Villisika

Villisika esiintyy varoasentojen nimityksissä niin saksan- kuin italiankielisissäkin lähteissä. Käsittelen tässä lyhyesti nimityksen alkuperään liittyviä kysymyksiä.

Lecküchnerin varoasentonimissä on nähtävissä kaksi teemaa: sotilasarkkitehtuurin luginsland eli ‘vartiotorni’ ja pastey eli ‘suojavarustus’ sekä eläinmaailman stier eli ‘sonni’ ja eber eli ‘villisika’. Ensiksi mainituissa kärki ei osoita vastustajaa, joten miekka on valmiina lyöntiin ylhäältä ja alhaalta; jälkimmäisissä kärki osoittaa kohti vastustajaa valmiina pistoon ylhäältä tai alhaalta.

Lecküchnerin eber eli villisika oikealla ja vasemmalla. BSB, cgm 582, f. 33v.

Vaikka Lecküchner ei selitä nimitysten alkuperää, stierin ja eberin eläinmetafora vaikuttaa olevan ilmeinen: miekan asema vastaa ylhäällä ollessaan sonnin sarvea ja alhaalla villisian syöksyhammasta. Liechtenauerin sanastossa vastaavat varoasennot ovat ochs eli ‘härkä’ ja pflug eli ‘aura’ (sekä vom tag eli ‘katolta’ ja alber eli ‘poppeli’), mutten käsittele näitä nimityksiä tässä yhteydessä.

Fiore dei Liberin (fl. n. 1410) varoasentoihin kuuluu myös villisika-asento, jonka nimityksessä viitataan erikseen juuri syöksyhampaaseen: Dente di cenghiaro stabile (144); dente di cengiaro lo mezano, posta di dente zenchiaro mezana stabile (148). Toisesta päästä eläinmetaforaa löytyy “häntä” eli coda longa tai posta di choda longa stabile (145), jossa miekka on alhaalla taaksepäin ikään kuin häntänä. (Yksi- tai kaksisarvisista olen kirjoittanut aiemmin coronan yhteydessä.)

Fiore selittää villisika-asennon nimen tulevan villisian tavasta iskeä (‘Questo si-è dente di zengiaro peroché dello zengiaro prende lo modo di ferire’, 144) ja vielä tarkemmin siitä, että villisika iskee sivuttain (‘…per modo che fieri lo zengiaro ala traversa’, 148).

Fioren dente di cenghiaro stabile. Los Angeles, J. Paul Getty Museum, Ludwig XV 13, f. 24r.

Vaikka Fioren molemmissa kuvissa miekan kärki osoittaa alas, Fiore kuitenkin sanoo, että asennosta tehdään alapisto. (On tietysti mahdollista, että kuva ei täysin vastaa sitä, miten Fiore olisi näyttänyt asennon itse; ks. kirjoitukseni Fioren malleista.) Alapisto on helposti ajateltavissa villisian tapana iskeä syöksyhampaillaan alakautta. Jälkimmäinen maininta siitä, että villisika iskee sivuttain tai poikittain (‘ala traversa’) on hankalampi. En ole (onneksi) kohdannut hyökkäävää villisikaa, mutta aiheesta näkemäni videot tai keskiaikaiset miniatyyrit eivät tunnu erityisesti tukevan tätä ajatusta.

Sama ajatus löytyy kamppailukirjallisuudesta myöhemminkin. Antonio Manciolinon teos Opera Nova (Venetsia 1531) sisältää muiden rautaporttien (porta di ferro stretta, larga) ohella myös varoasennon nimeltä guardia cingiara porta di ferro, jossa vasen jalka on (oletettavasti edessä) hieman koukistettuna ja vasemmalla, asekäsi vasemman polven edessä. Manciolino selittää, että nimitys johtuu villisian tavasta iskeä sivuttain (‘per trauerso’, B1r). Toisaalta Manciolino myös selittää coda lungan eli ‘pitkän hännän’ nimityksen tulevan sanonnasta, jonka mukaan mestareilla on “pitkä häntä” eli joukko oppilaita, jotka voivat kostaa mestarin puolesta (B1v). Pakotettujen selitysten mahdollisuus ei siis ole poissuljettu.

Achille Marozzon yhtä mielikuvituksettomasti nimetyssä teoksessa Opera Nova (Mutina 1536) löytyy kuva samasta asennosta:

Marozzon guardia de Cinghiara porta de ferro (s. 38v).

Vaikuttaisi siltä, että irroitettuna alkuperäisestä yhteydestään villisika on tullut yhdistetyksi alapiston (erotuksena yläpistosta) sijaan sivuttaisuuteen. Fiore mainitsee, että dente de cengiarosta miekka kohtaa vastustajan miekan ‘ala traverso’ (148). Sama voidaan toki sanoa myös Lecküchnerin kuvaamasta alapistosta, joka tehdään eberistä vastustajan lyöntiä vastaan (f. 62v): kun miekka on oikealla (alhaalla), suljetaan vasen (ylä)paljas välttämättä siirtämällä miekka oikealta vasemmalle (ylös). Tämä “sivuttaisuus” kuitenkin pätee myös stieriin eikä siis ole “villisian” tunnusmerkillinen piirre.

Jostakin ajatus villisian sivuttaisuudesta kuitenkin tulee. Asiaan viittaa epäsuorasti 1200-luvulla elänyt Bartholomeus Anglicus ensyklopediassaan De proprietatibus rerum (Köln n. 1471: s. 191; Lyypekki 1483: y1v). Bartholomeus kertoo villisian olevan vahva ja peloton eläin, joka käy kuolemaa uhmaten metsästäjän kimppuun. Taistelussa villisika käyttää syöksyhampaitaan miekkana. Puolustuksesta sanotaan seuraavaa:

in latere dextro habet os durissimum, latum et spissum, quod semper opponit venabulo persequentis, nam osse illo utitur pro clipeo ad se protegendum.

‘Oikella puolellaan sillä on kova, leveä ja paksu luu, jonka se aina asettaa takaa-ajajansa keihästä vastaan, sillä se käyttää tuota luuta kilpenä suojatakseen itseään.’

On luultavaa, että Fioren ja Manciolinon viittaukset villisian sivuttaisuuteen ovat peräisin jostain tämäntyyppisestä ajatuksesta. Toinen kysymys on se, onko tämä todellinen historiallinen selitys varoasennon nimitykselle. On muistettava, että opin harjoittajat eivät välttämättä ole opin historian asiantuntijoita. (Tämän voi todeta kysymällä miekkailijalta selitystä vasemman käden klassisellle asennolle tai tiedustelemalla äidinkielenopettajalta, miksi menneen aikamuodon nimi on “imperfekti”.) Toisaalta on täysin mahdollista, että käsitys nimityksen merkityksestä on vaikuttanut tekniikan muotoon, jolloin tietyssä kontekstissa selitys voi olla oikea, vaikka se olisikin historiallisesti väärä.

Bonus et verus modus dimicandi

Muun muassa lakiasioita sisältävän käsikirjoituksen Thüringer Universitäts- und Landesbibliothek Jena, Ms. G. B. f. 18a sivulta 123v löytyy runomuotoinen miekkailuoppi. Käsikirjoituksen kuvaus löytyy vuonna 2009 ilmestyneestä katalogista. Vesileimojen perusteella kirjan paperi voidaan ajoittaa 1400-luvun alkupuoliskolle.

Säeparit jakautuvat viiteen kappaleeseen. Ensimmäinen alkaa tutulla kehoituksella rakastaa Jumalaa ja kunnioittaa naisia: ‘Jung ritter lere / god lieb haben frauwen jo ere’. Toisen otsikko on ‘der krig’ (kamppailu teräkontaktissa), ja se alkaa raivolyönnin säkeillä ‘wer obir dich hawed / zcorn hawe ort deme drawed’. Kolmannen kappaleen otsikko on ‘hee sunt cautele’, ja se alkaa säkeillä ‘Erschrigkestu gern / kain fechten saltu nymmer ge lerne’. Neljäs kappale on otsikoitu ‘den hengen’ ja alkaa ‘Czwei hengen nyder / von beyden handen uf von der erdin’. Viides kappale alkaa ‘Nach reysen lere / trid vorbas vnd snid in dy were’.

Järjestys on erikoinen, mutta sisältö on tuttua Liechtenaueria. Irina Denissenko toteaa kyseessä olevan ‘eine unbekannte Bearbeitung von dessen Fechtbuch’ (ks. ‘A. 4. 10. Beschwörungen und Segen’, teoksessa Christoph Fasbender (toim.), bescheidenheit. Deutsche Literatur des Mittelalters in Eisenach und Erfurt. Katalog zur Ausstellung der Universitäts- und Forschungsbibliothek Erfurt/Gotha in der Universitätsbibliothek Erfurt vom 22. August bis 13. Oktober 2006, Gotha 2006, s. 72).

Thüringer Universitäts- und Landesbibliothek Jena, Ms. G. B. f. 18a, fol. 123v.

Varsinainen teksti on saksaa, mutta parateksteistä löytyy myös lisää latinaa. Explicit-lauseke on mitäänsanomaton ‘et sic est finis huius artis’. Incipit (ks. myös kuva yllä) on sen sijaan kiinnostavampi:

Sequitur bonus et verus modus dimicandi magistri h Beringois pie memorie

‘Seuraa hyvä ja oikea tapa miekkailla mestari H[ugo] B:n pyhäksi muistoksi’. Yhtä hyvä vaihtoehto olisi lukea sanalla magistri alkava genetiivilauseke koskemaan otsikkona olevaa ilmaisua modus dimicandi, jolloin lopussa oleva pie memorie olisi mestaria määrittävä genetiivi. Jälkimmäinen tapa yksiselitteisesti askriboisi tekstin mainitulle mestarille Liechtenauerin sijaan. Sinänsä tässä ei olisi mitään erityisen outoa: Lecküchner tarjoaa Liechtenauer-mukaelmansa puhtaasti omana tuotoksenaan, ja myös Talhofferin Kööpenhaminan-käsikirjoituksessa Liechtenauerin säkeet laitetaan hänen nimiinsä.

Oma kysymyksensä on mainitun mestarin nimi. Lyhenne .h. tarkoittaa mitä todennäköisimmin nimeä HugoBeringois on välttämättä genetiivi kuten magistri, mutta mistä nimestä?

Joseph Theele antaa nimen vuonna 1920 ilmestyneessä katalogissaan ylikirjastonhoitaja Willkommin lukemassa muodossa Beringaris (ks. Die Handschriften des Benediktinerklosters S. Petri zu Erfurt, ein bibliotheksgeschichtlicher Rekonstruktionsversuch, s. 157). Jos kyseessä olisi nimen Berengar (DMNES) latinankielinen muoto, sen odottaisi olevan jotain sellaista kuin Berengarius tai Beringerus, joiden genetiivi olisi i-loppuinenOn tietysti mahdollista, että latinaksi ar-loppuisessa muodossa käytetty nimi taipuisi kolmannen deklinaation mukaan. Tekstissä ei kuitenkaan näytä lukevan näin.

Pääte –is olisi myös mahdollinen, jos nimen muoto olisi odottamaton Beringo, mutta tällöin genetiivi olisi Beringonis eikä Beringois. Vielä kauempaa haettu olisi Averroes-tyyppinen muoto Beringoes, jonka genetiivi olisi Beringois. Irina Denissenko (ibid.) epäilee nimen olevan mahdollisesti ranskalainen, mutta (muuten tuntematon?) ranskankielinen muoto olisi taas hieman odottamaton latinankielisen tekstin seassa. Epätodennäköinen kirjoitusvirheenä käsin kirjoitettaessa olisi myös se, että tarkoitus olisi ollut kirjoittaa Beringosi. Berengosus olisi ainakin Trierin Pyhän Maximinin luostarin apotin (1105–1125) Beringozin nimen latinankielinen muoto.

Joka tapauksessa Hugo B. on ollut kuollut tekstiä kirjoitettaessa. Miksi se on syytä mainita? Halutaanko incipitillä tuoda hänen muistonsa osaksi kollektiivista julkista muistia? Ehkä syy on käytännöllisempi: jos aihe kiinnostaa, lukija ei voi enää hakeutua hänen oppiinsa.

Kyseistä tekstiä edeltää välittömästi toinen teksti, joka käsittelee varsijousella ampumista: alussa on kaksi rukousta aseille, joiden perässä on latinankielinen incipit ‘modus verus et perfectus sagittandi cum balistis’ (‘oikea ja täydellinen tapa ampua varsijousilla’). Tätä seuraa yhdeksän (tai oikeastaan kahdeksan, sillä ‘den nachtschuß scal man an slan als den wildenschuß’) eri tapaa ampua varsijousella sekä joukko erinäisiä ohjeita otsikon ‘Nota’ alla. ‘Verus ja perfectus’ on melko voimakas ilmaisu, jolla yleensä viitataan lähinnä Jumalaan. Miekkailutekstin ‘bonus et verus’ on kuitenkin samantyylinen, vaikkakin vähemmän voimakas, joten on syytä olettaa, että sanamuodot ovat peräisin samalta henkilöltä. Askriptiota varsijousitekstillä ei ole.

‘Der krig.’ Thüringer Universitäts- und Landesbibliothek Jena, Ms. G. B. f. 18a, fol. 123v.

Palatakseni miekkailutekstiin kiinnostava kysymys on, mistä välitotsikot ovat peräisin, ja mikä niiden funktio on. Latinankielinen väliotsikko eroaa kahdesta muusta sikäli, että siinä ei esiinny vernakulaarisia teknisiä termejä, mikä lienee juuri syy siihen, että se on kirjoitettu latinaksi eli paratekstien oletuskielellä. Ensimmäinen väliotsikko, ‘der krig’ on kirjoitettu erehdyksessä suoraan ensimmäisen kappaleen perään eikä keskelle palstaa sen jälkeen, mikä on korjattu neliöimällä se (ks. kuva yllä.). Tämä voisi viitata siihen, että otsikko on ollut eksemplaarissa, mutta se ei ole eronnut asettelultaan muusta tekstistä: kopisti on huomannut erehdyksensä lukiessaan sitä seuraavia sanoja ja tehnyt tarvittavat muutokset.

Otsikon ‘die krig’ alta löytyvät viisi mestarilyöntiä, mikä vastaa prologiosan päättävää luetteloa (‘zcorn hawe krump twer / had schiler mid schiteler’). Tämän jälkeen siirrytään yleiseen oppiin (‘hee sunt cautele’), joka tavallisesti tulee ennen mestarilyöntejä. Kolmannen otsikon (‘von hengen’) jälkeen tulevasta tekstistä vain kaksi ensimmäistä säettä koskevat suoranaisesti hengeniä; loppu on kokoelma säepareja, jotka myöhemmissä lähteissä löytyvät yleisestä opista sekä mestarilyöntien ja muiden temppujen alta.

‘von hengen.’ Thüringer Universitäts- und Landesbibliothek Jena, Ms. G. B. f. 18a, fol. 123v.

Viimeisellä kappaleella ei ole otsikkoa, mutta kappalerajan kohdalla päätttyy verrattain kokonainen joukko versetzeniä koskevia säkeitä; vastaavasti rajan jälkeen alkaa kolmen nach reysenia koskevan säeparin ketju.

Voi olla, että otsikointi ja kappalejako edustavat kahta eri tason yritystä tehdä selkoa sisällön dispositiosta. Se, että liechtenaueriaanisten säkeiden järjestys ei ole pysyvä, ja että säeparit ikään kuin elävät omaa elämäänsä, näkyy myös siinä, miten niitä on kulkeutunut Paurnfeyndtin (ja Egenolffin) julkaisemaan kahteentoista sääntöön. Voi toki myös olla, että Liechtenauer on ammentanut itseään vanhemmasta materiaalista, jonka hän on Homeroksen hengessä toimittanut sittemmin hänelle attribuoidun Zettelin muotoon.

Luonto vastaan kasvatus

I.33 alkaa miekkailu- tai yleisemmin kamppailutaidon (ars dimicatoria) määritelmällä. (Tässä kohden voisin mainita, että haluaisin rajata sanan taito viittaamaan yksilön oppimiin taitoihin, kun taas tällaisia taitoja tuottavan tiedon kokonaisuutta kutsuisin opiksi. Taito on kuitenkin melko vakiintunut sanan ars käännösvastineeksi.) Määritelmä kuuluu seuraavasti:

Dimicatio est diuersarum plagarum ordinatio et diuiditur in septem partes.

‘Miekkailu on erilaisten lyöntien järjestelmä ja jakaantuu seitsemään osaan.’ Seitsemän osaa, joihin oppi jakaantuu, ovat seitsemän varoasentoa (custodiae). Hieman yksinkertaistan kyse on viidestä lyönnin tai vastaavan liikkeen alkuasennosta (vasemmalta tai oikealta, ylhäältä tai alhaalta, tai suoraan ylhäältä), piston alkuasennosta ja kaikkien liikkeiden loppuasennosta, jossa kärki on “pitkänä” (Langort).

Kiinnostavaa on, että kyseessä ei ole mielivaltaisten taiteen sääntöjen sanelema jako, vaan malli miekkailuliikkeiden yleiseksi kuvaamiseksi:

Generaliter omnes Dimicatores siue omnes homines habentes gladium in manibus etiam ignorantes artem dimicatoriam vtuntur hijs septem custodijs.

‘Yleisesti kaikki miekkailijat eli kaikki ihmiset, joilla on miekka käsissään, myös  miekkailuoppia tuntemattomat, käyttävät näitä seitsemää varoasentoa.’

Oppi koostuu säännöistä, mistä voi syntyä mielikuva, että oppi tietyllä tapaa rajoittaa toimintaa. Tällainen mielleyhtymä löytyy jo Isidorus Sevillalaiselta, jonka hieman kyseenalaisen etymologisen selityksen (1,1) mukaan sana ars tulee siitä, että oppi (ars, vartalo art-) koostuu tiukoista (artis) säännöistä eli opetuksista (praeceptis).

Jos ei ole taiteen sääntöjen sääntelemä, on tietysti “vapaa”. Tähän viittaavaa sanankäyttöä esiintyy saksankielisessä kamppailukirjallisuudessa. Lecküchner näyttää viittaavan oppimattomaan miekkailijaan sanalla Freifechter eli ‘vapaamiekkailija’. Messer-miekkailun yhdeksättä pääkappaletta eli seuraamista (nach raysen) käytetään hänen mukaansa…

…gegen den freyfechteren dy ausß langen freyen hewen fechten vnd sunst von rechter kunst des messers nicht halten vnd zw den dy nicht vill kunnen in rechter kunst vnd si doch maynen si wyssen vill wye wol si nichtz wyssen

‘…vapaamiekkailijoita vastaan, jotka miekkailevat pitkillä, vapailla lyönneillä eivätkä muuten noudata messerin oikeaa oppia ja jotka lisäksi eivät osaa paljoa oikeasta opista ja kuitenkin luulevat, että tietävät paljon, vaikka eivät tiedä mitään.’ (Cpg 430, fol. 26v–27r.) Sittemmin vapaamiekkailijalla viitataan miekkailijaan, joka ei kuulu vuonna 1478 keisarillisen privilegion saaneeseen Marxbrüderkiltaan.

On sinänsä totta, että kuka tahansa voi ottaa miekan käteensä ja lyödä tai pistää sillä ilman  sen kummempaa koulutusta. Vastakkainasettelu siinä, että miekkailla (tai ylipäänsä taistella kylmin asein) voi joko voimalla ja rohkeudella tai taidolla ja tekniikalla, löytyy eri yhteyksistä läpi historian. Tällä kertaa keskityn kuitenkin muutamiin antiikin kirjallisuudesta löytyviin viittauksiin.

Johann Jacob Wallhausenin näkemys roomalaisesta miekkailuharjoittelusta (1616).

Valerius Maximus kirjoittaa Tiberiuksen aikaan teoksessaan Facta et dicta memorabilia, että aseiden käytön harjoittelemisen (armorum tractandorum meditatio) legioonalaisille esitteli konsuli Publius Rutilius (105 eaa.). Rutilius palkkasi gladiaattorikouluttajia Gaius Aurelius Scauruksen gladiaattorikoulusta, jotka opettivat sotilaita lyömään ja välttämään lyöntejä (2,3,2). Näin hän siis ‘yhdisti urheuden oppiin ja opin urheuteen, jotta oppi tulisi urheuden vaikutuksesta vahvemmaksi, urheus opin vaikutuksesta varovaisemmaksi’ (‘uirtutemque arti et rursus artem uirtuti miscuit, ut illa impetu huius fortior, haec illius scientia cautior fieret’).

On vaikea tehdä käännösvastineilla oikeutta sanoille virtus ja fortis, mutta ilmeisesti sotilaallinen miekan käyttö perustui aiemmin ennen kaikkea fyysiseen ja henkiseen kyvykkyyteen.

Nelisensataa vuotta aiemmin elänyt kreikkalainen Ksenofon antaa Kyyroksen kasvatuksessa ymmärtää, että juuri miekan käyttö onnistuu ilman erillistä oppia. Ksenofonin kertomuksessa Kyyros varustaa persialaiset sotilaansa lukumäärältään ylivoimaista heittokeihäin (ἀκόντιον) ja jousin (τόξον) varustettua vihollista vastaan rintapanssarein (θώραξ), rottinkikilvin (γέρρον) ja jonkinlaisin yksiteräisin yhden käden teräasein (κοπίς, σάγαρις, μάχαιρα).

Ksenofonin Kyyroksen kautta esittämä ajatus on, että tällöin persialaiset joutuvat pyrkimään lähietäisyydelle, jolloin vihollinen perääntyy, ja niitä vastaan, jotka pysyvät paikoillaan, persialaiset ovat paremmin varustettuja käsikähmää silmällä pitäen (2,1,9). Johtajien tehtäväksi annetaan nostattaa miehissä urheutta (2,1,11). Aikaisemmin yläluokkaan kuuluvien johtajien on voinut katsoa olevan rivimiehiä taitavampia aseiden käytössä, koska heillä on ollut vapaa-aikaa keihäänheiton ja jousiammunnan harjoitteluun, mutta uudessa varustuksessa taitoeroa ei ole, koska käsikähmässä ei ole vaaraa, ettei osu (2,1,16).

Edellistä voisi pitää pelkkänä motivaatiopuheena, mutta miekan käytön luonnollisuuden puolesta ääneen pääsee myös rivimiesten edustaja Feraulas (2,3,7–11). Hän kiittelee sitä, että kaikilla on sama varustus, kaikki osallistuvat samaan liikuntakoulutukseen ja saavat samaa muonaa; uudistetusta taistelutavasta hän toteaa, että se on miehille yhtä luonnollista kuin villikarjuille taistella hampain ja härille sarvin; kaikki osaavat myös välttää osumia ilman, että sitä on heille opetettu. Vaikka Feraulas sanoo, että nämä taidot esiintyvät ihmisillä ja eläimillä luonnostaan (φύσει), hän kuitenkin viittaa omalta kohdaltaan lapsuudessa oppimiinsa taitoihin.

Ksenofonin aikalainen ja samoin Sokrateen oppilas Platon korostaa harjoittelun merkitystä myös aseenkäsittelyn osalta. Valtiossa hän sanoo Sokrateen hahmon kautta seuraavaa (374d):

καὶ ἀσπίδα μὲν λαβὼν ἤ τι ἄλλο τῶν πολεμικῶν ὅπλων τε καὶ ὀργάνων αὐθημερὸν ὁπλιτικῆς ἤ τινος ἄλλης μάχης τῶν κατὰ πόλεμον ἱκανὸς ἔσται ἀγωνιστής, τῶν δὲ ἄλλων ὀργάνων οὐδὲν οὐδένα δημιουργὸν οὐδὲ ἀθλητὴν ληφθὲν ποιήσει, οὐδ᾽ ἔσται χρήσιμον τῷ μήτε τὴν ἐπιστήμην ἑκάστου λαβόντι μήτε τὴν μελέτην ἱκανὴν παρασχομένῳ;

‘Ja tuleeko miehestä etevä taistelija, raskasaseinen tai muu soturi, sinä hetkenä kun hän tarttuu kilpeen tai mihin tahansa aseeseen tai taisteluvälineeseen, vaikkei kukaan tule ammattimieheksi tai urheilijaksi vain tarttumalla johonkin työkaluun tai urheiluvälineeseen – eihän pelkästä esineestä ole mitään hyötyä sille jolla ei ole tietoa itse alasta eikä tarpeellista harjaannusta?’ (Suom. Marja Itkonen-Kaila.)

Platonin oppilas Aristoteles on samaa mieltä opettajansa kanssa. Nikomakhoksen etiikassa hän kirjoittaa seuraavasti (1116b):

εἶτα ποιῆσαι καὶ μὴ παθεῖν μάλιστα δύνανται ἐκ τῆς ἐμπειρίας, δυνάμενοι χρῆσθαι τοῖς ὅπλοις καὶ τοιαῦτα ἔχοντες ὁποῖα ἂν εἴη καὶ πρὸς τὸ ποιῆσαι καὶ πρὸς τὸ μὴ παθεῖν κράτιστα: ὥσπερ οὖν ἀνόπλοις ὡπλισμένοι μάχονται καὶ ἀθληταὶ ἰδιώταις

‘Kokemus tekee heistä [palkkasotureista] myös kyvykkäämpiä toimimaan ja välttämään iskuja, sillä he osaavat käyttää aseita ja heidän aseensa sopivat parhaiten hyökkäykseen ja puolustukseen. Siksi he taistelevat kuten aseistautuneet aseettomia vastaan tai harjoitelleet voimamiehet amatöörejä vastaan.’ (Suom. Simo Knuuttila.)

Heidelberg, Universitätsbibliothek, cpg 430, fol. 116r.

Kiinnostavaa on, että Aristoteles mainitsee tässä erikseen hyökkäyksen (ποιῆσαι) ja puolustuksen (μὴ παθεῖν), aivan kuten Ksenofon (παίειν, φυλάττεσθαι) ja Valerius Maximus (vitare, inferre ictus). Aristoteles käyttää tietysti omaan kategoriaoppiinsa kuuluvaa sanastoa (ποιεῖν/πάσχειν, 1b). Tästä pääsisi luontevasti keskusteluun hyökkäyksestä ja puolustuksesta, jolla on oma erityinen paikkansa miekkailuhistoriassa, mutta siitä lisää joskus toiste.

Aristoteleesta päästään myös takaisin Hans Lecküchneriin. Edellä siteeratun Heidelbergin-käsikirjoituksen lopussa on latinankielinen omistuskirjoitus pfalzkreivi Filipille, joka päättyy Aristoteles-sitaattiin (ks. kuva yllä):

Aristoteles in sua methaphysica
Omnis homo naturaliter scire desiderat

‘Aristoteles Metafysiikassaan: Kaikki ihmiset tavoittelevat luonnostaan tietämistä.’ (980a) Kreikankielisessä alkutekstissä ‘Πάντες ἄνθρωποι τοῦ εἰδέναι ὀρέγονται φύσει’. Aristoteleen mukaan aistihavaintojen (αἴσθησις) kautta muistin (μνήμη) avulla saadaan jotain asiaa koskevaa kokemusta (ἐμπειρία), josta vuorostaan yleistämällä syntyy taito eli oppi (τέχνη eli ars).

Voi olla, että Lecküchner yrittää myydä oppiaan, johon hän nöyrästi viittaa diminutiivilla articula, hyökkäämisestä ja puolustamisesta (dimicandi, tuendi) sitäkin kautta, että aseella harjoitteleminen ei suinkaan tarkoita, että ruhtinas ei olisi luonnostaan (naturaliter, φύσει) urhea, sillä harjoittelun kautta saavutettu taitokin on eräänlaista “luonnostaan tietämistä”.

Kun kuva on pielessä

Kuvan ja tekstin suhde on eräs kiinnostavimpia seikkoja kuvitetuissa kamppailukirjoissa. Tämä suhde kertoo paitsi teoksen synnystä, myös siitä, missä määrin kuvituksen yksityiskohtia kannattaa noudattaa yritettäessä jäljitellä niiden esittämiä liikkeitä.

Leeds, RA, I.33 fol. 23r.

I.33:sta löytyy alla oleva kohta, jossa kuvatekstin kirjoittaja kommentoi kuvittajan tekemää virhettä (23r, ks. kuva yllä):

Et nota quod non est plus depictum de illa frusto quam ille due ymagines quod fuit vicium pictoris.

‘Ja huomaa, että tästä kappaleesta ei ole kuvattuna enempää kuin alla olevat kaksi hahmoa, mikä oli kuvittajan vika.’ Yksikuvaiset kappaleet ovat teoksessa harvinaisia. (Kappaleen alku on merkitty ristinmerkillä.) Langortia käsittelevässä osiossa (lehdet 17v–23r) kappaleet toki alkavat kaikki teräkontaktista (mukaan lukien vidilpoge, 22r–23r), koska langort on kaikkien liikkeiden loppupiste; on siis luontevaa, että langortia koskevat kappaleet hyppäävät varoasento- ja plaga-vaiheen yli. Yllä käsitellyssä kohdassa ei ole kuitenkaan aivan selvää, millaisesta teräkontaktista on kyse, sillä kuvassa nähdään vain kappaleen päättävä osuma vatsaan (‘super ventrem’). Terien risteämiskohta on näemmä korjattu kuvassa niin, että papin miekka on oppilaan miekan päällä.

Talhofferin vuodelle 1462 päivätyssä koodeksissa on muutama vastaava kohta, joissa kuvateksti kommentoi kuvissa olevia virheitä. Yksi liittyy alla olevaan kuvaan, jossa otellaan švaabilaisen lain mukaisesti kilvellä ja miekalla:

München, BSB, cod. icon. 394a fol. 76r.

Tekstin mukaan vasemmanpuoleinen kamppailija on halunnut kääntää kilpensä ylös (‘Der hatt wöllen den schilt oben hinyn wünden’), kuvan perusteella vasemmalle puolelleen. Tätä liikettä vastaan toimivan oikeanpuoleisen kamppailijan kilven ja miekan asento eivät kuitenkaan vaikuta yhteensopivilta: kilpi osoittaa vastakkaiseen suuntaan (tai kohti vastustajaa), ja pisto tapahtuu sen yli. On vaikea hahmottaa, miten kilven on tarkoitus vaikuttaa sitomalla tai suojaamalla. Vastaus piilee kuvatekstissä, joka poikkeaa tavanomaisesta, yksittäisten hahmojen toimintaa kolmannessa persoonassa kuvailevasta muodosta todeten, että ‘kilven pitäisi näkyä sisäpuolelta ja piston olisi pitänyt tapahtua ristiin’ (‘Den schilt solt Man ynen Sehen vnd der stich geschrenck solt Sin gescheen’). Esimerkkinä tällaisesta asettelusta alla oleva yksityiskohta lehdeltä 67r:

BSB, cod. icon. 394a, fol. 67r.

Tällöin kilven vaikutus kohdistuisi vastustajan kilpeen (ja oletettavasti sen kahvaa myöten pidettävään, kuvassa näkymättömään miekkaan), mahdollistaen piston vapaana olevaa linjaa pitkin eli ristiin oman kilpikäden yli. Miekan ja kilven ääriviivat ovat sen verran lähellä toisiaan molemmissa asennoissa, että virhe on saattanut syntyä huolimattomasta luonnoksesta.

Kaksintaistelua švaabilaiseen tapaan kilvellä ja miekalla kuvataan myös kahdessa muussa Talhoffer-käsikirjoituksessa, mutta ne ovat tältä osin suppeampia eivätkä sisällä verrokkikuvaa. (En löytänyt vastaavaa tilannetta myöskään Baumannin koodeksista tai Gladiatoriasta).

Samankaltaista käsien ristimistä esiintyy myös I.33:ssa, jossa sisälinjaan kohdistuvat sidonnat tehdään ristiin oman kilpikäden yli, otaksuttavasti mahdollistamaan miekan vapaa käyttö sidontaa seuraavan kilpilyönnin (schiltslag, käytännössä sidonta kilvellä) jälkeen.

RA, I.33 fol. 9v.

Yllä olevassa kuvassa pappi (oikealla) on sitonut oppilaan vasemmalle. Vaikka terät näyttävät osoittavat jyrkästi alaspäin, on kyse todennäköisesti perspektiivistä, jonka avulla voidaan helpommin kuvata, kumman terä on sidottu.

Edellä käsitellyt kohdat osoittavat yksiselitteisesti, että kyse on kuvien sisältöä selventävistä kuvateksteistä eikä siitä, että kuvien funktio olisi selventää tekstiä, mitä tyyppiä edustaa esimerkiksi Lecküchnerin Münchenin-käsikirjoitus. Tämä ero tekstin ja kuvan funktiossa on eräs keskeinen piirre, joka on huomioitava kuvitettuja kamppailukirjoja tutkittaessa.

Talhofferin raivokärki

30-vuotisen sodan alusta toisen maailmansodan loppuun Gothan herttuallisessa kirjastossa I.33:n vieressä sijaitsi Hans Talhofferin käsikirjoitus vuodelta 1467, joka tunnetaan nykyään Baijerin valtionkirjaston tunnisteella cod. icon. 394a. Tämä on Talhoffer-käsikirjoituksista tunnetuin, ja olipa Kansallismuseon esihistorianäyttelyn alle jääneen asehuoneen opaslehtisessäkin kopio eräästä sen kuvasta (fol.  7v, kuva 12) esimerkkinä rikkaimpien saatavilla olleesta miekkailuoppaasta, “joka ei jättänyt neuvomatta epäritarillisia temppuja”.

Teoksen ensimmäiset kaksi kuvaa näyttävät neljä eri lyöntiä toisistaan irrallaan (Oberhöw, Underhow, Sturtzhow ja Wechselhow), mutta kolmas kuva esittää tilannetta, jossa hahmojen liikkeet liittyvät selvästi toisiinsa:

München, BSB, cod. icon. 394a, fol. 3r.

Gustav Hergsell julkaisi käsikirjoituksen faksimilienä vuonna 1887. Kyseinen laitos sisältää myös transkription alkutekstistä sekä selittävän käännöksen. Yllä olevan kuvan tekstit Hergsell lukee seuraavasti (s. 21):

Zorn ortt Im dröw.
Aber oberhout.

…ja selittää ne näin:

Bedrohe mit Zornort (Stoss).
Führt wieder den Oberhieb.

Hän on siis ymmärtänyt ensimmäisen sanan vanhahtavana adverbinä aber, eli oikeanpuoleinen hahmo ‘tekee uudelleen ylälyönnin’ vasemmanpuoleisen hahmon raivokärkeä eli piston uhkaa vastaan.

Karl Wassmanssdorffin arvostelu Hergsellin teoksesta ilmestyi Monatschrift für das Turnwesen -lehdessä seuraavana vuonna (s. 121-138). Wassmannsdorff puuttuu muun muassa edellä mainittuun kohtaan huomauttaen, että tekijä ei ole lukenut alkutekstin sanaa Wer oikein, ja että sanan lukeminen muodossa aber on sitä paitsi saksankielisten miekkailukäsikirjoitusperinteen vastaista. Tässä kohden hän viittaa käsikirjoituksesta Nürnberg, GNM, Hs. 3227a löytyvään liechtenaueriaaniseen säkeeseen, jonka hän antaa seuraavassa muodossa: ‘VEr [d. h. Wer] dir oberhawet . czornhaw ort deme drewet’ (‘kuka sinua ylälyö, raivolyöntikärki häntä uhkaa’). Mainitussa käsikirjoituksessa tosin on pronomini ‘Der’ eikä ‘[V]Ver’ (ks. fol. 23r rivi 11), mutta itse asia ei tästä juurikaan muutu, ja Nürnbergin koodeksi on tässä suhteessa todellakin poikkeus (Wierschin ei mainitse tätä eroa Ringeck-editiossaan, mikä kuitenkin osoittaa korkeintaan sen, että hän ei ole pitänyt sitä Dresdenin käsikirjoitusta järkevämpänä lukutapana).

Säkeiden selitys on Wassmannsdorffin muotoilemana seuraava (s. 122):

“Wenn dir einer zuhaut mit einem Oberhau, so sollst du gegen ihn wiederhauen den Zornhau [den Hochkammhieb (Schulterhieb) der deutschen Turnfechtschule], also daß du mit deinem Orte [der Spitze des Schwertes] fast [sehr] gegen ihn schießest.”

(Saksalaisen liikuntakoulukunnan termit Hochkammhieb eli Schulterhieb edustavat 1800-luvulla vallalla olleita pyrkimyksiä korvata vieraskielinen terminologia saksalaisella.) Wassmannsdorff jatkaa toteamalla, että toisessa painoksessa ei tule säilyttää Hergsellin yllä mainittua selitystä, ja että oikea lukutapa olisi löytynyt myös Hergsellin itsekin mainitsemasta (s. 8) Andre Paurenfeindtin Wienissä vuonna 1516 ilmestyneestä kirjasta, jossa muotoilu on ‘wer dir ober haut zorñ ort dem droet’ (sig. A3r).

Hergsellin käännökset ilmestyivät kuitenkin muuttumattomina VS-Booksin vuonna 1998 ilmestyneessä laitoksessa, johon perustuu myös Mark Rectorin kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt käännös Medieval Combat: A Fifteenth-Century Illustrated Manual of Swordfighting and Close-Quarter Combat. Tässä versiossa kuvateksti on vielä tulkitsevampi:

The swordsman on the left menaces his opponent with the thrust of wrath.5 The swordsman on the right counters the thrust with a cut from above.

Loppuviitteen 5 mukaan “[t]he thrust of wrath is a powerful downward diagonal thrust from the right”, vaikka kuvassa pisto tapahtuu vasemmalta.

VS-Booksin version vuonna 2016 ilmestyneessä kuudennessa painoksessa Dierk Hagedorn lukee tekstin kuten Hergsell:

Zorn ortt Im drow
Aber oberhout

…mutta kääntää sen nykysaksaksi hieman eri tavalla:

Der Zornort droht jenem, …
…wenn er den Oberhau schlägt.

Tässä aber on nähtävästi tulkittu ob er ja käännetty siis wenn er, “jos hän”. (Tämä on epätodennäköistä sen valossa, että ob er kyllä esiintyy tekstissä lukuisia kertoja, kirjoitettuna o:lla ja erikseen.) Käännöksen merkitys vastaa liechtenaueriaanista säettä siltä osin, että zornort on vastatekniikka ylälyöntiä vastaan eikä toisin päin kuten Hergsellillä ja Rectorilla.

Mutta kumpi lukutapa sitten on oikea? Asiaa voi lähestyä sekä kirjainmuotojen että sisällön näkökulmasta. Kiistanalainen kohta näyttää tältä:

‘Wer oberhout.’ (kuva 3, fol. 3r)

Ensimmäinen merkki näyttää kyllä ensisilmäyksellä w-kirjaimelta. Verrokkitapaus w-kirjaimesta löytyy edelliseltä sivulta sanassa Wechsselhow, joka kuitenkin näyttää tältä:

‘Wechsselhow’ (kuva 2, fol 2v).

Teoksesta löytyy lukuisia esimerkkejä merkkijonosta ⟨Aber⟩, jotka ovat alla olevien esimerkkien näköisiä:

‘Aber ain schwert niemen’ (kuva 62, fol. 32v).

‘Aber howt der von Tach’ (kuva 236, fol. 119v).

Vaikka loppuosa muistuttaa b:tä, alkuosa ei muistuta lainkaan a:ta. Loppuosa kuitenkin muistuttaa yllä olevan esimerkin sanassa von olevaa pitkävartista v:tä, joten w on sekä graafisesti että sisällöllisesti todennäköisesti oikea lukutapa, vaikka teoksesta löytyykin myös toisenlainen w-kirjain.

Sisällöllisesti Wassmannsdorffin tulkinnassa huomio saattaa kiinnittyä siihen, että vasemmanpuoleisen hahmon pisto ei näytä olevan oikean ylälyönnin (raivolyönnin) loppuasento, kuten alla olevassa verrokkikuvituksessa Paulus Kalilta, jonka kuvateksti siteeraa samaa Liechtenauerin säettä, ‘zorn hauwe ort yme dratt’:

München, BSB, cgm 1509, fol. 59r.

Välittömästi lyöntiä seuraava kahvan nostaminen pistossa löytyy kuitenkin myös Lecküchneriltä liikkeessä, jonka nimi on vastaavasti Zorenhaw ortt. Leckücherin runosäkeet ovat tosin myös hieman erilaisia: ‘Was auf dich wirt gericht / Zorenhaw ortt das gar pricht’. Selityksen mukaan kyseessä on ‘zorenhaw mit dem ortt’. Suorittaja on kuvassa oikealla:

München, BSB, cgm 582, fol. 3v.

Pisto tapahtuu kuvassa eri päin kuin Talhofferilla (oikealta), mutta teknisiin yksityiskohtiin ei ole tässä syytä sukeltaa syvemmin.

(On sinänsä hauska sattuma, että kaikki tässä kirjoituksessa siteeratut käsikirjoitukset löytyvät nykyään samasta kirjastosta.)

Neljä paljasta sakaraa

Eräs vanhimmista miekkailun käsitteistä on “neljä paljasta” (käyttääkseni Oskari Väänäsen suomenkielistä termiä) eli neljä linjaa (sisä- ja ulko- sekä ylä- ja alalinjat), jotka kattavat mahdolliset hyökkäyssuunnat. Historiallisesti kyse on ollut vastustajan jakamisesta pystysuoralla ja vaakasuoralla suoralla neljään osaan (‘Teilung des Leibs’, ‘Theilung des Mans’), mutta miekkailutekniikan kannalta oleellista on tietenkin suhteuttaa hyökkäyslinjat vastustajan aseeseen eikä osuma-alueeseen (jos vastustajan ase siirtyy syystä tai toisesta sisäänpäin, aukeaa ulkolinja jne.). Nykyään linjojen nimeäminen sekoittuu toisinaan niiden sulkemiseen käytettyihin väistöihin, mistä seuraa, että saatetaan puhua vaikka kahdeksasta linjasta, joilla tarkoitetaan oikeastaan kahdeksaa eri väistöä: esimerkiksi yläulkolinja voidaan sulkea niin, että käsi on joko supinaatiossa (siksti) tai pronaatiossa (terssi).

Meyer, Gründtliche Beschreibung des Fechtens, 1570, kuva A (fol. 3r). Meyer kokee tarpeelliseksi jakaa myös pään erikseen neljään osaan, koska miekkailussa lyödään päähän.

I.33 ei suoranaisesti käsittele neljää paljasta: lähinnä aiheeseen liittyy maininta neljästä eri sidonnasta, jotka suoritetaan vasemmalle ja oikealle, vastustajan aseen päälle tai alle. Liechtenauer neuvoo hyökkäämään teräkontaktista yläpaljaisiin duplieren– ja alapaljaisiin mutieren-liikkeillä, ja Joachim Meyer (1570) antaa joukon erilaisia kuvioita, joilla hyökätä vastustajan paljaisiin. Heinrich von Günterode (1579) kääntää neljä paljasta latinaksi muodossa partes laesioni obnoxiae principales quatuor ‘neljä pääasiallista haavoittamiselle altista osaa’, joka on terminä paitsi kömpelö, myös hankala käyttää edes lyhennettynä, etenkin kuin pääsana on mitäänsanomaton pars.

Lecküchnerin duplieren vasemmalta vastustajan (oik.) yläpaljaaseen (Cgm. 582, fol. 11r).

Paulus Hector Mairin latinankielisessä tekstissä Blöße on käännetty suoraan sanalla nuditas. Esimerkiksi kelpaa alla oleva ote, joka on itse asiassa latinankielinen käännös Hans Lecküchnerin messer-opista (BSB Cod.icon. 393(1, fol. 126v):

Qvid ex crebris ictibus id est militia exercendum sit, contra quatuor pinnas, id est contra quatuor nuditates iam intelliges, quatuor intorsiones militia dicuntur, atque habitus ex mucrone formati contra nuditates quatuor.

Sodassa (militiakäytetään neljää vääntöä (quatuor intorsiones) neljää paljasta (quatuor nuditates) eli neljää sakaraa (quatuor pinnae) vastaan. Militia on saksankielisen termin Krieg käännösvastine ja viittaa tilanteeseen, jossa on päädytty teräkontaktiin. (Tilanteeseen tarjotaan edellä mainitut, Liechtenaueriltakin tutut liikkeet duplatio ja mutatio).

Huomio kiinnittyy ilmaisuun quatuor pinnae, joka on käsitteen quatuor nuditates synonyymi. Sana pinna on saksankielisen sanan Zinne käännösvastine, joka esiintyy paitsi Mairin saksankielisessä alkutekstissä (esim. Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 93, fol. 142v), myös Lecküchnerin molemmissa kirjoissa (Heidelberg, Universitätsbibliothek, Cod. Pal. 430, fol. 9r ja München, BSB, Cgm. 582, fol. 10r). Olen kääntänyt sanan Zinne yllä sanalla sakara, vaikka metaforana kyse lienee ennemminkin sakaramuurin sakaroiden välissä olevista ampuma-aukoista.

Lecküchnerin mutieren vastustajan alapaljaaseen (Cgm. 582, fol. 11v).

Sekä Krieg että Zinne liittyvät samaan tematiikkaan kuin Lecküchnerin opista tutut ylä- ja alavaroasentojen nimet Luginsland ja Bastei. Palaan tähän kiehtovaan aiheeseen toisella kertaa toivottaen lukijoille näissä merkeissä hyvää juhannusta.

(PS. Latinan pinna voidaan toki ymmärtää myös samaksi sanaksi kuin penna eli sulka, josta tulee mieleen siipi ja Jesajan kirjan kohta 11:12, jossa “maan neljästä äärestä” käytettävä heprean sana כָּנָף tarkoittaa sananmukaisesti siipeä, jota merkitsevällä sanalla se on myös käännetty Septuaginassa, ‘ἐκ τῶν τεσσάρων πτερύγων τῆς γῆς’, mutta tämä on sen verran kaukaa haettu yhteys, ettei sitä kannata edes mainita.)

Vasemmasta kädestä

Vasemmalla kädellä tarkoitan ei-asekättä eli sitä kättä, jossa ei ole miekkaa; vasenkätisellä kyse on oikeasta kädestä, mutta koska suurin osa ihmisistä on oikeakätisiä, ja koska miekkailukirjallisuus on kirjoitettu pitkälti dekstronormatiivisesta näkökulmasta, puhun yksinkertaisuuden vuoksi vasemmasta kädestä. Tässä kirjoituksessa käsittelen muutamia seikkoja liittyen siihen, missä vasenta kättä on historiallisesti pidetty ja mihin sitä on käytetty, rajaten käsittelyn valikoituihin didaktisiin lähteisiin. Vaikka asiassa on havaittavissa tietynlainen historiallinen trendi, en lähesty alkuperäislähteitä puhtaasti kronologisesta näkökulmasta, koska en halua Karl Lochnerin tapaan antaa sellaista mielikuvaa, että miekkailun historia noudattaa lineaarista kehitystä epätäydellisyydestä täydellisyyteen.

Historiallisella trendillä viittaan siihen, että keskiajalta nykyaikaan on havaittavissa karkeasti sanottuna muutos siitä, että vasen käsi osallistuu taistelutoimintaan kilven kanssa siihen, että vasen käsi pysyy poissa tieltä. Ensiksi mainitusta esimerkkinä Manesse-koodeksin kuva Johann von Ringgenbergistä:

Heidelberg, Cod. Pal. germ. 848, fol. 190v.

…ja jälkimmäisestä kävisi esimerkiksi mikä tahansa kuva nykyaikaisesta urheilumiekkailusta. Erityisesti pään yläpuolelle nostettu käden asento tunnetaan klassisena asentona, josta esimerkkinä kuva Oskari Väänäsestä hänen teoksestaan Pistomiekkailu vuodelta 1930:

Ranskalainen varoasento. (Pistomiekkailu, kuva 31.)

(Väänänen käsittelee etupäässä italialaista pistomiekkailua, mutta vasemman käden asennon suhteen hän ei tee eroa koulukuntien välillä.)

Väänäsenkin eräänä lähteenään käyttämä Josef Schmied-Kowarzikin ja Hans Kufahlin Fechtbüchlein (1894) kertoo, että vasemman käden asento on pääero saksalaisen ja ranskalaisen varoasennon välillä, sillä jälkimmäisessä kättä pidetään pään yläpuolella hieman taivutettuna, jotta se voidaan syöksyn yhteydessä pudottaa alas ja palautumisen yhteydessä nostaa takaisin ylös, kun taas saksalaisessa pistomiekkailussa vasenta kättä pidetään vasemmalla rinnalla, mikä tuo mieleen italialaisen tavan käyttää vasenta kättä pistojen väistämiseen, mitä saksalainen koulukunta ei kiellä, vaikka sitä harvoin käytetäänkin (s. 185).

Asiaan palataan väistöjen yhteydessä (s. 217), missä todetaan, että entisaikoina pistoja väistettiin myös vasemmalla kädellä, mitä Italiassa yhä harrastetaan jäänteenä väistötikarin käytöstä; Saksassakin vasenta kättä pidetään vasemmalla rinnalla, jotta se olisi hätätilanteessa käytettävissä, ja ranskalaisetkin opettajat opettivat pitkään vasemman käden käyttöä. Vasemman käden käytön opettamista suositellaan hylättäväksi kuitenkin siitä syystä, että tositilanteessa (kaksintaistelussa) vasemman käden käyttö on kielletty.

Paroni César de Bazancourt (César Lecat de Bazancourt) menee 1862 ilmestyneessä teoksessaan Les Secrets de l’épée (ilmestyi englanniksi vuonna 1900 nimellä Secrets of the Sword) niinkin pitkälle, että vaikka tositilanteessa onkin sallittua erikseen sopia vasemman käden käytöstä, ei tällaiseen sopimukseen pidä missään nimessä suostua. Hän perustelee tämän sillä, että vasemman käden käyttö on jäänne tikarin käytöstä, joka on alkujaan osa aivan toisenlaista italialaista järjestelmää, josta vain yhden osan omaksuminen osaksi ranskalaista olisi mieletöntä. Vielä tärkeämpänä seikkana hän mainitsee vaaran vaistomaisesti ottaa vastustajan terästä kiinni pelkän väistön sijaan, mikä vastustajan kuolemaan johtaessa muuttaa kunniakkaan kaksintaistelun murhaksi ilman, että silminnäkijöiden on mahdollista erottaa, oliko kyse sovitusta ja siten laillisesta liikkeestä vai ei (8,1-2).

Syntyjään italialainen mutta Englannissa vaikuttanut ranskalaisen koulukunnan kasvatti Domenico Angelo mainitsee 1763 ranskaksi ja 1787 englanniksi ilmestyneessä kirjassaan, että sekä saksalaiset että italialaiset pitävät vasenta kättä rinnalla ja käyttävät sitä väistöihin; lisäksi hän käsittelee lyhyesti toimintaa italialaista miekkaa ja tikaria vastaan (kuvat 41 ja 42). Muuten vasemman käden käyttö mainitaan kvarttikontaktista vastustajan kylkeen alaulkolinjassa suoritettavan piston (flaconade) yhteydessä (kuva 9) sekä miekanriistojen yhteydessä (kuvat 33 – 40). Angeloa edeltäneen ranskalaisen P. J. F. Girardin 1736 ilmestynyt Nouveau traité de la perfection sur les fait des armes käsittelee vasemman käden käyttöä oppositioon ripostin yhteydessä (l’opposition de la main gauche). Jotta käsi olisi käytettävissä, on se taivutettu niin, että kyynärvarsi ja sormet osoittavat eteenpäin suunnilleen korvan tasalla.

Girardin (ranskalainen) varoasento.

Girard kertoo italialaisten käyttävän vasenta kättä väistöihin, mutta kuvituksessa vasemman käden osalta italialainen varoasento on ranskalaisen kaltainen. Saksalaiset pitävät hänen mukaansa vasenta kättään kehon edessä, koska he suosivat yhtaikaisia väistöjä ja riposteja; lisäksi hän mainitsee joidenkin espanjalaisten käyttävän vasenta kättä väistöihin, ja kuvituksessa espanjalainen vasemman käden paikka näyttää samalta kuin saksalainen (s. 87 – 90).

Suomen historian kannalta kiinnostavana seikkana mainittakoon, mitä ensimmäinen (ja puoleentoista vuosisataan ainoa) ruotsinkielinen miekkailukirja, ruotsinsaksalaisen Diedrich Porathin Tukholmassa 1693 ilmestynyt Palæstra Svecana sanoo vasemmasta kädestä. Kuvista nähdään, että varoasennossa vasen käsi on suunnilleen klassisessa asennossa siirtyen syöksyjen yhteydessä rinnan eteen tai ojentuen taaksepäin. Ensimmäisessä osassa käsitellään vasemman käden käyttöä väistämiseen (‘Föllier altså huru wijda den wenstra handen uti hwarjehanda tillfall är nödwändig och tillåtelig’, §§ 91-109) ja toimintaa vastustajan vasenta kättä vastaan (‘Emot den Wenstra handen’, §§ 110-118). Aiheeseen palataan myös jälkimmäisessä osassa (§§ 76-81, toiminta vasenta kättä vastaan §§ 83-85), ja teoksen alussa Porath huomauttaa, että yksinomaan vasenta kättä puolustukseen käyttävä yrittää pitää teränsä vapaana pitämällä sitä takana, minkä johdosta hänen paljaansa (blott) on suurempi eivätkä hänen ripostinsa tarpeeksi nopeita (cap. 14).

‘…parera hans Klinga med din wenstra hand till din wenstra / och stöt med secunda contra-tempo till hans öfwerlijf.’ Palæstra Svecana, §104 & fig. 14.

Tässä välissä on syytä mainita, että ylempänä mainitut tikari ja (kupura)kilpi eivät ole ainoita historiallisia vasemman käden aseita paljaan käden ohella. Giacomo di Grassi, jonka teos ilmestyi italiaksi 1570 ja englanniksi 1594, käsittelee näiden lisäksi käden ympärille kiedottua viittaa (joka ei ole tuntematon Angelollekaan tai Girardillekaan) ja kahden miekan yhtaikaista käyttöä. Grassi myös erikseen mainitsee, että kupurakilpeä tulee pitää lähes suoralla kädellä mahdollisimman lähellä vastustajaa, jotta se kattaa pienestä koostaan huolimatta suurimman mahdollisen kulman. Joachim Meyer käsittelee vuonna 1570 ilmestyneen opuksensa kolmannessa osassa pelkän rapiirin lisäksi myös viittaa ja tikaria; Heinrich von Günterode (1579) lisää listaan hänen mukaansa italialaisten suosiossa olleen panssarikäsineen (Bantzerhentzschuch).

Panssarikäsine Günteroden teoksen julkaisemattomassa kuvituksessa. Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 15, fig. (fol. 112v).

Panssarikäsine ratkaisee ainakin leikkaavaan terään tarttumisen tai koskemisen ongelman (tosin terä ei juurikaan leikkaa, ellei se pääse liikkumaan eli viiltämään), mutta puhtaasti pistämiseen tarkoitetuissa aseissa ongelmaa ei ole. Lyömämiekkailussa yhden käden aseilla vasen käsi kannattaa pitää poissa tieltä jo siksikin, ettei se tarjoa ylimääräistä maalia. Tämä näkyykin saksalaisissa messeriä käsittelevissä lähteissä jo 1400-luvulla, mistä esimerkkinä kuva Hans Talhofferin kirjasta vuodelta 1467:

München, BSB, Cod.icon. 394 a, fol. 114v.

Talhofferilla ja muissakin lähteissä kuitenkin nähdään, miten vasenta kättä käytetään vastustajan asekäden sitomiseen tai muihin otteisiin. Selän takana pidettynä käsi ei ole tietenkään nopeasti käytössä, joten Hans Lecküchner välittää 1400-luvun lopulla asiasta seuraavan runomuotoisen neuvon (München, BSB, Cgm 582, foll. 1v – 2r):

Sechs hew lere
Auß eyner handt wyder dy were
Dy linck handt leg auff den rucken
Auff dy prust wiltu were zucken

‘Opi kuusi lyöntiä yhdellä kädellä asetta vastaan, pidä vasen käsi selän takana, rinnalla jos haluat vetää aseesta.’ Lecküchner lisäksi selittää tämän tarkoittavan sitä, että vasen käsi on pidettävä rinnalla, mikäli sitä aiotaan käyttää lukkoihin, aseenriistoihin tai muihin otteisiin.

Saksankielisellä alueella suosiota saavuttanutta messerin henkistä seuraajaa eli tussakkaa käsittelevä kirjallisuus ei valitettavasti ota kantaa vasempaan käteen muuten kuin erilaisten otteiden yhteydessä. Meyerin kuvituksissa vasen käsi joko lepää kyynärpää koukussa vasemmalla lonkalla tai on rinnan edessä tai sivussa (sama pätee rapiiriin), mutta 1591 päivätyssä käsin kirjoitetussa teoksessa Das Ander Theil Des Newen Kunstreichen Fechtbuches (Wolfenbüttel, HAB, Cod. Guelf. 83.4. Aug.) vasen käsi näyttää ainakin lyöntien yhteydessä olevan säännöllisesti ojennettuna taaksepäin (fol. 76r alkaen): lisäksi eri asentojen (Posturen) luettelossa vasen käsi näyttäisi olevan ikään kuin tasapainona aseeseen nähden vastakkaisessa suunnassa (ks. kuvat alla).

Tussakan lyhyt (vas.) ja korkea (oik.) asento (Wolfenbüttel, HAB, Cod. Guelf. 83.4 Aug. fol. 70rv).

Vaikka edellä sanottu ei yritä olla kattava katsaus vasemman käden käytön historiaan, voidaan jo senkin perusteella tehdä muutamia kokoavia huomioita. Mikäli vasenta kättä on tarkoitus käyttää vastustajaa vastaan, on sitä pidettävä sellaisessa paikassa, mistä käsin tämä on mahdollista. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että jos vasenta kättä ei aiota käyttää, se voisi olla vaikka taskussa. Sen sijaan vasemmalla kädellä on eräänlainen tasapainottava ja liikettä täydentävä rooli: käden heittäminen taaksepäin syöksylinjaa pitkin tehostaa liikettä kohti vastustajaa sekä edesauttaa yläruumiin kääntymistä niin, että molemmat olkapäät ovat linjassa vastustajaa kohti, jolloin ase yltää pidemmälle; vastaavasti käden tempaiseminen takaisin ylös nopeuttaa palautumista syöksystä takaisin varoasentoon. Samalla vasemman käden pitäminen takana auttaa kääntämään kehon niin, että pienempi osuma-alue on suoraan vastustajaa kohti.

Kokonaan oma kysymyksensä on se, onko klassinen vasemman käden asento mielekäs miekkailu-urheilun nykymuodossa tai tositilanteessa, jossa kuolemanpelko aiheuttaa sellaisia asennonmuutoksia, joita on vaikea (ellei mahdotonta) harjoittelulla muuttaa. Ilmiö on nähtävissä Aldo Nadin (joukkuekultamitalisti kaikissa aselajeissa vuoden 1920 Antwerpenin olympialaisissa) vuonna 1924 käymän kaksintaistelun kuvamateriaalissa.

Loppukevennyksenä paljastettakoon, että tämän kirjoituksen innoittivat erinäiset kansanetymologioihin vertautuvat legendat, joita vasemman käden klassisesta asennosta kerrotaan enemmän tai vähemmän tosissaan. Eräs näistä on se, että asento on peräisin siitä, että entisajan kaksintaistelijat pitivät vasemmassa kädessään lyhtyä taistellessaan pimeässä. On kuitenkin syytä huomata, että ote lyhdystä ei ole lähtökohtaisesti klassinen asento:

Miekka ja lyhty. (Domenico Angelo, kuva 46.)

Vaihtoehtoisina käyttötapoina Angelo kyllä mainitsee lyhdyn pitämisen pään yläpuolella tai selän takana. Mikäli näin varustautuneen vastustajan kehoon osuneella pistolla ei ole vaikutusta, Angelo kehottaa pistämään kurkkuun, kasvoihin tai vyötärön alapuolelle, sillä sellainen henkilö, joka käyttää lyhtyä, tuskin epäröi käyttää suojavarusteita vaatteidensa alla.