Floriuksesta ja latinasta

Hyvää alkanutta vuotta! Oikea vastaus edellisessä kirjoituksessa esittämääni visaiseen kysymykseen on Isack Elzevierin Leidenissa 1619 ilmestynyt saksankielinen käännös Salvator Fabrisin teoksesta Des Kunstreichen und weirberühmeten Fechtmeisters Salvatoris Fabri Italiänische Fechtkunst, joka on omistettu Ruotsin kuninkaalle Kustaa II Aadolfille eli…

Von Gottes gnaden der Sweden, Goten, vnd Wandelen Könige, Grofürsten in Finneland, Hertzogen in Esten vnd Karellen, &c.

(Korostus minun.)

*****

Kuriiri toi eilen Benjamin Winnickin kääntämän ja Richard Marsdenin tulkitseman teoksen The Flower of Battle MS Latin 11269 (2018), joka on nimensä mukaisesti englanninkielinen käännös Floriuksesta eli latinankielisestä Fiore-laitoksesta.

En lukenut vielä teosta kokonaisuudessaan, mutta kiinnitin heti huomioni muutamaan kiinnostavaan seikkaan. Ote kääntäjän esipuheesta sivulta 4:

The text itself is written, somewhat clumsily, in dactylic hexameter.

Aikaisempien kokemusten valossa suhtaudun aina pienellä varauksella, kun joku miekkailija kritisoi alkuperäislähteiden latinaa tai runomittaa. Teos ei valitettavasti sisällä latinankielistä alkutekstiä lainkaan, mutta englanninkielinen käännös annetaan peräti kaksi (!) kertaa, sekä alkuperäistekstin tilalle aseteltuna että vastakkaisella kommentaarisivulla. Winnick kuitenkin ilmoittaa käyttäneensä apuna Charlélie Berthautin verkosta löytyvää transkriptiota ja käännöstä, joka vaikuttaa osittain olevan seuraavaksi käsittelemieni ongelmien lähde.

Toki Floriuksen heksametri voi vaikuttaa kömpelöltä, jos heti ensimmäisellä sivulla luetaan (kuten Lodà!) mensuraris eikä mensurans sekä sana vincunt väärälle riville.  Kieltämättä ensiksi mainitussa tapauksessa käsikirjoituksen n voisi olla yhtä hyvini ri (kirjainmuodoilla ꝛı), mutta mielestäni hälytyskellojen pitäisi soida siinä vaiheessa, kun tulkinta ei sovi merkityksen puolesta, eikä muoto sovi runomittaan (kohta edellyttää ¯ ¯ ¯ tai ¯ ˇ ˇ ¯ tai jopa ˇ ¯ ¯ tai ˇ ¯ ¯, jos edellinen sana luetaan vincǒ, mutta mensuraris tuottaisi ¯ ¯ ¯ ¯ ). Alla oma lukutapani:

Omnia nata oculis ego linx cernendo sub axe
vinco, mensurans quicquid tentare placeb[it]

Suunnilleen: ‘Minä, ilves, voitan silmillä näkemällä kaikki olennot taivaan alla, mitaten mitä vaan tulee yritettyä.’ Sana mensurans ‘mitaten’ luettuna mensuraris ‘sinut mitataan’ ei siis oikein toimi lauseyhteydessä. Alla Winnickin englanninkielinen käännös:

I, the lynx surpass in perception all creatures born under the sky with eyes. It will be right to test everything with measurements.

(Korostus minun.) Tämän perusteella Winnick on tulkinnut (Berthautinkin lukeman) sanamuodon mensuraris monikon ablatiiviksi sanasta mensura, joka olisi kuitenkin mensuris.

Esipuheessa on myös seuraava aiheeseen liittyvä kohta:

Classical Latin verse had strict rules about what made a syllable long or short. The author of this text occasionally played loose with those rules but there is not mistaking that this text was written in dactylic-hexameter.

Vääristä lukutavoista syntyneistä näennäiskömmähdyksistä huolimatta on totta, että Florius poikkeaa klassisimmista kvantiteeteista skandeeratessaan gerundin tai ensimmäisen persoonan loppu-o:n lyhyenä (kuten cernendǒ yllä); samoin tekstissä esiintyy lyhyt tavu ennen viisipuolikaskesuuraa. Nämä eivät kuitenkaan ole mitenkään erityisen poikkeavia tai muuten ihmeellisiä piirteitä.

Winnick kommentoi myös Floriuksen kielellisiä virheitä. Eräässä kohdassa alkutekstissä lukee ‘quamuis me teneas manibus, quid proderit?’ eli ‘vaikka pidät minusta kiinni, mitä se hyödyttää?’ (Fol. 15r, ks. kuva alla.) Winnick kuitenkin kääntää kohdan seuraavasti: ‘If you should hold me however you like with your hands, which has come before’. Alaviitteessä hän selittää kirjoittajan käyttäneen virheellisesti interrogatiivipronominia quid relatiivipronominin quod sijaan; ilmaisun ‘quod proderitur’ (sic) pitäisi siis viitata edelliseen kuvaan. Tämä lukutapa on kuitenkin hieman ongelmallinen, sillä siinä ei ole sisällöllisesti järkeä, se ei sovi mittaan, proderitur ei ole latinan kielen sana, ja ylipäänsä se perustuu siihen, että Winnick on lukenut kysymysmerkin ur-lyhenteeksi.

‘Quid proderit?’ Pariisi, BNF, Ms. lat. 11269, fol. 15r.

Alla vielä kuvaava esimerkki kirjan ongelmista. Eräs latinankielinen kuvateksti kuuluu seuraavasti (fol. 35v):

Hanc nunc tecturam facio, quo tollere dagam
possim, sed multis possum te ledere ludis.

‘Teen nyt tämän torjunnan, jotta voisin ottaa pois tikarin, mutta voin haavoittaa sinua monilla tempuilla.’ Winnick kääntää tämän seuraavasti:

Now I make this defense by means of which I may be able to take away your dagger, but I can hurt you with many plays.

(Korostus minun.) Ilmaisuun by means of which liittyy seuraava alahuomautus:

The word ‘quo’ should probably be qua since its antecedent, ‘tecturam’ is a feminine noun. Berthaut points out that the words ‘pro ut’ (as, just as), is written above ‘quo’ (by means of which).

Tuntemattoman lukijan merkintä pro ut tarkoittaa tietenkin ‘[sanan] ut sijasta’, eli kyseessä ei ole relatiivipronomini (joka olisi, kuten Winnick aivan oikein huomauttaa, väärässä suvussa) vaan hieman runollinen konjunktio quo ‘jotta’. Vastaavalla selvennyksellä varustettuja tapauksia on kaksi muutakin (fol. 14v ja 38v), joihin Winnick ei kiinnitä huomiota.

On kuitenkin hyvä, että Winnick ylipäänsä nostaa esille sen, että Floriuksen sanavalinnat ovat pitkälti runomitan sanelemia, ja toki Floriuksessa paljon kiinnostavaa niin kielellisesti kuin runomitallisestikin.

Hyvää joulua!

Heinrich von Günterode päiväsi käsin kirjoitetun kirjansa mikkelinpäivänä 1579, mutta painettu versio, De veris principiis artis dimicatoriae tractatus brevis, on päivätty seuraavasti:

Datae Witeberg[a]e ex Musaeo, eo ipso die, quo ante annos 1579. Filius Dei natus est, et assumtione naturae humanae restituit nos Deo patri, et perpetua gestatione ac sustentatione eiusdem confirmat, nos sibi perpetuae curae esse.

(Korostus minun.)

Näin suoralta kädeltä ei tule mieleen muuta historiallisesta kamppailukirjallisuudesta löytyvää suoraa viittausta jouluun. Jouluiseksi tietovisakysymykseksi jätän mietittäväksi, mistä ennen vuotta 1700 tuotetusta miekkailuopuksesta löytyisi yhtä eksplisiittinen viittaus Suomeen. Vastaus paljastuu viimeistään seuraavassa kirjoituksessa. Sitä odotellessa hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta!

Kuukauden kirja: Talhofer (1817)

Varsinainen joulukuun kirja on juristi Nathanael Schlichtegrollin Münchenissä vuonna 1817 julkaisema Talhofer: Ein Beytrag zur Literatur der gerichtlichen Zweykæmpfe im Mittelalter.

Kuva 2. Kaksintaistelijat avustajiensa ja valmiiksi esille otettujen ruumisarkkujensa kanssa.

Teos koostuu seitsemästä lyhyehköstä luvusta, liitteestä (yhteensä 36 sivua) ja kuudesta Münchenin ammattikoulussa teetetystä kivipainokuvasta, jotka ovat jäljennöksiä Talhofferin silloisesta Gothan-koodeksista Cod. memb. I 114, joka sijaitsee nykyään Baijerin valtionkirjastossa hyllynumerolla Cod. icon. 394a. Kirjan vaakafoliosivut ovat kookkaita (43 cm x 29 cm), mikä johtuu alkuperäisestä käsikirjoituksesta läpipiirrettyjen kivipainatteiden luonnollisesta koosta.

Esipuheessaan Schlichtegroll tuo esille otsikostakin ilmenevän oikeushistoriallisen kiinnostuksensa aiheeseen. Hän viittaa käsillä olevaan lähteeseen yhtenä tuntemattomammista oikeudellista kaksintaistelua koskevista lähteistä ja perustelee julkaisunsa näennäisesti vähäistä arvoa sillä, että se on nähtävä täydellisen Talhoffer-laitoksen esityönä.

Luvuista kolme ensimmäistä käsittelevät oikeudellisia kaksintaisteluita, ja neljäs luku on luettelo aihetta käsittelevästä kirjallisuudesta. Tässä yhteydessä tekijä mainitsee myös Paulus Hector Mairin Münchenin-koodeksit (s. 16). Viides ja kuudes luku muodostavan kuvauksen Talhofferin pergamenttikoodeksista ja siitä tehdyistä kuudesta jäljennesivusta. Seitsemännessä luvussa tekijä selostaa suunnitelmansa kerätä kaksisataa ennakkotilausta (neljän louisd’orin hintaan) koko käsikirjoituksen julkaisemiseksi.

Liitteenä on Johan Karl Heinrich Dreyerin vuonna 1754 ilmestynyt artikkeli oikeudellisesta kaksintaistelusta. Dreyer siteeraa toista, tuolloin prinssi Eugenin kokoelmassa ollutta Talhofferin käsikirjoitusta, jonka Schlichtegroll epäilee omana aikanaan olleen Wienissä (s. 15). Todellisuudessa käsikirjoitus oli tuolloin tanskalaisen Otto Thottin kokoelmassa, josta se sittemmin päätyi testamentin kautta Kongelige Bibliotekin kokoelmiin.

Kuva 4. Miehen ja naisen välinen kaksintaistelu.

Vaikka Schlichtegroll toteaa Talhofferin teoksen sisältävän aseenkäytön asentoja ja tunnustaa sen merkityksen myös kielentutkimukselle (s. 6), kuvavalikoima heijastelee hänen omaa mielenkiintoaan, joka on ensisijaisesti oikeus- tai tapa- eikä miekkailu- tai kirjallisuushistoriallinen: kuvissa 1 ja 2 nähdään kaksintaistelun valmisteluja kehässä (fol. 35v ja fol. 36r), ja kuvissa 3, 4 ja 5 on käynnissä kaksintaisteluita erikoisilla välineillä (fol. 53v65v, ja 122v). Näistä lienee mainittava jatkuvaa mielenkiintoa herättävä miehen ja naisten kaksintaistelua esittävä kuva, jonka jäljennöksen olivat julkaisseet Schlichtegrollia aiemmin puupiirroksena Ephraim Gerhard vuonna 1732 ja Karl Ferdinand Hommel vuonna 1763 sekä kuparikaiverruksena Christian August Vulpius vuonna 1812.

Schlichtegroll mainitsee pappien ja naistenkin voineen osallistua oikeudellisiin kaksintaisteluihin paitsi kemppien eli esitaistelijoiden kautta, naisten tapauksessa myös itse (s. 4). (Pappien osallistumisesta oikeudellisiin kaksintaisteluihin kirjoitin joskus aiemmin.)

Ainoastaan kuvassa 6 nähdään varsinainen kamppailutekniikan kuvaus, käsikirjoituksessa edellisen sivun varsijousi vastaan peitsi -asetelmasta suoritettu kappale (Stuck), joka on kuristusote ratsain (‘Hie ist das vorgeschriben Stuck mit dem Armbrost vnd Spieß volbracht vnd hatt In ergryffen by dem Halß’). Tämä kuva vaikuttaa otetun mukaan siksi, että sen yhteyteen on mahdutettu mukaan myös Talhofferin itsensä muotokuva, jonka kuvatekstin mukaan hän seisoi itse toimeksiantamansa kirjan mallina (alla olevassa kuvassa vasemmalla).

Kuva VI. Talhoffer ja kuristusote ratsain.

(Kuvien 4, 5 ja 6 kulmassa annetut sivunumerot 127, 240 ja 268 poikkeavat koodeksin sittemmin tarkistetusta sivunumeroinnista 128, 242 ja 270, jossa tyhjät sivut eli 65r ja 112v on laskettu mukaan. Schlichtegroll mainitsee tyhjien sivujen numeroimattomuuden sivulla 17.)

Teosta voidaan pitää suutariksi jääneenä lähtölaukauksena keskiaikaisen kamppailukirjallisuuden lähteiden julkaisutoiminnalle. Varsinaista painettua julkaisua Talhoffer sai odottaa vielä seitsemänkymmentä vuotta, mutta siitä lisää ensi kerralla.

Call for Papers: Exploring medieval manuscript I.33

Royal Armouries järjestää 10.5.2019 konferenssin otsikolla “The heart of the art of combat: Exploring medieval manuscript I.33”, jonka jälkeen (11.-12.5.2019) on tarjolla myös käytännön työpajoja historiallisiin lähteisiin perustuvassa miekkailussa:

Keynote-puhuja on Jeffrey Forgeng. Alla yllä linkitettyyn mainoslehtisen kolmannelta sivulta löytyvä esitelmäkutsu:

The conference aims to provide a multidisciplinary understanding of I.33 and welcomes submissions from scholars from various fields of study.

Submissions of original research papers that consider I.33 from a range of perspectives and disciplines are encouraged, as well as those that consider I.33 in a wider context. Delivery of papers should not exceed 30-minutes.

Topics might include:

  • I.33 perspectives – the codicology, language, art history, arms and armour or fighting techniques of the manuscript
  • I.33 in context – other sword and buckler traditions, art in medieval fight books, women and clerics in fencing

Contributions should be previously unpublished and speakers should be willing to offer their work as a 6,000 – 10,000 word article for peer review and publication in a Royal Armouries conference proceedings volume, edited by Jeffrey Forgeng.

Paper proposals Please email a 300-word abstract and 100-word biography to henry.yallop@armouries.org.uk by 18 January 2019.

Kuukauden kirja: A Complete Bibliography of Fencing and Duelling (1896)

Joulukuun Marraskuun kirja on Carl Thimmin A Complete Bibliography of Fencing and Duelling. Teos on edelleen paras yksittäinen esitys (painetusta) miekkailukirjallisuudesta, vaikka päättyykin vuoteen 1896, kuten J. Christopher Amberger toteaa teoksensa The Secret History of the Sword (1999) bibliografiassa (s. 276). Thimmin teos ilmestyi kahtena laitoksena, joista jälkimmäinen on sittemmin ilmestynyt myös uusintapainoksina.

Ensimmäinen (vas.) ja toinen, laajennettu painos (oik.)

Teoksen ensimmäinen, huomattavasti suppeampi laitos ilmestyi otsikolla A Complete Bibliography of the Art of Fence vuonna 1891. (Otsikon ja esipuheen osalta myös saksan- ja ranskankielisinä versioina.) Kyseisen teoksen puutteita Karl Wassmannsdorff kommentoi tyypilliseen kiivaaseen tapaansa Paurnfeindtin miekkailukirjaa käsittelevässä artikkelissaan (Monatschrift für das Turnwesen,1891, s. 129 – 130), minkä Thimm huomioi pidättyvän kohteliaasti toisen laitoksen esipuheessa (s. xii).

Teoksen pääosa muodostuu tekijän nimen (tai vastaavan) mukaan järjestetystä kirjallisuusluettelosta. Kuvituksena on yhteensä kolmekymmentäneljä kuvaa tekijöistä ja teosten nimiösivuista. Luetellut teokset löytyvät kätevästi hakemistosta järjestettyinä aihepiirin, kielen ja julkaisuajankohdan mukaan. Tässä kohden on syytä huomauttaa, että teoksen aihepiiri ei varsinaisesti rajoitu miekkaan, vaan mukana ovat myös pistimet ja muutkin kaksintaisteluvälineet kuten pistooli. Liitteenä on laaja kokoelma lyhyitä lehtijuttuja koskien miekkailua ja kaksintaistelua (s. 433 – 538).

Kappaleessani on omistus herra Croabbon’lle (ks. s. 71).

I.33 eli tuolloinen Gothan cod. memb. I 115 esiintyy teoksessa seuraavassa muodossa:

[Codex memb. 115-1091. An anonymous MS. on Fencing in the Gotha Library.]

Tässä kirjoittaja on luultavasti sekoittunut kaksi käsikirjoitusta, cod. memb. I 115 ja II 109. Otsikolla “Sword and buckler” löytyy viittaus British Libraryn käsikirjoituksiin Royal 14 E III ja 20 D IV, mutta näiden kohdalla kyse on vain yksittäisistä kuvituksista (s. 281). (Näiden viimeksi mainittujen hyllynumeroiden yhdistelmää on eräissä julkaisuissa jostain syystä tarjottu myös I.33:n vaihtoehtoisena hyllynumerona.)

Kuten todettua, teos ei ole läheskään täydellinen vanhempien käsin kirjoitettujen kirjojen osalta: Liechtenauerin traditiosta kyllä mainitaan Nürnbergin (3227a) ja Dresdenin (C. 487) käsikirjoitukset sekä Münchenin cgm 3712 (s. 166), mutta Lecküchnerin osalta vain viitataan tarkemmin määrittelemättömään “alkuperäiseen käsikirjoitukseen” hänen nimiinsä laitetun ns. Egenolphin miekkailukirjan yhteydessä (s. 162). Talhofferin käsikirjoituksista mainitaan neljä kuudesta alkuperäiskäsikirjoituksesta (s. 284), Mairin tuotannosta Dresdenin-koodeksi (s. 176). Huomionarvoinen on maininta Fioren Morganin-käsikirjoituksesta (s. 109), joka tuolloin oli vielä Walter Sneydin kokoelmassa.

Bombarda

Ilari Aalto kirjoitti jokin aika sitten Mullan alta -blogissa otsikolla “Käsikranaatteja keskiajan Suomessa”. Kirjoitus käsittelee 1497 tapahtunutta räjähdeonnettomuutta, jossa Turun piispan Maunu Särkilahden sihteeri Paulus Scheel menetti peukalonsa: lähestyttäessä Kuusiston linnaa piispa oli käskenyt antaa merkin muutamalla “bombardalla”, jotta linnan väki ei säikähtäisi lähestyvää laivaa. Lainaus blogista:

Latinan sana bombarda saattoi viitata mihin vain tuliaseisiin, mutta tapahtumien kulku paljastaa, että kyseessä oli itse asiassa käsikranaatti. Epäonnekseen Paulus ei ollut kovin kätevä tuliaseiden kanssa: hänen sytyttäessään vasemmassa kädessään ollutta kranaattia se (“kuten Onnetar nurjasti tahtoi”*) räjähti hänen kädessään pieniksi sirpaleiksi, minkä seurauksena sihteerin peukalo silpoutui irti.

Jossakin on sittemmin keskusteltu siitä, että onko kyseessä todella käsikranaatti eli heite. Koska asia liittyy metodologisessa mielessä omiin tutkimusintresseihini, käsittelen tässä kirjoituksessa tätä kysymystä puhtaasti kielellisestä näkökulmasta.

Käsikanuuna. Wien, ÖNB, Cod. 3069, fol. 38v.

Relevantit tekstit tältä kannalta ovat blogikirjoituksen lopussa mainituissa dokumenteissa DF 4782DF 4783 ja DF 6830. Viimeksi mainittu on lopullinen versio Scheelin anomuksesta toimittaa papinvirkaa ruumiinviasta huolimatta. Tämän ilmaisultaan tiiviin tekstin mukaan hänen huolimattomasti sytyttämänsä ja rikkoutuneen (vai rikkomansa) bombardan tai sen osan tuli irroitti ja tuhosi hänen peukalonsa:

…ignis cuiusdam bombarde per eundem exponentem inconsiderate incense et confracte seu illius petie pollicem amputando et consumendo supevenit…

Kyseisessä dokumentissa onnettomuuden olosuhteita on kaunisteltu muuttamalla merkinanto kotisatamassa taisteluksi Rutenian rajalla; voi siis olla, että onnettomuudenkaan kuvaus ei ole ylipäänsä täysin luotettava.

Joka tapauksessa kahden ensiksi mainutun asiakirjan mukaan piispa käski joko ampumaan tai heittämään muutaman bombardan (‘ut bombardas aliquas emitterent’ DF 4782); sihteeri yritti “päästää” sellaisen (‘laxare ac dimittere conabatur’ DF 4782, ‘dimittere ac relaxare conabatur’ DF 4783), mutta bombarda pirstaloitui (‘in partes minvtatim confracta ac rupta’ DF 4782, ‘ex ruptura cuiusdam bombarde’ DF 4783) hänen käsissään (‘in manibus suis’ DF 4783, ‘inter manus suas’ DF 4782).

Verbi emittere on tässä yhteydessä epäselvä, sillä se voi jo klassisessa latinassakin viitata niin nuolien ampumiseen kuin heittokeihäiden heittämiseenkin. Piispan käskyn muotoilu siis jättää tulkinnan avoimeksi.

Muuten sanamuodot eivät eksplisiittisesti viittaa siihen, että bombarda olisi ollut Scheelin vasemmassa kädessä tai että hän oli parhaillaan sytyttämässä sitä, kun se räjähti. Tässä kohden palaan ensiksi siteeraamani dokumentin kohtaan ‘per eundem exponentem’. Luen tämän participium coniunctum -rakenteena, jossa exponere ilmaissee samaa asiaa kuin kahden muun dokumentin (re)laxare ja dimittere (demittere). (Viimeksi mainittu verbi voisi ilmaista myös ampumista, esimerkiksi nuoli voi olla ‘ab arcu demissa’.)

Koska exponere voi tarkoittaa muun muassa yli laidan heittämistä, (re)laxare käsistä päästämistä ja dimittere pudottamista, tuntuisi yksinkertaisin tulkinta olevan, että Scheel piti sytytettyä bombardaa kaksin käsin aikeenaan pudottaa se veteen.

Kranaatti. München, BSB, Cod.icon. 232, fol. 112r.

Jos kyse on kranaatista, olisi luontevaa otaksua, että se räjähti ennenaikaisesti. Tekstit kuitenkin antavat ymmärtää, että kyse oli jonkinlaisesta rikkoutumisesta (confracta, rupta, ruptura). Tämän perusteella vaikuttaisi siltä, että kyseessä olisi ollut ase, jonka normaaliin toimintaan ei kuulu räjähtäminen kappaleiksi. Näin ollen voitaisiin arvella, että Scheel oli käsittelemässä esimerkiksi käsikanuunaa sen yhtäkkiä räjähtäessä normaalin laukeamisen sijaan, mahdollisesti niin, että hän oli laskemassa sitä käsistään yritettyään ensin laukaista sen. Epäkuntoinen ampuma-ase selittäisi sen, miksi hänen vammansa jäivät lopulta suhteellisen vähäisiksi verrattuna siihen, mitä voisi odottaa paine- ja sirpalevaikutukseen perustuvan räjähteen lauetessa käyttäjänsä käsiin. Tämä vaikuttaa kuitenkin turhan monimutkaiselta selitykseltä, ja käsikranaatilta odotettavat vaikutustavat voivat hyvinkin olla  juuri se, mihin sanat ignis ja petia itse asiassa viittaavat.

Talhofferin raivokärki

30-vuotisen sodan alusta toisen maailmansodan loppuun Gothan herttuallisessa kirjastossa I.33:n vieressä sijaitsi Hans Talhofferin käsikirjoitus vuodelta 1467, joka tunnetaan nykyään Baijerin valtionkirjaston tunnisteella cod. icon. 394a. Tämä on Talhoffer-käsikirjoituksista tunnetuin, ja olipa Kansallismuseon esihistorianäyttelyn alle jääneen asehuoneen opaslehtisessäkin kopio eräästä sen kuvasta (fol.  7v, kuva 12) esimerkkinä rikkaimpien saatavilla olleesta miekkailuoppaasta, “joka ei jättänyt neuvomatta epäritarillisia temppuja”.

Teoksen ensimmäiset kaksi kuvaa näyttävät neljä eri lyöntiä toisistaan irrallaan (Oberhöw, Underhow, Sturtzhow ja Wechselhow), mutta kolmas kuva esittää tilannetta, jossa hahmojen liikkeet liittyvät selvästi toisiinsa:

München, BSB, cod. icon. 394a, fol. 3r.

Gustav Hergsell julkaisi käsikirjoituksen faksimilienä vuonna 1887. Kyseinen laitos sisältää myös transkription alkutekstistä sekä selittävän käännöksen. Yllä olevan kuvan tekstit Hergsell lukee seuraavasti (s. 21):

Zorn ortt Im dröw.
Aber oberhout.

…ja selittää ne näin:

Bedrohe mit Zornort (Stoss).
Führt wieder den Oberhieb.

Hän on siis ymmärtänyt ensimmäisen sanan vanhahtavana adverbinä aber, eli oikeanpuoleinen hahmo ‘tekee uudelleen ylälyönnin’ vasemmanpuoleisen hahmon raivokärkeä eli piston uhkaa vastaan.

Karl Wassmanssdorffin arvostelu Hergsellin teoksesta ilmestyi Monatschrift für das Turnwesen -lehdessä seuraavana vuonna (s. 121-138). Wassmannsdorff puuttuu muun muassa edellä mainittuun kohtaan huomauttaen, että tekijä ei ole lukenut alkutekstin sanaa Wer oikein, ja että sanan lukeminen muodossa aber on sitä paitsi saksankielisten miekkailukäsikirjoitusperinteen vastaista. Tässä kohden hän viittaa käsikirjoituksesta Nürnberg, GNM, Hs. 3227a löytyvään liechtenaueriaaniseen säkeeseen, jonka hän antaa seuraavassa muodossa: ‘VEr [d. h. Wer] dir oberhawet . czornhaw ort deme drewet’ (‘kuka sinua ylälyö, raivolyöntikärki häntä uhkaa’). Mainitussa käsikirjoituksessa tosin on pronomini ‘Der’ eikä ‘[V]Ver’ (ks. fol. 23r rivi 11), mutta itse asia ei tästä juurikaan muutu, ja Nürnbergin koodeksi on tässä suhteessa todellakin poikkeus (Wierschin ei mainitse tätä eroa Ringeck-editiossaan, mikä kuitenkin osoittaa korkeintaan sen, että hän ei ole pitänyt sitä Dresdenin käsikirjoitusta järkevämpänä lukutapana).

Säkeiden selitys on Wassmannsdorffin muotoilemana seuraava (s. 122):

“Wenn dir einer zuhaut mit einem Oberhau, so sollst du gegen ihn wiederhauen den Zornhau [den Hochkammhieb (Schulterhieb) der deutschen Turnfechtschule], also daß du mit deinem Orte [der Spitze des Schwertes] fast [sehr] gegen ihn schießest.”

(Saksalaisen liikuntakoulukunnan termit Hochkammhieb eli Schulterhieb edustavat 1800-luvulla vallalla olleita pyrkimyksiä korvata vieraskielinen terminologia saksalaisella.) Wassmannsdorff jatkaa toteamalla, että toisessa painoksessa ei tule säilyttää Hergsellin yllä mainittua selitystä, ja että oikea lukutapa olisi löytynyt myös Hergsellin itsekin mainitsemasta (s. 8) Andre Paurenfeindtin Wienissä vuonna 1516 ilmestyneestä kirjasta, jossa muotoilu on ‘wer dir ober haut zorñ ort dem droet’ (sig. A3r).

Hergsellin käännökset ilmestyivät kuitenkin muuttumattomina VS-Booksin vuonna 1998 ilmestyneessä laitoksessa, johon perustuu myös Mark Rectorin kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt käännös Medieval Combat: A Fifteenth-Century Illustrated Manual of Swordfighting and Close-Quarter Combat. Tässä versiossa kuvateksti on vielä tulkitsevampi:

The swordsman on the left menaces his opponent with the thrust of wrath.5 The swordsman on the right counters the thrust with a cut from above.

Loppuviitteen 5 mukaan “[t]he thrust of wrath is a powerful downward diagonal thrust from the right”, vaikka kuvassa pisto tapahtuu vasemmalta.

VS-Booksin version vuonna 2016 ilmestyneessä kuudennessa painoksessa Dierk Hagedorn lukee tekstin kuten Hergsell:

Zorn ortt Im drow
Aber oberhout

…mutta kääntää sen nykysaksaksi hieman eri tavalla:

Der Zornort droht jenem, …
…wenn er den Oberhau schlägt.

Tässä aber on nähtävästi tulkittu ob er ja käännetty siis wenn er, “jos hän”. (Tämä on epätodennäköistä sen valossa, että ob er kyllä esiintyy tekstissä lukuisia kertoja, kirjoitettuna o:lla ja erikseen.) Käännöksen merkitys vastaa liechtenaueriaanista säettä siltä osin, että zornort on vastatekniikka ylälyöntiä vastaan eikä toisin päin kuten Hergsellillä ja Rectorilla.

Mutta kumpi lukutapa sitten on oikea? Asiaa voi lähestyä sekä kirjainmuotojen että sisällön näkökulmasta. Kiistanalainen kohta näyttää tältä:

‘Wer oberhout.’ (kuva 3, fol. 3r)

Ensimmäinen merkki näyttää kyllä ensisilmäyksellä w-kirjaimelta. Verrokkitapaus w-kirjaimesta löytyy edelliseltä sivulta sanassa Wechsselhow, joka kuitenkin näyttää tältä:

‘Wechsselhow’ (kuva 2, fol 2v).

Teoksesta löytyy lukuisia esimerkkejä merkkijonosta ⟨Aber⟩, jotka ovat alla olevien esimerkkien näköisiä:

‘Aber ain schwert niemen’ (kuva 62, fol. 32v).

‘Aber howt der von Tach’ (kuva 236, fol. 119v).

Vaikka loppuosa muistuttaa b:tä, alkuosa ei muistuta lainkaan a:ta. Loppuosa kuitenkin muistuttaa yllä olevan esimerkin sanassa von olevaa pitkävartista v:tä, joten w on sekä graafisesti että sisällöllisesti todennäköisesti oikea lukutapa, vaikka teoksesta löytyykin myös toisenlainen w-kirjain.

Sisällöllisesti Wassmannsdorffin tulkinnassa huomio saattaa kiinnittyä siihen, että vasemmanpuoleisen hahmon pisto ei näytä olevan oikean ylälyönnin (raivolyönnin) loppuasento, kuten alla olevassa verrokkikuvituksessa Paulus Kalilta, jonka kuvateksti siteeraa samaa Liechtenauerin säettä, ‘zorn hauwe ort yme dratt’:

München, BSB, cgm 1509, fol. 59r.

Välittömästi lyöntiä seuraava kahvan nostaminen pistossa löytyy kuitenkin myös Lecküchneriltä liikkeessä, jonka nimi on vastaavasti Zorenhaw ortt. Leckücherin runosäkeet ovat tosin myös hieman erilaisia: ‘Was auf dich wirt gericht / Zorenhaw ortt das gar pricht’. Selityksen mukaan kyseessä on ‘zorenhaw mit dem ortt’. Suorittaja on kuvassa oikealla:

München, BSB, cgm 582, fol. 3v.

Pisto tapahtuu kuvassa eri päin kuin Talhofferilla (oikealta), mutta teknisiin yksityiskohtiin ei ole tässä syytä sukeltaa syvemmin.

(On sinänsä hauska sattuma, että kaikki tässä kirjoituksessa siteeratut käsikirjoitukset löytyvät nykyään samasta kirjastosta.)

Opettavainen miekkailusatu

1530-luvulla kuolleen fransiskaanimunkki Johannes Paulin tunnetuin teos on hänen kansanomainen juttukokoelmansa Schimpf und Ernst (1519). Teoksesta löytyy kaksi miekkailumestareita käsittelevää tarinaa, joista olen tätä kirjoitusta varten jäljentänyt ja suomentanut ensimmäisen.

‘Zwen fechten umbs leben.’ Egenolffin kuvitusta tarinaan, vrt. Der Allten Fechter gründtliche Kunst, s. 36.

Alkuteksti löytyy vanhimman tunnetun painoksen (Strasbourg 1522) faksimilena täältä (sig. L3). Moderni uusintapainos ilmestyi vuonna 1865 Stutgartissa Hermann Österleyn toimittamana. Tästä laitoksesta tarina löytyy sivuilta 198 – 199:

Es war ein schirmeister der het in vil stetten schůl gehalten, vnd gůte schůler gemacht, schirmeister, ab einer was vberusz gůt, vnd erhůb sich mit Lucifer, er wolt seinem meister nichtz entfor geben, ie das sie einander vszbutten, vmb das leben zůfechten, vnd solt ieglicher bruchen was er künt, vnd alle seine kunst. Sie kamen vff dem blatz zůsamen, vnd machten ir spiegelfechten, wie man dan thůt, da sie schier zůsamen kamen, da hielt der meister sein schwert stil, vnd sprach zů seinem schůler. Es ist nit geret worden das ich mit zweien sol fechten. Dieser lůgt hindersich wer im helffen wolt, vnd dieweil er hindersich lůgt, da sprang der meister herzů, vnd schlůg im den kopff ab, vnd sprach, den streich hab ich dich noch nit gelert. Dieser meister hat gethon wie der in dem nechsten gesagten exempel, das ein meister im alwegen sol etwas behalten das er seine schůler nit leren sol.

Suomennettuna (tukeutuen hieman Egenolffin vuoden 1544 painokseen, josta löytyy myös yllä oleva kuvituskuva):

“Olipa kerran miekkailumestari, joka oli opettanut monessa kaupungissa ja jolla oli paljon hyviä oppilaita. Yksi heistä oli aivan erityisen taitava, mutta hän korotti itsensä kuin Lucifer eikä halunnut maksaa opettajalleen mitään, ennen kuin he sopisivat taistelevansa elämästä ja kuolemasta; kummankin tulisi käyttää kaikkea osaamaansa taitoa. He saapuivat sovittuun paikkaan ja miekkailivat ensin ilmaan, kuten on tapana. Juuri kun he olivat iskemässä yhteen, mestari pysähtyi ja sanoi oppilaalleen:
– Ei ollut puhetta, että minun on oteltava kahta vastaan!
Oppilas katsoi taakseen nähdäkseen, kuka häntä oli auttamassa, jolloin mestari syöksyi hänen kimppuunsa, löi hänen päänsä poikki ja sanoi:
– Tätä temppua en ollutkaan vielä opettanut sinulle!
Tämä mestari teki kuten edellisessä esimerkissä, sillä mestarin tulee aina jättää itselleen jotain sellaista, mitä hän ei opeta oppilailleen.”

Lopussa viitatussa “edellisessä esimerkissä” kerrotaan mestarista, joka ei koskaan tehnyt mitään niin hyvin, etteikö olisi voinut tehdä sitä vielä paremmin, eikä koskaan opettanut oppilailleen aivan kaikkea.

‘Ich balge mich nicht mit jhr zweyen’ / ‘Non pugno cum duobus’. Michael Hundtin temppu nro 95.

Eräs versio kyseisestä tempusta löytyy myös Michael Hundtin 1611 ilmestyneestä teoksesta Ein new künstliches Fechtbuch im Rappier Zum fechten vnd Balgen (ks. kuva ylempänä). Sivuhuomiona Hundtin ‘fechten und balgen’ (latinaksi ‘seu serio pugnando, sive ludicrè’) viittaa samaan kontekstieroon kuin vanhemmasta kirjallisuudesta tuttu ‘czu schimpfe ader czu ernste’.

Kuukauden kirja: Die altdeutschen Fechter und Spielleute (1901)

Lokakuun kirja on Die altdeutschen Fechter und Spielleute: ein Beitrag zur deutschen Kulturgeschichte (1901). Kyseessä on sveitsiläissyntyisen Alfred Schaerin tohtorinväitöskirja saksalaisen kulttuurihistorian alalta, jossa hän jatkaa opettajansa Ernst Martinin ajatusta pelimannien ja miekkamiesten historiallis-kielellisistä kytköksistä (Die Meistersänger von Strassburg, Strassburg 1882, s. 9 – 10). Väitöskirja hyväksyttiin silloisen Kaiser-Wilhelms-Universitätin eli nykyisen Strasbourgin yliopiston filosofisessa tiedekunnassa maaliskuussa 1900, ja se ilmestyi painettuna seuraavana vuonna.

Väitoskirja jakaantuu neljään osaan. Ensimmäinen käsittelee kemppejä ja miekkailijoita (Kämpen und Fechter), toinen pelimanneja ja kiertolaisia (Spielleute und das fahrende Volk), kolmas näiden kahden ryhmän historiallisia yhtäläisyyksiä oikeudenkäytössä, sosiaalisissa suhteissa, kirjallisuudessa ja kielessä. Viimeinen osa on kokoelma aiemmin painettuja alkuperäislähteitä.

Kirjassa ei ole mitään kuvattavaa, joten tässä kuva pelimanneista Jakob Sutorin vuoden 1849 uusintapainoksesta.

Ensimmäinen osa on laajin (s. 13 – 86). Kemppien eli esitaistelijoiden osalta tekjiä käsittelee germaanien oikeudellisia kaksintaisteluita Tacituksesta alkaen mainiten myös naisten ja miesten väliset kaksintaistelut. (Mitä tulee tällaisten taisteluiden järjestelyihin, hän viitttaa Majeriin, joka puolestaan viittaa Thomasiukseen ja Efraimiin, joiden alkuperäislähteet ovat – kuinkas muuten – Talhofferin Wolfenbüttelin– ja tuolloinen Gothan-, nykyinen Münchenin-käsikirjoitus.)

Miekkailijoiden eli ylimystön kamppailuopettajien käsittelyssä tekijä siteeraa lukuisia kaunokirjallisia lähteitä, joissa luetellaan ritarillisia taitoja ja niistä käytettyjä nimityksiä. Tekijä myös esittää Wassmannsdorffista poikkeavan näkemyksensä Federfechter-nimityksen etymologiasta.

Ensimmäisestä osasta löytyy myös luettelo keisareiden miekkailijakilloille myöntämistä privilegioista, miekkailutapahtumia koskevista asiakirjoista (s. 68 – 73) ja miekkailukilpailuja (Fechtschulen) koskevia kuvauksia sisältävistä teoksista (s. 77 – 79).

Oppihistoriallisen bibliografian osalta huomionarvoinen on luettelo miekkailua koskevista teoksista (s. 76 – 77). Käsin kirjoitetuista lähteistä Schaer mainitsee Liechtenauerin miekkailuohjeet (ainoa, josta hän antaa tarkan tunnisteen: Nürnberg, GNM, Hs. 3227a), Lecküchnerin kirjan molemmat versiot (Heidelberg & München), Talhofferin teoksen vuodelta 1467 (eli Gustav Hergsellin 1887 ilmestyneen faksimilepainoksen edellä mainitusta Münchenin-käsikirjoituksesta; varsinaisesta kirjallisuusluettelosta löytyy Wassmannsdorffin murska-arvostelu Hergsellin laitoksesta), Paulus Hector Mairin Dresdenin-koodeksit (1542) sekä Paulus Kalin Münchenin ja Wienin kirjastoista löytyvät oppaat. Painetuista lähteistä hän luettelee tunnetut 1500-luvun teokset (Paurnfeindt, Auerswald, Egenolff, Meyer, Günterode) sekä muita teoksia 1700-luvun alkuun asti (Fabris, Hundt, Sutor, Heussler, Paschen, Schmidt, Doyle).

Tekijä ilmoittaa tutunstuneena edellä mainituista vain Hergsellin Talhoffer-editioon, Elzevierin Fabris-käännökseen, Sutorin Meyer-plagiaatin vuoden 1849 uusintapainokseen sekä Heussleriin ja Hundtiin. Vanhemmasta ei-miekkailuteknisestä kirjallisuudesta mainitaan August Vischerin Tractatus duo juris duellici universi (Jena 1617) ja G. Gumpelzhaimerin Gymnasma (Strasbourg 1652).

Pelimanneja ja kiertolaisia käsittelevä toinen osa on edelliseen verrattuna hyvin lyhyt (s. 86 – 97) ja toimiikin lähinnä siirtymänä kolmanteen osaan (s. 97 – 142), jossa tekijä muun muassa vertaa pelimanneja ja miekkamiehiä toisiinsa oikeudenkäytön kohteina, löytää mestarilaulajien värssyistä miekkailuhenkisiä sanankäänteitä sekä luettelee saksankielisiä idiomeja, jotka ovat peräisin soittoniekkojen ja miekkamiesten kielenkäytöstä (muun muassa einen Vorschlag machen).

Neljäs osa (142 – 199) koostuu, kuten jo todettu, muualla painetuista alkuperäislähteistä. Huomionarvoisimmat tässä yhteydessä ovat Wassmannsdorffin teoksesta Sechs Fechtschulen der Marxbrüder und Federfechter (Heidelberg 1870) kopioidut Nürnbergin miekkailukilpailulaulut (s. 156 – 170), Hans Sachsin miekkailuruno (s. 178 – 184) ja Paulus Rothin laulu miekkailutaidosta (s. 193 – 196), Schmied-Kowarzikin ja Kufahlin Fechtbüchleinista (Leipzig 1894) kopioitu Joachim Meyerin Zedel vuodelta 1570 (s. 170 – 172) ja vuoden 1849 uusintapainoksesta otetut Jakob Sutorin lorut vuodelta 1612 (173 – 174).

Vadista ja latinasta

Filippo Vadi on Fioren ohella varhaisimpia säilyneitä italiankielisiä miekkailuauktoreita. Hänen teoksensa tunnetaan välille 1482 – 1487 ajoitetusta käsikirjoituksesta Rooma, Biblioteca Nazionale, Fondo Vittorio Emanuele 1342. Teos on kirjoitettu italiaksi, mutta omistus (fol. 1r, kuvassa) Urbinon herttua Guidobaldo da Montefeltrolle on kirjoitettu latinaksi.

Rooma, Biblioteca Nazionale, Fondo Vittorio Emanuele 1342, fol. 1r.

Guy Windsor kommentoi omistuskirjoitusta englanninkielisessa käännöksessään Veni Vadi Vici: A Transcription, Translation and Commentary of Philippo Vadi’s De Arte Gladiatoria Dimicandi (2012) seuraavasti (s. 21):

The first and most obvious thing to notice about this dedication is that Vadi’s Latin is execrable. He is clearly trying to praise Guido, Duke of Urbino, and place his work into a high-flung classical context. I doubt Guido was terribly impressed.

Mutta onko Vadin latina todella niin surkeaa? Omistus jakaantuu luontevasti kolmeen osaan, jotka käsittelen järjestyksessä. Alla Windsorin lukutapa ja käännös ensimmäisestä kolmesta rivistä (s. 21):

AD ILLUSTRISSIMUS PRINCIPEM
MEUM GVIDVM FERETRANVM
DVCEM VRBINATEM
‘To my most illustrious Prince
Guido di Montefeltro
Duke of Urbino’

Käsikirjoituksessa lukee varsin selvästi illustrissimum, sillä akkusatiivi (jossa kaikki loputkin sanat ovat) on ainoa mahdollinen muoto ad-preposition jälkeen. (Painettu teksti ei seuraa alkutekstin u- ja v-grafeemien käyttöä, mutta asialla ei ole sinänsä merkitystä.)

Edellistä seuraa kolmesta distikonista koostuva runo, alla Windsorin teoksesta löytyvässä muodossa:

Hunc tibi do princeps dignissime guide libellum
Cvi pariter mentem devoveoque meam
Quom musis studium dederis lege ludicra martis
Principibus muse: marque savere solest
Hunc te precipue phebus: museque decorant
Mox etiam mauors: atque minnerva colent.

Alkutekstissä on ilmeinen kirjoitusvirhe, jota tässä ei ole huomioitu: toiseksi viimeisen rivin hunc pitäisi olla nunc, jolloin merkitys on järkevä. (Lisäksi alkutekstin tavallisesta poikkeava Minnerva on runomitallisesti mahdoton muoto, pitäisi olla Minerva eli ˇ ¯ ˇ ). Muutama sana on luettu väärin alkutekstistä: marque savere solest pitäisi olla marsque favere solent.

Teksti kääntyy suomeksi suunnilleen seuraavasti: ‘Kunnianarvoisa ruhtinas Guido, annan tämän kirjasen sinulle, kelle myös omistan samoin mieleni; vaikka olet harrastanut muusia, lue Marsin kisoista; muusat ja Mars tapaavat suosia ruhtinaita; nyt sinua koristavat erityisesti Foibos ja muusat, pian sinua kasvattavat myös Mars ja Minerva.’ Mytologinen vastakkainasettelu tapahtuu tässä kirjallisuuden ja runouden sekä sotataidon välillä. Alla Windsorin englanninkielinen käännös:

‘I offer this little book to you, great Prince,
To which Muse my mind is devoted to,
When giving up song to study the law of the principal martial games,
Mars accustomed to kiss especially Phoebus (Apollo):
The muse next decorates Mars, and worships Minerva.’

Tämän käännöksen perusteella on mielestäni hieman kohtuutonta syyttää Vadia huonosta latinan taidosta.

Loput omistuksesta, edelleen Windsorin lukutapa ja käännös (s. 22):

PHILIPI VADI SERVI LIBER
DE ARTE GLADIATORIA DI
MICANDI AD ILVSTRISSIMVM
PRINCIPEM GVIDEM FERE
TRANVM DVCEM VRBINI.
‘Philipo Vadi offers this book
on the art of gladiatorial combat to the illustrious
Prince Guido di Montefeltro
Duke of Urbino.’

Sana servi ei ole verbi eikä Philipi Vadi subjekti, vaan alkuosa kääntyisi esimerkiksi ‘Palvelija Filippo Vadin kirja miekkataistelutaidosta’. (Alkutekstissä lukee GVIDVM, kuten ylempänä, eikä GVIDEM).

Varsinaisesta esipuheesta löytyy vielä toinen latinankielinen kohta (fol. 2v). Alla Vadin teksti Windsorin kirjasta löytyvässä muodossaan (s. 28):

Iusta illud preclare dictum. Ingenium supare vires: Et quod maius est et quasi in credibile: sapiens dominabitur astris:

Iusta on tässä muodossa myös käsikirjoituksessa, mutta sen on tietenkin ymmärrettävä olevan sanan iuxta vaihtoehtoinen kirjoitusasu: alkuosa tarkoittaa siis ‘tuon tunnetun sanonnan mukaisesti’. Käsikirjoituksessa ei lue supare vaan superat. (Sanan incredibile osien kirjoittamiseen erikseen lienee syynä se, että se on käsikirjoituksessa niin.) Windsorin käännös:

Just to expand on my previous point. Cleverness overcomes strength. And what is greater still and almost incredible: sapiens dominabitur astris.

Ensimmäisen lauseen käännös ei siis vastaa alkutekstiä muodollisesti eikä sisällöllisesti. Lause ‘sapiens dominabitur astris’ on jätetty kääntämättä, sillä siihen liittyy seuraava huomautus:

(Note: this means “the wise man is ruled by the stars”, but it is almost certain that Vadi, like many others before and since, misread it to mean “the sage rules the stars”.)

Lause kuitenkin tarkoittaa juuri sitä, että viisas hallitsee tähtiä (eli tuntee niiden vaikutuksen ja osaa toimia sen mukaan, ks. esim. täältä). Latinan dominari on deponenttiverbi ja taipuu siis muodollisesti passiivissa, vaikka sen merkitys on aktiivinen. Hallitsemisen kohde voidaan ilmaista prepositiolausekkeilla, akkusatiiviobjektilla tai vaikka ablatiivilla, kuten tässä. Toki myöhäis- ja keskiajan latinassa alkaa esiintyä etenevissä määrin aktiivimuotoista dominare-verbiä, mutta tässä tapauksessa ei ole mitään syytä olettaa, että merkitys rakentuisi tämän ympärille.

***

Hieman sen jälkeen, kun olin saanut valmiiksi yllä olevan kieltämättä hieman happaman kirjoituksen, sain sattumalta tietää Guy Windsorin tänä vuonna ilmestyneestä teoksesta The Art of Sword Fighting in Earnest: Philippo Vadi’s De Arte Gladiatoria Dimicandi. En ole vielä lukenut kyseistä kirjaa, mutta alustavan tutustumisen perusteella yllä mainitut ongelmat (kahta vanhaa ja yhtä uutta pikkuseikkaa lukuun ottamatta) on korjattu, ja teos vaikuttaa muutenkin varsin hyvältä. Käsikirjoitusta, aiempaa kirjallisuutta, ja miekkailullista kontekstia käsitteleviä lukuja seuraavat luonnollisen kokoinen ja lukukelpoinen värifaksimile, englanninkielinen käännös, kommentaari ja sanasto. (Ainoa, mitä jäin vähän kaipaamaan, olisi ollut tekstieditio.) Ulkoasu tuo monessa kohden mieleen Jeffrey Forgengin teokset, eikä kirja kärsi samasta lastenkirjamaisuudesta kuin Tom Leonin ja Gregory D. Melen tuore Fiore-laitos (Flowers of Battle: volume 1, 2017).