Tag Archives: kuukauden kirja

Kuukauden kirja: Das Recht in der Dichtung ([1931])

|

Koska edellinen kirjoitus oli mahdollisesti tylsin “kuukauden kirja” ikinä ja koska kuukauden kirjoja on jäänyt välistä säännöllisen epäsäännöllisesti, ajattelin kirjoittaa heti perään toisen. Tällä kertaa kirjahyllystä tarttui käteen Hans Fehrin Das Recht in der Dichtung (Bern), joka on muista lähteistä saadun tiedon mukaan ilmestynyt vuonna 1931.

Teos on jatkoa vuonna 1923 ilmestyneelle teokselle Das Recht im Bilde. Ensimmäinen osa käsittelee oikeushistoriallisia aiheita kuvataiteessa, jälkimmäinen osa runoudessa. Aihepiiri on siis oikeus-, taide- ja kirjallisuushistoriallinen.

Historiallisen kamppailuntutkimuksen kannalta teoksesta löytyy paljon kiinnostavia otteita kaksintaisteluiden kuvauksista keskiaikaisesta kirjallisuudesta, mutta kamppailukirjallisesti kiinnostavin on luku, jonka aiheena on Heinrich Neustadtilaisen Apollonius von Tyrland 1200-luvun lopulta (s. 219–26). Kyseessä on versio myöhäisantiikkisesta Apollonius Tyroslaisen tarinasta.

Flordelîse ja Silvian taistelussa. Gotha, cod. chart. 689, f. 156. (Fehrin kirjan s. 311.)

Heinrichin teokseen lisäämän kaksintaistelukuvauksen tekee merkittäväksi se, että kyseessä on miehen ja naisen välinen kaksintaistelu: Flordelîse haastaa Silvian Nasaretilaisen kaksintaisteluun, koska tämä on syyttänyt aiheettomasti hänen sisartaan Claramieta. Claramien mies, Lafet, oli nimittäin voittanut Silvianin turnajaisissa, josta suuttuneena Silvian oli kostoksi yrittänyt raiskata Claramien. Silvian ei ollut onnistunut tässä, mutta oli kuitenkin väittänyt Lafetille Claramien antautuneen hänelle. Uskoen Silviania Lafet oli rangaistukseksi vanginnut Claramien tyrmään syömään koirien kanssa ja juomaan likavettä.

Kun Flordelîse esittää syytöksensä kuninkaan edessä, Silvian tietysti kieltää kaiken ja vihjaa Flordelîsen olevan mielenvikainen (‘Herre, ich hab ir nicht getan. / Ist ir schwester ein kranckes weib’).

Flordelîse vaatii kaksintaistelua. Ongelmaksi muodostuu, että hän on nainen (‘Si ist ain weib, er ist ain man.’) Onneksi vanha satraappi, kaupungin piispa, kertoo lukeneensa kirjasta, että tällaisessa tilanteessa naiselle annetaan tasoitusta (‘Ain weyb ist ain halber man’) laittamalla mies seisomaan puolet hänen pituudestaan olevaan kuoppaan oikea käsi sidottuna selän taakse, aseenaan kyynärän mittainen keppi; naisella taas tulee olla liina, jonka sisään on sidottu kolmen naulan painoinen kivi.

Flordelîselle nämä ehdot sopivat (‘die rede gevellet mir gar wol’), mutta Silvian tietysti protestoi huomauttaen, että jos hän häviää, niin sitten sanotaan pilkallisesti, että sairas nainen on tappanut vahvan miehen; hän haluaisi taistella vain miestä vastaan, mikä ei kuitenkaan käy päinsä.

Solothurn, S 554, kuva 10. (Fehrin kirjan s. 221.)

Taistelu alkaa. Silvian lyö sinne tänne, mutta Flordelîse pomppii ympäriinsä kuin vuohi ja osuu häntä päähän. Lyönnillä ei kuitenkaan ole vaikutusta, ja Silvian osuu häneen kepillään. Flordelîse huutaa kivusta. Silvian tarttuu hänen vaatteeseensa ja vetää hänet luokseen; katsojat luulevat Flordelîsen kuolevan (‘Flordelise di ist tod’). Flordelîse onnistuu kuitenkin lyömään Silviania käteen, jolloin hän pudottaa keppinsä; Flordelîse jatkaa lyömällä häntä päälakeen ja ohimoon, saaden Silvianin huutamaan kuin lammas:

Do slug sy im ains auff den schiel
Und dar nach ains auff den slaf,
Das er reret als ain schaff.

Silvian jää ilmeisesti kuolleena makaamaan ja Flordelîse julistaa voittaneensa. Yleisö haluaa polttaa Silvianin ruumiin, mutta yhtäkkiä hän alkaakin liikkua. Kuningas puhuttelee Silviania, joka vihdoin tunnustaa valehdelleensa.

Heinrichin kuvaus perustunee vuonna 1288 Bernissä käytyyn kaksintaisteluun, joka lienee herättänyt huomiota eriskummallisuudessaan. Heinrichillä on voinut olla käytössään jonkinlainen kuvaus kyseisestä tapauksesta. Taistelu sisältää elementtejä, joita löytyy kuvattuna Talhofferilta, mutta hänen kuvissaan nähdään molempien osapuolien suorittavan lopetusliikkeitä. Paulus Kalin vastaavassa kuvasarjassa taas mies kuvataan selvästi taistelun lopullisena voittajana.

Sivulla 221 on neljä kuvaa  jo aiemmin käsittelemästäni Solothurnin kamppailukirjasta (KdiH 38.3.7), joka on kopio Paulus Kalin kirjasta. Kuvista kaksi käsittelee miehen ja naisen (10–11), kaksi muuta kaksintaistelua terävillä kilvillä (23) ja haarniskassa (8).

Kuukauden kirja: L’Archiginnasio 5 (1910)

|

Muutaman aasinsillan kautta mieleeni tuli tämänkertainen kuukauden kirja, L’Archihginnasion vuosikerta 1910. Kyseessä on Bolognan kaupunginkirjaston julkaisu, jonka kyseisellä vuosikerralla sattuu olemaan kamppailukirjallista merkitystä.

Julkaisun alaotsikko.

Rainer Welle mainitsee vuonna 1993 ilmestyneessä, historiallisen kamppailuntutkimuksen kaanoniin kuuluvassa teoksessaan “…und wisse das alle höbischeit kompt von deme ringen”. Der Ringkampf als adelige Kunst im 15. und 16. Jahrhundert, että aiemmin tutkimus tunsi vain kolme Paulus Kalin käsikirjoitusta: Münchenin cgm 1507; Wienin P 5126 ja Gothan chart. B 1021. Welle kuitenkin ilmoittaa löytäneensä Bolognan yliopistonkirjastosta neljännen käsikirjoituksen (1825, KdiH 38.5.1).

Kyseinen käsikirjoitus oli tietenkin ollut tuntematon tutkimukselle, sillä Wierschin (1965) ja Hils (1985) eivät mainitse sitä, eikä sitä löydy Verfasserlexikonistakaan, jonka molemmissa painoksissa mainitaan vain Münchenin- ja Wienin-käsikirjoitukset. (Myöhemmin KdiH tuntee kaikki neljä käsikirjoitusta sekä Solothurnin kirjan, joka sijoitetaan siinä Talhofferin alle, 38.3.7; Deutsches Literatur-Lexikon: Mittelalter tuntee Kal-artikkelissaan kaikki viisi käsikirjoitusta ja mainitsee vielä senkin, että Paulus Hector Mair on kopioinut hänen kupuramiekkailukuviaan, ks. nide 7, 999–1001.)

Käsillä oleva julkaisu vuodelta 1910 joka tapauksessa sisältää Lodovico Fratin kirjoittaman tiedonannon otsikolla ‘Le tavole di scherma e di lotta di Paolo Kal’ (s. 6–7), jossa hän kuvailee käsikirjoituksen ja sen provenienssin. Frati myös mainitsee, että Maßmann ei tunne kyseistä käsikirjoitusta artikkelissaan (Serapeum 1844, s. 54), mutta Novati mainitsee sen kyllä Fiore-editiossaan (1902, s. 106, viite 162).

Frati mainitsee käsikirjoituksen myös katalogissa Inventario dei codici italiani conservati nella R. Biblioteca Universitaria di Bologna niteessä 15 (1909, s. 6) ja kuvailee sen niteessä 21 (1914, s. 151).

Artikkelin alku.

Fratin tiedonantoa voidaan ehkä pitää kohtuullisen obskyyrinä, eikä painetuista katalogeistakaan löydä mitään, ellei käytössä ole hakemistoa (tai liikaa aikaa), mutta Novatin Fiore-editio on sen verran merkittävä julkaisu, että Paulus Kalin Bolognan-koodeksin unohduksiin jääminen on suorastaan merkillistä. Myös Carlo Bascetta mainitsee käsikirjoituksen antologiassaan Sport e giuochi (1978, nide 1, s. 298, alaviite 2).

Kuukauden kirja: Albrecht Dürers Fechtbuch (1907/9)

|

Mikäli olisin johdonmukainen, tämän kirjoituksen otsikko olisi yhtä massiivinen kuin kirja itse eli Jahrbuch der kunsthistorischen Sammlungen des allerhöchsten Kaiserhauses 27 (1907/9). Päädyin kuitenkin lyhyempään otsikkoon, jolla on myös enemmän potentiaalia herättää mielenkiintoa. Kyseessä on siis Friedrich Dörnhöfferin artikkeli ‘Albrecht Dürers Fechtbuch’, joka muodostaa mainitun vuosikirjan jälkimmäisen osan. Artikkeli käsittelee nimensä mukaisesti Albrecht Dürerin tekemäksi katsottua kamppailukirjaa, joka on jossain vaiheessa otsikoitu Ὁπλοδιδασκαλία sive armorum tractandorum meditatio (‘Hoplodidaskalia eli aseiden käytön harjoittelu’). Teos kuuluu nykyään Wienissä sijaitsevan Albertinan kokoelmaan (26232). Artikkeli jakautuu teksti- ja kuvaosiin, tekstiosa edelleen kolmeen osaan.

Eräs värillisenä painetuista kuvista.

Ensimmäinen osa (s. i–xxi) käsittelee käsikirjoituksen ja sen Breslaussa olleen kopion löytymistä, sisältöä, tekijyyttä ja lähdettä. Dürerin tekijyyttä Dörnhöffer pitää varmana kaikkien paitsi 25 kuvan osalta, joissa hän näkee kisällin kädenjälkeä. Lisäksi 52 ensimmäisen painikuvan tekstit ovat hänen mukaansa Dürerin käsialalla kirjoitettuja. Mitä taas tulee itse sisältöön, Dörnhöffer tunnistaa lähteeksi Baumannin koodeksin (UB Augsburg, Cod.I.6.4.2) ja huomauttaa Dürerin toisinaan korjanneen kuvia tekstin mukaan, toisinaan tehneen virheitä ja laittaneen kuvat muutenkin niiden merkityksen hämärtävään järjestykseen. Nykyään Glasgow Museumsin kokoelmassa oleva käsikirjoitus E.1939.65.341 ei ollut Dörnhöfferin saatavilla, missä ikinä se on hänen aikanaan sijainnutkin, mutta se on mitä ilmeisimmin ollut toinen Dürerin käyttämä lähde, ja sen painikuvat kuuluvat silminnähden yhteen Baumannin kirjan kanssa. (Kaikille Dürerin kuville ei ole osoitettavissa vanhempaa mallia.)

Breslaun-käsikirjoitukseen oli kopioitu myös kuvia Egenolffin kirjasta.

Tässä kohden on hyvä tehdä eräs huomio koskien käsikirjoitusten nimityksiä. Koska Dörnhöffer käsittelee kolmea käsikirjoitusta, hän voi puhua niistä Wienin-, Breslaun- ja Wallerstein-käsikirjoituksina. “Wiener Handschrift”, “Breslauer Handschrift” ja “Wallersteinische Handschrift” (tai “Codex Wallerstein” ilman yksilöivää loppuosaa “I.6.4º.2”) ovat siis väliaikaisia, tietyssä kontekstissa ymmärrettäviä nimityksiä. “Wallerstein” viittaa kokoelmaan, johon kuului tuolloin kahdeksan muutakin kamppailukirjaa, joista yksi, kuvanveistäjä Gregor Erhartin kamppailukirja, on sittemmin muuttanut Glasgow’hun (Glasgow Museums, E.1939.65.354). Baumann on ilmeisesti ollut käsikirjoituksen varhaisin tunnettu omistaja, ja hänen nimensä yksilöi sen parhaiten.

Ensimmäisen osan yhteydessä on myös kolme kuvalaattaa, joihin on jäljennetty käsikirjoituksesta BL, Add 5229 löytyvät messer-luonnokset (f. 67v & 69r) sekä kaksi niihin liittyvät Dürerin merkinnät (f. 67r & 68r) luonnollisessa koossa. Ensimmäisen osan lopussa Dörnhöffer puhuu yleisemmin kamppailukirjallisuudesta sekä mainitsee keisari Maksimilian I:n mahdollisena toimeksiantajana (ks. edellinen kirjoitus).

Cod. Wallerstein I.6.4º.2.

Toinen osa (xxi–lix) sisältää kodikologiset kuvaukset artikkelissa käsitellyistä käsikirjoituksista. Wienin-käsikirjoituksen yhteydessä annetaan siihen sisältyvästä Lecküchnerin kamppailukirjasta ne kohdat, jotka ovat liitettävissä edellä mainittuihin luonnoksiin. Muuten käsikirjoitukseen sisältyvät kamppailutekstit eivät kiinnostaneet Dörnhöfferiä, koska ne eivät olleet yhdistettävissä Dürerin toimintaan. Breslaun-käsikirjoituksen kuvaus ja siihen liittyvät kuvat ovat tärkeitä sikäli, että käsikirjoitus on kadonnut toisen maailmansodan aikoihin. Kiinnostavana yksityiskohtana Wienin-käsikirjoituksen alkusivut on irroitettu ja kiinnitetty Breslaun-käsikirjoitukseen, ja Wienin-käsikirjoitukseen on tehty niistä kopiot. Tämä on ilmeisesti tapahtunut kopion valmistamisen yhteydessä. Baumannin eli Wallerstein-käsikirjoituksen kuvausta seuraavat mustavalkoiset ja pienennetyt jäljennökset kaikista koodeksin uudemman osion kuvista (s. xxxiv-lix, ks. kuva yllä). Yksi sivu (f. 16r) annetaan esimerkinomaisesti kokonaisuudessaan luonnollisessa koossa.

Kolmas osa (s. lx-lxxix) sisältää transkription Wienin-käsikirjoituksen tekstistä, jonka yhteyteen liitetyssä apparaatissa annetaan sekä Baumannin käsikirjoituksen että Breslaun-kopion poikkeavat lukutavat. Transkriptia seuraa kaksi konkordanssitaulukkoa, joista näkee, mikä Wallerstein-käsikirjoituksen kuva vastaa mitänkin Dürer-käsikirjoituksen kuvaa, ja toisinpäin (s. lxxx-lxxxi). Viimeisellä sivulla (lxxxii) on jäljennökset tekstissä mainituista vesileimoista.

Laatta 1.

Tekstiosaa seuraava kuvaosa sisältää 75 laattaa. Sivut on jäljennetty luonnollisessa koossa (310 × 210 mm). Määrä ylittää numeroinnin (1–70) siksi, että viisi niistä on painettu myös värillisenä versiona (17a, 42a, 49a, 51a ja 59a).

Mainittakoon, että nykyiaikaisen julkaisuhistoriansa lisäksi (Dörnhöffer 1907/9, Hils 1991, Żabiński & Walczak 2002, Welle 2014) Baumannin käsikirjoituksella on ollut verrattain laaja levikki jo varhaisella uudella ajalla, ja sen kopioita tai mukaelmia löytyy Dürerin kirjan lisäksi useammasta 1500-luvulla käsin kirjoitetusta kirjasta, jotka ovat kytköksissä Augsburgin kaupunkiin (Antonius Rastin kirja, Gregor Erhartin kirja, cgm 3712, Paulus Hector Mairin tuotanto).

Kuukauden kirja: Ritterliche Waffenspiele (1935)

|

Maaliskuun kirja sijoittuu historiallisesti lähelle viime kuun kirjaa ja aiemmin käsiteltyä liikunta-alan julkaisua. Kyseessä on 1935 ilmestynyt Wilhelm Fabriciuksen kirjoittama ja kuvittama Ritterliche Waffenspiele Schwert- und Stockfechten, Bogenschießen, Armbrustschießen, Bau von Übungswaffen. Kirja on osa sarjaa nimeltä Rucksack-Bücherei (‘reppukirjasto’), joka käsitteli kaikenlaisia lapsille ja nuorille sopivia harrasteita. Otsikkonsa mukaisesti käsillä oleva kirja käsittelee miekkailua (puu)miekalla ja kepillä sekä jousi- ja varsijousiammuntaa.

Kirjan kansi.

Kirjoittaja Wilhelm Fabricius (1894–1989) oli Rudolf Steinerin perustaman Antroposofisen liiton Weinheimin osaston puheenjohtaja, Saksan partioliiton Badenin “maavouti” ja sittemmin “valtakunnanvouti” eli jonkinlainen kunniapuheenjohtaja, ja partioliiton lakkauttamisen jälkeen Hitler-Jugendin Stammführer. Hän opiskeli Leipzigissa metsänhoitajaksi ja toimi myös Saksan dendrologisen yhdistyksen puheenjohtajana. Muun toimintansa ohella kirjoitti lukuisia kirjoja ja artikkeleita.

Kirjan ensimmäisen esipuheen Fabricius on allekirjoittanut partiolaisnimimerkillä “Hartmut”. Hän mainitsee kurin ja järjestyksen olevan itsestäänselvää ritarillisissa taidoissa, ja että kyseinen kirja on syntynyt vuosien harrastamisen synnyttämän tietämyksen tuloksena. Toisen, kansallissosialistista ideologiaa tihkuvan esipuheen on kirjoittanut Friedhelm Kemper, Badenin HJ-päällikkö, joka toivoo kollegansa miekkailuleikkien kasvattavan nuorista ketteriä, pelottomia ja kovia taistelijoita.

Kirjan ensimmäinen osa käsittelee miekkailua kahden käden miekalla (“Bidenhandfechten“). Vaikka Fabricius on käyttänyt lähteinään vanhoja käsikirjoituksia, piirroksia ja kaiverruksia, hän mainitsee neljä seikkaa, missä hänen miekkailunsa eroaa historiallisesta. Ensiksikin se ei voi olla yhtä teknisesti yhtä korkealla tasolla kuin 1500- ja 1600-lukujen miekkailukiltalaisilla, koska kukaan ei enää harrasta yksinomaan miekkailua; toisaalta se ei saa olla yhtä rujoa kuin Landsknechtien miekan käyttö. Miekkailu ei saa myöskään aiheuttaa silmävammoja eikä luunmurtumia, ja sitä on voitava harjoitella ilman suojavarusteita itse tehdyillä (puisilla) aseilla.

Lähteiden soveltamisen osalta Fabricius myöntää ottaneensa vapauksia. “Pääsääntöinä” hän tarjoaa Joachim Meyerin tussakkasäkeet varustettuna selityksillä, jotka paljastavat, ettei hän ole lukenut Meyerin teosta kovin huolellisesti. Esimerkkinä mainittakoon seuraavat säkeet:

Wann er dir wollt einlauffen schier
Das vorder Ort, treib jn von dir.

…jossa mainittu das vorder Ort on hänen mukaansa etummainen osa miekkailualueesta, vaikka se todellisuudessa viittaa aseen kärkeen.

Vastustajan alue, keskialue (“das vorder’ Ort”) ja oma alue.

Tästä päästäänkin hänen järjestelmänsä sääntöihin. Miekkailualue muodostuu kahdesta maahan piirretystä, toisensa keskipisteeseen asti leikkaavasta ympyrästä. (Idea lienee peräisin Meyerin rapiirin kuvasta F). Leikkaus eli keskialue on kummankin ottelijan “das vorder Ort”, minkä lisäksi kummallakin ottelijalla on oma alueensa. Ottelun voittaa se, joka saa vastustajan ajettua pois miekkailualueelta. Pystypainiotteet (aseenriistot, heitot) ovat sallittuja keskialueella sekä viimeisenä puolustuskeinona, jos vain toinen jalka on enää omalla alueella. Maassa makaava ottelija on hävinnyt. Vaihtoehtoisesti voittaja voidaan määrittää laskemalla osumia.

Pistäminen ei ole sallittua, ja lyöntien pitää kulkea vähintään neljänneskaaren matka, jotta ne hyväksytään. Koko keho on osuma-alue, mutta on sopimatonta väsyttää vastustajaa lyömällä häntä käsiin tai jalkoihin: myös sellaisia lyöntejä on vältettävä, joiden tarkoitus on lyödä ase vastustajan käsistä, sillä “ne maksavat liikaa puuta”. Lyönnit on tarkoitus pysäyttää ennen osumaa.

Perusasioiden jälkeen seuraa joukko erilaisia miekkailu- ja painiliikkeitä. Lähteinä lienee käytetty Dörnhöfferin Dürer-editiota ja Schmied-Kowarzikin ja Kufahlin Fechtbüchleinia, eli pohjimmiltaan Baumannin kirjaa, Dürerin työpajan siitä tekemiä kopioita ja Joachim Meyeria. Yksi painiote on selvästi peräsiin Uffizin painiveistoksesta.

Kahden käden miekkaa seuraava keppimiekkailu (Stockfechten) on käytännössä eräänlaista sapeli- eli säilämiekkailua. Liiallista voimankäyttöä tulee välttää, ja osumien tulee olla niin kevyitä kuin aseen eli sormenvahvuisen saarnikepin luonne sallii. Tekniikka on hallittava, jotta miekkailu ei taannu pelkäksi tappelemiseksi, mikä ei ole enää hauskaa tai hyödyllistä. Osumien tulee näkyä iholla lyhyinä punaisina viiruina. Liiallisesta voimankäytöstä rangaistaan vapaalyönnillä rintaan, joka lasketaan ottelussa osumaksi.

Priimi rintalyöntiä vastaan. Keskimmäinen hahmo näyttää priimin edestä.

Lyönnit suoritetaan kyynärvarrella, ei (pelkällä) ranteella. Koska päähän lyöminen on kiellettyä, käytetään väistöinä tekstin mukaan vain terssiä, kvarttia ja sekondia, mutta kuitenkin heti ensimmäisessä kuvassa nähdään priimi rintalyöntiä vastaan (ks. kuva ylempänä).

Viiteen tai kymmeneen osumaan käytävän keppitaistelun todetaan olevan kinastelua ja nahistelua parempi tapa välienselvittelyyn hallituissa olosuhteissa. Itkeminen ottelussa ei ole sallittua “muttei kuitenkaan häpeäksi, kunhan jatkaa reippaasti taistelua.” Voimankäyttöä tulee kuitenkin valvoa, sillä toiminnan pitäisi olla nuoria kovettavaa eikä pehmittävää.

Jousiammuntaa käsittelevä osio alkaa jousipyssyn ja nuolten valmistusohjeilla. Tätä seuraavat ampumatekniikan kuvaukset erilaisista asennoista (muun muassa toisen henkilön olkapäillä istuen) sekä varomääräykset. Erityisesti kielletään antamasta jousipyssyä käteen järjestöön kuulumattomalle aikuiselle. Lopuksi kehotetaan harjoittelemaan tätä “Egil Watenpojan” taitoa.

Viimeisenä käsitellään varsijousi (“Jungvolkarmbrust 1935″), joka on ilmeisesti myös tarkoitus valmistaa tai ainakin koota itse. Varsijousiammunnan etuna pidetään sitä, että sen kautta oppii kivääriammuntaan siirrettävissä olevia taitoja kuten hyvän ampuma-asennon ja nopean tähtäämisen. Varsijousiammunta ei tähtää siis pelkästään henkisiin ja fyysisiin vaan myös motorisiin valmiuksiin.

Fabriciuksen opus on kiinnostava paitsi varhaisena esimerkkinä historiallisten miekkailutaitojen harrastamisesta, myös osana nuorisokasvatuksen historiaa laajemmin. Myös partiolaiset saattoivat suorittaa asemestarin (master-at-arms) taitomerkin harrastamalla keppitaistelua (single-stick), sauvataistelua (quarterstaff), florettimiekkailua, nyrkkeilyä, jujutsua tai painia. Partioliikkeenkin juuret ovat sotilaskoulutuksessa, joka luo laajemman kontekstin sekä sen että Hitler-Jugendin kasvatuksellisille tavoitteille.

Kuukauden kirja: Die deutschen Leibesübungen des Mittelalters in Buch und Bild (1936)

|

Berliinin vuoden 1936 olympialaisten yhteydessä järjestettiin kaikenlaista näyttelytoimintaa, jonka tarkoitus oli mainostaa saksalaista kulttuuria ja sen saavutuksia muulle maailmalle sekä tietysti saksalaisille itselleen. Erään tällaisen näyttelyn järjesti tieteen, kasvatuksen ja kansanvalistuksen valtakunnanmininsteriö Preussin valtionkirjastossa Berliinissä 15.7.–22.8.1936. Näyttelyn teemana olivat keskiaikaiset saksalaiset ruumiinharjoitukset kirjoissa ja kuvissa, ja näyttelystä julkaistiin myös luettelo otsikolla Die deutschen Leibesübungen des Mittelalters in Buch und Bild (1936), joka on siis helmikuun kuukauden kirja.

Nidotun laitoksen kansi.

Katalogin alkusanat on kirjoittanut asianomaisen ministeriön valtakunnanministeri Bernhard Rust, jonka jälkivaikutus näkyy tänäkin päivänä saksan oikeinkirjoitusuudistuksissa. (Häntä voisi siis kutsua alkuperäiseksi “kielioppinatsiksi”.) Ministerin mukaan näyttelyn tarkoitus on osoittaa, että saksalaiset ovat muinaisajoista lähtien pitäneet arvossa liikuntaa ja ruumiinharjoitusta.

Näyttelyesineet on jaoteltu eri otsikoiden alle. Ensimmäisenä on “urheilu ja hygienia”, jonka alla mainitaan kolme Saksaan levinnyttä terveyteen ja liikuntaan liittyvää teosta: Ibn Butlanin Tacuinum sanitatis (1533), Petrus Faberin Agnosticon (1595) ja Hieronymus Mercurialiksen De arte gymnastica (1601). Seuraavaksi tulevat ritarilliset ruumiinharjoitukset, joiden joukosta löytyvät luonnollisesti vanhemmat kamppailukirjat. Näitä seuraavat porvarilliset ruumiinharjoitukset, metsästys, akateeminen urheilu, miekkailu ja ratsastus 1600- ja 1700-luvuilla, ja lopuksi liikuntaa koskevaa saksalaista kirjallisuutta 1600-luvulta 1800-luvulle. Luettelossa on myös 32-lehtinen kuvaliite, jonka kuvista valtaosa on peräisin kamppailu- tai turnajaiskirjoista.

Luettelo ilmestyi sekä sidottuna että nidottuna, ja saksankielisen version lisäksi siitä on olemassa muunkielisen yleisön eduksi ainakin englanninkielinen versio, joka tosin eroaa saksankielisestä hyvin vähän: ylimääräisellä lehdellä lukee englanninkielinen otsikko German Sports in the Middle Ages, ja osa kuvaliitteen kuvateksteistä on myös englanniksi. En tiedä, “käännnettiinkö” luetteloa muillekin kielille, mutta pitäisin tätä todennäköisenä.

Painetuista kirjoista edustettuna ovat kaikki varhaiset saksaksi ilmestyneet kirjat: Hans Wurm, Andre Paurenfeindt, Fabian von Auerswald, Christian Egenolph ja Joachim Meyer.

Paurenfeindtin teosta pidettiin pitkään kadonneena, ja tällä hetkellä ainoa tunnettu kappale on Glasgow’ssa. Tiettävästi Karl Wassmannsdorff osti yhden kappaleen Johann Scheiblelta toisena helluntaipäivänä vuonna 1864. Näyttelyssä ollut kuva (s. 16, nro 21) on ollut peräisin joko jommastakummasta näistä tai sitten kolmannesta kappaleesta.

Egenolphin kirjan eri painoksia käsitellään luettelossa kuin ne olisivat eri teoksia (s. 14, nro 12 ja s. 17, nro 30). Egenolphilta ovat peräisin sekä luettelon kansikuva että yksi sisäsivulta (s. 15) löytyvä painikuva.

Meyer on puolestaan jaettu sekä ritarilliselle puolelle (s. 17, nro 31) että 1600-luvun puolelle (s. 39, nro 7): ensiksi mainittu on tussakointikuva vuoden 1570 painoksesta, jälkimmäinenen kuva esittää tikaritaistelua vuoden 1600 painoksesta. Lisäksi kuvaliitteestä ja itse luettelosta löytyy vielä kaksi miekkailukuvaa.

‘Fechten mit dem Messer. Fighting at knives.’

Käsin kirjoitettujen kirjojen osalta kiinnostavana yksityiskohtana mainittakoon I.33, tuolloin tosin signumilla I.115 (s. 15, nro 14). Tämä oli ensimmäinen muttei viimeinen kerta, kun I.33 oli esillä olympialaisten yhteydessä.

Talhofferilta ovat edustettuna molemmat tuolloin Gothassa olleet käsikirjoitukset (s. 14, nro 9 ja s. 14, nro 19). Münchenin kokoelmista oli puolestaan saatu Paulus Kalin (cgm 1507, s. 14, nro 13), Wilhelm Hütterin (cgm 3711, s. 15, nro 17 ja cgm 3712, s. 16, nro 18) ja Hans Lecküchnerin (cgm 582, s. 16, nro 20) käsikirjoitukset. Näistä käsikirjoituksista on myös kuvia kuvaliitteessä, mutta cgm 1507:stä oleva kuva ei koske painia (kuten luetteloitu kohde) vaan miekkaa ja kupurakilpeä, ja cgm 3711:sta on liitteessä haarniskapainin sijaan kuva, jossa mies taistelee naista vastaan istuen ammeessa.

Lisäksi mainittakoon Ludwig von Eyb nuoremman sota- ja kamppailukirja (s. 16, nro 26), nykyään Krakovassa oleva mgq 16 (s. 15, nro 16) ja entinen Donaueschingen 862 (s. 17, nro 27), joka on nykyään Pariisissa. Erikoisempi tapaus on kuva miekkailijoista Kasselin Hessische Landesbibliothekin käsikirjoituksesta math. 4, luettelon mukaan 16. vuosisadalta (s. 17, nro 28). Viittauksesta puuttuu tieto koosta, mutta kyseessä lienee 2° Ms. math. 4, josta voisin kuvitella löytyvän kuvaukseen sopivan kuvan.

‘Kolbenturnier.’

Myöhempiä edustettuja kamppailuauktoreita ovat Jakob Sutor (s. 40, nro 8), Salvator Faber (sic, s. 40, nro 10 ) ja hänen nimiinsä laitettu Heußlerin kirja (s. 40, nro 11), J. H. Eych (s. 40, nro 16), Friedrich Kahn (s. 40, nro 17), Heinrich Christoph Ranis (s. 41, nro 18) ja Nicolaes Petter (s. 42, nro 27). Kamppailukirjojen tematiikkaan liittyy lisäksi mm. Kassel, Landesbiboiothek, 2° Ms. astron. 1 sekä turnajaisaiheet.

Kuukauden kirja: Das Solothurner Fechtbuch ([1990])

|

Heinäkuun kirja on Charles Studerin Das Solothurner Fechtbuch. Vuosiluku on otsikossa hakasulkeissa, sillä se puuttuu itse kirjasta, mutta ilmeisen varman tiedon löysin kirjan julkaisseen kirjaston (Zentralbibliothek Solothurn) vuosikertomuksesta (s. 41).

Kyseessä on suunnilleen luonnollisen kokoinen mustavalkoinen faksimilejulkaisu mainitun kirjaston kokoelmista löytyvästä käsikirjoituksesta S 554, joka löytyi jonkun talon ullakolta marraskuussa 1884 pölyyntymästä muiden kirjojen joukossa. Käsikirjoitus S 554 on alkujaan koostunut 62 lehdestä ja 120 numeroidusta kuvasta, joista on jäljellä 30 lehteä ja 57 kuvaa. Käsikirjoitus on peräisin 1500-luvun alusta ja sisältää tekstittömän version Paulus Kalin kirjasta, vaikka Studer pitääkin sen esikuvana Talhofferin vuoden 1467 kirjaa. Sama virhe toistuu Rainer Lengin katalogissa, jossa käsikirjoitus löytyy Talhofferin alta kuvauksella ‘Fechtbuch und Ringbuch, textlos, in enger Verwandtschaft zu Talhoffer’ (38.3.7). Läheinen sukulaisuus Talhofferiin on tietysti totta, mutta tämä on Paulus Kalin, ei Solothurnin käsikirjoituksen ominaisuus. Mielenkiintoista kyllä, Studerin teos puuttuu Lengin kirjallisuusluettelosta.

Kirjassaan Studer kuvailee käsikirjoituksen, sijoittaa sen oikeudellisten kaksintaisteluiden kontekstiin ja kommentoi sitten siinä olevia kuvia. Kommentaari nojaa Wierschinin väitöskirjaan (1965) sekä Hergsellin toimittamaan faksimilelaitokseen (1887) Talhofferin vuoden 1467 käsikirjoituksesta cod. icon. 394 a. Solothurnin käsikirjoituksen tulkinnan lähteenä pitäisi tietysti käyttää Paulus Kalin tunnetuinta käsikirjoitusta cgm 1507; kyseinen käsikirjoitus on hyvin edustettuna Wierschinin kuvaliitteessä, johon Studer viittaa, joten hän olisi hyvin voinut huomata yhteyden. Ylipäänsä hänen kommenteistaan paistaa läpi paitsi kamppailukirjallisuuden tuntemattomuus, myös yleinen huolimattomuus pelkästään käsillä olevan käsikirjoituksenkin osalta.

Studer arvelee hattupään  näyttävän tässä oppilaalleen, miten miekkaa on pidettävä. (Kuva 90).

Miekkaosuuden alussa (kuvat 73-76) nähdään neljä varoasentoa, jotka ovat ochse, pflueg, alber ja vom tage (vrt. cgm 1507 fol. 58rv). Studer kuitenkin tulkitsee nämä Talhofferin kuvien 1-3 perusteella niin, että ensimmäisessä nähdään sturzhau, toisessa abnehmen (!), kolmannessa wechselhau ja neljännessä oberhau (vrt. cod. icon. 394 a fol. 2r-3r). Myönnettäköön, että nämä ovat toista kuvaa lukuun ottamatta ihan ymmärrettäviä tulkintoja mainitun lähteen perusteella, vaikka sisällöllisesti täysin vääriä. Merkillistä on myös, että Studer ei tunnista kuvan 73 hahmoa samaksi “Kappenträgeriksi” (Paulus Kal itse) kuin kuvassa 75.

Huvittavista tulkinnoista mainittakoon esimerkkinä kuvat 91-93, jotka kuvaavat lonkkapainia (huffringen, vrt. cgm 1507 fol. 63v-64v). Näissä kuvissa Studer tulkitsee hattupäisen hahmon halaavan ja tukevan mahdollisesti haavoittunutta oppilastaan ja taluttavan tämän pois paikalta (s. 58). Kuitenkin tismalleen samat tekniikat (ilman maahan pudonneita miekkoja) sisältävät kuvat (116 ja 118, vrt. cgm 1507 fol. 83v ja 84v) hän tulkitsee aivan oikein painitekniikoiksi (s. 76).

Hattupää halaa oppilastaan (Kuva 91.)

Lopussa Studer kauhistelee käsikirjoituksen kuvaaman maailman raakuutta ja oikeudenkäytön kaukaisuutta omastamme (s. 84).

Studerin kirja on lähinnä kiinnostava yhtenä suhteellisen varhaisista kamppailukirjojen faksimilejulkaisuista, ja kyseinen käsikirjoitus on ollut pitkään ilmeisen tuntematon Sveitsin ulkopuolella (Hans Fehr käyttää sitä Heinrich von Neustadtin Apollonius Tyyroslaisen kuvituksena teoksessaan Das Recht in der Dichtung [1931], mutta edes Rainer Welle ei mainitse käsikirjoitusta väitöskirjassaan [1993]). Valitettavasti teosta vaivaavat huomattavat puutteet itse asiasisällön suhteen, eikä Solothurnin käsikirjoituksella muutenkaan ole erityistä arvoa muuten kuin Paulus Kalin reseptiotutkimuksen osalta.

(Studerin kirja ei kuitenkaan ole heikoin Solothurnin käsikirjoitusta käsittelevä julkaisu. Artikkelissaan ‘Das Solothurner Fechtbuch: Giving it Voice’ teoksessa Masters of Medieval and Renaissance Martial Arts (2008, s. 249-265) tekijä David Lindholm jättää tyystin huomiotta aiemman tutkimuksen ja huolimatta taulukoimistaan yhtäläisyyksistä Solothurnin käsikirjoituksen ja mainittujen Talhofferin (satunnaisia yhtäläisyyksiä sattumanvaraisessa järjestyksessä) ja Kalin (säännöllisiä yhtäläisyyksiä samassa järjestyksessä eri osioiden sisällä) käsikirjoitusten välillä tulee ilmeisen johtopäätöksen sijaan siihen tulokseen, että siinä on paljon yhtäläisyyksiä sekä Talhofferiin että Kaliin, erityisesti jälkimmäiseen.)

Kuukauden kirja: Leibesübungen und körperliche Erziehung 52 (1933)

|

Maaliskuun (!) kirja on jälleen saksalaisen liikunta-alan lehden vuosikerta, tällä kertaa Leibesübungen und körperliche Erziehung 52 vuodelta 1933. Kyseinen lehti ilmestyi vuosina 1924-1942.

Vuosi 1933 on tunnetusti merkittävä Saksan historiassa, sillä tammikuussa Adolf Hitleristä tuli valtakunnankansleri, mikä johti erinäisten vaiheiden kautta parlamentaarisen demokratian muuttumiseen keskusjohtoiseksi diktatuuriksi. Liikunnan rooli kansallissosialistisessa valtiossa näkyy selvästi käsillä olevassa lehdessä, kuten tietysti ajalle tyypilliset aatesuuntaukset. (Kansallissosialistisen opettajaliiton ruumiillisen kasvatuksen osasto esitellään sivulla 396.)

Aukeama Minkowskin artikkelista (s. 268-269). Kuvituksessa Nicolaes Petter, Fabian von Auerswald ja Paulus Kal.

Kamppailukirjallisuuden tutkimuksen (tai oikeastaan tutkimushistorian) kannalta merkittävintä vuosikerrassa on Helmut Minkowskin runsaasti kuvitettu artikkeli ‘Deutsche Ringbücher und Ringhandschriften des Mittelalters’ (s. 259-270). Artikkeli käsittelee niin käsin kirjoitettuja kuin painettujakin lähteitä tarjoten lähinnä yleiskatsauksen aiheeseen.

Minkowski mainitsee kamppailuterminologian palautuvan ainakin 1200-luvulle viitaten Nibelungeniin sekä muuten terminologian osalta Talhofferin tunnettuihin käsikirjoituksiin (Gotha, chart. A 558 sekä München, cod. icon. 394a) sekä I.33:een, jonka osalta hän jopa mainitsee relevantit sivunumerot.

Muuten saksalaisia tappelutaitoja verrataan artikkelissa japanilaiseen jiu-jitsuun, jonka otteet Minkowskin mukaan löytyvät vanhoista saksalaisista lähteistä. Minkowski toteaa myös, että kämmensyrjälyönti oli tunnettu Saksassa jo neljäsataa vuotta ennen kuin se tuli uudelleen tunnetuksi jiu-jitsun myötä.

Minkowskilta löytyy samasta vuosikerrasta myös artikkeli, joka käsittelee sotilaskoulutusta Englannin kouluissa ja yliopistoissa (‘Die militärische Ausbildung in Schulen und Universitäten Englands’, s. 109-114) sekä juttu englantilaisista partiotytöistä (‘Die Girl Guides. Ein Beiterag zur englischen Jugendbewegung’, s. 361-366). Sittemmin häneltä on ilmestynyt Das Ringen im Grüblein (1963), jota käsittelen toisella kertaa.

Minkowskin mukaan kunnollinen painitekniikka sai myöhemmin väistyä kyseenalaisempien liikkeiden tieltä, mistä esimerkkinä Paschen (1667) puolustus olutkannua vastaan.

Vuosikerrasta löytyy myös muita liikuntahistoriallisesti kiinnostavia artikkeleita. Max Uhligin artikkeli sisältää otteita Comeniuksen Orbis pictuksesta (145-147), joihin sisältyy myös luonnollisesti miekkailukoulua käsittelevä luku, jota olen käsitellyt tässä blogissa; Erwin Mehl käsittelee puolestaan saksalaista miekkatanssia (‘Schwerttanz und Achwerttanzspiel im germanischen Kulturkreis’, s. 305-308), Friedrich W. Heyden ruumiinkulttuuria renessanssin taiteessa (‘Kunst und Körperkultur in der Renaissance’, s. 329-336), ja Gisela Piaschewski anglosaksien ruumiinharjoituksia aikana ennen normannivalloitusta (‘Leibesübungen und körperliche Erziehung bei den Angelsachsen bis zur normannischen Eroberung 1066’, s. 540-547).

Mainittakoon myös päätoimittajan Martin Boyen  keilan- eli käsikranaatinheittoa käsittelevä artikkeli (‘Das Keulenwerfen, s. 285-291) sekä Hans Aignerin keilailun lyhyt historiikki (‘Kegel und Kugel. Ein Beitrag zur Geschichte des Kegelspieles’, s. 480-486).

Anglosakseja Piaschewskin artikkelin kuvituksesta (s. 546).

Muunlaista kulttuurihistoriallista mielenkiintoa on puolestaan dosentti A. Arnoldin artikkelissa rotuominaisuuksien ja urheilullisen lahjakkuuden suhteesta (‘Ein Beitrag zur Frage des Zusammenhanges zwischen “Rasseeigentümlichkeiten” und besonderer Begabung für Leibesübungen’, s. 49-50). Jotkut antropologit olivat esittäneet, että Puolan enimmäkseen varsovalaisista koostuvalla maajoukkueella esiintyvät lapanoidiset ja armenoidiser rotukomponentit erottaisivat heidät muista varsovalaisista ja toimisivat siten selittävänä tekijänä heidän urheilullisuudelleen. Arnold kuitenkin toteaa mittailtuaan saksalaisten liikunnanopettajien ja verrokkiryhmien kalloja, että urheilijat eivät eroa “rotuominaisuuksiltaan” muusta väestöstä.

Suomi mainittu! (S. 547.)

Muuten vuosikerran loppupuolella mainostetaan “Saksan kohtalonkäänteen” muistokolikkoa (s. 448) sekä kirjoitetaan saksalaisen urheilun tarkoituksesta ja organisoinnista kansallissosialistisessa Saksassa (s. 473-475), ruumiinharjoituksista uudessa kansallissosialistisessa valtiossa (s. 475-476, 517-520 ja 554-555) sekä siitä, mitä liikunnanopettajan tulee tietää rodunjalostuksesta (s. 501-503). Myös tuloillaan olevat Berliinin kesäolympialaiset ovat esillä (s. 108-109, 533-535).

Kuukauden kirja: Deutsche Turn-Zeitung Nr. 9 (1864)

|

Huomaan, etten ole ehtinyt kirjoittaa mitään koko helmikuun aikana. Tämä on harmillista, mutta joka tapauksessa helmikuun kirja on Deutsche Turn-Zeitungin yhdekäs vuosikerta vuodelta 1864. Lehti ilmestyi vuodesta 1856 toisen maailmansodan loppuun asti toimien Deutscher Turner-Bundin virallisena äänenkannattaja. Käsillä olevassa vuosikerrassa on monta mielenkiintoista artikkelia, joita käsittelen tässä kirjoituksessa. Tarkemmat viitteet löytyvät lopusta.

Ensimmäisessä numerossa alkaa Karl Hermann Scheidlerin juttusarja miekkailun historiasta, jossa esitettyihin virheellisiin näkemyksiin liikuntafilologi Karl Wassmannsdorff joutui tietysti myöhemmin vastaamaan omassa artikkelissaan, joka käsittelee Marxbrüder– ja Federfechter-miekkailukiltoja sekä vanhinta tunnettua saksankielistä painettua miekkailukirjaa. (Milloin ja mistä Wassmannsdorff sai kyseisen niteen haltuunsa, käsittelin edellisessä kirjoituksessa.) Erityisen maininnan ansaitsee Wassmannsdorffin kritiikki Scheidlerin artikkelin Carl Wilhelm Göttlingiltä peräisin olevaan ajatukseen “Feder”-nimisen aseen olemassaolosta.

‘Die Auslage rechts von der Seite gesehen.’ (S. 109.)

Vuosikerrasta löytyy myös Wassmannsdorffin pistinmiekkailua käsittelevä teknisempi kirjoitusten sarja sekä monta lyhyempää juttua. Yhdessä näistä hän käsittelee vanhoja anekdootteja miekkailijoista ja painijoista, muun muassa Johannes Paulin kaskuja, joista toista olen jo itsekin käsitellyt, sekä Juutalais-Ottoa ja Andreas Eberhard Rauberia koskevia kertomuksia.

Antiikkista urheiluhistoriaa puolestaan käsittelee W. L. Meyer, jonka juttusarjasta tässä vuosikerrassa löytyvät painia, nyrkkeilyä, pankrationia sekä uintia koskevat osat.

Lopuksi on mainittava indoeuropeistiikan suurnimi August Schleicher, joka oli tuohon aikaan Jenan miesten voimisteluseuran valvoja ja jonka kontribuutio käsittelee luonnollisesti liikuntaan liittyvää etymologiaa. Artikkelissaan Schleicher muun muassa kritisoi (Wassmannsdorffia vähemmän ronskein sanankääntein) saksalaisen liikunnan alullepanijan Friedrich Ludwig Jahnin näkemystä sanan turnen germaanisesta alkuperästä osoittaen sen olevan lainaa latinasta (tornare), johon sen kantasana (tornus) on puolestaan lainattu kreikasta (τόρνος).

Alla vielä edellä mainitut artikkelit luettelomuodossa:

  • W. L. Meyer, “Die leiblichen Leistungen der Alten.” 106 – 107 (E), 139 – 140 (F), 147 – 148 (F), 153 – 154 (G), 166 – 167 (H).
  • Karl Hermann Scheidler: “Kurze Geschichte der Fechtkunst in alter und neuer Zeit, namentlich in Deutschland, mit Bezug auf die Wehrfrage der Gegenwart.” S. 4 – 6 (1.), 25 – 28 (2.), 65 – 68 (3.), 169 – 171 (4.),  180 – 181 (4.), 203 – 205 (5.).
  • August Schleicher, “Turnetymologica”. S. 105 – 106.
  • Karl Wassmannsdorff, “Anleitung zum Gewehrfechten, den deutschen Turnvereinen gewidmet.” S. 97 – 100, 107 – 110, 123 – 125, 132 – 134, 145 – 147.
  • ————————, “Ueber die Marxbrüder und Federfechter und über das älteste – bisher noch unbekannte – gedruckte deutsche Fechtbuch.” 353 – 356.

Wassmannsdorffin lyhyemmät jutut:

  • Karl Wassmannsdorff, “Kleinere Mittheilungen”. S. 209 – 211, 388 – 390 (1.), 401 – 405 (2. ja 3.).
  • ————————, “Kürfechten”. S. 239.
  • ————————. “Reihen und Rotten; Vervielfachen der Rotten”. S. 45 – 46
  • ————————. “Turnsprachliches. S. 183 – 184, 416.
  • ————————. “Berichtigung einer Mittheilung über der Stuttgarter Jugendwehr.’ S. 238 – 239.

Kuukauden kirja: Jakob Sutor’s künstliches Fechtbuch (1849)

|

Edellisellä kerralla viittasin Schlichtegrollin Talhoffer-julkaisuun vanhemman kamppailukirjallisuuden uusintajulkaisemisen lähtölaukauksena. Käsikirjoituslähteiden faksimilejulkaisujen lisäksi on syytä huomioida, että 1800-luvulla ilmestyi uusintapainoksia myös vanhemmasta painetusta kirjallisuudesta. Tammikuun kirja onkin Jakob Sutor’s künstliches Fechtbuch zum Nutzen der Soldaten, Studenten und Turner, Johann Scheiblen Stuttgartissa vuonna 1849 julkaisema uusintapainos teoksesta, joka ilmestyi alunperin Frankfurtissa vuonna 1612 nimellä New Künstliches Fechtbuch. Kirja käsittelee miekkaa, tussakkaa, rapiiria sekä sauvaa ja hilparia kuvin ja tekstein.

Nimiösivun kuva.

Kuvat ovat melko tarkkoja jäljennöksiä alkuperäisistä, vaikka pienet erot onkin helppo huomata tarkasteltaessa niitä rinnakkain. Silmiinpistävimmät erot, jos sellaisista voi puhua, ovat initiaaleissa, vinjeteissä ja kirjasimissa. /-merkki on korvattu pilkulla. Uusintapainoksessa ei myöskään ole siirtymäsanoja tai arkin tunnuksia.

Alkuperäinen kustantaja Wilhelm Hoffman mainitsee esipuheessa, että miekkailutaidosta on kyllä ilmestynyt aikaisemmin painettua kirjallisuutta saksaksi, latinaksi (!), italiaksi ja ranskaksi, mutta Jakob Sutor on kerännyt parhaat kappaleet eri kirjoista, jotta miekkailun harrastajat voisivat helposti palauttaa unohtamansa liikkeet mieleensä, in pristinam memoriam. Pitkämiekkaosuuden kuvat on kopioitu suoraan Meyeriltä, mutta kustakin kuvasta on otettu vain päähahmot, paitsi kahdessa viimeisessä kuvassa, joiden painiotteisiin siirtyneet hahmot on kopioitu Meyerin kuvien taustalla olevista hahmoista (kuvasta D takavasemmalta ja kuvasta N päähahmojen välistä).

Zornhut & Hut deß Ochsens. (S. 13.)

Tussakkakuvat ovat myös suoraan Meyerilta lukuun ottamatta viimeistä, johon liittyy lystikäs värssy. Rapiiriosuus on monimutkaisempi: miekan jako edustaa Heußlerin ja Schöfferin traditiota, lyöntilinjakuva ja varoasentokuvat ovat Meyerilta, mutta muuten materiaali näyttäisi olevan peräisin Michael Hundtilta ja Salvatore Fabrisilta. Sauva- ja hilparimateriaali puolestaan vaikuttaa olevan puhtaasti Meyerilta. Kuten tussakkaosa, myös rapiiria ja salkoaseita käsittelevät osat päättyvät kuviin, joiden lähde on minulle tuntematon.

Veren roisketta (s. 86 – 87.)

Kirjan lopussa mainostetaan samana vuonna ja samalta kustantajalta ilmestynyttä kirjaa Der deutsche Soldat. Wahre und schöne Geschichten von ruhmwürdigen Thaten deutscher Krieger aus neuer und neuester Zeit, joka vaikuttaa sisällysluettelon perusteella aikansa Korkeajännitykseltä. Sutorin miekkailukirja ei ollut muutenkaan ainoa Scheiblen julkaisema kuriositeetti. Edelleen samana vuonna Jakob Sutor -painoksensa kanssa Scheible julkaisi kirjan nimeltä Das sechste und siebente Buch Mosis, joka on tuttu myös Suomessa Föreningen Veronican julkaisemana, saksankielisen alkuteoksen englanninkielisen käännöksen suomennoksen uusintapainoksena otsikolla Alkuperäinen Musta Raamattu. Mainittakoon vielä sekin, että Karl Wassmannsdorff osti oman kappaleensa ensimmäistä painettua saksankielistä eli 1516 ilmestynyttä Paurenfeindtin miekkailukirjaa kirjaa juurikin Scheiblen putiikista toisena helluntaipäivänä vuonna 1864.

Kuukauden kirja: Talhofer (1817)

|

Varsinainen joulukuun kirja on juristi Nathanael Schlichtegrollin Münchenissä vuonna 1817 julkaisema Talhofer: Ein Beytrag zur Literatur der gerichtlichen Zweykæmpfe im Mittelalter.

Kuva 2. Kaksintaistelijat avustajiensa ja valmiiksi esille otettujen ruumisarkkujensa kanssa.

Teos koostuu seitsemästä lyhyehköstä luvusta, liitteestä (yhteensä 36 sivua) ja kuudesta Münchenin ammattikoulussa teetetystä kivipainokuvasta, jotka ovat jäljennöksiä Talhofferin silloisesta Gothan-koodeksista Cod. memb. I 114, joka sijaitsee nykyään Baijerin valtionkirjastossa hyllynumerolla Cod. icon. 394a. Kirjan vaakafoliosivut ovat kookkaita (43 cm x 29 cm), mikä johtuu alkuperäisestä käsikirjoituksesta läpipiirrettyjen kivipainatteiden luonnollisesta koosta.

Esipuheessaan Schlichtegroll tuo esille otsikostakin ilmenevän oikeushistoriallisen kiinnostuksensa aiheeseen. Hän viittaa käsillä olevaan lähteeseen yhtenä tuntemattomammista oikeudellista kaksintaistelua koskevista lähteistä ja perustelee julkaisunsa näennäisesti vähäistä arvoa sillä, että se on nähtävä täydellisen Talhoffer-laitoksen esityönä.

Luvuista kolme ensimmäistä käsittelevät oikeudellisia kaksintaisteluita, ja neljäs luku on luettelo aihetta käsittelevästä kirjallisuudesta. Tässä yhteydessä tekijä mainitsee myös Paulus Hector Mairin Münchenin-koodeksit (s. 16). Viides ja kuudes luku muodostavan kuvauksen Talhofferin pergamenttikoodeksista ja siitä tehdyistä kuudesta jäljennesivusta. Seitsemännessä luvussa tekijä selostaa suunnitelmansa kerätä kaksisataa ennakkotilausta (neljän louisd’orin hintaan) koko käsikirjoituksen julkaisemiseksi.

Liitteenä on Johan Karl Heinrich Dreyerin vuonna 1754 ilmestynyt artikkeli oikeudellisesta kaksintaistelusta. Dreyer siteeraa toista, tuolloin prinssi Eugenin kokoelmassa ollutta Talhofferin käsikirjoitusta, jonka Schlichtegroll epäilee omana aikanaan olleen Wienissä (s. 15). Todellisuudessa käsikirjoitus oli tuolloin tanskalaisen Otto Thottin kokoelmassa, josta se sittemmin päätyi testamentin kautta Kongelige Bibliotekin kokoelmiin.

Kuva 4. Miehen ja naisen välinen kaksintaistelu.

Vaikka Schlichtegroll toteaa Talhofferin teoksen sisältävän aseenkäytön asentoja ja tunnustaa sen merkityksen myös kielentutkimukselle (s. 6), kuvavalikoima heijastelee hänen omaa mielenkiintoaan, joka on ensisijaisesti oikeus- tai tapa- eikä miekkailu- tai kirjallisuushistoriallinen: kuvissa 1 ja 2 nähdään kaksintaistelun valmisteluja kehässä (fol. 35v ja fol. 36r), ja kuvissa 3, 4 ja 5 on käynnissä kaksintaisteluita erikoisilla välineillä (fol. 53v, 65v, ja 122v). Näistä lienee mainittava jatkuvaa mielenkiintoa herättävä miehen ja naisten kaksintaistelua esittävä kuva, jonka jäljennöksen olivat julkaisseet Schlichtegrollia aiemmin puupiirroksena Ephraim Gerhard vuonna 1732 ja Karl Ferdinand Hommel vuonna 1763 sekä kuparikaiverruksena Christian August Vulpius vuonna 1812.

Schlichtegroll mainitsee pappien ja naistenkin voineen osallistua oikeudellisiin kaksintaisteluihin paitsi kemppien eli esitaistelijoiden kautta, naisten tapauksessa myös itse (s. 4). (Pappien osallistumisesta oikeudellisiin kaksintaisteluihin kirjoitin joskus aiemmin.)

Ainoastaan kuvassa 6 nähdään varsinainen kamppailutekniikan kuvaus, käsikirjoituksessa edellisen sivun varsijousi vastaan peitsi -asetelmasta suoritettu kappale (Stuck), joka on kuristusote ratsain (‘Hie ist das vorgeschriben Stuck mit dem Armbrost vnd Spieß volbracht vnd hatt In ergryffen by dem Halß’). Tämä kuva vaikuttaa otetun mukaan siksi, että sen yhteyteen on mahdutettu mukaan myös Talhofferin itsensä muotokuva, jonka kuvatekstin mukaan hän seisoi itse toimeksiantamansa kirjan mallina (alla olevassa kuvassa vasemmalla).

Kuva VI. Talhoffer ja kuristusote ratsain.

(Kuvien 4, 5 ja 6 kulmassa annetut sivunumerot 127, 240 ja 268 poikkeavat koodeksin sittemmin tarkistetusta sivunumeroinnista 128, 242 ja 270, jossa tyhjät sivut eli 65r ja 112v on laskettu mukaan. Schlichtegroll mainitsee tyhjien sivujen numeroimattomuuden sivulla 17.)

Teosta voidaan pitää suutariksi jääneenä lähtölaukauksena keskiaikaisen kamppailukirjallisuuden lähteiden julkaisutoiminnalle. Varsinaista painettua julkaisua Talhoffer sai odottaa vielä seitsemänkymmentä vuotta, mutta siitä lisää ensi kerralla.