Maaliskuun kirja sijoittuu historiallisesti lähelle viime kuun kirjaa ja aiemmin käsiteltyä liikunta-alan julkaisua. Kyseessä on 1935 ilmestynyt Wilhelm Fabriciuksen kirjoittama ja kuvittama Ritterliche Waffenspiele Schwert- und Stockfechten, Bogenschießen, Armbrustschießen, Bau von Übungswaffen. Kirja on osa sarjaa nimeltä Rucksack-Bücherei (‘reppukirjasto’), joka käsitteli kaikenlaisia lapsille ja nuorille sopivia harrasteita. Otsikkonsa mukaisesti käsillä oleva kirja käsittelee miekkailua (puu)miekalla ja kepillä sekä jousi- ja varsijousiammuntaa.

Kirjan kansi.

Kirjoittaja Wilhelm Fabricius (1894–1989) oli Rudolf Steinerin perustaman Antroposofisen liiton Weinheimin osaston puheenjohtaja, Saksan partioliiton Badenin “maavouti” ja sittemmin “valtakunnanvouti” eli jonkinlainen kunniapuheenjohtaja, ja partioliiton lakkauttamisen jälkeen Hitler-Jugendin Stammführer. Hän opiskeli Leipzigissa metsänhoitajaksi ja toimi myös Saksan dendrologisen yhdistyksen puheenjohtajana. Muun toimintansa ohella kirjoitti lukuisia kirjoja ja artikkeleita.

Kirjan ensimmäisen esipuheen Fabricius on allekirjoittanut partiolaisnimimerkillä “Hartmut”. Hän mainitsee kurin ja järjestyksen olevan itsestäänselvää ritarillisissa taidoissa, ja että kyseinen kirja on syntynyt vuosien harrastamisen synnyttämän tietämyksen tuloksena. Toisen, kansallissosialistista ideologiaa tihkuvan esipuheen on kirjoittanut Friedhelm Kemper, Badenin HJ-päällikkö, joka toivoo kollegansa miekkailuleikkien kasvattavan nuorista ketteriä, pelottomia ja kovia taistelijoita.

Kirjan ensimmäinen osa käsittelee miekkailua kahden käden miekalla (“Bidenhandfechten“). Vaikka Fabricius on käyttänyt lähteinään vanhoja käsikirjoituksia, piirroksia ja kaiverruksia, hän mainitsee neljä seikkaa, missä hänen miekkailunsa eroaa historiallisesta. Ensiksikin se ei voi olla yhtä teknisesti yhtä korkealla tasolla kuin 1500- ja 1600-lukujen miekkailukiltalaisilla, koska kukaan ei enää harrasta yksinomaan miekkailua; toisaalta se ei saa olla yhtä rujoa kuin Landsknechtien miekan käyttö. Miekkailu ei saa myöskään aiheuttaa silmävammoja eikä luunmurtumia, ja sitä on voitava harjoitella ilman suojavarusteita itse tehdyillä (puisilla) aseilla.

Lähteiden soveltamisen osalta Fabricius myöntää ottaneensa vapauksia. “Pääsääntöinä” hän tarjoaa Joachim Meyerin tussakkasäkeet varustettuna selityksillä, jotka paljastavat, ettei hän ole lukenut Meyerin teosta kovin huolellisesti. Esimerkkinä mainittakoon seuraavat säkeet:

Wann er dir wollt einlauffen schier
Das vorder Ort, treib jn von dir.

…jossa mainittu das vorder Ort on hänen mukaansa etummainen osa miekkailualueesta, vaikka se todellisuudessa viittaa aseen kärkeen.

Vastustajan alue, keskialue (“das vorder’ Ort”) ja oma alue.

Tästä päästäänkin hänen järjestelmänsä sääntöihin. Miekkailualue muodostuu kahdesta maahan piirretystä, toisensa keskipisteeseen asti leikkaavasta ympyrästä. (Idea lienee peräisin Meyerin rapiirin kuvasta F). Leikkaus eli keskialue on kummankin ottelijan “das vorder Ort”, minkä lisäksi kummallakin ottelijalla on oma alueensa. Ottelun voittaa se, joka saa vastustajan ajettua pois miekkailualueelta. Pystypainiotteet (aseenriistot, heitot) ovat sallittuja keskialueella sekä viimeisenä puolustuskeinona, jos vain toinen jalka on enää omalla alueella. Maassa makaava ottelija on hävinnyt. Vaihtoehtoisesti voittaja voidaan määrittää laskemalla osumia.

Pistäminen ei ole sallittua, ja lyöntien pitää kulkea vähintään neljänneskaaren matka, jotta ne hyväksytään. Koko keho on osuma-alue, mutta on sopimatonta väsyttää vastustajaa lyömällä häntä käsiin tai jalkoihin: myös sellaisia lyöntejä on vältettävä, joiden tarkoitus on lyödä ase vastustajan käsistä, sillä “ne maksavat liikaa puuta”. Lyönnit on tarkoitus pysäyttää ennen osumaa.

Perusasioiden jälkeen seuraa joukko erilaisia miekkailu- ja painiliikkeitä. Lähteinä lienee käytetty Dörnhöfferin Dürer-editiota ja Schmied-Kowarzikin ja Kufahlin Fechtbüchleinia, eli pohjimmiltaan Baumannin kirjaa, Dürerin työpajan siitä tekemiä kopioita ja Joachim Meyeria. Yksi painiote on selvästi peräsiin Uffizin painiveistoksesta.

Kahden käden miekkaa seuraava keppimiekkailu (Stockfechten) on käytännössä eräänlaista sapeli- eli säilämiekkailua. Liiallista voimankäyttöä tulee välttää, ja osumien tulee olla niin kevyitä kuin aseen eli sormenvahvuisen saarnikepin luonne sallii. Tekniikka on hallittava, jotta miekkailu ei taannu pelkäksi tappelemiseksi, mikä ei ole enää hauskaa tai hyödyllistä. Osumien tulee näkyä iholla lyhyinä punaisina viiruina. Liiallisesta voimankäytöstä rangaistaan vapaalyönnillä rintaan, joka lasketaan ottelussa osumaksi.

Priimi rintalyöntiä vastaan. Keskimmäinen hahmo näyttää priimin edestä.

Lyönnit suoritetaan kyynärvarrella, ei (pelkällä) ranteella. Koska päähän lyöminen on kiellettyä, käytetään väistöinä tekstin mukaan vain terssiä, kvarttia ja sekondia, mutta kuitenkin heti ensimmäisessä kuvassa nähdään priimi rintalyöntiä vastaan (ks. kuva ylempänä).

Viiteen tai kymmeneen osumaan käytävän keppitaistelun todetaan olevan kinastelua ja nahistelua parempi tapa välienselvittelyyn hallituissa olosuhteissa. Itkeminen ottelussa ei ole sallittua “muttei kuitenkaan häpeäksi, kunhan jatkaa reippaasti taistelua.” Voimankäyttöä tulee kuitenkin valvoa, sillä toiminnan pitäisi olla nuoria kovettavaa eikä pehmittävää.

Jousiammuntaa käsittelevä osio alkaa jousipyssyn ja nuolten valmistusohjeilla. Tätä seuraavat ampumatekniikan kuvaukset erilaisista asennoista (muun muassa toisen henkilön olkapäillä istuen) sekä varomääräykset. Erityisesti kielletään antamasta jousipyssyä käteen järjestöön kuulumattomalle aikuiselle. Lopuksi kehotetaan harjoittelemaan tätä “Egil Watenpojan” taitoa.

Viimeisenä käsitellään varsijousi (“Jungvolkarmbrust 1935″), joka on ilmeisesti myös tarkoitus valmistaa tai ainakin koota itse. Varsijousiammunnan etuna pidetään sitä, että sen kautta oppii kivääriammuntaan siirrettävissä olevia taitoja kuten hyvän ampuma-asennon ja nopean tähtäämisen. Varsijousiammunta ei tähtää siis pelkästään henkisiin ja fyysisiin vaan myös motorisiin valmiuksiin.

Fabriciuksen opus on kiinnostava paitsi varhaisena esimerkkinä historiallisten miekkailutaitojen harrastamisesta, myös osana nuorisokasvatuksen historiaa laajemmin. Myös partiolaiset saattoivat suorittaa asemestarin (master-at-arms) taitomerkin harrastamalla keppitaistelua (single-stick), sauvataistelua (quarterstaff), florettimiekkailua, nyrkkeilyä, jujutsua tai painia. Partioliikkeenkin juuret ovat sotilaskoulutuksessa, joka luo laajemman kontekstin sekä sen että Hitler-Jugendin kasvatuksellisille tavoitteille.