Vadista ja latinasta

Filippo Vadi on Fioren ohella varhaisimpia säilyneitä italiankielisiä miekkailuauktoreita. Hänen teoksensa tunnetaan välille 1482 – 1487 ajoitetusta käsikirjoituksesta Rooma, Biblioteca Nazionale, Fondo Vittorio Emanuele 1342. Teos on kirjoitettu italiaksi, mutta omistus (fol. 1r, kuvassa) Urbinon herttua Guidobaldo da Montefeltrolle on kirjoitettu latinaksi.

Rooma, Biblioteca Nazionale, Fondo Vittorio Emanuele 1342, fol. 1r.

Guy Windsor kommentoi omistuskirjoitusta englanninkielisessa käännöksessään Veni Vadi Vici: A Transcription, Translation and Commentary of Philippo Vadi’s De Arte Gladiatoria Dimicandi (2012) seuraavasti (s. 21):

The first and most obvious thing to notice about this dedication is that Vadi’s Latin is execrable. He is clearly trying to praise Guido, Duke of Urbino, and place his work into a high-flung classical context. I doubt Guido was terribly impressed.

Mutta onko Vadin latina todella niin surkeaa? Omistus jakaantuu luontevasti kolmeen osaan, jotka käsittelen järjestyksessä. Alla Windsorin lukutapa ja käännös ensimmäisestä kolmesta rivistä (s. 21):

AD ILLUSTRISSIMUS PRINCIPEM
MEUM GVIDVM FERETRANVM
DVCEM VRBINATEM
‘To my most illustrious Prince
Guido di Montefeltro
Duke of Urbino’

Käsikirjoituksessa lukee varsin selvästi illustrissimum, sillä akkusatiivi (jossa kaikki loputkin sanat ovat) on ainoa mahdollinen muoto ad-preposition jälkeen. (Painettu teksti ei seuraa alkutekstin u- ja v-grafeemien käyttöä, mutta asialla ei ole sinänsä merkitystä.)

Edellistä seuraa kolmesta distikonista koostuva runo, alla Windsorin teoksesta löytyvässä muodossa:

Hunc tibi do princeps dignissime guide libellum
Cvi pariter mentem devoveoque meam
Quom musis studium dederis lege ludicra martis
Principibus muse: marque savere solest
Hunc te precipue phebus: museque decorant
Mox etiam mauors: atque minnerva colent.

Alkutekstissä on ilmeinen kirjoitusvirhe, jota tässä ei ole huomioitu: toiseksi viimeisen rivin hunc pitäisi olla nunc, jolloin merkitys on järkevä. (Lisäksi alkutekstin tavallisesta poikkeava Minnerva on runomitallisesti mahdoton muoto, pitäisi olla Minerva eli ˇ ¯ ˇ ). Muutama sana on luettu väärin alkutekstistä: marque savere solest pitäisi olla marsque favere solent.

Teksti kääntyy suomeksi suunnilleen seuraavasti: ‘Kunnianarvoisa ruhtinas Guido, annan tämän kirjasen sinulle, kelle myös omistan samoin mieleni; vaikka olet harrastanut muusia, lue Marsin kisoista; muusat ja Mars tapaavat suosia ruhtinaita; nyt sinua koristavat erityisesti Foibos ja muusat, pian sinua kasvattavat myös Mars ja Minerva.’ Mytologinen vastakkainasettelu tapahtuu tässä kirjallisuuden ja runouden sekä sotataidon välillä. Alla Windsorin englanninkielinen käännös:

‘I offer this little book to you, great Prince,
To which Muse my mind is devoted to,
When giving up song to study the law of the principal martial games,
Mars accustomed to kiss especially Phoebus (Apollo):
The muse next decorates Mars, and worships Minerva.’

Tämän käännöksen perusteella on mielestäni hieman kohtuutonta syyttää Vadia huonosta latinan taidosta.

Loput omistuksesta, edelleen Windsorin lukutapa ja käännös (s. 22):

PHILIPI VADI SERVI LIBER
DE ARTE GLADIATORIA DI
MICANDI AD ILVSTRISSIMVM
PRINCIPEM GVIDEM FERE
TRANVM DVCEM VRBINI.
‘Philipo Vadi offers this book
on the art of gladiatorial combat to the illustrious
Prince Guido di Montefeltro
Duke of Urbino.’

Sana servi ei ole verbi eikä Philipi Vadi subjekti, vaan alkuosa kääntyisi esimerkiksi ‘Palvelija Filippo Vadin kirja miekkataistelutaidosta’. (Alkutekstissä lukee GVIDVM, kuten ylempänä, eikä GVIDEM).

Varsinaisesta esipuheesta löytyy vielä toinen latinankielinen kohta (fol. 2v). Alla Vadin teksti Windsorin kirjasta löytyvässä muodossaan (s. 28):

Iusta illud preclare dictum. Ingenium supare vires: Et quod maius est et quasi in credibile: sapiens dominabitur astris:

Iusta on tässä muodossa myös käsikirjoituksessa, mutta sen on tietenkin ymmärrettävä olevan sanan iuxta vaihtoehtoinen kirjoitusasu: alkuosa tarkoittaa siis ‘tuon tunnetun sanonnan mukaisesti’. Käsikirjoituksessa ei lue supare vaan superat. (Sanan incredibile osien kirjoittamiseen erikseen lienee syynä se, että se on käsikirjoituksessa niin.) Windsorin käännös:

Just to expand on my previous point. Cleverness overcomes strength. And what is greater still and almost incredible: sapiens dominabitur astris.

Ensimmäisen lauseen käännös ei siis vastaa alkutekstiä muodollisesti eikä sisällöllisesti. Lause ‘sapiens dominabitur astris’ on jätetty kääntämättä, sillä siihen liittyy seuraava huomautus:

(Note: this means “the wise man is ruled by the stars”, but it is almost certain that Vadi, like many others before and since, misread it to mean “the sage rules the stars”.)

Lause kuitenkin tarkoittaa juuri sitä, että viisas hallitsee tähtiä (eli tuntee niiden vaikutuksen ja osaa toimia sen mukaan, ks. esim. täältä). Latinan dominari on deponenttiverbi ja taipuu siis muodollisesti passiivissa, vaikka sen merkitys on aktiivinen. Hallitsemisen kohde voidaan ilmaista prepositiolausekkeilla, akkusatiiviobjektilla tai vaikka ablatiivilla, kuten tässä. Toki myöhäis- ja keskiajan latinassa alkaa esiintyä etenevissä määrin aktiivimuotoista dominare-verbiä, mutta tässä tapauksessa ei ole mitään syytä olettaa, että merkitys rakentuisi tämän ympärille.

***

Hieman sen jälkeen, kun olin saanut valmiiksi yllä olevan kieltämättä hieman happaman kirjoituksen, sain sattumalta tietää Guy Windsorin tänä vuonna ilmestyneestä teoksesta The Art of Sword Fighting in Earnest: Philippo Vadi’s De Arte Gladiatoria Dimicandi. En ole vielä lukenut kyseistä kirjaa, mutta alustavan tutustumisen perusteella yllä mainitut ongelmat (kahta vanhaa ja yhtä uutta pikkuseikkaa lukuun ottamatta) on korjattu, ja teos vaikuttaa muutenkin varsin hyvältä. Käsikirjoitusta, aiempaa kirjallisuutta, ja miekkailullista kontekstia käsitteleviä lukuja seuraavat luonnollisen kokoinen ja lukukelpoinen värifaksimile, englanninkielinen käännös, kommentaari ja sanasto. (Ainoa, mitä jäin vähän kaipaamaan, olisi ollut tekstieditio.) Ulkoasu tuo monessa kohden mieleen Jeffrey Forgengin teokset, eikä kirja kärsi samasta lastenkirjamaisuudesta kuin Tom Leonin ja Gregory D. Melen tuore Fiore-laitos (Flowers of Battle: volume 1, 2017).

Latinankielisiä lähteitä

Esitelmöin parin viikon päästä Kielitieteen päivillä Langnetin historiallisen kielentutkimuksen, vanhojen kirjakielten ja tekstien teemaryhmän työpajassa latinankielisestä miekkailujargonista. Palaan toisella kertaa varsinaisiin teeseihini ja kaikkeen siihen, mikä näissä latinankielisissä lähteissä on erityisen kiinnostavaa; tässä kirjoituksessa luon vain pienen katsauksen käyttämiini latinankielisiin lähteisiin.

Ensimmäinen ja muutenkin varhaisin tunnettu miekkailuopas on tietenkin Leedsissä sijaitsevan Royal Armouriesin museon omistama I.33. Teoksen löysi 1500-luvun puolivälissä frankenilaisesta luostarista muuan Johannes Herbart von Würzburg, joka ilmeisesti antoi sen oppilaalleen Fredrik Vilhelmille, Saksi-Weimarin herttualle, mitä kautta se päätyi erinäisten mutkien kautta Gothan herttualliseen kirjastoon ja lopulta Leedsiin.  Kirjastonhoitaja Stuart Ivinson kirjoitti aiheesta hiljattain museon blogissa. Teos on kirjoitettu latinaksi, mutta seassa on muutamia saksankielisiä teknisiä termejä sekä yhteensä kaksikymmentäkaksi kehnoa heksametrisäettä. Tämä teos on väitöstutkimukseni varsinainen kohde. Teoksen alusta löytyy miekkailun määritelmä (fol. 1r):

Dimicatio est diversarum plagarum ordinatio et dividitur in septem partes.

‘Miekkailu on erilaisten lyöntien järjestelyä ja jakautuu seitsemään osaan.’ Alla määritelmään liittyviä runosäkeitä:

Septem custodie sunt sub brach incipiende
Humero dextrali datur altera terna sinistro.

‘Varoasentoja on seitsemän, alkaen käsivarren alta; toinen annetaan oikealle olkapäälle, kolmas vasemmalle.’

Varoasennoista viisi ovat lyöntien alkuasentoja (alhaalta ja ylhäältä vasemmalta ja oikelta sekä yksi pystysuoraan), yksi piston ja viimeinen on kaikkien liikkeiden loppuasento.

Fiore dei Liberin 1400-luvulle ajoittuvata neljästä säilyneestä käsikirjoituksesta Pariisi, BNF, Ms. lat. 11269 on kirjoitettu kokonaan latinaksi daktyyliseen heksametrimittaan. (Kirjoitin aiheesta hiljattain.) Folion 21r säkeet löytyvät latinaksi myös Pisani Dossi -versiosta (6A), ja Pisani Dossin segno (17A) sisältää muutamia latinankielisiä varoasentojen nimiä. Alla esimerkki latinankielisen Fioren eli Floriuksen tekstistä (fol. 10v) suomennettuna vastaavaan mittaan:

Ense meo faciens passum tego membra furenti,
Inde tuum pectus penetrabo protinus illo.

‘Astuissain suojaan jäsenet säilällä rajulla, / sitten suoraa päätä lävistän rintasi sillä.’

Protinus ‘oikopäätä’ on kätevä kokonaisen daktyylin (taa-ti-ti) muodostava sana, jonka voi lisätä lähes minne tahansa, missä sellaiselle on tarvetta.

Pariisi, BNF, Ms. lat. 11269 fol. 10v.

Nykyään Toronton yliopiston kokoelmissa oleva, sekalaisia tekstejä sisältävä käsikirjoitus (MS 01020) sisältää tekstin otsikolla Hec sunt guardie in dimicatione (fol. 105r). Kyseessä on yhden sivun mittainen luettelo varoasennoista, jotka esitetään pareina niin, että oppilaan varoasento asettuu opettajan varoasentoa vastaan. Koodeksi voidaan ajoittaa sen sisältämän vuosien 1424 – 1450 kalenteriaineiston perusteella n. 1423 (tätä sivuten kirjoitin jo aiemmin ajoittamisen kysymyksistä erään toisen käsikirjoituksen yhteydessä). Teksti on lyhyt, mutta siteeraan tässä siitä vain alun:

Hec sunt guardie in dimicatione .videlicet.
Si magister in cauda longa, dissipulus in cruce. Si magister in alto diss[i]pulus in stoccho. Si magister in spatula sinistra, dissipulus in dextra.

‘Tässä ovat miekkailun varoasennot, nimittäin: jos opettaja on pitkässä hännässä, oppilas ristissä; jos opettaja korkealla, oppilas pistossa; jos opettaja on vasemmalla olkapäällä, oppilas oikealla.’

Kuten näkyy, kirjoittaja on käyttänyt vapaasti italialaisia sanoja (guardia, stoccho) latinan seassa. Opettajan ja oppilaan roolien erottelu listamaisessa esityksessä on hämmästyttävän lähellä nykyaikaisista miekkailuoppaista tuttua esitystapaa.

Kolmas italialaiselta alueelta peräisin oleva teos on alkujaan espanjalaisen Pietro Monten massiivinen Collectanea, joka ilmestyi 1509. Teos käsittelee yksittäisten aseiden käyttöä sekä sotilas- ja liikunta-asioita laajemminkin. Collectanea ilmestyi äskettäin Jeffrey Forgengin englanninkielisenä käännöksenä. Teos on kuvittamaton ja varsin tiivislukuinen. Alla ote, joka käsittelee miekan ensimmäistä varoasentoa (de prima ensis custodia, 2,24):

Sepe nonnulli decertando cum ense in prima custodia ponuntur hoc est habentes brachium altum super latus dextrum. & hic insidiantur quousque vident alium agere ictum suum: & in transeundo veniunt retro post ipsum cum quodam findente vel descendente.

‘Taistellessaan miekalla monet asettuvat ensimmäiseen varoasentoon, siis pitäen käsivartta korkealla oikean puolen yläpuolella, ja väijyvät siellä kunnes näkevät toisen tekevän lyöntinsä, ja ohituksessa tulevat tämän taakse halkaisevalla eli laskevalla lyönnillä.’

Kuvattu tekniikka on hyvin lähellä Meyerin tussakan ensimmäistä varoasentoa (wacht) ja siitä tehtävää kurotusta (überlangen)Findens ‘halkaiseva [lyönti]’ on selvä latinisoitu vastine italian sanalle fendente.

Paulus Hector Mair (1517 – 1579) oli Augsburgin kaupungin kirstunvartija, joka todellakin harrasti historiallista miekkailua: hän nimittäin keräsi vanhempia miekkailuoppaita ja harjoitteli niiden sisältöä kahden miekkailuiasiantuntijan kanssa. Aineistonsa pohjalta hän tuotti 1500-luvun puolivälin tienoilla kolme kaksiniteistä käsikirjoitusta, joista yksi on saksankielinen (Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 93 – 94), toinen latinankielinen (München, BSB, Cod. icon. 393(1 – 2) ja kolmas saksan- ja latinankielinen (Wien, Österreichische Nationalbibliothek, Cod. 10825 – 10826). Mairin tuotanto tarjoaa siis lukuisia muualta tunnettuja saksalaisia lähteitä latinankielisinä käännöksinä, mm. version suurimmasta osasta Fabian von Auerswaldin 1539 ilmestyneistä painiotteista (Dresdenin jälkimmäinen nide, fol. 56r alkaen).

Samana vuonna, jona Paulus Hector Mair hirtettiin hänen kavallettuaan kaupungin rahoja harrastustensa rahoittamiseksi, Heinrich von Günterode sai loppuun käsin kirjoitetun kirjan otsikolla Sciomachia et hoplomachia sive de veris principiis artis dimicatoriae liber unus (Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 15). Runsaasti kuvitettu teos käsittelee miekkailutaidon puolimyyttistä historiaa ja syitä harrastaa miekkailua, varsinaisen tekniikan osalta ainoastaan yhden käden miekkaa (rapiiria). Alla esimekkinä Günteroden aseluettelon kahdestoista kohta:

Framea coniuncta Pelta, parma, clypeo (quem repererunt PROETVS et ACRISIVS inter se belligerantes, siue Chalcus Athamantis filius) vel scuto (quod Herodotus lib: 4 putat ab Ægÿptijs græcis esse traditum) Apud scotos hodie et Anglos in vsu. De quo genere præcipue tractant Monachi in isto libro, cuius supra memini.

‘Miekka sekä kupura, kilpi (jonka keksivät Proitos ja Akrisios taistellessaan keskenään, tai Khalkos, Athamasin poika) tai tarssi (jonka Herodotos neljännessä kirjassaan otaksuu tulleen kreikkalaisille egyptiläisiltä). Nykyään käytössä Skotlannissa ja Englannissa. Tätä aihetta käsittelevät erityisesti munkit siinä kirjassa, jonka mainitsin ylempänä.’

Mainittu kirja on tietenkin I.33, johon Günterode tutustui edellä mainitun Johannes Herbart von Würzburgin kautta. Ylipäänsä Günterode lainaa rutiininomaisesti klassisia auktoreita joko nimeltä mainiten tai mainitsematta (tässä tapauksessa Plinius Vanhemman Naturalis historia 7,200). Mielenkiintoisena sivuhuomiona Günteroden aikana englantilaiset eivät olleet vielä siirtyneet lyömämiekasta ja kupurasta Günterodenkin edustamaan rapiiriin. (Viittaan jälleen aiemmin kirjoittamaani.)

Günterodesta päästään sujuvasti painettuihin lähteisiin, sillä hänen teoksensa ilmestyi samana vuonna Wittembergissä painettuna kuvittamattomana lyhennelmänä nimellä De veris principiis artis dimicatoriae tractatus brevis, siis ilman yläotsikkoa ja ‘yhden kirjan’ sijaan ‘lyhyenä traktaattina’. Käsin kirjoitettuun versioon verrattuna teos on kiinnostava vain kirjallisuushistoriallisessa mielessä. Miekkailukirjallisuushistoriallisesti mainitsemina arvoista on muun muassa se, että Günterode mainitsee I.33:n lisäksi Joachim Meyerin ja Fabian von Auerswaldin.

Michael Hundtin Leipzigissa vuonna 1611 ilmestynyt mielikuvituksettomasti nimetty Ein new künstliches Fechtbuch im Rappier Zum Fechten und Balgen on saksankielinen esitys italialaistyylisestä rapiirista. Kukin opinkappale annetaan myös latinaksi jambisessa senaarissa, joka tuo opetusrunojen genressä mieleen lähinnä Aisopoksen eläinsadut. Jambisäkeet ja esipuhe elegisessä distikhon -mitassa ovat nimimerkin C. B. käsialaa (sig. A4, C1v).

Kiiinnostavana yksityiskohtana mainittakoon, että otsikossakin esiintyvä dikotomia ‘im fechten oder im balgen’ selitetään latinaksi ‘seu serio pugnando, sive ludicrè’ (‘vakavasti taistellen tai leikillään’). Yksittäisissä kappaleissa puhutellaan Saksin vaaliruhtinasta Kristian II:ta, joka kuoli kaksi kuukautta omistuskirjoituksen päiväyksen jälkeen. (Kristianin alaikäisyyden aikana sijaishallitsijana oli toiminut ylempänä mainittu Saksi-Weimarin Fredrik Vilhelm.) Alla esimerkki saksankielisestä tekstistä (kappale 20): 

Wenn E. G. sehen / das wider einer nach jhren Beinen hawen wil / so ziehen sie den Schenkel weg / lassen mit der Klingen recht wol ablauffen / vnnd hawen jhm nach dem Kopff hinein.

‘Kun Teidän Armonne näkee, että taas joku haluaa lyödä jalkoihinne, niin vetäkää jalkanne pois, antakaa terän mennä kunnolla ohi, ja lyökää häntä päähän.’ Sama latinaksi:

SI videris novo pedem tuum modo
Mucrone quæri, Ei ut feratur impetus:
Velociter pedem inquietum subtrahe,
Et Ense verso & elevato cædito
Munitione destitutum synciput.

‘Jos näet hänen tavoittavan jalkaasi kärjellään uudella tavalla, jotta siihen osuisi lyönti: vedä nopeasti takaisin levoton jalkasi ja käännetyllä ja kohotetulla miekalla lyö suojattomaan päälakeen.’ Ensimmäisen säkeen novo … modo ‘uudella tavalla’ viitannee ylipäänsä vyötärön alle lyömiseen; tavan uutuutta kommentoidaan kappaleen 50 yhteydessä, ‘wie j[e]tzt der gemeine gebrauch ist’, latinankielisessä säkeessä ‘is usitatus nunc & est frequens modus’.

‘Die 20. Figur.’

Edellä mainittujen lisäksi on olemassa muitakin teoksia, joilla on Fechtbuch-genren piirteitä, esimerkiksi Christian Böhmin vuonna 1672 ilmestynyt oikeustieteellinen väitöskirja, joka käsittelee miekkailua. Teos on erityisen kiinnostava siksi, että siinä puhutaan hieman myös varsinaisesta tekniikasta Salvator Fabrisin opetuksien pohjalta. (Kyseessä ei kuitenkaan ole Fabrisin teoksen latinankielinen käännös, vaikka eräällä verkkosivustolla näin jostain syystä annetaan ymmärtää). Palatakseni siihen, mistä aloitin, alla teoksesta löytyvä määritelmä miekkailulle (sig. B1v):

Gladiatoria est Ars ritè suum corpus gladio defendendi, hostilesqve insultus minori negotio & securius punctim cæsimve propulsandi, in usum Reipublicæ introducta.

‘Miekkailu on taito asianmukaisesti puolustaa kehoaan miekalla, torjua vastustajan hyökkäykset vähäisellä vaivalla pistoilla tai lyönneillä, ja joka on otettu valtion käyttöön.’ Miekkailun historian ja oikeustieteellisten näkökulmien lisäksi Böhm käsittelee mm. piston etuja lyöntiin nähden (§ 68 – 70) sekä sitä, kummalla puolella muinaiset roomalaiset kantoivat miekkaa (§ 103).

Florius

Olen lukenut tällä viikolla Francesco Lodàn Florius-laitosta Florius: De arte luctandi (2014). Teos sisältää esipuheen sekä latinankielisen tekstin ja italiankielisen käännöksen käsikirjoituksesta Pariisi, BnF, ms. lat. 11269. Kyseessä on yksi neljästä 1400-luvun alkupuolella vaikuttaneen Fiore dei Liberin tuotannosta säilyneestä käsikirjoituksesta. Kolmesta muusta (italiankielisestä) käsikirjoituksesta kaksi ovat pitkälti proosamuotoisia, yksi runomuotoinen. Viimeksi mainittu on tai ainakin oli Pisani Dossi -suvun yksityiskokoelmassa ja ilmestyi Francesco Novatin toimittamana faksimilenä ja kommentoituna editiona jo vuonna 1902. Viittaan näihin neljään käsikirjoitukseen enemmän tai vähemmän vakiintuneilla nimillä “Florius” (Fioren latinankielisen nimen mukaan), “Pisani Dossi”, “Morgan” ja “Getty” (kaksi viimeistä niiden museoiden mukaan, joiden kokoelmiin ne kuuluvat).

Pariisi, BnF, ms. lat. 11269, fol. 8r (gallica.bnf.fr / BnF).

Esipuheessaan Lodà esittää, että Florius on käännös Pisani Dossista. Ensimmäinen perusteista on se, että Floriuksen materiaali vastaa enemmän Pisani Dossia kuin Morgania tai Gettyä. Toiseen perusteeseen liittyvät seuraavat käännöstieteelliset havainnot (s. 17-18):

È infatti lecito supporre che un original in rima possa essere tradotto in un’altra lingua in prosa senza grandi difficoltà, se non c’e bisogno di rispettare particolari restrizioni nella lingua di arrivo, come metrica e assonanza per esempio; e gli stessi termini specifici della disciplina trovano nella nuova lingua una traduzione più chiara, diretta, vicina all’originale, in assenza di vincoli specifici.

On eittämättä totta, että runo on helpompi kääntää toiselle kielelle proosa- kuin runomuotoon, koska tällöin ei tarvitse välittää runomitan asettamista rajoitteista. Lodà jatkaa (s. 18):

Così, non sorprende la constatazione che il Pisani Dossi possa essere l’originale in rima friulana, con la sua compiutessa formale e i suoi insegnamenti asciutti, e il Florius la traduzione in prosa latina.

Johtopäätös, että Florius olisi runomuotoisen Pisani Dossin proosamuotoinen käännös, olisi kuitenkin siinä mielessä yllättävä, että Florius ei ole proosa- vaan runomuotoinen.

Muutamat Lodàn lukutavat selittyvät sillä, että hän ei tunnista Floriuksen tekstiä heksametriksi. Esimerkiksi rohkeutta (audacia) symboloivan leijonan säkeet (fol. 1v) kuuluvat Lodàn mukaan seuraavasti:

Quadrupedum sum fortis apex, audacia
Nam mea queque polo subsunt, nec corde leonem vincu[nt]
[……]t, quemcumque ergo vocitamus ad arma.

Lukijalle, joka tuntee latinalaisen metriikan perusteet, lienee ilmeistä, että yllä olevassa on jotain pielessä: tekstissä on selvä daktyylinen poljento, mutta ensimmäisestä säkeestä puuttuu yksi runojalka, toisessa on yksi liikaa. (Kolmannen alusta on pyyhkiytynyt pois puolentoista jalan verran, mutta se ei ole oleellista tässä yhteydessä.)

Pariisi, BnF, ms. lat. 11269, fol. 1v (gallica.bnf.fr / BnF).

Alkuperäislähteessä ensimmäisen säkeen viimeinen sana vincit (lopputavu on digitoidussa versiossa tosin epäselvä) on kirjoitettu toisen säkeen perään erotettuna siitä kahdella pystyviivalla, koska se ei ole mahtunut ensimmäisen rivin loppuun. Lukemalla sana oikeassa kohdassa molemmat säkeet sopivat heksametrimittaan.

Toisaalla (fol. 18v) Lodà lukee käsikirjoituksen lyhenteen ‘qn̄’ sanana quin eikä quando (luettava tietenkin quandǒ)vaikka ensiksi mainittu ei sovi mittaan ( ¯ ˇ ) eikä oikein merkitykseenkään:

A tectura exit cuspis hęc ima magistri
Atque alios faciam ludos si quin libebit.

(Kyseistä selitystä lyhenteelle ei löydy Cappellilta eikä Abbreviationes-tietokannasta.)

Vaikka heksametrin tulkitseminen proosaksi on ehkä sellaisen mittaluokan kömmähdys, ettei sen mainitsemista tarvitse erikseen perustella, motivaationi tähän kirjoitukseen syntyi kuitenkin muusta syystä.

Teoksen esipuheessa (s. 8) Lodà mainitsee Wiktenauer-sivuston viitaten ohimennen sen puutteisiin erittelemättä niitä tarkemmin. Siinä ei ole tietenkään mitään ihmeellistä, että Wiktenauerissa on omat wiki-formaattiin liittyvät hyvät ja huonot puolensa. Olen itse aiemmin nostanut esille erään toisen artikkelin ongelmia, mutta tässä yhteydessä relevanttia on, että sivustolta löytyvä Florius-teksti englanninkielisine käännöksineen on käyttökelvoton; vähemmän vakavaa mutta silti harmillista on, että samaan yhteyteen Francesco Novatin editiosta kopioidussa Pisani Dossin tekstissä ei ole huomioitu tekijän itse korjaamia painovirheitä.

Edellisen lisäksi Lodà viittaa Wiktenaueriin myös tekstin kommenteissa. Sivun 53 alaviitteessä 85 hän huomauttaa, että tekstissä mainittu “Posta del leopardo sereno” (latinaksi situs leopardi, ks. fol. 18r oik. ylh.) on ymmärrettävä samaksi kuin muiden käsikirjoitusten posta de crose bastarda (puuttuu Pisani Dossista, Getty fol. 33r & Morgan fol. 10v, oik. ylh.) eikä posta de vera crose (Pisani Dossi 25 A, ks. kuva alempana, Getty fol. 32v, & Morgan fol. 10r, oik. ylh.), johon se yhdistetään Wiktenauerissa.

‘Posta chiamata uera crose.’ Pisani Dossi MS, 25 A.

Hän perustelee näkemyksensä kuvissa näkyvällä kehon asennolla ja sillä, että Floriuksella esiintyy hieman myöhemmin (fol. 19v) varsinainen crux vera;  Floriuksen crux vera on siis sama kuin vera crose, ja muista koodekseista puuttuva “leopardi” voidaan yhdistää Floriuksesta vastaavasti puuttuvaan “bastardaan”.

(Lodà mainitsee, että posta de leopardo sereno tavataan Filippo Vadilla 1400-luvun lopulla, muttei huomioi käännöksessään tai kommenteissaan sitä, että Floriuksen säkeessä ‘inque situ aspecto leopardi nempe serenum’ sana serenum ei kuulu yhteen sanan leopardi kanssa.)

Perusteet ovat ainakin tältä istumalta järkeenkäypiä, vaikken itse välttämättä viittaisi painetussa kirjassa wiki-sivun sisältöön. Varsinainen ongelma on kuitenkin alaviitteen loppukaneetissa esitetty arvelu siitä, miksi “Wiktenauerin käyttäjät” eivät ole huomanneet tätä “ilmeistä” asiaa:

L’accostamento, quindi, ci sembra scontato e se finora non è stato notato dagli utori di Wiktenauer, crediamo sia probabilmente a causa della difficoltà di approcciare al friulano e al latino medievali da parte di ricercatori stranieri.

Aiemmin mainitsemani seikat huomioiden on mielestäni hieman erikoista vihjailla “ulkomaalaisten tutkijoiden” ongelmista lähestyä friulin kieltä saati keskiajan latinaa.

(Tosiasiallisesti muuta kuin historiallisen kielen nykyvastinetta äidinkielenään puhuvat tutkijat saattavat hyvinkin olla “äidinkielisiä” paremmassa asemassa, sillä he eivät kärsi samanlaisista tuttuusharhoista lukiessaan alkuperäislähteitä. Tähän liittyvänä kiinnostavana yksityiskohtana on vielä mainittava, että klassisinta eli “parasta” latinaa ei keskiajalla kirjoitettu suinkaan romaanisella vaan germaanisella kielialueella.)