Kuukauden kirja: Das Recht in der Dichtung ([1931])

Koska edellinen kirjoitus oli mahdollisesti tylsin “kuukauden kirja” ikinä ja koska kuukauden kirjoja on jäänyt välistä säännöllisen epäsäännöllisesti, ajattelin kirjoittaa heti perään toisen. Tällä kertaa kirjahyllystä tarttui käteen Hans Fehrin Das Recht in der Dichtung (Bern), joka on muista lähteistä saadun tiedon mukaan ilmestynyt vuonna 1931.

Teos on jatkoa vuonna 1923 ilmestyneelle teokselle Das Recht im Bilde. Ensimmäinen osa käsittelee oikeushistoriallisia aiheita kuvataiteessa, jälkimmäinen osa runoudessa. Aihepiiri on siis oikeus-, taide- ja kirjallisuushistoriallinen.

Historiallisen kamppailuntutkimuksen kannalta teoksesta löytyy paljon kiinnostavia otteita kaksintaisteluiden kuvauksista keskiaikaisesta kirjallisuudesta, mutta kamppailukirjallisesti kiinnostavin on luku, jonka aiheena on Heinrich Neustadtilaisen Apollonius von Tyrland 1200-luvun lopulta (s. 219–26). Kyseessä on versio myöhäisantiikkisesta Apollonius Tyroslaisen tarinasta.

Flordelîse ja Silvian taistelussa. Gotha, cod. chart. 689, f. 156. (Fehrin kirjan s. 311.)

Heinrichin teokseen lisäämän kaksintaistelukuvauksen tekee merkittäväksi se, että kyseessä on miehen ja naisen välinen kaksintaistelu: Flordelîse haastaa Silvian Nasaretilaisen kaksintaisteluun, koska tämä on syyttänyt aiheettomasti hänen sisartaan Claramieta. Claramien mies, Lafet, oli nimittäin voittanut Silvianin turnajaisissa, josta suuttuneena Silvian oli kostoksi yrittänyt raiskata Claramien. Silvian ei ollut onnistunut tässä, mutta oli kuitenkin väittänyt Lafetille Claramien antautuneen hänelle. Uskoen Silviania Lafet oli rangaistukseksi vanginnut Claramien tyrmään syömään koirien kanssa ja juomaan likavettä.

Kun Flordelîse esittää syytöksensä kuninkaan edessä, Silvian tietysti kieltää kaiken ja vihjaa Flordelîsen olevan mielenvikainen (‘Herre, ich hab ir nicht getan. / Ist ir schwester ein kranckes weib’).

Flordelîse vaatii kaksintaistelua. Ongelmaksi muodostuu, että hän on nainen (‘Si ist ain weib, er ist ain man.’) Onneksi vanha satraappi, kaupungin piispa, kertoo lukeneensa kirjasta, että tällaisessa tilanteessa naiselle annetaan tasoitusta (‘Ain weyb ist ain halber man’) laittamalla mies seisomaan puolet hänen pituudestaan olevaan kuoppaan oikea käsi sidottuna selän taakse, aseenaan kyynärän mittainen keppi; naisella taas tulee olla liina, jonka sisään on sidottu kolmen naulan painoinen kivi.

Flordelîselle nämä ehdot sopivat (‘die rede gevellet mir gar wol’), mutta Silvian tietysti protestoi huomauttaen, että jos hän häviää, niin sitten sanotaan pilkallisesti, että sairas nainen on tappanut vahvan miehen; hän haluaisi taistella vain miestä vastaan, mikä ei kuitenkaan käy päinsä.

Solothurn, S 554, kuva 10. (Fehrin kirjan s. 221.)

Taistelu alkaa. Silvian lyö sinne tänne, mutta Flordelîse pomppii ympäriinsä kuin vuohi ja osuu häntä päähän. Lyönnillä ei kuitenkaan ole vaikutusta, ja Silvian osuu häneen kepillään. Flordelîse huutaa kivusta. Silvian tarttuu hänen vaatteeseensa ja vetää hänet luokseen; katsojat luulevat Flordelîsen kuolevan (‘Flordelise di ist tod’). Flordelîse onnistuu kuitenkin lyömään Silviania käteen, jolloin hän pudottaa keppinsä; Flordelîse jatkaa lyömällä häntä päälakeen ja ohimoon, saaden Silvianin huutamaan kuin lammas:

Do slug sy im ains auff den schiel
Und dar nach ains auff den slaf,
Das er reret als ain schaff.

Silvian jää ilmeisesti kuolleena makaamaan ja Flordelîse julistaa voittaneensa. Yleisö haluaa polttaa Silvianin ruumiin, mutta yhtäkkiä hän alkaakin liikkua. Kuningas puhuttelee Silviania, joka vihdoin tunnustaa valehdelleensa.

Heinrichin kuvaus perustunee vuonna 1288 Bernissä käytyyn kaksintaisteluun, joka lienee herättänyt huomiota eriskummallisuudessaan. Heinrichillä on voinut olla käytössään jonkinlainen kuvaus kyseisestä tapauksesta. Taistelu sisältää elementtejä, joita löytyy kuvattuna Talhofferilta, mutta hänen kuvissaan nähdään molempien osapuolien suorittavan lopetusliikkeitä. Paulus Kalin vastaavassa kuvasarjassa taas mies kuvataan selvästi taistelun lopullisena voittajana.

Sivulla 221 on neljä kuvaa  jo aiemmin käsittelemästäni Solothurnin kamppailukirjasta (KdiH 38.3.7), joka on kopio Paulus Kalin kirjasta. Kuvista kaksi käsittelee miehen ja naisen (10–11), kaksi muuta kaksintaistelua terävillä kilvillä (23) ja haarniskassa (8).

Kommentti radio-ohjelmaan

Huomioni kiinnitettiin jokin aika sitten Harri Alanteen toimittamaan Ylen kaksiosaiseen, FT Jaakko Tahkokallion haastattelun ympärille rakentuvaan radio-ohjelmaan nimeltä Keskiajan myyttinen pimeys, joka löytyy Areenasta. Ohjelma liittyy arvostetun kollegani hiljattain ilmestyneeseen kirjaan Pimeä aika: kymmenen myyttiä keskiajasta (Gaudeamus 2019), jota en ole valitettavasti ennättänyt vielä lukemaan. Tahkokalliota kannattaa aina kuunnella, eikä tämäkään ohjelma tee poikkeusta.

Ohjelman kansikuva (Yle/Laura Rahinantti).

Ensimmäisen jakson todelliseen sisältöön nähden suppea otsikko on “Keskiajalla ei poltettu noitia (paitsi tosi vähän)“, ja se on näistä kahdesta mielestäni selvästi parempi ja ehdottomasti suositeltava, mutta jälkimmäisen jakson “Keskiajalla sotaa ei käyty kuten elokuvissa” voidaan katsoa liittyvän suoremmin omiin tutkimusintresseihini, joten esitän tässä muutamia aiheeseen liittyviä huomioita.

Jakson varsinainen aihe on keskiaikainen sodankäynti asetettuna vastakkain keskiaikaelokuvien luomien mielikuvien eli “myyttien” kanssa. Lisäksi toimittaja ja tutkija pääsevät kokeilemaan nykyaikaista, historiallisten lähteiden innoittamaa miekkailua Mikko Mustajärven ja Ville Henellin johdolla. Tässä yhteydessä käsitellään yhtä tällaista historiallista lähdettä eli I.33:a.

Nykyaikaisesta miekkailuharrastuksesta (historiallinen miekkailu, HEMA) olen jo kirjoittanut Glossae-blogissa. Miekka ja kupurakilpi, joita ohjelman miekkailukohtauksissa ja I.33:ssa käsitellään, eivät sinänsä liity elimellisesti välineinä juuri sodankäyntiin, mikä jaksossa tulee vain epäsuorasti ilmi.

Manesse-koodeksin (Heidelberg, Cod. Pal. germ. 848) kuvituksia selailemalla voi huomata, että pienen kupurakilven näkee vain kaksintaisteluun liittyvissä paljasmiekkailukohtauksissa (lehdet 190v, 204r) tai roikkumassa haarniskoimattoman hahmon vyöllä (lehti 395r). Saksilaista oikeutta kuvaava lakikokoelma Sachsenspiegel esittää miekan ja kilven juuri oikeudellisen kaksintaistelun varustuksena (Oldenburg, Landesbibliothek, CIM I 410, fol. 63v alin kuva).

Miekka ja kupurakilpi esiintyvät kyllä (jopa huomattavissa määrin) käsin kirjoitettujen kirjojen marginaalipiirroksissa, minkä oli noteerannut I.33:n yhteydessä jo gothalainen filologi ja kirjastonhoitaja Rudolf Ehwald (ks. kuva alla), mutta tämäkään ei liity kyseisen aseyhdistelmän käyttöön sota-aseena.

Ehwaldin viittaama verrokkitapaus. Los Angeles,  J. Paul Getty Museum, Ms. Ludwig XIV 6, fol. 9.

Seuraavassa keskityn käsittelemään muutamia valikoituja seikkoja jakson I.33:a käsittelevästä osiosta (22:09–28:05), jossa haastateltavana on Mikko Mustajärvi. Ensin käsitellään käsikirjoituksen historiaa (22:09–26:25), sitten siinä kuvattua miekkailutekniikkaa (26:26–28:05).

Mustajärvi kertoo, ettei ole tiedossa, ketä varten kirja on tehty, mutta että Würzburgin ruhtinashiippakunnassa on kyllä käyty oikeudellisia kaksintaisteluita. Frankenin alueella kaksintaisteluaseena oli kuitenkin tiettävästi miekan sijaan käytössä nuija, minkä voidaan katsoa juontavan juurensa Kaarle Suuren vuonna 803 antamaan kapitulaariin (41,4), jossa kaksintaistelu määrätään käytäväksi kilvin ja nuijin (scuto et fuste). Asia käy ilmi oikeuslähteiden lisäksi myös eräistä kamppailukirjoista: Hans Talhofferin Münchenin-koodeksissa vuodelta 1467 nuijalla varustettu hahmo sanoo ottelevansa “frankenilaisen oikeuden mukaan”, ja myös Peter Falknerin kirjassa vuodelta 1495 mainitaan, että “der frenckisch kampf” tapahtuu kilven, nuijan ja tikarin kanssa (fol. 65v).

‘Hie Ston Ich nach frenckeschem Rechten.’ (München, BSB, cod. icon. 394a, fol. 53v.)

Ohjelmassa ei käy suoraan ilmi, miten historiallinen Franken liittyy I.33:een. Teksti on jo saksankielisten ainesten osalta ilmeisen yläsaksalaista, mutta sen vanhalle kansilehdelle on tosiaan kirjattu toteamus, että se on “luultavasti Frankenista”. Tämä huomio perustuu siihen, että Heinrich von Günterode kertoo kirjassaan (1579) ystävänsä löytäneen sen frankenilaisesta luostarista. Sittemmin Alfons Lhotskyn on kerrottu tunnistaneen sen käsialan perusteella erään Würzburgin piispan sihteerin työksi.

Ohjelmassa käsitellään luonnollisesti myös Walpurgista. Toimittaja kysyy, onko viimeisellä lehdellä esiintyvä naishahmo todiste siitä, että myös naiset ovat harrastaneet miekkailua. Mustajärvi kertoo, että kyseinen hahmo voi olla todellinen henkilö nimeltä Walpurgis tai sitten Frankenin samanniminen suojeluspyhimys. Kaksintaisteluihin osallistumisen osalta mainitaan vielä, että koska naisten oikeus osallistua kaksintaisteluihin myöhemmin kumottiin, se on varmasti ollut olemassa.

Frankenin suojeluspyhimys on oikeastaan Pyhä Kilianus, jolle Würzburgin katedraalikin on omistettu, mutta melkein naapurissa, Eichstättin ruhtinashiippakunnassa oli (ja on edelleen) Pyhälle Walpurgalle omistettu nunnaluostari, jonka perustamisen vuonna 1035 sattumalta rahoitti Lechsgemünd-Graisbachin kreivi nimeltä Leodegar (latinaksi Lutegerus, kolmas I.33:ssa esiintyvä erisnimi).

Naisten oikeutta oikeudelliseen kaksintaisteluun ei tarvitse perustella epäsuorasti oikeuden poistamisen kautta, sillä Talhofferista tuttu (täysin I.33:sta poikkeava) asetelma löytyy myöhäiskeskiaikaisista oikeuslähteistä Augsburgista ja Freisingistä. 1700-luvulta asti kirjallisuudessa mainittu, ainoa tunnettu toteutunut kaksintaistelu (jonka nainen voitti) tapahtui Bernissa vuonna 1288. Yleisiä naisten ja miesten väliset kaksintaistelut eivät tosiaan ole olleet.

Mitä tulee spekulointiin kirjan arvosta ja sen tuottamisen vaatimista resursseista, en näe erityistä syytä pitää I.33:a mitenkään erityisen kalliina tai laadukkaana kirjana kuvituksen, kirjoituksen tai edes sisällön osalta.

Lyhyt tekniikkaan paneutuva osuus (26:26–28:05) käsittelee ensimmäistä varoasentoa. Toimittaja katsoo kuvaa, jossa pappi on miekka vasemman käsivarren alla (sub brach‘) ja kysyy, onko kyseessä “harhautusliike”, jolla yritetään houkutella vastustaja tekemään jotain.

Pappi vastaa oppilaan liikkeeseen ensimmäisestä varoasennosta käsivarren alta. (Leeds, RA, MS I.33, fol. 2r.)

Mustajärvi mainitsee, että miekka saattaa olla kainalossa piilossa, jotta vastustaja ei voi sitoa sitä, tai, jos kyseessä on tuntematon vastustaja, hän ei näe terän pituutta; lisäksi kainalosta voi nopeasti lyödä, minkä vastustaja joutuu sitten torjumaan.

Ainakin oikeudellisissa kaksintaisteluissa aseiden voisi olettaa olevan molemmilla samanlaiset, ja pituus on visuaalisesti yhtä epäselvä missä tahansa asennossa, jossa terä ei ole kohtisuoraan katseen suunnan kanssa. Samoin ase on yhtä paljon sidonnan ulottumattomissa kaikissa muissakin varoasennoissa, joissa terä ei ole edessä, eli kumpikaan ei oikeastaan ole custodia priman erityispiirre.

En ole varma, ymmärränkö oikein mainintaa siitä, että kainalon alta on nopea lyödä, sillä se vaikuttaisi äkkiseltään olevan suoraan vastoin sitä, mitä kirjassa kuvataan: prima custodiasta suoritetaan liike vastustajan hyökkäystä vastaan, ja heti toisella lehdellä erikseen siteerataan muuten tuntematonta miekkailuauktoria, joka on osoittanut, että kyseisestä asennosta ei voi lyödä ensin. (Kirja tosin neuvoo tätäkin ohjetta vastaan, mutta kyse onkin “harvinaisesta” liikkeestä, joka edellyttää erityistä huomiota pään suojaamiseen.)

Custodia primasta vastustajan hyökkäystä vastaan tehtävästä liikkeesta (jolle kuvatekstien kirjoittajat eivät osaa antaa selkeää nimitystä) voisi oikeastaan sanoa, että toimittaja on arvelussaan yllättävän lähellä sitä, mistä todennäköisesti on kyse. Oikeakätinen ihminen lyö luonnostaan oikealta, ja tähän vastaaminen lyönnillä omalta oikealta aiheuttaa symmetrisen kohtaamisen: jos miekka on vasemmalla alhaalla, vastustaja saattaa edelleen lyödä oikealtaan, jolloin vasemmalta tuleva vastaisku ohjaa sen helposti ohi avaten sen paljaan, jonka suunnasta lyönti tulee. Tutkimuksellisessa mielessä en tietenkään mielelläni liittäisi prima custodiaan sellaisia merkityksiä, jotka eivät ole lähteillä perusteltavissa, vaikka ne sinänsä olisivatkin sovellettavissa nykyaikaisessa miekkailuympäristössä.

Leeds, RA MS I.33, fol. 15r.

Lopuksi muutama sana vielä ohjelman kansikuvasta siltä osin, kuin se liittyy I.33:een. Kuvan hahmot ovat lehden 15r alemmasta kuvasta. Kyseinen kuva (ja siihen liittyvä kuvateksti) on alkuperäisessä käsikirjoituksessa jälkikäteen korjattu niin, että se ei enää sovi yhteen sitä edeltävän kuvan kanssa, mutta sopii yhteen sitä seuraavan kolmen kuvan tekstittämättömän sarjan (15v–16r) kanssa.

Myös itse ohjelman kansikuvassa on tapahtunut enemmän muokkausta kuin voisi ensisilmäyksellä kuvitella. Papin alla vasemmalla näkyvä tekstikappale on itse asiassa kyseistä kuvaa edeltävän kuvan (lehden 15r ylemmän kuvan) kuvateksti, ja oppilaan alla näkyvä teksti on puolestaan aivan toisen kuvasarjan, lehden 10v ylemmän kuvan kuvateksti. Keskellä näyttää olevan aukeaman keskikohta, mikä on tietysti fyysisesti mahdotonta, vaikka lehdet järjesteltäisiin uudelleen.