Fioren malleista

Fiore dei Liberi (floruit n. 1410) kirjoittaa teoksensa esipuheessa osaavansa lukea, kirjoittaa ja piirtää, omistavansa kamppailukirjoja ja opiskelleensa kamppailuoppia yli neljäkymmentä vuotta (‘…ché io Fiore sapiando leçere e scrivere e disegnare e habiando libri in quest’ arte et in ley ó studiado ben XL anni o più’, Getty Museumin käsikirjoitus, ed. Malipiero 427, 76–78).

Tämän perusteella on helppo ajatella, että hänen kuvitetut miekkailukirjansa olisivat hänen tuotantoaan alusta loppuun: hän itse on opin lähde sekä kuvien ja niihin liittyvien selitysten laatija. Hän kuitenkin myös mainitsee omistaneensa kirjoja aiheesta, joita hän pitää välttämättöminä hyville oppilaille, opettajista puhumattakaan (Pisani-Dossi-käsikirjoitus, ed. Novati 194, 15–17): koska ars longa, vita brevis, ei ole mahdollista muistaa kaikkea oppiin liittyviä asioita ilman kirjoja (Malipiero 427, 73–75).

Kyseessä on toki hänen oman kirjansa “myyntipuhe”, mutta toisaalta hän myy myös itseään sillä, että hän omistaa kirjoja, joita hän on eittämättä hyödyntänyt. Onko siis mahdollista sanoa jotain Fioren käyttämistä kirjallista esikuvista tai suoranaisista malleista?

Kuvittaja työssään. Pal. lat. 1888, f. 2r.

Fiore viittaa Pisani-Dossi-käsikirjoituksen (ed. Novati) esipuheessa teokseensa “glossana” eli selityksenä , jonka hän on tehnyt kaiken tietämyksensä avulla (Novati 194, 5–6, 19–22). Hän sanoo saman vielä uudelleen mainiten kuvitetun kirjan, jonka kuvien yläpuolelle kyseiset glossat ja otsikot menevät (Novati 195, 19–22):

la qual supradita glosa è fata cum tuto lo nostro sauer sopra uno libro isturiado de figure depento sopra lo qualle andarano aqueste glose e rubriche de numero in numero.

Hän myös sanoo, että sekä glossa että kuvitettu kirja on tehty Niccolòn, Ferraran markiisin pyynnöstä (Novati 195, 26–30):

e sopra ogni çogho la sua glosa, la qual sopradicta glosa e anchora lo libro istoriado de figure dipento è fato a-ppeticione de lo Illustro et Excelso Meser Nicholò Signor Marchese de la cità de ferara e de la cità de modena e de parma e de reço citade. in la qual glosa parlaremo cum tuto nostro sauer.

Fiore näyttäisi siis selvästi pitävän erillään kuvat ja niiden selitykset. Tämä on luontevaa siinäkin mielessä, että samoille kuville on säilyneissäkin käsikirjoituksissa kahdet eri kuvatekstit: Pisani-Dossi- ja Pariisin-käsikirjoituksien toisiaan vastaavat italian- ja latinankieliset runosäkeet sekä Morgan Libraryn ja Getty Museumin käsikirjoitusten yksityiskohtaisemmat proosamuotoiset selitykset. Kuvien järjestys ja hahmojen roolien merkinnät kruunuin ja sukkanauhoin poikkeavat myös jonkin verran, mutta kuvia voidaan pitää selvästi tekstiä pysyvämpänä elementtinä.

New Yorkin Morgan Libraryn käsikirjoituksessa (f. 2r) Fiore erikseen hehkuttaa juuri selityksiään, jotka ovat tässä versiossa Pisani-Dossia laajemmassa ja hyödyllisemmässä muodossa:

E per questo modo porite vedere tuta l’arte de armizar in questo libro che non se pora falar niente tanto dirano bene le glose sopra le figure dipinte.

‘Ja tällä tavalla voitte nähdä koko asetaistelun opin tässä kirjassa, joka ei voi mitenkään mennä pieleen, niin hyvin puhuvat glossat kuvien yläpuolella.’ Fiore tuntuu korostavan enemmän omaa panostaan eli kuvien selityksiä ja niiden merkintätapaa ja järjestelyä kuin itse kuvia sinänsä.

‘cum lo bastone e cum la daga’, Los Angeles, J. Paul Getty Museum, Ms. Ludwig XV 13, f. 31r.

Malliolettaman puolesta puhuu myös esimerkiksi sauvan ja tikarin kanssa hyökkäykseen valmistautuva mestari (Malipiero §197, ks. kuva yllä), joka Fioren glossan mukaan siirtyy kuvassa näkyvästä asennosta oikealle (‘quasi in tutta porta di fero’) ottaakseen vastaan hyökkäyksen. Miksei mestari ole kuvassa siinä varoasennossa (tutta porta di fero), jossa hänen on tarkoitus ottaa hyökkäys vastaan? Ilmeisesti Fioren käytössä ollut kuva ei ole kuvannut hänen mielestään parasta mahdollista asentoa, ja hän on päätynyt ratkaisemaan asian tekstissä.

Toinen kiinnostava seikka on se, että Fiore ei käsittele miekkaa ja kupurakilpeä ja mainitsee tämän erikseen yhden käden miekan yhteydessä (Novati 195, 47–48):

Poy trouariti uno magistro contra iii scolari che fa el zogho de la spada d’una mane sença bucolero.

Sen mainitseminen, että kyseinen mestari käyttää yhden käden miekkaa (vai miekkaa yhdellä kädellä) ilman kupurakilpeä edellyttää tietysti ajatusta miekan käytöstä kupurakilven kanssa. Fiore voi toki erikseen alleviivata kilven puutetta siksi, että kyseessä on ollut suosittu harrastus ja siten odotettava aseyhdistelmä, mutta vähintään yhtä hyvin motivaatio mainita asiasta on voinut syntyä siitä, että hänen aineistossaan on ollut myös materiaalia “con bucolero”, jonka hän on jättänyt käyttämättä.

Fiore ei erikseen mainitse harrastaneensa kupurakilpimiekkailua, mutta toisaalta hän ei muutenkaan luettele kaikkia teoksesta löytyviä aseita (ks. Novati 193, 10). Toisessa kohdassa Fiore erikseen toteaa jättäneensä pois epäselvät jutut ja käsittelevänsä vain sellaisia, jotka hän on itse nähnyt ja kokeillut tai keksinyt (Novati 194, 27–30):

Nec quisquis in volumine presenti falssam rem aut errorem non permisctum credat opositum; quoniam ambigua resecando, sollummodo uisa et a me probata et inuenta describuntur.

Videre voi viitata todelliseen näkemiseen tai lukemiseen; vastaavasti invenire voi viitata siihen, että Fiore on itse keksinyt kyseisen tempun, tai lukenut siitä. Fiore kuitenkin viitannee tässä samaan kuin jälkimmäisessä esipuheessa puhuessaan keksimistään (‘cosse trouade da noy’, 194, 12, ks. alempana) erotuksena muilta oppimistaan tempuista. Probare on jotain, minkä Fiore mainitsee myös toisaalla, sekä välimiekanriistosta (‘che mille volte l’à fatto Fior Furlano’ (Malipiero §192 Cod. Mrg) että ylämiekanriistosta (‘Che mille uolte e più l’à fato Fior furlano’, Pisani-Dossi 25 A, ‘Quem multis uicibus ego Florius ipse probaui’, Pariisi BNF ms. lat. 11269, f. 29r). Se, että Fiore on itse kokeillut jotain on siis selvästi erikseen mainitsemisen arvoista eikä selviö puhuttaessa kamppailutempuista.

Muodoltaan Fioren teos on kuvakirja. Samalta ajalta on säilynyt muitakin kuva- eli mallikirjoja, jotka sisältävät sekalaisia kuva-aiheita. Yksi tällainen on New York, Pierpont Morgan Library, II 2-25, joka on ajoitettu vuoden 1370 tienoille:

New York, Pierpont Morgan Library, II 2-25, f. 3r.

Vaikka kirja sisältää myös kamppailullisia kuva-aiheita, kamppailullisesti ja erityisesti Fioren kannalta relevantimpi tapaus on Itävallan kansalliskirjaston koodeksi 5278, joka on ajoitettu 1420-luvulle. Kirja sisältää Konrad Kyeserin Bellifortis-teoksen (1r–173v), jota seuraa joukko kamppailukuvia ilman tekstiä (174r–203r). Rainer Leng (KdiH 38.9.12) katsoo jälkimmäisen osan perustuvan Fioren teokseen. Yhteys on ilmeinen, mistä esimerkkinä alla olevat kuvasarjat:

Francesco Novati (ed.), Flos Duellatorum (1902), 22 A.

ÖNB, cod. 5278, f. 198r.

(Fiorella alkuasetelman näyttävät hahmot on merkitty kruunulla, jatkoliikkeiden suorittajilla on kultaiset sukkanauhat. Tämä on hyvä lisä tuomaan järjestystä kuvamateriaaliin.)

Wienin-koodeksi sisältää kuitenkin paljon sellaista, mitä Fioren teoksesta ei löydy. On tietysti mahdollista, että se on koottu useammasta lähteestä, tai että osa kuvista on omaperäistä tuotantoa. Fioren kanssa yhteisten aiheiden osalta Fiorelta puuttuvat kuvat näyttävät ainakin satunnaisesti tarkasteltuina sellaisilta, jotka saattavat kuulua Fioren poisjättämään ambigua-tyyppiin, mutta kuvat olisi käytävä järjestelmällisesti läpi asian arvioimiseksi. Metodologisessa mielessä postuloituun arkkityyppiin voidaan tietysti palauttaa vain ne kuvat, jotka löytyvät sekä Fiorelta että Wienin-koodeksista, oli kyseessä todellisuudessa sitten Fioren teoksen tuntematon tai tunnettu laitos tai molempien (esikuvien) yhteinen lähde.

Edellä mainitulle Wienin-koodeksille sukua on myös Ludwig von Eyb Nuoremman kirja 1500-luvun alusta, joka löytyy Erlangenin yliopistonkirjastosta signumilla B 26 (KdiH 38.9.4). Kirja sisältää materiaalia, joka löytyy Wienin-koodeksista muttei Fiorelta ja toisinpäin, sekä sellaista materiaalia, jota ei löydy kummastakaan, muun muassa kupurakilpikuvia. Kiinnostavaa kyllä, kuviin liittyy omaperäisiä selitystekstejä, mikä vaikuttaisi olevan esimerkki vastaavasta käytännöstä kuin Fiorella. Kyeser-aiheet ovat sekaisin muun materiaalin kanssa. Mainittakoon myös toinen, Itävallan kansalliskirjastosta löytyvä kirja, koodeksi 10799 vuodelta 1623, joka sisältää samaa materiaalia kuin kaksi edellä mainittua sekä omaa uniikkia aineistoaan, muttei kuitenkaan mitään sellaista, joka löytyisi Fiorelta muttei Eybilta tai vanhemmasta Wienin-koodeksista.

Konrad Kyeserin Bellifortis, joka siis myös on kuvakirja, on päätynyt samoihin kansiin kamppailukirjallisen materiaalin kanssa myös toisaalla. Ilmeinen esimerkki on Talhofferin Kööpenhaminan-koodeksi (Det Kongelige Bibliotek, Thott 290 2º), mutta mainittakoon myös Itävallan kansalliskirjaston koodeksi 3062 (KdiH 39.4.19), jossa on muutama kamppailullinen kuva (f. 27r–28r), sekä Vatikaanin kirjaston pal. Lat. 1888 (KdiH 39.4.15), jonka alkupuolella oleva kuvakatalogi erilaisista ihmeellisistä asioista sisältää asetelmia lähes kaikista Fioren aselajeista ja vähän muutakin, muun muassa miehen ja naisen välisen kaksintaistelun (f. 77v89v).

Kirjojen lisäksi Fiore viittaa esipuheessaan ihmisiin, joilta on saanut oppia. Hänen väittää selitystensä sisältävän kaiken, mitä hän on oppinut erinäisiltä tahoilta eri provinsseissa tai mitä hän on keksinyt itse (Novati 194, 9–12):

E questa presente glosa reciterà tuto nostro sauer e nostra intencione de tuto quello che noy auemo ueçudo de multi magistri e scholari e armeçaduri e duchi principi marchesi conti chaualieri e schuderi e de altri innumerabilli homeni de diuersse prouincie e anchora cosse trouade da noy

Hän viittaa ylhäisiin opettajiinsa myös latinankielisessä esipuheessa ja mainitsee yhden heistä nimeltä (193, 9–15):

huius artis ingenia […] quorum omnium deo dante plenariam notitiam sum adeptus expertorum magistrorum exemplis multifariis et doctrina ytalicorum ac alamanorum Et maxime a Magistro Johane dicto suueno, qui fuit scholaris magistri Nicholai de toblem mexinensis diocesis, ac etiam a pluribus principibus ducibus marchionibus et comitibus et ab aliis innumerabilibus et diuerssis locis et prouinciis. (193, 9–15)

‘Saavutin, Jumalan suodessa, kaikista tämän opin taidoista kokonaisvaltaisen käsityksen oppineiden mestareiden monenlaisista malleista sekä italialaisten ja saksalaisten opetuksesta, ja varsinkin mestari Johannes Swenukselta, joka oli M:n hiippakunnan mestari Nicholaus de Toblemin oppilas, sekä myös monilta ruhtinailta, herttuoilta, markiiseilta, kreiveiltä ja lukemattomilta muilta monissa eri paikoissa ja provinsseissa.’

Oleellista tässä kohden on, että Fiore mainitsee erikseen saamansa opetuksen (doctrina) ja mallit (exempla), mikä viitannee hänen omistamaansa kirjallisuuteen.

Lopuksi vielä muutama sana mainitusta Fioren opettajasta. Nimeltä mainitaan siis Johannes Swenus, jonka opettaja oli Nicholaus de Toblem. Francesco Novati lukee nämä italiaksi muodossa ‘ma[e]stro detto Suveno’ ja ‘maestro Niccolò di Toblem, della diocesi di Metz’ (s. 22). Jos Mexinensis viittaa Metziin, Toblem on eittämättä Tomblaine.

Sydney Anglo viittaa Nicolauksen oppilaaseen nimityksellä “Johann the Swabian”. Švaabilaistulkinta edellyttää lukutapaa suueuo tekstissä olevan suueno sijaan. Kirjaimet n ja u menevät helposti sekaisin, joten tämä ei olisi mitenkään mahdotonta. Poikkeaminen käsikirjoituksen lukutavasta vaatii kuitenkin aina perusteen. Yksi sellainen voisi olla se, että Swenus olisi vähintäänkin epätavallinen: se voisi olla vaihtoehtoinen kirjoitusasu skandinaaviselle nimelle Sven, joka esiintyy latinaksi lähinnä muodossa Suenus tai Sueno (Sweno), myös muodossa Sweynus. (Tanskalaista muotoa Svend muistuttava nimi Swendo pohjautunee paikannimeen Schwend(t).) Nimestä Sweuus löytyy lukuisia esimerkkejä, muun muassa Voraun priori Johannes Sweuus, joka löytyy dMGH:n hakutoiminnolla lausekkeella “Swenus” – hyvä esimerkki siitä, miten u ja n voivat sekoittua myös nykyaikaisessa tekstintunnistuksessa!

Keisari Maksimilianin muistiinpanoista

Itävallan kansalliskirjaston kokoelmista löytyy signumilla Cod. 2900 keisarillisen sihteerin Marx Treytzsaurweinin kirjoittama kirja otsikolla Kaisers Maximilians etc. Gedennckpüechel eli keisari Maksimilian I:n (1459–1519) muistikirja. Sisältö on julkaistu Joseph Chmelin teoksessa Die Handschriften der K. K. Hofbibliothek in Wien (2. nide, Wien 1841, s. 458–464).

Kolmannelta lehdeltä löytyy otsikko ‘Vermerckt die gefechtstuck, so die Kay. Mt. selbs angeben hat. Mit geschrifft vnd gemäl in ain puech zu bringen’. Hänen majesteettinsa itse on siis määrittänyt joukon taistelutemppuja, joista on ollut tarkoitus laatia kirja kuvin ja tekstein. Luettelo sisältää seuraavat temput:

Oberhaw Der Wexlhaw
Der Vnderhaw Der Zwirchhaw
Der Schilcher Der Duplschilher
Der Zwirchschilcher Der Durchwexlschilher
Der Wagstraich Der Wagvbersturtz
Der Knopfstoß Der Knopfstraich
Der Knopfdurchwexl Der Knopfschuß im kempfen
Der Freystich Der Zwifelstich
Der Dachhaw Der Duplhaw
Das Ortschiessen Der Vmblaufend Zwirchstraich
Der Oberslingenswanck Der swencklswanck
Der Oberstraich Der Zwirchstraich
Der Schynstraich Der Nasenstoß
Der Puckler Das vnderlaufen
Das Plenden Das abwennden
Das Tärtschl Der stoß mit dem Tärtschl auf die handt
Die abwendung des swerts Der straich auf den lyncken arm
Der stoß auf das antlitz Der straich auf den kopf
Der stoß auf das schynpain Der Orenstraich

Luettelo löytyy myös toisesta Treytzsaurweinin muistikirjasta (ÖNB, cod. 2835, f. 40rv), jossa ainoat erot ovat, että otsikosta puuttuu maininta kirjasuunnitelmasta ja että Dachhawn vieressä on Dupldachhaw eikä Duplhaw. Peter Lambeck kuvailee luetteloa sanoilla ‘Imp. Maximiliani I inventa quaedam artis gladiatoriae’ (‘keisari Maksimilian I:n keksimä eräänlainen miekkailuoppi’, ks. Commentariorum de augustissima bibliotheca Caesarea Vindobonensi liber II, Wien 1669, s. 970).

Luettelon kohdat ovat kahdessa palstassa, ja niiden välissä on vaakasuora viiva. Vaikuttaisi siltä, että viivan funktio ei ole vain täyttää tyhjää tilaa, vaan että samalla rivillä olevat asiat liittyvät toisiinsa. Mahdollisesti ne on ollut tarkoitus kuvata samassa kuvassa. Mieleen tulee esimerkiksi Talhofferin Münchenin-koodeksin ensimmäisellä sivulla nähtävät Oberhöw ja Vnderhow. Toisaalta ensimmäisen palstan loppupuolelta löytyvät Puckler ja Tärtschl ovat kilpityyppien eivätkä minkään liikkeen nimityksiä (I.33:ssa tietysti kupurakilpeä tarkoittava halbschilt esiintyy jonkinlaisen liikkeen nimenä). Otsikon gefechtstuck voi siis viitata joko näihin kahden asian yhdistelmiin, jotka voivat kuvata liikkeiden ja vastaliikkeiden yhdistelmiä, tai yksittäisiin asioihin.

Kamppailukirjaa Maksimilian ei kuitenkaan saanut näiden muistiinpanojen pohjalta tuotetuksi. Mikäli Albrecht Dürerin tai hänen työpajansa tuottama Ὁπλοδιδασκαλία sive armorum tractandorum meditatio (‘Hoplodidaskalia eli aseiden käytön harjoittelu’; Wien, Albertina, 26232) on tuotettu keisarin toimeksiannosta, sen sisältö on joka tapauksessa pitkälti kopioitu Baumannin (UB Augsburg, Oettingen-Wallersteinsche Bibliothek, Cod.I.6.4.2) ja ns. Glasgow’n-koodeksista (Glasgow Museum, E.1939.65.341). British Librarysta löytyvät Dürerin luonnokset vuodelta 1512 koskevat nekin varoasentojen ja niitä vastaan tehtävien lyöntien yhdistelmiä (versetzen), joita ei yllä olevasta listasta löydy (BL, Add 5229, f. 67v & 69r).

Freydal. Wien, KHM, KK5073.

Friedrich Dörnhöffer siteeraa Hoplodidaskaliaa käsittelevässä artikkelissaan (‘Albrecht Dürers Fechtbuch’, Jahrbuch der kunsthistorischen Sammlungen des allerhöchsten Kaiserhauses 27 [1907], 2. osa) yllä olevaa luetteloa (s. xviii, lukien tosin tärschl eikä tärtschl ja abwehren eikä abwennden). Samassa yhteydessä hän viittaa Quirin von Leitnerin Freydal-editiossaan mainitsemaan näkemykseen, että kyseessä olisi luettelo Freydalia varten suunnitelluista jalkataistelukuvista. Dörnhöffer kuitenkin arvioi tämän Josef Schmied-Kowarzikin asiantuntemukseen nojaten mahdottomaksi, sillä sanasto liittyy paljasmiekkailuun eikä haarniskamiekkailuun.

Kuten yllä olevasta kuvastakin näkyy, haarniskassa ei Maksimilianin aikaan harrastettu pelkästään varsinaista haarniskamiekkailua eli vastustajan haarniskan aukkoihin pistämistä puolimiekkaotteella. Haarniska voi myös toimia suojavarusteena itse kamppailun noudatellessa ennemmin paljasmiekkailun logiikkaa. Vaikka kamppailu jalan ja ratsain saikin turnajaisissa spektaakkelinomaisia piirteitä, harrasti Maksimilian ilmeisesti myös vakavamman kamppailutaidon ylläpitoa.

Edellä mainitusta toisesta muistikirjasta löytyy Treytzsaurweinin Maksimilianin sanelusta kirjoittama suunnitelma kuvasarjasta, jonka aiheena ovat keisarin saavutukset kuvattuna voittokulkueena. Osana kulkuetta miekkailumestari Hanns Hollywars kantaa kylttiä, jossa lukee riimitelty teksti, jonka mukaan hän on tuonut jalon miekkailutaidon keisarilliseen hoviin keisarin avauksen (?) mukaan (ÖNB, cod. 2835, f. 10v–11v). Kylttiin päätynyt teksti (jonka osalta nojaudun Franz Schestagin artikkeliin ‘Kaiser Maximilian I. Triumph’, JBkSaK 1 [1883], 154–181) kuuluu seuraavasti:

Das frölich Ritterlich gefecht
hab Ich gemehrt, wie Ir dann secht,
in aller Ritterlicher Wehr
allain nach Kaiserlichen ger
nach Zettels art wie sichs gebürt
darin den rechten grundt man spürt.

‘Iloista ritarillista taistelua / olen edistänyt, kuten näette, / kaikilla ritarillisilla aseilla / yksin keisarin tahdon mukaan / lapun tavan mukaan, niin kuin kuuluu, / sieltä löytää oikean perustan.’ Hollywarsin, joka siis on tässä kirjaimellisesti auctor artis, perässä marssisivat viiden hengen ryhmissä seppelöidyt henkilöt, jotka kantavat sotavarstoja, sauvoja, peitsiä, hilpareita, sotavasaroita, kupurakilpiä ja pistomiekkoja, tarsseja ja messereitä, pavese-kilpiä ja unkarilaisia nuijia, ja kahden käden miekkoja huotrissa olkapäillään. Lopullisessa versiossa myös viimeksi mainitut miekat ovat paljastettuina, ja sotavasaroiden sijaan nähdään villisikakeihäitä. Kokonaisuutena Maksimilianin saavutuksia esittelevän kulkuekuvaelman on tietysti tarkoitus yhdistää hänet pyhänä Rooman keisarina muinaiseen Rooman valtakuntaan triumfeineen.

Voidaan melkoisella varmuudella otaksua, että Maksimilianilla on ollut käytössään kirjallisia (Zettel!) ja kuvallisia lähteitä, joita on ollut tarkoitus hyödyntää suunnitelman tasolle jääneessä kirjaprojektissa. Samaa kuvavarantoa on hyvinkin voitu hyödyntää myös muissa hankkeissa siltä osin, kuin niissä on tarvittu kamppailullista kuvamateriaalia. On siis perusteltua kysyä, löytyykö Maksimilianin löyhästi omaelämäkerrallisista teoksista kamppailukuvia, jotka olisivat yhdistettävissä muistikirjan luettelossa tarkoitettuihin.

Weisskunigin (ÖNB, cod. 3033; myös JBkSaK 6 [1888] s. 99–105 ) kamppailukuvat ovat jokseenkin kamppailukirjamaisia, mutteivät osu yhteen listan kanssa. Theuerdankin kuvituksissa taas nähdään villisianmetsästystä, miekan vetäminen tupesta, alapisto vastustajan visiiriin, ja poseeraus voittajana jalan; ratsain nähdään vaikeasti hahmottuvaa ratsumiekkailua useampaa vastustajaa vastaan, pisto miekalla rintapanssarin läpi ja täysosuma peitsellä. Pisto visiiriin on tietysti periaatteessa stoß auf das antlitz, mutta muuta vastaavuutta ei kuvista listan kanssa löydy.

Freydal on tunnetusti täynnä kamppailua. Kuvamateriaali löytyy Kunsthistorisches Museumista (KK 5073) erillisestä turnajaiskirjasta. Siinäkään olevia kuvia ei voi helposti yhdistää listaan, mutta nostan esille yhden tapauksen, joka on omalla tavallaan kiinnostava ja toimii myös esimerkkinä listalla esiintyvien ilmaisujen tulkinnan ongelmista.

Listan loppupuolella samalta riviltä löytyvät der Puckler ja vnderlaufen. Jos kyseessä on samassa kuvassa ja tilanteessa esiintyvien hahmojen muodostama kokonaisuus, voitaneen olettaa, että vastustajalla on kupurakilpi, jota vastaan suorittaja tekee liikkeen nimeltä underlaufen. Lähin verrokki tälle on überlaufen, joka merkitsee liechtenaueriaanisissa glossissa jalkaa tavoittelevan vastustajan lyömistä päähän. Lecküchner (k. 1482) käyttää sitä sekä tässä merkityksessä että vastustajan aseen hallintaan ottamisesta menemällä kahvalla (tai aseetta: München, BSB, Cgm 582, f. 136r) vastustajan käden yli ulkokautta. Voisiko underlaufen viitata sitten vastustajan aseen hallintaan alakautta? Ainakin kilvenriisto kupurakilven yhteydessä löytyy niin I.33:sta (f. 16v), Andreas Liegnitzeriltä kuin Paulus Kaliltakin, joista kaksi jälkimmäistä tarttuvat kiinni kilven alta. Kuva riiston alkuasetelmasta löytyy Freydalista:

Freydal. Wien, KHM, KK5073, f. 198.

Voisiko tämä olla underlaufen vastustajan Puckleria vastaan? Kuten sanottu, listan rivit eivät välttämättä muodosta yhteenkuuluvia pareja. Tätä silmällä pitäen mainittakoon vielä, että Der Knopfschuß im kempfen eli taistelussa (= haarniskassa, vrt. Kampffecthen) tehtävä ponnen heittäminen tekisi mieli yhdistää ns. Gladiatoria-kuvasarjassa esiintyvään temppuun, jossa ponsi kierretään (!) irti ja kirjaimellisesti heitetään kohti vastustajaa (ks. kuva alla).

Wien, KHM, KK5013, f. 6r.

Tämän tempun on vaikea kuvitella liittyvän samalla rivillä mainittuun puolenvaihtoon ponnella (knopfdurchwexl). Wienin-koodeksin provenienssia ei tunneta ennen vuotta 1570.

Sinänsä listalta voisi nostaa esille lukuisia huomioita koskien muualta tunnettuja vastaavia nimityksiä, mutta siitä lisää jossain toisessa yhteydessä.

Kun kuva on pielessä

Kuvan ja tekstin suhde on eräs kiinnostavimpia seikkoja kuvitetuissa kamppailukirjoissa. Tämä suhde kertoo paitsi teoksen synnystä, myös siitä, missä määrin kuvituksen yksityiskohtia kannattaa noudattaa yritettäessä jäljitellä niiden esittämiä liikkeitä.

Leeds, RA, I.33 fol. 23r.

I.33:sta löytyy alla oleva kohta, jossa kuvatekstin kirjoittaja kommentoi kuvittajan tekemää virhettä (23r, ks. kuva yllä):

Et nota quod non est plus depictum de illa frusto quam ille due ymagines quod fuit vicium pictoris.

‘Ja huomaa, että tästä kappaleesta ei ole kuvattuna enempää kuin alla olevat kaksi hahmoa, mikä oli kuvittajan vika.’ Yksikuvaiset kappaleet ovat teoksessa harvinaisia. (Kappaleen alku on merkitty ristinmerkillä.) Langortia käsittelevässä osiossa (lehdet 17v–23r) kappaleet toki alkavat kaikki teräkontaktista (mukaan lukien vidilpoge, 22r–23r), koska langort on kaikkien liikkeiden loppupiste; on siis luontevaa, että langortia koskevat kappaleet hyppäävät varoasento- ja plaga-vaiheen yli. Yllä käsitellyssä kohdassa ei ole kuitenkaan aivan selvää, millaisesta teräkontaktista on kyse, sillä kuvassa nähdään vain kappaleen päättävä osuma vatsaan (‘super ventrem’). Terien risteämiskohta on näemmä korjattu kuvassa niin, että papin miekka on oppilaan miekan päällä.

Talhofferin vuodelle 1462 päivätyssä koodeksissa on muutama vastaava kohta, joissa kuvateksti kommentoi kuvissa olevia virheitä. Yksi liittyy alla olevaan kuvaan, jossa otellaan švaabilaisen lain mukaisesti kilvellä ja miekalla:

München, BSB, cod. icon. 394a fol. 76r.

Tekstin mukaan vasemmanpuoleinen kamppailija on halunnut kääntää kilpensä ylös (‘Der hatt wöllen den schilt oben hinyn wünden’), kuvan perusteella vasemmalle puolelleen. Tätä liikettä vastaan toimivan oikeanpuoleisen kamppailijan kilven ja miekan asento eivät kuitenkaan vaikuta yhteensopivilta: kilpi osoittaa vastakkaiseen suuntaan (tai kohti vastustajaa), ja pisto tapahtuu sen yli. On vaikea hahmottaa, miten kilven on tarkoitus vaikuttaa sitomalla tai suojaamalla. Vastaus piilee kuvatekstissä, joka poikkeaa tavanomaisesta, yksittäisten hahmojen toimintaa kolmannessa persoonassa kuvailevasta muodosta todeten, että ‘kilven pitäisi näkyä sisäpuolelta ja piston olisi pitänyt tapahtua ristiin’ (‘Den schilt solt Man ynen Sehen vnd der stich geschrenck solt Sin gescheen’). Esimerkkinä tällaisesta asettelusta alla oleva yksityiskohta lehdeltä 67r:

BSB, cod. icon. 394a, fol. 67r.

Tällöin kilven vaikutus kohdistuisi vastustajan kilpeen (ja oletettavasti sen kahvaa myöten pidettävään, kuvassa näkymättömään miekkaan), mahdollistaen piston vapaana olevaa linjaa pitkin eli ristiin oman kilpikäden yli. Miekan ja kilven ääriviivat ovat sen verran lähellä toisiaan molemmissa asennoissa, että virhe on saattanut syntyä huolimattomasta luonnoksesta.

Kaksintaistelua švaabilaiseen tapaan kilvellä ja miekalla kuvataan myös kahdessa muussa Talhoffer-käsikirjoituksessa, mutta ne ovat tältä osin suppeampia eivätkä sisällä verrokkikuvaa. (En löytänyt vastaavaa tilannetta myöskään Baumannin koodeksista tai Gladiatoriasta).

Samankaltaista käsien ristimistä esiintyy myös I.33:ssa, jossa sisälinjaan kohdistuvat sidonnat tehdään ristiin oman kilpikäden yli, otaksuttavasti mahdollistamaan miekan vapaa käyttö sidontaa seuraavan kilpilyönnin (schiltslag, käytännössä sidonta kilvellä) jälkeen.

RA, I.33 fol. 9v.

Yllä olevassa kuvassa pappi (oikealla) on sitonut oppilaan vasemmalle. Vaikka terät näyttävät osoittavat jyrkästi alaspäin, on kyse todennäköisesti perspektiivistä, jonka avulla voidaan helpommin kuvata, kumman terä on sidottu.

Edellä käsitellyt kohdat osoittavat yksiselitteisesti, että kyse on kuvien sisältöä selventävistä kuvateksteistä eikä siitä, että kuvien funktio olisi selventää tekstiä, mitä tyyppiä edustaa esimerkiksi Lecküchnerin Münchenin-käsikirjoitus. Tämä ero tekstin ja kuvan funktiossa on eräs keskeinen piirre, joka on huomioitava kuvitettuja kamppailukirjoja tutkittaessa.

Kansalliskirjaston erikoiskokoelmista

Edellisen innoittamana kirjoitan vielä muutaman sanan Kansalliskirjaston aarteista. Erikoiskokoelmista löytyy yhteensä viisi miekkailuopasta, neljä painettua ja yksi käsikirjoitus, sekä yksi aiheeseen liittyvä painettu ja käsin väritetty historiateos. Käsittelen näitä kronologisessa järjestyksessä.

Ensimmäinen on käsin kirjoitettu Eigentliche beschreibung des fechtens ihm Einfachen Rappir (signum Eö.V.36). Kannessa on nimikirjaimet RVG ja vuosiluku 1619. Kirja kuuluu samaan Salvator Fabris -pohjaiseen rapiiritraditioon kuin Heußlerin ja Schöfferin teokset. Tarkempi kuvaus löytyy Bibliophiloksen numerosta 2/2018.

Vanhin painetuista kirjoista on 1693 Tukholmassa ilmestynyt Palæstra Svecana, eller den adelige Fächtare-Konsten. Teoksen ensimmäinein osa käsittelee miekkailun perusperiaatteita ja -käsitteitä; toinen osa sisältää 181 oppituntia (lectioner) oikeakätiselle miekkailijalle, ja kolmas osa käsittelee oikeakätisen ottelua vasenkätistä vastaan (ja toisin päin) 114 oppitunnissa. Toinen osa on kuvitettu kuparikaiverruksilla, joita pitäisi olla 24, mutta ainakin Kansalliskirjaston kappaleesta puuttuvat kuvat 2 ja 3.

Palæstra Svecana, kuva 14.

Seuraava on Leipzigissa vuonna 1713 ilmestynyt Italiänsche Fecht Kunst (signum 838.11.15). Kyseessä on Salvatore Fabrisin 1606 ilmestyneen teoksen toisen, Johann Joachim Hynitzschin 1677 ilmestyneen saksankielisen käännöksen toinen painos. Käännöksestä puuttuvat rapiiria ja tikaria sekä viittaa käsittelevät osiot, mitä kääntäjä pyytää anteeksi sivulla 130. Esipuheessaan Hynitzsch viittaa Schöfferin sekä tämän oppilaan Heußlerin kirjoihin, joista sanottu sopii yhtä hyvin yllä mainittuun käsikirjoitukseen Eö.V.36: vaikka tarkoitus on ollut hyvä, kyseessä on vain läjä väärässä järjestyksessä esitettyjä oppitunteja, eikä perusperiaatteita kuten Misur ja Tempo selitetä lainkaan.

Hieman myöhäisempää miekkailukulttuuria edustaa P. J. F. Girardin vuonna 1736 Pariisissa ilmestynyt Nouveau traité de la perfection sur le fait des armes (signum R.838.V.13). Tämä ranskankielinen teos käsittelee pukumiekkaa selostaen tavanomaisen kaksintaisteluasetelman lisäksi eräitä erikoistilanteita kuten toiminnan muiden kansallisuuksien lähes karikatyyreinä esitettyjä varoasentoja sekä piikkiä, hilparia ja pistintä vastaan. Loppupuolella on sotilaallisempaa sulkeisjärjestysmateriaalia.

Toiminta espanjalaista (oik.) vastaan Girardin mukaan (kuva 62).

Esipuheen lopussa on huomautus lukijalle, jonka mukaan jokainen kappale on tekijän omakätisesti signeeraama, mutta Kansalliskirjaston kappaleesta signeeraus jostain syystä puuttuu (ks. kuva).

Kansalliskirjaston kappale yllä, Ranskan kansalliskirjaston kappale alla.

Girardin kirjan toinen painos vuodelta 1740 löytyy Monrepos-kokoelmasta (3450a). Tämä eroaa edellisestä vain frontespiisin, nimiösivun ja lopusta puuttuvan painolupasivun osalta.

Viimeisenä mainittakoon vuonna 1842 ilmestynyt Der Rittersaal: eine Geschichte des Ritterthums, seine Entstehens und Fortgangs, seiner Gebräuche und Sitten (signum F.56-1365). Teos jakaantuu kahteen osaan: 170 palstaa (kaksi per sivu) käsittävään tekstiosaan sekä 62 käsin väritetystä litografiasta muodostuvaan kuvaosaan. Tekstiosa käsittelee aateliston historiaa (1 – 36), ritareita (37 – 68), keskiaikaisia aseita ja varusteita (67 – 146), turnajaisia (145 – 162) ja oikeudellisia kaksintaisteluita (161 – 170).

Der Rittersaal, kuva 32.

Kamppailukirjagenren osalta on huomattava, että haarniskoitua kaksintaistelua kilvin, nuijin ja miekoin esittävät kuvat 59 – 62 on kopioitu Paulus Hector Mairilta (Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C 94 foll. 179r, 180v, 179v ja 177r; lähde mainitaan epätarkasti palstalla 162).

Der Rittersaal, kuva 62.

Tämä on tietääkseni ensimmäinen painettu Mair-julkaisu. Näiden 1500-luvun puolivälistä peräisin olevien kuvitusten historiallisuutta arvioitaessa on tietysti huomioitava, että niissä nähtävät asennot on kopioitu Mairin hallussa olleesta käsikirjoituksesta UB Augsburg, Oettingen-Wallersteinsche Bibliothek, Cod.I.6.4.2 (foll. 97r, 98r, 96v ja 107v), jossa nähtävä varustus on jotain aivan muuta.

Miekkailuoppaita Doriassa

Kansalliskirjasto teki juuri miekkailukirjallisuuden ja -historian tutkijoille (ja miksei harrastajillekin) suuren palveluksen julkaistessaan kokoelmiinsa kuuluvat alkuperäislähteet Doriassa.

Digitoidut painetut teokset ovat ensimmäinen ruotsinkielinen miekkailukirja eli Diederich Porathin Palæstra Svecana vuodelta 1693, Fabrisin teoksen Johann Hynitschin laatiman toisen saksankielisen käännöksen toinen painos vuodelta 1713, sekä Pierre Jacques François Girardin teoksen ensimmäinen (1736) ja toinen painos (1740).

Kiinnostavimpia ovat kuitenkin Kansalliskirjaston käsikirjoitus E.ö.V.36 ja samassa yhteydessä Kansalliskirjaston kustantamana saataville saatu Staatsbibliothek Bambergin käsikirjoitus Var. 7. Törmäsin sattumalta jälkimmäiseen kyseisen kirjaston katalogissa, ja koska kuvaus vastasi lähes täydellisesti minulle entuudestaan tuttua Helsingin käsikirjoitusta, otin yhteyttä kirjastoon ja sain haltuuni muutaman digitoidun sivun, joiden kautta yhteys sitten varmistui.

Vaikka olen kesämökillä, ehdin jo eilen illalla vilkaista Bambergin käsikirjoitusta. Pikaisen katsauksen jälkeen voin jo suurehkolla varmuudella todeta, että Helsingin ja Bambergin kirjat ovat käytännössä kopioita samasta teoksesta. Silmiinpistävänä erona huomattakoon, että Bambergin teos sisältää miekan jaon ja ensimmäisen kappaleen (‘Erste Lection’) välissä kuvat kustakin neljästä varoasennosta.

Muuten kuvat vastaavat toisiaan niin järjestyksen kuin hahmojen vaatetuksen (tai sen puutteen) osalta. Muutamia poikkeamia voidaan kuitenkin mainita. Helsingin kirjassa kappaleessa 124 viitataan kuvan 87 jälkeen kuvaan 74, mutta Bambergin kirjassa kyseinen kuva on kopioitu tähän ja sille on annettu numero 88. Tästä eteenpäin kuvien numerointi on Bambergin kirjassa yhden Helsinkiä edellä Helsingin kuvaan 179 asti, joka puuttuu Bambergista, kuten myös teoksen ensimmäisen osan viimeinen kuva 202.

Lisäksi huomattakoon, että Helsingin 94 eroaa Bambergin kuvasta 95, joissa miekat eivät risteä; kiinnostavana yksityiskohtana Bambergin tekstissä viitataan tässä kuvaan 94, joka on korjattu muotoon 95 samalla musteella, jolla kuvat on numeroitu. Kuvissa 110 (Helsinki) ja 111 (Bamberg) puolestaan oikeanpuoleisen hahmon jalkojen asento on selvästi eri. Tässäkin kohden Bambergin tekstissä kuvaan 111 viitataan numerolla 110, mitä ei ole kuitenkaan korjattu. Kuvien 121 (Helsinki) ja 122 (Bamberg) esittämä tilanne näkyy kirjoissa kuvattuna vastakkaisista suunnista kuten myös toisen osan kuva 230 (numero molemmissa sama), jossa myös hahmojen vaatetettuus poikkeaa, vaikka tilanne on oleellisilta osin sama (ks. kuva alla).

Helsingin ja Bambergin käsikirjoitusten kuvat 230.

Joka tapauksessa toisen osan (die Balger hieb) alussa Helsingin kuvanumerointi on siis Bambergia (147v, kuva 202) edellä, mutta koska numero 213 esiintyy Helsingin kirjassa kahdesti, saa Bambergin numerointi Helsingin siinä kohden kiinni. Myös 249 toistuu Helsingin kirjassa, mutta jälkimmäistä vastaava kuva puuttuu Bambergista. Helsingin kuvasta 278 puuttuu numero, mutta kuva vastaa Bambergin kuvaa 278. Helsingin kirjasta puuttuu myös seuraava kuva eli 279, mutta kuvat 280-286 vastaavat toisiaan. Kuvaa 286 seuraa Helsingissä 289, jota vastaa Bambergin 287; Bambergin kuva 288 puuttuu Helsingistä, jonka kuvia 290-300 vastaavat Bambergin 289-299.

Kolmas osa (Caminieren) alkaa Helsingin kuvasta 301 ja Bambergin kuvasta 300. Tästä eteenpäin Bambergin kuvat ovat numeroimattomia kuvaa 386 lukuun ottamatta, vaikka tekstissä kyllä viitataan kuvien numeroihin; tekstin numerot ja itse kuvat vastaavat Helsingin kuvia. Peräkkäsiä kuvia 346 ja 350 (!) vastaavat kuvat lehden 256 molemmin puolin ovat Bambergin versiossa väärinpäin, mistä myös huomautetaan kyseisten kuvien kohdalla. Helsingin kuvien 409 ja 411 välistä puuttuva kuva 410 löytyy Bambergista lehdeltä 303v. Bambergin viimeinen kuva on Helsingin 413, joten Bambergista puuttuvat lopusta kuvat 414-418.

Edellä sanottu perustuu vain kuvien pintapuoliseen vertailuun; tarkempia tuloksia on odotettavissa vertailtaessa varsinaisia tekstejä sekä toisiinsa että Heusslerin ja Schöfferin kirjoihin. Palaan tähän myöhemmin.

Tekijyydestä

Teoksella on tyypillisesti tekijä. Tekijä käy yleensä ilmi tekstin alkusanoista (incipit), ja parhaassa tapauksessa asiassa ei ole mitään epäselvää. Esimerkiksi Julius Caesarin Gallian sodan käsikirjoituksissa on sellaisia mainintoja kuin incipiunt libri gaii iulii caesaris belli gallici de narratione temporum’. Tällaista nimitettäköön askriptioksi. Teos voidaan kuitenkin laittaa henkilön nimiin myös muuten: esimerkiksi Orosius mainitsee, että Gallian sodan on kirjoittanut Suetonius (Historiae adversus paganos 6,7,2). Ylipäänsä jonkun teoksen voidaan kirjallisuushistorian keinoin katsoa olevan jonkun tunnetun auktorin kirjoittama askription puuttuessa tai siitä huolimatta. Tällaista toimenpidettä nimitettäköön attribuutioksi. Sanottakoon vielä, että Suetoniukselle Gallian sodan askriboi myös vanhimman käsikirjoituksen alkusanat päättävä ‘incipit liber suetonii’.

Kamppailukirjallisuuden maailmassa tapahtuu myös kaikenlaista kummaa.

Rooma, Accademia Nazionale dei Lincei, Cod. 44. A. 8, fol. 2v.

Käsikirjoitus Rooma, Accademia Nazionale dei Lincei, Cod. 44. A. 8 on vuonna 1452 päivätty kokoelma lyhyehköjä miekkailu- ja painiteoksia. Ensimmäisenä löytyvät Liechtenauerin runo (‘dye zedel der Ritterlichen kunst des fechtens’), joka käsittelee pitkää miekkaa, kamppailua ratsain sekä taistelumiekkailua lyhyellä miekalla, sekä runon selitykset (‘die Glos vnd die auslegung der zedel’). Näitä seuraa Andres Liegnitzerin, Martin Hundfeldin, Ottin ja Peter von Danzigin nimiin askriboituja tekstejä.

Wierschin huomauttaa väitöskirjansa käsikirjoitusbibliografiassa (1965, s. 35), että edesmennyyttä ilmaiseva formula ‘dem got genädig sey’ löytyy kaikkien paitsi viimeisenä esiintyvän Peter von Danzigin kohdalta, minkä perusteella kyseessä saattaisi olla Peterin laatima kokoelma liechtenaueriaanisesta opista.

Myöhemmin Hans-Peter Hils lähtee siitä, että käsikirjoitus on Peterin laatima (1985, s. 110-112, 154). Hils kuitenkin toteaa, että Peterin oma kontribuutio rajoittuu käsikirjoituksen lopusta löytyvään taistelumiekkailuselostukseen Liechtenauerin säkeistä, vaikka Peter esittääkin alusta löytyvät, Sigmund Ringeckiltä kopioimansa (!) selostukset ominaan.

Vaikka Peteriä ei yleensä pidetä kyseisten glossien laatijana (poikkeuksena esim. Żabiński), edellä sanotun johdosta Peter von Danzigin nimi on kiinnittynyt ilmeisen pysyvästi kyseiseen koodeksiin (esim. Hagedorn, Tobler, Harry R.). Huolimatta Hilsin Ringeck-attribuutiosta alun glossia pidetään anonyymeina.

Mutta mitä asiasta voidaan sanoa näytön perusteella? Alla selitysosuuksien incipitit Rooman käsikirjoituksesta:

Alhÿe hebt sich an die Glos vnd die auslegung der zedel des langen swertz Die gedicht vnd gemacht hat Johannes liechtenauer (fol. 9v)
Hÿe hebt sich an glos vnd die aus legung der zetel der kunst des Roß vechtens die gedicht vnd gemacht hat Johannes liechtenawer (fol. 39v)
All hye hebt sich an die glos vnd die aus legung der zedel der kunst des kampffechtens Die gedicht vnd gemacht hat Johannes liechtenawer (fol. 53r)

Kukin incipit toteaa edelleen, että Liechtenauer antoi kirjoittaa oppinsa salaisilla sanoilla (‘mit verporgen vnd verdackten worten’), jotka seuraavaksi selitetään. Koska ketään muuta tekijää ei mainita edes epäsuorasti, voidaan katsoa, että yllä olevat katkelmat askriboivat myös selityksen (glos ja auslegung) Liechtenauerille. Vertailun vuoksi Peterin tuotoksen incipit:

Hÿe hebt sich an die glos vnd die auslegung der kunst des kampffechtens die do geticht vnd gemacht hat Peter von danckgs zů Ingelstat vber den text den do hat gesatzt Johannes liechtenauer (fol. 108r)

Muotoilu on lähes identtinen edellisten kanssa, ja on selvää, että alleviivatun relatiivipronominin vittauskohde on die glos und die auslegung, jonka tekijäksi siis Peter tässä nimetään. On kuitenkin mahdollista, että edellisten tapauksessa relatiivipronominin korrelaatti onkin die zedel. Liechtenauerin pitkää miekkaa käsittelevän runon incipit:

Alhÿe hebt sich an dye zedel der Ritterlichen kunst des fechtens dye do geticht vnd gemacht hat Johans Liehctenawer (fol. 3r)

Voisi siis ajatella, että koko rimpsu on vain otettu tästä glossiin määreeksi lausekkeelle die glos und die auslegung. Lisäksi “poikkeus vahvistaa säännön” -periaatteella maininta siitä, että Liechtenauer kirjoi(tu)tti oppinsa salaisilla sanoilla eli runomuodossa, viittaisi siihen, hän ei kirjoittanut opin selityksiä, mutta muutakin näyttöä on.

Jos lähdetään siitä oletuksesta, että edellä mainitut Sigmund Ringeckin glossat ovat versio samasta teoksesta (tai teoksista) kuin Rooman käsikirjoituksessa, on syytä katsoa, millainen niiden (Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C 487) incipit on:

Hie hept sich an die vßlegung der zedel, in der geschriben stett die ritterlich kunst des langen schwerts, die gedicht vnd gemacht hat Johannes Lichtenawer … Vnd die selbigen verborgnen vnd verdeckte wort hatt maister Sigmund, ain Ringeck … glosieret vnd außgelegt (fol. 10v)

Tässä tehdään melko selväksi, että zedel on Liechtenauerin laatima, mutta selitykset on kirjoittanut Sigmund Ringeck. Kaikki Sigmund -askription sisältävät käsikirjoitukset ovat peräisin vasta 1500-luvulta, mutta tämähän ei välttämättä todista mitään itse teoksen iästä. Joka tapauksessa teoksen transmissiossa ainoa yksiselitteinen askriptio on Sigmundille, joten ei olisi mitenkään mieletön hypoteesi ulottaa tämä attribuutio arkkityyppiin ja siten – riippuen tekstihistoriasta – myös Rooman käsikirjoituksen selostuksiin.

Hans Döckinger

Nathanael Schlichtegroll mainitsee aiemmin käsittelemässäni kirjassa Münchenin kuninkaallisen kirjaston kokoelmasta löytyvän “merkillisen painetun kirjan”, jossa on hänen mukaansa seuraava “otsikko” (s. 16):

Hanns Görg Döckinger bin ich genannd
Ulm das ist mein Vaterlandt
Meines löblichen Handwerks ein Glaser
Auch ein Mayster und Freyfechter der
mannhaften und ritterlichen freyen
Kunst des Fechtens, Mitbürger und Inn-
wohner in der fürstlichen Hauptstadt München.

Anno Domini 1605.

Hoff zu Gott und nicht verzag,
denn das Glück kompt alle Tag.

[‘Hanns Görg Döckinger on nimeni, Ulm on kotikaupunkini, kunnioitetulta ammatiltani lasinpuhaltaja, myös mestari ja vapaamiekkailija miehuullisessa ja ritarillisessa miekkailun vapaassa taidossa, kansalainen ja asukas ruhtinaallisessa pääkaupungissa Münchenissä. Herran vuonna 1605. Luota Jumalaan äläkä vaivu epätoivoon, sillä onni tulee joka päivä.’]

(Ilmeisesti sanojen Glaser ja der sekä freyen ja Inn- on tarkoitus rimmata. Ehkä myös München ja [fünfen]?)

Lisäksi Schlichtegroll mainitsee kirjan olevan jaettu viiteen osaan, joissa käsitellään kaikenlaisia kamppailulajeja jalan; teos on omistettu ‘Durchlautigen Hochgebornen Fürsten und Herrn, Herrn Joh. Casimir, Pfalzgraven bey Rhein, Hertzogen in Baiern’ ja painettu Augsburgissa vuonna 1600 Michael Mangerin painotalossa Elias Willerin kustantamana. Kiinnostavaa on, että kuvaus vastaa täydellisesti Joachim Meyerin teoksen toista painosta aina palatsikreiville osoitetun omistuksen sanamuotoja myöten.

Joachim Meyerin teos ei ole millään mittarilla merkillinen, ja jos kyseessä on Meyerin tunnettu teos, tuntuu oudolta, että tämä olisi mennyt Schlichtegrollilta jotenkin ohi. Mikäli kyseessä on Döckingerin hämmästyttävän samankaltainen miekkailukirja, voidaan yhtä hyvin kysyä, miksi hän ei ylipäänsä mainitse Meyeria lainkaan. Ja kuka edes on Hanns Görg Döckinger?

Baijerin valtionkirjaston kappaleessa Meyerin toisesta painoksesta on vanha leima ‘BIBLIOTHECA REGIA MONACENSIS’. Se voisi periaatteessa olla Schlichtegrollin käsittelemä kappale,  jonka hän on ehkä sekoittanut muistiinpanoissaan toiseen kirjaan, josta yllä oleva lainaus on peräisin.

Tiedustelin asiaa Baijerin valtionkirjastosta. Vastaaja epäili teoksen kadonneen kokonaan, koska sitä ei löydy luetteloista. Sain kuitenkin toisen viitteen Döckingeriin, sillä Anton Maria Koboltin baijerilaisten oppineiden ja kirjailijoiden luettelon vuonna 1825 ilmestyneestä tarkistetusta painoksesta löytyy seuraava kohta:

Döckinger, Joh. Georg, aus Ulm und als bürgerlicher Glaser in München ansäßig, gab 1605 ein Buch von der Fechtkunst in quer 4. in die Presse.

Ainoa tieto, joka poikkeaa Schilchtegrollin ilmoituksesta, on kirjan formaatti (vaakakvartto kuten Meyerilla) ja painovuosi, joka tosin on 1605 myös edellä lainatussa tekstikohdassa.

Hieman myöhemmin Hans Ferdinand Maßmann viittaa Schlichtegrollin tiedonantoon käsin kirjoitettuja miekkailukirjoja koskevassa artikkelissaan (Serapeum 1844, s. 59) antaen nimen muodossa Hans Georg Döllinger ja todeten alaviitteessä, että Schlichtegroll on vain vahingossa liittänyt tähän vuoden 1605 tietoon Meyerin kirjan Augsburgin-painoksen julkaisutiedot. En tiedä, perustuuko Maßmannin tieto virheestä ajatustenvaihtoon Schlichtegrollin kanssa vai vain oletukseen.

Viimeisenä mainittakoon Gustav Hergsell, joka lainaa Schlichtegrollia lähes sanasta sanaan vuonna 1887 ilmestyneen Talhoffer-laitoksensa johdannossa (s. 9). Silmiinpistävänä erona edelliseen sitaatin keskimmäinen kappale onkin seuraavanlainen:

Anno Domini 1600. Augsburg.

Schichtegrollin teos oli tuttu Hergsellille, joten hänen tietonsa on mitä luultavimmin suoraan siitä, vaikka hän onkin muokannut yllä olevan kohdan vastaamaan Schlichtegrollin antamia painopaikka- ja -aikatietoja.

Pidän mahdollisena, että Döckinger on yksinkertaisesti kirjastossa olevan Meyer-kappaleen alkuperäinen omistaja, ja yllä olevat rivit ovat peräisin sittemmin kadonneesta exlibriksen virkaa toimittavasta lapusta, joka on mahdollisesti peittänyt nimiösivun niin, että Schlichtegroll ei ole sitä huomannut. Uutta tietoa voisi periaatteessa löytyä Münchenin vanhasta käsin kirjoitetusta kirjastoluettelosta, jota ei ole digitoitu, ja vuonna 1602 ilmestyneestä mainitun kustantajan kirjaluettelosta, jonka ainoa tunnettu (ja digitoimaton) kappale sijaitsee Gothassa, sekä tietysti Döckingerin henkilöön liittyen asiakirjalähteistä.

Muuan lyhytmiekkateksti

Johannes Liechtenauer runoili kamppailusta sekä ratsain että jalan, haarniskassa ja ilman. Miekkailu ilman haarniskaa tapahtuu pitkällä miekalla (mit dem langen schwert) eli pitäen miekkaa kaksin käsin kahvasta; haarniskoituna tapahtuva taistelumiekkailu (kampffechten) puolestaan tapahtuu keihäin, painiottein ja lyhyellä miekalla (mit dem kurczen schwert) eli pitäen vasemmalla kädellä miekan puolivälistä (kuten kuvassa alhaalla).

Liechtenauerin taistelumiekkailun miekkaa koskeva osa alkaa seuraavasti (Wierschinin editiosta, s. 152, säejako minun):

Wo man von schaiden
schwert zucken sicht von jn baiden,
so soll man stercken.
Die schutten recht eben mörcken.

Suomeksi mahdollisesti jotain sen suuntaista kuin ‘kun nähdään, että molemmt ovat vetäneet miekat esiin, silloin on vahvistettava ja muistettava vallit’. Stercken ja die schutten voidaan nähdä myös “muurien vahvistamisena” ja “piiritysvalleina” eli osana sotilasmetaforaa, jota käsittelin edellisessä konferenssiesitelmässäni, mutta palaan siihen toisella kertaa.

Taistelumiekkailua. (Augsburg, UB Augsburg – Oettingen-Wallersteinsche Bibliothek, Cod. I.6.4to.2, fol. 84v.)

Yllä olevaan pätkään löytyy Peter von Danzigin kirjoittama lyhyehkö selitys eli glossa käsikirjoituksesta Rooma, Biblioteca dell’Academia Nazionale dei Lincei e Corsiniana, 44 A 8 (fol. 112rv), jonka mukaan vahvistaminen viittaa siihen, että vasen käsi tarttuu säilän keskiosaan, ja vallit siihen, että on suojattava voimakkaasti ja tarpeeksi korkealla; lisäksi on yritettävä lyödä ja pistää vastustajaa ja varottava, jos vastustaja tekee valehyökkäyksen ponnella.

Samoihin säkeisiin on myös anonyymi glossa, joka löytyy käsikirjoituksesta Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 487 (fol. 98r-101v, 123rv, 126rv, ja 102r-103r, Wierschinin editio s. 152-154, 165-166; Wierschin jättää huomiotta sen, että toisen varoasennon lopun ja kolmannen alun sisältävät lehdet ovat väärässä paikassa; digiversiossa lehdet ovat 122 ja 125, ja muu teksti alkaa lehdeltä 97). Tämä edellistä huomattavasti pidempi teksti antaa ymmärtää, että die schutten viittaa Martin Hundfeldin vastaavasta tekstistä tuttuun neljään varoasentoon (die vier hůten mitt dem kurtzen schwert), joista vastustajaa pistetään, ja stercken siihen, että jos vastustaja sitoo aseen, on todettava, onko hän kova vai pehmeä (hert oder waich am schwert), ja toimittava sen mukaan. Tätä seuraa joukko kustakin varoasennosta alkavia esimerkkejä, joita on yhteensä parisenkymmentä kappaletta.

Kiinnostavaa tässä on se, että se vaikuttaa muodostavan oman Liechtenauerin säkeistä itsenäisen kokonaisuutensa, mikä ei ole sinänsä tavatonta, sillä runosäkeillä on – kuten Lecküchnerilläkin – lähes paratekstuaalinen funktio sisällyluettelona. Genren näkökulmasta kiinnostavinta on kuitenkin se, miten teksti eroaa Liechtenauerin esitystavasta siinä, että teksti jakaantuu varoasentohin, ja että varoasennot on numeroitu yhdestä neljään eikä nimetty enemmän tai vähemmän kummallisilla nimillä. Näiltä osin kyseessä on sama formaatti, joka tavataan myös vanhimmassa tunnetussa lähteessä eli I.33:ssa, ja henkisesti lähellä yhtä lailla varhaisen Fiore dei Liberin numeroituja mestareita, joiden alle liikkeet ja vastaliikkeet on järjestetty.

Opettavainen miekkailusatu

1530-luvulla kuolleen fransiskaanimunkki Johannes Paulin tunnetuin teos on hänen kansanomainen juttukokoelmansa Schimpf und Ernst (1519). Teoksesta löytyy kaksi miekkailumestareita käsittelevää tarinaa, joista olen tätä kirjoitusta varten jäljentänyt ja suomentanut ensimmäisen.

‘Zwen fechten umbs leben.’ Egenolffin kuvitusta tarinaan, vrt. Der Allten Fechter gründtliche Kunst, s. 36.

Alkuteksti löytyy vanhimman tunnetun painoksen (Strasbourg 1522) faksimilena täältä (sig. L3). Moderni uusintapainos ilmestyi vuonna 1865 Stutgartissa Hermann Österleyn toimittamana. Tästä laitoksesta tarina löytyy sivuilta 198 – 199:

Es war ein schirmeister der het in vil stetten schůl gehalten, vnd gůte schůler gemacht, schirmeister, ab einer was vberusz gůt, vnd erhůb sich mit Lucifer, er wolt seinem meister nichtz entfor geben, ie das sie einander vszbutten, vmb das leben zůfechten, vnd solt ieglicher bruchen was er künt, vnd alle seine kunst. Sie kamen vff dem blatz zůsamen, vnd machten ir spiegelfechten, wie man dan thůt, da sie schier zůsamen kamen, da hielt der meister sein schwert stil, vnd sprach zů seinem schůler. Es ist nit geret worden das ich mit zweien sol fechten. Dieser lůgt hindersich wer im helffen wolt, vnd dieweil er hindersich lůgt, da sprang der meister herzů, vnd schlůg im den kopff ab, vnd sprach, den streich hab ich dich noch nit gelert. Dieser meister hat gethon wie der in dem nechsten gesagten exempel, das ein meister im alwegen sol etwas behalten das er seine schůler nit leren sol.

Suomennettuna (tukeutuen hieman Egenolffin vuoden 1544 painokseen, josta löytyy myös yllä oleva kuvituskuva):

“Olipa kerran miekkailumestari, joka oli opettanut monessa kaupungissa ja jolla oli paljon hyviä oppilaita. Yksi heistä oli aivan erityisen taitava, mutta hän korotti itsensä kuin Lucifer eikä halunnut maksaa opettajalleen mitään, ennen kuin he sopisivat taistelevansa elämästä ja kuolemasta; kummankin tulisi käyttää kaikkea osaamaansa taitoa. He saapuivat sovittuun paikkaan ja miekkailivat ensin ilmaan, kuten on tapana. Juuri kun he olivat iskemässä yhteen, mestari pysähtyi ja sanoi oppilaalleen:
– Ei ollut puhetta, että minun on oteltava kahta vastaan!
Oppilas katsoi taakseen nähdäkseen, kuka häntä oli auttamassa, jolloin mestari syöksyi hänen kimppuunsa, löi hänen päänsä poikki ja sanoi:
– Tätä temppua en ollutkaan vielä opettanut sinulle!
Tämä mestari teki kuten edellisessä esimerkissä, sillä mestarin tulee aina jättää itselleen jotain sellaista, mitä hän ei opeta oppilailleen.”

Lopussa viitatussa “edellisessä esimerkissä” kerrotaan mestarista, joka ei koskaan tehnyt mitään niin hyvin, etteikö olisi voinut tehdä sitä vielä paremmin, eikä koskaan opettanut oppilailleen aivan kaikkea.

‘Ich balge mich nicht mit jhr zweyen’ / ‘Non pugno cum duobus’. Michael Hundtin temppu nro 95.

Eräs versio kyseisestä tempusta löytyy myös Michael Hundtin 1611 ilmestyneestä teoksesta Ein new künstliches Fechtbuch im Rappier Zum fechten vnd Balgen (ks. kuva ylempänä). Sivuhuomiona Hundtin ‘fechten und balgen’ (latinaksi ‘seu serio pugnando, sive ludicrè’) viittaa samaan kontekstieroon kuin vanhemmasta kirjallisuudesta tuttu ‘czu schimpfe ader czu ernste’.

Vadista ja latinasta

Filippo Vadi on Fioren ohella varhaisimpia säilyneitä italiankielisiä miekkailuauktoreita. Hänen teoksensa tunnetaan välille 1482 – 1487 ajoitetusta käsikirjoituksesta Rooma, Biblioteca Nazionale, Fondo Vittorio Emanuele 1342. Teos on kirjoitettu italiaksi, mutta omistus (fol. 1r, kuvassa) Urbinon herttua Guidobaldo da Montefeltrolle on kirjoitettu latinaksi.

Rooma, Biblioteca Nazionale, Fondo Vittorio Emanuele 1342, fol. 1r.

Guy Windsor kommentoi omistuskirjoitusta englanninkielisessa käännöksessään Veni Vadi Vici: A Transcription, Translation and Commentary of Philippo Vadi’s De Arte Gladiatoria Dimicandi (2012) seuraavasti (s. 21):

The first and most obvious thing to notice about this dedication is that Vadi’s Latin is execrable. He is clearly trying to praise Guido, Duke of Urbino, and place his work into a high-flung classical context. I doubt Guido was terribly impressed.

Mutta onko Vadin latina todella niin surkeaa? Omistus jakaantuu luontevasti kolmeen osaan, jotka käsittelen järjestyksessä. Alla Windsorin lukutapa ja käännös ensimmäisestä kolmesta rivistä (s. 21):

AD ILLUSTRISSIMUS PRINCIPEM
MEUM GVIDVM FERETRANVM
DVCEM VRBINATEM
‘To my most illustrious Prince
Guido di Montefeltro
Duke of Urbino’

Käsikirjoituksessa lukee varsin selvästi illustrissimum, sillä akkusatiivi (jossa kaikki loputkin sanat ovat) on ainoa mahdollinen muoto ad-preposition jälkeen. (Painettu teksti ei seuraa alkutekstin u- ja v-grafeemien käyttöä, mutta asialla ei ole sinänsä merkitystä.)

Edellistä seuraa kolmesta distikonista koostuva runo, alla Windsorin teoksesta löytyvässä muodossa:

Hunc tibi do princeps dignissime guide libellum
Cvi pariter mentem devoveoque meam
Quom musis studium dederis lege ludicra martis
Principibus muse: marque savere solest
Hunc te precipue phebus: museque decorant
Mox etiam mauors: atque minnerva colent.

Alkutekstissä on ilmeinen kirjoitusvirhe, jota tässä ei ole huomioitu: toiseksi viimeisen rivin hunc pitäisi olla nunc, jolloin merkitys on järkevä. (Lisäksi alkutekstin tavallisesta poikkeava Minnerva on runomitallisesti mahdoton muoto, pitäisi olla Minerva eli ˇ ¯ ˇ ). Muutama sana on luettu väärin alkutekstistä: marque savere solest pitäisi olla marsque favere solent.

Teksti kääntyy suomeksi suunnilleen seuraavasti: ‘Kunnianarvoisa ruhtinas Guido, annan tämän kirjasen sinulle, kelle myös omistan samoin mieleni; vaikka olet harrastanut muusia, lue Marsin kisoista; muusat ja Mars tapaavat suosia ruhtinaita; nyt sinua koristavat erityisesti Foibos ja muusat, pian sinua kasvattavat myös Mars ja Minerva.’ Mytologinen vastakkainasettelu tapahtuu tässä kirjallisuuden ja runouden sekä sotataidon välillä. Alla Windsorin englanninkielinen käännös:

‘I offer this little book to you, great Prince,
To which Muse my mind is devoted to,
When giving up song to study the law of the principal martial games,
Mars accustomed to kiss especially Phoebus (Apollo):
The muse next decorates Mars, and worships Minerva.’

Tämän käännöksen perusteella on mielestäni hieman kohtuutonta syyttää Vadia huonosta latinan taidosta.

Loput omistuksesta, edelleen Windsorin lukutapa ja käännös (s. 22):

PHILIPI VADI SERVI LIBER
DE ARTE GLADIATORIA DI
MICANDI AD ILVSTRISSIMVM
PRINCIPEM GVIDEM FERE
TRANVM DVCEM VRBINI.
‘Philipo Vadi offers this book
on the art of gladiatorial combat to the illustrious
Prince Guido di Montefeltro
Duke of Urbino.’

Sana servi ei ole verbi eikä Philipi Vadi subjekti, vaan alkuosa kääntyisi esimerkiksi ‘Palvelija Filippo Vadin kirja miekkataistelutaidosta’. (Alkutekstissä lukee GVIDVM, kuten ylempänä, eikä GVIDEM).

Varsinaisesta esipuheesta löytyy vielä toinen latinankielinen kohta (fol. 2v). Alla Vadin teksti Windsorin kirjasta löytyvässä muodossaan (s. 28):

Iusta illud preclare dictum. Ingenium supare vires: Et quod maius est et quasi in credibile: sapiens dominabitur astris:

Iusta on tässä muodossa myös käsikirjoituksessa, mutta sen on tietenkin ymmärrettävä olevan sanan iuxta vaihtoehtoinen kirjoitusasu: alkuosa tarkoittaa siis ‘tuon tunnetun sanonnan mukaisesti’. Käsikirjoituksessa ei lue supare vaan superat. (Sanan incredibile osien kirjoittamiseen erikseen lienee syynä se, että se on käsikirjoituksessa niin.) Windsorin käännös:

Just to expand on my previous point. Cleverness overcomes strength. And what is greater still and almost incredible: sapiens dominabitur astris.

Ensimmäisen lauseen käännös ei siis vastaa alkutekstiä muodollisesti eikä sisällöllisesti. Lause ‘sapiens dominabitur astris’ on jätetty kääntämättä, sillä siihen liittyy seuraava huomautus:

(Note: this means “the wise man is ruled by the stars”, but it is almost certain that Vadi, like many others before and since, misread it to mean “the sage rules the stars”.)

Lause kuitenkin tarkoittaa juuri sitä, että viisas hallitsee tähtiä (eli tuntee niiden vaikutuksen ja osaa toimia sen mukaan, ks. esim. täältä). Latinan dominari on deponenttiverbi ja taipuu siis muodollisesti passiivissa, vaikka sen merkitys on aktiivinen. Hallitsemisen kohde voidaan ilmaista prepositiolausekkeilla, akkusatiiviobjektilla tai vaikka ablatiivilla, kuten tässä. Toki myöhäis- ja keskiajan latinassa alkaa esiintyä etenevissä määrin aktiivimuotoista dominare-verbiä, mutta tässä tapauksessa ei ole mitään syytä olettaa, että merkitys rakentuisi tämän ympärille.

***

Hieman sen jälkeen, kun olin saanut valmiiksi yllä olevan kieltämättä hieman happaman kirjoituksen, sain sattumalta tietää Guy Windsorin tänä vuonna ilmestyneestä teoksesta The Art of Sword Fighting in Earnest: Philippo Vadi’s De Arte Gladiatoria Dimicandi. En ole vielä lukenut kyseistä kirjaa, mutta alustavan tutustumisen perusteella yllä mainitut ongelmat (kahta vanhaa ja yhtä uutta pikkuseikkaa lukuun ottamatta) on korjattu, ja teos vaikuttaa muutenkin varsin hyvältä. Käsikirjoitusta, aiempaa kirjallisuutta, ja miekkailullista kontekstia käsitteleviä lukuja seuraavat luonnollisen kokoinen ja lukukelpoinen värifaksimile, englanninkielinen käännös, kommentaari ja sanasto. (Ainoa, mitä jäin vähän kaipaamaan, olisi ollut tekstieditio.) Ulkoasu tuo monessa kohden mieleen Jeffrey Forgengin teokset, eikä kirja kärsi samasta lastenkirjamaisuudesta kuin Tom Leonin ja Gregory D. Melen tuore Fiore-laitos (Flowers of Battle: volume 1, 2017).