Konferenssiraportti

Takana on jälleen yksi Leedsin-reissu, tällä kertaa keskiaikakonferenssin merkeissä. Saavuin Leedsiin sunnuntaina samaa matkaa kuin moni muukin suomalainen keskiajan tutkija. Koska oli hyvin aikaa, pistäydyimme kollegan kanssa Kirkstall Abbeyssa, joka on bussimatkan päässä “keskustasta”, jossa hämäävästi nimetty hotellimme (“City Centre”) sijaitsi.

Maanantai alkoi Mary Carruthersin muistiaiheisella keynote-luennolla. Toinen keynote-puhuja oli Richard Dance, jonka aihe liittyi etymologiaan ja kielihistoriaan historiallisena aineistona, siis “sanojen muistiin”.

Dean Davidson (Society for Combat Archaeology) puhumassa otteesta miekasta.

Aloitin menemällä sessioon, joka oli ensimmäinen sarjassa, jonka aiheena oli  elävöitys ja keskiajantutkimus. Session kolmesta esitelmästä kaksi oli peruuntunut, joten Dean Davidson ja Stuart Ivinson (Society for Combat Archaeology) saivat puhua sydämensä kyllyydestä historiallisten kamppailutaitojen lähteistä ja harjoittamisesta. Lounaan jälkeen kävin kahdessa sessiossa, jotka käsittelivät oppimisen ja muistamisen keskiaikaisia apuja diagrammeista muistovärssyihin.

Esitelmäni käynnissä.

Oma esitelmäni oli tiistaiaamuna ohjelmatoimikunnan kokoamassa ja Lucie Doležalován moderoimassa sessiossa, jonka otsikko oli ‘Mnemonic Verses and Devices’. Ensimmäisenä puhui Hannah Schuhle-Lewis, viimeisenä Rafał Wójcik. Omassa paperissani esittelin perusteitani sille, että I.33:n säkeet todella ovat lainattu kadonneesta lähteestä. (Puhuin samasta aiheesta syskyllä Tampereella.) Esitykseni rakenne ja elocutio sai yllättäen jälleen kiitosta (mikä on tietysti mukavaa, koska yritän kovasti panostaa siihen), ja aistimani konsensus vaikutti olevan, että johtopäätökseni eivät ainakaan oikopäätä asettaneet itseään alttiiksi tyrmäykselle.

Ennen lounasta kävin vielä hevosten varusteita käsittelevässä sessiossa. Kiinnostavin oli Tobias Capwellin paperi, jossa hän puhui myöhäiskeskiajalla ratsuväen käytössä olleesta korotetusta satulasta, joka lisäsi ratsastajan vakautta sivusuunnassa. Yleisökeskustelussa enemmän tai vähemmän hevosen selässä istuneet ihmiset jakoivat tuttuun tapaan innokkaasti näkemyksiään.

Leon Jacobowitz Efron puhumassa mieleenjäävistä kuvista.

Lounaan jälkeen menin kuuntelemaan Society for Historical European Martial Arts Studiesin järjestämää sessiota. Esitelmistä kiinnostavin oli Daniel Jaquetin, jossa hän lähinnä selosti Marc’Antonio Paganon Napolissa 1553 ilmestyneen teoksen Le tre giornate taistelukuvauksen sisältöä. (Teoksen moderni laitos on ilmestynyt 2015.) Päivän päätteeksi kuuntelin vielä session muistitaidosta, jossa mieleenjäävin (yllättäen) oli Leon Jacobowitz Efronin esitelmä seksistä keskiaikaisissa muistitekniikoissa.

Minä ja Stuart Ivinson, Royal Armouriesin kirjastonhoitaja ja ahkera historianelävöittäjä.

Keskiviikkoaamuna menin kuuntelemaan keskustelua pohjoismaisista fragmenteista ihan yleisestä mielenkiinnosta. Ennen lounasta menin sessioon, jossa kolmas paperi vaikutti kiinnostavalta, mutta liian myöhään ymmärsin, että kolmas paperi oli peruttu. Lounaan söin kollegan kanssa vakiopubissani, josta jatkoimme Royal Armouriesiin tutustumaan museon kokoelmiin. Palasimme illalla kampukselle, missä menikin sitten huomattava osa keskiviikon ja torstain välisestä yöstä.

Torstaiaamuna menin Hampurin yliopiston yksikön Sonderforschungsbereich 950 ‘Manuskriptkulturen in Asien, Afrika und Europa’ sessioon, joka käsitteli käsikirjoitusarkkitehtuuria. Ehdin päivällä muiden sessioiden lomassa nähdä 3 Swordsin taistelunäytöksetkin, joissa nähtiin tällä kertaa 1400- ja 500-lukujen varusteita.

Multimodaalista lukemista?

Perjantain vietin Royal Armouriesissa takastelemassa erästä ranskalaista käsikirjoitusta (RAR.0032 eli “I.32”, hyvin lähellä tätä on BNF ms. fr. 2258) ja Francesco Novatin faksimilelaitosta Pisani Dossin Fiore-käsikirjoituksesta sekä tutustumassa hiljattain hankittuun niteeseen, joka sisältää Sir Clement Edmondesin Lontoossa 1600 ilmestyneen kommentaarin Caesarin Gallian sodasta sekä Robert Barretin 1598 ilmestyneen teoksen The theorike and practike of moderne warres.

Lentokoneessa luin syntymäpäivälahjaksi saamani Harri Nykäsen ja Tom Sjöbergin teoksen Rööperi: lestinheittäjät, gansterit ja kovanaamat (2017), joka on uudistettu laitos 2005 ilmestyneestä kirjasta. Suosittelen lämpimästi Punavuoren paikallishistoriasta kiinnostuneille.

Neljä paljasta sakaraa

Eräs vanhimmista miekkailun käsitteistä on “neljä paljasta” (käyttääkseni Oskari Väänäsen suomenkielistä termiä) eli neljä linjaa (sisä- ja ulko- sekä ylä- ja alalinjat), jotka kattavat mahdolliset hyökkäyssuunnat. Historiallisesti kyse on ollut vastustajan jakamisesta pystysuoralla ja vaakasuoralla suoralla neljään osaan (‘Teilung des Leibs’, ‘Theilung des Mans’), mutta miekkailutekniikan kannalta oleellista on tietenkin suhteuttaa hyökkäyslinjat vastustajan aseeseen eikä osuma-alueeseen (jos vastustajan ase siirtyy syystä tai toisesta sisäänpäin, aukeaa ulkolinja jne.). Nykyään linjojen nimeäminen sekoittuu toisinaan niiden sulkemiseen käytettyihin väistöihin, mistä seuraa, että saatetaan puhua vaikka kahdeksasta linjasta, joilla tarkoitetaan oikeastaan kahdeksaa eri väistöä: esimerkiksi yläulkolinja voidaan sulkea niin, että käsi on joko supinaatiossa (siksti) tai pronaatiossa (terssi).

Meyer, Gründtliche Beschreibung des Fechtens, 1570, kuva A (fol. 3r). Meyer kokee tarpeelliseksi jakaa myös pään erikseen neljään osaan, koska miekkailussa lyödään päähän.

I.33 ei suoranaisesti käsittele neljää paljasta: lähinnä aiheeseen liittyy maininta neljästä eri sidonnasta, jotka suoritetaan vasemmalle ja oikealle, vastustajan aseen päälle tai alle. Liechtenauer neuvoo hyökkäämään teräkontaktista yläpaljaisiin duplieren– ja alapaljaisiin mutieren-liikkeillä, ja Joachim Meyer (1570) antaa joukon erilaisia kuvioita, joilla hyökätä vastustajan paljaisiin. Heinrich von Günterode (1579) kääntää neljä paljasta latinaksi muodossa partes laesioni obnoxiae principales quatuor ‘neljä pääasiallista haavoittamiselle altista osaa’, joka on terminä paitsi kömpelö, myös hankala käyttää edes lyhennettynä, etenkin kuin pääsana on mitäänsanomaton pars.

Lecküchnerin duplieren vasemmalta vastustajan (oik.) yläpaljaaseen (Cgm. 582, fol. 11r).

Paulus Hector Mairin latinankielisessä tekstissä Blöße on käännetty suoraan sanalla nuditas. Esimerkiksi kelpaa alla oleva ote, joka on itse asiassa latinankielinen käännös Hans Lecküchnerin messer-opista (BSB Cod.icon. 393(1, fol. 126v):

Qvid ex crebris ictibus id est militia exercendum sit, contra quatuor pinnas, id est contra quatuor nuditates iam intelliges, quatuor intorsiones militia dicuntur, atque habitus ex mucrone formati contra nuditates quatuor.

Sodassa (militiakäytetään neljää vääntöä (quatuor intorsiones) neljää paljasta (quatuor nuditates) eli neljää sakaraa (quatuor pinnae) vastaan. Militia on saksankielisen termin Krieg käännösvastine ja viittaa tilanteeseen, jossa on päädytty teräkontaktiin. (Tilanteeseen tarjotaan edellä mainitut, Liechtenaueriltakin tutut liikkeet duplatio ja mutatio).

Huomio kiinnittyy ilmaisuun quatuor pinnae, joka on käsitteen quatuor nuditates synonyymi. Sana pinna on saksankielisen sanan Zinne käännösvastine, joka esiintyy paitsi Mairin saksankielisessä alkutekstissä (esim. Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 93, fol. 142v), myös Lecküchnerin molemmissa kirjoissa (Heidelberg, Universitätsbibliothek, Cod. Pal. 430, fol. 9r ja München, BSB, Cgm. 582, fol. 10r). Olen kääntänyt sanan Zinne yllä sanalla sakara, vaikka metaforana kyse lienee ennemminkin sakaramuurin sakaroiden välissä olevista ampuma-aukoista.

Lecküchnerin mutieren vastustajan alapaljaaseen (Cgm. 582, fol. 11v).

Sekä Krieg että Zinne liittyvät samaan tematiikkaan kuin Lecküchnerin opista tutut ylä- ja alavaroasentojen nimet Luginsland ja Bastei. Palaan tähän kiehtovaan aiheeseen toisella kertaa toivottaen lukijoille näissä merkeissä hyvää juhannusta.

(PS. Latinan pinna voidaan toki ymmärtää myös samaksi sanaksi kuin penna eli sulka, josta tulee mieleen siipi ja Jesajan kirjan kohta 11:12, jossa “maan neljästä äärestä” käytettävä heprean sana כָּנָף tarkoittaa sananmukaisesti siipeä, jota merkitsevällä sanalla se on myös käännetty Septuaginassa, ‘ἐκ τῶν τεσσάρων πτερύγων τῆς γῆς’, mutta tämä on sen verran kaukaa haettu yhteys, ettei sitä kannata edes mainita.)

Voiko kirjoista oppia?

Miekkailukirjallisuuden eräs topos on, että miekkailua ei voi oppia kirjoista. Tämä seikka mainitaan hieman paradoksaalisesti teoksissa, jotka kuitenkin mitä ilmeisimmin pyrkivät ainakin jossain määrin opettamaan miekkailua.  Toisinaan ajatus viedään niinkin pitkälle, että miekkailukirjallisuuden katsotaan ylipäänsä olevan turhaa. Asia on ymmärrettävä oikeastaan niin, että ihminen ei voi lukea miekkailukirjaa ja kuvitella sen jälkeen selviävänsä kaksintaistelusta tai ottelusta, vaikka onkin mahdollista lukea matematiikan oppikirja ja siirtyä sen jälkeen tekemään matemaattisia tehtäviä tai alkaa lukea Gallian sotaa luettuaan latinan alkeisoppikirjaa. Miekkailu- tai painikirja (tai missä tahansa muodossa saatu opetus) toimii siis ainoastaan varsinaisen fyysisen harjoittelun tukena.

‘Kunst ist sehr gut, Mehr Vbung thut. Starck vnd geradt, hilfft viel zur That. Erschrickstu gern, Kein fechten Lern.’ (Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 15, fol. 74rv.)

Asiaa voi lähestyä myös toisenlaisen esimerkin kautta. Esimerkiksi kieliopin säännöt tai historian vuosiluvut voi oppia kirjoista: voin kirjallisessa muodossa kertoa, että italian sanan punta monikko on punte tai että Aldo Nadin On Fencing ilmestyi vuonna 1943. Näissä tapauksissa mitään oleellista tietoa ei ole jätetty pois, mutta ruoanlaitosta mitään ymmärtämättömän olisi yhtä mahdotonta valmistaa wellingtoninpihviä pelkän reseptin perusteella kuin autokoululaisen oppia ajamaan istumatta auton rattiin.

(Tietysti kielioppiasiatkin opitaan “oikeasti” vasta käyttämällä niitä lukemisen, kirjoittamisen ja puhumisen yhteydessä, ja vuosilukujen – joita sivistysvihamieliset tahot yleensä pitävät turhana nippelitietona – merkityksen ymmärtää vasta suhteuttamalla niitä toisiinsa, esimerkiksi tässä tapauksessa Nadin elinvuosiin ja Antwerpenin kesäolympialaisten ajankohtaan. Ero käytännön taitojen oppimiseen on kuitenkin nähdäkseni selvä.)

On tietysti totta, että mikään ei periaatteessa estä kuvailemasta mitä tahansa miekkailutekniikkaa tai muuta käytännön prosessia vaikka kuinka yksityskohtaisesti. Esimerkiksi taikuutta käsittelevä kirjallisuus on toisinaan äärimmäisen yksityiskohtaista teknisissä kuvauksissaan, ja eräät taikurit – esimerkiksi Darwin Ortiz – pitävät kirjoja paljon parempina teknisinä lähteinä kuin videoita.

Historiallinen miekkailukirjallisuus käyttää nykyaikaisen kirjallisuuden tapaan sekä kuvia että tekstiä. Merkittäväksi ongelmaksi muodostuu se, että kuvittajat eivät välttämättä osaa piirtää, ja vaikka osaisivatkin, he eivät välttämättä piirrä oikeaa asiaa. Viimeksi mainitusta esimerkiksi käy Joachim Meyerin Gründtliche Beschreibung des Fechtens (Strasbourg 1570), jonka miekkaa käsittelevän osan sinänsä korkeatasoisessa puupiirroksessa F näkyvä hangetort on kuvattu liian taipunein käsin, kuten Meyer itse tekstissä toteaa (fol. 9r, sig. C). Silloinkin kuin kuvitus ja teksti ovat pedanttisen yksityiskohtaisia ja laadukkaasti tuotettuja, herää kysymys, vastaako sisältö varsinaista fyysistä todellisuutta: esimerkiksi Girard Thibault määrittelee teoksessaan Academie de l’espée (Leiden 1630) kaiken jalkatyön maahan piirretyn mysteerisen ympyrän (jonka säde on johdettu miekkailijan pituudesta) ja siihen liittyvien erilaisten janojen kautta, mutta on vaikea nähdä, missä menee raja varsinaisen toteutetun tekniikan ja esoteerisen geometrian välillä.

‘WJe du das Hangetort in das werck richten solt / lehret dich das Bild zur Rechten in obgedachter Figur / allein das darinnen die Arm nit gnugsam gestreckt hie anzeigt wirt /’

Mutta mitä merkitystä edellä sanotulla on miekkailu- ja painikirjallisuuden tutkimuksen kannalta? Kamppailu-, urheilu- tai liikuntahistoriallisen tutkimuksen osalta on asia tietysti selvä, sillä kirjallisten lähteiden kuvailemat fyysiset liikkeet ovat tutkimuksen varsinainen lähdeaineisto. Kielen ja kirjallisuuden tutkimuskaan ei voi sivuuttaa “itse asiaa”, sillä kielellisten keinojen ymmärtäminen edellyttää niiden suhteen itse asiaan ymmärtämistä, joka puolestaan edellyttää ymmärrystä itse asiasta. Ymmärrys itse asiasta saavutetaan puolestaan tulkitsemalla tekstiä, joten tutkijan on välttämättä ymmärrettävä sitä eli voitava “oppia” siitä jotakin. Tutkijan menetelmät ovat luonnollisesti huomattavan erilaisia kuin (historiallisen) lukijan, joka lukee teosta oppiakseen jotain uutta miekkailusta tai painista.

Liikkeen tutkimisen osalta omien kokemusten reflektointi tuo mukanaan anekdotaalisen evidenssin ongelmat, mutta kokeelliset järjestelytkin ovat sinänsä mahdollisia. Tilanne on paljon helpompi vaikkapa muinaisten latinan kielioppien tutkijalla, joka voi suhteellisen vaivatta suhteuttaa kieliopillisen kuvauksen kieliopin todellisuuteen.

Varoasennot miekkailussa, nimittäin

Mainitsin aiemmin erään varoasentoluettelon 1400-luvun alusta (University of Toronto, Thomas Fisher Rare Book Library MS 01020, fol. 104r). Alla teksti raakatranskriptiona:

Hec su(n)t guardie i(n) dimicatio(n)e .v(idelicet).
Si mag(iste)r i(n) cauda longa. dissipulus
i(n) cruce. Si mag(iste)r i(n) alto diss[i]p(ul)us
i(n) stoccho. Si mag(iste)r i(n) spatula si
nistra. dissipulus i(n) destra. Si
mag(iste)r i(n) guardia falco(n)is Dissi
pulus i(n) s(u)b ascella. Si mag(iste)r
ad medi[u]m pectus. dissipulus
i(n) plana. Si mag(iste)r s(u)b ascella.
dissipulus i(n) socca. Si mag(iste)r
i(n) plana. dissip(u)lus i(n) sangia
Si mag(iste)r i(n) cruce. dissipulus
i(n) spatula sinistra. Hi(n)c [?]

‘Nämä ovat varoasennot miekkailussa, nimittäin […]’ Otsikon jälkeen seuraa luettelo varoasentoja (guardie) annettuna muodossa ‘jos opettaja (magister) on asennossa x, oppilas (dissipulus) on asennossa y’. Kyseessä näyttäisi olevan ns. Zedel. Alla luetellut parit taulukkomuodossa hieman siistittyinä:

Magister Discipulus
cauda longa crux
*altum stocchus
spatula sinistra [spatula] destra
guardia falconis sub ascella
medium pectus plana
sub ascella socca
plana sangia
crux spatula sinistra

Ei ole sinänsä tavatonta kuvitetuissakaan lähteissä luetella varoasennot asetettuina toisiaan vastaan (toisin kuin I.33:ssa), mutta jos-niin-formula antaa ymmärtää, että asetelmiin on jokin miekkailutekninen syy.

Crux, spatula sinistra, sub ascella ja plana esiintyvät molemmissa sarakkeissa, joten asentopareista voidaan varovasti muodostaa seuraavat kahdesta kolmeen paria yhdistävät sarjat, jossa osapuolet vuorottelevat:

  • cauda longa – crux – spatula sinistra – [spatuladestra.
  • guardia falconis – sub ascella – socca
  • medium pectus – plana – sangia

Oletukseni on, että parit ovat epäsymmetrisiä, ts. esimerkiksi crux toimii cauda longaa vastaan, mutta cauda longa ei toimi cruxia vastaan, siis riippumatta siitä, miten nämä sisällöllisesti tulkitaan.

Asentojen varsinaisen olemuksen osalta yksinkertaisinta on lähteä liikkeelle sellaisista nimityksistä, jotka tunnetaan muualtakin. Esimerkiksi cauda longa on lienee sama kuin Fiore dei Liberin posta di coda lunga. Runomittaisessa Floriuksessa käytetään muotoa situs caudatus.

‘Posta di coda lunga’. Pisani Dossi, 19 A.

Kingdom of Heaven -elokuvasta tuttu guardia falconis ‘haukan varoasento’ tavataan myös Filippo Vadilla:

‘posta di falcon’. Rooma, Biblioteca nazionale centrale, Vitt. Em. 1324, fol. 16v.

Crux voisi viitata miekkojen risteämiseen eli teräkontaktiin, vaikka otsikon perusteella kyseessä pitäisi kaiketi olla varoasento (vrt. Fioren vera crose yms.). Varovaisena spekulaationa voisi tulkita, että yksi osapuoli ottaa kontaktin toisen terään sisäpuolella (esimerkiksi tämän oikealta alhaalta eli cauda longasta aloittamaa lyöntiä vastaan), mihin hän vastaa vaihtamalla puolta ja lyömällä “vasemmalta olkapäältä”.

Spatula sinistra ‘vasen olkapää’, [spatuladestra ‘oikea olkapää’, sub ascella ‘kainalon alla’ lienevät samat kuin I.33:sta tutut custodia tertia, secunda ja prima. Nämä esiintyvät myös 1500-luvun painetuissa lähteissä. Jos cauda longa tulkitaan vastaamaan I.33:n kvinttiä (custodia quinta) ja guardia falconis kvarttia (custodia quarta), nousee tämän luettelon I.33:n kanssa yhtenevien varoasentojen määrä viiteen. Joukkoon lienee mahdollista lisätä myös medium pectus, mikäli kyseessä on I.33:n siksti (sexta custodia), ‘que datur pectori’ (fol. 17r).

Kaksi jäljellä olevista näyttävät olevan merkitykseltään selkeitä adjektiiveja: tekstissä muoto in alto edellyttää kuitenkin subtantiivia altum (tai oletettua maskuliini- tai neutrisukuista pääsanaa, mahdollisesti ‘in [situ] alto’), kun taas plana sopii yhteen oletetun pääsanan guardia kanssa. Ensiksi mainittu lienee korkea varoasento, jolloin yllä mainittu guardia falconis saattaisi olla sen synonyymi, jälkimmäinen eli plana puolestaan voisi olla jonkinlainen vaakasuoran lyönnin lähtöasema.

Loput kolme ovat hieman hankalampia. Latinan stocchus tavataan kyllä pistoaseen merkityksessä (vrt. estoc), mutta sen voitaneen ymmärtää tässä merkitsevän kärkeä tai pistoa. Kyseessä saattaa siis olla jo I.33:sta tutun langortin (‘pitkäkärki’) vastine. Vastustajan pysäyttäminen pistolla hänen vetäessään miekkansa valmiiksi lyöntiin esiintyy vanhimmassakin kirjallisuudessa, joten pari altum – stocchus saattaa selittyä niinkin. Toisaalta stocchus saattaa viitata tikariin: ylempänä mainittu sub ascella tuntuisi edellyttävän, että vasemmassa kädessä on jonkin puolustusase.

Viimeiset kaksi sanaa ovat haastavimmat. Socca voi tarkoittaa säkkiä (= saccus), mutta mieleeni ei tältä istumalta tule verrokkia varoasennoksi tai oikein muuksikaan. Yllä mainitun sarjan (guardia falconis – sub ascella – socca) perusteella kyseessä voisi olla jotain, mikä vastaa ainakin funktioltaan I.33:n halbschiltiäSangiaa (langia?) en toistaiseksi uskalla yrittää yhdistää mihinkään sanaan.

Lecküchnerin säkki. (München, BSB Cgm 582, fol. 92r.)

Hämeen linnassa

Vastapainona edelliselle vietin viime viikonlopun perheen kanssa Hämeen linnassa turnajaisviikonlopun merkeissä. Ohjelma oli sekä lauantaina että sunnuntaina pääpiirteissään sama, mutta päällekkäisyydet ohjelmassa ja pienen lapsen päiväuniaikojen tuomat haasteet tekivät osallistumisesta molempina päivinä mielekästä. En aiemmin ehtinyt kirjoittaa aiheesta, mutta nyt viikkoa myöhemmin on sentään vielä mahdollisuuksien rajoissa, että muistan edellisestä viikonlopusta jotakin.

Aivan pienenä kritiikkinä järjestelyistä on sanottava, että tuntui hieman siltä, että museokortin käypyyttä ehkä vähän piiloteltiin – itsekin hölmöyksissäni maksoin lauantaina “kiinteän pääsymaksun” käteisellä portilla. (“Hei, oletteko tapahtumaan tulossa? Joo, siinä tapauksessa se on se viisi euroa”.) Kansallismuseon verkkosivuilla kieltämättä olisi lukenut varsin selväsanaisesti, että museokortillakin pääsee, ja olisinhan tietysti voinut kysyä.

Ohjelmassa oli taistelutalutuksen (poniratsastuksen) ja myyntikojujen lisäksi musiikkia, jonglööriesityksiä, luentoja sekä kaikenlaista historianelävöitystä. Pidin erityisesti Härkätien Leikarien esityksestä, jossa jonglööraus toimi yhdessä musiikin kanssa varsin miellyttävällä tavalla.

Tussakkaottelu.

Vallipihalla nähtiin myös keihäsäksiisiä. Ryhmän elävöitysohjelmaan kuului myös muun muassa miekka, hilpari, tussakka ja hakapyssy. Historiallisessa mielessä voitaneen miettiä, missä määrin esimerkiksi Pfalzin vaaliruhtinaalle 1400-luvun lopulla kirjoitetut Hans Lecküchnerin opit edustavat 1500-luvun lopun suomalaissotilaiden aseenkäyttöä, mutta toisaaltahan meille ei ole säilynyt varsinaisia sotilaslähteitä. Sotilasteemaan liittyen olisin kaivannut ammattisotilaiden hahmoihin ehkä hieman enemmän “sotilaallisuutta”…

Herra Fleming haastaa riitaa herra Kurjen kanssa.

Kokonaisuuden kruunasi Rohan Tallien turnajaisesitys, jossa neljä ottelijaa kilpailivat erilaisissa asetaidoissa ratsain, muun muassa hakkaamalla miekalla omenoita ja poimimalla renkaita. Lopuksi tietysti kilpailtiin siinä, kuka saa rikottua eniten peitsenkärkiä kohti ratsastavan vastustajan kilpeen. Erityisesti pidin Mikko Hokan esittämän Flemingin hahmosta, joka teki vaikutuksen myös kohta kaksivuotiaaseen tyttäreeni laukatessaan peitsi tanassa hurjasti yleisön ohi. Näytöksen juonelliset elementit täydensivät hyvin varsinaista tekemistä, eivätkä epähistorialliset elementit oikeastaan häirinneet lainkaan.

Peitsi pirstoutuu.

Asiallisten hommien kannalta oleellisin ohjelmanumero oli Hämeen linnassa hiljattain oppaana aloittaneen Joni Karjalaisen luento otsikolla ‘Miekkamestareita ja myrkkypulvereita – Keskiajan kamppailukirjat’.

Luento meneillään.

Luento käsitteli erityisesti I.33:ta, Fiore dei Liberiä sekä Achille Marozzoa. Sivumennen mainittiin Filippo di Vadi, Hans Talhoffer, Paulus Hector Mair, Ridolfo Capoferro sekä Gladiatoria. Viimeksi mainitun osalta Karjalainen nosti esiin sen, että teoksessa mainitaan mahdollisuus ruuvata miekan ponsi irti ja heittää sillä vastustajaa (Wien, Kunsthistorisches Museum, MS KK5013, fol. 6r), mikä on erikoista ottaen huomioon, että teoksen syntyajalta ei ole säilynyt miekkoja, joilla näin olisi mahdollista tehdä. Vastaavaan tematiikkaan liittyi myös Talhofferilla tavattava hatun heitto vastustajan naamalle (Kööpenhamina, Det kongelige bibliotek, Ms. Thott 290.2º, fol. 77r) sekä luennon otsikossakin mainittu myrkkypulveri: Fiorelta löytyy nimittäin resepti tyräkistä ja kalialunasta valmistetulle pulverille, jonka voi piilottaa salkokirveen varteen ja viskata vastustajan silmille (Los Angeles, J. Paul Getty Museum, Ms. Ludwig XV 13, fol. 37v).

Kyltymättömänä terminologian pohdiskelijana jäin miettimään luennon otsikon termiä “kamppailukirja”, joka on suora käännös saksankielisestä termistä Fechtbuch. Englannkielinen etymologinen vastine fight book on melko vakiintunut, ja olen käyttänyt sitä itsekin. Koska kyseessä on kuitenkin ensisijaisesti oikeastaan tekstilaji eli genre, käyttäisin suomeksi mieluummin jotain muuta sanaa kuin kirja, joka viittaa vahvasti kirjaan fyysisenä esineenä tai tuotteena. Tässä mielessä itsekin käytin hiljattain bibliografisen listauksen väliotsikoissa ilmaisuja “miekkailukirja” ja “painikirja”. Sivuhuomiona Rainer Welle on kritisoinut saksankielistä Fechtbuch-termiä siksi, että ei ole mielekästä erottaa toisistaan miekkailu- ja painioppaita (Fecht- & Ringbücher) tai käyttää miekkailun ja painin yhdistelmästä sanaa Fechten: olisi parempi käyttää termiä Zweikampfhandschrift. Historialliseen käsikirjoituskorpukseen (Wellellä vuodesta 1389 1500-luvun puoliväliin) viitattaessa tämä olisikin käypä termi, mutta se ei tietenkään oikein toimi puhuttaessa julkaisu- tai tuotantoformaatit ylittävästä kirjallisuudenlajista.

Kirjahistoriaan liittyvänä seikkana Karjalainen mainitsi myös vuoden 1436 ja sen, että kirjapainon keksimisen jälkeen kamppailukirjojen tuotanto siirtyi käsikirjoituksista painettuihin kirjoihin. Painettu kirjallisuus on tietysti ilmestynyt kirjapainotaidon keksimisen jälkeen, mutta väärinkäsitysten välttämiseksi on mielestäni syytä korostaa, että käsikirjoituskulttuuri ei päättynyt kirjapainotaidon keksimiseen, eikä painettujen kamppailuoppaiden historia ala kirjapainotaidon keksimisestä: ensimmäiset tunnetut painetut kamppailuoppaat Hans Wurmin inkunaabelia lukuun ottamatta ilmestyvät vasta 1500-luvulla, eikä seuraavina vuosisatoinakaan yksittäisellä henkilöllä ollut välttämättä mahdollisuutta hankkia itselleen kappaletta jotain kiinnostavaa (painettua tai käsin kirjoitettua) kirjaa muuten kuin kopioimalla se käsin, mistä esimerkiksi kelpaa Kansalliskirjaston miekkailuopas vuodelta 1619, josta kirjoittamani artikkeli ilmestyi juuri Bibliophiloksessa.

Matkakertomus

Vietin molemmista päistä pidennetyn viikonlopun Leedsissä. Lensin perjantaina Manchesteriin, mistä matka jatkui junalla ja lopulta taksilla päättyen tuttuun hotelliin Royal Armouriesin vieressä. Muuten perjantai kului lähinnä sosiaalisissa merkeissä. Ehdin tosin iltapäivällä nähdä myös museon elävöitystiimin näkemyksen I.33:n ensimmäisten sivujen sisällöstä.

Lauantaina oli KDF Internationalin yhteistyössä Society for Combat Archaeologyn ja Royal Armouriesin kanssa järjestämän miekka ja kupura -seminaarin ensimmäinen päivä. Osallistuin Herbert Schmidtin I.33-teemaiseen työpajaan, pidin oman työpajani sekä kävin koskettelemassa meitä varten esille asetettua esineistöä, joista kuusi yksilöä olivat ennestään tuttuja.

Luentomme museon ohjelmalehtisessä.

Vanhinta kantaa edustivat suunnilleen I.33:n aikoihin valmistetut perinteisen keskiaikaiset yhden käden miekat (IX.5614 ja IX.1083) sekä yksi puolentoista käden miekka (IX.2155). Astetta myöhemmäksi 1300-luvulle ajoitettuja olivat kolme muuta miekkaa (IX.13, IX.915 ja IX.1106). Vanha tuttu oli kullalla koristeltu saksalaismiekka (IX.949) 1400-luvun lopulta. Italialaisen miekkaestetiikan ystäville oli tarjolla puolentoista käden miekka (IX.763), ja olipa edustettuna englantilainen korikahvamiekkakin (IX.4427). Teeman mukaisesti paikalla oli myös neljä kupurakilpeä, joiden ajoitukset ovat välillä 1530 – 1600: yksi oli piikillä varustettu (V.21), toinen suorakulmainen (V.110), kolmas vain nyrkin peittävä (V.47) ja neljäs muodoltaan ja kooltaan perinteisin (V.93). Lisäksi nähtävillä oli pyhän Barbaran ja Katariinan kuvilla varustettu sapeli (IX.634), leveäteräinen siirtymärapiiri (IX.1225) ja turhankin pitkä varsinainen rapiiri (IX.2121), jonka terässä oli teksti ‘Johannes me fecit’. Pöydän päässä oli ainakin muutamien wingtsun-harrastajien iloksi näytteillä oli myös pari kiinalaisia perhosveitsiä (XXVIS.70), jotka todellakin ovat sileitä sisäpuoliltaan ja sopivat siten vastakkain. Sivulla telineessä oli salkokirves (VII.876) ja kahden käden miekka (IX.991).

Sunnuntaina ohjelmassa oli aamupäivän työpajojen jälkeen kolmen luennon sarja, jotka olivat avoimia muullekin museoyleisölle. Ensimmäisenä puhui Rolf Warming viikinkiaikaisista kilvistä, sitten Herbert Schmidt kupurakilvistä ja lopuksi minä I.33:sta. Luentojen jälkeen olivat vuorossa vielä viimeiset työpajat (mukaan lukien omani uusinta) ja tapahtuman lopetus. Kiitokset Dean Davidsonille järjestelyistä!

Maanantaina suuntasin kirjastoon. Kirjastonhoitaja Stuart Ivinsonin suosiollisella avulla aloitin aamupäivän tarkastelemalla vaihtelun vuoksi käsikirjoituksia I.34 ja I.35, nykyisiltä virallisilta numeroiltaan tietenkin RAR.0034 ja RAR.0035. Ensiksi mainittu eli I.34 on saksankielinen paperille kirjoitettu kuvitettu Feuerwerkbuch, joka käsittelee polttotaisteluaseita ja erilaisia piirityskoneita. I.35 on puolestaan kolme yhteensidottua ranskankielistä turnajaiskirjaa, joista kaksi on kirjoitettu pergamentille, yksi paperille; kahden ensiksi mainitun välissä on yksittäinen englanninkielinen paperilehti. Käsikirjoitukset edustavat kamppailuoppaiden lähigenrejä ja ovat siksikin mielenkiintoisia tutkimukseni kannalta.

Tykkimerstari tarkastamassa työn laatua. Leeds, RA MS. I.34, fol. 88r.

Lounaan jälkeen tarkastelin kirjaston kokoelmiin kuuluvaa kappaletta Girard Thibault’n teoksesta L’academie de l’espée (1630). Huomasin myös ilmeisesti ensimmäisenä, että kirjaston kappaleesta puuttui jostain syystä kuva 24, jonka tilalla oli kuva 23 uudestaan. (Hieman vastaava painovirhe on Kansalliskirjaston Auerswald-niteessä, kuten totesin aiemmin.)

Vietin vielä tiistaiaamupäivänkin museossa, tällä kertaa konservointihuoneessa tarkastellen I.33:sta mikroskoopin alla. Sain nähtyä sen mitä halusinkin, minkä lisäksi vilkaisin Walpurgiksen päähän lisättyä kruunua (fol. 32) Herbert Schmidtin kanssa käydyn keskustelun innoittamana, ja vietin vielä pitkähkön hetken tarkastellen jotain, mistä en tullut hullua hurskaammaksi.

Huomenna suuntaan viikonlopuksi Hämeenlinnaan, mistä raportoin sitten ensi viikolla.

Konferenssiraportti

Kuten jo mainitsin, osallistuin alkuviikosta Kielitieteen päiville, jotka pidettiin Helsingin yliopiston järjestäminä hotelli Paasitornissa. Teemana oli “kielellinen ja kielitieteellinen diversiteetti”. Omassa asuinkaupungissa järjestettävissä tapahtumissa on luonnollisista syistä enemmän häiriötekijöitä kuin muualla (kokouksia, kotiintuloaikoja), mutta kaikesta huolimatta pääsin kuuntelemaan kiinnostavia esitelmiä ja nauttimaan tarjoiluista.

Illallisen yhteydessä oli kielitiedeaiheinen tietokilpailu, jossa muun muassa kysyttiin, missä puhutaan turkua ja missä savosavoa. Turku on tietenkin Tšadissa puhuttu pidgin-arabian muoto, ja savosavoa puolestaan puhutaan eteläisellä Tyynellämerellä, Salomonsaariin kuuluvalla Savolla.

Johannes Haapasalon nyrkkeilijäveistos konferenssipaikan edessä.

Historiallisen kielentutkimuksen, vanhojen kirjakielten ja tekstien teemaryhmän työpajan sijoittuminen aika-avaruudessa ei ollut lähtökohtaisesti ehkä paras mahdollinen: paikka oli Tieteiden talo, joka on suhteellisen kaukana varsinaisesta tapahtumapaikasta Hakaniemestä, ja ajankohta konferenssi-illallista seuraava viimeisen päivän aamu. Paikalla oli kuitenkn kiitettävästi myös muita kuin puhujia, ja keskustelu oli hyödyllistä. Kiitokset Aino Liiralle ja Sirkku Ruokkeiselle asian järjestelyistä!

Oman esitelmäni yleisökommenteissa nousi esille kysymys, esiintyykö vastaavaa “sporadista latinisaatiota” muissa genreissä. En ole oikeastaan törmännyt vastaavaan ilmiöön missään tai sitten en ole vain tajunnut sitä. Täytyy pitää silmällä.

Kielitieteen päivien päätyttyä oli vuorossa lounas ja historiallisen kielentutkimuksen teemaryhmän tekstityöpaja. Käsiteltävä tekstnii liittyi aiheeseen, josta olen kirjoittanut jo aiemmin. Kiitän kaikkia läsnä olleita kommenteista ja hyvästä seurasta!

Kaiken tämän jälkeen ehdin hengähtää Helatorstain ajan, mutta nyt olenkin jo viettämässä pidennettyä viikonloppua Leedsissä Royal Armouriesissä miekka ja kupura -tapahtuman merkeissä.

Latinankielisiä lähteitä

Esitelmöin parin viikon päästä Kielitieteen päivillä Langnetin historiallisen kielentutkimuksen, vanhojen kirjakielten ja tekstien teemaryhmän työpajassa latinankielisestä miekkailujargonista. Palaan toisella kertaa varsinaisiin teeseihini ja kaikkeen siihen, mikä näissä latinankielisissä lähteissä on erityisen kiinnostavaa; tässä kirjoituksessa luon vain pienen katsauksen käyttämiini latinankielisiin lähteisiin.

Ensimmäinen ja muutenkin varhaisin tunnettu miekkailuopas on tietenkin Leedsissä sijaitsevan Royal Armouriesin museon omistama I.33. Teoksen löysi 1500-luvun puolivälissä frankenilaisesta luostarista muuan Johannes Herbart von Würzburg, joka ilmeisesti antoi sen oppilaalleen Fredrik Vilhelmille, Saksi-Weimarin herttualle, mitä kautta se päätyi erinäisten mutkien kautta Gothan herttualliseen kirjastoon ja lopulta Leedsiin.  Kirjastonhoitaja Stuart Ivinson kirjoitti aiheesta hiljattain museon blogissa. Teos on kirjoitettu latinaksi, mutta seassa on muutamia saksankielisiä teknisiä termejä sekä yhteensä kaksikymmentäkaksi kehnoa heksametrisäettä. Tämä teos on väitöstutkimukseni varsinainen kohde. Teoksen alusta löytyy miekkailun määritelmä (fol. 1r):

Dimicatio est diversarum plagarum ordinatio et dividitur in septem partes.

‘Miekkailu on erilaisten lyöntien järjestelyä ja jakautuu seitsemään osaan.’ Alla määritelmään liittyviä runosäkeitä:

Septem custodie sunt sub brach incipiende
Humero dextrali datur altera terna sinistro.

‘Varoasentoja on seitsemän, alkaen käsivarren alta; toinen annetaan oikealle olkapäälle, kolmas vasemmalle.’

Varoasennoista viisi ovat lyöntien alkuasentoja (alhaalta ja ylhäältä vasemmalta ja oikelta sekä yksi pystysuoraan), yksi piston ja viimeinen on kaikkien liikkeiden loppuasento.

Fiore dei Liberin 1400-luvulle ajoittuvata neljästä säilyneestä käsikirjoituksesta Pariisi, BNF, Ms. lat. 11269 on kirjoitettu kokonaan latinaksi daktyyliseen heksametrimittaan. (Kirjoitin aiheesta hiljattain.) Folion 21r säkeet löytyvät latinaksi myös Pisani Dossi -versiosta (6A), ja Pisani Dossin segno (17A) sisältää muutamia latinankielisiä varoasentojen nimiä. Alla esimerkki latinankielisen Fioren eli Floriuksen tekstistä (fol. 10v) suomennettuna vastaavaan mittaan:

Ense meo faciens passum tego membra furenti,
Inde tuum pectus penetrabo protinus illo.

‘Astuissain suojaan jäsenet säilällä rajulla, / sitten suoraa päätä lävistän rintasi sillä.’

Protinus ‘oikopäätä’ on kätevä kokonaisen daktyylin (taa-ti-ti) muodostava sana, jonka voi lisätä lähes minne tahansa, missä sellaiselle on tarvetta.

Pariisi, BNF, Ms. lat. 11269 fol. 10v.

Nykyään Toronton yliopiston kokoelmissa oleva, sekalaisia tekstejä sisältävä käsikirjoitus (MS 01020) sisältää tekstin otsikolla Hec sunt guardie in dimicatione (fol. 105r). Kyseessä on yhden sivun mittainen luettelo varoasennoista, jotka esitetään pareina niin, että oppilaan varoasento asettuu opettajan varoasentoa vastaan. Koodeksi voidaan ajoittaa sen sisältämän vuosien 1424 – 1450 kalenteriaineiston perusteella n. 1423 (tätä sivuten kirjoitin jo aiemmin ajoittamisen kysymyksistä erään toisen käsikirjoituksen yhteydessä). Teksti on lyhyt, mutta siteeraan tässä siitä vain alun:

Hec sunt guardie in dimicatione .videlicet.
Si magister in cauda longa, dissipulus in cruce. Si magister in alto diss[i]pulus in stoccho. Si magister in spatula sinistra, dissipulus in dextra.

‘Tässä ovat miekkailun varoasennot, nimittäin: jos opettaja on pitkässä hännässä, oppilas ristissä; jos opettaja korkealla, oppilas pistossa; jos opettaja on vasemmalla olkapäällä, oppilas oikealla.’

Kuten näkyy, kirjoittaja on käyttänyt vapaasti italialaisia sanoja (guardia, stoccho) latinan seassa. Opettajan ja oppilaan roolien erottelu listamaisessa esityksessä on hämmästyttävän lähellä nykyaikaisista miekkailuoppaista tuttua esitystapaa.

Kolmas italialaiselta alueelta peräisin oleva teos on alkujaan espanjalaisen Pietro Monten massiivinen Collectanea, joka ilmestyi 1509. Teos käsittelee yksittäisten aseiden käyttöä sekä sotilas- ja liikunta-asioita laajemminkin. Collectanea ilmestyi äskettäin Jeffrey Forgengin englanninkielisenä käännöksenä. Teos on kuvittamaton ja varsin tiivislukuinen. Alla ote, joka käsittelee miekan ensimmäistä varoasentoa (de prima ensis custodia, 2,24):

Sepe nonnulli decertando cum ense in prima custodia ponuntur hoc est habentes brachium altum super latus dextrum. & hic insidiantur quousque vident alium agere ictum suum: & in transeundo veniunt retro post ipsum cum quodam findente vel descendente.

‘Taistellessaan miekalla monet asettuvat ensimmäiseen varoasentoon, siis pitäen käsivartta korkealla oikean puolen yläpuolella, ja väijyvät siellä kunnes näkevät toisen tekevän lyöntinsä, ja ohituksessa tulevat tämän taakse halkaisevalla eli laskevalla lyönnillä.’

Kuvattu tekniikka on hyvin lähellä Meyerin tussakan ensimmäistä varoasentoa (wacht) ja siitä tehtävää kurotusta (überlangen)Findens ‘halkaiseva [lyönti]’ on selvä latinisoitu vastine italian sanalle fendente.

Paulus Hector Mair (1517 – 1579) oli Augsburgin kaupungin kirstunvartija, joka todellakin harrasti historiallista miekkailua: hän nimittäin keräsi vanhempia miekkailuoppaita ja harjoitteli niiden sisältöä kahden miekkailuiasiantuntijan kanssa. Aineistonsa pohjalta hän tuotti 1500-luvun puolivälin tienoilla kolme kaksiniteistä käsikirjoitusta, joista yksi on saksankielinen (Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 93 – 94), toinen latinankielinen (München, BSB, Cod. icon. 393(1 – 2) ja kolmas saksan- ja latinankielinen (Wien, Österreichische Nationalbibliothek, Cod. 10825 – 10826). Mairin tuotanto tarjoaa siis lukuisia muualta tunnettuja saksalaisia lähteitä latinankielisinä käännöksinä, mm. version suurimmasta osasta Fabian von Auerswaldin 1539 ilmestyneistä painiotteista (Dresdenin jälkimmäinen nide, fol. 56r alkaen).

Samana vuonna, jona Paulus Hector Mair hirtettiin hänen kavallettuaan kaupungin rahoja harrastustensa rahoittamiseksi, Heinrich von Günterode sai loppuun käsin kirjoitetun kirjan otsikolla Sciomachia et hoplomachia sive de veris principiis artis dimicatoriae liber unus (Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 15). Runsaasti kuvitettu teos käsittelee miekkailutaidon puolimyyttistä historiaa ja syitä harrastaa miekkailua, varsinaisen tekniikan osalta ainoastaan yhden käden miekkaa (rapiiria). Alla esimekkinä Günteroden aseluettelon kahdestoista kohta:

Framea coniuncta Pelta, parma, clypeo (quem repererunt PROETVS et ACRISIVS inter se belligerantes, siue Chalcus Athamantis filius) vel scuto (quod Herodotus lib: 4 putat ab Ægÿptijs græcis esse traditum) Apud scotos hodie et Anglos in vsu. De quo genere præcipue tractant Monachi in isto libro, cuius supra memini.

‘Miekka sekä kupura, kilpi (jonka keksivät Proitos ja Akrisios taistellessaan keskenään, tai Khalkos, Athamasin poika) tai tarssi (jonka Herodotos neljännessä kirjassaan otaksuu tulleen kreikkalaisille egyptiläisiltä). Nykyään käytössä Skotlannissa ja Englannissa. Tätä aihetta käsittelevät erityisesti munkit siinä kirjassa, jonka mainitsin ylempänä.’

Mainittu kirja on tietenkin I.33, johon Günterode tutustui edellä mainitun Johannes Herbart von Würzburgin kautta. Ylipäänsä Günterode lainaa rutiininomaisesti klassisia auktoreita joko nimeltä mainiten tai mainitsematta (tässä tapauksessa Plinius Vanhemman Naturalis historia 7,200). Mielenkiintoisena sivuhuomiona Günteroden aikana englantilaiset eivät olleet vielä siirtyneet lyömämiekasta ja kupurasta Günterodenkin edustamaan rapiiriin. (Viittaan jälleen aiemmin kirjoittamaani.)

Günterodesta päästään sujuvasti painettuihin lähteisiin, sillä hänen teoksensa ilmestyi samana vuonna Wittembergissä painettuna kuvittamattomana lyhennelmänä nimellä De veris principiis artis dimicatoriae tractatus brevis, siis ilman yläotsikkoa ja ‘yhden kirjan’ sijaan ‘lyhyenä traktaattina’. Käsin kirjoitettuun versioon verrattuna teos on kiinnostava vain kirjallisuushistoriallisessa mielessä. Miekkailukirjallisuushistoriallisesti mainitsemina arvoista on muun muassa se, että Günterode mainitsee I.33:n lisäksi Joachim Meyerin ja Fabian von Auerswaldin.

Michael Hundtin Leipzigissa vuonna 1611 ilmestynyt mielikuvituksettomasti nimetty Ein new künstliches Fechtbuch im Rappier Zum Fechten und Balgen on saksankielinen esitys italialaistyylisestä rapiirista. Kukin opinkappale annetaan myös latinaksi jambisessa senaarissa, joka tuo opetusrunojen genressä mieleen lähinnä Aisopoksen eläinsadut. Jambisäkeet ja esipuhe elegisessä distikhon -mitassa ovat nimimerkin C. B. käsialaa (sig. A4, C1v).

Kiiinnostavana yksityiskohtana mainittakoon, että otsikossakin esiintyvä dikotomia ‘im fechten oder im balgen’ selitetään latinaksi ‘seu serio pugnando, sive ludicrè’ (‘vakavasti taistellen tai leikillään’). Yksittäisissä kappaleissa puhutellaan Saksin vaaliruhtinasta Kristian II:ta, joka kuoli kaksi kuukautta omistuskirjoituksen päiväyksen jälkeen. (Kristianin alaikäisyyden aikana sijaishallitsijana oli toiminut ylempänä mainittu Saksi-Weimarin Fredrik Vilhelm.) Alla esimerkki saksankielisestä tekstistä (kappale 20): 

Wenn E. G. sehen / das wider einer nach jhren Beinen hawen wil / so ziehen sie den Schenkel weg / lassen mit der Klingen recht wol ablauffen / vnnd hawen jhm nach dem Kopff hinein.

‘Kun Teidän Armonne näkee, että taas joku haluaa lyödä jalkoihinne, niin vetäkää jalkanne pois, antakaa terän mennä kunnolla ohi, ja lyökää häntä päähän.’ Sama latinaksi:

SI videris novo pedem tuum modo
Mucrone quæri, Ei ut feratur impetus:
Velociter pedem inquietum subtrahe,
Et Ense verso & elevato cædito
Munitione destitutum synciput.

‘Jos näet hänen tavoittavan jalkaasi kärjellään uudella tavalla, jotta siihen osuisi lyönti: vedä nopeasti takaisin levoton jalkasi ja käännetyllä ja kohotetulla miekalla lyö suojattomaan päälakeen.’ Ensimmäisen säkeen novo … modo ‘uudella tavalla’ viitannee ylipäänsä vyötärön alle lyömiseen; tavan uutuutta kommentoidaan kappaleen 50 yhteydessä, ‘wie j[e]tzt der gemeine gebrauch ist’, latinankielisessä säkeessä ‘is usitatus nunc & est frequens modus’.

‘Die 20. Figur.’

Edellä mainittujen lisäksi on olemassa muitakin teoksia, joilla on Fechtbuch-genren piirteitä, esimerkiksi Christian Böhmin vuonna 1672 ilmestynyt oikeustieteellinen väitöskirja, joka käsittelee miekkailua. Teos on erityisen kiinnostava siksi, että siinä puhutaan hieman myös varsinaisesta tekniikasta Salvator Fabrisin opetuksien pohjalta. (Kyseessä ei kuitenkaan ole Fabrisin teoksen latinankielinen käännös, vaikka eräällä verkkosivustolla näin jostain syystä annetaan ymmärtää). Palatakseni siihen, mistä aloitin, alla teoksesta löytyvä määritelmä miekkailulle (sig. B1v):

Gladiatoria est Ars ritè suum corpus gladio defendendi, hostilesqve insultus minori negotio & securius punctim cæsimve propulsandi, in usum Reipublicæ introducta.

‘Miekkailu on taito asianmukaisesti puolustaa kehoaan miekalla, torjua vastustajan hyökkäykset vähäisellä vaivalla pistoilla tai lyönneillä, ja joka on otettu valtion käyttöön.’ Miekkailun historian ja oikeustieteellisten näkökulmien lisäksi Böhm käsittelee mm. piston etuja lyöntiin nähden (§ 68 – 70) sekä sitä, kummalla puolella muinaiset roomalaiset kantoivat miekkaa (§ 103).

Vasemmasta kädestä

Vasemmalla kädellä tarkoitan ei-asekättä eli sitä kättä, jossa ei ole miekkaa; vasenkätisellä kyse on oikeasta kädestä, mutta koska suurin osa ihmisistä on oikeakätisiä, ja koska miekkailukirjallisuus on kirjoitettu pitkälti dekstronormatiivisesta näkökulmasta, puhun yksinkertaisuuden vuoksi vasemmasta kädestä. Tässä kirjoituksessa käsittelen muutamia seikkoja liittyen siihen, missä vasenta kättä on historiallisesti pidetty ja mihin sitä on käytetty, rajaten käsittelyn valikoituihin didaktisiin lähteisiin. Vaikka asiassa on havaittavissa tietynlainen historiallinen trendi, en lähesty alkuperäislähteitä puhtaasti kronologisesta näkökulmasta, koska en halua Karl Lochnerin tapaan antaa sellaista mielikuvaa, että miekkailun historia noudattaa lineaarista kehitystä epätäydellisyydestä täydellisyyteen.

Historiallisella trendillä viittaan siihen, että keskiajalta nykyaikaan on havaittavissa karkeasti sanottuna muutos siitä, että vasen käsi osallistuu taistelutoimintaan kilven kanssa siihen, että vasen käsi pysyy poissa tieltä. Ensiksi mainitusta esimerkkinä Manesse-koodeksin kuva Johann von Ringgenbergistä:

Heidelberg, Cod. Pal. germ. 848, fol. 190v.

…ja jälkimmäisestä kävisi esimerkiksi mikä tahansa kuva nykyaikaisesta urheilumiekkailusta. Erityisesti pään yläpuolelle nostettu käden asento tunnetaan klassisena asentona, josta esimerkkinä kuva Oskari Väänäsestä hänen teoksestaan Pistomiekkailu vuodelta 1930:

Ranskalainen varoasento. (Pistomiekkailu, kuva 31.)

(Väänänen käsittelee etupäässä italialaista pistomiekkailua, mutta vasemman käden asennon suhteen hän ei tee eroa koulukuntien välillä.)

Väänäsenkin eräänä lähteenään käyttämä Josef Schmied-Kowarzikin ja Hans Kufahlin Fechtbüchlein (1894) kertoo, että vasemman käden asento on pääero saksalaisen ja ranskalaisen varoasennon välillä, sillä jälkimmäisessä kättä pidetään pään yläpuolella hieman taivutettuna, jotta se voidaan syöksyn yhteydessä pudottaa alas ja palautumisen yhteydessä nostaa takaisin ylös, kun taas saksalaisessa pistomiekkailussa vasenta kättä pidetään vasemmalla rinnalla, mikä tuo mieleen italialaisen tavan käyttää vasenta kättä pistojen väistämiseen, mitä saksalainen koulukunta ei kiellä, vaikka sitä harvoin käytetäänkin (s. 185).

Asiaan palataan väistöjen yhteydessä (s. 217), missä todetaan, että entisaikoina pistoja väistettiin myös vasemmalla kädellä, mitä Italiassa yhä harrastetaan jäänteenä väistötikarin käytöstä; Saksassakin vasenta kättä pidetään vasemmalla rinnalla, jotta se olisi hätätilanteessa käytettävissä, ja ranskalaisetkin opettajat opettivat pitkään vasemman käden käyttöä. Vasemman käden käytön opettamista suositellaan hylättäväksi kuitenkin siitä syystä, että tositilanteessa (kaksintaistelussa) vasemman käden käyttö on kielletty.

Paroni César de Bazancourt (César Lecat de Bazancourt) menee 1862 ilmestyneessä teoksessaan Les Secrets de l’épée (ilmestyi englanniksi vuonna 1900 nimellä Secrets of the Sword) niinkin pitkälle, että vaikka tositilanteessa onkin sallittua erikseen sopia vasemman käden käytöstä, ei tällaiseen sopimukseen pidä missään nimessä suostua. Hän perustelee tämän sillä, että vasemman käden käyttö on jäänne tikarin käytöstä, joka on alkujaan osa aivan toisenlaista italialaista järjestelmää, josta vain yhden osan omaksuminen osaksi ranskalaista olisi mieletöntä. Vielä tärkeämpänä seikkana hän mainitsee vaaran vaistomaisesti ottaa vastustajan terästä kiinni pelkän väistön sijaan, mikä vastustajan kuolemaan johtaessa muuttaa kunniakkaan kaksintaistelun murhaksi ilman, että silminnäkijöiden on mahdollista erottaa, oliko kyse sovitusta ja siten laillisesta liikkeestä vai ei (8,1-2).

Syntyjään italialainen mutta Englannissa vaikuttanut ranskalaisen koulukunnan kasvatti Domenico Angelo mainitsee 1763 ranskaksi ja 1787 englanniksi ilmestyneessä kirjassaan, että sekä saksalaiset että italialaiset pitävät vasenta kättä rinnalla ja käyttävät sitä väistöihin; lisäksi hän käsittelee lyhyesti toimintaa italialaista miekkaa ja tikaria vastaan (kuvat 41 ja 42). Muuten vasemman käden käyttö mainitaan kvarttikontaktista vastustajan kylkeen alaulkolinjassa suoritettavan piston (flaconade) yhteydessä (kuva 9) sekä miekanriistojen yhteydessä (kuvat 33 – 40). Angeloa edeltäneen ranskalaisen P. J. F. Girardin 1736 ilmestynyt Nouveau traité de la perfection sur les fait des armes käsittelee vasemman käden käyttöä oppositioon ripostin yhteydessä (l’opposition de la main gauche). Jotta käsi olisi käytettävissä, on se taivutettu niin, että kyynärvarsi ja sormet osoittavat eteenpäin suunnilleen korvan tasalla.

Girardin (ranskalainen) varoasento.

Girard kertoo italialaisten käyttävän vasenta kättä väistöihin, mutta kuvituksessa vasemman käden osalta italialainen varoasento on ranskalaisen kaltainen. Saksalaiset pitävät hänen mukaansa vasenta kättään kehon edessä, koska he suosivat yhtaikaisia väistöjä ja riposteja; lisäksi hän mainitsee joidenkin espanjalaisten käyttävän vasenta kättä väistöihin, ja kuvituksessa espanjalainen vasemman käden paikka näyttää samalta kuin saksalainen (s. 87 – 90).

Suomen historian kannalta kiinnostavana seikkana mainittakoon, mitä ensimmäinen (ja puoleentoista vuosisataan ainoa) ruotsinkielinen miekkailukirja, ruotsinsaksalaisen Diedrich Porathin Tukholmassa 1693 ilmestynyt Palæstra Svecana sanoo vasemmasta kädestä. Kuvista nähdään, että varoasennossa vasen käsi on suunnilleen klassisessa asennossa siirtyen syöksyjen yhteydessä rinnan eteen tai ojentuen taaksepäin. Ensimmäisessä osassa käsitellään vasemman käden käyttöä väistämiseen (‘Föllier altså huru wijda den wenstra handen uti hwarjehanda tillfall är nödwändig och tillåtelig’, §§ 91-109) ja toimintaa vastustajan vasenta kättä vastaan (‘Emot den Wenstra handen’, §§ 110-118). Aiheeseen palataan myös jälkimmäisessä osassa (§§ 76-81, toiminta vasenta kättä vastaan §§ 83-85), ja teoksen alussa Porath huomauttaa, että yksinomaan vasenta kättä puolustukseen käyttävä yrittää pitää teränsä vapaana pitämällä sitä takana, minkä johdosta hänen paljaansa (blott) on suurempi eivätkä hänen ripostinsa tarpeeksi nopeita (cap. 14).

‘…parera hans Klinga med din wenstra hand till din wenstra / och stöt med secunda contra-tempo till hans öfwerlijf.’ Palæstra Svecana, §104 & fig. 14.

Tässä välissä on syytä mainita, että ylempänä mainitut tikari ja (kupura)kilpi eivät ole ainoita historiallisia vasemman käden aseita paljaan käden ohella. Giacomo di Grassi, jonka teos ilmestyi italiaksi 1570 ja englanniksi 1594, käsittelee näiden lisäksi käden ympärille kiedottua viittaa (joka ei ole tuntematon Angelollekaan tai Girardillekaan) ja kahden miekan yhtaikaista käyttöä. Grassi myös erikseen mainitsee, että kupurakilpeä tulee pitää lähes suoralla kädellä mahdollisimman lähellä vastustajaa, jotta se kattaa pienestä koostaan huolimatta suurimman mahdollisen kulman. Joachim Meyer käsittelee vuonna 1570 ilmestyneen opuksensa kolmannessa osassa pelkän rapiirin lisäksi myös viittaa ja tikaria; Heinrich von Günterode (1579) lisää listaan hänen mukaansa italialaisten suosiossa olleen panssarikäsineen (Bantzerhentzschuch).

Panssarikäsine Günteroden teoksen julkaisemattomassa kuvituksessa. Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 15, fig. (fol. 112v).

Panssarikäsine ratkaisee ainakin leikkaavaan terään tarttumisen tai koskemisen ongelman (tosin terä ei juurikaan leikkaa, ellei se pääse liikkumaan eli viiltämään), mutta puhtaasti pistämiseen tarkoitetuissa aseissa ongelmaa ei ole. Lyömämiekkailussa yhden käden aseilla vasen käsi kannattaa pitää poissa tieltä jo siksikin, ettei se tarjoa ylimääräistä maalia. Tämä näkyykin saksalaisissa väkipuukkoa (Messer) käsittelevissä lähteissä jo 1400-luvulla, mistä esimerkkinä kuva Hans Talhofferin kirjasta vuodelta 1467:

München, BSB, Cod.icon. 394 a, fol. 114v.

Talhofferilla ja muissakin lähteissä kuitenkin nähdään, miten vasenta kättä käytetään vastustajan asekäden sitomiseen tai muihin otteisiin. Selän takana pidettynä käsi ei ole tietenkään nopeasti käytössä, joten Hans Lecküchner välittää 1400-luvun lopulla asiasta seuraavan runomuotoisen neuvon (München, BSB, Cgm 582, foll. 1v – 2r):

Sechs hew lere
Auß eyner handt wyder dy were
Dy linck handt leg auff den rucken
Auff dy prust wiltu were zucken

‘Opi kuusi lyöntiä yhdellä kädellä asetta vastaan, pidä vasen käsi selän takana, rinnalla jos haluat vetää aseesta.’ Lecküchner lisäksi selittää tämän tarkoittavan sitä, että vasen käsi on pidettävä rinnalla, mikäli sitä aiotaan käyttää lukkoihin, aseenriistoihin tai muihin otteisiin.

Saksankielisellä alueella suosiota saavuttanutta väkipuukon henkistä seuraajaa eli tussakkaa käsittelevä kirjallisuus ei valitettavasti ota kantaa vasempaan käteen muuten kuin erilaisten otteiden yhteydessä. Meyerin kuvituksissa vasen käsi joko lepää kyynärpää koukussa vasemmalla lonkalla tai on rinnan edessä tai sivussa (sama pätee rapiiriin), mutta 1591 päivätyssä käsin kirjoitetussa teoksessa Das Ander Theil Des Newen Kunstreichen Fechtbuches (Wolfenbüttel, HAB, Cod. Guelf. 83.4. Aug.) vasen käsi näyttää ainakin lyöntien yhteydessä olevan säännöllisesti ojennettuna taaksepäin (fol. 76r alkaen): lisäksi eri asentojen (Posturen) luettelossa vasen käsi näyttäisi olevan ikään kuin tasapainona aseeseen nähden vastakkaisessa suunnassa (ks. kuvat alla).

Tussakan lyhyt (vas.) ja korkea (oik.) asento (Wolfenbüttel, HAB, Cod. Guelf. 83.4 Aug. fol. 70rv).

Vaikka edellä sanottu ei yritä olla kattava katsaus vasemman käden käytön historiaan, voidaan jo senkin perusteella tehdä muutamia kokoavia huomioita. Mikäli vasenta kättä on tarkoitus käyttää vastustajaa vastaan, on sitä pidettävä sellaisessa paikassa, mistä käsin tämä on mahdollista. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että jos vasenta kättä ei aiota käyttää, se voisi olla vaikka taskussa. Sen sijaan vasemmalla kädellä on eräänlainen tasapainottava ja liikettä täydentävä rooli: käden heittäminen taaksepäin syöksylinjaa pitkin tehostaa liikettä kohti vastustajaa sekä edesauttaa yläruumiin kääntymistä niin, että molemmat olkapäät ovat linjassa vastustajaa kohti, jolloin ase yltää pidemmälle; vastaavasti käden tempaiseminen takaisin ylös nopeuttaa palautumista syöksystä takaisin varoasentoon. Samalla vasemman käden pitäminen takana auttaa kääntämään kehon niin, että pienempi osuma-alue on suoraan vastustajaa kohti.

Kokonaan oma kysymyksensä on se, onko klassinen vasemman käden asento mielekäs miekkailu-urheilun nykymuodossa tai tositilanteessa, jossa kuolemanpelko aiheuttaa sellaisia asennonmuutoksia, joita on vaikea (ellei mahdotonta) harjoittelulla muuttaa. Ilmiö on nähtävissä Aldo Nadin (joukkuekultamitalisti kaikissa aselajeissa vuoden 1920 Antwerpenin olympialaisissa) vuonna 1924 käymän kaksintaistelun kuvamateriaalissa.

Loppukevennyksenä paljastettakoon, että tämän kirjoituksen innoittivat erinäiset kansanetymologioihin vertautuvat legendat, joita vasemman käden klassisesta asennosta kerrotaan enemmän tai vähemmän tosissaan. Eräs näistä on se, että asento on peräisin siitä, että entisajan kaksintaistelijat pitivät vasemmassa kädessään lyhtyä taistellessaan pimeässä. On kuitenkin syytä huomata, että ote lyhdystä ei ole lähtökohtaisesti klassinen asento:

Miekka ja lyhty. (Domenico Angelo, kuva 46.)

Vaihtoehtoisina käyttötapoina Angelo kyllä mainitsee lyhdyn pitämisen pään yläpuolella tai selän takana. Mikäli näin varustautuneen vastustajan kehoon osuneella pistolla ei ole vaikutusta, Angelo kehottaa pistämään kurkkuun, kasvoihin tai vyötärön alapuolelle, sillä sellainen henkilö, joka käyttää lyhtyä, tuskin epäröi käyttää suojavarusteita vaatteidensa alla.