Kuukauden kirja: Das erste deutsche Turnbuch (1871)

Kuukauden kirja on Karl Wassmannsdorffin Das erste deutsche Turnbuch (1871). Kirjan otsikko (‘ensimmäinen saksalainen urheilukirja’) viittaa varhaiseen kamppailupainatteeseen, joka tunnetaan yleensä Landshutin painikirjana (Landshuter Ringerbuch. Tämä laattakirja tunnetaan kolmena kappaleena: Hans Wurmin Landshutissa painama kappale löytyy Berliinin Kupferstichkabinetista, Johann Sittichin n. 1509 Augsburgissa ja (oletetusti) Matthias Hupfuffin Strassburgissa n. 1510 painamat kappaleet löytyvät Baijerin valtionkirjastosta signumeilla inc. s.a. 1584 ja 1142.

Kirjan kansi.

Berliinin kappaletta on käsitellyt J. D. Ferdinand Sotzmann artikkelissaan ‘Ueber ein unbekanntes xylographisches Ringerbuch’, joka ilmestyi kirjastoalan Serapeum-lehdessä vuonna 1844 (s. 33–44). Kaikki kolme ovat ilmestyneet faksimilena Helmut Minkowskin teoksessa Das Ringen im Grüblein vuonna 1963; Berliinin kappale ilmestyi laadukkaana värifaksimilena Hans Bleibrunnerin toimittamana vuonna 1969.

Wassmannsdorffin kirjassa on jäljennös silloisen Kuninkaallisen hovi- ja valtionkirjaston inkunaabelista nro. 1142. Ajoituksen osalta Wassmannsdorff viittaa Sotzmanniin, joka puolestaan nojaa Massmannin ilmoitukseen, että painate olisi kuulunut vuonna 1507 nürnbergiläisen lääkärin Hartmann Schedelin jäämistöön. Wassmannsdorff mainitsee Hainin Repertoriumista löytyvän Berliinin ja hänen jäljentämänsä kappaleen lisäksi kaksi laitosta samasta kirjasta, numerot 9802 ja 13916. Viimeksi mainittu on Münchenin inkunaabeli 1584, mutta ensiksi mainittu on itse asiassa Wassmannsdorffin jäljentämä kappale, vaikka hän ei sitä jostain syystä siksi tunnista.

Wassmannsdorff sanoo esipuheessaan julkaisevansa kirjan täydennyksenä vuonna 1870 ilmestyneeseen teokseensa Die Ringkunst des deutschen Mittelalters. Hän viittaa myös vuonna 1869 ilmestyneeseen uusintapainokseen Auerswaldin painikirjasta vuodelta 1539 ja ilmaisee halunsa tuoda sitä vanhemmat painiopit hänen aikansa painijoiden saataville.

Painiasento. ‘Das ist der recht stand und wag vor dem man.’

Kirjan ensimmäinen osa on siis jäljennös edellä mainitusta painipainatteesta. Kuvat on piirtänyt ilmeisesti Wassmannsdorfin laatimien kopioiden pohjalta sama G. A. Schmidt, joka jäljensi edellä mainitun Auerswald-uusintapainoksen kuvat. Yllä olevaa kuvaa voi verrata digitoituun alkuperäiseen.

Toinen osa sisältää täydennyksen edelliseen “1500-luvun kamppailukäsikirjoituksesta”, jonka Wassmannsdorff kertoo sen omistajan, baselilaisen H. Burckhardt-Schönauerin ystävällisesti antaneen hänen käyttöönsä. Kyseinen käsikirjoitus päätyi muutamien välikäsien kautta Berliinin valtionkirjaston kokoelmiin vuonna 1938. Toisen maailmansodan aikana se evakuoitiin muiden arvokkaiden käsikirjoitusten ja painatteiden mukana Sleesiaan, mistä se päätyi puolalaisten viranomaisten haltuun vuonna 1945. Vuodesta 1981 se on ollut käytettävissä Krakovassa Biblioteka Jagiellońskan kokoelmissa (Ms. Berol. germ. quart. 2020, KdiH 38.1.3). Kyseessä on siis tähän käsikirjoitukseen sisältyvä, painia käsittelevä “buech vom Fuesringenn” (f. 111r–121v). Tekstiedition lisäksi kirjaan on jäljennetty puolessa koossa viisi käsikirjoituksen kahdestakymmenestäyhdestä kuvasta. Tekstien yhteyteen on liitetty Berliinin laattakirjan vastaavat tekstit.

Kuoppapaini alkaa.

Samasta lähteestä on peräisin myös Wassmannsdorffin kirjan neljäs osa, joka käsittelee kuoppapainia (Ringen im Grüblein, f. 122r–128r). Tästä osiosta on tekstin lisäksi jäljennetty kuusi yhteensä seitsemästä kuvasta.

Wassmannsdorffin kopio Egenolffin kirjan kopiosta.

Lopuksi on mainittava vielä kirjan kolmas osa, jonka sisällön Wassmannsdorff laittaa kannessakin komeilevan Albrecht Dürerin nimiin. Hän nimittäin otaksuu, kuten Massmann ennen häntä, että Egenolffin kirjan painiotteet ovat alunperin Dürerin käsialaa. Sittemmin kadonnut Breslaun-käsikirjoitus on kuitenkin tiettävästi ollut Egenolffin kirjan painiotteilla täydennetty kopio Dürerin kirjasta, jonka alkuperäinen kappale löytyy Wienin Albertinasta (ks. edellinen kuukauden kirja -kirjoitukseni). Yhdestä kuvasta Wassmannsdorff tarjoaa vertailun vuoksi Egenolffin kirjasta löytyvän puupiirroksen jäljennöksen, jotta lukija näkisi, miten se poikkeaa Dürerin piirroksen yksinkertaisuudesta. Dörnhöfferin mukaan Wassmannsdorffin näkemys oli omiaan herättämään Dürer-tuntijoissa lähinnä huvittuneisuutta. Oletetut Dürer-jäljennökset Wassmannsdorff antaa alkuperäisessä koossaan; vesivärillä väritetyt kohdat on merkitty viivavarjostuksella (ks. kuva ylempänä), ja kirja sisältää myös väritysohjeet lukijalle, jolla on “taipumusta sellaiseen”.

Oppihistoriallisesti kiinnostavana seikkana mainittakoon, että Wassmannsdorff katsoo sekä Wienin- että Breslaun-käsikirjoitusten sisältävän lähinnä lainoja aiemminsta kamppailukirjoista, poikkeuksena jälkimmäisen painikuvat, joita hän pitää siis Dürerin omana tuotantona.

Miekkailu vai taistelu

Termityö johtaa kaikenlaisten asioiden pohdiskeluun. Otsikon ongelma, miekkailu vai taistelu, vaikuttaa ensisilmäyksellä varmasti triviaalilta, mutta on kuitenkin todellinen ongelma tietyissä tapauksissa.

Sellaiset saksankieliset termit kuin Bloßfechten, Harnischfechten ja Rossfechten on luontevaa suomentaa paljasmiekkailu, haarniskamiekkailu ja ratsumiekkailu. Nämä tarkoittavat siis järjestyksessä miekkailua ilman haarniskaa, haarniskassa ja ratsain.

Wassmannsdorffin neuvoma varoasento pistintaistelussa (s. 109).

Ongelmia syntyy kuitenkin silloin, kun kyseessä on esimerkiksi Stangenfechten tai Bayonettfechten. Vaikka saksan fechten tarkoittaakin nykyään lähtökohtaisesti miekkailua, se ei kuitenkaan samalla tavalla eksplisiittisesti viittaa miekkaan välineenä. Kuulostaisi hassulta suomeksi puhua sauvamiekkailusta tai pistinmiekkailusta. (Floretti-, säilä- ja kalpamiekkailu toimivat, koska floretti, säilä ja kalpa ovat eräänlaisia miekkoja.) Suomeksi jälkimmäisestä käytössä ollut termi onkin pistintaistelu, joka vertautuu turnajaisista tuttuun lajiin peitsitaistelu. Vanhempi termi nyrkkeilylle on ollut nyrkkitaistelu.

Säilyttääkseni tietyn harmonian sotatieteellisen terminologian kanssa pyrin olemaan käyttämättä sanaa taistelu muuten kuin varsinaisen taistelun eli sotilaallisen yhteenoton merkityksessä. Tässä mielessä pistintaistelu kuulostaa eräänlaiselta taistelulta kuten hyökkäystaistelupuolustustaistelu ja lähitaistelu. Muutenkin olen samaa mieltä kuin Karl Wassmannsdorff (1864) siinä, että on ongelmallista puhua pistimestä (Bayonett), sillä kamppailla voidaan myös ilman sitä (ja lisäksi Wassmannsdorff vihasi ranskalaista terminologiaa).

Wassmannsdorff kuitenkin ajatteli edellistä sanoessaan pistimen vaihtoehtona kivääriin kiinnitettävää metsästystikaria (Hirschfänger), johon perustuu miekkapistimenä tunnettu pistintyyppi: varsinainen pistin eli bajonetti olisi siis vain hylsypistin. Suomeksi molempia kutsutaan pistimiksi. Itse näkisin ongelman siinä, että käsikähmässä voidaan käyttää kiväärin muitakin osia kuin pistintä, nimittäin perää ja myöhemmin myös lipasta. Näin ollen Gewehrfechten toimii siinä mielessä, että välineeksi mainitaan vain kivääri (Gewehr), mutta kiväärimiekkailu ja kivääritaistelu ovat molemmat suomeksi vähän ongelmallisia.

Ehkä paras ratkaisu on pitäytyä vakiintuneessa pistintaistelussa ja hyväksyä symmetrian puute ja muut ongelmat. Muutenkin perällä, lippaalla ja piipulla iskeminen kuuluvat ennemmin pistintaistelun jälkeiseen aikaan, “lähitaisteluun kylmin asein”.

Palatakseni kuitenkin paljas-, haarniska- ja ratsumiekkailuun on sanottava, ettei näissäkään “miekkailu” tapahdu välttämättä miekalla. En kuitenkaan lähtisi lanseeraamaan sellaisia termejä kuin paljastaistelu, haarniskataistelu tai ratsutaistelu. Huomattakoon vielä sekin, että nimityksen Fechtbuch eli fight book suomenkielinen vastine on kamppailukirja. Olisin tapuvainen hyväksymään sen, että sanan miekkailu merkitykseen näissä yhteyksissä vaikuttaa saksan sanan Fechten käyttö, vaikka tässä on tietyt oikeakielisyysongelmansa.

Samaan teemaan liittyy myös I.33:ssa käytettävä sana dimicare (ilmaisussa ars dimicatoria) ja sen tulkitseminen.

Juutalais-Otto

Painimestari Ottista (Ott Jud) ei tiedetä muuta kuin että hän oli itävaltalaisten ruhtinaiden painiopettaja, kastettu juutalainen ja kuului Liechtenauerin seuraan. Tiedot ovat peräisin hänen teostensa otsikoista ja Paulus Kalin luettelosta.

Hänen painiteoksensa löytyy vaihtelevissa muodoissa Augsburgin (UB, Öttingen-Wallerstein I.6.4to.3), Rooman (Biblioteca dell’Academia Nazionale dei Lincei e Corsiniana, 44 A 8), Dresdenin (SLUB, Mscr. C 487), Glasgowin (Glasgow Museums, MS E.1939.65.341), Salzburgin (UB, M. I. 29), Berliinin (nyk. Krakovan, mgq. 2020) ja Münchenin (cgm 3712) käsikirjoituksista, Paulus Kalin Wienin käsikirjoituksesta (KK 5126), Talhofferin Gothan käsikirjoituksesta (chart. A 558) sekä sen kopioista Göttingenissä (UB, phil. 61) ja Münchenissä (cod. icon. 395), ja tietenkin Paulus Hector Mairin (luultavimmin Augsburginn käsikirjoitukseen perustuvista) Dresdenin- (SLUB, Mscr. C 94), Münchenin- (cod. icon. 393(1) ja Wienin-käsikirjoituksista (NB, 10826). Kaksi viimeksi mainittua sisältävät tekstin latinankielisen käännöksen.

Editio princeps ilmestyi 1870 Karl Wassmannsdorffin laatimana. Edition pohjatekstinä on Augsburgin käsikirjoitus, ja apparaatista löytyy lukutapoja Wassmannsdorffin hallussa olleesta käsikirjoituksesta, joka on sittemmin kadonnut. Rooman ja Augsburgin käsikirjoitusten tekstit ovat ilmestyneet kokonaisuudessaan Dierk Hagedornin toimittamina 2008 ja 2017. Viimeksi mainittu sisältää myös englanninkielisen käännöksen, ja Rooman käsikirjoituksen teksti on ilmestynyt englanniksi Christian Henry Toblerin kääntämänä 2010. Berliinin/Krakovan ns. Goliath-käsikirjoitus on ilmestynyt 2017 Rooman käsikirjoitus rinnakkaistekstinään Rainer Wellen toimittamana.

Dresdenin käsikirjoitus, joka kattaa vain teoksen loppuosan, on ilmestynyt Wierschinin editiona 1965 sekä Toblerin englanniksi kääntämänä 2001, David Lindholmin ja Peter Svärdin käännöksenä 2006.

Tutkimuskirjallisuuden osalta mainittakoon Rainer Wellen väitöskirja vuodelta 1993, joka sisältää konkordanssin ja stemman, jotka kattavat edellä mainitut käsikirjoitukset Glasgowin käsikirjoitusta sekä tietysti tunnettujen käsikirjoitusten kopioita lukuun ottamatta.

‘Da hat die swindel wag ain end.’ Talhofferin painikuvitusta. Gotha, Forschungsbibliothek, Char. A 558, fol. 126v.

Ott mainitaan tekijäksi kaikissa paitsi Salzburgin ja Dresdenin (C 487) käsikirjoituksissa sekä Paulus Hector Mairin tuotannossa. Kuten sanottua, hänestä ei tiedetä muuta kuin mitä painiteoksensa yhteydessä kerrotaan.

Vuonna 1700 ilmestyneestä tarinakokoelma Lyrum-Lyrissimumista löytyy kuitenkin ilmeisesti häntä koskeva tarina, jonka ensimmäinen tunnettu versio on peräisin Martti Lutherilta, ja joka on sittemmin julkaistu myös Deutsche Turn-Zeitungissa (1864, s. 389). Alla alkuperäisteksti viimeksi mainitusta lähteestä:

Kaiser Friedrich hatte einen Juden an seinem Hof, welcher ein so starker Rieß und trefflicher Ringer war, daß er alle so mit ihm zu ringen sich unterstunden, in dem Ringen überwand: denn er pflegte dem, so mit ihm range, ein Glied in der Hüffte zu verrencken, aus welchem Schertzen sich denn ein jedweder von ihm musste lassen niederschmeissen. Es wurde aber auch ein grosser Rieß aus Thüringen zum Kayser gebracht, denselben frischete er an, daß er mit seinen Juden eines ringen solte. Der Jud bat den Kayser um Verzeichung, wo er vielleicht diesen grossen Teutschen etwas grob angreiffen würde, sintemal solches in solchem Kampff sein müßte. Der Teutsche aber antwortete dem Juden: Er solte seiner nicht schonen, denn er mit keinem Kind würde zu thun haben, hingegen wolle er auch das Seine thun. So bald sie nun zusammen kamen, und der Jude alle seine Kunst versucht hatte, ergrieff ihn der Teutsche mit der lincken Hand, und truckete ihn fest an seine Brust, mit der rechten Hand aber ergriff er ihm den Kopf, brach ihm das Genick entzwey, und warff ihn todt für des Kaysers Füsse.

Suomennettuna:

‘Keisari Friedrichillä oli hovissaan jättiläismäinen juutalainen, joka oli niin vahva ja hyvä painija, että hän päihitti painissa kaikki, jotka tohtivat otella hänen kanssaan. Hänen tapanaan oli nyrjäyttää vastustajiltaan lonkka, minkä tempun jälkeen kenen tahansa täytyi antaa heittää itsensä maahan. Kerran keisarin eteen tuotiin toinen jättiläinen Thüringenistä. Keisari pyysi, että tämä painisi hänen juutalaisensa kanssa. Juutalainen pyysi keisarilta anteeksi, että hän ehkä hyökkäisi saksalaisen kimppuun vähän karkein ottein, sillä niin täytyy sellaisessa kamppailussa tehdä. Saksalainen kuitenkin vastasi juutalaiselle, ettei tämän tule sääliä häntä, sillä hän ei tulisi olemaan tekemisissä minkään lapsen kanssa, ja hän itsekin halusi tehdä mitä pystyy. Kun he sitten kävivät toistensa kimppuun, ja kun juutalainen oli kokeillut kaikkia temppujaan, tarttui saksalainen häneen vasemmalla kädellään painaen hänet tiukasti rintaansa, otti oikealla kädellään kiinni hänen päästänsä, taittoi hänen niskansa ja heitti hänet kuolleena keisarin jalkoihin.’

Keisari Friedrich on ilmiselvästi Friedrich III, joka hallitsi vuosina 1440-1493, mikä sopisi yhteen sen kanssa, että Ottin kuoleman terminus ante quem on Talhofferin Gothan käsikirjoituksen päiväys 1443. Muuten kyseinen keisari muistetaan Marxbrüder-killalle vuonna 1487 antamastaan yksinoikeudesta myöntää miekkamestarin arvo.

Sisällöllisesti on kiinnostavaa paitsi se, kuoliko Ott oikeasti näin, myös se, onko lonkkaan kohdistuva tekniikka todella jotain, mitä hänen tiedetään suosineen, vai onko tarinaan vain sekoittunut elementti Jaakobin painista, kuten Wassmannsdorff näyttää otaksuvan (1. Moos. 32:23-33).

Koska Juutalais-Oton painiteos nautti verrattain suurta suosiota ainakin alan miesten keskuudessa, herää kysymys, onko tarinan, jossa ei ole oikein muuta sisältöä kuin että saksalainen jätti vääntää juutalaispainijalta niskat nurin, taustalla kenties jonkinlaista vihamielisyyttä juutalaisia kohtaan.

Kuukauden kirja: Deutsche Turn-Zeitung Nr. 9 (1864)

Huomaan, etten ole ehtinyt kirjoittaa mitään koko helmikuun aikana. Tämä on harmillista, mutta joka tapauksessa helmikuun kirja on Deutsche Turn-Zeitungin yhdekäs vuosikerta vuodelta 1864. Lehti ilmestyi vuodesta 1856 toisen maailmansodan loppuun asti toimien Deutscher Turner-Bundin virallisena äänenkannattaja. Käsillä olevassa vuosikerrassa on monta mielenkiintoista artikkelia, joita käsittelen tässä kirjoituksessa. Tarkemmat viitteet löytyvät lopusta.

Ensimmäisessä numerossa alkaa Karl Hermann Scheidlerin juttusarja miekkailun historiasta, jossa esitettyihin virheellisiin näkemyksiin liikuntafilologi Karl Wassmannsdorff joutui tietysti myöhemmin vastaamaan omassa artikkelissaan, joka käsittelee Marxbrüder– ja Federfechter-miekkailukiltoja sekä vanhinta tunnettua saksankielistä painettua miekkailukirjaa. (Milloin ja mistä Wassmannsdorff sai kyseisen niteen haltuunsa, käsittelin edellisessä kirjoituksessa.) Erityisen maininnan ansaitsee Wassmannsdorffin kritiikki Scheidlerin artikkelin Carl Wilhelm Göttlingiltä peräisin olevaan ajatukseen “Feder”-nimisen aseen olemassaolosta.

‘Die Auslage rechts von der Seite gesehen.’ (S. 109.)

Vuosikerrasta löytyy myös Wassmannsdorffin pistinmiekkailua käsittelevä teknisempi kirjoitusten sarja sekä monta lyhyempää juttua. Yhdessä näistä hän käsittelee vanhoja anekdootteja miekkailijoista ja painijoista, muun muassa Johannes Paulin kaskuja, joista toista olen jo itsekin käsitellyt, sekä Juutalais-Ottoa ja Andreas Eberhard Rauberia koskevia kertomuksia.

Antiikkista urheiluhistoriaa puolestaan käsittelee W. L. Meyer, jonka juttusarjasta tässä vuosikerrassa löytyvät painia, nyrkkeilyä, pankrationia sekä uintia koskevat osat.

Lopuksi on mainittava indoeuropeistiikan suurnimi August Schleicher, joka oli tuohon aikaan Jenan miesten voimisteluseuran valvoja ja jonka kontribuutio käsittelee luonnollisesti liikuntaan liittyvää etymologiaa. Artikkelissaan Schleicher muun muassa kritisoi (Wassmannsdorffia vähemmän ronskein sanankääntein) saksalaisen liikunnan alullepanijan Friedrich Ludwig Jahnin näkemystä sanan turnen germaanisesta alkuperästä osoittaen sen olevan lainaa latinasta (tornare), johon sen kantasana (tornus) on puolestaan lainattu kreikasta (τόρνος).

Alla vielä edellä mainitut artikkelit luettelomuodossa:

  • W. L. Meyer, “Die leiblichen Leistungen der Alten.” 106 – 107 (E), 139 – 140 (F), 147 – 148 (F), 153 – 154 (G), 166 – 167 (H).
  • Karl Hermann Scheidler: “Kurze Geschichte der Fechtkunst in alter und neuer Zeit, namentlich in Deutschland, mit Bezug auf die Wehrfrage der Gegenwart.” S. 4 – 6 (1.), 25 – 28 (2.), 65 – 68 (3.), 169 – 171 (4.),  180 – 181 (4.), 203 – 205 (5.).
  • August Schleicher, “Turnetymologica”. S. 105 – 106.
  • Karl Wassmannsdorff, “Anleitung zum Gewehrfechten, den deutschen Turnvereinen gewidmet.” S. 97 – 100, 107 – 110, 123 – 125, 132 – 134, 145 – 147.
  • ————————, “Ueber die Marxbrüder und Federfechter und über das älteste – bisher noch unbekannte – gedruckte deutsche Fechtbuch.” 353 – 356.

Wassmannsdorffin lyhyemmät jutut:

  • Karl Wassmannsdorff, “Kleinere Mittheilungen”. S. 209 – 211, 388 – 390 (1.), 401 – 405 (2. ja 3.).
  • ————————, “Kürfechten”. S. 239.
  • ————————. “Reihen und Rotten; Vervielfachen der Rotten”. S. 45 – 46
  • ————————. “Turnsprachliches. S. 183 – 184, 416.
  • ————————. “Berichtigung einer Mittheilung über der Stuttgarter Jugendwehr.’ S. 238 – 239.

Kuukauden kirja: Jakob Sutor’s künstliches Fechtbuch (1849)

Edellisellä kerralla viittasin Schlichtegrollin Talhoffer-julkaisuun vanhemman kamppailukirjallisuuden uusintajulkaisemisen lähtölaukauksena. Käsikirjoituslähteiden faksimilejulkaisujen lisäksi on syytä huomioida, että 1800-luvulla ilmestyi uusintapainoksia myös vanhemmasta painetusta kirjallisuudesta. Tammikuun kirja onkin Jakob Sutor’s künstliches Fechtbuch zum Nutzen der Soldaten, Studenten und Turner, Johann Scheiblen Stuttgartissa vuonna 1849 julkaisema uusintapainos teoksesta, joka ilmestyi alunperin Frankfurtissa vuonna 1612 nimellä New Künstliches Fechtbuch. Kirja käsittelee miekkaa, tussakkaa, rapiiria sekä sauvaa ja hilparia kuvin ja tekstein.

Nimiösivun kuva.

Kuvat ovat melko tarkkoja jäljennöksiä alkuperäisistä, vaikka pienet erot onkin helppo huomata tarkasteltaessa niitä rinnakkain. Silmiinpistävimmät erot, jos sellaisista voi puhua, ovat initiaaleissa, vinjeteissä ja kirjasimissa. /-merkki on korvattu pilkulla. Uusintapainoksessa ei myöskään ole siirtymäsanoja tai arkin tunnuksia.

Alkuperäinen kustantaja Wilhelm Hoffman mainitsee esipuheessa, että miekkailutaidosta on kyllä ilmestynyt aikaisemmin painettua kirjallisuutta saksaksi, latinaksi (!), italiaksi ja ranskaksi, mutta Jakob Sutor on kerännyt parhaat kappaleet eri kirjoista, jotta miekkailun harrastajat voisivat helposti palauttaa unohtamansa liikkeet mieleensä, in pristinam memoriam. Pitkämiekkaosuuden kuvat on kopioitu suoraan Meyeriltä, mutta kustakin kuvasta on otettu vain päähahmot, paitsi kahdessa viimeisessä kuvassa, joiden painiotteisiin siirtyneet hahmot on kopioitu Meyerin kuvien taustalla olevista hahmoista (kuvasta D takavasemmalta ja kuvasta N päähahmojen välistä).

Zornhut & Hut deß Ochsens. (S. 13.)

Tussakkakuvat ovat myös suoraan Meyerilta lukuun ottamatta viimeistä, johon liittyy lystikäs värssy. Rapiiriosuus on monimutkaisempi: miekan jako edustaa Heußlerin ja Schöfferin traditiota, lyöntilinjakuva ja varoasentokuvat ovat Meyerilta, mutta muuten materiaali näyttäisi olevan peräisin Michael Hundtilta ja Salvatore Fabrisilta. Sauva- ja hilparimateriaali puolestaan vaikuttaa olevan puhtaasti Meyerilta. Kuten tussakkaosa, myös rapiiria ja salkoaseita käsittelevät osat päättyvät kuviin, joiden lähde on minulle tuntematon.

Veren roisketta (s. 86 – 87.)

Kirjan lopussa mainostetaan samana vuonna ja samalta kustantajalta ilmestynyttä kirjaa Der deutsche Soldat. Wahre und schöne Geschichten von ruhmwürdigen Thaten deutscher Krieger aus neuer und neuester Zeit, joka vaikuttaa sisällysluettelon perusteella aikansa Korkeajännitykseltä. Sutorin miekkailukirja ei ollut muutenkaan ainoa Scheiblen julkaisema kuriositeetti. Edelleen samana vuonna Jakob Sutor -painoksensa kanssa Scheible julkaisi kirjan nimeltä Das sechste und siebente Buch Mosis, joka on tuttu myös Suomessa Föreningen Veronican julkaisemana, saksankielisen alkuteoksen englanninkielisen käännöksen suomennoksen uusintapainoksena otsikolla Alkuperäinen Musta Raamattu. Mainittakoon vielä sekin, että Karl Wassmannsdorff osti oman kappaleensa ensimmäistä painettua saksankielistä eli 1516 ilmestynyttä Paurenfeindtin miekkailukirjaa kirjaa juurikin Scheiblen putiikista toisena helluntaipäivänä vuonna 1864.

Kuukauden kirja: A Complete Bibliography of Fencing and Duelling (1896)

Joulukuun Marraskuun kirja on Carl Thimmin A Complete Bibliography of Fencing and Duelling. Teos on edelleen paras yksittäinen esitys (painetusta) miekkailukirjallisuudesta, vaikka päättyykin vuoteen 1896, kuten J. Christopher Amberger toteaa teoksensa The Secret History of the Sword (1999) bibliografiassa (s. 276). Thimmin teos ilmestyi kahtena laitoksena, joista jälkimmäinen on sittemmin ilmestynyt myös uusintapainoksina.

Ensimmäinen (vas.) ja toinen, laajennettu painos (oik.)

Teoksen ensimmäinen, huomattavasti suppeampi laitos ilmestyi otsikolla A Complete Bibliography of the Art of Fence vuonna 1891. (Otsikon ja esipuheen osalta myös saksan- ja ranskankielisinä versioina.) Kyseisen teoksen puutteita Karl Wassmannsdorff kommentoi tyypilliseen kiivaaseen tapaansa Paurnfeindtin miekkailukirjaa käsittelevässä artikkelissaan (Monatschrift für das Turnwesen,1891, s. 129 – 130), minkä Thimm huomioi pidättyvän kohteliaasti toisen laitoksen esipuheessa (s. xii).

Teoksen pääosa muodostuu tekijän nimen (tai vastaavan) mukaan järjestetystä kirjallisuusluettelosta. Kuvituksena on yhteensä kolmekymmentäneljä kuvaa tekijöistä ja teosten nimiösivuista. Luetellut teokset löytyvät kätevästi hakemistosta järjestettyinä aihepiirin, kielen ja julkaisuajankohdan mukaan. Tässä kohden on syytä huomauttaa, että teoksen aihepiiri ei varsinaisesti rajoitu miekkaan, vaan mukana ovat myös pistimet ja muutkin kaksintaisteluvälineet kuten pistooli. Liitteenä on laaja kokoelma lyhyitä lehtijuttuja koskien miekkailua ja kaksintaistelua (s. 433 – 538).

Kappaleessani on omistus herra Croabbon’lle (ks. s. 71).

I.33 eli tuolloinen Gothan cod. memb. I 115 esiintyy teoksessa seuraavassa muodossa:

[Codex memb. 115-1091. An anonymous MS. on Fencing in the Gotha Library.]

Tässä kirjoittaja on luultavasti sekoittunut kaksi käsikirjoitusta, cod. memb. I 115 ja II 109. Otsikolla “Sword and buckler” löytyy viittaus British Libraryn käsikirjoituksiin Royal 14 E III ja 20 D IV, mutta näiden kohdalla kyse on vain yksittäisistä kuvituksista (s. 281). (Näiden viimeksi mainittujen hyllynumeroiden yhdistelmää on eräissä julkaisuissa jostain syystä tarjottu myös I.33:n vaihtoehtoisena hyllynumerona.)

Kuten todettua, teos ei ole läheskään täydellinen vanhempien käsin kirjoitettujen kirjojen osalta: Liechtenauerin traditiosta kyllä mainitaan Nürnbergin (3227a) ja Dresdenin (C. 487) käsikirjoitukset sekä Münchenin cgm 3712 (s. 166), mutta Lecküchnerin osalta vain viitataan tarkemmin määrittelemättömään “alkuperäiseen käsikirjoitukseen” hänen nimiinsä laitetun ns. Egenolphin miekkailukirjan yhteydessä (s. 162). Talhofferin käsikirjoituksista mainitaan neljä kuudesta alkuperäiskäsikirjoituksesta (s. 284), Mairin tuotannosta Dresdenin-koodeksi (s. 176). Huomionarvoinen on maininta Fioren Morganin-käsikirjoituksesta (s. 109), joka tuolloin oli vielä Walter Sneydin kokoelmassa.

Talhofferin raivokärki

30-vuotisen sodan alusta toisen maailmansodan loppuun Gothan herttuallisessa kirjastossa I.33:n vieressä sijaitsi Hans Talhofferin käsikirjoitus vuodelta 1467, joka tunnetaan nykyään Baijerin valtionkirjaston tunnisteella cod. icon. 394a. Tämä on Talhoffer-käsikirjoituksista tunnetuin, ja olipa Kansallismuseon esihistorianäyttelyn alle jääneen asehuoneen opaslehtisessäkin kopio eräästä sen kuvasta (fol.  7v, kuva 12) esimerkkinä rikkaimpien saatavilla olleesta miekkailuoppaasta, “joka ei jättänyt neuvomatta epäritarillisia temppuja”.

Teoksen ensimmäiset kaksi kuvaa näyttävät neljä eri lyöntiä toisistaan irrallaan (Oberhöw, Underhow, Sturtzhow ja Wechselhow), mutta kolmas kuva esittää tilannetta, jossa hahmojen liikkeet liittyvät selvästi toisiinsa:

München, BSB, cod. icon. 394a, fol. 3r.

Gustav Hergsell julkaisi käsikirjoituksen faksimilienä vuonna 1887. Kyseinen laitos sisältää myös transkription alkutekstistä sekä selittävän käännöksen. Yllä olevan kuvan tekstit Hergsell lukee seuraavasti (s. 21):

Zorn ortt Im dröw.
Aber oberhout.

…ja selittää ne näin:

Bedrohe mit Zornort (Stoss).
Führt wieder den Oberhieb.

Hän on siis ymmärtänyt ensimmäisen sanan vanhahtavana adverbinä aber, eli oikeanpuoleinen hahmo ‘tekee uudelleen ylälyönnin’ vasemmanpuoleisen hahmon raivokärkeä eli piston uhkaa vastaan.

Karl Wassmanssdorffin arvostelu Hergsellin teoksesta ilmestyi Monatschrift für das Turnwesen -lehdessä seuraavana vuonna (s. 121-138). Wassmannsdorff puuttuu muun muassa edellä mainittuun kohtaan huomauttaen, että tekijä ei ole lukenut alkutekstin sanaa Wer oikein, ja että sanan lukeminen muodossa aber on sitä paitsi saksankielisten miekkailukäsikirjoitusperinteen vastaista. Tässä kohden hän viittaa käsikirjoituksesta Nürnberg, GNM, Hs. 3227a löytyvään liechtenaueriaaniseen säkeeseen, jonka hän antaa seuraavassa muodossa: ‘VEr [d. h. Wer] dir oberhawet . czornhaw ort deme drewet’ (‘kuka sinua ylälyö, raivolyöntikärki häntä uhkaa’). Mainitussa käsikirjoituksessa tosin on pronomini ‘Der’ eikä ‘[V]Ver’ (ks. fol. 23r rivi 11), mutta itse asia ei tästä juurikaan muutu, ja Nürnbergin koodeksi on tässä suhteessa todellakin poikkeus (Wierschin ei mainitse tätä eroa Ringeck-editiossaan, mikä kuitenkin osoittaa korkeintaan sen, että hän ei ole pitänyt sitä Dresdenin käsikirjoitusta järkevämpänä lukutapana).

Säkeiden selitys on Wassmannsdorffin muotoilemana seuraava (s. 122):

“Wenn dir einer zuhaut mit einem Oberhau, so sollst du gegen ihn wiederhauen den Zornhau [den Hochkammhieb (Schulterhieb) der deutschen Turnfechtschule], also daß du mit deinem Orte [der Spitze des Schwertes] fast [sehr] gegen ihn schießest.”

(Saksalaisen liikuntakoulukunnan termit Hochkammhieb eli Schulterhieb edustavat 1800-luvulla vallalla olleita pyrkimyksiä korvata vieraskielinen terminologia saksalaisella.) Wassmannsdorff jatkaa toteamalla, että toisessa painoksessa ei tule säilyttää Hergsellin yllä mainittua selitystä, ja että oikea lukutapa olisi löytynyt myös Hergsellin itsekin mainitsemasta (s. 8) Andre Paurenfeindtin Wienissä vuonna 1516 ilmestyneestä kirjasta, jossa muotoilu on ‘wer dir ober haut zorñ ort dem droet’ (sig. A3r).

Hergsellin käännökset ilmestyivät kuitenkin muuttumattomina VS-Booksin vuonna 1998 ilmestyneessä laitoksessa, johon perustuu myös Mark Rectorin kaksi vuotta myöhemmin ilmestynyt käännös Medieval Combat: A Fifteenth-Century Illustrated Manual of Swordfighting and Close-Quarter Combat. Tässä versiossa kuvateksti on vielä tulkitsevampi:

The swordsman on the left menaces his opponent with the thrust of wrath.5 The swordsman on the right counters the thrust with a cut from above.

Loppuviitteen 5 mukaan “[t]he thrust of wrath is a powerful downward diagonal thrust from the right”, vaikka kuvassa pisto tapahtuu vasemmalta.

VS-Booksin version vuonna 2016 ilmestyneessä kuudennessa painoksessa Dierk Hagedorn lukee tekstin kuten Hergsell:

Zorn ortt Im drow
Aber oberhout

…mutta kääntää sen nykysaksaksi hieman eri tavalla:

Der Zornort droht jenem, …
…wenn er den Oberhau schlägt.

Tässä aber on nähtävästi tulkittu ob er ja käännetty siis wenn er, “jos hän”. (Tämä on epätodennäköistä sen valossa, että ob er kyllä esiintyy tekstissä lukuisia kertoja, kirjoitettuna o:lla ja erikseen.) Käännöksen merkitys vastaa liechtenaueriaanista säettä siltä osin, että zornort on vastatekniikka ylälyöntiä vastaan eikä toisin päin kuten Hergsellillä ja Rectorilla.

Mutta kumpi lukutapa sitten on oikea? Asiaa voi lähestyä sekä kirjainmuotojen että sisällön näkökulmasta. Kiistanalainen kohta näyttää tältä:

‘Wer oberhout.’ (kuva 3, fol. 3r)

Ensimmäinen merkki näyttää kyllä ensisilmäyksellä w-kirjaimelta. Verrokkitapaus w-kirjaimesta löytyy edelliseltä sivulta sanassa Wechsselhow, joka kuitenkin näyttää tältä:

‘Wechsselhow’ (kuva 2, fol 2v).

Teoksesta löytyy lukuisia esimerkkejä merkkijonosta ⟨Aber⟩, jotka ovat alla olevien esimerkkien näköisiä:

‘Aber ain schwert niemen’ (kuva 62, fol. 32v).

‘Aber howt der von Tach’ (kuva 236, fol. 119v).

Vaikka loppuosa muistuttaa b:tä, alkuosa ei muistuta lainkaan a:ta. Loppuosa kuitenkin muistuttaa yllä olevan esimerkin sanassa von olevaa pitkävartista v:tä, joten w on sekä graafisesti että sisällöllisesti todennäköisesti oikea lukutapa, vaikka teoksesta löytyykin myös toisenlainen w-kirjain.

Sisällöllisesti Wassmannsdorffin tulkinnassa huomio saattaa kiinnittyä siihen, että vasemmanpuoleisen hahmon pisto ei näytä olevan oikean ylälyönnin (raivolyönnin) loppuasento, kuten alla olevassa verrokkikuvituksessa Paulus Kalilta, jonka kuvateksti siteeraa samaa Liechtenauerin säettä, ‘zorn hauwe ort yme dratt’:

München, BSB, cgm 1509, fol. 59r.

Välittömästi lyöntiä seuraava kahvan nostaminen pistossa löytyy kuitenkin myös Lecküchneriltä liikkeessä, jonka nimi on vastaavasti Zorenhaw ortt. Leckücherin runosäkeet ovat tosin myös hieman erilaisia: ‘Was auf dich wirt gericht / Zorenhaw ortt das gar pricht’. Selityksen mukaan kyseessä on ‘zorenhaw mit dem ortt’. Suorittaja on kuvassa oikealla:

München, BSB, cgm 582, fol. 3v.

Pisto tapahtuu kuvassa eri päin kuin Talhofferilla (oikealta), mutta teknisiin yksityiskohtiin ei ole tässä syytä sukeltaa syvemmin.

(On sinänsä hauska sattuma, että kaikki tässä kirjoituksessa siteeratut käsikirjoitukset löytyvät nykyään samasta kirjastosta.)

Kuukauden kirja: Die altdeutschen Fechter und Spielleute (1901)

Lokakuun kirja on Die altdeutschen Fechter und Spielleute: ein Beitrag zur deutschen Kulturgeschichte (1901). Kyseessä on sveitsiläissyntyisen Alfred Schaerin tohtorinväitöskirja saksalaisen kulttuurihistorian alalta, jossa hän jatkaa opettajansa Ernst Martinin ajatusta pelimannien ja miekkamiesten historiallis-kielellisistä kytköksistä (Die Meistersänger von Strassburg, Strassburg 1882, s. 9 – 10). Väitöskirja hyväksyttiin silloisen Kaiser-Wilhelms-Universitätin eli nykyisen Strasbourgin yliopiston filosofisessa tiedekunnassa maaliskuussa 1900, ja se ilmestyi painettuna seuraavana vuonna.

Väitoskirja jakaantuu neljään osaan. Ensimmäinen käsittelee kemppejä ja miekkailijoita (Kämpen und Fechter), toinen pelimanneja ja kiertolaisia (Spielleute und das fahrende Volk), kolmas näiden kahden ryhmän historiallisia yhtäläisyyksiä oikeudenkäytössä, sosiaalisissa suhteissa, kirjallisuudessa ja kielessä. Viimeinen osa on kokoelma aiemmin painettuja alkuperäislähteitä.

Kirjassa ei ole mitään kuvattavaa, joten tässä kuva pelimanneista Jakob Sutorin vuoden 1849 uusintapainoksesta.

Ensimmäinen osa on laajin (s. 13 – 86). Kemppien eli esitaistelijoiden osalta tekjiä käsittelee germaanien oikeudellisia kaksintaisteluita Tacituksesta alkaen mainiten myös naisten ja miesten väliset kaksintaistelut. (Mitä tulee tällaisten taisteluiden järjestelyihin, hän viitttaa Majeriin, joka puolestaan viittaa Thomasiukseen ja Efraimiin, joiden alkuperäislähteet ovat – kuinkas muuten – Talhofferin Wolfenbüttelin– ja tuolloinen Gothan-, nykyinen Münchenin-käsikirjoitus.)

Miekkailijoiden eli ylimystön kamppailuopettajien käsittelyssä tekijä siteeraa lukuisia kaunokirjallisia lähteitä, joissa luetellaan ritarillisia taitoja ja niistä käytettyjä nimityksiä. Tekijä myös esittää Wassmannsdorffista poikkeavan näkemyksensä Federfechter-nimityksen etymologiasta.

Ensimmäisestä osasta löytyy myös luettelo keisareiden miekkailijakilloille myöntämistä privilegioista, miekkailutapahtumia koskevista asiakirjoista (s. 68 – 73) ja miekkailukilpailuja (Fechtschulen) koskevia kuvauksia sisältävistä teoksista (s. 77 – 79).

Oppihistoriallisen bibliografian osalta huomionarvoinen on luettelo miekkailua koskevista teoksista (s. 76 – 77). Käsin kirjoitetuista lähteistä Schaer mainitsee Liechtenauerin miekkailuohjeet (ainoa, josta hän antaa tarkan tunnisteen: Nürnberg, GNM, Hs. 3227a), Lecküchnerin kirjan molemmat versiot (Heidelberg & München), Talhofferin teoksen vuodelta 1467 (eli Gustav Hergsellin 1887 ilmestyneen faksimilepainoksen edellä mainitusta Münchenin-käsikirjoituksesta; varsinaisesta kirjallisuusluettelosta löytyy Wassmannsdorffin murska-arvostelu Hergsellin laitoksesta), Paulus Hector Mairin Dresdenin-koodeksit (1542) sekä Paulus Kalin Münchenin ja Wienin kirjastoista löytyvät oppaat. Painetuista lähteistä hän luettelee tunnetut 1500-luvun teokset (Paurnfeindt, Auerswald, Egenolff, Meyer, Günterode) sekä muita teoksia 1700-luvun alkuun asti (Fabris, Hundt, Sutor, Heussler, Paschen, Schmidt, Doyle).

Tekijä ilmoittaa tutunstuneena edellä mainituista vain Hergsellin Talhoffer-editioon, Elzevierin Fabris-käännökseen, Sutorin Meyer-plagiaatin vuoden 1849 uusintapainokseen sekä Heussleriin ja Hundtiin. Vanhemmasta ei-miekkailuteknisestä kirjallisuudesta mainitaan August Vischerin Tractatus duo juris duellici universi (Jena 1617) ja G. Gumpelzhaimerin Gymnasma (Strasbourg 1652).

Pelimanneja ja kiertolaisia käsittelevä toinen osa on edelliseen verrattuna hyvin lyhyt (s. 86 – 97) ja toimiikin lähinnä siirtymänä kolmanteen osaan (s. 97 – 142), jossa tekijä muun muassa vertaa pelimanneja ja miekkamiehiä toisiinsa oikeudenkäytön kohteina, löytää mestarilaulajien värssyistä miekkailuhenkisiä sanankäänteitä sekä luettelee saksankielisiä idiomeja, jotka ovat peräisin soittoniekkojen ja miekkamiesten kielenkäytöstä (muun muassa einen Vorschlag machen).

Neljäs osa (142 – 199) koostuu, kuten jo todettu, muualla painetuista alkuperäislähteistä. Huomionarvoisimmat tässä yhteydessä ovat Wassmannsdorffin teoksesta Sechs Fechtschulen der Marxbrüder und Federfechter (Heidelberg 1870) kopioidut Nürnbergin miekkailukilpailulaulut (s. 156 – 170), Hans Sachsin miekkailuruno (s. 178 – 184) ja Paulus Rothin laulu miekkailutaidosta (s. 193 – 196), Schmied-Kowarzikin ja Kufahlin Fechtbüchleinista (Leipzig 1894) kopioitu Joachim Meyerin Zedel vuodelta 1570 (s. 170 – 172) ja vuoden 1849 uusintapainoksesta otetut Jakob Sutorin lorut vuodelta 1612 (173 – 174).