Tag Archives: Michael Hundt

Kuukauden kirja: Jakob Sutor’s künstliches Fechtbuch (1849)

|

Edellisellä kerralla viittasin Schlichtegrollin Talhoffer-julkaisuun vanhemman kamppailukirjallisuuden uusintajulkaisemisen lähtölaukauksena. Käsikirjoituslähteiden faksimilejulkaisujen lisäksi on syytä huomioida, että 1800-luvulla ilmestyi uusintapainoksia myös vanhemmasta painetusta kirjallisuudesta. Tammikuun kirja onkin Jakob Sutor’s künstliches Fechtbuch zum Nutzen der Soldaten, Studenten und Turner, Johann Scheiblen Stuttgartissa vuonna 1849 julkaisema uusintapainos teoksesta, joka ilmestyi alunperin Frankfurtissa vuonna 1612 nimellä New Künstliches Fechtbuch. Kirja käsittelee miekkaa, tussakkaa, rapiiria sekä sauvaa ja hilparia kuvin ja tekstein.

Nimiösivun kuva.

Kuvat ovat melko tarkkoja jäljennöksiä alkuperäisistä, vaikka pienet erot onkin helppo huomata tarkasteltaessa niitä rinnakkain. Silmiinpistävimmät erot, jos sellaisista voi puhua, ovat initiaaleissa, vinjeteissä ja kirjasimissa. /-merkki on korvattu pilkulla. Uusintapainoksessa ei myöskään ole siirtymäsanoja tai arkin tunnuksia.

Alkuperäinen kustantaja Wilhelm Hoffman mainitsee esipuheessa, että miekkailutaidosta on kyllä ilmestynyt aikaisemmin painettua kirjallisuutta saksaksi, latinaksi (!), italiaksi ja ranskaksi, mutta Jakob Sutor on kerännyt parhaat kappaleet eri kirjoista, jotta miekkailun harrastajat voisivat helposti palauttaa unohtamansa liikkeet mieleensä, in pristinam memoriam. Pitkämiekkaosuuden kuvat on kopioitu suoraan Meyeriltä, mutta kustakin kuvasta on otettu vain päähahmot, paitsi kahdessa viimeisessä kuvassa, joiden painiotteisiin siirtyneet hahmot on kopioitu Meyerin kuvien taustalla olevista hahmoista (kuvasta D takavasemmalta ja kuvasta N päähahmojen välistä).

Zornhut & Hut deß Ochsens. (S. 13.)

Tussakkakuvat ovat myös suoraan Meyerilta lukuun ottamatta viimeistä, johon liittyy lystikäs värssy. Rapiiriosuus on monimutkaisempi: miekan jako edustaa Heußlerin ja Schöfferin traditiota, lyöntilinjakuva ja varoasentokuvat ovat Meyerilta, mutta muuten materiaali näyttäisi olevan peräisin Michael Hundtilta ja Salvatore Fabrisilta. Sauva- ja hilparimateriaali puolestaan vaikuttaa olevan puhtaasti Meyerilta. Kuten tussakkaosa, myös rapiiria ja salkoaseita käsittelevät osat päättyvät kuviin, joiden lähde on minulle tuntematon.

Veren roisketta (s. 86 – 87.)

Kirjan lopussa mainostetaan samana vuonna ja samalta kustantajalta ilmestynyttä kirjaa Der deutsche Soldat. Wahre und schöne Geschichten von ruhmwürdigen Thaten deutscher Krieger aus neuer und neuester Zeit, joka vaikuttaa sisällysluettelon perusteella aikansa Korkeajännitykseltä. Sutorin miekkailukirja ei ollut muutenkaan ainoa Scheiblen julkaisema kuriositeetti. Edelleen samana vuonna Jakob Sutor -painoksensa kanssa Scheible julkaisi kirjan nimeltä Das sechste und siebente Buch Mosis, joka on tuttu myös Suomessa Föreningen Veronican julkaisemana, saksankielisen alkuteoksen englanninkielisen käännöksen suomennoksen uusintapainoksena otsikolla Alkuperäinen Musta Raamattu. Mainittakoon vielä sekin, että Karl Wassmannsdorff osti oman kappaleensa ensimmäistä painettua saksankielistä eli 1516 ilmestynyttä Paurenfeindtin miekkailukirjaa kirjaa juurikin Scheiblen putiikista toisena helluntaipäivänä vuonna 1864.

Opettavainen miekkailusatu

|

1530-luvulla kuolleen fransiskaanimunkki Johannes Paulin tunnetuin teos on hänen kansanomainen juttukokoelmansa Schimpf und Ernst (1519). Teoksesta löytyy kaksi miekkailumestareita käsittelevää tarinaa, joista olen tätä kirjoitusta varten jäljentänyt ja suomentanut ensimmäisen.

‘Zwen fechten umbs leben.’ Egenolffin kuvitusta tarinaan, vrt. Der Allten Fechter gründtliche Kunst, s. 36.

Alkuteksti löytyy vanhimman tunnetun painoksen (Strasbourg 1522) faksimilena täältä (sig. L3). Moderni uusintapainos ilmestyi vuonna 1865 Stutgartissa Hermann Österleyn toimittamana. Tästä laitoksesta tarina löytyy sivuilta 198 – 199:

Es war ein schirmeister der het in vil stetten schůl gehalten, vnd gůte schůler gemacht, schirmeister, ab einer was vberusz gůt, vnd erhůb sich mit Lucifer, er wolt seinem meister nichtz entfor geben, ie das sie einander vszbutten, vmb das leben zůfechten, vnd solt ieglicher bruchen was er künt, vnd alle seine kunst. Sie kamen vff dem blatz zůsamen, vnd machten ir spiegelfechten, wie man dan thůt, da sie schier zůsamen kamen, da hielt der meister sein schwert stil, vnd sprach zů seinem schůler. Es ist nit geret worden das ich mit zweien sol fechten. Dieser lůgt hindersich wer im helffen wolt, vnd dieweil er hindersich lůgt, da sprang der meister herzů, vnd schlůg im den kopff ab, vnd sprach, den streich hab ich dich noch nit gelert. Dieser meister hat gethon wie der in dem nechsten gesagten exempel, das ein meister im alwegen sol etwas behalten das er seine schůler nit leren sol.

Suomennettuna (tukeutuen hieman Egenolffin vuoden 1544 painokseen, josta löytyy myös yllä oleva kuvituskuva):

“Olipa kerran miekkailumestari, joka oli opettanut monessa kaupungissa ja jolla oli paljon hyviä oppilaita. Yksi heistä oli aivan erityisen taitava, mutta hän korotti itsensä kuin Lucifer eikä halunnut maksaa opettajalleen mitään, ennen kuin he sopisivat taistelevansa elämästä ja kuolemasta; kummankin tulisi käyttää kaikkea osaamaansa taitoa. He saapuivat sovittuun paikkaan ja miekkailivat ensin ilmaan, kuten on tapana. Juuri kun he olivat iskemässä yhteen, mestari pysähtyi ja sanoi oppilaalleen:
– Ei ollut puhetta, että minun on oteltava kahta vastaan!
Oppilas katsoi taakseen nähdäkseen, kuka häntä oli auttamassa, jolloin mestari syöksyi hänen kimppuunsa, löi hänen päänsä poikki ja sanoi:
– Tätä temppua en ollutkaan vielä opettanut sinulle!
Tämä mestari teki kuten edellisessä esimerkissä, sillä mestarin tulee aina jättää itselleen jotain sellaista, mitä hän ei opeta oppilailleen.”

Lopussa viitatussa “edellisessä esimerkissä” kerrotaan mestarista, joka ei koskaan tehnyt mitään niin hyvin, etteikö olisi voinut tehdä sitä vielä paremmin, eikä koskaan opettanut oppilailleen aivan kaikkea.

‘Ich balge mich nicht mit jhr zweyen’ / ‘Non pugno cum duobus’. Michael Hundtin temppu nro 95.

Eräs versio kyseisestä tempusta löytyy myös Michael Hundtin 1611 ilmestyneestä teoksesta Ein new künstliches Fechtbuch im Rappier Zum fechten vnd Balgen (ks. kuva ylempänä). Sivuhuomiona Hundtin ‘fechten und balgen’ (latinaksi ‘seu serio pugnando, sive ludicrè’) viittaa samaan kontekstieroon kuin vanhemmasta kirjallisuudesta tuttu ‘czu schimpfe ader czu ernste’.

Latinankielisiä lähteitä

|

Esitelmöin parin viikon päästä Kielitieteen päivillä Langnetin historiallisen kielentutkimuksen, vanhojen kirjakielten ja tekstien teemaryhmän työpajassa latinankielisestä miekkailujargonista. Palaan toisella kertaa varsinaisiin teeseihini ja kaikkeen siihen, mikä näissä latinankielisissä lähteissä on erityisen kiinnostavaa; tässä kirjoituksessa luon vain pienen katsauksen käyttämiini latinankielisiin lähteisiin.

Ensimmäinen ja muutenkin varhaisin tunnettu miekkailuopas on tietenkin Leedsissä sijaitsevan Royal Armouriesin museon omistama I.33. Teoksen löysi 1500-luvun puolivälissä frankenilaisesta luostarista muuan Johannes Herbart von Würzburg, joka ilmeisesti antoi sen oppilaalleen Fredrik Vilhelmille, Saksi-Weimarin herttualle, mitä kautta se päätyi erinäisten mutkien kautta Gothan herttualliseen kirjastoon ja lopulta Leedsiin.  Kirjastonhoitaja Stuart Ivinson kirjoitti aiheesta hiljattain museon blogissa. Teos on kirjoitettu latinaksi, mutta seassa on muutamia saksankielisiä teknisiä termejä sekä yhteensä kaksikymmentäkaksi kehnoa heksametrisäettä. Tämä teos on väitöstutkimukseni varsinainen kohde. Teoksen alusta löytyy miekkailun määritelmä (fol. 1r):

Dimicatio est diversarum plagarum ordinatio et dividitur in septem partes.

‘Miekkailu on erilaisten lyöntien järjestelyä ja jakautuu seitsemään osaan.’ Alla määritelmään liittyviä runosäkeitä:

Septem custodie sunt sub brach incipiende
Humero dextrali datur altera terna sinistro.

‘Varoasentoja on seitsemän, alkaen käsivarren alta; toinen annetaan oikealle olkapäälle, kolmas vasemmalle.’

Varoasennoista viisi ovat lyöntien alkuasentoja (alhaalta ja ylhäältä vasemmalta ja oikelta sekä yksi pystysuoraan), yksi piston ja viimeinen on kaikkien liikkeiden loppuasento.

Fiore dei Liberin 1400-luvulle ajoittuvata neljästä säilyneestä käsikirjoituksesta Pariisi, BNF, Ms. lat. 11269 on kirjoitettu kokonaan latinaksi daktyyliseen heksametrimittaan. (Kirjoitin aiheesta hiljattain.) Folion 21r säkeet löytyvät latinaksi myös Pisani Dossi -versiosta (6A), ja Pisani Dossin segno (17A) sisältää muutamia latinankielisiä varoasentojen nimiä. Alla esimerkki latinankielisen Fioren eli Floriuksen tekstistä (fol. 10v) suomennettuna vastaavaan mittaan:

Ense meo faciens passum tego membra furenti,
Inde tuum pectus penetrabo protinus illo.

‘Astuissain suojaan jäsenet säilällä rajulla, / sitten suoraa päätä lävistän rintasi sillä.’

Protinus ‘oikopäätä’ on kätevä kokonaisen daktyylin (taa-ti-ti) muodostava sana, jonka voi lisätä lähes minne tahansa, missä sellaiselle on tarvetta.

Pariisi, BNF, Ms. lat. 11269 fol. 10v.

Nykyään Toronton yliopiston kokoelmissa oleva, sekalaisia tekstejä sisältävä käsikirjoitus (MS 01020) sisältää tekstin otsikolla Hec sunt guardie in dimicatione (fol. 105r). Kyseessä on yhden sivun mittainen luettelo varoasennoista, jotka esitetään pareina niin, että oppilaan varoasento asettuu opettajan varoasentoa vastaan. Koodeksi voidaan ajoittaa sen sisältämän vuosien 1424 – 1450 kalenteriaineiston perusteella n. 1423 (tätä sivuten kirjoitin jo aiemmin ajoittamisen kysymyksistä erään toisen käsikirjoituksen yhteydessä). Teksti on lyhyt, mutta siteeraan tässä siitä vain alun:

Hec sunt guardie in dimicatione .videlicet.
Si magister in cauda longa, dissipulus in cruce. Si magister in alto diss[i]pulus in stoccho. Si magister in spatula sinistra, dissipulus in dextra.

‘Tässä ovat miekkailun varoasennot, nimittäin: jos opettaja on pitkässä hännässä, oppilas ristissä; jos opettaja korkealla, oppilas pistossa; jos opettaja on vasemmalla olkapäällä, oppilas oikealla.’

Kuten näkyy, kirjoittaja on käyttänyt vapaasti italialaisia sanoja (guardia, stoccho) latinan seassa. Opettajan ja oppilaan roolien erottelu listamaisessa esityksessä on hämmästyttävän lähellä nykyaikaisista miekkailuoppaista tuttua esitystapaa.

Kolmas italialaiselta alueelta peräisin oleva teos on alkujaan espanjalaisen Pietro Monten massiivinen Collectanea, joka ilmestyi 1509. Teos käsittelee yksittäisten aseiden käyttöä sekä sotilas- ja liikunta-asioita laajemminkin. Collectanea ilmestyi äskettäin Jeffrey Forgengin englanninkielisenä käännöksenä. Teos on kuvittamaton ja varsin tiivislukuinen. Alla ote, joka käsittelee miekan ensimmäistä varoasentoa (de prima ensis custodia, 2,24):

Sepe nonnulli decertando cum ense in prima custodia ponuntur hoc est habentes brachium altum super latus dextrum. & hic insidiantur quousque vident alium agere ictum suum: & in transeundo veniunt retro post ipsum cum quodam findente vel descendente.

‘Taistellessaan miekalla monet asettuvat ensimmäiseen varoasentoon, siis pitäen käsivartta korkealla oikean puolen yläpuolella, ja väijyvät siellä kunnes näkevät toisen tekevän lyöntinsä, ja ohituksessa tulevat tämän taakse halkaisevalla eli laskevalla lyönnillä.’

Kuvattu tekniikka on hyvin lähellä Meyerin tussakan ensimmäistä varoasentoa (wacht) ja siitä tehtävää kurotusta (überlangen). Findens ‘halkaiseva [lyönti]’ on selvä latinisoitu vastine italian sanalle fendente.

Paulus Hector Mair (1517 – 1579) oli Augsburgin kaupungin kirstunvartija, joka todellakin harrasti historiallista miekkailua: hän nimittäin keräsi vanhempia miekkailuoppaita ja harjoitteli niiden sisältöä kahden miekkailuiasiantuntijan kanssa. Aineistonsa pohjalta hän tuotti 1500-luvun puolivälin tienoilla kolme kaksiniteistä käsikirjoitusta, joista yksi on saksankielinen (Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 93 – 94), toinen latinankielinen (München, BSB, Cod. icon. 393(1 – 2) ja kolmas saksan- ja latinankielinen (Wien, Österreichische Nationalbibliothek, Cod. 10825 – 10826). Mairin tuotanto tarjoaa siis lukuisia muualta tunnettuja saksalaisia lähteitä latinankielisinä käännöksinä, mm. version suurimmasta osasta Fabian von Auerswaldin 1539 ilmestyneistä painiotteista (Dresdenin jälkimmäinen nide, fol. 56r alkaen).

Samana vuonna, jona Paulus Hector Mair hirtettiin hänen kavallettuaan kaupungin rahoja harrastustensa rahoittamiseksi, Heinrich von Günterode sai loppuun käsin kirjoitetun kirjan otsikolla Sciomachia et hoplomachia sive de veris principiis artis dimicatoriae liber unus (Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 15). Runsaasti kuvitettu teos käsittelee miekkailutaidon puolimyyttistä historiaa ja syitä harrastaa miekkailua, varsinaisen tekniikan osalta ainoastaan yhden käden miekkaa (rapiiria). Alla esimekkinä Günteroden aseluettelon kahdestoista kohta:

Framea coniuncta Pelta, parma, clypeo (quem repererunt PROETVS et ACRISIVS inter se belligerantes, siue Chalcus Athamantis filius) vel scuto (quod Herodotus lib: 4 putat ab Ægÿptijs græcis esse traditum) Apud scotos hodie et Anglos in vsu. De quo genere præcipue tractant Monachi in isto libro, cuius supra memini.

‘Miekka sekä kupura, kilpi (jonka keksivät Proitos ja Akrisios taistellessaan keskenään, tai Khalkos, Athamasin poika) tai tarssi (jonka Herodotos neljännessä kirjassaan otaksuu tulleen kreikkalaisille egyptiläisiltä). Nykyään käytössä Skotlannissa ja Englannissa. Tätä aihetta käsittelevät erityisesti munkit siinä kirjassa, jonka mainitsin ylempänä.’

Mainittu kirja on tietenkin I.33, johon Günterode tutustui edellä mainitun Johannes Herbart von Würzburgin kautta. Ylipäänsä Günterode lainaa rutiininomaisesti klassisia auktoreita joko nimeltä mainiten tai mainitsematta (tässä tapauksessa Plinius Vanhemman Naturalis historia 7,200). Mielenkiintoisena sivuhuomiona Günteroden aikana englantilaiset eivät olleet vielä siirtyneet lyömämiekasta ja kupurasta Günterodenkin edustamaan rapiiriin. (Viittaan jälleen aiemmin kirjoittamaani.)

Günterodesta päästään sujuvasti painettuihin lähteisiin, sillä hänen teoksensa ilmestyi samana vuonna Wittembergissä painettuna kuvittamattomana lyhennelmänä nimellä De veris principiis artis dimicatoriae tractatus brevis, siis ilman yläotsikkoa ja ‘yhden kirjan’ sijaan ‘lyhyenä traktaattina’. Käsin kirjoitettuun versioon verrattuna teos on kiinnostava vain kirjallisuushistoriallisessa mielessä. Miekkailukirjallisuushistoriallisesti mainitsemina arvoista on muun muassa se, että Günterode mainitsee I.33:n lisäksi Joachim Meyerin ja Fabian von Auerswaldin.

Michael Hundtin Leipzigissa vuonna 1611 ilmestynyt mielikuvituksettomasti nimetty Ein new künstliches Fechtbuch im Rappier Zum Fechten und Balgen on saksankielinen esitys italialaistyylisestä rapiirista. Kukin opinkappale annetaan myös latinaksi jambisessa senaarissa, joka tuo opetusrunojen genressä mieleen lähinnä Aisopoksen eläinsadut. Jambisäkeet ja esipuhe elegisessä distikhon -mitassa ovat nimimerkin C. B. käsialaa (sig. A4, C1v).

Kiiinnostavana yksityiskohtana mainittakoon, että otsikossakin esiintyvä dikotomia ‘im fechten oder im balgen’ selitetään latinaksi ‘seu serio pugnando, sive ludicrè’ (‘vakavasti taistellen tai leikillään’). Yksittäisissä kappaleissa puhutellaan Saksin vaaliruhtinasta Kristian II:ta, joka kuoli kaksi kuukautta omistuskirjoituksen päiväyksen jälkeen. (Kristianin alaikäisyyden aikana sijaishallitsijana oli toiminut ylempänä mainittu Saksi-Weimarin Fredrik Vilhelm.) Alla esimerkki saksankielisestä tekstistä (kappale 20): 

Wenn E. G. sehen / das wider einer nach jhren Beinen hawen wil / so ziehen sie den Schenkel weg / lassen mit der Klingen recht wol ablauffen / vnnd hawen jhm nach dem Kopff hinein.

‘Kun Teidän Armonne näkee, että taas joku haluaa lyödä jalkoihinne, niin vetäkää jalkanne pois, antakaa terän mennä kunnolla ohi, ja lyökää häntä päähän.’ Sama latinaksi:

SI videris novo pedem tuum modo
Mucrone quæri, Ei ut feratur impetus:
Velociter pedem inquietum subtrahe,
Et Ense verso & elevato cædito
Munitione destitutum synciput.

‘Jos näet hänen tavoittavan jalkaasi kärjellään uudella tavalla, jotta siihen osuisi lyönti: vedä nopeasti takaisin levoton jalkasi ja käännetyllä ja kohotetulla miekalla lyö suojattomaan päälakeen.’ Ensimmäisen säkeen novo … modo ‘uudella tavalla’ viitannee ylipäänsä vyötärön alle lyömiseen; tavan uutuutta kommentoidaan kappaleen 50 yhteydessä, ‘wie j[e]tzt der gemeine gebrauch ist’, latinankielisessä säkeessä ‘is usitatus nunc & est frequens modus’.

‘Die 20. Figur.’

Edellä mainittujen lisäksi on olemassa muitakin teoksia, joilla on Fechtbuch-genren piirteitä, esimerkiksi Christian Böhmin vuonna 1672 ilmestynyt oikeustieteellinen väitöskirja, joka käsittelee miekkailua. Teos on erityisen kiinnostava siksi, että siinä puhutaan hieman myös varsinaisesta tekniikasta Salvator Fabrisin opetuksien pohjalta. (Kyseessä ei kuitenkaan ole Fabrisin teoksen latinankielinen käännös, vaikka eräällä verkkosivustolla näin jostain syystä annetaan ymmärtää). Palatakseni siihen, mistä aloitin, alla teoksesta löytyvä määritelmä miekkailulle (sig. B1v):

Gladiatoria est Ars ritè suum corpus gladio defendendi, hostilesqve insultus minori negotio & securius punctim cæsimve propulsandi, in usum Reipublicæ introducta.

‘Miekkailu on taito asianmukaisesti puolustaa kehoaan miekalla, torjua vastustajan hyökkäykset vähäisellä vaivalla pistoilla tai lyönneillä, ja joka on otettu valtion käyttöön.’ Miekkailun historian ja oikeustieteellisten näkökulmien lisäksi Böhm käsittelee mm. piston etuja lyöntiin nähden (§ 68 – 70) sekä sitä, kummalla puolella muinaiset roomalaiset kantoivat miekkaa (§ 103).