Keisari Maksimilianin muistiinpanoista

Itävallan kansalliskirjaston kokoelmista löytyy signumilla Cod. 2900 keisarillisen sihteerin Marx Treytzsaurweinin kirjoittama kirja otsikolla Kaisers Maximilians etc. Gedennckpüechel eli keisari Maksimilian I:n (1459–1519) muistikirja. Sisältö on julkaistu Joseph Chmelin teoksessa Die Handschriften der K. K. Hofbibliothek in Wien (2. nide, Wien 1841, s. 458–464).

Kolmannelta lehdeltä löytyy otsikko ‘Vermerckt die gefechtstuck, so die Kay. Mt. selbs angeben hat. Mit geschrifft vnd gemäl in ain puech zu bringen’. Hänen majesteettinsa itse on siis määrittänyt joukon taistelutemppuja, joista on ollut tarkoitus laatia kirja kuvin ja tekstein. Luettelo sisältää seuraavat temput:

Oberhaw Der Wexlhaw
Der Vnderhaw Der Zwirchhaw
Der Schilcher Der Duplschilher
Der Zwirchschilcher Der Durchwexlschilher
Der Wagstraich Der Wagvbersturtz
Der Knopfstoß Der Knopfstraich
Der Knopfdurchwexl Der Knopfschuß im kempfen
Der Freystich Der Zwifelstich
Der Dachhaw Der Duplhaw
Das Ortschiessen Der Vmblaufend Zwirchstraich
Der Oberslingenswanck Der swencklswanck
Der Oberstraich Der Zwirchstraich
Der Schynstraich Der Nasenstoß
Der Puckler Das vnderlaufen
Das Plenden Das abwennden
Das Tärtschl Der stoß mit dem Tärtschl auf die handt
Die abwendung des swerts Der straich auf den lyncken arm
Der stoß auf das antlitz Der straich auf den kopf
Der stoß auf das schynpain Der Orenstraich

Luettelo löytyy myös toisesta Treytzsaurweinin muistikirjasta (ÖNB, cod. 2835, f. 40rv), jossa ainoat erot ovat, että otsikosta puuttuu maininta kirjasuunnitelmasta ja että Dachhawn vieressä on Dupldachhaw eikä Duplhaw. Peter Lambeck kuvailee luetteloa sanoilla ‘Imp. Maximiliani I inventa quaedam artis gladiatoriae’ (‘keisari Maksimilian I:n keksimä eräänlainen miekkailuoppi’, ks. Commentariorum de augustissima bibliotheca Caesarea Vindobonensi liber II, Wien 1669, s. 970).

Luettelon kohdat ovat kahdessa palstassa, ja niiden välissä on vaakasuora viiva. Vaikuttaisi siltä, että viivan funktio ei ole vain täyttää tyhjää tilaa, vaan että samalla rivillä olevat asiat liittyvät toisiinsa. Mahdollisesti ne on ollut tarkoitus kuvata samassa kuvassa. Mieleen tulee esimerkiksi Talhofferin Münchenin-koodeksin ensimmäisellä sivulla nähtävät Oberhöw ja Vnderhow. Toisaalta ensimmäisen palstan loppupuolelta löytyvät Puckler ja Tärtschl ovat kilpityyppien eivätkä minkään liikkeen nimityksiä (I.33:ssa tietysti kupurakilpeä tarkoittava halbschilt esiintyy jonkinlaisen liikkeen nimenä). Otsikon gefechtstuck voi siis viitata joko näihin kahden asian yhdistelmiin, jotka voivat kuvata liikkeiden ja vastaliikkeiden yhdistelmiä, tai yksittäisiin asioihin.

Kamppailukirjaa Maksimilian ei kuitenkaan saanut näiden muistiinpanojen pohjalta tuotetuksi. Mikäli Albrecht Dürerin tai hänen työpajansa tuottama Ὁπλοδιδασκαλία sive armorum tractandorum meditatio (‘Hoplodidaskalia eli aseiden käytön harjoittelu’; Wien, Albertina, 26232) on tuotettu keisarin toimeksiannosta, sen sisältö on joka tapauksessa pitkälti kopioitu Baumannin (UB Augsburg, Oettingen-Wallersteinsche Bibliothek, Cod.I.6.4.2) ja ns. Glasgow’n-koodeksista (Glasgow Museum, E.1939.65.341). British Librarysta löytyvät Dürerin luonnokset vuodelta 1512 koskevat nekin varoasentojen ja niitä vastaan tehtävien lyöntien yhdistelmiä (versetzen), joita ei yllä olevasta listasta löydy (BL, Add 5229, f. 67v & 69r).

Freydal. Wien, KHM, KK5073.

Friedrich Dörnhöffer siteeraa Hoplodidaskaliaa käsittelevässä artikkelissaan (‘Albrecht Dürers Fechtbuch’, Jahrbuch der kunsthistorischen Sammlungen des allerhöchsten Kaiserhauses 27 [1907], 2. osa) yllä olevaa luetteloa (s. xviii, lukien tosin tärschl eikä tärtschl ja abwehren eikä abwennden). Samassa yhteydessä hän viittaa Quirin von Leitnerin Freydal-editiossaan mainitsemaan näkemykseen, että kyseessä olisi luettelo Freydalia varten suunnitelluista jalkataistelukuvista. Dörnhöffer kuitenkin arvioi tämän Josef Schmied-Kowarzikin asiantuntemukseen nojaten mahdottomaksi, sillä sanasto liittyy paljasmiekkailuun eikä haarniskamiekkailuun.

Kuten yllä olevasta kuvastakin näkyy, haarniskassa ei Maksimilianin aikaan harrastettu pelkästään varsinaista haarniskamiekkailua eli vastustajan haarniskan aukkoihin pistämistä puolimiekkaotteella. Haarniska voi myös toimia suojavarusteena itse kamppailun noudatellessa ennemmin paljasmiekkailun logiikkaa. Vaikka kamppailu jalan ja ratsain saikin turnajaisissa spektaakkelinomaisia piirteitä, harrasti Maksimilian ilmeisesti myös vakavamman kamppailutaidon ylläpitoa.

Edellä mainitusta toisesta muistikirjasta löytyy Treytzsaurweinin Maksimilianin sanelusta kirjoittama suunnitelma kuvasarjasta, jonka aiheena ovat keisarin saavutukset kuvattuna voittokulkueena. Osana kulkuetta miekkailumestari Hanns Hollywars kantaa kylttiä, jossa lukee riimitelty teksti, jonka mukaan hän on tuonut jalon miekkailutaidon keisarilliseen hoviin keisarin avauksen (?) mukaan (ÖNB, cod. 2835, f. 10v–11v). Kylttiin päätynyt teksti (jonka osalta nojaudun Franz Schestagin artikkeliin ‘Kaiser Maximilian I. Triumph’, JBkSaK 1 [1883], 154–181) kuuluu seuraavasti:

Das frölich Ritterlich gefecht
hab Ich gemehrt, wie Ir dann secht,
in aller Ritterlicher Wehr
allain nach Kaiserlichen ger
nach Zettels art wie sichs gebürt
darin den rechten grundt man spürt.

‘Iloista ritarillista taistelua / olen edistänyt, kuten näette, / kaikilla ritarillisilla aseilla / yksin keisarin tahdon mukaan / lapun tavan mukaan, niin kuin kuuluu, / sieltä löytää oikean perustan.’ Hollywarsin, joka siis on tässä kirjaimellisesti auctor artis, perässä marssisivat viiden hengen ryhmissä seppelöidyt henkilöt, jotka kantavat sotavarstoja, sauvoja, peitsiä, hilpareita, sotavasaroita, kupurakilpiä ja pistomiekkoja, tarsseja ja messereitä, pavese-kilpiä ja unkarilaisia nuijia, ja kahden käden miekkoja huotrissa olkapäillään. Lopullisessa versiossa myös viimeksi mainitut miekat ovat paljastettuina, ja sotavasaroiden sijaan nähdään villisikakeihäitä. Kokonaisuutena Maksimilianin saavutuksia esittelevän kulkuekuvaelman on tietysti tarkoitus yhdistää hänet pyhänä Rooman keisarina muinaiseen Rooman valtakuntaan triumfeineen.

Voidaan melkoisella varmuudella otaksua, että Maksimilianilla on ollut käytössään kirjallisia (Zettel!) ja kuvallisia lähteitä, joita on ollut tarkoitus hyödyntää suunnitelman tasolle jääneessä kirjaprojektissa. Samaa kuvavarantoa on hyvinkin voitu hyödyntää myös muissa hankkeissa siltä osin, kuin niissä on tarvittu kamppailullista kuvamateriaalia. On siis perusteltua kysyä, löytyykö Maksimilianin löyhästi omaelämäkerrallisista teoksista kamppailukuvia, jotka olisivat yhdistettävissä muistikirjan luettelossa tarkoitettuihin.

Weisskunigin (ÖNB, cod. 3033; myös JBkSaK 6 [1888] s. 99–105 ) kamppailukuvat ovat jokseenkin kamppailukirjamaisia, mutteivät osu yhteen listan kanssa. Theuerdankin kuvituksissa taas nähdään villisianmetsästystä, miekan vetäminen tupesta, alapisto vastustajan visiiriin, ja poseeraus voittajana jalan; ratsain nähdään vaikeasti hahmottuvaa ratsumiekkailua useampaa vastustajaa vastaan, pisto miekalla rintapanssarin läpi ja täysosuma peitsellä. Pisto visiiriin on tietysti periaatteessa stoß auf das antlitz, mutta muuta vastaavuutta ei kuvista listan kanssa löydy.

Freydal on tunnetusti täynnä kamppailua. Kuvamateriaali löytyy Kunsthistorisches Museumista (KK 5073) erillisestä turnajaiskirjasta. Siinäkään olevia kuvia ei voi helposti yhdistää listaan, mutta nostan esille yhden tapauksen, joka on omalla tavallaan kiinnostava ja toimii myös esimerkkinä listalla esiintyvien ilmaisujen tulkinnan ongelmista.

Listan loppupuolella samalta riviltä löytyvät der Puckler ja vnderlaufen. Jos kyseessä on samassa kuvassa ja tilanteessa esiintyvien hahmojen muodostama kokonaisuus, voitaneen olettaa, että vastustajalla on kupurakilpi, jota vastaan suorittaja tekee liikkeen nimeltä underlaufen. Lähin verrokki tälle on überlaufen, joka merkitsee liechtenaueriaanisissa glossissa jalkaa tavoittelevan vastustajan lyömistä päähän. Lecküchner (k. 1482) käyttää sitä sekä tässä merkityksessä että vastustajan aseen hallintaan ottamisesta menemällä kahvalla (tai aseetta: München, BSB, Cgm 582, f. 136r) vastustajan käden yli ulkokautta. Voisiko underlaufen viitata sitten vastustajan aseen hallintaan alakautta? Ainakin kilvenriisto kupurakilven yhteydessä löytyy niin I.33:sta (f. 16v), Andreas Liegnitzeriltä kuin Paulus Kaliltakin, joista kaksi jälkimmäistä tarttuvat kiinni kilven alta. Kuva riiston alkuasetelmasta löytyy Freydalista:

Freydal. Wien, KHM, KK5073, f. 198.

Voisiko tämä olla underlaufen vastustajan Puckleria vastaan? Kuten sanottu, listan rivit eivät välttämättä muodosta yhteenkuuluvia pareja. Tätä silmällä pitäen mainittakoon vielä, että Der Knopfschuß im kempfen eli taistelussa (= haarniskassa, vrt. Kampffecthen) tehtävä ponnen heittäminen tekisi mieli yhdistää ns. Gladiatoria-kuvasarjassa esiintyvään temppuun, jossa ponsi kierretään (!) irti ja kirjaimellisesti heitetään kohti vastustajaa (ks. kuva alla).

Wien, KHM, KK5013, f. 6r.

Tämän tempun on vaikea kuvitella liittyvän samalla rivillä mainittuun puolenvaihtoon ponnella (knopfdurchwexl). Wienin-koodeksin provenienssia ei tunneta ennen vuotta 1570.

Sinänsä listalta voisi nostaa esille lukuisia huomioita koskien muualta tunnettuja vastaavia nimityksiä, mutta siitä lisää jossain toisessa yhteydessä.

Kuukauden kirja: Ritterliche Waffenspiele (1935)

Maaliskuun kirja sijoittuu historiallisesti lähelle viime kuun kirjaa ja aiemmin käsiteltyä liikunta-alan julkaisua. Kyseessä on 1935 ilmestynyt Wilhelm Fabriciuksen kirjoittama ja kuvittama Ritterliche Waffenspiele Schwert- und Stockfechten, Bogenschießen, Armbrustschießen, Bau von Übungswaffen. Kirja on osa sarjaa nimeltä Rucksack-Bücherei (‘reppukirjasto’), joka käsitteli kaikenlaisia lapsille ja nuorille sopivia harrasteita. Otsikkonsa mukaisesti käsillä oleva kirja käsittelee miekkailua (puu)miekalla ja kepillä sekä jousi- ja varsijousiammuntaa.

Kirjan kansi.

Kirjoittaja Wilhelm Fabricius (1894–1989) oli Rudolf Steinerin perustaman Antroposofisen liiton Weinheimin osaston puheenjohtaja, Saksan partioliiton Badenin “maavouti” ja sittemmin “valtakunnanvouti” eli jonkinlainen kunniapuheenjohtaja, ja partioliiton lakkauttamisen jälkeen Hitler-Jugendin Stammführer. Hän opiskeli Leipzigissa metsänhoitajaksi ja toimi myös Saksan dendrologisen yhdistyksen puheenjohtajana. Muun toimintansa ohella kirjoitti lukuisia kirjoja ja artikkeleita.

Kirjan ensimmäisen esipuheen Fabricius on allekirjoittanut partiolaisnimimerkillä “Hartmut”. Hän mainitsee kurin ja järjestyksen olevan itsestäänselvää ritarillisissa taidoissa, ja että kyseinen kirja on syntynyt vuosien harrastamisen synnyttämän tietämyksen tuloksena. Toisen, kansallissosialistista ideologiaa tihkuvan esipuheen on kirjoittanut Friedhelm Kemper, Badenin HJ-päällikkö, joka toivoo kollegansa miekkailuleikkien kasvattavan nuorista ketteriä, pelottomia ja kovia taistelijoita.

Kirjan ensimmäinen osa käsittelee miekkailua kahden käden miekalla (“Bidenhandfechten“). Vaikka Fabricius on käyttänyt lähteinään vanhoja käsikirjoituksia, piirroksia ja kaiverruksia, hän mainitsee neljä seikkaa, missä hänen miekkailunsa eroaa historiallisesta. Ensiksikin se ei voi olla yhtä teknisesti yhtä korkealla tasolla kuin 1500- ja 1600-lukujen miekkailukiltalaisilla, koska kukaan ei enää harrasta yksinomaan miekkailua; toisaalta se ei saa olla yhtä rujoa kuin Landsknechtien miekan käyttö. Miekkailu ei saa myöskään aiheuttaa silmävammoja eikä luunmurtumia, ja sitä on voitava harjoitella ilman suojavarusteita itse tehdyillä (puisilla) aseilla.

Lähteiden soveltamisen osalta Fabricius myöntää ottaneensa vapauksia. “Pääsääntöinä” hän tarjoaa Joachim Meyerin tussakkasäkeet varustettuna selityksillä, jotka paljastavat, ettei hän ole lukenut Meyerin teosta kovin huolellisesti. Esimerkkinä mainittakoon seuraavat säkeet:

Wann er dir wollt einlauffen schier
Das vorder Ort, treib jn von dir.

…jossa mainittu das vorder Ort on hänen mukaansa etummainen osa miekkailualueesta, vaikka se todellisuudessa viittaa aseen kärkeen.

Vastustajan alue, keskialue (“das vorder’ Ort”) ja oma alue.

Tästä päästäänkin hänen järjestelmänsä sääntöihin. Miekkailualue muodostuu kahdesta maahan piirretystä, toisensa keskipisteeseen asti leikkaavasta ympyrästä. (Idea lienee peräisin Meyerin rapiirin kuvasta F). Leikkaus eli keskialue on kummankin ottelijan “das vorder Ort”, minkä lisäksi kummallakin ottelijalla on oma alueensa. Ottelun voittaa se, joka saa vastustajan ajettua pois miekkailualueelta. Pystypainiotteet (aseenriistot, heitot) ovat sallittuja keskialueella sekä viimeisenä puolustuskeinona, jos vain toinen jalka on enää omalla alueella. Maassa makaava ottelija on hävinnyt. Vaihtoehtoisesti voittaja voidaan määrittää laskemalla osumia.

Pistäminen ei ole sallittua, ja lyöntien pitää kulkea vähintään neljänneskaaren matka, jotta ne hyväksytään. Koko keho on osuma-alue, mutta on sopimatonta väsyttää vastustajaa lyömällä häntä käsiin tai jalkoihin: myös sellaisia lyöntejä on vältettävä, joiden tarkoitus on lyödä ase vastustajan käsistä, sillä “ne maksavat liikaa puuta”. Lyönnit on tarkoitus pysäyttää ennen osumaa.

Perusasioiden jälkeen seuraa joukko erilaisia miekkailu- ja painiliikkeitä. Lähteinä lienee käytetty Dörnhöfferin Dürer-editiota ja Schiemd-Kowarzikin ja Kufahlin Fechtbüchleinia, eli pohjimmiltaan Baumannin kirjaa, Dürerin työpajan siitä tekemiä kopioita ja Joachim Meyeria. Yksi painiote on selvästi peräsiin Uffizin painiveistoksesta.

Kahden käden miekkaa seuraava keppimiekkailu (Stockfechten) on käytännössä eräänlaista sapeli- eli säilämiekkailua. Liiallista voimankäyttöä tulee välttää, ja osumien tulee olla niin kevyitä kuin aseen eli sormenvahvuisen saarnikepin luonne sallii. Tekniikka on hallittava, jotta miekkailu ei taannu pelkäksi tappelemiseksi, mikä ei ole enää hauskaa tai hyödyllistä. Osumien tulee näkyä iholla lyhyinä punaisina viiruina. Liiallisesta voimankäytöstä rangaistaan vapaalyönnillä rintaan, joka lasketaan ottelussa osumaksi.

Priimi rintalyöntiä vastaan. Keskimmäinen hahmo näyttää priimin edestä.

Lyönnit suoritetaan kyynärvarrella, ei (pelkällä) ranteella. Koska päähän lyöminen on kiellettyä, käytetään väistöinä tekstin mukaan vain terssiä, kvarttia ja sekondia, mutta kuitenkin heti ensimmäisessä kuvassa nähdään priimi rintalyöntiä vastaan (ks. kuva ylempänä).

Viiteen tai kymmeneen osumaan käytävän keppitaistelun todetaan olevan kinastelua ja nahistelua parempi tapa välienselvittelyyn hallituissa olosuhteissa. Itkeminen ottelussa ei ole sallittua “muttei kuitenkaan häpeäksi, kunhan jatkaa reippaasti taistelua.” Voimankäyttöä tulee kuitenkin valvoa, sillä toiminnan pitäisi olla nuoria kovettavaa eikä pehmittävää.

Jousiammuntaa käsittelevä osio alkaa jousipyssyn ja nuolten valmistusohjeilla. Tätä seuraavat ampumatekniikan kuvaukset erilaisista asennoista (muun muassa toisen henkilön olkapäillä istuen) sekä varomääräykset. Erityisesti kielletään antamasta jousipyssyä käteen järjestöön kuulumattomalle aikuiselle. Lopuksi kehotetaan harjoittelemaan tätä “Egil Watenpojan” taitoa.

Viimeisenä käsitellään varsijousi (“Jungvolkarmbrust 1935″), joka on ilmeisesti myös tarkoitus valmistaa tai ainakin koota itse. Varsijousiammunnan etuna pidetään sitä, että sen kautta oppii kivääriammuntaan siirrettävissä olevia taitoja kuten hyvän ampuma-asennon ja nopean tähtäämisen. Varsijousiammunta ei tähtää siis pelkästään henkisiin ja fyysisiin vaan myös motorisiin valmiuksiin.

Fabriciuksen opus on kiinnostava paitsi varhaisena esimerkkinä historiallisten miekkailutaitojen harrastamisesta, myös osana nuorisokasvatuksen historiaa laajemmin. Myös partiolaiset saattoivat suorittaa asemestarin (master-at-arms) taitomerkin harrastamalla keppitaistelua (single-stick), sauvataistelua (quarterstaff), florettimiekkailua, nyrkkeilyä, jujutsua tai painia. Partioliikkeenkin juuret ovat sotilaskoulutuksessa, joka luo laajemman kontekstin sekä sen että Hitler-Jugendin kasvatuksellisille tavoitteille.

Kuukauden kirja: Die altdeutschen Fechter und Spielleute (1901)

Lokakuun kirja on Die altdeutschen Fechter und Spielleute: ein Beitrag zur deutschen Kulturgeschichte (1901). Kyseessä on sveitsiläissyntyisen Alfred Schaerin tohtorinväitöskirja saksalaisen kulttuurihistorian alalta, jossa hän jatkaa opettajansa Ernst Martinin ajatusta pelimannien ja miekkamiesten historiallis-kielellisistä kytköksistä (Die Meistersänger von Strassburg, Strassburg 1882, s. 9 – 10). Väitöskirja hyväksyttiin silloisen Kaiser-Wilhelms-Universitätin eli nykyisen Strasbourgin yliopiston filosofisessa tiedekunnassa maaliskuussa 1900, ja se ilmestyi painettuna seuraavana vuonna.

Väitoskirja jakaantuu neljään osaan. Ensimmäinen käsittelee kemppejä ja miekkailijoita (Kämpen und Fechter), toinen pelimanneja ja kiertolaisia (Spielleute und das fahrende Volk), kolmas näiden kahden ryhmän historiallisia yhtäläisyyksiä oikeudenkäytössä, sosiaalisissa suhteissa, kirjallisuudessa ja kielessä. Viimeinen osa on kokoelma aiemmin painettuja alkuperäislähteitä.

Kirjassa ei ole mitään kuvattavaa, joten tässä kuva pelimanneista Jakob Sutorin vuoden 1849 uusintapainoksesta.

Ensimmäinen osa on laajin (s. 13 – 86). Kemppien eli esitaistelijoiden osalta tekjiä käsittelee germaanien oikeudellisia kaksintaisteluita Tacituksesta alkaen mainiten myös naisten ja miesten väliset kaksintaistelut. (Mitä tulee tällaisten taisteluiden järjestelyihin, hän viitttaa Majeriin, joka puolestaan viittaa Thomasiukseen ja Efraimiin, joiden alkuperäislähteet ovat – kuinkas muuten – Talhofferin Wolfenbüttelin– ja tuolloinen Gothan-, nykyinen Münchenin-käsikirjoitus.)

Miekkailijoiden eli ylimystön kamppailuopettajien käsittelyssä tekijä siteeraa lukuisia kaunokirjallisia lähteitä, joissa luetellaan ritarillisia taitoja ja niistä käytettyjä nimityksiä. Tekijä myös esittää Wassmannsdorffista poikkeavan näkemyksensä Federfechter-nimityksen etymologiasta.

Ensimmäisestä osasta löytyy myös luettelo keisareiden miekkailijakilloille myöntämistä privilegioista, miekkailutapahtumia koskevista asiakirjoista (s. 68 – 73) ja miekkailukilpailuja (Fechtschulen) koskevia kuvauksia sisältävistä teoksista (s. 77 – 79).

Oppihistoriallisen bibliografian osalta huomionarvoinen on luettelo miekkailua koskevista teoksista (s. 76 – 77). Käsin kirjoitetuista lähteistä Schaer mainitsee Liechtenauerin miekkailuohjeet (ainoa, josta hän antaa tarkan tunnisteen: Nürnberg, GNM, Hs. 3227a), Lecküchnerin kirjan molemmat versiot (Heidelberg & München), Talhofferin teoksen vuodelta 1467 (eli Gustav Hergsellin 1887 ilmestyneen faksimilepainoksen edellä mainitusta Münchenin-käsikirjoituksesta; varsinaisesta kirjallisuusluettelosta löytyy Wassmannsdorffin murska-arvostelu Hergsellin laitoksesta), Paulus Hector Mairin Dresdenin-koodeksit (1542) sekä Paulus Kalin Münchenin ja Wienin kirjastoista löytyvät oppaat. Painetuista lähteistä hän luettelee tunnetut 1500-luvun teokset (Paurnfeindt, Auerswald, Egenolff, Meyer, Günterode) sekä muita teoksia 1700-luvun alkuun asti (Fabris, Hundt, Sutor, Heussler, Paschen, Schmidt, Doyle).

Tekijä ilmoittaa tutunstuneena edellä mainituista vain Hergsellin Talhoffer-editioon, Elzevierin Fabris-käännökseen, Sutorin Meyer-plagiaatin vuoden 1849 uusintapainokseen sekä Heussleriin ja Hundtiin. Vanhemmasta ei-miekkailuteknisestä kirjallisuudesta mainitaan August Vischerin Tractatus duo juris duellici universi (Jena 1617) ja G. Gumpelzhaimerin Gymnasma (Strasbourg 1652).

Pelimanneja ja kiertolaisia käsittelevä toinen osa on edelliseen verrattuna hyvin lyhyt (s. 86 – 97) ja toimiikin lähinnä siirtymänä kolmanteen osaan (s. 97 – 142), jossa tekijä muun muassa vertaa pelimanneja ja miekkamiehiä toisiinsa oikeudenkäytön kohteina, löytää mestarilaulajien värssyistä miekkailuhenkisiä sanankäänteitä sekä luettelee saksankielisiä idiomeja, jotka ovat peräisin soittoniekkojen ja miekkamiesten kielenkäytöstä (muun muassa einen Vorschlag machen).

Neljäs osa (142 – 199) koostuu, kuten jo todettu, muualla painetuista alkuperäislähteistä. Huomionarvoisimmat tässä yhteydessä ovat Wassmannsdorffin teoksesta Sechs Fechtschulen der Marxbrüder und Federfechter (Heidelberg 1870) kopioidut Nürnbergin miekkailukilpailulaulut (s. 156 – 170), Hans Sachsin miekkailuruno (s. 178 – 184) ja Paulus Rothin laulu miekkailutaidosta (s. 193 – 196), Schmied-Kowarzikin ja Kufahlin Fechtbüchleinista (Leipzig 1894) kopioitu Joachim Meyerin Zedel vuodelta 1570 (s. 170 – 172) ja vuoden 1849 uusintapainoksesta otetut Jakob Sutorin lorut vuodelta 1612 (173 – 174).

Vasemmasta kädestä

Vasemmalla kädellä tarkoitan ei-asekättä eli sitä kättä, jossa ei ole miekkaa; vasenkätisellä kyse on oikeasta kädestä, mutta koska suurin osa ihmisistä on oikeakätisiä, ja koska miekkailukirjallisuus on kirjoitettu pitkälti dekstronormatiivisesta näkökulmasta, puhun yksinkertaisuuden vuoksi vasemmasta kädestä. Tässä kirjoituksessa käsittelen muutamia seikkoja liittyen siihen, missä vasenta kättä on historiallisesti pidetty ja mihin sitä on käytetty, rajaten käsittelyn valikoituihin didaktisiin lähteisiin. Vaikka asiassa on havaittavissa tietynlainen historiallinen trendi, en lähesty alkuperäislähteitä puhtaasti kronologisesta näkökulmasta, koska en halua Karl Lochnerin tapaan antaa sellaista mielikuvaa, että miekkailun historia noudattaa lineaarista kehitystä epätäydellisyydestä täydellisyyteen.

Historiallisella trendillä viittaan siihen, että keskiajalta nykyaikaan on havaittavissa karkeasti sanottuna muutos siitä, että vasen käsi osallistuu taistelutoimintaan kilven kanssa siihen, että vasen käsi pysyy poissa tieltä. Ensiksi mainitusta esimerkkinä Manesse-koodeksin kuva Johann von Ringgenbergistä:

Heidelberg, Cod. Pal. germ. 848, fol. 190v.

…ja jälkimmäisestä kävisi esimerkiksi mikä tahansa kuva nykyaikaisesta urheilumiekkailusta. Erityisesti pään yläpuolelle nostettu käden asento tunnetaan klassisena asentona, josta esimerkkinä kuva Oskari Väänäsestä hänen teoksestaan Pistomiekkailu vuodelta 1930:

Ranskalainen varoasento. (Pistomiekkailu, kuva 31.)

(Väänänen käsittelee etupäässä italialaista pistomiekkailua, mutta vasemman käden asennon suhteen hän ei tee eroa koulukuntien välillä.)

Väänäsenkin eräänä lähteenään käyttämä Josef Schmied-Kowarzikin ja Hans Kufahlin Fechtbüchlein (1894) kertoo, että vasemman käden asento on pääero saksalaisen ja ranskalaisen varoasennon välillä, sillä jälkimmäisessä kättä pidetään pään yläpuolella hieman taivutettuna, jotta se voidaan syöksyn yhteydessä pudottaa alas ja palautumisen yhteydessä nostaa takaisin ylös, kun taas saksalaisessa pistomiekkailussa vasenta kättä pidetään vasemmalla rinnalla, mikä tuo mieleen italialaisen tavan käyttää vasenta kättä pistojen väistämiseen, mitä saksalainen koulukunta ei kiellä, vaikka sitä harvoin käytetäänkin (s. 185).

Asiaan palataan väistöjen yhteydessä (s. 217), missä todetaan, että entisaikoina pistoja väistettiin myös vasemmalla kädellä, mitä Italiassa yhä harrastetaan jäänteenä väistötikarin käytöstä; Saksassakin vasenta kättä pidetään vasemmalla rinnalla, jotta se olisi hätätilanteessa käytettävissä, ja ranskalaisetkin opettajat opettivat pitkään vasemman käden käyttöä. Vasemman käden käytön opettamista suositellaan hylättäväksi kuitenkin siitä syystä, että tositilanteessa (kaksintaistelussa) vasemman käden käyttö on kielletty.

Paroni César de Bazancourt (César Lecat de Bazancourt) menee 1862 ilmestyneessä teoksessaan Les Secrets de l’épée (ilmestyi englanniksi vuonna 1900 nimellä Secrets of the Sword) niinkin pitkälle, että vaikka tositilanteessa onkin sallittua erikseen sopia vasemman käden käytöstä, ei tällaiseen sopimukseen pidä missään nimessä suostua. Hän perustelee tämän sillä, että vasemman käden käyttö on jäänne tikarin käytöstä, joka on alkujaan osa aivan toisenlaista italialaista järjestelmää, josta vain yhden osan omaksuminen osaksi ranskalaista olisi mieletöntä. Vielä tärkeämpänä seikkana hän mainitsee vaaran vaistomaisesti ottaa vastustajan terästä kiinni pelkän väistön sijaan, mikä vastustajan kuolemaan johtaessa muuttaa kunniakkaan kaksintaistelun murhaksi ilman, että silminnäkijöiden on mahdollista erottaa, oliko kyse sovitusta ja siten laillisesta liikkeestä vai ei (8,1-2).

Syntyjään italialainen mutta Englannissa vaikuttanut ranskalaisen koulukunnan kasvatti Domenico Angelo mainitsee 1763 ranskaksi ja 1787 englanniksi ilmestyneessä kirjassaan, että sekä saksalaiset että italialaiset pitävät vasenta kättä rinnalla ja käyttävät sitä väistöihin; lisäksi hän käsittelee lyhyesti toimintaa italialaista miekkaa ja tikaria vastaan (kuvat 41 ja 42). Muuten vasemman käden käyttö mainitaan kvarttikontaktista vastustajan kylkeen alaulkolinjassa suoritettavan piston (flaconade) yhteydessä (kuva 9) sekä miekanriistojen yhteydessä (kuvat 33 – 40). Angeloa edeltäneen ranskalaisen P. J. F. Girardin 1736 ilmestynyt Nouveau traité de la perfection sur les fait des armes käsittelee vasemman käden käyttöä oppositioon ripostin yhteydessä (l’opposition de la main gauche). Jotta käsi olisi käytettävissä, on se taivutettu niin, että kyynärvarsi ja sormet osoittavat eteenpäin suunnilleen korvan tasalla.

Girardin (ranskalainen) varoasento.

Girard kertoo italialaisten käyttävän vasenta kättä väistöihin, mutta kuvituksessa vasemman käden osalta italialainen varoasento on ranskalaisen kaltainen. Saksalaiset pitävät hänen mukaansa vasenta kättään kehon edessä, koska he suosivat yhtaikaisia väistöjä ja riposteja; lisäksi hän mainitsee joidenkin espanjalaisten käyttävän vasenta kättä väistöihin, ja kuvituksessa espanjalainen vasemman käden paikka näyttää samalta kuin saksalainen (s. 87 – 90).

Suomen historian kannalta kiinnostavana seikkana mainittakoon, mitä ensimmäinen (ja puoleentoista vuosisataan ainoa) ruotsinkielinen miekkailukirja, ruotsinsaksalaisen Diedrich Porathin Tukholmassa 1693 ilmestynyt Palæstra Svecana sanoo vasemmasta kädestä. Kuvista nähdään, että varoasennossa vasen käsi on suunnilleen klassisessa asennossa siirtyen syöksyjen yhteydessä rinnan eteen tai ojentuen taaksepäin. Ensimmäisessä osassa käsitellään vasemman käden käyttöä väistämiseen (‘Föllier altså huru wijda den wenstra handen uti hwarjehanda tillfall är nödwändig och tillåtelig’, §§ 91-109) ja toimintaa vastustajan vasenta kättä vastaan (‘Emot den Wenstra handen’, §§ 110-118). Aiheeseen palataan myös jälkimmäisessä osassa (§§ 76-81, toiminta vasenta kättä vastaan §§ 83-85), ja teoksen alussa Porath huomauttaa, että yksinomaan vasenta kättä puolustukseen käyttävä yrittää pitää teränsä vapaana pitämällä sitä takana, minkä johdosta hänen paljaansa (blott) on suurempi eivätkä hänen ripostinsa tarpeeksi nopeita (cap. 14).

‘…parera hans Klinga med din wenstra hand till din wenstra / och stöt med secunda contra-tempo till hans öfwerlijf.’ Palæstra Svecana, §104 & fig. 14.

Tässä välissä on syytä mainita, että ylempänä mainitut tikari ja (kupura)kilpi eivät ole ainoita historiallisia vasemman käden aseita paljaan käden ohella. Giacomo di Grassi, jonka teos ilmestyi italiaksi 1570 ja englanniksi 1594, käsittelee näiden lisäksi käden ympärille kiedottua viittaa (joka ei ole tuntematon Angelollekaan tai Girardillekaan) ja kahden miekan yhtaikaista käyttöä. Grassi myös erikseen mainitsee, että kupurakilpeä tulee pitää lähes suoralla kädellä mahdollisimman lähellä vastustajaa, jotta se kattaa pienestä koostaan huolimatta suurimman mahdollisen kulman. Joachim Meyer käsittelee vuonna 1570 ilmestyneen opuksensa kolmannessa osassa pelkän rapiirin lisäksi myös viittaa ja tikaria; Heinrich von Günterode (1579) lisää listaan hänen mukaansa italialaisten suosiossa olleen panssarikäsineen (Bantzerhentzschuch).

Panssarikäsine Günteroden teoksen julkaisemattomassa kuvituksessa. Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 15, fig. (fol. 112v).

Panssarikäsine ratkaisee ainakin leikkaavaan terään tarttumisen tai koskemisen ongelman (tosin terä ei juurikaan leikkaa, ellei se pääse liikkumaan eli viiltämään), mutta puhtaasti pistämiseen tarkoitetuissa aseissa ongelmaa ei ole. Lyömämiekkailussa yhden käden aseilla vasen käsi kannattaa pitää poissa tieltä jo siksikin, ettei se tarjoa ylimääräistä maalia. Tämä näkyykin saksalaisissa messeriä käsittelevissä lähteissä jo 1400-luvulla, mistä esimerkkinä kuva Hans Talhofferin kirjasta vuodelta 1467:

München, BSB, Cod.icon. 394 a, fol. 114v.

Talhofferilla ja muissakin lähteissä kuitenkin nähdään, miten vasenta kättä käytetään vastustajan asekäden sitomiseen tai muihin otteisiin. Selän takana pidettynä käsi ei ole tietenkään nopeasti käytössä, joten Hans Lecküchner välittää 1400-luvun lopulla asiasta seuraavan runomuotoisen neuvon (München, BSB, Cgm 582, foll. 1v – 2r):

Sechs hew lere
Auß eyner handt wyder dy were
Dy linck handt leg auff den rucken
Auff dy prust wiltu were zucken

‘Opi kuusi lyöntiä yhdellä kädellä asetta vastaan, pidä vasen käsi selän takana, rinnalla jos haluat vetää aseesta.’ Lecküchner lisäksi selittää tämän tarkoittavan sitä, että vasen käsi on pidettävä rinnalla, mikäli sitä aiotaan käyttää lukkoihin, aseenriistoihin tai muihin otteisiin.

Saksankielisellä alueella suosiota saavuttanutta messerin henkistä seuraajaa eli tussakkaa käsittelevä kirjallisuus ei valitettavasti ota kantaa vasempaan käteen muuten kuin erilaisten otteiden yhteydessä. Meyerin kuvituksissa vasen käsi joko lepää kyynärpää koukussa vasemmalla lonkalla tai on rinnan edessä tai sivussa (sama pätee rapiiriin), mutta 1591 päivätyssä käsin kirjoitetussa teoksessa Das Ander Theil Des Newen Kunstreichen Fechtbuches (Wolfenbüttel, HAB, Cod. Guelf. 83.4. Aug.) vasen käsi näyttää ainakin lyöntien yhteydessä olevan säännöllisesti ojennettuna taaksepäin (fol. 76r alkaen): lisäksi eri asentojen (Posturen) luettelossa vasen käsi näyttäisi olevan ikään kuin tasapainona aseeseen nähden vastakkaisessa suunnassa (ks. kuvat alla).

Tussakan lyhyt (vas.) ja korkea (oik.) asento (Wolfenbüttel, HAB, Cod. Guelf. 83.4 Aug. fol. 70rv).

Vaikka edellä sanottu ei yritä olla kattava katsaus vasemman käden käytön historiaan, voidaan jo senkin perusteella tehdä muutamia kokoavia huomioita. Mikäli vasenta kättä on tarkoitus käyttää vastustajaa vastaan, on sitä pidettävä sellaisessa paikassa, mistä käsin tämä on mahdollista. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että jos vasenta kättä ei aiota käyttää, se voisi olla vaikka taskussa. Sen sijaan vasemmalla kädellä on eräänlainen tasapainottava ja liikettä täydentävä rooli: käden heittäminen taaksepäin syöksylinjaa pitkin tehostaa liikettä kohti vastustajaa sekä edesauttaa yläruumiin kääntymistä niin, että molemmat olkapäät ovat linjassa vastustajaa kohti, jolloin ase yltää pidemmälle; vastaavasti käden tempaiseminen takaisin ylös nopeuttaa palautumista syöksystä takaisin varoasentoon. Samalla vasemman käden pitäminen takana auttaa kääntämään kehon niin, että pienempi osuma-alue on suoraan vastustajaa kohti.

Kokonaan oma kysymyksensä on se, onko klassinen vasemman käden asento mielekäs miekkailu-urheilun nykymuodossa tai tositilanteessa, jossa kuolemanpelko aiheuttaa sellaisia asennonmuutoksia, joita on vaikea (ellei mahdotonta) harjoittelulla muuttaa. Ilmiö on nähtävissä Aldo Nadin (joukkuekultamitalisti kaikissa aselajeissa vuoden 1920 Antwerpenin olympialaisissa) vuonna 1924 käymän kaksintaistelun kuvamateriaalissa.

Loppukevennyksenä paljastettakoon, että tämän kirjoituksen innoittivat erinäiset kansanetymologioihin vertautuvat legendat, joita vasemman käden klassisesta asennosta kerrotaan enemmän tai vähemmän tosissaan. Eräs näistä on se, että asento on peräisin siitä, että entisajan kaksintaistelijat pitivät vasemmassa kädessään lyhtyä taistellessaan pimeässä. On kuitenkin syytä huomata, että ote lyhdystä ei ole lähtökohtaisesti klassinen asento:

Miekka ja lyhty. (Domenico Angelo, kuva 46.)

Vaihtoehtoisina käyttötapoina Angelo kyllä mainitsee lyhdyn pitämisen pään yläpuolella tai selän takana. Mikäli näin varustautuneen vastustajan kehoon osuneella pistolla ei ole vaikutusta, Angelo kehottaa pistämään kurkkuun, kasvoihin tai vyötärön alapuolelle, sillä sellainen henkilö, joka käyttää lyhtyä, tuskin epäröi käyttää suojavarusteita vaatteidensa alla.