Kuukauden kirja: Die altdeutschen Fechter und Spielleute (1901)

Lokakuun kirja on Die altdeutschen Fechter und Spielleute: ein Beitrag zur deutschen Kulturgeschichte (1901). Kyseessä on sveitsiläissyntyisen Alfred Schaerin tohtorinväitöskirja saksalaisen kulttuurihistorian alalta, jossa hän jatkaa opettajansa Ernst Martinin ajatusta pelimannien ja miekkamiesten historiallis-kielellisistä kytköksistä (Die Meistersänger von Strassburg, Strassburg 1882, s. 9 – 10). Väitöskirja hyväksyttiin silloisen Kaiser-Wilhelms-Universitätin eli nykyisen Strasbourgin yliopiston filosofisessa tiedekunnassa maaliskuussa 1900, ja se ilmestyi painettuna seuraavana vuonna.

Väitoskirja jakaantuu neljään osaan. Ensimmäinen käsittelee kemppejä ja miekkailijoita (Kämpen und Fechter), toinen pelimanneja ja kiertolaisia (Spielleute und das fahrende Volk), kolmas näiden kahden ryhmän historiallisia yhtäläisyyksiä oikeudenkäytössä, sosiaalisissa suhteissa, kirjallisuudessa ja kielessä. Viimeinen osa on kokoelma aiemmin painettuja alkuperäislähteitä.

Kirjassa ei ole mitään kuvattavaa, joten tässä kuva pelimanneista Jakob Sutorin vuoden 1849 uusintapainoksesta.

Ensimmäinen osa on laajin (s. 13 – 86). Kemppien eli esitaistelijoiden osalta tekjiä käsittelee germaanien oikeudellisia kaksintaisteluita Tacituksesta alkaen mainiten myös naisten ja miesten väliset kaksintaistelut. (Mitä tulee tällaisten taisteluiden järjestelyihin, hän viitttaa Majeriin, joka puolestaan viittaa Thomasiukseen ja Efraimiin, joiden alkuperäislähteet ovat – kuinkas muuten – Talhofferin Wolfenbüttelin– ja tuolloinen Gothan-, nykyinen Münchenin-käsikirjoitus.)

Miekkailijoiden eli ylimystön kamppailuopettajien käsittelyssä tekijä siteeraa lukuisia kaunokirjallisia lähteitä, joissa luetellaan ritarillisia taitoja ja niistä käytettyjä nimityksiä. Tekijä myös esittää Wassmannsdorffista poikkeavan näkemyksensä Federfechter-nimityksen etymologiasta.

Ensimmäisestä osasta löytyy myös luettelo keisareiden miekkailijakilloille myöntämistä privilegioista, miekkailutapahtumia koskevista asiakirjoista (s. 68 – 73) ja miekkailukilpailuja (Fechtschulen) koskevia kuvauksia sisältävistä teoksista (s. 77 – 79).

Oppihistoriallisen bibliografian osalta huomionarvoinen on luettelo miekkailua koskevista teoksista (s. 76 – 77). Käsin kirjoitetuista lähteistä Schaer mainitsee Liechtenauerin miekkailuohjeet (ainoa, josta hän antaa tarkan tunnisteen: Nürnberg, GNM, Hs. 3227a), Lecküchnerin kirjan molemmat versiot (Heidelberg & München), Talhofferin teoksen vuodelta 1467 (eli Gustav Hergsellin 1887 ilmestyneen faksimilepainoksen edellä mainitusta Münchenin-käsikirjoituksesta; varsinaisesta kirjallisuusluettelosta löytyy Wassmannsdorffin murska-arvostelu Hergsellin laitoksesta), Paulus Hector Mairin Dresdenin-koodeksit (1542) sekä Paulus Kalin Münchenin ja Wienin kirjastoista löytyvät oppaat. Painetuista lähteistä hän luettelee tunnetut 1500-luvun teokset (Paurnfeindt, Auerswald, Egenolff, Meyer, Günterode) sekä muita teoksia 1700-luvun alkuun asti (Fabris, Hundt, Sutor, Heussler, Paschen, Schmidt, Doyle).

Tekijä ilmoittaa tutunstuneena edellä mainituista vain Hergsellin Talhoffer-editioon, Elzevierin Fabris-käännökseen, Sutorin Meyer-plagiaatin vuoden 1849 uusintapainokseen sekä Heussleriin ja Hundtiin. Vanhemmasta ei-miekkailuteknisestä kirjallisuudesta mainitaan August Vischerin Tractatus duo juris duellici universi (Jena 1617) ja G. Gumpelzhaimerin Gymnasma (Strasbourg 1652).

Pelimanneja ja kiertolaisia käsittelevä toinen osa on edelliseen verrattuna hyvin lyhyt (s. 86 – 97) ja toimiikin lähinnä siirtymänä kolmanteen osaan (s. 97 – 142), jossa tekijä muun muassa vertaa pelimanneja ja miekkamiehiä toisiinsa oikeudenkäytön kohteina, löytää mestarilaulajien värssyistä miekkailuhenkisiä sanankäänteitä sekä luettelee saksankielisiä idiomeja, jotka ovat peräisin soittoniekkojen ja miekkamiesten kielenkäytöstä (muun muassa einen Vorschlag machen).

Neljäs osa (142 – 199) koostuu, kuten jo todettu, muualla painetuista alkuperäislähteistä. Huomionarvoisimmat tässä yhteydessä ovat Wassmannsdorffin teoksesta Sechs Fechtschulen der Marxbrüder und Federfechter (Heidelberg 1870) kopioidut Nürnbergin miekkailukilpailulaulut (s. 156 – 170), Hans Sachsin miekkailuruno (s. 178 – 184) ja Paulus Rothin laulu miekkailutaidosta (s. 193 – 196), Schmied-Kowarzikin ja Kufahlin Fechtbüchleinista (Leipzig 1894) kopioitu Joachim Meyerin Zedel vuodelta 1570 (s. 170 – 172) ja vuoden 1849 uusintapainoksesta otetut Jakob Sutorin lorut vuodelta 1612 (173 – 174).

Vadista ja latinasta

Filippo Vadi on Fioren ohella varhaisimpia säilyneitä italiankielisiä miekkailuauktoreita. Hänen teoksensa tunnetaan välille 1482 – 1487 ajoitetusta käsikirjoituksesta Rooma, Biblioteca Nazionale, Fondo Vittorio Emanuele 1342. Teos on kirjoitettu italiaksi, mutta omistus (fol. 1r, kuvassa) Urbinon herttua Guidobaldo da Montefeltrolle on kirjoitettu latinaksi.

Rooma, Biblioteca Nazionale, Fondo Vittorio Emanuele 1342, fol. 1r.

Guy Windsor kommentoi omistuskirjoitusta englanninkielisessa käännöksessään Veni Vadi Vici: A Transcription, Translation and Commentary of Philippo Vadi’s De Arte Gladiatoria Dimicandi (2012) seuraavasti (s. 21):

The first and most obvious thing to notice about this dedication is that Vadi’s Latin is execrable. He is clearly trying to praise Guido, Duke of Urbino, and place his work into a high-flung classical context. I doubt Guido was terribly impressed.

Mutta onko Vadin latina todella niin surkeaa? Omistus jakaantuu luontevasti kolmeen osaan, jotka käsittelen järjestyksessä. Alla Windsorin lukutapa ja käännös ensimmäisestä kolmesta rivistä (s. 21):

AD ILLUSTRISSIMUS PRINCIPEM
MEUM GVIDVM FERETRANVM
DVCEM VRBINATEM
‘To my most illustrious Prince
Guido di Montefeltro
Duke of Urbino’

Käsikirjoituksessa lukee varsin selvästi illustrissimum, sillä akkusatiivi (jossa kaikki loputkin sanat ovat) on ainoa mahdollinen muoto ad-preposition jälkeen. (Painettu teksti ei seuraa alkutekstin u- ja v-grafeemien käyttöä, mutta asialla ei ole sinänsä merkitystä.)

Edellistä seuraa kolmesta distikonista koostuva runo, alla Windsorin teoksesta löytyvässä muodossa:

Hunc tibi do princeps dignissime guide libellum
Cvi pariter mentem devoveoque meam
Quom musis studium dederis lege ludicra martis
Principibus muse: marque savere solest
Hunc te precipue phebus: museque decorant
Mox etiam mauors: atque minnerva colent.

Alkutekstissä on ilmeinen kirjoitusvirhe, jota tässä ei ole huomioitu: toiseksi viimeisen rivin hunc pitäisi olla nunc, jolloin merkitys on järkevä. (Lisäksi alkutekstin tavallisesta poikkeava Minnerva on runomitallisesti mahdoton muoto, pitäisi olla Minerva eli ˇ ¯ ˇ ). Muutama sana on luettu väärin alkutekstistä: marque savere solest pitäisi olla marsque favere solent.

Teksti kääntyy suomeksi suunnilleen seuraavasti: ‘Kunnianarvoisa ruhtinas Guido, annan tämän kirjasen sinulle, kelle myös omistan samoin mieleni; vaikka olet harrastanut muusia, lue Marsin kisoista; muusat ja Mars tapaavat suosia ruhtinaita; nyt sinua koristavat erityisesti Foibos ja muusat, pian sinua kasvattavat myös Mars ja Minerva.’ Mytologinen vastakkainasettelu tapahtuu tässä kirjallisuuden ja runouden sekä sotataidon välillä. Alla Windsorin englanninkielinen käännös:

‘I offer this little book to you, great Prince,
To which Muse my mind is devoted to,
When giving up song to study the law of the principal martial games,
Mars accustomed to kiss especially Phoebus (Apollo):
The muse next decorates Mars, and worships Minerva.’

Tämän käännöksen perusteella on mielestäni hieman kohtuutonta syyttää Vadia huonosta latinan taidosta.

Loput omistuksesta, edelleen Windsorin lukutapa ja käännös (s. 22):

PHILIPI VADI SERVI LIBER
DE ARTE GLADIATORIA DI
MICANDI AD ILVSTRISSIMVM
PRINCIPEM GVIDEM FERE
TRANVM DVCEM VRBINI.
‘Philipo Vadi offers this book
on the art of gladiatorial combat to the illustrious
Prince Guido di Montefeltro
Duke of Urbino.’

Sana servi ei ole verbi eikä Philipi Vadi subjekti, vaan alkuosa kääntyisi esimerkiksi ‘Palvelija Filippo Vadin kirja miekkataistelutaidosta’. (Alkutekstissä lukee GVIDVM, kuten ylempänä, eikä GVIDEM).

Varsinaisesta esipuheesta löytyy vielä toinen latinankielinen kohta (fol. 2v). Alla Vadin teksti Windsorin kirjasta löytyvässä muodossaan (s. 28):

Iusta illud preclare dictum. Ingenium supare vires: Et quod maius est et quasi in credibile: sapiens dominabitur astris:

Iusta on tässä muodossa myös käsikirjoituksessa, mutta sen on tietenkin ymmärrettävä olevan sanan iuxta vaihtoehtoinen kirjoitusasu: alkuosa tarkoittaa siis ‘tuon tunnetun sanonnan mukaisesti’. Käsikirjoituksessa ei lue supare vaan superat. (Sanan incredibile osien kirjoittamiseen erikseen lienee syynä se, että se on käsikirjoituksessa niin.) Windsorin käännös:

Just to expand on my previous point. Cleverness overcomes strength. And what is greater still and almost incredible: sapiens dominabitur astris.

Ensimmäisen lauseen käännös ei siis vastaa alkutekstiä muodollisesti eikä sisällöllisesti. Lause ‘sapiens dominabitur astris’ on jätetty kääntämättä, sillä siihen liittyy seuraava huomautus:

(Note: this means “the wise man is ruled by the stars”, but it is almost certain that Vadi, like many others before and since, misread it to mean “the sage rules the stars”.)

Lause kuitenkin tarkoittaa juuri sitä, että viisas hallitsee tähtiä (eli tuntee niiden vaikutuksen ja osaa toimia sen mukaan, ks. esim. täältä). Latinan dominari on deponenttiverbi ja taipuu siis muodollisesti passiivissa, vaikka sen merkitys on aktiivinen. Hallitsemisen kohde voidaan ilmaista prepositiolausekkeilla, akkusatiiviobjektilla tai vaikka ablatiivilla, kuten tässä. Toki myöhäis- ja keskiajan latinassa alkaa esiintyä etenevissä määrin aktiivimuotoista dominare-verbiä, mutta tässä tapauksessa ei ole mitään syytä olettaa, että merkitys rakentuisi tämän ympärille.

***

Hieman sen jälkeen, kun olin saanut valmiiksi yllä olevan kieltämättä hieman happaman kirjoituksen, sain sattumalta tietää Guy Windsorin tänä vuonna ilmestyneestä teoksesta The Art of Sword Fighting in Earnest: Philippo Vadi’s De Arte Gladiatoria Dimicandi. En ole vielä lukenut kyseistä kirjaa, mutta alustavan tutustumisen perusteella yllä mainitut ongelmat (kahta vanhaa ja yhtä uutta pikkuseikkaa lukuun ottamatta) on korjattu, ja teos vaikuttaa muutenkin varsin hyvältä. Käsikirjoitusta, aiempaa kirjallisuutta, ja miekkailullista kontekstia käsitteleviä lukuja seuraavat luonnollisen kokoinen ja lukukelpoinen värifaksimile, englanninkielinen käännös, kommentaari ja sanasto. (Ainoa, mitä jäin vähän kaipaamaan, olisi ollut tekstieditio.) Ulkoasu tuo monessa kohden mieleen Jeffrey Forgengin teokset, eikä kirja kärsi samasta lastenkirjamaisuudesta kuin Tom Leonin ja Gregory D. Melen tuore Fiore-laitos (Flowers of Battle: volume 1, 2017).

Pyhä Mauritius

Lauantai (22.9.) oli maurinpäivä eli Pyhän Mauritiuksen päivä. Mauritius oli legendan mukaan kristityksi kääntynyt pohjoisafrikkalainen legioonankomentaja, joka koki yhdessä legioonansa (Theban legioona) kanssa marttyyrikuoleman nykyisessä Sveitsissä 200-luvun lopulla kieltäydyttyään tottelemasta keisari Maximianuksen epäkristillisiä käskyjä. Mauritius on muun muassa sotilaiden, miekkaseppien ja paavin sveitsiläiskaartin suojeluspyhimys. Mainitsin jo aikaisemmin kaksi “Mauritiuksen miekkaa”, jotka ovat Wienin Schatzkammerin valtakunnanmiekka (WS XIII 17) ja Torinon Armeria Realessa sijaitseva Mauritius-miekka (AR G 25).

Pyhä Mauritius kuvattuna heraldisena maurina  Coburgin vaakunassa.

Kiinnostava on benediktiinimunkki Sigebert Gembloux’laisen (n. 1030 – 1112) leoonisessa heksametrissä kirjoittama pyhimyslegenda Theban legioonasta. (Legioonan lipunkantajan Exuperiuksen pyhäinjäännöksiä säilytettiin tuolloin Gembloux’n luostarissa). Luvussa 6 käsitellään sitä, miten legioona oli koulutettu muinaisten esikuvien mukaisesti (‘qualiter exemplo antiquorum legio instructa sit’). Sigebertillä tuskin on ollut käytössäään Vegetiusta kummempia lähteitä, mutta seuraava kohta on huomattavan yksityiskohtainen (säkeet 281 – 287):

Raro solent caesim, sepissime caedere punctim;
hoc sibi plus tutum plus hostibus est odiosum.
Utentes telo stant protento pede laeuo;
cum uibrant gladium, uideas protendere dextrum;
at cum procinctum soluunt, data signa tubarum,
ante retroque cauent oculos utrobique retorquent,
ne quid agant temere uel fiat eis inopine.

‘He tapaavat iskeä harvoin terällä, useimmiten kärjellä: tämä on heille turvallisempaa ja vihollisille harmillista. Käyttäessään keihästä he seisovat vasen jalka edessä; kun he heiluttavat miekkaa, näet heidän asettavan oikean jalan eteen. Mutta kun torvien antamasta merkistä he riisuvat varusteensa, tarkkaavat he eteen ja taakse ja kääntävät silmänsä molempiin suuntiin, etteivät he tekisi mitään varomattomasti, tai ettei mitään tapahtuisi heidän odottamattaan.’

Tyhmempihän voisi luulla, että caedere tapahtuu caesim ja pungere puolestaan punctim. Vegetiuksen pistämiskommenttia, johon tämäkin ilmiselvästi perustuu, ovat siteeranneet myös Kristiina Pisalainen ja Rabanus Maurus.

Lopuksi mainittakoon, että Sigebert kirjoitti myös suomalaisille tutummasta Pyhästä Luciasta, joka ei kuitenkaan liity tämän blogin tematiikkaan muuten kuin siten, että hänet surmattiin tikarilla.

Kuvasarjojen typologiaa

Mainitsin aiemmin I.33:n kuvasarjojen eli kappaleiden (frustum lienee termin stück käännösvastine) viestinnällisen tehtävän esittää miekkailuliikkeitä. Tässä kirjoituksessa erittelen hieman näiden kuvasarjojen eri tyyppejä.

Ristillä merkityn alkuasetelman suhteen kuvasarjoja on kolmenlaisia: ensimmäisessä tyypissä yksi osapuoli kuvataan varoasennossa (custodia), toinen osapuoli jo hyökkäyksen aloittaneena. Tällaisia ovat folioilla 2r, 3r, 4r, 5r, 5v, 6v, 7v, 8v, 9r, 10r, 10v, 11v, 12r, 12v, 13r, 14r, 14v, 16r ja 17r, 23v, 24v ja 25r sekä 27v ja 28r alkavat sarjat, eli kaikki sarjat foliolle 17r asti (paitsi sekavasti alkava neljännen varoasennon sarja, 15r) sekä ensimmäiset papin erikoisvaroasentoa käsittelevät sarjat (23v – 25r).

Pappi (vas.) varoasennossa. Leeds, RA I.33, fol. 10r.

Toisessa tyypissä sarja alkaa teräkontaktista (17v, 19r, 20r, 20r, 21r, 22r, 22v ja 23r, joista viimeinen on muutenkin poikkeuksellinen yhden kuvan “sarja”), eli kaikki sarjat välillä 17v – 23r, aiheena ultima custodia ja vidilpoge).

Teräkontakti. Leeds, RA I.33, fol. 17v.

Kolmannessa tyypissä molemmat osapuolet ovat ensimmäisessä kuvassa varoasennossa, ja liike alkaa vasta toisessa kuvassa: tällaisia ovat folioilla 15r, 26r, 26v, 27r, 29r, 30r, 31r ja 32r alkavat sarjat eli kaikki sarjat välillä 26r – 32v alkavat sarjat, joissa papin erikoisvaroasento on asetettu jotain seitsemästä varoasennosta vastaan, sekä jo mainitsemani neljännen varoasennon sarja (15r) ja hieman poikkeuksellinen obsessio quaedam rara et valde bona (fol. 29r).

Valpuri (vas.) ja pappi varoasennoissa. Leeds, RA I.33, fol. 32r.

On kiinnostavaa, että teos voidaan jakaa karkeasti mutta kuitenkin jokseenkin koherentisti kolmeen, hieman lomittaiseen osaan yllä kuvattujen tyyppien esiintymiskohtien perusteella.

Etenemistavan suhteen kuvasarjoja on kahdenlaisia. Ensimmäinen tyyppi muodostaa lineaarisen sarjan, jossa ensimmäistä seuraavat kuvat edustavat aina edellistä kuvaa seuraavaa vaihetta. Tästä paras esimekki alla (hahmojen paikat eli kuvakulma ei edes vaihdu kesken kaiken):

Leeds, RA I.33, foll. 5v-6r.

TIlanteiden vaihtoehtoiset etenemiset muodostavat usein omat sarjansa. Ensimmäiset kaksi sarjaa ovat jopa siinä määrin epätaloudellisia, että kolme ensimmäistä kuvaa ovat tismalleen samat (vrt. foll. 2r ja 3r sekä kääntöpuolten ylemmät kuvat). Voidaankin sanoa, että ensimmäinen sarja esittää hyökkäyksen, jonka puolustus (mutatio gladii) näytetään toisen sarjan neljännessä kuvassa.

Edellä mainitun epätaloudellisen esitystavan sijaan yksittäisen sarjan tiukka lineaarinen eteneminen voidaan muuttaa siten, että seuraava kuva näyttää liikkeen, jonka olisi pitänyt tapahtua samalla tai ennen sitä edeltävässä kuvassa nähtävää liikettä. Yksinkertaisimmillaan kyse on siitä, että piston näytetään ensin menevän perille, ja seuraavassa kuvassa näkyy väistö, jonka on tietysti täytynyt tapahtua yhtaikaa hyökkäyksen kanssa. Esimerkki alla:

Leeds, RA I.33, fol. 28v.

Ylemmän kuvatekstin mukaan pappi jättää puolustamatta (‘obmittit suam defensionem’), ja alemman kuvan kuvatekstin mukaan pappi puolustautuu ylemmässä kuvassa suoritettua pistoa vastaan (‘Hic sacerdos defendit illum actum superius ductum’. (Tämä esimerkki on kuitenkin siinä mielessä epätaloudellinen, että sarjan kaksi ensimmäistä kuvaa, alkuasetelma ja pisto, ovat samat kuin edellisen, jossa näytetään vaihtoehtoinen puolustus.) Hyökkäyksen ja sen puolustuksen näyttäminen peräkkäin on varsin luonteva esitystapa, josta löytyy muitakin esimerkkejä (fol. 9v, 11r, 17rv, 19v, 27v-28r ja 29v).

Hieman räväkämpiä ovat kaksi tapausta, jotka liittyvät painiotteisiin, ja jotka voisi myös tulkita tilanteen vaihtoehtoisiksi kehityksiksi saman kuvasarjan sisällä. Foliolla 4v näytetään, kuinka oppilas on sidonnasta sitonut papin molemmat kädet, mutta seuraavassa kuvassa (fol. 5r) näytetään, mitä papin olisi pitänyt sidonnasta tehdä (schiltslac) välttääkseen oppilaan vastatoimet. Kääntäen foliolla 18r näytetään sidonnasta tehtävä schiltslac, kun taas seuraavalla sivulla (fol. 18v) näytetään ote, jonka toinen osapuoli tekee samasta sidonnasta ennen schiltslacia.

Erityisen mielenkiintoinen lehdiltä 30v – 31r löytyvä tapaus, jota käsittelen toisella kertaa.

Kuukauden kirja: Sport e giuochi (1978)

Pyrin esittelemään kerran kuukaudessa jonkin alan kannalta kiinnostavan kirjan. Käytän sanaa “kirja” arkikielisessä merkityksessä ja lähinnä alkusoinnun vuoksi, sillä aiheena voi olla yhtä hyvin yksittäinen artikkelikin. Voi myös olla, etten pysty ylläpitämään kuukausittaista tahtia, tai että innostun kirjoittamaan tiheämmin.

***

Syyskuun kirja on Carlo Bascettan toimittama Sport e giuochi: trattati e scritti dal XV al XVIII secolo (Milano 1978). Kyseessä on kaksi nidettä käsittävä kokoelma urheilua ja pelejä käsitteleviä kirjoituksia 1400-luvulta 1700-luvun loppuun.

Molempien niteiden kannet.

Ensimmäisen niteen aiheita ovat voimistelu, jalkapallo, soutu, ratsastus ja paini; toisessa niteessä käsitellään uintia, luistelua ja hiihtoa, miekkailua, pallopelejä ja ammuntaa. Kutakin aihepiiriä ja yksittäistä teosta edeltää esittelyluku. Tässä yhteydessä kiinnostavimpia ovat tietysti paini ja miekkailu.

Painia koskeva teksti on tuntemattoman tekijän De la palestra 1400-luvulta, joka on säilynyt käsikirjoituksessa Biblioteca Estense, T VII 25. Kyseessä on itse asiassa italiankielinen versio Pietro Monten 1492 ilmestyneen teoksen De dignoscendis hominibus painia koskevasta osasta.

Toisessa niteessä käsiteltävät miekkailuauktorit teoksineen ja niiden ilmestymisvuosine ovat:

  • Fiore dei Liberi: Flos duellatorum (1409)
  • Filippo Vadi: De arte gladiatoria dimicandi (1482 – 1487)
  • Camillo Agrippa: Trattato di scienzia d’arme (1553)
  • Giacomo di Grassi: Ragione di adoprar sicuramente l’arme (1570)
  • Nicoletto Giganti: Scola overo teatro di parare e di ferire di spada (1606)
  • Torquato d’Alessandri: Il cavalier compito (1609)
  • Ridolfo Capoferro: Gran simulacro dell’arte e dell’uso della scherma (1610)
  • Giovanni Battista Gaiani: Arte di maneggiar la spada (1619)

Fiorea käsittelevä luku sisältää sivun kokoiset jäljenteet kahdestakymmenestäkolmesta Flos duellatorumin eli Pisani-Dossi-käsikirjoituksen sivusta (17r – 28r) sekä edition kyseisten sivujen teksteistä. Mukana on siis vajaa kolmannes koko teoksesta. Tekstissä on lisäksi korjattu muutamia Francesco Novatin lukutapoja.

Sivu 156 ja kuva 73: ‘Vadi, De arte gladiatoria, c. 15v. I colpi della spada.’

Filippo Vadia käsittelevä luku sisältää värifaksimilet käsikirjoituksen (Rooma, Biblioteca Nazionale, Fondo Vittorio Emanuele 1342) lehdistä 15v, 16r, 28r ja 28v.

Sivu 180 ja kuva 76: ‘Vadi, c. 28v. Gioco de lanza longa.’

Tekstieditio käsittää Vadin esipuheen, tekstiluvut 1 – 16, sekä kuvaliitteenä löytyvän lehden 28 molempien puolien kuvatekstit. Tämä siis kattaa käsikirjoituksen kuvittamattoman alkuosan (foll. 1r – 14v) sekä kaksi lopuista viidestäkymmenestäviidestä kuvitetusta sivusta. (Toisin kuin eräässä myöhemmässä englanninkielisessä käännöksessä, latinankieliset osat on luettu ja ymmärretty oikein; italiankieliset käännökset löytyvät apparaatista.)

Loput teokset ovat ilmestyneet painettuina.

Camillo Agripan teoksesta (1533) annetaan neljää varoasentoa koskevat luvut (1, 4 – 7) sekä niihin liittyvät kuvat. Tämä johtuu tietenkin siitä, että Agripalle on perinteisesti annettu kunnia olla ensimmäinen, joka on käyttänyt numeroita merkitsemään eri varoasentoja (hän ei oikeastaan ole ensimmäinen eikä edes toinen, vaikka nykyiset priimi, sekondi, terssi ja kvartti perustuvatkin pohjimmiltaan hänen kuvaamaansa järjestelmään).

Le quattro guardie principali. (Agrippa.)

Giacomo di Grassilta (1570) annetaan askelia ja varoasentoja koskevat luvut (sivut 11 – 13 ja 16 – 17), Nicoletto Gigantilta tempoa, väliä, pistoa ja vastakiertoa (contracavazione) koskevat luvut (sivut 4 – 7 ja 19 – 21) sekä kaksi näihin liittyvää kuvaa.

Torquato d’Alessandrin dialogimuotoisesta teoksesta (1609) on lainattu luonnollisesti sen miekkailua koskeva osio (sivut 67 – 87), Capoferrolta (1610) hänen tempoa koskeva lukunsa sekä lyhyt huomautus valehyökkäysten turhuudesta (luku 5 ja muistutus 7 sivulla 29). Giovanni Battista Gaianin dialogista (1619) on otettu mukaan ratsain tapahtuvaa miekkailua koskeva osio (sivut 84 – 91).

Kuvituksesta

I.33 koostuu ensisijaisesti miekkailijoiden kuvista (imagines), joiden yhdistelmät muodostavat esimerkkejä (exempla) eli meikäläisittäin “kuvia”, joiden sarjat muodostavat kappaleita (frusta). Kuvatekstit siis selittävät, mitä kuvissa tapahtuu, eikä kumpikaan riitä yksinään (tai välttämättä edes yhdessä) kuvaamaan kuvasarjojen esittämiä liikkeitä.

Taistelijoiden välissä kasvavat kukkaset eivät kuulu alkuperäiseen kuvitukseen. Leeds, RA MS I.33, fol. 25v.

Kuvat on piirretty ennen kuvatekstien lisäämistä, mikä käykin ilmi yllä olevasta kuvasta.

Kuvat ovat siis varsin oleellinen osa kirjaa, mutta miten hyvälaatuisia ne ovat? Alla kokoelma piirroksista eri yhteyksissä esitettyjä kommentteja, mukana myös pari kansallisia erityispiirteitä koskevaa huomiota:

  • ‘Die Figuren sind schlecht’ (Ukert 1838)
  • ‘the drawings have a markedly English look about them’, ‘drawn with great skill and spirit’ (James Gow Mann kirjeessään 1950)
  • ‘französisch beeinflußt’ (Leng 2008)
  • ‘Exquisitely illustrated with more than one hundred lively ink-and-watercolour drawings’ (Capwell 2012)
  • ‘The illustrations are handsome though not elaborate’ (Forgeng 2013)
  • ‘[T]he illustrations are handsome and appealing, albeit not lavish’ (Forgeng 2018)

Asia ei ole siinä mielessä pelkästään yhdentekevä makuasia, että kuvituksen laatu kertoo jotain siitä, miten paljon resursseja käsikirjoituksen tuottamiseen on käytetty ja siten ehkä jotain siitä, missä oloissa se on syntynyt. Yllä olevien lausuntojen valossa vaikuttaa hieman siltä, että arvion mairittelevuus on jokseenkin verrannollinen yleiseen kiinnostukseen käsikirjoitusta kohtaan. (Kansallisten piirteiden arviointiin vaikuttavat muut seikat.)

Kuvien laatuun liittyy myös piirtäjän taito kuvata asentoja, mikä auttaa piirrosten luotettavuuden arvioinnissa. Kuvituksia voi siis lähestyä käytännöllisestä näkökulmasta eli tarkastella, miten ne kuvaavat liikettä eli viestivät sitä oppia, jota teoksen on tarkoitus antaa. Sydney Anglo kirjoittaa teoksessaan The Martial Arts of Renaissance Europe (2000, s. 45) seuraavasti:

Yet, although the handling of the weapons, including the position of the fingers on the grip, is well indicated, leg and foot positions are wholly stylized: and this, together with the stereotyping of the postures, their ambiguity with regard to the direction of the blows, and the inadequacies of the verbal commentary, makes it difficult to reconstruct more than a general notion of the combat techniques depicted.

Tähän voisi lisätä vielä, että hahmojen etäisyys toisistaan ei vaikuta lainkaan relevantilta.

Viittasin kuvituksen ongelmiin erityisesti jalkatyön osalta jo aiemmin kirjoituksessa “Vasemmalla vai oikealla“.

Turnajaiset Turussa

Olin viime viikolla Turussa seuraamassa Rohan Tallien (vai Historiallisen ratsastuksen seuran?) järjestämiä Turun linnan turnajaisia, jotka olivat tällä kertaa euroopanmestaruuskilpailut. Suomea edustavien kilpailijoiden (Rohan Tallien Jaakko Nuotio, Anu Nuotio ja Mikko Hokka) lisäksi osallistujia oli kutsuttu Englannista (Royal Armouriesin Andy Deane ja Mike Collin), Portugalista (António Peixoto, Eduardo Rodrigues ja Suomessa pitkään asunut, Rohan Tallien näytöksistä tuttu Jose Pedro Bernardes), Kanadasta (Jessy Dufresne, Radar Goddard ja Jean-François Drapeau), Puolasta (Maciej Król, Łukasz Dutkiewicz, Sebastian Lubański ja Krystian Mróz), Ruotsista (Gunnar Cederberg) ja Australiasta (Sarah Hay).

Andy Deane, taustalla Turun linna.

Peitsitaistelua ja hevosia ylipäänsä on aina hauska katsella, mutta olisin toivonut enemmän selkeyttä ja avoimuutta varsinaisen kilpailun etenemiseen: pistetilanteita ja tuloksia ei löydy tapahtuman sivuilta, eikä englantilaisten vetäytymiselle torstain ja perjantain välillä annettu mitään julkista selitystä. Seuraamista olisi auttanut myös lista osallistujien vaakunoista, etenkin kun Sarah Hayn vaakuna oli aivan eri kuin kilpailijaluettelon kuvassa.

Mikko Hokka loukkasi ennen sunnuntain finaalia olkapäänsä eikä pystynyt jatkamaan, mutta sen sijaan, että hän olisi tehnyt tilaa seuraavaksi sijoittuneelle, päätyi Krystian Mróz edustamaan häntä hänen “mestarinaan”. Mróz sitten voittikin peitsikisan, mutta Hokka sentään teki parhaansa tunnustaakseen hänen osuutensa ottaessaan vastaan kultamitalin. Mitaleita jaettiin paitsi peitsitaistelu- eli jousting- ja skill-at-arms-sarjoissa, myös jonkinlaisessa yhteissarjassa. Näin ollen Jaakko Nuotio voitti kultaa skill-at-armsissa, Mikko Hokka joustingissa ja Gunnar Cederberg yhteissarjassa. Ilmeisesti yhteispistemäärä myös määräsi, ketkä osallistuivat semifinaaliin ja finaaliin, vaikka näissä kilpailtiinkin vain peitsitaistelussa.

Krystian Mróz hyökkäämässä omenan kimppuun.

Loukkaantumisista on mainittava myös, että torstaina kiikutettiin sairaalaan kaksi kilpailijaa, ratsunsa selästä pudonnut António Peixoto ja aivotärähdyksen saanut Radar Goddard. Alkuviikosta (hevos)sairaalaan oli päätynyt myös yksi ratsuista. Peitset vaikuttivat olevan liian painavia, sillä muutamat osallistujat joutuivat syystä tai toisesta tarttumaan niihin kädensijan etupuolelta, siis ilman kädensuojuksen turvaa ja asettaen itsensä samalla epäsuotuisaan asemaan pitempiaseiseen vastustajaansa nähden.

Ratsastuslajien lisäksi loppuviikosta oli myös tarkoitus järjestää pitkämiekkakisat belgialais-ranskalaisten sääntöjen mukaan, mutta tapahtuma jouduttiin perumaan osallistujien puutteen vuoksi. Sen sijaan paikalla nähtiin WarusSeppäin Killan näytöksiä sekä Turun historiallisen miekkailun seuran sparrausta (HEMA). Tyylillisesti turnajaisten kanssa yhteen olisi sopinut mielestäni paremmin vähemmän silminnähden moderni urheilulaji buhurt (Historical medieval battles), siis puhtaan esteettiset ja viihteelliset näkökulmat huomioiden ja historiallisuus unohtaen.

Jaakko Nuotio ja Suomen lippu.

Historiallisuudesta pääsenkin asiallisiin aiheisiin. Tapahtuman sivujen mukaan “[k]aikki kilpailulajit pohjautuvat historiallisiin lähteisiin”. Edelleen joustingin osalta sanotaan, että “[l]ajin säännöt ja kilpailutapa tulee suoraan historiasta ja noudattaa vanhoja, vuosisatoja käytössä olleita tapoja”. Tämä on ehkä otettava cum grano salis. Sivulla on myös kuva Westminsterin turnajaiskääröstä (ks. alla), joka laadittiin vuonna 1511 Henrik VIII:n järjestämien turnajaisten muistoksi. (Käärö on julkaistu faksimilenä vuonna 1968 nimellä The Great Tournament Roll of Westminster.) Kyseisessä kuvassa Henrik VIII on juuri rikkonut peitsensä vastustajan kypärään, mikä ei Turun kisoissa olisi tuonut pisteitä, sillä pää ei kuulu osuma-alueeseen.

Henrik VIII rikkoo peitsensä Thomas Wriotheslen kuvituksessa vuodelta 1511.

Kuvassa näkyy myös keskiaita, joka estää hevosia törmäämästä toisiinsa. Ensimmäinen maininta keskiaidasta on vuodelta 1430 Jean Le Févren kronikassa (ks. François Morandin edition nide 2, s. 170), jossa kuvataan Burgundin herttuan Filip III:n ja Portugalin kuninkaan Juhana I:n tyttären Isabellan häiden yhteydessä järjestettyjä “portugalilaistyylisiä” turnajaisia. Keskiaidattomuudesta löytyy kuvallisia esimerkkejä Manesse-koodeksista (esim. foll. 52r ja 192v) 1300-luvun alusta, ja Olaus Magnuksen Pohjoisten kansojen historiasta (Rooma 1555) löytyy myös kuvia peitsitaistelusta ilman keskiaitaa (15,18-20, s. 512-514), mutta ne kuvannevat ensisijaisesti italialaisten kuvittajien näkemyksiä.

Pisto hevosen silmään, historiallinen tekniikka 1400-luvun alusta. Los Angeles, J. Paul Getty Museum, Ms. Ludwig XV 13 fol. 43r.

Taistelua ratsain käsitellään jo 1400-luvun teknisissä käsikirjoituslähteissä, mutta ensimmäinen laajempi ratsastus- ja peitsitaistelutekniikkaa käsittelevä teos on edellä mainitun Isabellan veljen, Portugalin filosofikuninkaan Edvard I:n (1391-1438) Livro da ensinança de bem cavalgar toda sela (‘Oppikirja ratsastamisesta hyvin kaikilla satuloilla’) 1430-luvun lopulta, joka myös mainitaan lähteenä Rohan Tallien sivuilla. Teos on säilynyt yhtenä ainoana käsikirjoituksena Pariisi, BNF, Ms. port. 5, foll. 99r-128r, jonka ensimmäinen editio ilmestyi 1842. Jeffrey L. Forgengin englanninkielinen käännös vuodelta 2016 löytyy Kansalliskirjastosta. Edvard mainitsee myös keskiaidan (tea) kehottaen pysymään mahdolisimman lähellä sitä (ks. fol. 117rv, Forgengin käännöksen s.113, Sydney Anglon Martial Arts of Renaissance Europe s. 232).

Tiedot nykyisen Suomen alueella järjestetyistä turnajaisista ovat vähäisiä. Nousiaisten kirkossa on (ehkä) turnajaisia esittävä seinämaalaus 1400-luvun alkupuolelta. Oscar ja Sigrid Nikulan 1987 ilmestynyt Turun kaupungin historia 1521-1600 (toinen nide, s. 450) kertoo, että Juhana-herttua pyysi tammikuussa 1559 kuninkaan voutia järjestämään sinne turnajaispaikan, ja samana vuonna linnassa annettiin lyijyä rengasratsastuksessa käytettävää rengasta varten. Lisäksi mainitaan seuraavaa:

Suuret turnajaiset olivat harvinaisia. Yhdet pidettiin Tukholmassa 1561 Eerik XIV:n kruunajaisten yhteydessä ja yhdet 1585 Västeråsissa Juhana III:n ja Gunilla Bielken häiden yhteydessä. Pienempiä ritarileikkejä järjestettiin kuitenkin huvin ja harjoituksen vuoksi. Sellaiset järjestettiin ehkä Turussa kevättalvella 1559 tai keväällä 1563, mutta lähteet eivät mainitse niistä mitään.

Juhana-herttuan aikana Turussa on siis oletettavasti järjestetty jonkinlaiset turnajaiset, mutta keskiajalla järjestetyistä turnajaisista ei ole mitään tietoa.

Konferenssiraportti

Takana on jälleen yksi Leedsin-reissu, tällä kertaa keskiaikakonferenssin merkeissä. Saavuin Leedsiin sunnuntaina samaa matkaa kuin moni muukin suomalainen keskiajan tutkija. Koska oli hyvin aikaa, pistäydyimme kollegan kanssa Kirkstall Abbeyssa, joka on bussimatkan päässä “keskustasta”, jossa hämäävästi nimetty hotellimme (“City Centre”) sijaitsi.

Maanantai alkoi Mary Carruthersin muistiaiheisella keynote-luennolla. Toinen keynote-puhuja oli Richard Dance, jonka aihe liittyi etymologiaan ja kielihistoriaan historiallisena aineistona, siis “sanojen muistiin”.

Dean Davidson (Society for Combat Archaeology) puhumassa otteesta miekasta.

Aloitin menemällä sessioon, joka oli ensimmäinen sarjassa, jonka aiheena oli  elävöitys ja keskiajantutkimus. Session kolmesta esitelmästä kaksi oli peruuntunut, joten Dean Davidson ja Stuart Ivinson (Society for Combat Archaeology) saivat puhua sydämensä kyllyydestä historiallisten kamppailutaitojen lähteistä ja harjoittamisesta. Lounaan jälkeen kävin kahdessa sessiossa, jotka käsittelivät oppimisen ja muistamisen keskiaikaisia apuja diagrammeista muistovärssyihin.

Esitelmäni käynnissä.

Oma esitelmäni oli tiistaiaamuna ohjelmatoimikunnan kokoamassa ja Lucie Doležalován moderoimassa sessiossa, jonka otsikko oli ‘Mnemonic Verses and Devices’. Ensimmäisenä puhui Hannah Schuhle-Lewis, viimeisenä Rafał Wójcik. Omassa paperissani esittelin perusteitani sille, että I.33:n säkeet todella ovat lainattu kadonneesta lähteestä. (Puhuin samasta aiheesta syskyllä Tampereella.) Esitykseni rakenne ja elocutio sai yllättäen jälleen kiitosta (mikä on tietysti mukavaa, koska yritän kovasti panostaa siihen), ja aistimani konsensus vaikutti olevan, että johtopäätökseni eivät ainakaan oikopäätä asettaneet itseään alttiiksi tyrmäykselle.

Ennen lounasta kävin vielä hevosten varusteita käsittelevässä sessiossa. Kiinnostavin oli Tobias Capwellin paperi, jossa hän puhui myöhäiskeskiajalla ratsuväen käytössä olleesta korotetusta satulasta, joka lisäsi ratsastajan vakautta sivusuunnassa. Yleisökeskustelussa enemmän tai vähemmän hevosen selässä istuneet ihmiset jakoivat tuttuun tapaan innokkaasti näkemyksiään.

Leon Jacobowitz Efron puhumassa mieleenjäävistä kuvista.

Lounaan jälkeen menin kuuntelemaan Society for Historical European Martial Arts Studiesin järjestämää sessiota. Esitelmistä kiinnostavin oli Daniel Jaquetin, jossa hän lähinnä selosti Marc’Antonio Paganon Napolissa 1553 ilmestyneen teoksen Le tre giornate taistelukuvauksen sisältöä. (Teoksen moderni laitos on ilmestynyt 2015.) Päivän päätteeksi kuuntelin vielä session muistitaidosta, jossa mieleenjäävin (yllättäen) oli Leon Jacobowitz Efronin esitelmä seksistä keskiaikaisissa muistitekniikoissa.

Minä ja Stuart Ivinson, Royal Armouriesin kirjastonhoitaja ja ahkera historianelävöittäjä.

Keskiviikkoaamuna menin kuuntelemaan keskustelua pohjoismaisista fragmenteista ihan yleisestä mielenkiinnosta. Ennen lounasta menin sessioon, jossa kolmas paperi vaikutti kiinnostavalta, mutta liian myöhään ymmärsin, että kolmas paperi oli peruttu. Lounaan söin kollegan kanssa vakiopubissani, josta jatkoimme Royal Armouriesiin tutustumaan museon kokoelmiin. Palasimme illalla kampukselle, missä menikin sitten huomattava osa keskiviikon ja torstain välisestä yöstä.

Torstaiaamuna menin Hampurin yliopiston yksikön Sonderforschungsbereich 950 ‘Manuskriptkulturen in Asien, Afrika und Europa’ sessioon, joka käsitteli käsikirjoitusarkkitehtuuria. Ehdin päivällä muiden sessioiden lomassa nähdä 3 Swordsin taistelunäytöksetkin, joissa nähtiin tällä kertaa 1400- ja 500-lukujen varusteita.

Multimodaalista lukemista?

Perjantain vietin Royal Armouriesissa takastelemassa erästä ranskalaista käsikirjoitusta (RAR.0032 eli “I.32”, hyvin lähellä tätä on BNF ms. fr. 2258) ja Francesco Novatin faksimilelaitosta Pisani Dossin Fiore-käsikirjoituksesta sekä tutustumassa hiljattain hankittuun niteeseen, joka sisältää Sir Clement Edmondesin Lontoossa 1600 ilmestyneen kommentaarin Caesarin Gallian sodasta sekä Robert Barretin 1598 ilmestyneen teoksen The theorike and practike of moderne warres.

Lentokoneessa luin syntymäpäivälahjaksi saamani Harri Nykäsen ja Tom Sjöbergin teoksen Rööperi: lestinheittäjät, gansterit ja kovanaamat (2017), joka on uudistettu laitos 2005 ilmestyneestä kirjasta. Suosittelen lämpimästi Punavuoren paikallishistoriasta kiinnostuneille.

Neljä paljasta sakaraa

Eräs vanhimmista miekkailun käsitteistä on “neljä paljasta” (käyttääkseni Oskari Väänäsen suomenkielistä termiä) eli neljä linjaa (sisä- ja ulko- sekä ylä- ja alalinjat), jotka kattavat mahdolliset hyökkäyssuunnat. Historiallisesti kyse on ollut vastustajan jakamisesta pystysuoralla ja vaakasuoralla suoralla neljään osaan (‘Teilung des Leibs’, ‘Theilung des Mans’), mutta miekkailutekniikan kannalta oleellista on tietenkin suhteuttaa hyökkäyslinjat vastustajan aseeseen eikä osuma-alueeseen (jos vastustajan ase siirtyy syystä tai toisesta sisäänpäin, aukeaa ulkolinja jne.). Nykyään linjojen nimeäminen sekoittuu toisinaan niiden sulkemiseen käytettyihin väistöihin, mistä seuraa, että saatetaan puhua vaikka kahdeksasta linjasta, joilla tarkoitetaan oikeastaan kahdeksaa eri väistöä: esimerkiksi yläulkolinja voidaan sulkea niin, että käsi on joko supinaatiossa (siksti) tai pronaatiossa (terssi).

Meyer, Gründtliche Beschreibung des Fechtens, 1570, kuva A (fol. 3r). Meyer kokee tarpeelliseksi jakaa myös pään erikseen neljään osaan, koska miekkailussa lyödään päähän.

I.33 ei suoranaisesti käsittele neljää paljasta: lähinnä aiheeseen liittyy maininta neljästä eri sidonnasta, jotka suoritetaan vasemmalle ja oikealle, vastustajan aseen päälle tai alle. Liechtenauer neuvoo hyökkäämään teräkontaktista yläpaljaisiin duplieren– ja alapaljaisiin mutieren-liikkeillä, ja Joachim Meyer (1570) antaa joukon erilaisia kuvioita, joilla hyökätä vastustajan paljaisiin. Heinrich von Günterode (1579) kääntää neljä paljasta latinaksi muodossa partes laesioni obnoxiae principales quatuor ‘neljä pääasiallista haavoittamiselle altista osaa’, joka on terminä paitsi kömpelö, myös hankala käyttää edes lyhennettynä, etenkin kuin pääsana on mitäänsanomaton pars.

Lecküchnerin duplieren vasemmalta vastustajan (oik.) yläpaljaaseen (Cgm. 582, fol. 11r).

Paulus Hector Mairin latinankielisessä tekstissä Blöße on käännetty suoraan sanalla nuditas. Esimerkiksi kelpaa alla oleva ote, joka on itse asiassa latinankielinen käännös Hans Lecküchnerin messer-opista (BSB Cod.icon. 393(1, fol. 126v):

Qvid ex crebris ictibus id est militia exercendum sit, contra quatuor pinnas, id est contra quatuor nuditates iam intelliges, quatuor intorsiones militia dicuntur, atque habitus ex mucrone formati contra nuditates quatuor.

Sodassa (militiakäytetään neljää vääntöä (quatuor intorsiones) neljää paljasta (quatuor nuditates) eli neljää sakaraa (quatuor pinnae) vastaan. Militia on saksankielisen termin Krieg käännösvastine ja viittaa tilanteeseen, jossa on päädytty teräkontaktiin. (Tilanteeseen tarjotaan edellä mainitut, Liechtenaueriltakin tutut liikkeet duplatio ja mutatio).

Huomio kiinnittyy ilmaisuun quatuor pinnae, joka on käsitteen quatuor nuditates synonyymi. Sana pinna on saksankielisen sanan Zinne käännösvastine, joka esiintyy paitsi Mairin saksankielisessä alkutekstissä (esim. Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 93, fol. 142v), myös Lecküchnerin molemmissa kirjoissa (Heidelberg, Universitätsbibliothek, Cod. Pal. 430, fol. 9r ja München, BSB, Cgm. 582, fol. 10r). Olen kääntänyt sanan Zinne yllä sanalla sakara, vaikka metaforana kyse lienee ennemminkin sakaramuurin sakaroiden välissä olevista ampuma-aukoista.

Lecküchnerin mutieren vastustajan alapaljaaseen (Cgm. 582, fol. 11v).

Sekä Krieg että Zinne liittyvät samaan tematiikkaan kuin Lecküchnerin opista tutut ylä- ja alavaroasentojen nimet Luginsland ja Bastei. Palaan tähän kiehtovaan aiheeseen toisella kertaa toivottaen lukijoille näissä merkeissä hyvää juhannusta.

(PS. Latinan pinna voidaan toki ymmärtää myös samaksi sanaksi kuin penna eli sulka, josta tulee mieleen siipi ja Jesajan kirjan kohta 11:12, jossa “maan neljästä äärestä” käytettävä heprean sana כָּנָף tarkoittaa sananmukaisesti siipeä, jota merkitsevällä sanalla se on myös käännetty Septuaginassa, ‘ἐκ τῶν τεσσάρων πτερύγων τῆς γῆς’, mutta tämä on sen verran kaukaa haettu yhteys, ettei sitä kannata edes mainita.)

Voiko kirjoista oppia?

Miekkailukirjallisuuden eräs topos on, että miekkailua ei voi oppia kirjoista. Tämä seikka mainitaan hieman paradoksaalisesti teoksissa, jotka kuitenkin mitä ilmeisimmin pyrkivät ainakin jossain määrin opettamaan miekkailua.  Toisinaan ajatus viedään niinkin pitkälle, että miekkailukirjallisuuden katsotaan ylipäänsä olevan turhaa. Asia on ymmärrettävä oikeastaan niin, että ihminen ei voi lukea miekkailukirjaa ja kuvitella sen jälkeen selviävänsä kaksintaistelusta tai ottelusta, vaikka onkin mahdollista lukea matematiikan oppikirja ja siirtyä sen jälkeen tekemään matemaattisia tehtäviä tai alkaa lukea Gallian sotaa luettuaan latinan alkeisoppikirjaa. Miekkailu- tai painikirja (tai missä tahansa muodossa saatu opetus) toimii siis ainoastaan varsinaisen fyysisen harjoittelun tukena.

‘Kunst ist sehr gut, Mehr Vbung thut. Starck vnd geradt, hilfft viel zur That. Erschrickstu gern, Kein fechten Lern.’ (Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 15, fol. 74rv.)

Asiaa voi lähestyä myös toisenlaisen esimerkin kautta. Esimerkiksi kieliopin säännöt tai historian vuosiluvut voi oppia kirjoista: voin kirjallisessa muodossa kertoa, että italian sanan punta monikko on punte tai että Aldo Nadin On Fencing ilmestyi vuonna 1943. Näissä tapauksissa mitään oleellista tietoa ei ole jätetty pois, mutta ruoanlaitosta mitään ymmärtämättömän olisi yhtä mahdotonta valmistaa wellingtoninpihviä pelkän reseptin perusteella kuin autokoululaisen oppia ajamaan istumatta auton rattiin.

(Tietysti kielioppiasiatkin opitaan “oikeasti” vasta käyttämällä niitä lukemisen, kirjoittamisen ja puhumisen yhteydessä, ja vuosilukujen – joita sivistysvihamieliset tahot yleensä pitävät turhana nippelitietona – merkityksen ymmärtää vasta suhteuttamalla niitä toisiinsa, esimerkiksi tässä tapauksessa Nadin elinvuosiin ja Antwerpenin kesäolympialaisten ajankohtaan. Ero käytännön taitojen oppimiseen on kuitenkin nähdäkseni selvä.)

On tietysti totta, että mikään ei periaatteessa estä kuvailemasta mitä tahansa miekkailutekniikkaa tai muuta käytännön prosessia vaikka kuinka yksityskohtaisesti. Esimerkiksi taikuutta käsittelevä kirjallisuus on toisinaan äärimmäisen yksityiskohtaista teknisissä kuvauksissaan, ja eräät taikurit – esimerkiksi Darwin Ortiz – pitävät kirjoja paljon parempina teknisinä lähteinä kuin videoita.

Historiallinen miekkailukirjallisuus käyttää nykyaikaisen kirjallisuuden tapaan sekä kuvia että tekstiä. Merkittäväksi ongelmaksi muodostuu se, että kuvittajat eivät välttämättä osaa piirtää, ja vaikka osaisivatkin, he eivät välttämättä piirrä oikeaa asiaa. Viimeksi mainitusta esimerkiksi käy Joachim Meyerin Gründtliche Beschreibung des Fechtens (Strasbourg 1570), jonka miekkaa käsittelevän osan sinänsä korkeatasoisessa puupiirroksessa F näkyvä hangetort on kuvattu liian taipunein käsin, kuten Meyer itse tekstissä toteaa (fol. 9r, sig. C). Silloinkin kuin kuvitus ja teksti ovat pedanttisen yksityiskohtaisia ja laadukkaasti tuotettuja, herää kysymys, vastaako sisältö varsinaista fyysistä todellisuutta: esimerkiksi Girard Thibault määrittelee teoksessaan Academie de l’espée (Leiden 1630) kaiken jalkatyön maahan piirretyn mysteerisen ympyrän (jonka säde on johdettu miekkailijan pituudesta) ja siihen liittyvien erilaisten janojen kautta, mutta on vaikea nähdä, missä menee raja varsinaisen toteutetun tekniikan ja esoteerisen geometrian välillä.

‘WJe du das Hangetort in das werck richten solt / lehret dich das Bild zur Rechten in obgedachter Figur / allein das darinnen die Arm nit gnugsam gestreckt hie anzeigt wirt /’

Mutta mitä merkitystä edellä sanotulla on miekkailu- ja painikirjallisuuden tutkimuksen kannalta? Kamppailu-, urheilu- tai liikuntahistoriallisen tutkimuksen osalta on asia tietysti selvä, sillä kirjallisten lähteiden kuvailemat fyysiset liikkeet ovat tutkimuksen varsinainen lähdeaineisto. Kielen ja kirjallisuuden tutkimuskaan ei voi sivuuttaa “itse asiaa”, sillä kielellisten keinojen ymmärtäminen edellyttää niiden suhteen itse asiaan ymmärtämistä, joka puolestaan edellyttää ymmärrystä itse asiasta. Ymmärrys itse asiasta saavutetaan puolestaan tulkitsemalla tekstiä, joten tutkijan on välttämättä ymmärrettävä sitä eli voitava “oppia” siitä jotakin. Tutkijan menetelmät ovat luonnollisesti huomattavan erilaisia kuin (historiallisen) lukijan, joka lukee teosta oppiakseen jotain uutta miekkailusta tai painista.

Liikkeen tutkimisen osalta omien kokemusten reflektointi tuo mukanaan anekdotaalisen evidenssin ongelmat, mutta kokeelliset järjestelytkin ovat sinänsä mahdollisia. Tilanne on paljon helpompi vaikkapa muinaisten latinan kielioppien tutkijalla, joka voi suhteellisen vaivatta suhteuttaa kieliopillisen kuvauksen kieliopin todellisuuteen.