Millainen miekka

Harrastuskäyttöön on saatavilla paljon miekkoja, jotka on nimetty jonkin kamppailukirjallisen lähteen mukaan. Esimerkkinä mainittakoon Albionin “The Liechtenauer“. Ote tuotekuvauksesta:

This sword exhibits the handling characteristics of the swords used in the Liechtenauer’s manual of Armoured Fencing (Kampffechten or Harnischfechten) as recorded in the Codex 1449 manuscript compiled by Peter von Danzig in 1452, Danzig’s fechtbuch.

(Koskien Peter von Danzigin roolia kyseisessä kirjassa ks. “Tekijyydestä“.)

Mainittu lähde ei kuitenkaan selosta käytettävän miekan ominaisuuksia. Sikäli kuin kyseisen harjoitusmiekan ominaisuudet määräytyvät lähteen sisällön perusteella, ne perustuvat jo valmiiksi jonkun tekemään tulkintaan lähteen sisällöstä. On täysin mahdollista, että tarkka tieto varustuksesta, jota varten kyseinen oppi on kirjoitettu, voi muuttaa tulkintaa joiltakin osin. Joka tapauksessa tiedon siitä, millaisilla välineillä oppia on tarkoitus toteuttaa, pitäisi ainakin jossain määrin olla riippumaton kyseisestä opista ilman tällaisia välineitä tehdyistä tulkinnoista.

Ilmeinen toimintatapa on valmistaa historiallisten esineiden kopioita. Kamppailulähteeseen liittyvänä tapauksena mainittakoon Albionin “Royal Armouries I.33 Sword“. Tuotekuvauksesta:

Based on Oakeshott-type XII swords from the Royal Armouries collection, the I.33 Sword exhibits the look and handling characteristics of the swords used in the manuscript and at the time it was created.

Jos miekka on tarkka kopio säilyneistä aikalaismiekoista, voidaan varovasti otaksua, että sen avulla on mahdollista saada jonkinlaista uutta ymmärrystä itse lähteestä, jonka sisältämää kamppailuoppia sen avulla yritetään hahmottaa. Teräasekuraattori Bob Woosnam-Savage esittää kuitenkin seuraaavan varauksen:

Although there is of course no such thing as ‘the sword used in I.33’ in existence we feel that we have successfully recreated something that is akin to some of the swords depicted in this marvellous and fascinating work.

Kaikki edellä sanottu on oikeastaan vain hieman turvonnut johdatus siihen, että miekan ominaisuuksilla voi olla merkitystä miekkailuopin kannalta. Varsinainen aihe on Fiore dei Liberin (fl. n. 1410) Getty Museumin käsikirjoituksen haarniskamiekkailuosion lopussa olevat kuvat ja selostukset kahdesta miekasta.

Ensimmäinen miekka (225):

J. Paul Getty Museum, MS Ludwig XV 13, f. 35r.

Questa spada se ·usa per spada e per azza e non dè tagliare del elço in fin uno somesso apresso la punta; e de ·llì inanze vol tagliare e aver fina punta; e ·lo taglio vol esser di lungheza un somesso e ·lla rodeletta ch’·è sotto lo elzo vol posser corere in fin uno somesso apresso la punta, e non più. E ·llo elzo vol esser ben temperado e aver bona punta, e ·llo pomo vol esser grave, e quelle punte volen esser ben temperade e ben agude, e ·la spada vole esser grave di dredo e ·lizera denanzi, e vole esser di peso de V a VI libre; e segondo che l’·omo è ·grande e ·forte segondo quello vole armare.

‘Tämä miekka toimii miekkana ja kirveenä, ja sen ei tule olla terävä väistimestä vaaksan päähän kärjestä asti; ja siitä eteenpäin sen tulee leikata ja sillä tulee olla terävä kärki; ja leikkaavan terän tulee olla vaaksan mittainen ja rodelettan, joka on väistimen alla, tulee voida liikkua vaaksan päähän kärjestä eikä pidemmälle. Ja väistimen tulee olla hyvin karkaistu ja siinä on oltava hyvä kärki, ja ponnen on oltava painava, ja näiden kärkien on oltava hyvin karkaistuja ja hyvin teräviä, ja miekan on oltava painava takaa ja kevyt edestä, ja sen on painettava viidestä kuuteen naulaa; ja sen mukaan miten iso ja vahva mies on, sen mukaan hänen on varustauduttava.’

Miekassa on siis terävä kärki ja vaaksan verran terän pisto-ominaisuuksia tukevaa leikkaavaa terää, mikä näkyy kuvassa levennyksellä alkavana kolmiomaisena kärki- eli latvaosana. Levennys myös ilmeisesti estää terän tylsää osaa pitkin liikkuvan vasemman käden suojuksen lipeämistä kärkiosan yli. Kyseinen suojus on kuvassa lähellä väistintä, eli heti sen “alla”. (Miekan kärjen suunnan sanotaan olevan “alaspäin”.) Miekka siis selvästi soveltuu haarniskamiekkailun tarpeisiin: sitä voidaan käyttää keihäänä tai kirveenä tarttuen molemmilla käsillä teräosaan ja lyöden kahvalla, mistä Fioren kuvat eivät tosin anna yhtä varoasentoa (ks. alempana) lukuun ottamatta käyttöesimerkkejä, toisin kuin Jörg Wilhalmin kirja sata vuotta myöhemmin:

UB Augsburg, Oettingen-Wallersteinsche Bibliothek Cod.I.6.4.5, f. 6v.

Yllä olevassa kuvassa vasemman käden etupuolella hieman heikosti erottuva suojus erottuu paremmin f. 14v kuvassa, mutta puuttuu kirjan kopioista (vrt. UB Augsburg, Oettingen-Wallersteinsche Bibliothek Cod.I.6.2.3, f. 13v ja BSB, cgm 3711, f. 72v ym.).

Vastaava miekka näkyy Fiorella myös esipuheen koristeissa (J. Paul Getty Museum, MS Ludwig XV 13, f. 1r ja New York, Morgan Library, MS M.383 f. 1r), joissa on tämän miekan lisäksi tikari, varsikirves ja keihäs. Kaikkia neljää asetta käytetään haarniskataistelussa.

Toinen miekka on vähemmän monimutkainen (226):

J. Paul Getty Museum, MS Ludwig XV 13, f. 35r.

Questa altra spada si vole tagliar per tutto, salvo che dello elzo in fin ala punta ale doe parte in mezo la terza dela punta non dè tagliar niente a tanto spazio che una mane cum uno guanto largamente gli possa in trare e similemente vole esser fina di taglio e de punta; e ·llo elzo vol esser forte e ·aguzzo e ·ben temperado e ·llo pomo vole esser cum bona punta e vole esser grave.

‘Tämän toisen miekan on oltava terävä koko pituudelta, paitsi että väistimestä kärkeen, kahdessa osassa keskellä, kolmas kärjestä ei ole lainkaan terävä niin pitkältä matkalta, että hansikoitu käsi mahtuu siihen täysin, ja sen on samoin on oltava terävä terältä ja kärjeltä; ja väistimen on oltava vahva ja terävä ja hyvin karkaistu, ja ponnessa on oltava hyvä piikki, ja sen on oltava painava.’

Erona edelliseen leikkaava terä puuttuu ainoastaan teräosan keskellä olevasta kädensijasta. Leikkaavan terän merkitys on haarniskamiekkailussa vähäisempi, ja teräosaan tarttumisesta vasemmalla kädellä on esimerkki myös paljasmiekkailussa (f. 27v). Ponnessa oleva piikki voisi tulla käyttöön myös paljasmiekkailussa, mistä Fiorella löytyy esimerkkejäkin (f. 28r).

Wienin Hofjagd- und Rüstkammerista löytyy kaksi vastaavaa miekkaa, tosin ilman piikkiä ponnessa. Näistä yhdessä (A 168) on teräosassa paikat vasemmalle kädelle sekä heti kahvan vieressä terän tyviosassa että keskemmällä, toisessa (jonka esinenumeroa en tiedä) on kädensija vain keskellä terää, mutta tyvessä on pienimuotoinen levennys  (Parierlappen). Tähän yksilöön perustuu Regenyei Armoryn tuottama “Longsword Wien“.

A 168 on katalogissa Fechtschwert, kuvauksen mukaan ‘sportliches Fechtschwert’, jonka käyttötavan osalta viitataan Talhofferiin. Seitzin mukaan (I, 172) molemmissa on kyse miekkatyypistä nimeltä Bohrschwert ja Panzerstecher, joka on hänen mukaansa ratsumiehen apuase rengaspanssarin läpi pistämiseen.

Joachim Meyerilta (1570) löytyy esimerkkejä otteista, joita teräosan sekä tyvessä että keskellä olevat tylsät kohdat tukisivat mainiosti:

Joachim Meyer, Gründtliche Beschreibung (1570), kuva M (1.43v).

Joachim Meyer, Gründtliche Beschreibung (1570), kuva O (1.49r).

Meyerin tapauksessa kyse ei ole missään nimessä haarniskamiekkailusta. Käytetyt miekat ovat eittämättä Fechtschule-harrastukseen sopivaa turvallista tyyppiä (ks. esim. Worcester Art Museum, 2015.13.)

Molemmat Fioren kuvailemat miekat ovat haarniskamiekkailuosion lopussa, mikä tietysti viittaisi siihen, että ne liittyvät molemmat siihen, mutta toisaalta niiden voi ajatella olevan koko miekkaosion lopussa. Lisäksi niiden kuvaileminen vierekkäin korostaen niiden eroja saattaisi viitata juuri siihen, että kyseessä on kaksi eri käyttöyhteyteen soveltuvaa miekkaa: pistämiseen ja moukarointiin sopiva panssarimiekka sekä paljasmiekkailuun paremmin soveltuva kärkevä ja terävä miekka. Tällöin jälkimmäisen miekan yhteydessä mainitun hansikkaan (guanto) pitäisi olla Fioren esipuheessa mainitsema paljasmiekkailussa käytettävä guanto de camoça (ed. Malipiero s. 427, 49) eli säämiskähansikas. Olisi kuitenkin luontevampaa, että erikseen mainittuun tilatarpeeseen olisi syynä jonkinlainen guanto d’arme. Voi myös olla, että oleellinen ero miekkojen välillä on vain siinä, kuinka vahva ja iso niiden käyttäjä on.

Fioren kuvissa muuten näkyvät miekat eivät edusta kumpaakaan tyyppiä, mikä ei välttämättä tarkoita muuta kuin että hahmoille ei ole syystä tai toisesta haluttu piirtää geneeristä miekkaa kummempia aseita. Fioren hahmojen kruunut, sukkanauhat ja muut, ei-funktionaaliset yksityiskohdatkaan eivät välttämättä kuvaa kamppailijoille ajateltua varustusta. Tikariosiossa ei nähdä haarniskoja, mutta silti monien temppujen sanotaan olevan soveltuvan haarniskamiekkailuun. Vastaavasti kahden käden miekan ensimmäisessä varoasentoluettelossa nähdään nimetön asento, jonka sanotaan olevan hyvä ‘in arme e senza’; seuraavalla sivulla (f. 22v) on kaksi asentoa, joiden sanotaan olevan hyviä nimenomaan haarniskassa sekä ainoa kuva, jossa hahmolle on piirretty erikoismiekka:

Posta di donna la soprana. Los Angeles, J. Paul Getty Museum, MS Ludwig XV 13, f. 22v.

Kuten myöhemmin, myös tässä miekan sanotaan olevan ‘spada & azza’, sekä miekka että kirves. Tämäkään hahmo ei ole haarniskassa, eikä tekstissä mainita haarniskaa. On kuitenkin huomattava, että myöskään Wienin “urheilumiekan” kohdalla mainitun Talhofferin kirjoissa hahmojen asusteet eivät välttämättä vastaa tositilanteessa ajateltua varustusta. Kööpenhaminan käsikirjoituksessa (KB, Thott 290 2º) varusteet jopa vaihtuvat kesken kuvasarjan: haarniskassa käytävän kaksintaistelun alussa (f. 85r–86v) molemmat taistelijat ovat haarniskassa, mutta kun molemmat ovat heittäneet keihäänsä, päällekäynti (‘das anlouffen nach dem schuß’) murhalyönnillä (lyönti kahvalla pitäen kiinni teräosasta) suoritetaan yhtäkkiä ilman haarniskaa ja paljain käsin haarniskoitua vastustajaa vastaan (f. 87r):

Kööpenhamina, KB, Thott 290 2º, f. 87r.

Seuraavassa kuvassa tätä vastaan puolustautuva vastustajakin on ilman haarniskaa (f. 87v). On tuskin kuviteltavissa, että varustusta vähennettäisiin lyönnin ja sen torjunnan välissä. BSB:n käsikirjoituksessa (cod. icon. 393a, f. 36r38r), joka on ilmeisesti tehty Württenbergin kreiville (myöhemmin herttua) Eberhard Parrakkaalle (1459–1496), vastaava kuvasarja nähdään täydessä haarniskassa, mutta vaikka kuvat kuvaavat samoja liikkeitä (keihään heitto, murhalyönti ja sen torjunta), ne ovat selvästi eri kuvia asentojen ja liikkeiden vaiheiden perusteella. Voi siis olla, että kyse on henkilökohtaisen mallikirjan ja asiakkaalle tehdyn valmiin tuotteen erosta.

Talhofferia myöhempi mutta Fiorea kulttuurillisesti lähempi Filippo Vadi sisällyttää Fioren tapaan kirjaansa (Biblioteca Nazionale di Roma, ms. Vitt. Em. 1324, f. 26r–27v) kuvauksen haarniskamiekkailussa käytettävästä miekasta, joka vastaa Fioren raskaampaa tyyppiä ja löytyy myös haarniskassa miekkailevien hahmojen käsistä (ed. Rubboli & Cesari, s. 69):

La spada da conbatere in arme vole avere la sotoscrita forma cioè la sua longeza vole arivare el pomo sotto el bracio, tagliare quatro dita in punta, el suo manico vol esere de una spana. L’elzo vol esere longo qua(n)to è il manico de la spada: e vol esere aguzo da ogni lato, e similmente vol esere aguzo il pomo per possere ferire con ognuno de questi.

‘Haarniskataistelun miekan on oltava seuraavan muotoinen, nimittäin sen pituuden on ulotuttava ponsi kainaloon, sen on oltava terävä neljä sormenleveyttä kärjestä, sen kouraimen on oltava vaaksan mittainen. Väistimen on oltava yhtä pitkä kuin miekan kouraimen, ja sen on oltava terävä joka puolelta, ja samoin ponnen on oltava terävä, jotta kaikilla näillä voidaan lyödä.’

Merkittävin ero Fioren miekkaan on liikkuvan väistinkiekon puute, ja tietysti leikkaavan terän pituus, joka on vielä lyhyempi.

Joka tapauksessa edellä sanotun perusteella näyttäisi olevan perusteltua otaksua, että molemmat Fioren kuvailemat miekat ovat haarniskamiekkailua varten, vaikka jälkimmäinen tyyppi ominaisuuksiensa puolesta tuntuisi soveltuvan myös paljasmiekkailuun.

Keisari Maksimilianin muistiinpanoista

Itävallan kansalliskirjaston kokoelmista löytyy signumilla Cod. 2900 keisarillisen sihteerin Marx Treytzsaurweinin kirjoittama kirja otsikolla Kaisers Maximilians etc. Gedennckpüechel eli keisari Maksimilian I:n (1459–1519) muistikirja. Sisältö on julkaistu Joseph Chmelin teoksessa Die Handschriften der K. K. Hofbibliothek in Wien (2. nide, Wien 1841, s. 458–464).

Kolmannelta lehdeltä löytyy otsikko ‘Vermerckt die gefechtstuck, so die Kay. Mt. selbs angeben hat. Mit geschrifft vnd gemäl in ain puech zu bringen’. Hänen majesteettinsa itse on siis määrittänyt joukon taistelutemppuja, joista on ollut tarkoitus laatia kirja kuvin ja tekstein. Luettelo sisältää seuraavat temput:

Oberhaw Der Wexlhaw
Der Vnderhaw Der Zwirchhaw
Der Schilcher Der Duplschilher
Der Zwirchschilcher Der Durchwexlschilher
Der Wagstraich Der Wagvbersturtz
Der Knopfstoß Der Knopfstraich
Der Knopfdurchwexl Der Knopfschuß im kempfen
Der Freystich Der Zwifelstich
Der Dachhaw Der Duplhaw
Das Ortschiessen Der Vmblaufend Zwirchstraich
Der Oberslingenswanck Der swencklswanck
Der Oberstraich Der Zwirchstraich
Der Schynstraich Der Nasenstoß
Der Puckler Das vnderlaufen
Das Plenden Das abwennden
Das Tärtschl Der stoß mit dem Tärtschl auf die handt
Die abwendung des swerts Der straich auf den lyncken arm
Der stoß auf das antlitz Der straich auf den kopf
Der stoß auf das schynpain Der Orenstraich

Luettelo löytyy myös toisesta Treytzsaurweinin muistikirjasta (ÖNB, cod. 2835, f. 40rv), jossa ainoat erot ovat, että otsikosta puuttuu maininta kirjasuunnitelmasta ja että Dachhawn vieressä on Dupldachhaw eikä Duplhaw. Peter Lambeck kuvailee luetteloa sanoilla ‘Imp. Maximiliani I inventa quaedam artis gladiatoriae’ (‘keisari Maksimilian I:n keksimä eräänlainen miekkailuoppi’, ks. Commentariorum de augustissima bibliotheca Caesarea Vindobonensi liber II, Wien 1669, s. 970).

Luettelon kohdat ovat kahdessa palstassa, ja niiden välissä on vaakasuora viiva. Vaikuttaisi siltä, että viivan funktio ei ole vain täyttää tyhjää tilaa, vaan että samalla rivillä olevat asiat liittyvät toisiinsa. Mahdollisesti ne on ollut tarkoitus kuvata samassa kuvassa. Mieleen tulee esimerkiksi Talhofferin Münchenin-koodeksin ensimmäisellä sivulla nähtävät Oberhöw ja Vnderhow. Toisaalta ensimmäisen palstan loppupuolelta löytyvät Puckler ja Tärtschl ovat kilpityyppien eivätkä minkään liikkeen nimityksiä (I.33:ssa tietysti kupurakilpeä tarkoittava halbschilt esiintyy jonkinlaisen liikkeen nimenä). Otsikon gefechtstuck voi siis viitata joko näihin kahden asian yhdistelmiin, jotka voivat kuvata liikkeiden ja vastaliikkeiden yhdistelmiä, tai yksittäisiin asioihin.

Kamppailukirjaa Maksimilian ei kuitenkaan saanut näiden muistiinpanojen pohjalta tuotetuksi. Mikäli Albrecht Dürerin tai hänen työpajansa tuottama Ὁπλοδιδασκαλία sive armorum tractandorum meditatio (‘Hoplodidaskalia eli aseiden käytön harjoittelu’; Wien, Albertina, 26232) on tuotettu keisarin toimeksiannosta, sen sisältö on joka tapauksessa pitkälti kopioitu Baumannin (UB Augsburg, Oettingen-Wallersteinsche Bibliothek, Cod.I.6.4.2) ja ns. Glasgow’n-koodeksista (Glasgow Museum, E.1939.65.341). British Librarysta löytyvät Dürerin luonnokset vuodelta 1512 koskevat nekin varoasentojen ja niitä vastaan tehtävien lyöntien yhdistelmiä (versetzen), joita ei yllä olevasta listasta löydy (BL, Add 5229, f. 67v & 69r).

Freydal. Wien, KHM, KK5073.

Friedrich Dörnhöffer siteeraa Hoplodidaskaliaa käsittelevässä artikkelissaan (‘Albrecht Dürers Fechtbuch’, Jahrbuch der kunsthistorischen Sammlungen des allerhöchsten Kaiserhauses 27 [1907], 2. osa) yllä olevaa luetteloa (s. xviii, lukien tosin tärschl eikä tärtschl ja abwehren eikä abwennden). Samassa yhteydessä hän viittaa Quirin von Leitnerin Freydal-editiossaan mainitsemaan näkemykseen, että kyseessä olisi luettelo Freydalia varten suunnitelluista jalkataistelukuvista. Dörnhöffer kuitenkin arvioi tämän Josef Schmied-Kowarzikin asiantuntemukseen nojaten mahdottomaksi, sillä sanasto liittyy paljasmiekkailuun eikä haarniskamiekkailuun.

Kuten yllä olevasta kuvastakin näkyy, haarniskassa ei Maksimilianin aikaan harrastettu pelkästään varsinaista haarniskamiekkailua eli vastustajan haarniskan aukkoihin pistämistä puolimiekkaotteella. Haarniska voi myös toimia suojavarusteena itse kamppailun noudatellessa ennemmin paljasmiekkailun logiikkaa. Vaikka kamppailu jalan ja ratsain saikin turnajaisissa spektaakkelinomaisia piirteitä, harrasti Maksimilian ilmeisesti myös vakavamman kamppailutaidon ylläpitoa.

Edellä mainitusta toisesta muistikirjasta löytyy Treytzsaurweinin Maksimilianin sanelusta kirjoittama suunnitelma kuvasarjasta, jonka aiheena ovat keisarin saavutukset kuvattuna voittokulkueena. Osana kulkuetta miekkailumestari Hanns Hollywars kantaa kylttiä, jossa lukee riimitelty teksti, jonka mukaan hän on tuonut jalon miekkailutaidon keisarilliseen hoviin keisarin avauksen (?) mukaan (ÖNB, cod. 2835, f. 10v–11v). Kylttiin päätynyt teksti (jonka osalta nojaudun Franz Schestagin artikkeliin ‘Kaiser Maximilian I. Triumph’, JBkSaK 1 [1883], 154–181) kuuluu seuraavasti:

Das frölich Ritterlich gefecht
hab Ich gemehrt, wie Ir dann secht,
in aller Ritterlicher Wehr
allain nach Kaiserlichen ger
nach Zettels art wie sichs gebürt
darin den rechten grundt man spürt.

‘Iloista ritarillista taistelua / olen edistänyt, kuten näette, / kaikilla ritarillisilla aseilla / yksin keisarin tahdon mukaan / lapun tavan mukaan, niin kuin kuuluu, / sieltä löytää oikean perustan.’ Hollywarsin, joka siis on tässä kirjaimellisesti auctor artis, perässä marssisivat viiden hengen ryhmissä seppelöidyt henkilöt, jotka kantavat sotavarstoja, sauvoja, peitsiä, hilpareita, sotavasaroita, kupurakilpiä ja pistomiekkoja, tarsseja ja messereitä, pavese-kilpiä ja unkarilaisia nuijia, ja kahden käden miekkoja huotrissa olkapäillään. Lopullisessa versiossa myös viimeksi mainitut miekat ovat paljastettuina, ja sotavasaroiden sijaan nähdään villisikakeihäitä. Kokonaisuutena Maksimilianin saavutuksia esittelevän kulkuekuvaelman on tietysti tarkoitus yhdistää hänet pyhänä Rooman keisarina muinaiseen Rooman valtakuntaan triumfeineen.

Voidaan melkoisella varmuudella otaksua, että Maksimilianilla on ollut käytössään kirjallisia (Zettel!) ja kuvallisia lähteitä, joita on ollut tarkoitus hyödyntää suunnitelman tasolle jääneessä kirjaprojektissa. Samaa kuvavarantoa on hyvinkin voitu hyödyntää myös muissa hankkeissa siltä osin, kuin niissä on tarvittu kamppailullista kuvamateriaalia. On siis perusteltua kysyä, löytyykö Maksimilianin löyhästi omaelämäkerrallisista teoksista kamppailukuvia, jotka olisivat yhdistettävissä muistikirjan luettelossa tarkoitettuihin.

Weisskunigin (ÖNB, cod. 3033; myös JBkSaK 6 [1888] s. 99–105 ) kamppailukuvat ovat jokseenkin kamppailukirjamaisia, mutteivät osu yhteen listan kanssa. Theuerdankin kuvituksissa taas nähdään villisianmetsästystä, miekan vetäminen tupesta, alapisto vastustajan visiiriin, ja poseeraus voittajana jalan; ratsain nähdään vaikeasti hahmottuvaa ratsumiekkailua useampaa vastustajaa vastaan, pisto miekalla rintapanssarin läpi ja täysosuma peitsellä. Pisto visiiriin on tietysti periaatteessa stoß auf das antlitz, mutta muuta vastaavuutta ei kuvista listan kanssa löydy.

Freydal on tunnetusti täynnä kamppailua. Kuvamateriaali löytyy Kunsthistorisches Museumista (KK 5073) erillisestä turnajaiskirjasta. Siinäkään olevia kuvia ei voi helposti yhdistää listaan, mutta nostan esille yhden tapauksen, joka on omalla tavallaan kiinnostava ja toimii myös esimerkkinä listalla esiintyvien ilmaisujen tulkinnan ongelmista.

Listan loppupuolella samalta riviltä löytyvät der Puckler ja vnderlaufen. Jos kyseessä on samassa kuvassa ja tilanteessa esiintyvien hahmojen muodostama kokonaisuus, voitaneen olettaa, että vastustajalla on kupurakilpi, jota vastaan suorittaja tekee liikkeen nimeltä underlaufen. Lähin verrokki tälle on überlaufen, joka merkitsee liechtenaueriaanisissa glossissa jalkaa tavoittelevan vastustajan lyömistä päähän. Lecküchner (k. 1482) käyttää sitä sekä tässä merkityksessä että vastustajan aseen hallintaan ottamisesta menemällä kahvalla (tai aseetta: München, BSB, Cgm 582, f. 136r) vastustajan käden yli ulkokautta. Voisiko underlaufen viitata sitten vastustajan aseen hallintaan alakautta? Ainakin kilvenriisto kupurakilven yhteydessä löytyy niin I.33:sta (f. 16v), Andreas Liegnitzeriltä kuin Paulus Kaliltakin, joista kaksi jälkimmäistä tarttuvat kiinni kilven alta. Kuva riiston alkuasetelmasta löytyy Freydalista:

Freydal. Wien, KHM, KK5073, f. 198.

Voisiko tämä olla underlaufen vastustajan Puckleria vastaan? Kuten sanottu, listan rivit eivät välttämättä muodosta yhteenkuuluvia pareja. Tätä silmällä pitäen mainittakoon vielä, että Der Knopfschuß im kempfen eli taistelussa (= haarniskassa, vrt. Kampffecthen) tehtävä ponnen heittäminen tekisi mieli yhdistää ns. Gladiatoria-kuvasarjassa esiintyvään temppuun, jossa ponsi kierretään (!) irti ja kirjaimellisesti heitetään kohti vastustajaa (ks. kuva alla).

Wien, KHM, KK5013, f. 6r.

Tämän tempun on vaikea kuvitella liittyvän samalla rivillä mainittuun puolenvaihtoon ponnella (knopfdurchwexl). Wienin-koodeksin provenienssia ei tunneta ennen vuotta 1570.

Sinänsä listalta voisi nostaa esille lukuisia huomioita koskien muualta tunnettuja vastaavia nimityksiä, mutta siitä lisää jossain toisessa yhteydessä.

Luonto vastaan kasvatus

I.33 alkaa miekkailu- tai yleisemmin kamppailutaidon (ars dimicatoria) määritelmällä. (Tässä kohden voisin mainita, että haluaisin rajata sanan taito viittaamaan yksilön oppimiin taitoihin, kun taas tällaisia taitoja tuottavan tiedon kokonaisuutta kutsuisin opiksi. Taito on kuitenkin melko vakiintunut sanan ars käännösvastineeksi.) Määritelmä kuuluu seuraavasti:

Dimicatio est diuersarum plagarum ordinatio et diuiditur in septem partes.

‘Miekkailu on erilaisten lyöntien järjestelmä ja jakaantuu seitsemään osaan.’ Seitsemän osaa, joihin oppi jakaantuu, ovat seitsemän varoasentoa (custodiae). Hieman yksinkertaistan kyse on viidestä lyönnin tai vastaavan liikkeen alkuasennosta (vasemmalta tai oikealta, ylhäältä tai alhaalta, tai suoraan ylhäältä), piston alkuasennosta ja kaikkien liikkeiden loppuasennosta, jossa kärki on “pitkänä” (Langort).

Kiinnostavaa on, että kyseessä ei ole mielivaltaisten taiteen sääntöjen sanelema jako, vaan malli miekkailuliikkeiden yleiseksi kuvaamiseksi:

Generaliter omnes Dimicatores siue omnes homines habentes gladium in manibus etiam ignorantes artem dimicatoriam vtuntur hijs septem custodijs.

‘Yleisesti kaikki miekkailijat eli kaikki ihmiset, joilla on miekka käsissään, myös  miekkailuoppia tuntemattomat, käyttävät näitä seitsemää varoasentoa.’

Oppi koostuu säännöistä, mistä voi syntyä mielikuva, että oppi tietyllä tapaa rajoittaa toimintaa. Tällainen mielleyhtymä löytyy jo Isidorus Sevillalaiselta, jonka hieman kyseenalaisen etymologisen selityksen (1,1) mukaan sana ars tulee siitä, että oppi (ars, vartalo art-) koostuu tiukoista (artis) säännöistä eli opetuksista (praeceptis).

Jos ei ole taiteen sääntöjen sääntelemä, on tietysti “vapaa”. Tähän viittaavaa sanankäyttöä esiintyy saksankielisessä kamppailukirjallisuudessa. Lecküchner näyttää viittaavan oppimattomaan miekkailijaan sanalla Freifechter eli ‘vapaamiekkailija’. Messer-miekkailun yhdeksättä pääkappaletta eli seuraamista (nach raysen) käytetään hänen mukaansa…

…gegen den freyfechteren dy ausß langen freyen hewen fechten vnd sunst von rechter kunst des messers nicht halten vnd zw den dy nicht vill kunnen in rechter kunst vnd si doch maynen si wyssen vill wye wol si nichtz wyssen

‘…vapaamiekkailijoita vastaan, jotka miekkailevat pitkillä, vapailla lyönneillä eivätkä muuten noudata messerin oikeaa oppia ja jotka lisäksi eivät osaa paljoa oikeasta opista ja kuitenkin luulevat, että tietävät paljon, vaikka eivät tiedä mitään.’ (Cpg 430, fol. 26v–27r.) Sittemmin vapaamiekkailijalla viitataan miekkailijaan, joka ei kuulu vuonna 1478 keisarillisen privilegion saaneeseen Marxbrüderkiltaan.

On sinänsä totta, että kuka tahansa voi ottaa miekan käteensä ja lyödä tai pistää sillä ilman  sen kummempaa koulutusta. Vastakkainasettelu siinä, että miekkailla (tai ylipäänsä taistella kylmin asein) voi joko voimalla ja rohkeudella tai taidolla ja tekniikalla, löytyy eri yhteyksistä läpi historian. Tällä kertaa keskityn kuitenkin muutamiin antiikin kirjallisuudesta löytyviin viittauksiin.

Johann Jacob Wallhausenin näkemys roomalaisesta miekkailuharjoittelusta (1616).

Valerius Maximus kirjoittaa Tiberiuksen aikaan teoksessaan Facta et dicta memorabilia, että aseiden käytön harjoittelemisen (armorum tractandorum meditatio) legioonalaisille esitteli konsuli Publius Rutilius (105 eaa.). Rutilius palkkasi gladiaattorikouluttajia Gaius Aurelius Scauruksen gladiaattorikoulusta, jotka opettivat sotilaita lyömään ja välttämään lyöntejä (2,3,2). Näin hän siis ‘yhdisti urheuden oppiin ja opin urheuteen, jotta oppi tulisi urheuden vaikutuksesta vahvemmaksi, urheus opin vaikutuksesta varovaisemmaksi’ (‘uirtutemque arti et rursus artem uirtuti miscuit, ut illa impetu huius fortior, haec illius scientia cautior fieret’).

On vaikea tehdä käännösvastineilla oikeutta sanoille virtus ja fortis, mutta ilmeisesti sotilaallinen miekan käyttö perustui aiemmin ennen kaikkea fyysiseen ja henkiseen kyvykkyyteen.

Nelisensataa vuotta aiemmin elänyt kreikkalainen Ksenofon antaa Kyyroksen kasvatuksessa ymmärtää, että juuri miekan käyttö onnistuu ilman erillistä oppia. Ksenofonin kertomuksessa Kyyros varustaa persialaiset sotilaansa lukumäärältään ylivoimaista heittokeihäin (ἀκόντιον) ja jousin (τόξον) varustettua vihollista vastaan rintapanssarein (θώραξ), rottinkikilvin (γέρρον) ja jonkinlaisin yksiteräisin yhden käden teräasein (κοπίς, σάγαρις, μάχαιρα).

Ksenofonin Kyyroksen kautta esittämä ajatus on, että tällöin persialaiset joutuvat pyrkimään lähietäisyydelle, jolloin vihollinen perääntyy, ja niitä vastaan, jotka pysyvät paikoillaan, persialaiset ovat paremmin varustettuja käsikähmää silmällä pitäen (2,1,9). Johtajien tehtäväksi annetaan nostattaa miehissä urheutta (2,1,11). Aikaisemmin yläluokkaan kuuluvien johtajien on voinut katsoa olevan rivimiehiä taitavampia aseiden käytössä, koska heillä on ollut vapaa-aikaa keihäänheiton ja jousiammunnan harjoitteluun, mutta uudessa varustuksessa taitoeroa ei ole, koska käsikähmässä ei ole vaaraa, ettei osu (2,1,16).

Edellistä voisi pitää pelkkänä motivaatiopuheena, mutta miekan käytön luonnollisuuden puolesta ääneen pääsee myös rivimiesten edustaja Feraulas (2,3,7–11). Hän kiittelee sitä, että kaikilla on sama varustus, kaikki osallistuvat samaan liikuntakoulutukseen ja saavat samaa muonaa; uudistetusta taistelutavasta hän toteaa, että se on miehille yhtä luonnollista kuin villikarjuille taistella hampain ja härille sarvin; kaikki osaavat myös välttää osumia ilman, että sitä on heille opetettu. Vaikka Feraulas sanoo, että nämä taidot esiintyvät ihmisillä ja eläimillä luonnostaan (φύσει), hän kuitenkin viittaa omalta kohdaltaan lapsuudessa oppimiinsa taitoihin.

Ksenofonin aikalainen ja samoin Sokrateen oppilas Platon korostaa harjoittelun merkitystä myös aseenkäsittelyn osalta. Valtiossa hän sanoo Sokrateen hahmon kautta seuraavaa (374d):

καὶ ἀσπίδα μὲν λαβὼν ἤ τι ἄλλο τῶν πολεμικῶν ὅπλων τε καὶ ὀργάνων αὐθημερὸν ὁπλιτικῆς ἤ τινος ἄλλης μάχης τῶν κατὰ πόλεμον ἱκανὸς ἔσται ἀγωνιστής, τῶν δὲ ἄλλων ὀργάνων οὐδὲν οὐδένα δημιουργὸν οὐδὲ ἀθλητὴν ληφθὲν ποιήσει, οὐδ᾽ ἔσται χρήσιμον τῷ μήτε τὴν ἐπιστήμην ἑκάστου λαβόντι μήτε τὴν μελέτην ἱκανὴν παρασχομένῳ;

‘Ja tuleeko miehestä etevä taistelija, raskasaseinen tai muu soturi, sinä hetkenä kun hän tarttuu kilpeen tai mihin tahansa aseeseen tai taisteluvälineeseen, vaikkei kukaan tule ammattimieheksi tai urheilijaksi vain tarttumalla johonkin työkaluun tai urheiluvälineeseen – eihän pelkästä esineestä ole mitään hyötyä sille jolla ei ole tietoa itse alasta eikä tarpeellista harjaannusta?’ (Suom. Marja Itkonen-Kaila.)

Platonin oppilas Aristoteles on samaa mieltä opettajansa kanssa. Nikomakhoksen etiikassa hän kirjoittaa seuraavasti (1116b):

εἶτα ποιῆσαι καὶ μὴ παθεῖν μάλιστα δύνανται ἐκ τῆς ἐμπειρίας, δυνάμενοι χρῆσθαι τοῖς ὅπλοις καὶ τοιαῦτα ἔχοντες ὁποῖα ἂν εἴη καὶ πρὸς τὸ ποιῆσαι καὶ πρὸς τὸ μὴ παθεῖν κράτιστα: ὥσπερ οὖν ἀνόπλοις ὡπλισμένοι μάχονται καὶ ἀθληταὶ ἰδιώταις

‘Kokemus tekee heistä [palkkasotureista] myös kyvykkäämpiä toimimaan ja välttämään iskuja, sillä he osaavat käyttää aseita ja heidän aseensa sopivat parhaiten hyökkäykseen ja puolustukseen. Siksi he taistelevat kuten aseistautuneet aseettomia vastaan tai harjoitelleet voimamiehet amatöörejä vastaan.’ (Suom. Simo Knuuttila.)

Heidelberg, Universitätsbibliothek, cpg 430, fol. 116r.

Kiinnostavaa on, että Aristoteles mainitsee tässä erikseen hyökkäyksen (ποιῆσαι) ja puolustuksen (μὴ παθεῖν), aivan kuten Ksenofon (παίειν, φυλάττεσθαι) ja Valerius Maximus (vitare, inferre ictus). Aristoteles käyttää tietysti omaan kategoriaoppiinsa kuuluvaa sanastoa (ποιεῖν/πάσχειν, 1b). Tästä pääsisi luontevasti keskusteluun hyökkäyksestä ja puolustuksesta, jolla on oma erityinen paikkansa miekkailuhistoriassa, mutta siitä lisää joskus toiste.

Aristoteleesta päästään myös takaisin Hans Lecküchneriin. Edellä siteeratun Heidelbergin-käsikirjoituksen lopussa on latinankielinen omistuskirjoitus pfalzkreivi Filipille, joka päättyy Aristoteles-sitaattiin (ks. kuva yllä):

Aristoteles in sua methaphysica
Omnis homo naturaliter scire desiderat

‘Aristoteles Metafysiikassaan: Kaikki ihmiset tavoittelevat luonnostaan tietämistä.’ (980a) Kreikankielisessä alkutekstissä ‘Πάντες ἄνθρωποι τοῦ εἰδέναι ὀρέγονται φύσει’. Aristoteleen mukaan aistihavaintojen (αἴσθησις) kautta muistin (μνήμη) avulla saadaan jotain asiaa koskevaa kokemusta (ἐμπειρία), josta vuorostaan yleistämällä syntyy taito eli oppi (τέχνη eli ars).

Voi olla, että Lecküchner yrittää myydä oppiaan, johon hän nöyrästi viittaa diminutiivilla articula, hyökkäämisestä ja puolustamisesta (dimicandi, tuendi) sitäkin kautta, että aseella harjoitteleminen ei suinkaan tarkoita, että ruhtinas ei olisi luonnostaan (naturaliter, φύσει) urhea, sillä harjoittelun kautta saavutettu taitokin on eräänlaista “luonnostaan tietämistä”.

Vasemmalta alhaalta

Varoasento vasemmalla alhaalla on I.33:ssa prima custodia eli ensimmäinen varoasento. Tekstissä käytetään myös runosäkeistä poimittua sitaattia sub brach, joka viittaa siihen, että miekka on tässä asennossa vasemman käsivarren alla. Variaatio tästä asennosta on papin ensimmäinen erikoisvaroasento (custodia specificata sacerdotis).

Ensimmäinen varoasento ja sen erikoisversio. (Leeds, RA, MS I.33, fol. 6v ja 24v.)

Kirjan mukaan muuten tuntematon De Alkersleiben on todennut, että alavaroasennosta ei tule yrittää lyödä, sillä sieltä ei ylety ylös (mikä lienee ymmärrettävä niin, että ylös on alhaalta pitkä matka), ja jos lyö alas, on itse ylhäällä suojaton. Kyseisestä asennosta kuitenkin näytetään kaksi liikettä, joita voisi liikkeen muodon puolesta kutsua lyönneiksi: yksi suoritetaan “suorana” eli peukalo ylöspäin (sama liike näytetään myös vasemmalta olalta eli ylhäältä), toinen “käyränä” eli peukalo alaspäin. Tekstissä ensimmäiseen viitataan runositaatilla cade sub gladium quoque scutum (tai vaihtoehtoisesti pelkkänä sidontana), jälkimmäiseen nimellä krucke. Pään suojaamisen tärkeyttä korostetaan useita kertoja.

Pappi (oik.) suojaa päätään alhaalta vasemmalta käsi peukalo alaspäin alkaneen liikkeen loppuvaiheessa (Leeds, RA, MS I.33, fol. 6v).

Liechtenauerin oppi ei erityisen paljon käsittele miekkailua alavaroasennoista, minkä erikseen mainitsee aihettä käsittelevä anonyymi teksti (ed. Wierschin 885–975). Kyseinen teksti myös toteaa, että alhaalta tehtävät liikkeet, die streychen, tulee tehdä vasemmalta, sillä ne eivät ole niin varmoja oikealta. Tämäkin ajatus löytää jonkinlaista vastakaikua I.33:sta, sillä viidennestä eli oikean puolen alavaroasennosta (custodia quinta) ei tekstin mukaan tehdä mitään ensimmäisesta eli vasemmalta tehtävien liikkeiden kaltaista, vaan ainoastaan pisto.

Ajallisesti ja paikallisesti suhteellisen lähellä I.33:a on Fiore dei Liberi, jonka tuotanto tarjoaa tärkeän vertailukohdan kamppailuoppia tarkasteltaessa. Fiorelta löytyy useampi alavaroasento. Näistä kolme, porta di ferro mezana ja dente di cenghiaro, sekä mezano että tutto, ovat kärki (ja takaterä) eteenpäin, ja kunkin kuvauksessa mainitaankin ensimmäisenä pisto. Varoasentoja, joissa kärki ei ole eteenpäin, ja jotka siis vastaavat oleellisilta osin I.33:n ensimmäistä ja viidettä varoasentoa, ovat nimeämätön yhden käden varoasento (Getty 20r-3, 22r-4), tutta porta di ferro (23v-1) ja choda longa (24v-1).

Yhden käden varoasento. (Los Angeles, J. Paul Getty Museum, Ms. Ludwig XV 13, fol. 20v.)

Tutta porta di ferro ja choda longa ovat molemmat oikealla puolella: ensiksi mainitussa kärki osoittaa sivulle, jälkimmäisessä taaksepäin. Molemmista todetaan, että ne ovat hyviä vastustajan tarkkailuun (aspettare). Molemmista voidaan myös pistää (!) ja väistää. Tässä yhteydessä kiinnostavia verrokkeja I.33:n ensimmäiselle varoasennolle ovat vasemmalla puolella oleva yhden käden varoasento (ks. kuva yllä) ja sitä ratsumiekkailussa vastaava asento vasemmalla, jonka nimeksi mainitaan tuttu coda longa (43v, ks. kuva alla).

Coda lunga ratsain. (Los Angeles, J. Paul Getty Museum, Ms. Ludwig XV 13, fol. 43v.)

Näistä vasemman puolen alavaroasennoista tehtävät liikkeet näyttäisivät karkeasti vastaavan I.33:n kahta tyyppiä, “käyrää” eli etuterällä peukalo alaspäin tehtävää liikettä sekä “suoraa” eli etuterällä peukalo ylöspäin tehtävää liikettä.

Jalan suoritettavissa yhden käden tempuissa nähdään lähinnä “käyrää” lyöntiä, joka kohtaa  vastustajan ylälyönnin sen ulkopuolelta. Jos linja on auki, tämän lyönnin loppuasennosta voidaan pistää lähes suoraan (20v-1), tai miekka voidaan kääntää ylälyöntiin (20v-2, ks. kuva alla). Linjan avautumista voidaan tehostaa työntämällä vasemmalla kädellä vastustajan oikeaa kyynärpäätä, minkä jälkeen oma miekka voidaan asettaa vastustajan kaulan eteen (21r-2,3). Vasenta kättä voidaan käyttää myös vastustajan käden hallintaan sen sisäpuolelta (20v-1,2,3), mikä tavataan vastaavassa tilanteessa myös I.33:ssa.

Yhden käden varoasennosta peukalo alaspäin suoritetun liikkeen loppuasento, jossa vasen käsi lisäksi hamuaa vastustajan asekättä (vas.); asemasta voidaan piston sijaan myös lyödä (oik.). (Los Angeles, J. Paul Getty Museum, Ms. Ludwig XV 13, fol. 20v.)

Yhden käden varoasennosta tehtävä “suora” lyönti näyttäisi esiintyvän ainoastaan pistoa vastaan, mihin edellä kuvattu “käyrä” lyönti ei oikein sovikaan (21r-4). (Tätä vaikuttaisi vastaavan I.33:n ensimmäisestä varoasennosta tehtävä sidonta langortia vastaan.)

Ratsumiekkailuosiossa vastaavasta asennosta todetaan, että vastustajan lyönnit ja pistot on lyötävä ulospäin (in fora) eli sivulle (a la traversa) eikä ylöspäin (in erto). Tulkitsen “poikkeus vahvistaa säännön” -periaatteella tämän tarkoittavan sitä, että ratsain on toimittava eri tavalla kuin vastaavasta varoasennosta aiemmin: yhden käden varoasennosta jalan tehtävän “käyrän” lyönnin voisi ajatella olevan tässä tarkoitettu lyönti ylöspäin, kun taas ulos eli (oikealle) sivulle kohdistuvan lyönnin olisi luontevinta olla “suora”.

Vasemmanpuoleinen hahmo on lyönyt coda lungasta “ulospäin”, mihin kruunupäinen mestari vastaa kääntämällä miekkansa. (Los Angeles, J. Paul Getty Museum, Ms. Ludwig XV 13, fol. 44v.)

Tätä tulkintaa tukee se, että seuraavissa kuvissa (44r) suorittavan oppilaan (merkitty kultaisella sukkanauhalla, kaikissa paitsi neljännessa kuvassa vasemmalla) miekka on suorassa asennossa etuterä eteenpäin eli liikkeen suuntaan. Nämä ovat toki kaikki torjuntaa seuraavia jatkotekniikoita, mutta varsinainen torjuntaliike näkyy kyseistä sivullelyöntiä vastaan tehtävää vastaliikettä esittävässä kuvassa (44v-4, ks. kuva yllä), jossa kyseisen liikkeen suorittaneen vastustajan miekka on aivan selvästi “suorassa”. Ainoa poikkeus on aseenriisto, jossa suorittajan asekäsi on peukalo alaspäin (44v-2).

Tempuista ja kappaleista

Tämä liittyy kirjoitukseen “vastatempuista“. Kamppailukirjat kuvaavat ja välittävät kamppailuoppia (eksplisiittistä kamppailutietoa), joka jakautuu sisällöllisesti pienempiin osiin. Nämä osat voivat olla “opinkappaleita”, konkreettisia esimerkkejä liikkeistä ja niiden yhdistelmistä, tai jotain siltä väliltä. Liechtenauerin pitkän miekan oppi jakaantuu seitsemääntoista pääkappaleeseen, Andre Lignitzerin miekka ja kupurakilpi -oppi jakaantuu kuuteen kappaleeseen tai yksittäiseen temppuun, I.33:n oppi jakaantuu seitsemään osaan (partes) ja (säilyneessä muodossaan) 41 konkreettiseen esimerkkiin (frusta).

Olen toisaalla maininnut yhteyden Lignitzerin kuuden ja I.33 seitsemän osan välillä, mutta tässä kirjoituksessa käsittelen lähinnä terminologiaa eli käsitteitä ja niiden nimityksiä.

I.33:n septem partes esitetään universaalina jakona, sillä mikä tahansa miekan asema tai siitä alkava liike voidaan ilmaista jonakin näistä seitsemästä osasta: liike voi alkaa vasemmalta tai oikealta, ylhäältä tai alhaalta, suoraan ylhäältä tai pistona; viimeisenä on kaikkien liikkeiden loppuasento, jossa kärki on “pitkänä”. Tämä ei ole ainoa eikä varmasti paras tapa käsitellä miekkailun tekniikkaa, mutta se tuo kieltämättä mieleen latinan kieliopin ensimmäisen asian eli sanaluokat, partes orationis. Ajatusleikkinä tämän mallin mukainen teos voisi alkaa seuraavasti:

– Partes dimicationis quot sunt?
– Septem.
– Quae?
– Prima, secunda, tertia, quarta, quinta, sexta, Langort.
– Quot primae contraria?
– Duo.
– Quae?
– Halbschilt et Langort.

…ja niin edelleen. Varsinaisista esimerkeistä I.33 käyttää sanaa frustum, jonka merkitys on ‘pala’. I.33:n frustumit eli kuvasarjat eivät vaikuta opin esittämisessä mielekkäiltä ideaalisuoritteilta, vaan ne näyttävät konkreettisilta esimerkeiltä turhine toistoineen, aiheisiin palaamisineen ja järjestyksen puutteineen. Toinen käytettävä sana on ludus, joka merkitsee ‘leikkiä’. Sanat voivat olla synonyymisiä tai niillä voi olla sellainen merkitysero, että frustum viittaa konkreettisiin kappaleisiin eli kuvasarjoihin, kun taas ludus viittaa niissä nähtävään toimintaan: frustum olisi siis jaoton eli laskettava substantiivi, ludus jaollinen eli ei-laskettava.

Kiinnostavaa on, että I.33:n frustum ja ludus vastaavat vernakulaarisissa lähteissä tavattavia nimityksiä. Koska kyseessä on monimutkainen, sekä semanttiseen että muodolliseen puoleen liittyvä sekamelska, puhun etymologisin perustein partitiivisista ja luudisista nimityksistä. Partitiivisia ovat saksan saksan Stück ja italian partito, luudisia italian gioco (zogho) ja englannin play.

(Näiden lisäksi on toki muitakin sanoja, esim. Paulus Hector Mairin parateksteissä esiintyvä Stand ja Marin Siberin Gang.)

Joachim Meyer -käännöksensä sanastossa Jeffrey Frogeng selittää sanan Stück, jonka hän kääntää sanalla device, merkitsevän joko useamman liikkeen sarjaa tai yksittäistä “tekniikkaa” tai “elementtiä”. Lecküchner-käännöksessä hän käyttää käännösvastinetta technique. Meyerin Fechtstück on kokonainen fraasi, jossa on alku, keskikohta ja loppu. Muuten yksittäisiä Stückejä voidaan tarkentaa esimerkiksi sen mukaan, liittyvätkö ne haarniskataisteluun (Kampfstück) tai onko niiden tarkoitus tappaa vastustaja (Mordstück).

Vadin tikaritekniikkaa. (Rooma, Biblioteca Nazionale, Fondo Vittorio Emanuele 1342, fol. 39r.)

Kuten mainitsin aiemmin, Fiorella esiintyy muutaman kerran ilmeisen partitiivinen partido, jonka Malipiero tulkitsee ‘soluzione, tecnica’. Vastaava ilmaisu löytyy Filippo Vadin kirjan kuvitetusta tikariosuudesta. Vadilla kukin yksittäisen teknisen kokonaisuuden muodostava sivu koostuu kahdesta vaiheesta, hyökkäyksestä (tai alkutilanteesta) ja sen vastaliikkeestä (tilanteen selvittämisestä), joista ensimmäinen on otsikoitu partito di daga, jälkimmäinen finire di partito. Tiukasti nämä ovat eri tason otsikoita, sillä partito on selvästi kahden kuvan muodostama kokonaisuus.

“Osan” käsite on toki sen verran geneerinen, että voi olla vaarallista nähdä kaikki siihen liittyvät nimitykset osana yhtenäistä kamppailuopillista sanastoa. En kuitenkaan malta olla mainitsematta, että myös Marozzo otsikoi lukujensa (capitolo) alla olevat tekniset kokonaisuudet prima parte, seconda parte, tertia parte jne., ja vastaliikkeet mallilla del contrario della seconda parte.

Kuten jo aiemmin totesin, luudinen gioco (zogho) esiintyy sekä Fiorella että Vadilla sekä laskettavana että ei-laskettavana, Fiorella tosin järjestelmällisemmin. Fioren latinankielisessä esipuheessa esiintyy myös ei-laskettava, oppiin (tai oppia välittävään toimintaan) viittaava ilmaisu milicie iochalle (eli militiae iocale), ‘quod equidem in gueris uel alio quolibet tumultu peritis uiris prestantissimum subsidium elargitur’ (‘joka kyllä sodissa tai missä tahansa kamppailussa siihen perehtyneille miehille tarjoaa mitä erinomaisimman avun’). Kiinnostava on myös sodan ja “muun” kontekstin eron mainitseminen, mutta siitä lisää toisella kertaa.

Englanninkielisessä käännöskirjallisuudessa käytettävä sana play tuo mieleen sanan merkityksen ‘siirto’ (esim. šakissa) tai ‘kuvio’ (esim. amerikkalaisessa jalkapallossa), siis tietyssä tilanteessa valittu tavoitteellinen toimintatapa. Kamppailukirjallisesti sanalla on myös historiallinen tausta. Kahdessa vanhimmista käsikirjoituslähteistä (Harley 3542 ja Add. 39564) sana esiintyy sekä substantiivina että verbinä, ja myös George Silver käyttää sekä substantiivia että verbiä. Silver myös erottaa toisistaan käsitteet gentle play ja rough play or fight. Substantiivina sana on kuitenkin näissä ei-laskettava.

Mitä tulee näistä asioista puhumiseen suomeksi, sanat leikki ja peli laskettavina substantiiveina viittaavat liian konkreettisesti konstituenttien sääntöjen määrittämään (luudiseen) toimintaan, mistä ei tietenkään ole kyse. Temppu kuvaa paremmin yksittäistä teknistä valmiutta, vaikka se ehkä omalta osaltaan rakentaa mielikuvaa historiallisista kamppailuopeista “epätieteellisinä temppukokoelmina”. (1800-luvun sotilaskirjallisuudessa sanaa temppu käytetään merkityksessä ‘liike’.)

Tilanteesta riippuen on luontevaa operoida joko sisäisillä tai ulkoisilla käsitteillä ja nimityksillä. Viitattaessa kamppailuopin sisällölliseen yksikköön tutkimuksellisena käsitteenä käyttäisin mieluiten nimitystä kappale. Tämä tuo sopivasti mieleen “opinkappaleen” sekä niiden tyypillisen tekstuaalisen ilmenemismuodon eli “(teksti)kappaleen”, eikä ota kantaa siihen, onko kyse tempusta, vastatempusta vai vastavastatempusta.

Vastatempuista

Otsikossa oleva sana “temppu” viittaa liikkeeseen tai liikkeiden yhdistelmään ekplisiittisen kamppailutiedon kohteena, jollaisena se voidaan saattaa kielellis-kuvalliseen muotoon kamppailukirjassa. Historiallisessa kamppailukirjallisuudessa temput eli kappaleet tyypillisesti erotetaan niitä vastaan tehtävistä asioista. Saksankielisissä lähteissä temppu tai kappale on Stück, ja sen vastatemppu eli “murto” on Bruch, jota vastaava verbi on brechen. Vastustajan suorittamaa murtoa voi seurata vastamurto, ja tällaisia pitempiä polymorfisia liikesarjoja (jopa neljänteen vastamurtoon asti) löytyy erityisesti Baumannin painikirjasta (KdiH 38.9.1).

“Murtaminen” viittaa myös vastustajan varoasennon murtamiseen tähän tarkoitukseen sopivalla mestarilyönnillä. Liechtenauerin miekkailussa varoasentojen murtamista käsittelevän pääkappaleen nimi on Versetzen. Verbiä versetzen ja substantiivia Versatzung käytetään tämän lisäksi myös suunnilleen väistön merkityksessä, ja esimerkiksi Ringeckin kommentaarissa Versetzen-kappaleessa käsitellään niin varoasentojen murtaminen kuin toiminta vastustajan saatua työnnettyä ase sivuun. Lisäksi sanoilla viitataan myös aivan konkreettisesti painiotteella tapahtuvaan käden rikkomiseen (Armbruch).

‘anchora è meglor da disferar una lanza.’ Los Angeles, J. Paul Getty Museum, Ms. Ludwig XV 13, fol. 38v.

Fiore dei Liberin voidaan katsoa käyttävän saksan sanojen brechen ja Bruch vastineina verbiä rompere ja siitä johdettua substantiivia rotura. Murtaa voidaan ainakin pisto tai painiote (‘romper di punta’, Getty 26v-c–27r-a; ‘romper la tua presa’, Getty 6r-b), ja varoasentoja murtavat muun muassa ylälyönnit (‘rompemo le guardie’, Getty 23r-a) ja posta de donna destreza (‘rompe le altre guardie per grandi colpi’, Getty 23v-b). Lisäksi painissa on osattava “tehdä murrot eli murtaa (vääntää sijoiltaan) kädet ja jalat” (‘savere far roture çoè romper braçi e gambe’, Getty 2r).

Saksan brechen ja Bruch eivät viittaa mihinkään tiettyyn tapaan torjua vastustajan aikeita, vaan torjumiseen ylipäänsä; yllä mainittu romper de punta ‘piston murtaminen’ voidaan kuitenkin hyvällä syyllä tulkita niin, että se viittaa tapaan torjua pisto lyömällä (rebater) se maahan erotuksena tempusta nimeltä scambiar de punta ‘piston vaihto’, jossa vastustajan pisto torjutaan omalla pistolla.

Edellä mainittujen murtamisten lisäksi Fioren runollisemmassa Pisani-Dossi-versiossa murretaan eli rikotaan (tai ainakin taivutetaan) vastustajan miekka astumalla sen päälle, mutta tämä vaikuttaa olevan oleellisempaa runokielen kuin tekniikan kannalta, sillä asiaan ei viitata vastaavien kohtien proosamuotoisissa selityksissä, ja muotoilu on molemmissa tapauksissa kaavamainen (Pisani-Dossi 14b-d ja 21a-c vrt. Getty 21v-b ja 27r-a). (Lennokkaalla ilmaisulla selittynee myös Pisani-Dossissa esiintyvä vastustajan pään murtaminen maata vasten, ‘farò che la testa in terra te serà rota’, Pisani-Dossi 4b-e, vrt. Getty 7r-a.) Puolustauduttaessa kauluksesta tarttunutta tikarimiestä vastaan mainitaan kuitenkin Getty-versiossakin, että sama liike toimii myös keihään terän irrottamiseen (ks. kuva ylempänä, Getty 38v-b, vrt. Pisani-Dossi 16b-c).

Fiore ei kuitenkaan käytä näitä sanoja samalla tavalla tekstin jakamisen välineinä kuten vaikkapa Juutalais-Ott, sillä hän järjestelee temppunsa ja niiden vastatemput visuaalisen mallin mukaan käyttäen funktionaalisia hahmoja. Näitä ovat varoasentoja esittävät ensimmäiset mestarit (magistri), tilanteiden lähtökohtia markeeraavat toiset mestarit (rimedi), varsinaiset liikkeet suorittavat oppilaat (scolari) ja näiden vastatemput suorittavat kolmannet mestarit (contrari).  (Viimeksi mainitun saattaa vielä päihittää neljäs mestari, contra contrario.) Hahmot erottuvat toisistaan kruunuilla ja sukkanauhoilla. Yksittäisistä liikkeistä (käytännössä kuvasta teksteineen) käytetään nimitystä zogho, joka tosin jaollisessa tai ei-laskettavassa mielessä viittaa myös miekkailutoimintaan sinänsä (zogho largo ja stretto). Muutaman kerran esiintyy myös partido (Malipieron sanastossa ‘soluzione, tecnica’), joka on tietyllä tapaa lähellä saksan sanaa Stück, vaikka sen voi tulkita ainakin joissain tapauksissa toisinkin.

Kahden käden miekan zogho largo -osion explicitissä Fiore käyttää sekaisin sekä kirjan jakoon että varsinaiseen tekniseen sisältöön viittaavaa kieltä (Getty 27v):

Qui finisse zogho largo de la spada a ·doy mani che sono zoghi vinti, gli quali ano zoghi zoè rimedi e ·contrari da parte dritta e de parte riversa e contra ·punte e contra ·tagli de zaschuna rasone, cum roture, coverte, ferite e ligature chè tutte queste chose liçerissimamente se pono intendere.

‘Tässä päättyi kahden käden miekan zogho largo, jossa on kaksikymmentä temppua, joissa on sellaisia temppuja kuin ratkaisuja (rimedi) ja vastaliikkeitä (contrari) oikealta ja vasemmalta puolelta kaikenlaisia pistoja ja lyöntejä vastaan, murtojen, suojausten, iskujen ja sidontojen kanssa, jotka kaikki ovat tässä mitä helpoimmiten ymmärrettävissä.’ (Fioren sidonta eli ligadura viittaa painiotteeseen.)

I.33 ei asetu selvästi myöhempiin muotteihin. Sisältö jakaantuu seitsemään osaan varoasentojen kautta, jotka esitellään ensimmäisellä lehdellä. Nämä seitsemän osaa ovat partes, ja ne käsitellään suunnilleen järjestyksessä. Suhteellisen selkeä vastakkainasettelu on käsitteillä custodia eli varoasento ja obsessio eli piiritys, joka viittaa varoasentoa vastaan tehtävään hyökkäykseen: varoasentoa ei siis “murreta”, vaan se “piiritetään”. Latinan verbin obsidere voisi nähdä liittyvän funktion kannalta sopivaan saksan verbiin versetzen ainakin siltä osin, että latinan johdoksen pohjalla on verbi sedere ‘istua’, ja saksan johdoksen pohjalla on saksan vastaavan verbin sitzen kausatiivijohdos setzen. Preverbien ob- ja ver- yhteys ei ole niin ilmeinen.

‘sacerdos hic defendit quia ducit contrarium’. Leeds, RA I.33 fol. 19v.

Obsession tilalla käytetään myös substantiivia contrarium (28r), mutta tätä ei pidä mieltää välttämättä sen synonyymiksi. Contrarium esiintyy myös yleisemmässä merkityksessä alaviillosta ylälyöntiä vastaan (9v), vastustajan terän sidonnasta (12r, 14r, 19r) ja vastustajan lyönnin terällä torjumisesta (19v). Viimeksi mainitussa tapauksessa käytetään myös verbiä defendere. Kyseistä verbiä käytetään myös mitä teknisesti mitä erilaisimmista suorituksista: sidonnan kiertämistä seuraavasta pistosta (20r), lyönnin terällä torjumisesta (9v, 17v, 21r, 25v, 28v), kilpilyönnistä (5r, 29r), vastalyönnistä (31r) ja jonkinlaisesta puolustuksesta kaatoa vastaan (19r). Verbin lisäksi esiintyy pari kertaa vastaava substantiivi defensio (11v, 28v). Tarkemmin määrittelemättömään tekniikkaan viittaa sanapari ‘defendendo schutzet’ (28r).

Edellisestä päästäänkin kiinnostavampaan tapaukseen, joka on saksankielinen termi schutzen (schützen), jonka esiintyy ensimmäistä kertaa alla olevassa kohdassa, jossa piiritetään toista varoasento (oikealla olkapäällä, 9r):

obsessessor ducit obsessionem que uocatur schutzen quia quelibet custodia tenet unam proteccionem id est schutzen

‘Piirittäjä suorittaa piirityksen, jota kutsutaan schutzeniksi, koska jokaisella varoasennolla on suojaus eli schutzen.’

Alkuosa näyttää tarkoittavan, että kyseessä on eräs piiritys, jonka nimitys on schutzen (erotuksena piirityksestä, jolla on kummallinen nimi halbschilt). Toisaalla samanlainen muotoilu viittaa tietyn liikkeen tai ehkä liiketyypin eli piston nimitykseen (‘per illum actum qui vocatur sthich’, 20r), toisaalla selvästi yleisemmällä tasolla painiin tarkoittamatta erityisesti kuvassa näkyvää otetta (‘actus quidam qui vocatur luctatio’, 4r).

Loppuosa kuitenkin selvästi viestii, että protectio merkitsee samaa kuin schutzen, ja että kyseessä on yleinen asia: varoasentoa vastaan hyökätessä on samalla suojattava itseään kyseisen varoasennon edellyttämällä tavalla, joka on jokin tietty protectio. Tätä tukisi sekin, että kirjasta löytyy esimerkkejä väärästä suojauksesta (eli piirityksestä) ratkaisuehdotuksineen (11r ja 28r).

Protectio voidaan suorittaa myös vasemmassa kädessä olevalla miekalla ja kilvellä lyöntiä vastaan (16v) tai nostamalla kahvaa ja kilpeä vastustajan yläsidontaa vastaan (18r), missä merkityksessä esiintyy myös schutzen (26v, ilmeisesti myös 3v).

Yleisinä sääntöinä todetaan, että varoasentoa vastaan hyökkäävän piirittäjän on suojattava (schutzen) ennen omaa hyökkäystään (‘sacerdos defendendo schutzet et recipit plagam, hec est generalis regula in arte sacerdotis’ 28r, ‘unde [obsessor] ducat primo schuzin demum fixuram non obmittat’ 30r; ‘obsessessor ducit quod suum est, videlicet primo schuzin, ut hic, et infra exemplo fixuram’ 31v). Viimeisellä lehdellä viimeisessä kuvasarjassa molemmat osapuolet aloittavat varoasennosta, Walpurgis toisesta, pappi ensimmäisestä; papin tulee nulla mora interposita suorittaa schuzin ennen kuin Walpurgis ehtii aloittaa oman liikkeensä (ks. kuva alla).

Vasemmalla alkuasetelma, jossa molemmat ovat varoasennossa; oikealla ylhäällä pappi aloittaa liikkeen, alhaalla hänen vastustajansa. RA I.33, fol. 32r & 8v.

Edellä sanotun perusteella protectio eli schutzen eli suojaus näyttäisi olevan oleellinen osa piiritystä eli varoasennossa olevaa vastustajaa vastaan hyökkäämistä: suojauksen tekniikka määräytyy ensisijaisesti sen perusteella, missä varoasennossa vastustaja on.

Kolme tapaa käyttää terää

Kalmistopiirissä ilmestyi hiljattain Samuel Reinikaisen kirjoitus “Keihäs osana rautakauden aseistusta Etelä-Ruotsin ja Lounais-Suomen alueella“. Tekstissä mainitaan, että “joitakin keihäitä käytettiin lähitaistelussa isku-, leikkuu- tai pistoaseina” ja että “pistokeihäillä on voitu aiheuttaa paljon vahinkoa tiheässäkin metsässä, joissa leikkuu- ja iskuaseet ovat helposti juuttuneet risukkoon”.

Kiinnitän tässä huomion sanoihin isku, pisto ja leikkaus, jotka viittaavat kolmeen tapaan tuottaa vahinkoa teräaseella. Näille on olemassa vakiintuneet suomen kielen sanat, mutta kyseiset sanat eivät ole olleet niin vakiintuneita, etteikö ihmisille aivan yleisestikin tuottaisi vaikeuksia viitata niihin. Itse käytän (ja toivon muidenkin käyttävän) nimityksiä lyönti, pisto ja viilto sekä niihin liittyviä verbejä lyödä, pistää ja viiltää. Näiden avulla voidaan kätevästi puhua myös lyömä- ja pistomiekkailusta tai -aseista. Toki sekä lyönti että pisto yhdistyvät käytössä saumattomasti viiltoon, mutta tämä ei ole käsitteiden erillisyyden kannalta oleellista.

Pistimen yhteydessä pistosta on suomeksi puhuttu survaisuna, iskuna, työntönä ja pistona. Vuoden 1957 Lähitaisteluopas viittaa pistoon pistona ja lyöntiin iskuna (johon voidaan liittää viilto). Tuorein Lähitaistelun käsikirja (2004) taas puhuu pistosta “pistolyöntinä” ja lyönnistä “viiltolyöntinä”.

Jotkut käyttävät leikkausta lyönnin merkityksessä, luultavasti siksi, että se on englanniksi cut. Yllä siteeraamassani kirjoituksessa leikkaus viittaa kuitenkin viiltoon. Leikkaus on siitä huono, että terän terävyys on sitä, että se on leikkaava: voisi siis ajatella, että sekä miekalla lyöminen ja viiltäminen perustuvat molemmat leikkaamiseen aseen “leikkaavalla terällä”.

Mutta tämä riittänee suomenkielisestä sanastosta. Liechtenauerin oppien mukaan:

In allen winden
hew, stich, schnitt lern finden.

‘Kaikissa käännöissä opi löytämään lyönnit, pistot ja viillot.’ Miekalla voidaan suorittaa neljä kääntöä (winden, vasemmalle ja oikealle vasemmasta ja oikeasta sidonnasta) ylhäällä ja alhaalla, joiden yhteydessä vastustajaa voidaan vahingoittaa jollain näistä kolmesta tavasta: näin ollen kääntöjä on yhteensä kaksikymmentäneljä. Dresdenin-käsikirjoituksen (SLUB, C 487, fol. 22r–22v) mukaan käännön yhteydessä on selvitettävä, mikä näistä kolmesta on paras:

…das du nicht hawest, wann du stechen solt; vnd nit schnidest, wann du hawen solt; vnd nicht stechest, wann du schniden solt.

‘…ettet lyö, kun pitäisi pistää, etkä viillä, kun pitäisi lyödä, etkä pistä, kun pitäisi viiltää.’ Tämän lisäksi todetaan, että jos vastustaja torjuu piston, tulee tehdä lyönti, ja jos vastustaja  ryntää kimppuun painiakseen (‘laufft man dir eynn’), on tehtävä alaviilto hänen käsiinsä.

‘Schnindt durch die Krone.’ Alaviilto käsiin. München, BSB, cgm 3711, fol. 41v.

Yllä siteerattu ohje viittaa implisiittisesti seuraavaan: kun kärki osoittaa paljaaseen, on pistettävä eikä siirrettävä kärkeä pois linjasta lyöntiä varten; jos terä on kaukana paljaasta, on lyötävä eikä viillettävä; kun kärki ei osoita paljaaseen, mutta terä on lähellä paljasta, on viillettävä eikä vedettävä kärkeä taaksepäin saadakseen sen linjaan. (Oletuksena on, että aseet ovat teräkontaktissa.)

Mutta miten nämä kolme näkyvät I.33:ssa? I.33 ei ole sanankäytössään mitenkään johdonmukainen (mikä ei ole yllättävää).

Vaikka miekkailun sanotaan olevan diuisarum plagarum ordinatio, minkä voisi ajatella kattavan kaikenlaiset “iskut”, näkisin silti sanan plaga viittaavan ensisijaisesti lyöntiin, sillä sitä ei kertaakaan käytetä eksplisiittisesti pistosta, lyönnistä kylläkin.

Papin (vas.) “superior Langort”, josta “ligatio super gladium in dextris” eli oikea yläsidonta. RA I.33, fol. 21r.

Verbiä percutire käytetään sekä kilpilyönnistä (schiltslac, fol. 16v) että lyönnistä miekalla (fol. 19v, 20v, 21v). On sinänsä kiinnostavaa, että miekalla lyöntiin viittaavat kuusi tapausta esiintyvät kolmella sivulla lähes peräjälkeen. Viimeisen sivun tapaukset liittyy sarjaan, jossa pappi on luultavasti tehnyt oikean alalyönnin päätyen korkeaan langortiin (ks. kuva yllä), minkä jälkeen hän sitoo oppilaan (sopivaan asemaan käskemänsä) miekan oikealla yläsidonnalla. Oppilas välttää papin oikean yläsidonnan vasemmalla alalyönnillä tämän käteen (ks. kuva alla, miekan asento on tosin outo), mistä tekstin mukaan voisi suorittaa myös piston:

Postquam superius religatum est per sacerdotem hic scolaris querit alias uias percutiendi sacerdotem. et notandum quod cum credit se sacerdos posse ligare scolaris interim percutit brachia ipsius sacerdotis supradicti. Nota hic etiam quod non solum percutiuntur brachia. sed uis istius actus siue plage consistit in fixura que potest hic duci.

Koska percutire eksplisiittisesti kontrastoidaan fixuran kanssa, voidaan tulkita, että verbi viittaa nimenomaan lyömiseen; lisäksi verbin kuvaamalle liikkeelle annetaan selitys plaga.

RA I.33, fol. 21v.

Pistoon viitataan latinan sanalla fixura ja saksan sanalla stich. Kerran käytetään sanaan fixura liittyvää verbiä figere (tekstissä tosin fingere), jonka yhteydessä esiintyy myös selittävä verbi penetrare.

Viilto on jälleen kerran ongelmallisin. Kirjassa näyttäisi esiintyvän alaviilto puolenvaihtoa vastaan, jossa suorittaja ‘attingit manus nudas’; attingere kuitenkin vittaa vain osumiseen (tai ylettymiseen), ei liikkeen laatuun, ja toisaalla samaa verbiä käytetään toisaalla ilmeisesti juuri lyönnistä (plaga).

Kuukauden kirja: Die deutschen Leibesübungen des Mittelalters in Buch und Bild (1936)

Berliinin vuoden 1936 olympialaisten yhteydessä järjestettiin kaikenlaista näyttelytoimintaa, jonka tarkoitus oli mainostaa saksalaista kulttuuria ja sen saavutuksia muulle maailmalle sekä tietysti saksalaisille itselleen. Erään tällaisen näyttelyn järjesti tieteen, kasvatuksen ja kansanvalistuksen valtakunnanmininsteriö Preussin valtionkirjastossa Berliinissä 15.7.–22.8.1936. Näyttelyn teemana olivat keskiaikaiset saksalaiset ruumiinharjoitukset kirjoissa ja kuvissa, ja näyttelystä julkaistiin myös luettelo otsikolla Die deutschen Leibesübungen des Mittelalters in Buch und Bild (1936), joka on siis helmikuun kuukauden kirja.

Nidotun laitoksen kansi.

Katalogin alkusanat on kirjoittanut asianomaisen ministeriön valtakunnanministeri Bernhard Rust, jonka jälkivaikutus näkyy tänäkin päivänä saksan oikeinkirjoitusuudistuksissa. (Häntä voisi siis kutsua alkuperäiseksi “kielioppinatsiksi”.) Ministerin mukaan näyttelyn tarkoitus on osoittaa, että saksalaiset ovat muinaisajoista lähtien pitäneet arvossa liikuntaa ja ruumiinharjoitusta.

Näyttelyesineet on jaoteltu eri otsikoiden alle. Ensimmäisenä on “urheilu ja hygienia”, jonka alla mainitaan kolme Saksaan levinnyttä terveyteen ja liikuntaan liittyvää teosta: Ibn Butlanin Tacuinum sanitatis (1533), Petrus Faberin Agnosticon (1595) ja Hieronymus Mercurialiksen De arte gymnastica (1601). Seuraavaksi tulevat ritarilliset ruumiinharjoitukset, joiden joukosta löytyvät luonnollisesti vanhemmat kamppailukirjat. Näitä seuraavat porvarilliset ruumiinharjoitukset, metsästys, akateeminen urheilu, miekkailu ja ratsastus 1600- ja 1700-luvuilla, ja lopuksi liikuntaa koskevaa saksalaista kirjallisuutta 1600-luvulta 1800-luvulle. Luettelossa on myös 32-lehtinen kuvaliite, jonka kuvista valtaosa on peräisin kamppailu- tai turnajaiskirjoista.

Luettelo ilmestyi sekä sidottuna että nidottuna, ja saksankielisen version lisäksi siitä on olemassa muunkielisen yleisön eduksi ainakin englanninkielinen versio, joka tosin eroaa saksankielisestä hyvin vähän: ylimääräisellä lehdellä lukee englanninkielinen otsikko German Sports in the Middle Ages, ja osa kuvaliitteen kuvateksteistä on myös englanniksi. En tiedä, “käännnettiinkö” luetteloa muillekin kielille, mutta pitäisin tätä todennäköisenä.

Painetuista kirjoista edustettuna ovat kaikki varhaiset saksaksi ilmestyneet kirjat: Hans Wurm, Andre Paurenfeindt, Fabian von Auerswald, Christian Egenolph ja Joachim Meyer.

Paurenfeindtin teosta pidettiin pitkään kadonneena, ja tällä hetkellä ainoa tunnettu kappale on Glasgow’ssa. Tiettävästi Karl Wassmannsdorff osti yhden kappaleen Johann Scheiblelta toisena helluntaipäivänä vuonna 1864. Näyttelyssä ollut kuva (s. 16, nro 21) on ollut peräisin joko jommastakummasta näistä tai sitten kolmannesta kappaleesta.

Egenolphin kirjan eri painoksia käsitellään luettelossa kuin ne olisivat eri teoksia (s. 14, nro 12 ja s. 17, nro 30). Egenolphilta ovat peräisin sekä luettelon kansikuva että yksi sisäsivulta (s. 15) löytyvä painikuva.

Meyer on puolestaan jaettu sekä ritarilliselle puolelle (s. 17, nro 31) että 1600-luvun puolelle (s. 39, nro 7): ensiksi mainittu on tussakointikuva vuoden 1570 painoksesta, jälkimmäinenen kuva esittää tikaritaistelua vuoden 1600 painoksesta. Lisäksi kuvaliitteestä ja itse luettelosta löytyy vielä kaksi miekkailukuvaa.

‘Fechten mit dem Messer. Fighting at knives.’

Käsin kirjoitettujen kirjojen osalta kiinnostavana yksityiskohtana mainittakoon I.33, tuolloin tosin signumilla I.115 (s. 15, nro 14). Tämä oli ensimmäinen muttei viimeinen kerta, kun I.33 oli esillä olympialaisten yhteydessä.

Talhofferilta ovat edustettuna molemmat tuolloin Gothassa olleet käsikirjoitukset (s. 14, nro 9 ja s. 14, nro 19). Münchenin kokoelmista oli puolestaan saatu Paulus Kalin (cgm 1507, s. 14, nro 13), Wilhelm Hütterin (cgm 3711, s. 15, nro 17 ja cgm 3712, s. 16, nro 18) ja Hans Lecküchnerin (cgm 582, s. 16, nro 20) käsikirjoitukset. Näistä käsikirjoituksista on myös kuvia kuvaliitteessä, mutta cgm 1507:stä oleva kuva ei koske painia (kuten luetteloitu kohde) vaan miekkaa ja kupurakilpeä, ja cgm 3711:sta on liitteessä haarniskapainin sijaan kuva, jossa mies taistelee naista vastaan istuen ammeessa.

Lisäksi mainittakoon Ludwig von Eyb nuoremman sota- ja kamppailukirja (s. 16, nro 26), nykyään Krakovassa oleva mgq 16 (s. 15, nro 16) ja entinen Donaueschingen 862 (s. 17, nro 27), joka on nykyään Pariisissa. Erikoisempi tapaus on kuva miekkailijoista Kasselin Hessische Landesbibliothekin käsikirjoituksesta math. 4, luettelon mukaan 16. vuosisadalta (s. 17, nro 28). Viittauksesta puuttuu tieto koosta, mutta kyseessä lienee 2° Ms. math. 4, josta voisin kuvitella löytyvän kuvaukseen sopivan kuvan.

‘Kolbenturnier.’

Myöhempiä edustettuja kamppailuauktoreita ovat Jakob Sutor (s. 40, nro 8), Salvator Faber (sic, s. 40, nro 10 ) ja hänen nimiinsä laitettu Heußlerin kirja (s. 40, nro 11), J. H. Eych (s. 40, nro 16), Friedrich Kahn (s. 40, nro 17), Heinrich Christoph Ranis (s. 41, nro 18) ja Nicolaes Petter (s. 42, nro 27). Kamppailukirjojen tematiikkaan liittyy lisäksi mm. Kassel, Landesbiboiothek, 2° Ms. astron. 1 sekä turnajaisaiheet.

Kommentti radio-ohjelmaan

Huomioni kiinnitettiin jokin aika sitten Harri Alanteen toimittamaan Ylen kaksiosaiseen, FT Jaakko Tahkokallion haastattelun ympärille rakentuvaan radio-ohjelmaan nimeltä Keskiajan myyttinen pimeys, joka löytyy Areenasta. Ohjelma liittyy arvostetun kollegani hiljattain ilmestyneeseen kirjaan Pimeä aika: kymmenen myyttiä keskiajasta (Gaudeamus 2019), jota en ole valitettavasti ennättänyt vielä lukemaan. Tahkokalliota kannattaa aina kuunnella, eikä tämäkään ohjelma tee poikkeusta.

Ohjelman kansikuva (Yle/Laura Rahinantti).

Ensimmäisen jakson todelliseen sisältöön nähden suppea otsikko on “Keskiajalla ei poltettu noitia (paitsi tosi vähän)“, ja se on näistä kahdesta mielestäni selvästi parempi ja ehdottomasti suositeltava, mutta jälkimmäisen jakson “Keskiajalla sotaa ei käyty kuten elokuvissa” voidaan katsoa liittyvän suoremmin omiin tutkimusintresseihini, joten esitän tässä muutamia aiheeseen liittyviä huomioita.

Jakson varsinainen aihe on keskiaikainen sodankäynti asetettuna vastakkain keskiaikaelokuvien luomien mielikuvien eli “myyttien” kanssa. Lisäksi toimittaja ja tutkija pääsevät kokeilemaan nykyaikaista, historiallisten lähteiden innoittamaa miekkailua Mikko Mustajärven ja Ville Henellin johdolla. Tässä yhteydessä käsitellään yhtä tällaista historiallista lähdettä eli I.33:a.

Nykyaikaisesta miekkailuharrastuksesta (historiallinen miekkailu, HEMA) olen jo kirjoittanut Glossae-blogissa. Miekka ja kupurakilpi, joita ohjelman miekkailukohtauksissa ja I.33:ssa käsitellään, eivät sinänsä liity elimellisesti välineinä juuri sodankäyntiin, mikä jaksossa tulee vain epäsuorasti ilmi.

Manesse-koodeksin (Heidelberg, Cod. Pal. germ. 848) kuvituksia selailemalla voi huomata, että pienen kupurakilven näkee vain kaksintaisteluun liittyvissä paljasmiekkailukohtauksissa (lehdet 190v, 204r) tai roikkumassa haarniskoimattoman hahmon vyöllä (lehti 395r). Saksilaista oikeutta kuvaava lakikokoelma Sachsenspiegel esittää miekan ja kilven juuri oikeudellisen kaksintaistelun varustuksena (Oldenburg, Landesbibliothek, CIM I 410, fol. 63v alin kuva).

Miekka ja kupurakilpi esiintyvät kyllä (jopa huomattavissa määrin) käsin kirjoitettujen kirjojen marginaalipiirroksissa, minkä oli noteerannut I.33:n yhteydessä jo gothalainen filologi ja kirjastonhoitaja Rudolf Ehwald (ks. kuva alla), mutta tämäkään ei liity kyseisen aseyhdistelmän käyttöön sota-aseena.

Ehwaldin viittaama verrokkitapaus. Los Angeles,  J. Paul Getty Museum, Ms. Ludwig XIV 6, fol. 9.

Seuraavassa keskityn käsittelemään muutamia valikoituja seikkoja jakson I.33:a käsittelevästä osiosta (22:09–28:05), jossa haastateltavana on Mikko Mustajärvi. Ensin käsitellään käsikirjoituksen historiaa (22:09–26:25), sitten siinä kuvattua miekkailutekniikkaa (26:26–28:05).

Mustajärvi kertoo, ettei ole tiedossa, ketä varten kirja on tehty, mutta että Würzburgin ruhtinashiippakunnassa on kyllä käyty oikeudellisia kaksintaisteluita. Frankenin alueella kaksintaisteluaseena oli kuitenkin tiettävästi miekan sijaan käytössä nuija, minkä voidaan katsoa juontavan juurensa Kaarle Suuren vuonna 803 antamaan kapitulaariin (41,4), jossa kaksintaistelu määrätään käytäväksi kilvin ja nuijin (scuto et fuste). Asia käy ilmi oikeuslähteiden lisäksi myös eräistä kamppailukirjoista: Hans Talhofferin Münchenin-koodeksissa vuodelta 1467 nuijalla varustettu hahmo sanoo ottelevansa “frankenilaisen oikeuden mukaan”, ja myös Peter Falknerin kirjassa vuodelta 1495 mainitaan, että “der frenckisch kampf” tapahtuu kilven, nuijan ja tikarin kanssa (fol. 65v).

‘Hie Ston Ich nach frenckeschem Rechten.’ (München, BSB, cod. icon. 394a, fol. 53v.)

Ohjelmassa ei käy suoraan ilmi, miten historiallinen Franken liittyy I.33:een. Teksti on jo saksankielisten ainesten osalta ilmeisen yläsaksalaista, mutta sen vanhalle kansilehdelle on tosiaan kirjattu toteamus, että se on “luultavasti Frankenista”. Tämä huomio perustuu siihen, että Heinrich von Günterode kertoo kirjassaan (1579) ystävänsä löytäneen sen frankenilaisesta luostarista. Sittemmin Alfons Lhotskyn on kerrottu tunnistaneen sen käsialan perusteella erään Würzburgin piispan sihteerin työksi.

Ohjelmassa käsitellään luonnollisesti myös Walpurgista. Toimittaja kysyy, onko viimeisellä lehdellä esiintyvä naishahmo todiste siitä, että myös naiset ovat harrastaneet miekkailua. Mustajärvi kertoo, että kyseinen hahmo voi olla todellinen henkilö nimeltä Walpurgis tai sitten Frankenin samanniminen suojeluspyhimys. Kaksintaisteluihin osallistumisen osalta mainitaan vielä, että koska naisten oikeus osallistua kaksintaisteluihin myöhemmin kumottiin, se on varmasti ollut olemassa.

Frankenin suojeluspyhimys on oikeastaan Pyhä Kilianus, jolle Würzburgin katedraalikin on omistettu, mutta melkein naapurissa, Eichstättin ruhtinashiippakunnassa oli (ja on edelleen) Pyhälle Walpurgalle omistettu nunnaluostari, jonka perustamisen vuonna 1035 sattumalta rahoitti Lechsgemünd-Graisbachin kreivi nimeltä Leodegar (latinaksi Lutegerus, kolmas I.33:ssa esiintyvä erisnimi).

Naisten oikeutta oikeudelliseen kaksintaisteluun ei tarvitse perustella epäsuorasti oikeuden poistamisen kautta, sillä Talhofferista tuttu (täysin I.33:sta poikkeava) asetelma löytyy myöhäiskeskiaikaisista oikeuslähteistä Augsburgista ja Freisingistä. 1700-luvulta asti kirjallisuudessa mainittu, ainoa tunnettu toteutunut kaksintaistelu (jonka nainen voitti) tapahtui Bernissa vuonna 1288. Yleisiä naisten ja miesten väliset kaksintaistelut eivät tosiaan ole olleet.

Mitä tulee spekulointiin kirjan arvosta ja sen tuottamisen vaatimista resursseista, en näe erityistä syytä pitää I.33:a mitenkään erityisen kalliina tai laadukkaana kirjana kuvituksen, kirjoituksen tai edes sisällön osalta.

Lyhyt tekniikkaan paneutuva osuus (26:26–28:05) käsittelee ensimmäistä varoasentoa. Toimittaja katsoo kuvaa, jossa pappi on miekka vasemman käsivarren alla (sub brach‘) ja kysyy, onko kyseessä “harhautusliike”, jolla yritetään houkutella vastustaja tekemään jotain.

Pappi vastaa oppilaan liikkeeseen ensimmäisestä varoasennosta käsivarren alta. (Leeds, RA, MS I.33, fol. 2r.)

Mustajärvi mainitsee, että miekka saattaa olla kainalossa piilossa, jotta vastustaja ei voi sitoa sitä, tai, jos kyseessä on tuntematon vastustaja, hän ei näe terän pituutta; lisäksi kainalosta voi nopeasti lyödä, minkä vastustaja joutuu sitten torjumaan.

Ainakin oikeudellisissa kaksintaisteluissa aseiden voisi olettaa olevan molemmilla samanlaiset, ja pituus on visuaalisesti yhtä epäselvä missä tahansa asennossa, jossa terä ei ole kohtisuoraan katseen suunnan kanssa. Samoin ase on yhtä paljon sidonnan ulottumattomissa kaikissa muissakin varoasennoissa, joissa terä ei ole edessä, eli kumpikaan ei oikeastaan ole custodia priman erityispiirre.

En ole varma, ymmärränkö oikein mainintaa siitä, että kainalon alta on nopea lyödä, sillä se vaikuttaisi äkkiseltään olevan suoraan vastoin sitä, mitä kirjassa kuvataan: prima custodiasta suoritetaan liike vastustajan hyökkäystä vastaan, ja heti toisella lehdellä erikseen siteerataan muuten tuntematonta miekkailuauktoria, joka on osoittanut, että kyseisestä asennosta ei voi lyödä ensin. (Kirja tosin neuvoo tätäkin ohjetta vastaan, mutta kyse onkin “harvinaisesta” liikkeestä, joka edellyttää erityistä huomiota pään suojaamiseen.)

Custodia primasta vastustajan hyökkäystä vastaan tehtävästä liikkeesta (jolle kuvatekstien kirjoittajat eivät osaa antaa selkeää nimitystä) voisi oikeastaan sanoa, että toimittaja on arvelussaan yllättävän lähellä sitä, mistä todennäköisesti on kyse. Oikeakätinen ihminen lyö luonnostaan oikealta, ja tähän vastaaminen lyönnillä omalta oikealta aiheuttaa symmetrisen kohtaamisen: jos miekka on vasemmalla alhaalla, vastustaja saattaa edelleen lyödä oikealtaan, jolloin vasemmalta tuleva vastaisku ohjaa sen helposti ohi avaten sen paljaan, jonka suunnasta lyönti tulee. Tutkimuksellisessa mielessä en tietenkään mielelläni liittäisi prima custodiaan sellaisia merkityksiä, jotka eivät ole lähteillä perusteltavissa, vaikka ne sinänsä olisivatkin sovellettavissa nykyaikaisessa miekkailuympäristössä.

Leeds, RA MS I.33, fol. 15r.

Lopuksi muutama sana vielä ohjelman kansikuvasta siltä osin, kuin se liittyy I.33:een. Kuvan hahmot ovat lehden 15r alemmasta kuvasta. Kyseinen kuva (ja siihen liittyvä kuvateksti) on alkuperäisessä käsikirjoituksessa jälkikäteen korjattu niin, että se ei enää sovi yhteen sitä edeltävän kuvan kanssa, mutta sopii yhteen sitä seuraavan kolmen kuvan tekstittämättömän sarjan (15v–16r) kanssa.

Myös itse ohjelman kansikuvassa on tapahtunut enemmän muokkausta kuin voisi ensisilmäyksellä kuvitella. Papin alla vasemmalla näkyvä tekstikappale on itse asiassa kyseistä kuvaa edeltävän kuvan (lehden 15r ylemmän kuvan) kuvateksti, ja oppilaan alla näkyvä teksti on puolestaan aivan toisen kuvasarjan, lehden 10v ylemmän kuvan kuvateksti. Keskellä näyttää olevan aukeaman keskikohta, mikä on tietysti fyysisesti mahdotonta, vaikka lehdet järjesteltäisiin uudelleen.

Kun kuva on pielessä

Kuvan ja tekstin suhde on eräs kiinnostavimpia seikkoja kuvitetuissa kamppailukirjoissa. Tämä suhde kertoo paitsi teoksen synnystä, myös siitä, missä määrin kuvituksen yksityiskohtia kannattaa noudattaa yritettäessä jäljitellä niiden esittämiä liikkeitä.

Leeds, RA, I.33 fol. 23r.

I.33:sta löytyy alla oleva kohta, jossa kuvatekstin kirjoittaja kommentoi kuvittajan tekemää virhettä (23r, ks. kuva yllä):

Et nota quod non est plus depictum de illa frusto quam ille due ymagines quod fuit vicium pictoris.

‘Ja huomaa, että tästä kappaleesta ei ole kuvattuna enempää kuin alla olevat kaksi hahmoa, mikä oli kuvittajan vika.’ Yksikuvaiset kappaleet ovat teoksessa harvinaisia. (Kappaleen alku on merkitty ristinmerkillä.) Langortia käsittelevässä osiossa (lehdet 17v–23r) kappaleet toki alkavat kaikki teräkontaktista (mukaan lukien vidilpoge, 22r–23r), koska langort on kaikkien liikkeiden loppupiste; on siis luontevaa, että langortia koskevat kappaleet hyppäävät varoasento- ja plaga-vaiheen yli. Yllä käsitellyssä kohdassa ei ole kuitenkaan aivan selvää, millaisesta teräkontaktista on kyse, sillä kuvassa nähdään vain kappaleen päättävä osuma vatsaan (‘super ventrem’). Terien risteämiskohta on näemmä korjattu kuvassa niin, että papin miekka on oppilaan miekan päällä.

Talhofferin vuodelle 1462 päivätyssä koodeksissa on muutama vastaava kohta, joissa kuvateksti kommentoi kuvissa olevia virheitä. Yksi liittyy alla olevaan kuvaan, jossa otellaan švaabilaisen lain mukaisesti kilvellä ja miekalla:

München, BSB, cod. icon. 394a fol. 76r.

Tekstin mukaan vasemmanpuoleinen kamppailija on halunnut kääntää kilpensä ylös (‘Der hatt wöllen den schilt oben hinyn wünden’), kuvan perusteella vasemmalle puolelleen. Tätä liikettä vastaan toimivan oikeanpuoleisen kamppailijan kilven ja miekan asento eivät kuitenkaan vaikuta yhteensopivilta: kilpi osoittaa vastakkaiseen suuntaan (tai kohti vastustajaa), ja pisto tapahtuu sen yli. On vaikea hahmottaa, miten kilven on tarkoitus vaikuttaa sitomalla tai suojaamalla. Vastaus piilee kuvatekstissä, joka poikkeaa tavanomaisesta, yksittäisten hahmojen toimintaa kolmannessa persoonassa kuvailevasta muodosta todeten, että ‘kilven pitäisi näkyä sisäpuolelta ja piston olisi pitänyt tapahtua ristiin’ (‘Den schilt solt Man ynen Sehen vnd der stich geschrenck solt Sin gescheen’). Esimerkkinä tällaisesta asettelusta alla oleva yksityiskohta lehdeltä 67r:

BSB, cod. icon. 394a, fol. 67r.

Tällöin kilven vaikutus kohdistuisi vastustajan kilpeen (ja oletettavasti sen kahvaa myöten pidettävään, kuvassa näkymättömään miekkaan), mahdollistaen piston vapaana olevaa linjaa pitkin eli ristiin oman kilpikäden yli. Miekan ja kilven ääriviivat ovat sen verran lähellä toisiaan molemmissa asennoissa, että virhe on saattanut syntyä huolimattomasta luonnoksesta.

Kaksintaistelua švaabilaiseen tapaan kilvellä ja miekalla kuvataan myös kahdessa muussa Talhoffer-käsikirjoituksessa, mutta ne ovat tältä osin suppeampia eivätkä sisällä verrokkikuvaa. (En löytänyt vastaavaa tilannetta myöskään Baumannin koodeksista tai Gladiatoriasta).

Samankaltaista käsien ristimistä esiintyy myös I.33:ssa, jossa sisälinjaan kohdistuvat sidonnat tehdään ristiin oman kilpikäden yli, otaksuttavasti mahdollistamaan miekan vapaa käyttö sidontaa seuraavan kilpilyönnin (schiltslag, käytännössä sidonta kilvellä) jälkeen.

RA, I.33 fol. 9v.

Yllä olevassa kuvassa pappi (oikealla) on sitonut oppilaan vasemmalle. Vaikka terät näyttävät osoittavat jyrkästi alaspäin, on kyse todennäköisesti perspektiivistä, jonka avulla voidaan helpommin kuvata, kumman terä on sidottu.

Edellä käsitellyt kohdat osoittavat yksiselitteisesti, että kyse on kuvien sisältöä selventävistä kuvateksteistä eikä siitä, että kuvien funktio olisi selventää tekstiä, mitä tyyppiä edustaa esimerkiksi Lecküchnerin Münchenin-käsikirjoitus. Tämä ero tekstin ja kuvan funktiossa on eräs keskeinen piirre, joka on huomioitava kuvitettuja kamppailukirjoja tutkittaessa.