Villisika

Villisika esiintyy varoasentojen nimityksissä niin saksan- kuin italiankielisissäkin lähteissä. Käsittelen tässä lyhyesti nimityksen alkuperään liittyviä kysymyksiä.

Lecküchnerin varoasentonimissä on nähtävissä kaksi teemaa: sotilasarkkitehtuurin luginsland eli ‘vartiotorni’ ja pastey eli ‘suojavarustus’ sekä eläinmaailman stier eli ‘sonni’ ja eber eli ‘villisika’. Ensiksi mainituissa kärki ei osoita vastustajaa, joten miekka on valmiina lyöntiin ylhäältä ja alhaalta; jälkimmäisissä kärki osoittaa kohti vastustajaa valmiina pistoon ylhäältä tai alhaalta.

Lecküchnerin eber eli villisika oikealla ja vasemmalla. BSB, cgm 582, f. 33v.

Vaikka Lecküchner ei selitä nimitysten alkuperää, stierin ja eberin eläinmetafora vaikuttaa olevan ilmeinen: miekan asema vastaa ylhäällä ollessaan sonnin sarvea ja alhaalla villisian syöksyhammasta. Liechtenauerin sanastossa vastaavat varoasennot ovat ochs eli ‘härkä’ ja pflug eli ‘aura’ (sekä vom tag eli ‘katolta’ ja alber eli ‘poppeli’), mutten käsittele näitä nimityksiä tässä yhteydessä.

Fiore dei Liberin (fl. n. 1410) varoasentoihin kuuluu myös villisika-asento, jonka nimityksessä viitataan erikseen juuri syöksyhampaaseen: Dente di cenghiaro stabile (144); dente di cengiaro lo mezano, posta di dente zenchiaro mezana stabile (148). Toisesta päästä eläinmetaforaa löytyy “häntä” eli coda longa tai posta di choda longa stabile (145), jossa miekka on alhaalla taaksepäin ikään kuin häntänä. (Yksi- tai kaksisarvisista olen kirjoittanut aiemmin coronan yhteydessä.)

Fiore selittää villisika-asennon nimen tulevan villisian tavasta iskeä (‘Questo si-è dente di zengiaro peroché dello zengiaro prende lo modo di ferire’, 144) ja vielä tarkemmin siitä, että villisika iskee sivuttain (‘…per modo che fieri lo zengiaro ala traversa’, 148).

Fioren dente di cenghiaro stabile. Los Angeles, J. Paul Getty Museum, Ludwig XV 13, f. 24r.

Vaikka Fioren molemmissa kuvissa miekan kärki osoittaa alas, Fiore kuitenkin sanoo, että asennosta tehdään alapisto. (On tietysti mahdollista, että kuva ei täysin vastaa sitä, miten Fiore olisi näyttänyt asennon itse; ks. kirjoitukseni Fioren malleista.) Alapisto on helposti ajateltavissa villisian tapana iskeä syöksyhampaillaan alakautta. Jälkimmäinen maininta siitä, että villisika iskee sivuttain tai poikittain (‘ala traversa’) on hankalampi. En ole (onneksi) kohdannut hyökkäävää villisikaa, mutta aiheesta näkemäni videot tai keskiaikaiset miniatyyrit eivät tunnu erityisesti tukevan tätä ajatusta.

Sama ajatus löytyy kamppailukirjallisuudesta myöhemminkin. Antonio Manciolinon teos Opera Nova (Venetsia 1531) sisältää muiden rautaporttien (porta di ferro stretta, larga) ohella myös varoasennon nimeltä guardia cingiara porta di ferro, jossa vasen jalka on (oletettavasti edessä) hieman koukistettuna ja vasemmalla, asekäsi vasemman polven edessä. Manciolino selittää, että nimitys johtuu villisian tavasta iskeä sivuttain (‘per trauerso’, B1r). Toisaalta Manciolino myös selittää coda lungan eli ‘pitkän hännän’ nimityksen tulevan sanonnasta, jonka mukaan mestareilla on “pitkä häntä” eli joukko oppilaita, jotka voivat kostaa mestarin puolesta (B1v). Pakotettujen selitysten mahdollisuus ei siis ole poissuljettu.

Achille Marozzon yhtä mielikuvituksettomasti nimetyssä teoksessa Opera Nova (Mutina 1536) löytyy kuva samasta asennosta:

Marozzon guardia de Cinghiara porta de ferro (s. 38v).

Vaikuttaisi siltä, että irroitettuna alkuperäisestä yhteydestään villisika on tullut yhdistetyksi alapiston (erotuksena yläpistosta) sijaan sivuttaisuuteen. Fiore mainitsee, että dente de cengiarosta miekka kohtaa vastustajan miekan ‘ala traverso’ (148). Sama voidaan toki sanoa myös Lecküchnerin kuvaamasta alapistosta, joka tehdään eberistä vastustajan lyöntiä vastaan (f. 62v): kun miekka on oikealla (alhaalla), suljetaan vasen (ylä)paljas välttämättä siirtämällä miekka oikealta vasemmalle (ylös). Tämä “sivuttaisuus” kuitenkin pätee myös stieriin eikä siis ole “villisian” tunnusmerkillinen piirre.

Jostakin ajatus villisian sivuttaisuudesta kuitenkin tulee. Asiaan viittaa epäsuorasti 1200-luvulla elänyt Bartholomeus Anglicus ensyklopediassaan De proprietatibus rerum (Köln n. 1471: s. 191; Lyypekki 1483: y1v). Bartholomeus kertoo villisian olevan vahva ja peloton eläin, joka käy kuolemaa uhmaten metsästäjän kimppuun. Taistelussa villisika käyttää syöksyhampaitaan miekkana. Puolustuksesta sanotaan seuraavaa:

in latere dextro habet os durissimum, latum et spissum, quod semper opponit venabulo persequentis, nam osse illo utitur pro clipeo ad se protegendum.

‘Oikella puolellaan sillä on kova, leveä ja paksu luu, jonka se aina asettaa takaa-ajajansa keihästä vastaan, sillä se käyttää tuota luuta kilpenä suojatakseen itseään.’

On luultavaa, että Fioren ja Manciolinon viittaukset villisian sivuttaisuuteen ovat peräisin jostain tämäntyyppisestä ajatuksesta. Toinen kysymys on se, onko tämä todellinen historiallinen selitys varoasennon nimitykselle. On muistettava, että opin harjoittajat eivät välttämättä ole opin historian asiantuntijoita. (Tämän voi todeta kysymällä miekkailijalta selitystä vasemman käden klassisellle asennolle tai tiedustelemalla äidinkielenopettajalta, miksi menneen aikamuodon nimi on “imperfekti”.) Toisaalta on täysin mahdollista, että käsitys nimityksen merkityksestä on vaikuttanut tekniikan muotoon, jolloin tietyssä kontekstissa selitys voi olla oikea, vaikka se olisikin historiallisesti väärä.

Myrkkyoppia

Fiore dei Liberin kamppailukirjasta 1400-luvun alusta löytyy azza- eli varsikirvesosion lopusta resepti sokaisevalle jauheelle, joka voidaan piilottaa kirveen sisään ja heittää sieltä vastustajan silmille (Los Angeles, J. Paul Getty Museum, MS Ludwig XV 13, f. 37v, ed. Malipiero, 243):

Piglia la latte delo titimallo e seccalo al sole overo in forno caldo e fane polvere e piglia di questa polvere unçe II e una unza de polvere de fior de preda e mescola insembre

‘Ota tyräkin maitiaisnestettä ja kuivaa se auringossa tai kuumassa uunissa ja tee siitä jauhetta ja ota tästä jauheesta kaksi unssia ja yksi unssi alunajauhetta ja sekoita ne yhteen.’

Käsittelen tässä kirjoituksessa lyhyesti mainittuja ainesosia.

Kuningashahmo (oik.) sokaisee vastustajansa (vas.). Los Angeles, J. Paul Getty Museum, Ludwig XV 13, f. 37v.

Ainekset ovat alkukielellä titimallo ja fior de preda. Titimallo, latinaksi titimallus tai tithymallus, tarkoittaa tyräkkiä. Tyräkkilajien lääkinnällisestä käytöstä löytyy runsaasti tietoa antiikin ja keskiajan kirjallisuudesta. Plinius vanhempi mainitsee, että maitiaisnestettä kerättäessä on varottava, ettei se joudu silmiin (Naturalis historia 26,39). Isidorus luonnollisesti antaa nimitykselle titimallus etymologisen selityksen muttei käsittele sen polttovaikutusta (17,9). Vincent Beauvais’lainen kertoo, että maitiaisneste puhdistaa vihreän sapen (Speculum doctrinale 12,87). Hieman obskyyrimpi keskiaikainen teksti, joka tunnetaan nimellä tractatus de herbis, löytyy käsikirjoituksesta British Library, Egerton 747. Tyräkkiä käsittelevästä kappaleesta löytyy seuraava kohta (f. 101r):

lac eius in uere colligitur. caute est colligendum ex infusione enim eius facile manus excoriantur, quod si contingat fricetur pars lesa cum suco solatri, siue ex alio suco frigido.

‘Sen maitiaisneste kerätään keväällä. Se on kerättävä varovasti, sillä joutuessaan käsille se polttaa välittömästi. Jos näin tapahtuu, vammaan hierotaan koison maitiaisnestettä tai jotain muuta kylmää maitiaisnestettä.’

Tässä “kylmä” on ymmärrettävä humoraaliopin terminä: tyräkki – kuten aluna (f. 3r) – on tekstin mukaan “kuumaa” ja “kuivaa”.

C. Lagomarsini, ‘Un manuale d’armi d’inizio sec. XV’, Studi di filologia italiana 69 (2011), 257–291 selittää ilmaisun fior de preda seuraavasti:

fior de preda 243 designa l’allume potassico naturale, anche detto lume di piuma, e rimanderei alla forma metatetica dell’emiliano e del veronese preda

Fior de preda on siis kaliumaluna (allume potassico), joka tunnetaan myös nimellä lume di piuma. (Preda on kiinnostava metateesi, kun sanan pohjalla on latinan petra, josta myös standardi-italian pietra). Kyseessä on siis sananmukaisesti ‘kalliokukka’ eli ‘sulka-aluna’. Jälkimmäisen nimityksen alaviitteessä viitataan Venetsiassa vuonna 1555 ilmestyneeseen parfyymikirjaan Notandissimi secreti de l’arte profumatoria, jonka reseptit sisältävät myös samaista ainetta.

Titimallus. British Library, MS Egerton 747, f. 101r.

Dizionario universale critico enciclopedico della lingua italiana kertoo alunasta seuraavaa (1797, 1. nide, s. 82):

Allume di piuma, altre volte detto anche Scissile, È un allume naturale, composto di molte fila bianche, diritte, belle, e lucenti come cristallo, le quali formano di quà, e di là certe frange, quasi consimili agli spennacchi, o barbe delle piume. Alcuni, per la somiglianza, lo confondono coll’ Amianto.

Allume (kaiketi oikeampi kuin lume) di piuma eli scissile (‘lohkeava’) vastaa kuvauksen perusteella kaliumalunaa, josta todella lähtee luonnontilassa valkoisia töyhtöjä. Tässä yhteydessä kiinnostava on maininta, että jotkut sekoittavat sen samannäköiseen asbestiin (amianto). Hieman vanhempi lääkereseptiteos Ricettario Fiorentino (1626, s. 14) kertoo lohkeavasta alunasta (alume scissile) seuraavaa:

Adulterasi con la pietra Amianto detta volgarmente allume di piuma, ò fiore di pietra; conoscesi al gusto, che ella non è astringente come l’allume.

Tämän mukaan siis alume scissile sekoitetaan asbestiin (la pietra Amianto), joka tunnetaan myös nimillä allume di piuma ja fiore di pietra. Onneksi asbestin erottaa alunasta maun (!) perusteella, koska asbesti ei maistu karvaalta kuten aluna.

Alumen. British Library, MS Egerton 747, f. 3r.

Yllä olevan, tietenkin hyvin kapean katsauksen perusteella siis:

  1. (allume di piuma = allume scissile) ≠ amianto
  2. allume scissile ≠ (amianto = allume di piuma = fiore di pietra)

Selvää vaikuttaa olevan ainakin se, että aluna ja asbesti menevät sekaisin. Joka tapauksessa aluna vaikuttaa todennäköisemmältä ainesosalta sokaisupulveriin kun asbesti.

Millainen miekka

Harrastuskäyttöön on saatavilla paljon miekkoja, jotka on nimetty jonkin kamppailukirjallisen lähteen mukaan. Esimerkkinä mainittakoon Albionin “The Liechtenauer“. Ote tuotekuvauksesta:

This sword exhibits the handling characteristics of the swords used in the Liechtenauer’s manual of Armoured Fencing (Kampffechten or Harnischfechten) as recorded in the Codex 1449 manuscript compiled by Peter von Danzig in 1452, Danzig’s fechtbuch.

(Koskien Peter von Danzigin roolia kyseisessä kirjassa ks. “Tekijyydestä“.)

Mainittu lähde ei kuitenkaan selosta käytettävän miekan ominaisuuksia. Sikäli kuin kyseisen harjoitusmiekan ominaisuudet määräytyvät lähteen sisällön perusteella, ne perustuvat jo valmiiksi jonkun tekemään tulkintaan lähteen sisällöstä. On täysin mahdollista, että tarkka tieto varustuksesta, jota varten kyseinen oppi on kirjoitettu, voi muuttaa tulkintaa joiltakin osin. Joka tapauksessa tiedon siitä, millaisilla välineillä oppia on tarkoitus toteuttaa, pitäisi ainakin jossain määrin olla riippumaton kyseisestä opista ilman tällaisia välineitä tehdyistä tulkinnoista.

Ilmeinen toimintatapa on valmistaa historiallisten esineiden kopioita. Kamppailulähteeseen liittyvänä tapauksena mainittakoon Albionin “Royal Armouries I.33 Sword“. Tuotekuvauksesta:

Based on Oakeshott-type XII swords from the Royal Armouries collection, the I.33 Sword exhibits the look and handling characteristics of the swords used in the manuscript and at the time it was created.

Jos miekka on tarkka kopio säilyneistä aikalaismiekoista, voidaan varovasti otaksua, että sen avulla on mahdollista saada jonkinlaista uutta ymmärrystä itse lähteestä, jonka sisältämää kamppailuoppia sen avulla yritetään hahmottaa. Teräasekuraattori Bob Woosnam-Savage esittää kuitenkin seuraaavan varauksen:

Although there is of course no such thing as ‘the sword used in I.33’ in existence we feel that we have successfully recreated something that is akin to some of the swords depicted in this marvellous and fascinating work.

Kaikki edellä sanottu on oikeastaan vain hieman turvonnut johdatus siihen, että miekan ominaisuuksilla voi olla merkitystä miekkailuopin kannalta. Varsinainen aihe on Fiore dei Liberin (fl. n. 1410) Getty Museumin käsikirjoituksen haarniskamiekkailuosion lopussa olevat kuvat ja selostukset kahdesta miekasta.

Ensimmäinen miekka (225):

J. Paul Getty Museum, MS Ludwig XV 13, f. 35r.

Questa spada se ·usa per spada e per azza e non dè tagliare del elço in fin uno somesso apresso la punta; e de ·llì inanze vol tagliare e aver fina punta; e ·lo taglio vol esser di lungheza un somesso e ·lla rodeletta ch’·è sotto lo elzo vol posser corere in fin uno somesso apresso la punta, e non più. E ·llo elzo vol esser ben temperado e aver bona punta, e ·llo pomo vol esser grave, e quelle punte volen esser ben temperade e ben agude, e ·la spada vole esser grave di dredo e ·lizera denanzi, e vole esser di peso de V a VI libre; e segondo che l’·omo è ·grande e ·forte segondo quello vole armare.

‘Tämä miekka toimii miekkana ja kirveenä, ja sen ei tule olla terävä väistimestä vaaksan päähän kärjestä asti; ja siitä eteenpäin sen tulee leikata ja sillä tulee olla terävä kärki; ja leikkaavan terän tulee olla vaaksan mittainen ja rodelettan, joka on väistimen alla, tulee voida liikkua vaaksan päähän kärjestä eikä pidemmälle. Ja väistimen tulee olla hyvin karkaistu ja siinä on oltava hyvä kärki, ja ponnen on oltava painava, ja näiden kärkien on oltava hyvin karkaistuja ja hyvin teräviä, ja miekan on oltava painava takaa ja kevyt edestä, ja sen on painettava viidestä kuuteen naulaa; ja sen mukaan miten iso ja vahva mies on, sen mukaan hänen on varustauduttava.’

Miekassa on siis terävä kärki ja vaaksan verran terän pisto-ominaisuuksia tukevaa leikkaavaa terää, mikä näkyy kuvassa levennyksellä alkavana kolmiomaisena kärki- eli latvaosana. Levennys myös ilmeisesti estää terän tylsää osaa pitkin liikkuvan vasemman käden suojuksen lipeämistä kärkiosan yli. Kyseinen suojus on kuvassa lähellä väistintä, eli heti sen “alla”. (Miekan kärjen suunnan sanotaan olevan “alaspäin”.) Miekka siis selvästi soveltuu haarniskamiekkailun tarpeisiin: sitä voidaan käyttää keihäänä tai kirveenä tarttuen molemmilla käsillä teräosaan ja lyöden kahvalla, mistä Fioren kuvat eivät tosin anna yhtä varoasentoa (ks. alempana) lukuun ottamatta käyttöesimerkkejä, toisin kuin Jörg Wilhalmin kirja sata vuotta myöhemmin:

UB Augsburg, Oettingen-Wallersteinsche Bibliothek Cod.I.6.4.5, f. 6v.

Yllä olevassa kuvassa vasemman käden etupuolella hieman heikosti erottuva suojus erottuu paremmin f. 14v kuvassa, mutta puuttuu kirjan kopioista (vrt. UB Augsburg, Oettingen-Wallersteinsche Bibliothek Cod.I.6.2.3, f. 13v ja BSB, cgm 3711, f. 72v ym.).

Vastaava miekka näkyy Fiorella myös esipuheen koristeissa (J. Paul Getty Museum, MS Ludwig XV 13, f. 1r ja New York, Morgan Library, MS M.383 f. 1r), joissa on tämän miekan lisäksi tikari, varsikirves ja keihäs. Kaikkia neljää asetta käytetään haarniskataistelussa.

Toinen miekka on vähemmän monimutkainen (226):

J. Paul Getty Museum, MS Ludwig XV 13, f. 35r.

Questa altra spada si vole tagliar per tutto, salvo che dello elzo in fin ala punta ale doe parte in mezo la terza dela punta non dè tagliar niente a tanto spazio che una mane cum uno guanto largamente gli possa in trare e similemente vole esser fina di taglio e de punta; e ·llo elzo vol esser forte e ·aguzzo e ·ben temperado e ·llo pomo vole esser cum bona punta e vole esser grave.

‘Tämän toisen miekan on oltava terävä koko pituudelta, paitsi että väistimestä kärkeen, kahdessa osassa keskellä, kolmas kärjestä ei ole lainkaan terävä niin pitkältä matkalta, että hansikoitu käsi mahtuu siihen täysin, ja sen on samoin on oltava terävä terältä ja kärjeltä; ja väistimen on oltava vahva ja terävä ja hyvin karkaistu, ja ponnessa on oltava hyvä piikki, ja sen on oltava painava.’

Erona edelliseen leikkaava terä puuttuu ainoastaan teräosan keskellä olevasta kädensijasta. Leikkaavan terän merkitys on haarniskamiekkailussa vähäisempi, ja teräosaan tarttumisesta vasemmalla kädellä on esimerkki myös paljasmiekkailussa (f. 27v). Ponnessa oleva piikki voisi tulla käyttöön myös paljasmiekkailussa, mistä Fiorella löytyy esimerkkejäkin (f. 28r).

Wienin Hofjagd- und Rüstkammerista löytyy kaksi vastaavaa miekkaa, tosin ilman piikkiä ponnessa. Näistä yhdessä (A 168) on teräosassa paikat vasemmalle kädelle sekä heti kahvan vieressä terän tyviosassa että keskemmällä, toisessa (jonka esinenumeroa en tiedä) on kädensija vain keskellä terää, mutta tyvessä on pienimuotoinen levennys  (Parierlappen). Tähän yksilöön perustuu Regenyei Armoryn tuottama “Longsword Wien“.

A 168 on katalogissa Fechtschwert, kuvauksen mukaan ‘sportliches Fechtschwert’, jonka käyttötavan osalta viitataan Talhofferiin. Seitzin mukaan (I, 172) molemmissa on kyse miekkatyypistä nimeltä Bohrschwert ja Panzerstecher, joka on hänen mukaansa ratsumiehen apuase rengaspanssarin läpi pistämiseen.

Joachim Meyerilta (1570) löytyy esimerkkejä otteista, joita teräosan sekä tyvessä että keskellä olevat tylsät kohdat tukisivat mainiosti:

Joachim Meyer, Gründtliche Beschreibung (1570), kuva M (1.43v).

Joachim Meyer, Gründtliche Beschreibung (1570), kuva O (1.49r).

Meyerin tapauksessa kyse ei ole missään nimessä haarniskamiekkailusta. Käytetyt miekat ovat eittämättä Fechtschule-harrastukseen sopivaa turvallista tyyppiä (ks. esim. Worcester Art Museum, 2015.13.)

Molemmat Fioren kuvailemat miekat ovat haarniskamiekkailuosion lopussa, mikä tietysti viittaisi siihen, että ne liittyvät molemmat siihen, mutta toisaalta niiden voi ajatella olevan koko miekkaosion lopussa. Lisäksi niiden kuvaileminen vierekkäin korostaen niiden eroja saattaisi viitata juuri siihen, että kyseessä on kaksi eri käyttöyhteyteen soveltuvaa miekkaa: pistämiseen ja moukarointiin sopiva panssarimiekka sekä paljasmiekkailuun paremmin soveltuva kärkevä ja terävä miekka. Tällöin jälkimmäisen miekan yhteydessä mainitun hansikkaan (guanto) pitäisi olla Fioren esipuheessa mainitsema paljasmiekkailussa käytettävä guanto de camoça (ed. Malipiero s. 427, 49) eli säämiskähansikas. Olisi kuitenkin luontevampaa, että erikseen mainittuun tilatarpeeseen olisi syynä jonkinlainen guanto d’arme. Voi myös olla, että oleellinen ero miekkojen välillä on vain siinä, kuinka vahva ja iso niiden käyttäjä on.

Fioren kuvissa muuten näkyvät miekat eivät edusta kumpaakaan tyyppiä, mikä ei välttämättä tarkoita muuta kuin että hahmoille ei ole syystä tai toisesta haluttu piirtää geneeristä miekkaa kummempia aseita. Fioren hahmojen kruunut, sukkanauhat ja muut, ei-funktionaaliset yksityiskohdatkaan eivät välttämättä kuvaa kamppailijoille ajateltua varustusta. Tikariosiossa ei nähdä haarniskoja, mutta silti monien temppujen sanotaan olevan soveltuvan haarniskamiekkailuun. Vastaavasti kahden käden miekan ensimmäisessä varoasentoluettelossa nähdään nimetön asento, jonka sanotaan olevan hyvä ‘in arme e senza’; seuraavalla sivulla (f. 22v) on kaksi asentoa, joiden sanotaan olevan hyviä nimenomaan haarniskassa sekä ainoa kuva, jossa hahmolle on piirretty erikoismiekka:

Posta di donna la soprana. Los Angeles, J. Paul Getty Museum, MS Ludwig XV 13, f. 22v.

Kuten myöhemmin, myös tässä miekan sanotaan olevan ‘spada & azza’, sekä miekka että kirves. Tämäkään hahmo ei ole haarniskassa, eikä tekstissä mainita haarniskaa. On kuitenkin huomattava, että myöskään Wienin “urheilumiekan” kohdalla mainitun Talhofferin kirjoissa hahmojen asusteet eivät välttämättä vastaa tositilanteessa ajateltua varustusta. Kööpenhaminan käsikirjoituksessa (KB, Thott 290 2º) varusteet jopa vaihtuvat kesken kuvasarjan: haarniskassa käytävän kaksintaistelun alussa (f. 85r–86v) molemmat taistelijat ovat haarniskassa, mutta kun molemmat ovat heittäneet keihäänsä, päällekäynti (‘das anlouffen nach dem schuß’) murhalyönnillä (lyönti kahvalla pitäen kiinni teräosasta) suoritetaan yhtäkkiä ilman haarniskaa ja paljain käsin haarniskoitua vastustajaa vastaan (f. 87r):

Kööpenhamina, KB, Thott 290 2º, f. 87r.

Seuraavassa kuvassa tätä vastaan puolustautuva vastustajakin on ilman haarniskaa (f. 87v). On tuskin kuviteltavissa, että varustusta vähennettäisiin lyönnin ja sen torjunnan välissä. BSB:n käsikirjoituksessa (cod. icon. 393a, f. 36r38r), joka on ilmeisesti tehty Württenbergin kreiville (myöhemmin herttua) Eberhard Parrakkaalle (1459–1496), vastaava kuvasarja nähdään täydessä haarniskassa, mutta vaikka kuvat kuvaavat samoja liikkeitä (keihään heitto, murhalyönti ja sen torjunta), ne ovat selvästi eri kuvia asentojen ja liikkeiden vaiheiden perusteella. Voi siis olla, että kyse on henkilökohtaisen mallikirjan ja asiakkaalle tehdyn valmiin tuotteen erosta.

Talhofferia myöhempi mutta Fiorea kulttuurillisesti lähempi Filippo Vadi sisällyttää Fioren tapaan kirjaansa (Biblioteca Nazionale di Roma, ms. Vitt. Em. 1324, f. 26r–27v) kuvauksen haarniskamiekkailussa käytettävästä miekasta, joka vastaa Fioren raskaampaa tyyppiä ja löytyy myös haarniskassa miekkailevien hahmojen käsistä (ed. Rubboli & Cesari, s. 69):

La spada da conbatere in arme vole avere la sotoscrita forma cioè la sua longeza vole arivare el pomo sotto el bracio, tagliare quatro dita in punta, el suo manico vol esere de una spana. L’elzo vol esere longo qua(n)to è il manico de la spada: e vol esere aguzo da ogni lato, e similmente vol esere aguzo il pomo per possere ferire con ognuno de questi.

‘Haarniskataistelun miekan on oltava seuraavan muotoinen, nimittäin sen pituuden on ulotuttava ponsi kainaloon, sen on oltava terävä neljä sormenleveyttä kärjestä, sen kouraimen on oltava vaaksan mittainen. Väistimen on oltava yhtä pitkä kuin miekan kouraimen, ja sen on oltava terävä joka puolelta, ja samoin ponnen on oltava terävä, jotta kaikilla näillä voidaan lyödä.’

Merkittävin ero Fioren miekkaan on liikkuvan väistinkiekon puute, ja tietysti leikkaavan terän pituus, joka on vielä lyhyempi.

Joka tapauksessa edellä sanotun perusteella näyttäisi olevan perusteltua otaksua, että molemmat Fioren kuvailemat miekat ovat haarniskamiekkailua varten, vaikka jälkimmäinen tyyppi ominaisuuksiensa puolesta tuntuisi soveltuvan myös paljasmiekkailuun.

Keisari Maksimilianin muistiinpanoista

Itävallan kansalliskirjaston kokoelmista löytyy signumilla Cod. 2900 keisarillisen sihteerin Marx Treytzsaurweinin kirjoittama kirja otsikolla Kaisers Maximilians etc. Gedennckpüechel eli keisari Maksimilian I:n (1459–1519) muistikirja. Sisältö on julkaistu Joseph Chmelin teoksessa Die Handschriften der K. K. Hofbibliothek in Wien (2. nide, Wien 1841, s. 458–464).

Kolmannelta lehdeltä löytyy otsikko ‘Vermerckt die gefechtstuck, so die Kay. Mt. selbs angeben hat. Mit geschrifft vnd gemäl in ain puech zu bringen’. Hänen majesteettinsa itse on siis määrittänyt joukon taistelutemppuja, joista on ollut tarkoitus laatia kirja kuvin ja tekstein. Luettelo sisältää seuraavat temput:

Oberhaw Der Wexlhaw
Der Vnderhaw Der Zwirchhaw
Der Schilcher Der Duplschilher
Der Zwirchschilcher Der Durchwexlschilher
Der Wagstraich Der Wagvbersturtz
Der Knopfstoß Der Knopfstraich
Der Knopfdurchwexl Der Knopfschuß im kempfen
Der Freystich Der Zwifelstich
Der Dachhaw Der Duplhaw
Das Ortschiessen Der Vmblaufend Zwirchstraich
Der Oberslingenswanck Der swencklswanck
Der Oberstraich Der Zwirchstraich
Der Schynstraich Der Nasenstoß
Der Puckler Das vnderlaufen
Das Plenden Das abwennden
Das Tärtschl Der stoß mit dem Tärtschl auf die handt
Die abwendung des swerts Der straich auf den lyncken arm
Der stoß auf das antlitz Der straich auf den kopf
Der stoß auf das schynpain Der Orenstraich

Luettelo löytyy myös toisesta Treytzsaurweinin muistikirjasta (ÖNB, cod. 2835, f. 40rv), jossa ainoat erot ovat, että otsikosta puuttuu maininta kirjasuunnitelmasta ja että Dachhawn vieressä on Dupldachhaw eikä Duplhaw. Peter Lambeck kuvailee luetteloa sanoilla ‘Imp. Maximiliani I inventa quaedam artis gladiatoriae’ (‘keisari Maksimilian I:n keksimä eräänlainen miekkailuoppi’, ks. Commentariorum de augustissima bibliotheca Caesarea Vindobonensi liber II, Wien 1669, s. 970).

Luettelon kohdat ovat kahdessa palstassa, ja niiden välissä on vaakasuora viiva. Vaikuttaisi siltä, että viivan funktio ei ole vain täyttää tyhjää tilaa, vaan että samalla rivillä olevat asiat liittyvät toisiinsa. Mahdollisesti ne on ollut tarkoitus kuvata samassa kuvassa. Mieleen tulee esimerkiksi Talhofferin Münchenin-koodeksin ensimmäisellä sivulla nähtävät Oberhöw ja Vnderhow. Toisaalta ensimmäisen palstan loppupuolelta löytyvät Puckler ja Tärtschl ovat kilpityyppien eivätkä minkään liikkeen nimityksiä (I.33:ssa tietysti kupurakilpeä tarkoittava halbschilt esiintyy jonkinlaisen liikkeen nimenä). Otsikon gefechtstuck voi siis viitata joko näihin kahden asian yhdistelmiin, jotka voivat kuvata liikkeiden ja vastaliikkeiden yhdistelmiä, tai yksittäisiin asioihin.

Kamppailukirjaa Maksimilian ei kuitenkaan saanut näiden muistiinpanojen pohjalta tuotetuksi. Mikäli Albrecht Dürerin tai hänen työpajansa tuottama Ὁπλοδιδασκαλία sive armorum tractandorum meditatio (‘Hoplodidaskalia eli aseiden käytön harjoittelu’; Wien, Albertina, 26232) on tuotettu keisarin toimeksiannosta, sen sisältö on joka tapauksessa pitkälti kopioitu Baumannin (UB Augsburg, Oettingen-Wallersteinsche Bibliothek, Cod.I.6.4.2) ja ns. Glasgow’n-koodeksista (Glasgow Museum, E.1939.65.341). British Librarysta löytyvät Dürerin luonnokset vuodelta 1512 koskevat nekin varoasentojen ja niitä vastaan tehtävien lyöntien yhdistelmiä (versetzen), joita ei yllä olevasta listasta löydy (BL, Add 5229, f. 67v & 69r).

Freydal. Wien, KHM, KK5073.

Friedrich Dörnhöffer siteeraa Hoplodidaskaliaa käsittelevässä artikkelissaan (‘Albrecht Dürers Fechtbuch’, Jahrbuch der kunsthistorischen Sammlungen des allerhöchsten Kaiserhauses 27 [1907], 2. osa) yllä olevaa luetteloa (s. xviii, lukien tosin tärschl eikä tärtschl ja abwehren eikä abwennden). Samassa yhteydessä hän viittaa Quirin von Leitnerin Freydal-editiossaan mainitsemaan näkemykseen, että kyseessä olisi luettelo Freydalia varten suunnitelluista jalkataistelukuvista. Dörnhöffer kuitenkin arvioi tämän Josef Schmied-Kowarzikin asiantuntemukseen nojaten mahdottomaksi, sillä sanasto liittyy paljasmiekkailuun eikä haarniskamiekkailuun.

Kuten yllä olevasta kuvastakin näkyy, haarniskassa ei Maksimilianin aikaan harrastettu pelkästään varsinaista haarniskamiekkailua eli vastustajan haarniskan aukkoihin pistämistä puolimiekkaotteella. Haarniska voi myös toimia suojavarusteena itse kamppailun noudatellessa ennemmin paljasmiekkailun logiikkaa. Vaikka kamppailu jalan ja ratsain saikin turnajaisissa spektaakkelinomaisia piirteitä, harrasti Maksimilian ilmeisesti myös vakavamman kamppailutaidon ylläpitoa.

Edellä mainitusta toisesta muistikirjasta löytyy Treytzsaurweinin Maksimilianin sanelusta kirjoittama suunnitelma kuvasarjasta, jonka aiheena ovat keisarin saavutukset kuvattuna voittokulkueena. Osana kulkuetta miekkailumestari Hanns Hollywars kantaa kylttiä, jossa lukee riimitelty teksti, jonka mukaan hän on tuonut jalon miekkailutaidon keisarilliseen hoviin keisarin avauksen (?) mukaan (ÖNB, cod. 2835, f. 10v–11v). Kylttiin päätynyt teksti (jonka osalta nojaudun Franz Schestagin artikkeliin ‘Kaiser Maximilian I. Triumph’, JBkSaK 1 [1883], 154–181) kuuluu seuraavasti:

Das frölich Ritterlich gefecht
hab Ich gemehrt, wie Ir dann secht,
in aller Ritterlicher Wehr
allain nach Kaiserlichen ger
nach Zettels art wie sichs gebürt
darin den rechten grundt man spürt.

‘Iloista ritarillista taistelua / olen edistänyt, kuten näette, / kaikilla ritarillisilla aseilla / yksin keisarin tahdon mukaan / lapun tavan mukaan, niin kuin kuuluu, / sieltä löytää oikean perustan.’ Hollywarsin, joka siis on tässä kirjaimellisesti auctor artis, perässä marssisivat viiden hengen ryhmissä seppelöidyt henkilöt, jotka kantavat sotavarstoja, sauvoja, peitsiä, hilpareita, sotavasaroita, kupurakilpiä ja pistomiekkoja, tarsseja ja messereitä, pavese-kilpiä ja unkarilaisia nuijia, ja kahden käden miekkoja huotrissa olkapäillään. Lopullisessa versiossa myös viimeksi mainitut miekat ovat paljastettuina, ja sotavasaroiden sijaan nähdään villisikakeihäitä. Kokonaisuutena Maksimilianin saavutuksia esittelevän kulkuekuvaelman on tietysti tarkoitus yhdistää hänet pyhänä Rooman keisarina muinaiseen Rooman valtakuntaan triumfeineen.

Voidaan melkoisella varmuudella otaksua, että Maksimilianilla on ollut käytössään kirjallisia (Zettel!) ja kuvallisia lähteitä, joita on ollut tarkoitus hyödyntää suunnitelman tasolle jääneessä kirjaprojektissa. Samaa kuvavarantoa on hyvinkin voitu hyödyntää myös muissa hankkeissa siltä osin, kuin niissä on tarvittu kamppailullista kuvamateriaalia. On siis perusteltua kysyä, löytyykö Maksimilianin löyhästi omaelämäkerrallisista teoksista kamppailukuvia, jotka olisivat yhdistettävissä muistikirjan luettelossa tarkoitettuihin.

Weisskunigin (ÖNB, cod. 3033; myös JBkSaK 6 [1888] s. 99–105 ) kamppailukuvat ovat jokseenkin kamppailukirjamaisia, mutteivät osu yhteen listan kanssa. Theuerdankin kuvituksissa taas nähdään villisianmetsästystä, miekan vetäminen tupesta, alapisto vastustajan visiiriin, ja poseeraus voittajana jalan; ratsain nähdään vaikeasti hahmottuvaa ratsumiekkailua useampaa vastustajaa vastaan, pisto miekalla rintapanssarin läpi ja täysosuma peitsellä. Pisto visiiriin on tietysti periaatteessa stoß auf das antlitz, mutta muuta vastaavuutta ei kuvista listan kanssa löydy.

Freydal on tunnetusti täynnä kamppailua. Kuvamateriaali löytyy Kunsthistorisches Museumista (KK 5073) erillisestä turnajaiskirjasta. Siinäkään olevia kuvia ei voi helposti yhdistää listaan, mutta nostan esille yhden tapauksen, joka on omalla tavallaan kiinnostava ja toimii myös esimerkkinä listalla esiintyvien ilmaisujen tulkinnan ongelmista.

Listan loppupuolella samalta riviltä löytyvät der Puckler ja vnderlaufen. Jos kyseessä on samassa kuvassa ja tilanteessa esiintyvien hahmojen muodostama kokonaisuus, voitaneen olettaa, että vastustajalla on kupurakilpi, jota vastaan suorittaja tekee liikkeen nimeltä underlaufen. Lähin verrokki tälle on überlaufen, joka merkitsee liechtenaueriaanisissa glossissa jalkaa tavoittelevan vastustajan lyömistä päähän. Lecküchner (k. 1482) käyttää sitä sekä tässä merkityksessä että vastustajan aseen hallintaan ottamisesta menemällä kahvalla (tai aseetta: München, BSB, Cgm 582, f. 136r) vastustajan käden yli ulkokautta. Voisiko underlaufen viitata sitten vastustajan aseen hallintaan alakautta? Ainakin kilvenriisto kupurakilven yhteydessä löytyy niin I.33:sta (f. 16v), Andreas Liegnitzeriltä kuin Paulus Kaliltakin, joista kaksi jälkimmäistä tarttuvat kiinni kilven alta. Kuva riiston alkuasetelmasta löytyy Freydalista:

Freydal. Wien, KHM, KK5073, f. 198.

Voisiko tämä olla underlaufen vastustajan Puckleria vastaan? Kuten sanottu, listan rivit eivät välttämättä muodosta yhteenkuuluvia pareja. Tätä silmällä pitäen mainittakoon vielä, että Der Knopfschuß im kempfen eli taistelussa (= haarniskassa, vrt. Kampffecthen) tehtävä ponnen heittäminen tekisi mieli yhdistää ns. Gladiatoria-kuvasarjassa esiintyvään temppuun, jossa ponsi kierretään (!) irti ja kirjaimellisesti heitetään kohti vastustajaa (ks. kuva alla).

Wien, KHM, KK5013, f. 6r.

Tämän tempun on vaikea kuvitella liittyvän samalla rivillä mainittuun puolenvaihtoon ponnella (knopfdurchwexl). Wienin-koodeksin provenienssia ei tunneta ennen vuotta 1570.

Sinänsä listalta voisi nostaa esille lukuisia huomioita koskien muualta tunnettuja vastaavia nimityksiä, mutta siitä lisää jossain toisessa yhteydessä.

Luonto vastaan kasvatus

I.33 alkaa miekkailu- tai yleisemmin kamppailutaidon (ars dimicatoria) määritelmällä. (Tässä kohden voisin mainita, että haluaisin rajata sanan taito viittaamaan yksilön oppimiin taitoihin, kun taas tällaisia taitoja tuottavan tiedon kokonaisuutta kutsuisin opiksi. Taito on kuitenkin melko vakiintunut sanan ars käännösvastineeksi.) Määritelmä kuuluu seuraavasti:

Dimicatio est diuersarum plagarum ordinatio et diuiditur in septem partes.

‘Miekkailu on erilaisten lyöntien järjestelmä ja jakaantuu seitsemään osaan.’ Seitsemän osaa, joihin oppi jakaantuu, ovat seitsemän varoasentoa (custodiae). Hieman yksinkertaistan kyse on viidestä lyönnin tai vastaavan liikkeen alkuasennosta (vasemmalta tai oikealta, ylhäältä tai alhaalta, tai suoraan ylhäältä), piston alkuasennosta ja kaikkien liikkeiden loppuasennosta, jossa kärki on “pitkänä” (Langort).

Kiinnostavaa on, että kyseessä ei ole mielivaltaisten taiteen sääntöjen sanelema jako, vaan malli miekkailuliikkeiden yleiseksi kuvaamiseksi:

Generaliter omnes Dimicatores siue omnes homines habentes gladium in manibus etiam ignorantes artem dimicatoriam vtuntur hijs septem custodijs.

‘Yleisesti kaikki miekkailijat eli kaikki ihmiset, joilla on miekka käsissään, myös  miekkailuoppia tuntemattomat, käyttävät näitä seitsemää varoasentoa.’

Oppi koostuu säännöistä, mistä voi syntyä mielikuva, että oppi tietyllä tapaa rajoittaa toimintaa. Tällainen mielleyhtymä löytyy jo Isidorus Sevillalaiselta, jonka hieman kyseenalaisen etymologisen selityksen (1,1) mukaan sana ars tulee siitä, että oppi (ars, vartalo art-) koostuu tiukoista (artis) säännöistä eli opetuksista (praeceptis).

Jos ei ole taiteen sääntöjen sääntelemä, on tietysti “vapaa”. Tähän viittaavaa sanankäyttöä esiintyy saksankielisessä kamppailukirjallisuudessa. Lecküchner näyttää viittaavan oppimattomaan miekkailijaan sanalla Freifechter eli ‘vapaamiekkailija’. Messer-miekkailun yhdeksättä pääkappaletta eli seuraamista (nach raysen) käytetään hänen mukaansa…

…gegen den freyfechteren dy ausß langen freyen hewen fechten vnd sunst von rechter kunst des messers nicht halten vnd zw den dy nicht vill kunnen in rechter kunst vnd si doch maynen si wyssen vill wye wol si nichtz wyssen

‘…vapaamiekkailijoita vastaan, jotka miekkailevat pitkillä, vapailla lyönneillä eivätkä muuten noudata messerin oikeaa oppia ja jotka lisäksi eivät osaa paljoa oikeasta opista ja kuitenkin luulevat, että tietävät paljon, vaikka eivät tiedä mitään.’ (Cpg 430, fol. 26v–27r.) Sittemmin vapaamiekkailijalla viitataan miekkailijaan, joka ei kuulu vuonna 1478 keisarillisen privilegion saaneeseen Marxbrüderkiltaan.

On sinänsä totta, että kuka tahansa voi ottaa miekan käteensä ja lyödä tai pistää sillä ilman  sen kummempaa koulutusta. Vastakkainasettelu siinä, että miekkailla (tai ylipäänsä taistella kylmin asein) voi joko voimalla ja rohkeudella tai taidolla ja tekniikalla, löytyy eri yhteyksistä läpi historian. Tällä kertaa keskityn kuitenkin muutamiin antiikin kirjallisuudesta löytyviin viittauksiin.

Johann Jacob Wallhausenin näkemys roomalaisesta miekkailuharjoittelusta (1616).

Valerius Maximus kirjoittaa Tiberiuksen aikaan teoksessaan Facta et dicta memorabilia, että aseiden käytön harjoittelemisen (armorum tractandorum meditatio) legioonalaisille esitteli konsuli Publius Rutilius (105 eaa.). Rutilius palkkasi gladiaattorikouluttajia Gaius Aurelius Scauruksen gladiaattorikoulusta, jotka opettivat sotilaita lyömään ja välttämään lyöntejä (2,3,2). Näin hän siis ‘yhdisti urheuden oppiin ja opin urheuteen, jotta oppi tulisi urheuden vaikutuksesta vahvemmaksi, urheus opin vaikutuksesta varovaisemmaksi’ (‘uirtutemque arti et rursus artem uirtuti miscuit, ut illa impetu huius fortior, haec illius scientia cautior fieret’).

On vaikea tehdä käännösvastineilla oikeutta sanoille virtus ja fortis, mutta ilmeisesti sotilaallinen miekan käyttö perustui aiemmin ennen kaikkea fyysiseen ja henkiseen kyvykkyyteen.

Nelisensataa vuotta aiemmin elänyt kreikkalainen Ksenofon antaa Kyyroksen kasvatuksessa ymmärtää, että juuri miekan käyttö onnistuu ilman erillistä oppia. Ksenofonin kertomuksessa Kyyros varustaa persialaiset sotilaansa lukumäärältään ylivoimaista heittokeihäin (ἀκόντιον) ja jousin (τόξον) varustettua vihollista vastaan rintapanssarein (θώραξ), rottinkikilvin (γέρρον) ja jonkinlaisin yksiteräisin yhden käden teräasein (κοπίς, σάγαρις, μάχαιρα).

Ksenofonin Kyyroksen kautta esittämä ajatus on, että tällöin persialaiset joutuvat pyrkimään lähietäisyydelle, jolloin vihollinen perääntyy, ja niitä vastaan, jotka pysyvät paikoillaan, persialaiset ovat paremmin varustettuja käsikähmää silmällä pitäen (2,1,9). Johtajien tehtäväksi annetaan nostattaa miehissä urheutta (2,1,11). Aikaisemmin yläluokkaan kuuluvien johtajien on voinut katsoa olevan rivimiehiä taitavampia aseiden käytössä, koska heillä on ollut vapaa-aikaa keihäänheiton ja jousiammunnan harjoitteluun, mutta uudessa varustuksessa taitoeroa ei ole, koska käsikähmässä ei ole vaaraa, ettei osu (2,1,16).

Edellistä voisi pitää pelkkänä motivaatiopuheena, mutta miekan käytön luonnollisuuden puolesta ääneen pääsee myös rivimiesten edustaja Feraulas (2,3,7–11). Hän kiittelee sitä, että kaikilla on sama varustus, kaikki osallistuvat samaan liikuntakoulutukseen ja saavat samaa muonaa; uudistetusta taistelutavasta hän toteaa, että se on miehille yhtä luonnollista kuin villikarjuille taistella hampain ja härille sarvin; kaikki osaavat myös välttää osumia ilman, että sitä on heille opetettu. Vaikka Feraulas sanoo, että nämä taidot esiintyvät ihmisillä ja eläimillä luonnostaan (φύσει), hän kuitenkin viittaa omalta kohdaltaan lapsuudessa oppimiinsa taitoihin.

Ksenofonin aikalainen ja samoin Sokrateen oppilas Platon korostaa harjoittelun merkitystä myös aseenkäsittelyn osalta. Valtiossa hän sanoo Sokrateen hahmon kautta seuraavaa (374d):

καὶ ἀσπίδα μὲν λαβὼν ἤ τι ἄλλο τῶν πολεμικῶν ὅπλων τε καὶ ὀργάνων αὐθημερὸν ὁπλιτικῆς ἤ τινος ἄλλης μάχης τῶν κατὰ πόλεμον ἱκανὸς ἔσται ἀγωνιστής, τῶν δὲ ἄλλων ὀργάνων οὐδὲν οὐδένα δημιουργὸν οὐδὲ ἀθλητὴν ληφθὲν ποιήσει, οὐδ᾽ ἔσται χρήσιμον τῷ μήτε τὴν ἐπιστήμην ἑκάστου λαβόντι μήτε τὴν μελέτην ἱκανὴν παρασχομένῳ;

‘Ja tuleeko miehestä etevä taistelija, raskasaseinen tai muu soturi, sinä hetkenä kun hän tarttuu kilpeen tai mihin tahansa aseeseen tai taisteluvälineeseen, vaikkei kukaan tule ammattimieheksi tai urheilijaksi vain tarttumalla johonkin työkaluun tai urheiluvälineeseen – eihän pelkästä esineestä ole mitään hyötyä sille jolla ei ole tietoa itse alasta eikä tarpeellista harjaannusta?’ (Suom. Marja Itkonen-Kaila.)

Platonin oppilas Aristoteles on samaa mieltä opettajansa kanssa. Nikomakhoksen etiikassa hän kirjoittaa seuraavasti (1116b):

εἶτα ποιῆσαι καὶ μὴ παθεῖν μάλιστα δύνανται ἐκ τῆς ἐμπειρίας, δυνάμενοι χρῆσθαι τοῖς ὅπλοις καὶ τοιαῦτα ἔχοντες ὁποῖα ἂν εἴη καὶ πρὸς τὸ ποιῆσαι καὶ πρὸς τὸ μὴ παθεῖν κράτιστα: ὥσπερ οὖν ἀνόπλοις ὡπλισμένοι μάχονται καὶ ἀθληταὶ ἰδιώταις

‘Kokemus tekee heistä [palkkasotureista] myös kyvykkäämpiä toimimaan ja välttämään iskuja, sillä he osaavat käyttää aseita ja heidän aseensa sopivat parhaiten hyökkäykseen ja puolustukseen. Siksi he taistelevat kuten aseistautuneet aseettomia vastaan tai harjoitelleet voimamiehet amatöörejä vastaan.’ (Suom. Simo Knuuttila.)

Heidelberg, Universitätsbibliothek, cpg 430, fol. 116r.

Kiinnostavaa on, että Aristoteles mainitsee tässä erikseen hyökkäyksen (ποιῆσαι) ja puolustuksen (μὴ παθεῖν), aivan kuten Ksenofon (παίειν, φυλάττεσθαι) ja Valerius Maximus (vitare, inferre ictus). Aristoteles käyttää tietysti omaan kategoriaoppiinsa kuuluvaa sanastoa (ποιεῖν/πάσχειν, 1b). Tästä pääsisi luontevasti keskusteluun hyökkäyksestä ja puolustuksesta, jolla on oma erityinen paikkansa miekkailuhistoriassa, mutta siitä lisää joskus toiste.

Aristoteleesta päästään myös takaisin Hans Lecküchneriin. Edellä siteeratun Heidelbergin-käsikirjoituksen lopussa on latinankielinen omistuskirjoitus pfalzkreivi Filipille, joka päättyy Aristoteles-sitaattiin (ks. kuva yllä):

Aristoteles in sua methaphysica
Omnis homo naturaliter scire desiderat

‘Aristoteles Metafysiikassaan: Kaikki ihmiset tavoittelevat luonnostaan tietämistä.’ (980a) Kreikankielisessä alkutekstissä ‘Πάντες ἄνθρωποι τοῦ εἰδέναι ὀρέγονται φύσει’. Aristoteleen mukaan aistihavaintojen (αἴσθησις) kautta muistin (μνήμη) avulla saadaan jotain asiaa koskevaa kokemusta (ἐμπειρία), josta vuorostaan yleistämällä syntyy taito eli oppi (τέχνη eli ars).

Voi olla, että Lecküchner yrittää myydä oppiaan, johon hän nöyrästi viittaa diminutiivilla articula, hyökkäämisestä ja puolustamisesta (dimicandi, tuendi) sitäkin kautta, että aseella harjoitteleminen ei suinkaan tarkoita, että ruhtinas ei olisi luonnostaan (naturaliter, φύσει) urhea, sillä harjoittelun kautta saavutettu taitokin on eräänlaista “luonnostaan tietämistä”.

Tieto, taito, tekniikka

Käsitellessäni kamppailukirjallisuuden aihetta eli kamppailua yritän operoida johdonmukaisesti mielekkäillä käsitteillä. Minulla itselläni on suhteellisen selvä kuva näistä käsitteistä, ja tässä kirjoituksessa yritän vähän avata ajatuksiani.

Tutkimani tietokirjallisuus (tietoa välittävä kirjallisuus) eli kamppailukirjallisuus välittää kamppailutekniikkaa. Tässä tapauksessa tekniikka on ei-laskettava substantiivi, eli sitä ei pidä ymmärtää niin, että yksittäisiä tekniikoita olisivat esimerkiksi lonkkaheitto, etukäden suora tai takakäden koukku, tai tarkemmin johonkin tiettyyn kielellis-kulttuurilliseen yhteyteen kuuluvat taan-sauabanico tai backfist. Ensimmäisenä on siis syytä selventää sitä, mitä tarkoitan tekniikalla.

(Mitään, mitä asiasta sanon, ei pidä ymmärtää niin, että sanan arkikieliset tai kamppailulajiharrastajien käyttämät merkitykset olisivat jotenkin “vääriä”.)

Seuraten Ben Spatzia tarkoitan tekniikalla tietoa, joka ohjaa toimintaa. Toiminta (praxis) voidaan ymmärtää laajasti kattaen kaiken, mitä ihminen tahdonalaisesti tekee, mutta kamppailukirjallisuuden kontekstissa relevanttia toimintaa ovat tietysti kamppailuun liittyvät tahdonalaiset ja tavoitteelliset liikkeet eli motoriset suoritukset, joina yksilön motoriset taidot ilmenevät.

Yksittäiset motoriset suoritukset voidaan jakaa pienempiin osiin, joista ihmiset eivät tyypillisesti ole tietoisia. Koska en ole liikuntatieteilijä tai biomekaanikko, en juurikaan tarvitse motoriikan tai kinesiologian käsitteistöä, vaikka tietysti liikkeisiin viitatessani käytän mielelläni asianmukaisia käsitteitä. Normaalisti pyrin kuitenkin käyttämään mahdollisimman helposti ymmärrettävää sanastoa: esimerkiksi on yksinkertaisempaa viitata miekan vasempaan alalyöntiin “lyöntinä ylöspäin, peukalo alaspäin” kuin alkaa puhua olkavarren mediaalisesta rotaatiosta, kyynärvarren pronaatiosta ja niin edelleen.

Tekniikka toimintaa ohjaavana tietona voi olla niinkin yksinkertainen asia kuin mallisuoritus: esimerkiksi lapsi näkee vanhempien tekevän jotain, ja yrittää tehdä saman asian perässä. Motorisilla suorituksilla on jokin tavoite: asioihin tartutaan, jotta ne voidaan laittaa suuhun, ja ryömimällä päästään paikasta toiseen. Harjoittelun kautta esimeriksi kävelemisessä tai asioiden heittämisessä saavutetaan lopulta automaatiotaso, jolloin voidaan sanoa, että ihminen osaa kävellä tai heittää palloa.

Capoferron syöksytekniikkaa vuodelta 1610.

Vaikka jokin suoritus osattaisiin automaatiotasolla, se ei tarkoita, että kyseistä suoritusta ei voisi parantaa. Siitä ei liene erimielisyyttä, että on parempia ja huonompia tapoja kävellä, pallon heittämisestä puhumattakaan. Samoin kuka tahansa osaa periaatteessa lyödä miekalla tai nyrkillä, mutta aloittaessaan miekkailun tai nyrkkeilyn uutena harrastuksena  tulee pian huomaamaan, ettei todellakaan “osaa” lyödä nyrkillä saati miekalla. Harrastuksina sellaiset lajit kuin nyrkkeily ja miekkailu siis välittävät tietoa siitä, millä tavalla (hansikkaan suojaamalla) nyrkillä tai (tietynlaisella harjoitus)miekalla kuuluu (tiettyjen sääntöjen puitteissa) lyödä. Tällöin arkipäiväisestä “lyönnistä” tuleekin “koukku” tai “suora”, joka on tehtävä tietyllä tavalla, joka sitten harjoittelemalla pyritään saamaan automaatioksi.

Tietty tapa tehdä jokin asia oikein on tietysti klassisessa mielessä “taiteen sääntöjen” (praecepta artis) määräämä tapa tehdä kyseinen asia. Tästä syntyy helposti mielikuva, että “säännöt” ovat jotenkin mielivaltaisia (kuten jonkin pelin määrittävät säännöt) ja suorastaan kahlitsevia. Kamppailuopin puitteissa tietty tapa tehdä jokin liike ei tietenkään määräydy mielivaltaisesti, vaan sen taustalla on tyypillisesti perusteltu uskomus siitä, miten kyseinen liike kannattaa suorittaa, jotta sillä saavutetaan mahdollisimman hyvin haluttu tulos. (Eri oppien piirissä on myös ilmaistu eri tavoin se, että “säännöt” ovat vain työkaluja, mutta en mene nyt siihen.)

Kuten alussa sanoin, ei ole sinänsä “väärin” kutsua jonkin opin puitteissa nimettyä koukkua, suoraa tai yat-ji-chung-kyuniä “tekniikaksi”, eli yksittäiseksi teknisen tiedon kokonaisuudeksi. Tavallaanhan tämä on seurausta siitä, että jotain tiettyä konkreettista liikettä, esimerkiksi suoraa tai koukkua, koskee tieto siitä, miten kyseinen liike pitää käytännössä suorittaa: tämä tieto on suoran tai koukun tekniikka, ja näitä yksittäisiä kokonaisuuksia voisi kutsua tekniikoiksi ja erotella ne edelleen nimeämällä ne sen liikkeen mukaan, johon ne liittyvät.

Edellä kuvattu ajattelu on mahdollista, jos tekniikka ymmärretään vain jonkin tietyn motorisen suoritetyypin (tai kyseisen suoritetyypin tietyn suoritustavan) kuvaukseksi. Tällöin yksittäisiä “tekniikoita” olisivat juurikin esimerkiksi lyönnit, potkut ja otteet. Kuten ylempänä totesin, toimintaa ohjaava tieto ei välttämättä koostu motorisista kuvauksista (tai sellaisten yritelmistä), vaan toimintaa ohjaava tieto voi myös yhtä hyvin koskea vain toiminnalle asetettuja tavoitetta. Rajoitepohjainen valmennus perustuu siis samalla tavalla tekniikkaan eli toimintaa ohjaavaan tietoon, vaikka se ei perustu “tekniikoihin” perinteisistä kamppailulajeista tutussa mielessä.

Bruce Leen kääntymistekniikkaa 1960-luvulta.

Pitäisin yksinkertaisimpana puhua liikkeistä liikkeinä tai tarkemmin lyönteinä, potkuina, pistoina, heittoina ja niin edelleen. Lyönnit, potkut, pistot ilmenevät kuitenkin eri kamppailuopeissa tyypillisesti tietynlaisina lyönteinä, potkuina ja pistoina. Yksinkertaisissa tapauksissa tämä ei ole mikään ongelma: suora ja koukku ovat eräänlaisia lyöntejä, joiden erottavat piirteet liittyvät liikkeen muotoon. Samoin miekalla tehtävät ylälyönti ja alalyönti ovat molemmat eräänlaisia lyöntejä, joiden erottavat piirteet liittyvät liikkeen suuntaan. Mutta riittääkö yksinkertainen hierarkkinen typologia, jos tietynlaisella ylälyönnillä on jokin tietty funktio ja vieläpä oma nimensä?

Kamppailukirjallisuuden tarjoama tekninen tieto koskee juurikin nimettyjä liikkeitä, joilla on jokin funktio. Yksi tällainen on liechtenaueriaanisen miekkailun zornhau eli raivolyönti: se kuvaillaan lähinnä yläkäsitteellä ja tarkennuksella, siis ylälyöntinä oikealta olkapäältä, ja kertomalla, että sillä on tarkoitus torjua vastustajan vastaava lyönti uhaten häntä heti perään kärjellä. Tämä kaikki tieto on siis raivolyönnin tekniikkaa. Mutta mikä raivolyönti on?

Raivolyönti toki ilmenee tosimaailmassa aikaan ja paikkaan sidottuna motorisena suorituksena eli tahdonalaisena tavoitteellisena liikkeenä. Kamppailuoppi ei kuitenkaan koostu empiirisesti havaittavista motorista suorituksista tai yksilön taidoista, vaan tiedosta siitä, miten halutunlaisten suoritusten tekemiseksi tarvittava taito saavutetaan: tekniikka johtaa toimeenpantuna tietynlaiseen motoriseen suoritukseen, ja toistetut motoriset suoritukset johtavat motoriseen taitoon, joka mahdollistaa tekniikan toimeenpanemisen automaationa.

Kirjoitin jo aiemmin siitä, miten kamppailukirjalliset lähteet puhuvat tällaisista teknisistä yksiköistä. Ehdotin vaihtelevan sisäisen käsitteistön sijaan tutkimukselliseksi käsitteeksi kappalettaKappale on toimiva oppijärjestelmän yksikkö, “opinkappale”, mutta se ei tee eroa siinä, onko jokin pääkappale yksittäinen lyönti kuten edellä käsitelty zornhau tai neljän varoasennon muodostama käsitteellinen kokonaisuus kuten vier leger.

Toistan, mitä sanoin jo aiemmin: liikkeistä on yksinkertaisinta puhua liikkeinä, lyönneistä lyönteinä ja varoasennoista varoasentoina. Esimerkiksi Liechtenauerin pitkän miekan tekniikan voidaan ajatella koostuvan varoasennoista, mestarilyönneistä ja muista liikkeistä. Ensimmäisen mestarilyönnin eli raivolyönnin yhteydessä käsitellään useampia liikeyhdistelmiä, esimerkiksi raivolyönti-pisto-kääntö. Mitään varsinaista tarvetta sellaiselle yläkäsitteelle kuin “tekniikka” laskettavana substantiivina ei nähdäkseni ole.

Joku saattaa edellisen perusteella miettiä, että miten sitten pitäisi kääntää japanin 技 waza tai kiinan 法  (kantoniksi faat). Sanakirjan mukaan japanin sana tarkoittaa ‘taitoa, kykyä, tekniikkaa’ ja kiinan sana ‘sääntöä, lakia, keinoa’. Kuten sanottu, tutkimuksellisia käsitteitä ei pidä sekoittaa muihin kielenkäytön domeeneihin, mutta tässä tapauksessa en näkisi mitään ongelmaa puhua tekniikasta määrittelemässäni mielessä sekä yksittäisistä liikkeistä niiden tyypin mukaan: esimerkiksi judon tapauksessa voidaan puhua heittotekniikasta ja tarkemmin käsi(heitto)tekniikasta, joka kattaa kuusitoista heittoa, joista yksi on “yhden käden olkavarsiheitto”. Kiinan 法 fǎ on hauska siinä mielessä, että se vastaa eurooppalaista ajatusta jotakin taidonalaa (ars) koskevista säännöistä, mihin viittasin ylempänä.

Vasemmalta alhaalta

Varoasento vasemmalla alhaalla on I.33:ssa prima custodia eli ensimmäinen varoasento. Tekstissä käytetään myös runosäkeistä poimittua sitaattia sub brach, joka viittaa siihen, että miekka on tässä asennossa vasemman käsivarren alla. Variaatio tästä asennosta on papin ensimmäinen erikoisvaroasento (custodia specificata sacerdotis).

Ensimmäinen varoasento ja sen erikoisversio. (Leeds, RA, MS I.33, fol. 6v ja 24v.)

Kirjan mukaan muuten tuntematon De Alkersleiben on todennut, että alavaroasennosta ei tule yrittää lyödä, sillä sieltä ei ylety ylös (mikä lienee ymmärrettävä niin, että ylös on alhaalta pitkä matka), ja jos lyö alas, on itse ylhäällä suojaton. Kyseisestä asennosta kuitenkin näytetään kaksi liikettä, joita voisi liikkeen muodon puolesta kutsua lyönneiksi: yksi suoritetaan “suorana” eli peukalo ylöspäin (sama liike näytetään myös vasemmalta olalta eli ylhäältä), toinen “käyränä” eli peukalo alaspäin. Tekstissä ensimmäiseen viitataan runositaatilla cade sub gladium quoque scutum (tai vaihtoehtoisesti pelkkänä sidontana), jälkimmäiseen nimellä krucke. Pään suojaamisen tärkeyttä korostetaan useita kertoja.

Pappi (oik.) suojaa päätään alhaalta vasemmalta käsi peukalo alaspäin alkaneen liikkeen loppuvaiheessa (Leeds, RA, MS I.33, fol. 6v).

Liechtenauerin oppi ei erityisen paljon käsittele miekkailua alavaroasennoista, minkä erikseen mainitsee aihettä käsittelevä anonyymi teksti (ed. Wierschin 885–975). Kyseinen teksti myös toteaa, että alhaalta tehtävät liikkeet, die streychen, tulee tehdä vasemmalta, sillä ne eivät ole niin varmoja oikealta. Tämäkin ajatus löytää jonkinlaista vastakaikua I.33:sta, sillä viidennestä eli oikean puolen alavaroasennosta (custodia quinta) ei tekstin mukaan tehdä mitään ensimmäisesta eli vasemmalta tehtävien liikkeiden kaltaista, vaan ainoastaan pisto.

Ajallisesti ja paikallisesti suhteellisen lähellä I.33:a on Fiore dei Liberi, jonka tuotanto tarjoaa tärkeän vertailukohdan kamppailuoppia tarkasteltaessa. Fiorelta löytyy useampi alavaroasento. Näistä kolme, porta di ferro mezana ja dente di cenghiaro, sekä mezano että tutto, ovat kärki (ja takaterä) eteenpäin, ja kunkin kuvauksessa mainitaankin ensimmäisenä pisto. Varoasentoja, joissa kärki ei ole eteenpäin, ja jotka siis vastaavat oleellisilta osin I.33:n ensimmäistä ja viidettä varoasentoa, ovat nimeämätön yhden käden varoasento (Getty 20r-3, 22r-4), tutta porta di ferro (23v-1) ja choda longa (24v-1).

Yhden käden varoasento. (Los Angeles, J. Paul Getty Museum, Ms. Ludwig XV 13, fol. 20v.)

Tutta porta di ferro ja choda longa ovat molemmat oikealla puolella: ensiksi mainitussa kärki osoittaa sivulle, jälkimmäisessä taaksepäin. Molemmista todetaan, että ne ovat hyviä vastustajan tarkkailuun (aspettare). Molemmista voidaan myös pistää (!) ja väistää. Tässä yhteydessä kiinnostavia verrokkeja I.33:n ensimmäiselle varoasennolle ovat vasemmalla puolella oleva yhden käden varoasento (ks. kuva yllä) ja sitä ratsumiekkailussa vastaava asento vasemmalla, jonka nimeksi mainitaan tuttu coda longa (43v, ks. kuva alla).

Coda lunga ratsain. (Los Angeles, J. Paul Getty Museum, Ms. Ludwig XV 13, fol. 43v.)

Näistä vasemman puolen alavaroasennoista tehtävät liikkeet näyttäisivät karkeasti vastaavan I.33:n kahta tyyppiä, “käyrää” eli etuterällä peukalo alaspäin tehtävää liikettä sekä “suoraa” eli etuterällä peukalo ylöspäin tehtävää liikettä.

Jalan suoritettavissa yhden käden tempuissa nähdään lähinnä “käyrää” lyöntiä, joka kohtaa  vastustajan ylälyönnin sen ulkopuolelta. Jos linja on auki, tämän lyönnin loppuasennosta voidaan pistää lähes suoraan (20v-1), tai miekka voidaan kääntää ylälyöntiin (20v-2, ks. kuva alla). Linjan avautumista voidaan tehostaa työntämällä vasemmalla kädellä vastustajan oikeaa kyynärpäätä, minkä jälkeen oma miekka voidaan asettaa vastustajan kaulan eteen (21r-2,3). Vasenta kättä voidaan käyttää myös vastustajan käden hallintaan sen sisäpuolelta (20v-1,2,3), mikä tavataan vastaavassa tilanteessa myös I.33:ssa.

Yhden käden varoasennosta peukalo alaspäin suoritetun liikkeen loppuasento, jossa vasen käsi lisäksi hamuaa vastustajan asekättä (vas.); asemasta voidaan piston sijaan myös lyödä (oik.). (Los Angeles, J. Paul Getty Museum, Ms. Ludwig XV 13, fol. 20v.)

Yhden käden varoasennosta tehtävä “suora” lyönti näyttäisi esiintyvän ainoastaan pistoa vastaan, mihin edellä kuvattu “käyrä” lyönti ei oikein sovikaan (21r-4). (Tätä vaikuttaisi vastaavan I.33:n ensimmäisestä varoasennosta tehtävä sidonta langortia vastaan.)

Ratsumiekkailuosiossa vastaavasta asennosta todetaan, että vastustajan lyönnit ja pistot on lyötävä ulospäin (in fora) eli sivulle (a la traversa) eikä ylöspäin (in erto). Tulkitsen “poikkeus vahvistaa säännön” -periaatteella tämän tarkoittavan sitä, että ratsain on toimittava eri tavalla kuin vastaavasta varoasennosta aiemmin: yhden käden varoasennosta jalan tehtävän “käyrän” lyönnin voisi ajatella olevan tässä tarkoitettu lyönti ylöspäin, kun taas ulos eli (oikealle) sivulle kohdistuvan lyönnin olisi luontevinta olla “suora”.

Vasemmanpuoleinen hahmo on lyönyt coda lungasta “ulospäin”, mihin kruunupäinen mestari vastaa kääntämällä miekkansa. (Los Angeles, J. Paul Getty Museum, Ms. Ludwig XV 13, fol. 44v.)

Tätä tulkintaa tukee se, että seuraavissa kuvissa (44r) suorittavan oppilaan (merkitty kultaisella sukkanauhalla, kaikissa paitsi neljännessa kuvassa vasemmalla) miekka on suorassa asennossa etuterä eteenpäin eli liikkeen suuntaan. Nämä ovat toki kaikki torjuntaa seuraavia jatkotekniikoita, mutta varsinainen torjuntaliike näkyy kyseistä sivullelyöntiä vastaan tehtävää vastaliikettä esittävässä kuvassa (44v-4, ks. kuva yllä), jossa kyseisen liikkeen suorittaneen vastustajan miekka on aivan selvästi “suorassa”. Ainoa poikkeus on aseenriisto, jossa suorittajan asekäsi on peukalo alaspäin (44v-2).

Corona

Latinan kruunua tarkoittava sana corona on päätynyt historialliseen miekkailuterminologiaan ainakin kahdessa yhteydessä, saksaksi ja italiaksi. Käsittelen tässä kirjoituksessa molempia.

Fiore dei Liberillä (fl. n. 1410) corona on paitsi kuvituksen mestarihahmojen (magistri) tunnus, myös erään varoasennon nimitys. Molemmat näkyvät alla olevissa kuvissa:

‘Posta frontale ditta corona’. Los Angeles, J. Paul Getty Museum, Ms. Ludwig XV 13, fol. 24v; Pisani-Dossi 18B.

Fioren mukaan tämän pistoja vastaan erinomaisen asennon varsinainen nimi on posta frontale, mutta jotkut mestarit kutsuvat sitä nimellä posta di corona. Fiore vertaa tähän asentoon asentoa posta di bicorno (‘kaksisarvisasento’), jossa kärki osoittaa enemmän eteenpäin ja johon hän vertaa myös asentoja posta de fenestra (‘ikkuna-asento’) ja posta longa (‘pitkä asento’), joissa molemmissa kärki osoittaa eteenpäin.

Fioren esipuheen viittaus saksalaisiin opettajiin ja edellä mainittujen nimitysten mahdolliset vastineet saksankielisessä sanastossa (Einhorn ‘yksisarvinen’, Sprechfenster ‘keskusteluikkuna’, Langort ‘pitkäkärki’) antavat aiheen kysyä, selittyykö viittaus muiden mestarien käyttämään nimitykseen corona mahdollisesti saksankielisen sanaston kautta.

Liechtenauerin säkeissä, joiden vanhin käsikirjoituslähde on ajoitettu n. 1389, sanotaan pystysuorasta mestarilyönnistä (schaittelhaw) seuraavaa (ed. Wierschin, hieman muokaten):

…waß von im kumpt
die krone daß abnympt
schnyde durch die krone
so brichst du sy hart schone

‘…mitä siitä tulee, kruunu ottaa sen pois; leikkaa kruunun läpi, niin murrat sen voimakkaasti.’ Kiinnostavaa on, että krone voi teoriassa viitata myös päähän tai päälakeen ylipäänsä (DWB krone III 7), ja pystysuora lyönti, jota vastaan sitä käytetään, on nähtävästi nimetty kohteensa eli päälaen mukaan (Scheitel).

Mutta minkälainen liike krone on? Ringeckin kommentaarin mukaan kyseessä on ylälyönnin väistö, jossa kahva on korkealla pään yläpuolella (‘versetzt er mit dem gehultze hoch ab ob sinem haupt: der versatzung hayst die kron’ 535–6). Rooman-koodeksin anonyymin  kommentaarin mukaan tässä asennossa sekä kärki että kahva ovat ylhäällä (‘Vor seczt der denn haw das sein ort vnd das [s]ain gehulcz paide übersich stenn das selb haist die kron’, 25r).

Wierschinin sanastossa (1965) asento selitetään niin, että oikea käsi pitää kahvasta, vasen terästä, mikä käy ilmi esimerkiksi alla olevasta Jörg Wilhalm Hutterin kirjan kuvasta vuodelta 1523 (cgm 3711):

‘Das ist die krone der sein schwert gewappent heltt in der hand.’ BSB, cgm 3711, fol. 41r.

Vastaava liike esiintyy myös haarniskamiekkailussa terästä molemmin käsin tarttuen kahvalla tehtäviä “murhalyöntejä” (mortschlag) vastaan. Liechtenauerin säkeiden schneiden ja brechen, viilto ja murto, on ymmärretty Hutterin kuvituksessa kahdeksi erilliseksi vastaliikkeeksi, jotka löytyvät seuraavilta sivuilta:

‘der schnidt durch die kron’ ja ‘der bruch auff die kron’. BSB, cgm 3711, fol. 41v–42r.

(Vastaavat kuvat löytyvät käsikirjoituksesta cgm 3712 fol. 135r–136r.)

Kuten Fioren romper di punta, tässäkin yleisempi vastustajan liikkeen murtamista merkitsevä sana (vrt. brechen) on saanut kapeamman merkityksen tietynlaisena liikkeenä erotuksena toisenlaisesta liikkeestä.

Paurenfeindtin painetussa kirjassa (Wien 1516) otsikolla Kron kuvataan kuitenkin lyönti tai oikeastaan lyöntiyhdistelmä: etuterällä ylälyönti vastustajan vasempaan korvaan, sitten takaterällä oikean korvan alle, kolmas lyönti etuterällä “taaksepäin” (?alaspäin, sig. A4). Puolustuksen perusteella tulee mieleen kaksi peräkkäistä zwerchhauta, joista jälkimmäinen torjutaan lyömällä oma zwerchhau sen alle. Ainoa mieleeni tuleva yhteys “kruunuun” on se, että tämä yhdistelmä muistuttaa Andre Lignitzerin miekan ja kupurakilven neljättä temppua, jossa myös tehdään ensin poikittaiset lyönnit molemmille puolille ja lopuksi pystysuora scheitelhau eli päälakilyönti.

Paulus Hector Mairilta 1500-luvun puolivälistä löytyy paitsi kopiot Hutterin kuvista (SLUB, mscr. dresd. C. 93, fol. 76r–77r, BSB cod. icon. 393-1 fol. 72r–73r), myös samanhenkinen ja -niminen ote tussakasta (SLUB, mscr. dresd. C. 93 fol. 121v, cod. icon. 393-1 fol. 105v), jota vastassa ei kuitenkaan ole ylälyönti vaan -pisto, ja kontaktikin otetaan eri suuntaan:

‘Contra habitum coronae impulsus seu acinacis iniectio’. BSB, cod. icon. 393-1, fol. 105v.

Joachim Meyerin (1570) kronhauw eli ‘kruunulyönti’ alkaa alavaroasennosta, ja kun vastustaja lyö ylälyönnin, se otetaan vastaan käännetyllä väistötangolla (‘mit uberzwerchem kreutz’), minkä jälkeen vastustajaa lyödään päähän takaterällä (1.14r); toisaalla Meyer mainitsee, että tässä puolustus ja osuma tapahtuvat yhtaikaa (1.16r). (Toisenlaista käyttöä löytyy kohdista 1.21v–22r, 1.35v ja 1.62r.) Meyer tarkentaa myöhemmin, että tätä liikettä, joka suoritetaan käännetyllä väistötangolla oman pään yläpuolella (‘wann du mit uberzwerchem kreutz hoch uber deinem Haupt versetzest / das heist die Kron’), ei pitäisi käyttää liikaa, ja jos vastustaja tekee sen lyöntiä vastaan, voidaan tehdä lyönti, joka vastaa ylempänä nähtyä viiltoa kruunun läpi (1.60v).

Meyer ei viittaa edellisten kohdalla kuvitukseen, mutta kuvitusten joukossa löytyy kuva Hutterin kruunun kaltaisesta otteesta (E, vasemmalla takana), johon Meyer ei viittaa tekstissä lainkaan. (Hieman vastaavassa asetelmassa kuvassa H oikealla takana nähdään tähän liittymätön miekanriisto, ks. 1.41r.) “Puhvelia” vastaan tehtävää kruunua (1.21v) vastaa toisaalla (1.51v, kuva N) nimeämätön liike, jossa Meyer erikseen sanoo, että vasemmalla tartutaan terään (vrt. myös 1.61v).

Yksityiskohdat Meyerin kuvituksista E ja N. (BSB.)

Meyerin kron vaikuttaisi siis olevan oleellisilta osin sama kuin Hutterin, vaikka hän on epäselvempi otteen suhteen.

Onko näiden perusteella mahdollista rekonstruoida historiallis-vertailevaa menetelmää soveltaen “kantakruunu”, josta attestoidut kruunun ilmentymät voidaan johtaa?

On syytä palata vielä 1400-luvun lopulle. Monipuolisin selostus kruunusta löytyy nimittäin Sveitsin Sankt Gallenin alueelta peräisin olevan yhteissidoksen cgm 558 lehdeltä 125r alkavasta anonyymista, Liechtenaueriin liittymättömästä kamppailukirjasta.

Miekkaa koskevassa osiossa kruunuun tullaan alalyönnin jälkeen “pistämällä” tai “vetämällä ylöspäin” (‘stich vf so kumpt du in die kron’, ‘züch vf in die kron’ 127r); jälkimmäiseen liittyy kahvan kääntäminen pään eteen, ja kyseessä on jonkinlainen ylävaroasento (‘wend das gehilcz wol vf für din hopt vnd züch ab in die ober huot in die kron’, 127v). Tekstin mukaan on olemassa sekä schlechte kron, johon tullaan pistämällä ylöspäin, että windische kron, johon astutaan wechselistä (127v). Tekstistä löytyy myös jonkinlainen kron how (128v).

Schlecht ja windisch voidaan ymmärtää ‘suoraksi’ ja ‘käyräksi’ (Idiotikon, windisch II 1. b,  DWB windig 1. b), mikä on tuttu vastakkainasettelu yhden käden aseiden sanastosta (suora käsi on peukalo ylöspäin, käyrä peukalo alaspäin). Lisäksi tekstissä sanotaan, että “käyrän kruunun askel” (‘der windeschen krön tritt’) on ain horn eli yksisarvinen (129r); sattumalta ainakin Meyerin einhorn on edellä mainitulla tavalla “käyrä” sekä korkealla pään suojana (kuva E, oikealla edessä).

Tästä olisi jo mahdollista johtaa sekä Fioren “suora” corona että “käyrä” krone, joka nähdään yllä viitatuissa saksalaisissa lähteissä, piti vasen käsi kiinni kahvasta tai terästä. “Kruunun” merkitys voisi olla viittaus kohteeseen (päähän tai päälakeen), jota kyseisen asennon on tarkoitus suojata, kuten Marozzon (1536) guardia de testa, joka on yhtenevä Fioren posta frontalen kanssa. Epäsuora lisävahvistus löytyy Filippo Vadilta, jolla esiintyy Fioren posta frontalea vastaava “suora” corona (f. 17r) että “käyrä” posta frontal (f. 17r).

Vastatempuista

Otsikossa oleva sana “temppu” viittaa liikkeeseen tai liikkeiden yhdistelmään ekplisiittisen kamppailutiedon kohteena, jollaisena se voidaan saattaa kielellis-kuvalliseen muotoon kamppailukirjassa. Historiallisessa kamppailukirjallisuudessa temput eli kappaleet tyypillisesti erotetaan niitä vastaan tehtävistä asioista. Saksankielisissä lähteissä temppu tai kappale on Stück, ja sen vastatemppu eli “murto” on Bruch, jota vastaava verbi on brechen. Vastustajan suorittamaa murtoa voi seurata vastamurto, ja tällaisia pitempiä polymorfisia liikesarjoja (jopa neljänteen vastamurtoon asti) löytyy erityisesti Baumannin painikirjasta (KdiH 38.9.1).

“Murtaminen” viittaa myös vastustajan varoasennon murtamiseen tähän tarkoitukseen sopivalla mestarilyönnillä. Liechtenauerin miekkailussa varoasentojen murtamista käsittelevän pääkappaleen nimi on Versetzen. Verbiä versetzen ja substantiivia Versatzung käytetään tämän lisäksi myös suunnilleen väistön merkityksessä, ja esimerkiksi Ringeckin kommentaarissa Versetzen-kappaleessa käsitellään niin varoasentojen murtaminen kuin toiminta vastustajan saatua työnnettyä ase sivuun. Lisäksi sanoilla viitataan myös aivan konkreettisesti painiotteella tapahtuvaan käden rikkomiseen (Armbruch).

‘anchora è meglor da disferar una lanza.’ Los Angeles, J. Paul Getty Museum, Ms. Ludwig XV 13, fol. 38v.

Fiore dei Liberin voidaan katsoa käyttävän saksan sanojen brechen ja Bruch vastineina verbiä rompere ja siitä johdettua substantiivia rotura. Murtaa voidaan ainakin pisto tai painiote (‘romper di punta’, Getty 26v-c–27r-a; ‘romper la tua presa’, Getty 6r-b), ja varoasentoja murtavat muun muassa ylälyönnit (‘rompemo le guardie’, Getty 23r-a) ja posta de donna destreza (‘rompe le altre guardie per grandi colpi’, Getty 23v-b). Lisäksi painissa on osattava “tehdä murrot eli murtaa (vääntää sijoiltaan) kädet ja jalat” (‘savere far roture çoè romper braçi e gambe’, Getty 2r).

Saksan brechen ja Bruch eivät viittaa mihinkään tiettyyn tapaan torjua vastustajan aikeita, vaan torjumiseen ylipäänsä; yllä mainittu romper de punta ‘piston murtaminen’ voidaan kuitenkin hyvällä syyllä tulkita niin, että se viittaa tapaan torjua pisto lyömällä (rebater) se maahan erotuksena tempusta nimeltä scambiar de punta ‘piston vaihto’, jossa vastustajan pisto torjutaan omalla pistolla.

Edellä mainittujen murtamisten lisäksi Fioren runollisemmassa Pisani-Dossi-versiossa murretaan eli rikotaan (tai ainakin taivutetaan) vastustajan miekka astumalla sen päälle, mutta tämä vaikuttaa olevan oleellisempaa runokielen kuin tekniikan kannalta, sillä asiaan ei viitata vastaavien kohtien proosamuotoisissa selityksissä, ja muotoilu on molemmissa tapauksissa kaavamainen (Pisani-Dossi 14b-d ja 21a-c vrt. Getty 21v-b ja 27r-a). (Lennokkaalla ilmaisulla selittynee myös Pisani-Dossissa esiintyvä vastustajan pään murtaminen maata vasten, ‘farò che la testa in terra te serà rota’, Pisani-Dossi 4b-e, vrt. Getty 7r-a.) Puolustauduttaessa kauluksesta tarttunutta tikarimiestä vastaan mainitaan kuitenkin Getty-versiossakin, että sama liike toimii myös keihään terän irrottamiseen (ks. kuva ylempänä, Getty 38v-b, vrt. Pisani-Dossi 16b-c).

Fiore ei kuitenkaan käytä näitä sanoja samalla tavalla tekstin jakamisen välineinä kuten vaikkapa Juutalais-Ott, sillä hän järjestelee temppunsa ja niiden vastatemput visuaalisen mallin mukaan käyttäen funktionaalisia hahmoja. Näitä ovat varoasentoja esittävät ensimmäiset mestarit (magistri), tilanteiden lähtökohtia markeeraavat toiset mestarit (rimedi), varsinaiset liikkeet suorittavat oppilaat (scolari) ja näiden vastatemput suorittavat kolmannet mestarit (contrari).  (Viimeksi mainitun saattaa vielä päihittää neljäs mestari, contra contrario.) Hahmot erottuvat toisistaan kruunuilla ja sukkanauhoilla. Yksittäisistä liikkeistä (käytännössä kuvasta teksteineen) käytetään nimitystä zogho, joka tosin jaollisessa tai ei-laskettavassa mielessä viittaa myös miekkailutoimintaan sinänsä (zogho largo ja stretto). Muutaman kerran esiintyy myös partido (Malipieron sanastossa ‘soluzione, tecnica’), joka on tietyllä tapaa lähellä saksan sanaa Stück, vaikka sen voi tulkita ainakin joissain tapauksissa toisinkin.

Kahden käden miekan zogho largo -osion explicitissä Fiore käyttää sekaisin sekä kirjan jakoon että varsinaiseen tekniseen sisältöön viittaavaa kieltä (Getty 27v):

Qui finisse zogho largo de la spada a ·doy mani che sono zoghi vinti, gli quali ano zoghi zoè rimedi e ·contrari da parte dritta e de parte riversa e contra ·punte e contra ·tagli de zaschuna rasone, cum roture, coverte, ferite e ligature chè tutte queste chose liçerissimamente se pono intendere.

‘Tässä päättyi kahden käden miekan zogho largo, jossa on kaksikymmentä temppua, joissa on sellaisia temppuja kuin ratkaisuja (rimedi) ja vastaliikkeitä (contrari) oikealta ja vasemmalta puolelta kaikenlaisia pistoja ja lyöntejä vastaan, murtojen, suojausten, iskujen ja sidontojen kanssa, jotka kaikki ovat tässä mitä helpoimmiten ymmärrettävissä.’ (Fioren sidonta eli ligadura viittaa painiotteeseen.)

I.33 ei asetu selvästi myöhempiin muotteihin. Sisältö jakaantuu seitsemään osaan varoasentojen kautta, jotka esitellään ensimmäisellä lehdellä. Nämä seitsemän osaa ovat partes, ja ne käsitellään suunnilleen järjestyksessä. Suhteellisen selkeä vastakkainasettelu on käsitteillä custodia eli varoasento ja obsessio eli piiritys, joka viittaa varoasentoa vastaan tehtävään hyökkäykseen: varoasentoa ei siis “murreta”, vaan se “piiritetään”. Latinan verbin obsidere voisi nähdä liittyvän funktion kannalta sopivaan saksan verbiin versetzen ainakin siltä osin, että latinan johdoksen pohjalla on verbi sedere ‘istua’, ja saksan johdoksen pohjalla on saksan vastaavan verbin sitzen kausatiivijohdos setzen. Preverbien ob- ja ver- yhteys ei ole niin ilmeinen.

‘sacerdos hic defendit quia ducit contrarium’. Leeds, RA I.33 fol. 19v.

Obsession tilalla käytetään myös substantiivia contrarium (28r), mutta tätä ei pidä mieltää välttämättä sen synonyymiksi. Contrarium esiintyy myös yleisemmässä merkityksessä alaviillosta ylälyöntiä vastaan (9v), vastustajan terän sidonnasta (12r, 14r, 19r) ja vastustajan lyönnin terällä torjumisesta (19v). Viimeksi mainitussa tapauksessa käytetään myös verbiä defendere. Kyseistä verbiä käytetään myös mitä teknisesti mitä erilaisimmista suorituksista: sidonnan kiertämistä seuraavasta pistosta (20r), lyönnin terällä torjumisesta (9v, 17v, 21r, 25v, 28v), kilpilyönnistä (5r, 29r), vastalyönnistä (31r) ja jonkinlaisesta puolustuksesta kaatoa vastaan (19r). Verbin lisäksi esiintyy pari kertaa vastaava substantiivi defensio (11v, 28v). Tarkemmin määrittelemättömään tekniikkaan viittaa sanapari ‘defendendo schutzet’ (28r).

Edellisestä päästäänkin kiinnostavampaan tapaukseen, joka on saksankielinen termi schutzen (schützen), jonka esiintyy ensimmäistä kertaa alla olevassa kohdassa, jossa piiritetään toista varoasento (oikealla olkapäällä, 9r):

obsessessor ducit obsessionem que uocatur schutzen quia quelibet custodia tenet unam proteccionem id est schutzen

‘Piirittäjä suorittaa piirityksen, jota kutsutaan schutzeniksi, koska jokaisella varoasennolla on suojaus eli schutzen.’

Alkuosa näyttää tarkoittavan, että kyseessä on eräs piiritys, jonka nimitys on schutzen (erotuksena piirityksestä, jolla on kummallinen nimi halbschilt). Toisaalla samanlainen muotoilu viittaa tietyn liikkeen tai ehkä liiketyypin eli piston nimitykseen (‘per illum actum qui vocatur sthich’, 20r), toisaalla selvästi yleisemmällä tasolla painiin tarkoittamatta erityisesti kuvassa näkyvää otetta (‘actus quidam qui vocatur luctatio’, 4r).

Loppuosa kuitenkin selvästi viestii, että protectio merkitsee samaa kuin schutzen, ja että kyseessä on yleinen asia: varoasentoa vastaan hyökätessä on samalla suojattava itseään kyseisen varoasennon edellyttämällä tavalla, joka on jokin tietty protectio. Tätä tukisi sekin, että kirjasta löytyy esimerkkejä väärästä suojauksesta (eli piirityksestä) ratkaisuehdotuksineen (11r ja 28r).

Protectio voidaan suorittaa myös vasemmassa kädessä olevalla miekalla ja kilvellä lyöntiä vastaan (16v) tai nostamalla kahvaa ja kilpeä vastustajan yläsidontaa vastaan (18r), missä merkityksessä esiintyy myös schutzen (26v, ilmeisesti myös 3v).

Yleisinä sääntöinä todetaan, että varoasentoa vastaan hyökkäävän piirittäjän on suojattava (schutzen) ennen omaa hyökkäystään (‘sacerdos defendendo schutzet et recipit plagam, hec est generalis regula in arte sacerdotis’ 28r, ‘unde [obsessor] ducat primo schuzin demum fixuram non obmittat’ 30r; ‘obsessessor ducit quod suum est, videlicet primo schuzin, ut hic, et infra exemplo fixuram’ 31v). Viimeisellä lehdellä viimeisessä kuvasarjassa molemmat osapuolet aloittavat varoasennosta, Walpurgis toisesta, pappi ensimmäisestä; papin tulee nulla mora interposita suorittaa schuzin ennen kuin Walpurgis ehtii aloittaa oman liikkeensä (ks. kuva alla).

Vasemmalla alkuasetelma, jossa molemmat ovat varoasennossa; oikealla ylhäällä pappi aloittaa liikkeen, alhaalla hänen vastustajansa. RA I.33, fol. 32r & 8v.

Edellä sanotun perusteella protectio eli schutzen eli suojaus näyttäisi olevan oleellinen osa piiritystä eli varoasennossa olevaa vastustajaa vastaan hyökkäämistä: suojauksen tekniikka määräytyy ensisijaisesti sen perusteella, missä varoasennossa vastustaja on.

Kolme tapaa käyttää terää

Kalmistopiirissä ilmestyi hiljattain Samuel Reinikaisen kirjoitus “Keihäs osana rautakauden aseistusta Etelä-Ruotsin ja Lounais-Suomen alueella“. Tekstissä mainitaan, että “joitakin keihäitä käytettiin lähitaistelussa isku-, leikkuu- tai pistoaseina” ja että “pistokeihäillä on voitu aiheuttaa paljon vahinkoa tiheässäkin metsässä, joissa leikkuu- ja iskuaseet ovat helposti juuttuneet risukkoon”.

Kiinnitän tässä huomion sanoihin isku, pisto ja leikkaus, jotka viittaavat kolmeen tapaan tuottaa vahinkoa teräaseella. Näille on olemassa vakiintuneet suomen kielen sanat, mutta kyseiset sanat eivät ole olleet niin vakiintuneita, etteikö ihmisille aivan yleisestikin tuottaisi vaikeuksia viitata niihin. Itse käytän (ja toivon muidenkin käyttävän) nimityksiä lyönti, pisto ja viilto sekä niihin liittyviä verbejä lyödä, pistää ja viiltää. Näiden avulla voidaan kätevästi puhua myös lyömä- ja pistomiekkailusta tai -aseista. Toki sekä lyönti että pisto yhdistyvät käytössä saumattomasti viiltoon, mutta tämä ei ole käsitteiden erillisyyden kannalta oleellista.

Pistimen yhteydessä pistosta on suomeksi puhuttu survaisuna, iskuna, työntönä ja pistona. Vuoden 1957 Lähitaisteluopas viittaa pistoon pistona ja lyöntiin iskuna (johon voidaan liittää viilto). Tuorein Lähitaistelun käsikirja (2004) taas puhuu pistosta “pistolyöntinä” ja lyönnistä “viiltolyöntinä”.

Jotkut käyttävät leikkausta lyönnin merkityksessä, luultavasti siksi, että se on englanniksi cut. Yllä siteeraamassani kirjoituksessa leikkaus viittaa kuitenkin viiltoon. Leikkaus on siitä huono, että terän terävyys on sitä, että se on leikkaava: voisi siis ajatella, että sekä miekalla lyöminen ja viiltäminen perustuvat molemmat leikkaamiseen aseen “leikkaavalla terällä”.

Mutta tämä riittänee suomenkielisestä sanastosta. Liechtenauerin oppien mukaan:

In allen winden
hew, stich, schnitt lern finden.

‘Kaikissa käännöissä opi löytämään lyönnit, pistot ja viillot.’ Miekalla voidaan suorittaa neljä kääntöä (winden, vasemmalle ja oikealle vasemmasta ja oikeasta sidonnasta) ylhäällä ja alhaalla, joiden yhteydessä vastustajaa voidaan vahingoittaa jollain näistä kolmesta tavasta: näin ollen kääntöjä on yhteensä kaksikymmentäneljä. Dresdenin-käsikirjoituksen (SLUB, C 487, fol. 22r–22v) mukaan käännön yhteydessä on selvitettävä, mikä näistä kolmesta on paras:

…das du nicht hawest, wann du stechen solt; vnd nit schnidest, wann du hawen solt; vnd nicht stechest, wann du schniden solt.

‘…ettet lyö, kun pitäisi pistää, etkä viillä, kun pitäisi lyödä, etkä pistä, kun pitäisi viiltää.’ Tämän lisäksi todetaan, että jos vastustaja torjuu piston, tulee tehdä lyönti, ja jos vastustaja  ryntää kimppuun painiakseen (‘laufft man dir eynn’), on tehtävä alaviilto hänen käsiinsä.

‘Schnindt durch die Krone.’ Alaviilto käsiin. München, BSB, cgm 3711, fol. 41v.

Yllä siteerattu ohje viittaa implisiittisesti seuraavaan: kun kärki osoittaa paljaaseen, on pistettävä eikä siirrettävä kärkeä pois linjasta lyöntiä varten; jos terä on kaukana paljaasta, on lyötävä eikä viillettävä; kun kärki ei osoita paljaaseen, mutta terä on lähellä paljasta, on viillettävä eikä vedettävä kärkeä taaksepäin saadakseen sen linjaan. (Oletuksena on, että aseet ovat teräkontaktissa.)

Mutta miten nämä kolme näkyvät I.33:ssa? I.33 ei ole sanankäytössään mitenkään johdonmukainen (mikä ei ole yllättävää).

Vaikka miekkailun sanotaan olevan diuisarum plagarum ordinatio, minkä voisi ajatella kattavan kaikenlaiset “iskut”, näkisin silti sanan plaga viittaavan ensisijaisesti lyöntiin, sillä sitä ei kertaakaan käytetä eksplisiittisesti pistosta, lyönnistä kylläkin.

Papin (vas.) “superior Langort”, josta “ligatio super gladium in dextris” eli oikea yläsidonta. RA I.33, fol. 21r.

Verbiä percutire käytetään sekä kilpilyönnistä (schiltslac, fol. 16v) että lyönnistä miekalla (fol. 19v, 20v, 21v). On sinänsä kiinnostavaa, että miekalla lyöntiin viittaavat kuusi tapausta esiintyvät kolmella sivulla lähes peräjälkeen. Viimeisen sivun tapaukset liittyy sarjaan, jossa pappi on luultavasti tehnyt oikean alalyönnin päätyen korkeaan langortiin (ks. kuva yllä), minkä jälkeen hän sitoo oppilaan (sopivaan asemaan käskemänsä) miekan oikealla yläsidonnalla. Oppilas välttää papin oikean yläsidonnan vasemmalla alalyönnillä tämän käteen (ks. kuva alla, miekan asento on tosin outo), mistä tekstin mukaan voisi suorittaa myös piston:

Postquam superius religatum est per sacerdotem hic scolaris querit alias uias percutiendi sacerdotem. et notandum quod cum credit se sacerdos posse ligare scolaris interim percutit brachia ipsius sacerdotis supradicti. Nota hic etiam quod non solum percutiuntur brachia. sed uis istius actus siue plage consistit in fixura que potest hic duci.

Koska percutire eksplisiittisesti kontrastoidaan fixuran kanssa, voidaan tulkita, että verbi viittaa nimenomaan lyömiseen; lisäksi verbin kuvaamalle liikkeelle annetaan selitys plaga.

RA I.33, fol. 21v.

Pistoon viitataan latinan sanalla fixura ja saksan sanalla stich. Kerran käytetään sanaan fixura liittyvää verbiä figere (tekstissä tosin fingere), jonka yhteydessä esiintyy myös selittävä verbi penetrare.

Viilto on jälleen kerran ongelmallisin. Kirjassa näyttäisi esiintyvän alaviilto puolenvaihtoa vastaan, jossa suorittaja ‘attingit manus nudas’; attingere kuitenkin vittaa vain osumiseen (tai ylettymiseen), ei liikkeen laatuun, ja toisaalla samaa verbiä käytetään toisaalla ilmeisesti juuri lyönnistä (plaga).