän mainitsee neljä seikkaa, missä hänen miekkailunsa eroaa historiallisesta. Ensiksikin se ei voi olla yhtä teknisesti yhtä korkealla tasolla kuin 1500- ja 1600-lukujen miekkailukiltalaisilla, koska kukaan ei enää harrasta yksinomaan miekkailua; toisaalta se ei saa olla yhtä rujoa kuin Landsknechtien miekan käyttö. Miekkailu ei saa myöskään aiheuttaa silmävammoja eikä luunmurtumia, ja sitä on voitava harjoitella ilman suojavarusteita itse tehdyillä (puisilla) aseilla.

Lähteiden soveltamisen osalta Fabricius myöntää ottaneensa vapauksia. “Pääsääntöinä” hän tarjoaa Joachim Meyerin tussakkasäkeet varustettuna selityksillä, jotka paljastavat, ettei hän ole lukenut Meyerin teosta kovin huolellisesti. Esimerkkinä mainittakoon seuraavat säkeet:

Wann er dir wollt einlauffen schier
Das vorder Ort, treib jn von dir.

…jossa mainittu das vorder Ort on hänen mukaansa etummainen osa miekkailualueesta, vaikka se todellisuudessa viittaa aseen kärkeen.

Vastustajan alue, keskialue (“das vorder’ Ort”) ja oma alue.

Tästä päästäänkin hänen järjestelmänsä sääntöihin. Miekkailualue muodostuu kahdesta maahan piirretystä, toisensa keskipisteeseen asti leikkaavasta ympyrästä. (Idea lienee peräisin Meyerin rapiirin kuvasta F). Leikkaus eli keskialue on kummankin ottelijan “das vorder Ort”, minkä lisäksi kummallakin ottelijalla on oma alueensa. Ottelun voittaa se, joka saa vastustajan ajettua pois miekkailualueelta. Pystypainiotteet (aseenriistot, heitot) ovat sallittuja keskialueella sekä viimeisenä puolustuskeinona, jos vain toinen jalka on enää omalla alueella. Maassa makaava ottelija on hävinnyt. Vaihtoehtoisesti voittaja voidaan määrittää laskemalla osumia.

Pistäminen ei ole sallittua, ja lyöntien pitää kulkea vähintään neljänneskaaren matka, jotta ne hyväksytään. Koko keho on osuma-alue, mutta on sopimatonta väsyttää vastustajaa lyömällä häntä käsiin tai jalkoihin: myös sellaisia lyöntejä on vältettävä, joiden tarkoitus on lyödä ase vastustajan käsistä, sillä “ne maksavat liikaa puuta”. Lyönnit on tarkoitus pysäyttää ennen osumaa.

Perusasioiden jälkeen seuraa joukko erilaisia miekkailu- ja painiliikkeitä. Lähteinä lienee käytetty Dörnhöfferin Dürer-editiota ja Schiemd-Kowarzikin ja Kufahlin Fechtbüchleinia, eli pohjimmiltaan Baumannin kirjaa, Dürerin työpajan siitä tekemiä kopioita ja Joachim Meyeria. Yksi painiote on selvästi peräsiin Uffizin painiveistoksesta.

Kahden käden miekkaa seuraava keppimiekkailu (Stockfechten) on käytännössä eräänlaista sapeli- eli säilämiekkailua. Liiallista voimankäyttöä tulee välttää, ja osumien tulee olla niin kevyitä kuin aseen eli sormenvahvuisen saarnikepin luonne sallii. Tekniikka on hallittava, jotta miekkailu ei taannu pelkäksi tappelemiseksi, mikä ei ole enää hauskaa tai hyödyllistä. Osumien tulee näkyä iholla lyhyinä punaisina viiruina. Liiallisesta voimankäytöstä rangaistaan vapaalyönnillä rintaan, joka lasketaan ottelussa osumaksi.

Priimi rintalyöntiä vastaan. Keskimmäinen hahmo näyttää priimin edestä.

Lyönnit suoritetaan kyynärvarrella, ei (pelkällä) ranteella. Koska päähän lyöminen on kiellettyä, käytetään väistöinä tekstin mukaan vain terssiä, kvarttia ja sekondia, mutta kuitenkin heti ensimmäisessä kuvassa nähdään priimi rintalyöntiä vastaan (ks. kuva ylempänä).

Viiteen tai kymmeneen osumaan käytävän keppitaistelun todetaan olevan kinastelua ja nahistelua parempi tapa välienselvittelyyn hallituissa olosuhteissa. Itkeminen ottelussa ei ole sallittua “muttei kuitenkaan häpeäksi, kunhan jatkaa reippaasti taistelua.” Voimankäyttöä tulee kuitenkin valvoa, sillä toiminnan pitäisi olla nuoria kovettavaa eikä pehmittävää.

Jousiammuntaa käsittelevä osio alkaa jousipyssyn ja nuolten valmistusohjeilla. Tätä seuraavat ampumatekniikan kuvaukset erilaisista asennoista (muun muassa toisen henkilön olkapäillä istuen) sekä varomääräykset. Erityisesti kielletään antamasta jousipyssyä käteen järjestöön kuulumattomalle aikuiselle. Lopuksi kehotetaan harjoittelemaan tätä “Egil Watenpojan” taitoa.

Viimeisenä käsitellään varsijousi (“Jungvolkarmbrust 1935″), joka on ilmeisesti myös tarkoitus valmistaa tai ainakin koota itse. Varsijousiammunnan etuna pidetään sitä, että sen kautta oppii kivääriammuntaan siirrettävissä olevia taitoja kuten hyvän ampuma-asennon ja nopean tähtäämisen. Varsijousiammunta ei tähtää siis pelkästään henkisiin ja fyysisiin vaan myös motorisiin valmiuksiin.

Fabriciuksen opus on kiinnostava paitsi varhaisena esimerkkinä historiallisten miekkailutaitojen harrastamisesta, myös osana nuorisokasvatuksen historiaa laajemmin. Myös partiolaiset saattoivat suorittaa asemestarin (master-at-arms) taitomerkin harrastamalla keppitaistelua (single-stick), sauvataistelua (quarterstaff), florettimiekkailua, nyrkkeilyä, jujutsua tai painia. Partioliikkeenkin juuret ovat sotilaskoulutuksessa, joka luo laajemman kontekstin sekä sen että Hitler-Jugendin kasvatuksellisille tavoitteille.

Corona

Latinan kruunua tarkoittava sana corona on päätynyt historialliseen miekkailuterminologiaan ainakin kahdessa yhteydessä, saksaksi ja italiaksi. Käsittelen tässä kirjoituksessa molempia.

Fiore dei Liberillä (fl. n. 1410) corona on paitsi kuvituksen mestarihahmojen (magistri) tunnus, myös erään varoasennon nimitys. Molemmat näkyvät alla olevissa kuvissa:

‘Posta frontale ditta corona’. Los Angeles, J. Paul Getty Museum, Ms. Ludwig XV 13, fol. 24v; Pisani-Dossi 18B.

Fioren mukaan tämän pistoja vastaan erinomaisen asennon varsinainen nimi on posta frontale, mutta jotkut mestarit kutsuvat sitä nimellä posta di corona. Fiore vertaa tähän asentoon asentoa posta di bicorno (‘kaksisarvisasento’), jossa kärki osoittaa enemmän eteenpäin ja johon hän vertaa myös asentoja posta de fenestra (‘ikkuna-asento’) ja posta longa (‘pitkä asento’), joissa molemmissa kärki osoittaa eteenpäin.

Fioren esipuheen viittaus saksalaisiin opettajiin ja edellä mainittujen nimitysten mahdolliset vastineet saksankielisessä sanastossa (Einhorn ‘yksisarvinen’, Sprechfenster ‘keskusteluikkuna’, Langort ‘pitkäkärki’) antavat aiheen kysyä, selittyykö viittaus muiden mestarien käyttämään nimitykseen corona mahdollisesti saksankielisen sanaston kautta.

Liechtenauerin säkeissä, joiden vanhin käsikirjoituslähde on ajoitettu n. 1389, sanotaan pystysuorasta mestarilyönnistä (schaittelhaw) seuraavaa (ed. Wierschin, hieman muokaten):

…waß von im kumpt
die krone daß abnympt
schnyde durch die krone
so brichst du sy hart schone

‘…mitä siitä tulee, kruunu ottaa sen pois; leikkaa kruunun läpi, niin murrat sen voimakkaasti.’ Kiinnostavaa on, että krone voi teoriassa viitata myös päähän tai päälakeen ylipäänsä (DWB krone III 7), ja pystysuora lyönti, jota vastaan sitä käytetään, on nähtävästi nimetty kohteensa eli päälaen mukaan (Scheitel).

Mutta minkälainen liike krone on? Ringeckin kommentaarin mukaan kyseessä on ylälyönnin väistö, jossa kahva on korkealla pään yläpuolella (‘versetzt er mit dem gehultze hoch ab ob sinem haupt: der versatzung hayst die kron’ 535–6). Rooman-koodeksin anonyymin  kommentaarin mukaan tässä asennossa sekä kärki että kahva ovat ylhäällä (‘Vor seczt der denn haw das sein ort vnd das [s]ain gehulcz paide übersich stenn das selb haist die kron’, 25r).

Wierschinin sanastossa (1965) asento selitetään niin, että oikea käsi pitää kahvasta, vasen terästä, mikä käy ilmi esimerkiksi alla olevasta Jörg Wilhalm Hutterin kirjan kuvasta vuodelta 1523 (cgm 3711):

‘Das ist die krone der sein schwert gewappent heltt in der hand.’ BSB, cgm 3711, fol. 41r.

Vastaava liike esiintyy myös haarniskamiekkailussa terästä molemmin käsin tarttuen kahvalla tehtäviä “murhalyöntejä” (mortschlag) vastaan. Liechtenauerin säkeiden schneiden ja brechen, viilto ja murto, on ymmärretty Hutterin kuvituksessa kahdeksi erilliseksi vastaliikkeeksi, jotka löytyvät seuraavilta sivuilta:

‘der schnidt durch die kron’ ja ‘der bruch auff die kron’. BSB, cgm 3711, fol. 41v–42r.

(Vastaavat kuvat löytyvät käsikirjoituksesta cgm 3712 fol. 135r–136r.)

Kuten Fioren romper di punta, tässäkin yleisempi vastustajan liikkeen murtamista merkitsevä sana (vrt. brechen) on saanut kapeamman merkityksen tietynlaisena liikkeenä erotuksena toisenlaisesta liikkeestä.

Paurenfeindtin painetussa kirjassa (Wien 1516) otsikolla Kron kuvataan kuitenkin lyönti tai oikeastaan lyöntiyhdistelmä: etuterällä ylälyönti vastustajan vasempaan korvaan, sitten takaterällä oikean korvan alle, kolmas lyönti etuterällä “taaksepäin” (?alaspäin, sig. A4). Puolustuksen perusteella tulee mieleen kaksi peräkkäistä zwerchhauta, joista jälkimmäinen torjutaan lyömällä oma zwerchhau sen alle. Ainoa mieleeni tuleva yhteys “kruunuun” on se, että tämä yhdistelmä muistuttaa Andre Lignitzerin miekan ja kupurakilven neljättä temppua, jossa myös tehdään ensin poikittaiset lyönnit molemmille puolille ja lopuksi pystysuora scheitelhau eli päälakilyönti.

Paulus Hector Mairilta 1500-luvun puolivälistä löytyy paitsi kopiot Hutterin kuvista (SLUB, mscr. dresd. C. 93, fol. 76r–77r, BSB cod. icon. 393-1 fol. 72r–73r), myös samanhenkinen ja -niminen ote tussakasta (SLUB, mscr. dresd. C. 93 fol. 121v, cod. icon. 393-1 fol. 105v), jota vastassa ei kuitenkaan ole ylälyönti vaan -pisto, ja kontaktikin otetaan eri suuntaan:

‘Contra habitum coronae impulsus seu acinacis iniectio’. BSB, cod. icon. 393-1, fol. 105v.

Joachim Meyerin (1570) kronhauw eli ‘kruunulyönti’ alkaa alavaroasennosta, ja kun vastustaja lyö ylälyönnin, se otetaan vastaan käännetyllä väistötangolla (‘mit uberzwerchem kreutz’), minkä jälkeen vastustajaa lyödään päähän takaterällä (1.14r); toisaalla Meyer mainitsee, että tässä puolustus ja osuma tapahtuvat yhtaikaa (1.16r). (Toisenlaista käyttöä löytyy kohdista 1.21v–22r, 1.35v ja 1.62r.) Meyer tarkentaa myöhemmin, että tätä liikettä, joka suoritetaan käännetyllä väistötangolla oman pään yläpuolella (‘wann du mit uberzwerchem kreutz hoch uber deinem Haupt versetzest / das heist die Kron’), ei pitäisi käyttää liikaa, ja jos vastustaja tekee sen lyöntiä vastaan, voidaan tehdä lyönti, joka vastaa ylempänä nähtyä viiltoa kruunun läpi (1.60v).

Meyer ei viittaa edellisten kohdalla kuvitukseen, mutta kuvitusten joukossa löytyy kuva Hutterin kruunun kaltaisesta otteesta (E, vasemmalla takana), johon Meyer ei viittaa tekstissä lainkaan. (Hieman vastaavassa asetelmassa kuvassa H oikealla takana nähdään tähän liittymätön miekanriisto, ks. 1.41r.) “Puhvelia” vastaan tehtävää kruunua (1.21v) vastaa toisaalla (1.51v, kuva N) nimeämätön liike, jossa Meyer erikseen sanoo, että vasemmalla tartutaan terään (vrt. myös 1.61v).

Yksityiskohdat Meyerin kuvituksista E ja N. (BSB.)

Meyerin kron vaikuttaisi siis olevan oleellisilta osin sama kuin Hutterin, vaikka hän on epäselvempi otteen suhteen.

Onko näiden perusteella mahdollista rekonstruoida historiallis-vertailevaa menetelmää soveltaen “kantakruunu”, josta attestoidut kruunun ilmentymät voidaan johtaa?

On syytä palata vielä 1400-luvun lopulle. Monipuolisin selostus kruunusta löytyy nimittäin Sveitsin Sankt Gallenin alueelta peräisin olevan yhteissidoksen cgm 558 lehdeltä 125r alkavasta anonyymista, Liechtenaueriin liittymättömästä kamppailukirjasta.

Miekkaa koskevassa osiossa kruunuun tullaan alalyönnin jälkeen “pistämällä” tai “vetämällä ylöspäin” (‘stich vf so kumpt du in die kron’, ‘züch vf in die kron’ 127r); jälkimmäiseen liittyy kahvan kääntäminen pään eteen, ja kyseessä on jonkinlainen ylävaroasento (‘wend das gehilcz wol vf für din hopt vnd züch ab in die ober huot in die kron’, 127v). Tekstin mukaan on olemassa sekä schlechte kron, johon tullaan pistämällä ylöspäin, että windische kron, johon astutaan wechselistä (127v). Tekstistä löytyy myös jonkinlainen kron how (128v).

Schlecht ja windisch voidaan ymmärtää ‘suoraksi’ ja ‘käyräksi’ (Idiotikon, windisch II 1. b,  DWB windig 1. b), mikä on tuttu vastakkainasettelu yhden käden aseiden sanastosta (suora käsi on peukalo ylöspäin, käyrä peukalo alaspäin). Lisäksi tekstissä sanotaan, että “käyrän kruunun askel” (‘der windeschen krön tritt’) on ain horn eli yksisarvinen (129r); sattumalta ainakin Meyerin einhorn on edellä mainitulla tavalla “käyrä” sekä korkealla pään suojana (kuva E, oikealla edessä).

Tästä olisi jo mahdollista johtaa sekä Fioren “suora” corona että “käyrä” krone, joka nähdään yllä viitatuissa saksalaisissa lähteissä, piti vasen käsi kiinni kahvasta tai terästä. “Kruunun” merkitys voisi olla viittaus kohteeseen (päähän tai päälakeen), jota kyseisen asennon on tarkoitus suojata, kuten Marozzon (1536) guardia de testa, joka on yhtenevä Fioren posta frontalen kanssa.

Vastatempuista

Otsikossa oleva sana “temppu” viittaa liikkeeseen tai liikkeiden yhdistelmään ekplisiittisen kamppailutiedon kohteena, jollaisena se voidaan saattaa kielellis-kuvalliseen muotoon kamppailukirjassa. Historiallisessa kamppailukirjallisuudessa temput eli kappaleet tyypillisesti erotetaan niitä vastaan tehtävistä asioista. Saksankielisissä lähteissä temppu tai kappale on Stück, ja sen vastatemppu eli “murto” on Bruch, jota vastaava verbi on brechen. Vastustajan suorittamaa murtoa voi seurata vastamurto, ja tällaisia pitempiä polymorfisia liikesarjoja (jopa neljänteen vastamurtoon asti) löytyy erityisesti Baumannin painikirjasta (KdiH 38.9.1).

“Murtaminen” viittaa myös vastustajan varoasennon murtamiseen tähän tarkoitukseen sopivalla mestarilyönnillä. Liechtenauerin miekkailussa varoasentojen murtamista käsittelevän pääkappaleen nimi on Versetzen. Verbiä versetzen ja substantiivia Versatzung käytetään tämän lisäksi myös suunnilleen väistön merkityksessä, ja esimerkiksi Ringeckin kommentaarissa Versetzen-kappaleessa käsitellään niin varoasentojen murtaminen kuin toiminta vastustajan saatua työnnettyä ase sivuun. Lisäksi sanoilla viitataan myös aivan konkreettisesti painiotteella tapahtuvaan käden rikkomiseen (Armbruch).

‘anchora è meglor da disferar una lanza.’ Los Angeles, J. Paul Getty Museum, Ms. Ludwig XV 13, fol. 38v.

Fiore dei Liberin voidaan katsoa käyttävän saksan sanojen brechen ja Bruch vastineina verbiä rompere ja siitä johdettua substantiivia rotura. Murtaa voidaan ainakin pisto tai painiote (‘romper di punta’, Getty 26v-c–27r-a; ‘romper la tua presa’, Getty 6r-b), ja varoasentoja murtavat muun muassa ylälyönnit (‘rompemo le guardie’, Getty 23r-a) ja posta de donna destreza (‘rompe le altre guardie per grandi colpi’, Getty 23v-b). Lisäksi painissa on osattava “tehdä murrot eli murtaa (vääntää sijoiltaan) kädet ja jalat” (‘savere far roture çoè romper braçi e gambe’, Getty 2r).

Saksan brechen ja Bruch eivät viittaa mihinkään tiettyyn tapaan torjua vastustajan aikeita, vaan torjumiseen ylipäänsä; yllä mainittu romper de punta ‘piston murtaminen’ voidaan kuitenkin hyvällä syyllä tulkita niin, että se viittaa tapaan torjua pisto lyömällä (rebater) se maahan erotuksena tempusta nimeltä scambiar de punta ‘piston vaihto’, jossa vastustajan pisto torjutaan omalla pistolla.

Edellä mainittujen murtamisten lisäksi Fioren runollisemmassa Pisani-Dossi-versiossa murretaan eli rikotaan (tai ainakin taivutetaan) vastustajan miekka astumalla sen päälle, mutta tämä vaikuttaa olevan oleellisempaa runokielen kuin tekniikan kannalta, sillä asiaan ei viitata vastaavien kohtien proosamuotoisissa selityksissä, ja muotoilu on molemmissa tapauksissa kaavamainen (Pisani-Dossi 14b-d ja 21a-c vrt. Getty 21v-b ja 27r-a). (Lennokkaalla ilmaisulla selittynee myös Pisani-Dossissa esiintyvä vastustajan pään murtaminen maata vasten, ‘farò che la testa in terra te serà rota’, Pisani-Dossi 4b-e, vrt. Getty 7r-a.) Puolustauduttaessa kauluksesta tarttunutta tikarimiestä vastaan mainitaan kuitenkin Getty-versiossakin, että sama liike toimii myös keihään terän irrottamiseen (ks. kuva ylempänä, Getty 38v-b, vrt. Pisani-Dossi 16b-c).

Fiore ei kuitenkaan käytä näitä sanoja samalla tavalla tekstin jakamisen välineinä kuten vaikkapa Juutalais-Ott, sillä hän järjestelee temppunsa ja niiden vastatemput visuaalisen mallin mukaan käyttäen funktionaalisia hahmoja. Näitä ovat varoasentoja esittävät ensimmäiset mestarit (magistri), tilanteiden lähtökohtia markeeraavat toiset mestarit (rimedi), varsinaiset liikkeet suorittavat oppilaat (scolari) ja näiden vastatemput suorittavat kolmannet mestarit (contrari).  (Viimeksi mainitun saattaa vielä päihittää neljäs mestari, contra contrario.) Hahmot erottuvat toisistaan kruunuilla ja sukkanauhoilla. Yksittäisistä liikkeistä (käytännössä kuvasta teksteineen) käytetään nimitystä zogho, joka tosin jaollisessa tai ei-laskettavassa mielessä viittaa myös miekkailutoimintaan sinänsä (zogho largo ja stretto). Muutaman kerran esiintyy myös partido (Malipieron sanastossa ‘soluzione, tecnica’), joka on tietyllä tapaa lähellä saksan sanaa Stück, vaikka sen voi tulkita ainakin joissain tapauksissa toisinkin.

Kahden käden miekan zogho largo -osion explicitissä Fiore käyttää sekaisin sekä kirjan jakoon että varsinaiseen tekniseen sisältöön viittaavaa kieltä (Getty 27v):

Qui finisse zogho largo de la spada a ·doy mani che sono zoghi vinti, gli quali ano zoghi zoè rimedi e ·contrari da parte dritta e de parte riversa e contra ·punte e contra ·tagli de zaschuna rasone, cum roture, coverte, ferite e ligature chè tutte queste chose liçerissimamente se pono intendere.

‘Tässä päättyi kahden käden miekan zogho largo, jossa on kaksikymmentä temppua, joissa on sellaisia temppuja kuin ratkaisuja (rimedi) ja vastaliikkeitä (contrari) oikealta ja vasemmalta puolelta kaikenlaisia pistoja ja lyöntejä vastaan, murtojen, suojausten, iskujen ja sidontojen kanssa, jotka kaikki ovat tässä mitä helpoimmiten ymmärrettävissä.’ (Fioren sidonta eli ligadura viittaa painiotteeseen.)

I.33 ei asetu selvästi myöhempiin muotteihin. Sisältö jakaantuu seitsemään osaan varoasentojen kautta, jotka esitellään ensimmäisellä lehdellä. Nämä seitsemän osaa ovat partes, ja ne käsitellään suunnilleen järjestyksessä. Suhteellisen selkeä vastakkainasettelu on käsitteillä custodia eli varoasento ja obsessio eli piiritys, joka viittaa varoasentoa vastaan tehtävään hyökkäykseen: varoasentoa ei siis “murreta”, vaan se “piiritetään”. Latinan verbin obsidere voisi nähdä liittyvän funktion kannalta sopivaan saksan verbiin versetzen ainakin siltä osin, että latinan johdoksen pohjalla on verbi sedere ‘istua’, ja saksan johdoksen pohjalla on saksan vastaavan verbin sitzen kausatiivijohdos setzen. Preverbien ob- ja ver- yhteys ei ole niin ilmeinen.

‘sacerdos hic defendit quia ducit contrarium’. Leeds, RA I.33 fol. 19v.

Obsession tilalla käytetään myös substantiivia contrarium (28r), mutta tätä ei pidä mieltää välttämättä sen synonyymiksi. Contrarium esiintyy myös yleisemmässä merkityksessä alaviillosta ylälyöntiä vastaan (9v), vastustajan terän sidonnasta (12r, 14r, 19r) ja vastustajan lyönnin terällä torjumisesta (19v). Viimeksi mainitussa tapauksessa käytetään myös verbiä defendere. Kyseistä verbiä käytetään myös mitä teknisesti mitä erilaisimmista suorituksista: sidonnan kiertämistä seuraavasta pistosta (20r), lyönnin terällä torjumisesta (9v, 17v, 21r, 25v, 28v), kilpilyönnistä (5r, 29r), vastalyönnistä (31r) ja jonkinlaisesta puolustuksesta kaatoa vastaan (19r). Verbin lisäksi esiintyy pari kertaa vastaava substantiivi defensio (11v, 28v). Tarkemmin määrittelemättömään tekniikkaan viittaa sanapari ‘defendendo schutzet’ (28r).

Edellisestä päästäänkin kiinnostavampaan tapaukseen, joka on saksankielinen termi schutzen (schützen), jonka esiintyy ensimmäistä kertaa alla olevassa kohdassa, jossa piiritetään toista varoasento (oikealla olkapäällä, 9r):

obsessessor ducit obsessionem que uocatur schutzen quia quelibet custodia tenet unam proteccionem id est schutzen

‘Piirittäjä suorittaa piirityksen, jota kutsutaan schutzeniksi, koska jokaisella varoasennolla on suojaus eli schutzen.’

Alkuosa näyttää tarkoittavan, että kyseessä on eräs piiritys, jonka nimitys on schutzen (erotuksena piirityksestä, jolla on kummallinen nimi halbschilt). Toisaalla samanlainen muotoilu viittaa tietyn liikkeen tai ehkä liiketyypin eli piston nimitykseen (‘per illum actum qui vocatur sthich’, 20r), toisaalla selvästi yleisemmällä tasolla painiin tarkoittamatta erityisesti kuvassa näkyvää otetta (‘actus quidam qui vocatur luctatio’, 4r).

Loppuosa kuitenkin selvästi viestii, että protectio merkitsee samaa kuin schutzen, ja että kyseessä on yleinen asia: varoasentoa vastaan hyökätessä on samalla suojattava itseään kyseisen varoasennon edellyttämällä tavalla, joka on jokin tietty protectio. Tätä tukisi sekin, että kirjasta löytyy esimerkkejä väärästä suojauksesta (eli piirityksestä) ratkaisuehdotuksineen (11r ja 28r).

Protectio voidaan suorittaa myös vasemmassa kädessä olevalla miekalla ja kilvellä lyöntiä vastaan (16v) tai nostamalla kahvaa ja kilpeä vastustajan yläsidontaa vastaan (18r), missä merkityksessä esiintyy myös schutzen (26v, ilmeisesti myös 3v).

Yleisinä sääntöinä todetaan, että varoasentoa vastaan hyökkäävän piirittäjän on suojattava (schutzen) ennen omaa hyökkäystään (‘sacerdos defendendo schutzet et recipit plagam, hec est generalis regula in arte sacerdotis’ 28r, ‘unde [obsessor] ducat primo schuzin demum fixuram non obmittat’ 30r; ‘obsessessor ducit quod suum est, videlicet primo schuzin, ut hic, et infra exemplo fixuram’ 31v). Viimeisellä lehdellä viimeisessä kuvasarjassa molemmat osapuolet aloittavat varoasennosta, Walpurgis toisesta, pappi ensimmäisestä; papin tulee nulla mora interposita suorittaa schuzin ennen kuin Walpurgis ehtii aloittaa oman liikkeensä (ks. kuva alla).

Vasemmalla alkuasetelma, jossa molemmat ovat varoasennossa; oikealla ylhäällä pappi aloittaa liikkeen, alhaalla hänen vastustajansa. RA I.33, fol. 32r & 8v.

Edellä sanotun perusteella protectio eli schutzen eli suojaus näyttäisi olevan oleellinen osa piiritystä eli varoasennossa olevaa vastustajaa vastaan hyökkäämistä: suojauksen tekniikka määräytyy ensisijaisesti sen perusteella, missä varoasennossa vastustaja on.

Suomenkielisiä sapelisanoja

Oskari Väänänen kertoo vuonna 1923 ilmestyneen lyömämiekkailukirjansa esipuheessa joutuneensa luomaan paljon uutta suomalaista miekkailusanastoa saksankielisen sanaston pohjalta. Sotilassapelista oli kirjoitettu suomeksi ennen Väänästä venäjän kielestä käännetyissä ohjesäännöissä. Koska tämä vanhempi suomenkielinen sanasto saattaa kiinnostaa muitakin, käyn tässä sunnuntaikirjoituksessa läpi autonomian aikana käytössä ollutta suomenkielisiä sotilassapelimiekkailun (sapelitaistelumiekkailu) sanastoa käsittelemättä lähtökohtaisesti varsinaista tekniikkaa tai sen eroja Henry Angelon tai John Taylorin opetuksiin. Nykyaikaisemmat vastineet seuraavat epäsäännöllisesti sulkeissa merkityksen selventämiseksi.

Hyökkäys (1881).

Mitä tulee itse lyömämiekan nimitykseen, on syytä huomata, että itsenäisessä Suomessa on johdonmukaisesti vierastettu sanaa sapeli. Tämä näkyy siinä, että Suomen armeijassa ratsuväen käyriä aseitakin on kutsuttu yksinkertaisesti “miekoiksi”, ja urheilumiekkailussa lyömämiekkailun aselajista käytetään kansanrunoudesta kirjakieleen siirtynyttä, miekkaa tai sen terää tarkoittanutta (ja arkeologiassa edelleen tarkoittavaa) sanaa säilä. Väänänen puhuu kirjassaan vain “miekasta” tai “aseesta”. Asiantila liittyy eittämättä “sapelin” koettuun itämaisuuteen ja sen vastakkainasetteluun länsimaisen “miekan” kanssa, mikä ilmenee myös Karjalan ja Suomen vaakunoissa.

Ohjesääntöjen kuvissa esiintyvät sekä sapeli vuosimallia 1881 että miekkailuharjoituksissa käytettävä suojakopalla varustettu miekkailusapeli. Komennoissa (esim. шашки – КЪ БОЮ) esiintyvä ensisijainen venäjänkielinen nimitys on шашка eli šaška, joka ainakin nykyään yhdistetään ensisijaisesti tietynlaiseen väistimettömään kasakkasapeliin. Tämän nimityksen rinnalla esiintyvät сабля eli sablja eli rautatuppinen sapeli ja палаш eli palaš eli suora “palassi”.

Perinteiseen tapaan aloitan aseen osista. Sapeli eli iskumiekka koostuu kahvasta ja säilästä. Kahva jakautuu kädensijaan ja (suoja)kaareen; kädensijalla on lisäksi selkä ja sille vastakkainen sisäpuoli. Selkää ja sisäpuolta vastaavat säilän osat ovat hamara ja terä (ts. leikkaava terä); säilän päässä on puolestaan kärki. Säilän iskupiste jakaa säilän kärjen puoleiseen taistelupäähän ja kahvan puoleiseen keskusosaan; vaihtoehtoisesti säilä voidaan jakaa suunnilleen keskeltä säilän heikompaan ja vahvempaan osaan.

Miekkailua varten asetutaan puolustus– eli taisteluasentoon (varoasentoon). Taisteluasennosta iskun (lyönnin) tai piston suorittamiseksi on tehtävä hyökkäys (syöksy). Hyökkäysasennosta palataan välittömästi taisteluasentoon. Likentymiseksi ja taantumiseksi voidaan suorittaa askel tai kaksois-askel eteen tai taakse (kaksoisaskel on kävelyaskel, jossa tulosuunnan puoleinen jalka astuu ensin menosuuntaan toisen jalan ohi). Taaksepäin voidaan tehdä myös hyppäys.

Puollustus (1886).

Vastustajan iskua tai pistoa vastaan tehdään puollustus [sic] eli torjunta (väistö). Torjunnasta tehtään vastaisku tai –pisto (riposti). Vastustajan hyökkäystä vastaan tehtävät hyökkäykset ovat ennakko-isku ja -pisto. Omaa hyökkäystä voidaan jatkaa toistamisiskulla tai -pistolla. Vastustajan hämäämiseksi tehtävä liike on petos (valehyökkäys). Vapaamiekkailu on vapaataistelua eli vapaata taistelua.

Tähän sanastoon on tietysti kiinnostava verrata Väänäsen sanastoa. Hänen käsitteistönsä on hienojakoisempi kuin edellinen, mutta käyn seuraavassa lyhyesti läpi vain edellä käsiteltyjen nimitysten vastineet.

Väänänen jakaa aseen kahvaan ja terään. Kahvan muodostavat kädensija ja kädensuojus. Terässä on hamara ja teränsuu sekä kärki. Muuten terä jakautuu tyveen, keskiosaan ja latvaan. Miekkailija on varoasennossa, josta hän voi suorittaa lyönnin tai piston, joiden kanssa tehtävä askel on syöksy. Muuta liikkumista Väänänen kutsuu tasoittamiseksi, joka suoritetaan tasoitusmarssin, marssin tai hypyn avulla. Tasoitusmarssi vastaa yksinkertaisia askelia eteen ja taakse, marssi on puolestaan vanha kaksoisaskel. Miekalla tehtävä torjumisliike on väistö. Väistön jälkeen tehtävä riposti on vastahyökkäys; vastustajan hyökkäystä vastaan tehtäviä hyökkäyksiä ovat katkaisupisto ja välilyönti. Jatkettu hyökkäys on jälkihyökkäys, hämäyksiä ovat valelyönti ja -pisto.

Kolme tapaa käyttää terää

Kalmistopiirissä ilmestyi hiljattain Samuel Reinikaisen kirjoitus “Keihäs osana rautakauden aseistusta Etelä-Ruotsin ja Lounais-Suomen alueella“. Tekstissä mainitaan, että “joitakin keihäitä käytettiin lähitaistelussa isku-, leikkuu- tai pistoaseina” ja että “pistokeihäillä on voitu aiheuttaa paljon vahinkoa tiheässäkin metsässä, joissa leikkuu- ja iskuaseet ovat helposti juuttuneet risukkoon”.

Kiinnitän tässä huomion sanoihin isku, pisto ja leikkaus, jotka viittaavat kolmeen tapaan tuottaa vahinkoa teräaseella. Näille on olemassa vakiintuneet suomen kielen sanat, mutta kyseiset sanat eivät ole olleet niin vakiintuneita, etteikö ihmisille aivan yleisestikin tuottaisi vaikeuksia viitata niihin. Itse käytän (ja toivon muidenkin käyttävän) nimityksiä lyönti, pisto ja viilto sekä niihin liittyviä verbejä lyödä, pistää ja viiltää. Näiden avulla voidaan kätevästi puhua myös lyömä- ja pistomiekkailusta tai -aseista. Toki sekä lyönti että pisto yhdistyvät käytössä saumattomasti viiltoon, mutta tämä ei ole käsitteiden erillisyyden kannalta oleellista.

Pistimen yhteydessä pistosta on suomeksi puhuttu survaisuna, iskuna, työntönä ja pistona. Vuoden 1957 Lähitaisteluopas viittaa pistoon pistona ja lyöntiin iskuna (johon voidaan liittää viilto). Tuorein Lähitaistelun käsikirja (2004) taas puhuu pistosta “pistolyöntinä” ja lyönnistä “viiltolyöntinä”.

Jotkut käyttävät leikkausta lyönnin merkityksessä, luultavasti siksi, että se on englanniksi cut. Yllä siteeraamassani kirjoituksessa leikkaus viittaa kuitenkin viiltoon. Leikkaus on siitä huono, että terän terävyys on sitä, että se on leikkaava: voisi siis ajatella, että sekä miekalla lyöminen ja viiltäminen perustuvat molemmat leikkaamiseen aseen “leikkaavalla terällä”.

Mutta tämä riittänee suomenkielisestä sanastosta. Liechtenauerin oppien mukaan:

In allen winden
hew, stich, schnitt lern finden.

‘Kaikissa käännöissä opi löytämään lyönnit, pistot ja viillot.’ Miekalla voidaan suorittaa neljä kääntöä (winden, vasemmalle ja oikealle vasemmasta ja oikeasta sidonnasta) ylhäällä ja alhaalla, joiden yhteydessä vastustajaa voidaan vahingoittaa jollain näistä kolmesta tavasta: näin ollen kääntöjä on yhteensä kaksikymmentäneljä. Dresdenin-käsikirjoituksen (SLUB, C 487, fol. 22r–22v) mukaan käännön yhteydessä on selvitettävä, mikä näistä kolmesta on paras:

…das du nicht hawest, wann du stechen solt; vnd nit schnidest, wann du hawen solt; vnd nicht stechest, wann du schniden solt.

‘…ettet lyö, kun pitäisi pistää, etkä viillä, kun pitäisi lyödä, etkä pistä, kun pitäisi viiltää.’ Tämän lisäksi todetaan, että jos vastustaja torjuu piston, tulee tehdä lyönti, ja jos vastustaja  ryntää kimppuun painiakseen (‘laufft man dir eynn’), on tehtävä alaviilto hänen käsiinsä.

‘Schnindt durch die Krone.’ Alaviilto käsiin. München, BSB, cgm 3711, fol. 41v.

Yllä siteerattu ohje viittaa implisiittisesti seuraavaan: kun kärki osoittaa paljaaseen, on pistettävä eikä siirrettävä kärkeä pois linjasta lyöntiä varten; jos terä on kaukana paljaasta, on lyötävä eikä viillettävä; kun kärki ei osoita paljaaseen, mutta terä on lähellä paljasta, on viillettävä eikä vedettävä kärkeä taaksepäin saadakseen sen linjaan. (Oletuksena on, että aseet ovat teräkontaktissa.)

Mutta miten nämä kolme näkyvät I.33:ssa? I.33 ei ole sanankäytössään mitenkään johdonmukainen (mikä ei ole yllättävää).

Vaikka miekkailun sanotaan olevan diuisarum plagarum ordinatio, minkä voisi ajatella kattavan kaikenlaiset “iskut”, näkisin silti sanan plaga viittaavan ensisijaisesti lyöntiin, sillä sitä ei kertaakaan käytetä eksplisiittisesti pistosta, lyönnistä kylläkin.

Papin (vas.) “superior Langort”, josta “ligatio super gladium in dextris” eli oikea yläsidonta. RA I.33, fol. 21r.

Verbiä percutire käytetään sekä kilpilyönnistä (schiltslac, fol. 16v) että lyönnistä miekalla (fol. 19v, 20v, 21v). On sinänsä kiinnostavaa, että miekalla lyöntiin viittaavat kuusi tapausta esiintyvät kolmella sivulla lähes peräjälkeen. Viimeisen sivun tapaukset liittyy sarjaan, jossa pappi on luultavasti tehnyt oikean alalyönnin päätyen korkeaan langortiin (ks. kuva yllä), minkä jälkeen hän sitoo oppilaan (sopivaan asemaan käskemänsä) miekan oikealla yläsidonnalla. Oppilas välttää papin oikean yläsidonnan vasemmalla alalyönnillä tämän käteen (ks. kuva alla, miekan asento on tosin outo), mistä tekstin mukaan voisi suorittaa myös piston:

Postquam superius religatum est per sacerdotem hic scolaris querit alias uias percutiendi sacerdotem. et notandum quod cum credit se sacerdos posse ligare scolaris interim percutit brachia ipsius sacerdotis supradicti. Nota hic etiam quod non solum percutiuntur brachia. sed uis istius actus siue plage consistit in fixura que potest hic duci.

Koska percutire eksplisiittisesti kontrastoidaan fixuran kanssa, voidaan tulkita, että verbi viittaa nimenomaan lyömiseen; lisäksi verbin kuvaavalle liikkeelle suoraan annetaan selity plaga.

RA I.33, fol. 21v.

Pistoon viitataan latinan sanalla fixura ja saksan sanalla stich. Kerran käytetään sanaan fixura liittyvää verbiä figere (tekstissä tosin fingere), jonka yhteydessä esiintyy myös selittävä verbi penetrare.

Viilto on jälleen kerran ongelmallisin. Kirjassa näyttäisi esiintyvän alaviilto puolenvaihtoa vastaan, jossa suorittaja ‘attingit manus nudas’; attingere kuitenkin vittaa vain osumiseen (tai ylettymiseen), ei liikkeen laatuun, ja toisaalla samaa verbiä käytetään toisaalla ilmeisesti juuri lyönnistä (plaga).