Christine de Pisan ja pistäminen

Kirjaan tänne lyhyen huomion, jotta se ei huku Facebook-seinälleni. Tulin lukeneeksi William Caxtonin englanninkielistä käännöstä The Book of Fayttes of Armes and of Chyualrye (1489) Christine de Pisanin painamattomasta teoksesta Les Faits d’Armes et de Chevalerie, joka on suurimmaksi osaksi kompilaatio Vegetiuksen, Frontinuksen, Valerius Maximuksen ja Honoré Bonetin tuotannosta.

Christine de Pisan. (British Library, Harley 4431, fol. 259v.)

Mukana on luonnollisesti Vegetiuksen kuuluisa kohta pistämisen eduista lyömiseen nähden. EETS:n editiosta vuodelta 1932 (s. 31):

They [the romains] lerned theym also to stryke with a foyne whiche manere of foynyng was first brought in vse by the romains / for they scorned them that smote edgelyng / and sayd with peyne myght one slee another aftre that guyle / by cause the bones that be harde with holdeth dedely yf the hed or the body entre the depnes of two ynches / And for this reason also is the strok of a foyne bettre and surer by cause he that smyteth edgelyng in heuyng vp of bothe his armes sheweth him self naked and bare and discouered a long his right syde / and this doeth not he that smyteth with a foyne / but kepeth hym self clos as he striketh / and may hurt his enemy / er that other heue vp his armes forto smyte edgelyng

(Alleviivaukset minun.)

Kiinnostava yksityiskohta on, että (toisin kuin Vegetiuksella ja Rabanus Mauruksen parafraasissa) miekalla lyömiseen tarvittavien käsien lukumääräksi annetaan kaksi: muinaisilla roomalaisilla olisi tietysti ollut yhden käden miekka ja toisessa kädessä kilpi. Tarkistin asian myös ensimmäisenä vastaantulleesta alkutekstistä (Pariisi, BNF, Ms. fr. 23997, fol. 21v), jossa on yhtälailla monikko ‘les bras’.

Siteeraamani edition sanastossa annetaan sanalle foyne merkitys rapier, ja sanalle foyning merkitys fencing, mutta mitä luultavimmin foyne on ymmärrettävä merkityksessä ‘kärki, pisto’, ja sana foyning ‘pistäminen’ suorastaan adverbin edgelyng parina (= latinan punctim ja caesim). Alkutekstissä käytettävät ilmaisut ovat d’estoc ja de taille.

1400-luvun alussa kirjoittaneen Chistinen mielessä oletusarvoinen miekka näyttäisi olleen kahden käden miekka, mahdollisesti juuri panssaroitua vastustajaa vastaan käytettävä pistämiseen optimoitu “estoc”.

Aika, ajoitus ja Aristoteles

Luin tänä aamuna Ken Mondscheinin artikkelin ‘The Medieval Experience of Time: Aristotle, Universals, and Technologies’ (teoksessa “Can These Bones Come to Life?” Insights from Reconstruction, Reenactment and Recreation, 2014). Artikkelissaan Mondschein viittaa Aristoteleen Fysiikasta löytyvään määritelmään ajalle, jonka hän antaa englanniksi muodossa “the number of the motion with respect to the before and after”.

(Tuija Jatakarin ja Kati Näätsaaren käännöksessä ‘aika on  liikkeen luku aikaisemman ja myöhemmän mukaan’; kreikaksi kohta kuuluu ‘τοῦτο γάρ ἐστιν ὁ χρόνος, ἀριθμὸς κινήσεως κατὰ τὸ πρότερον καὶ ὕστερον’, 219b.)

Konkreettisena esimerkkinä aristoteelisesta aikakäsityksestä Mondschein mainitsee käsikirjoituksesta Nürnberg, GNM, Hs. 3227a löytyvän miekkailutekstin (s. 34):

Making explicit use of Aristotelian terminology, Liechtenauer tells us that, “Movement, that beautiful word, is a heart and a crown to fencing” (Motus das worte schone / ist des fechtens eyn hort und krone). He then speaks of the “before”, “after,” and “during” of an action (vor, nach, indes), following the Aristotelian dictum concerning the “number of the motion.”

Koodeksista löytyy kyllä eksplisiittinen viittaus Aristoteleeseen, vaikka kyseinen (asiayhteyteen huonosti sopiva sitaatti) onkin Retoriikasta eikä Tulkinnasta, kuten anonyymi auktori itse väittää. Mutta onko motus tarpeeksi eksplisiittisen aristoteelinen termi? Jacobus Veneticuksen ja Vilhelm Moerbekeläisen keskiaikaisissa käännöksissä kohta kuuluu seuraavasti: ‘hoc enim est tempus: numerus motus secundum prius et posterius.’

‘als aristotyles spricht in libro pyarmenias’ Nürnberg, GNM, Hs. 3227a fol. 22v.

On kieltämättä kiinnostavaa, että motus on annettu runosäkeessä latinaksi eikä saksaksi. Entä voidaanko vor, nach ja indes nostaa eksplisiittisesti Fysiikasta? Aristoteleen kyseisessä kohdassa pyörittelemät käsitteet ovat “aikaisempi”, “myöhempi” ja “nyt”, latinaksi prius, posterius ja nunc (kreikaksi τὸ πρότερον, τὸ ὕστερον ja τὸ νῦν; kreikaksi voi kätevästi mistä vaan tehdä substantiivin lisäämällä eteen artikkelin).

Jos liechtenaueriaaniset ajoituskäsitteet olisi nostettu suoraan aristoteliaanisesta aikakäsityksestä (tai siitä tekstistä ja kielestä, jolla sitä on opetettu), olisi outoa, että vain vähiten tärkeä sana motus olisi latinaksi, ja että indes ei vastaa latinan sanaa nuncFysiikasta löytyy kyllä in eodem tempore eli ‘samassa ajassa’, jolla viitataan “luvultaan samaan” liikkeeseen (erotuksena “lajiltaan” tai “suvultaan” samasta) eikä samanaikaisuuteen.

‘prius parata’. Leeds, RA, MS I.33, fol. 32v.

Mondschein viittaa myös I.33:een (s. 35):

The bulk of this 34-folio [sic] consists of exemplary “plays,” or sequences of actions, performed by a fencing master (the sacerdos, or priest) and his student (the scolaris). In other words, following the common medieval model of education, the reader is expected to follow a model. There is no theorization of time; the action-and-response format described in the manuscript could equally belong to a closed motor skill (such as a sword-dance) as an open motor skill (that is, actual fencing, with its tactical use and variation of time). Such information was probably transmitted in person.

Toisin kuin yllä sanotusta voisi ehkä ymmärtää, I.33:ssa on kuitenkin kohtia, joissa jompikumpi osapuoli päihittää toisen liikuttuaan ensin tai olemalla asemansa puolesta nopeampi (esim. ‘obsidentis prius est intrare’, fol. 6r; ‘scolaris […] cum esset in actu ducendi plagam […] sacerdos uero antequam scolaris ducat gladium suum ad terminum debitum recipit plagam’, fol. 31r; ‘Walpurgis recipit schiltslac quia erat superior et prius parata’, fol. 32v), vaikka käsitteitä vor, nach ja indes ei suoraan nimetäkään.