Tag Archives: kääntäminen

Vadista ja latinasta

|

Filippo Vadi on Fioren ohella varhaisimpia säilyneitä italiankielisiä miekkailuauktoreita. Hänen teoksensa tunnetaan välille 1482 – 1487 ajoitetusta käsikirjoituksesta Rooma, Biblioteca Nazionale, Fondo Vittorio Emanuele 1324. Teos on kirjoitettu italiaksi, mutta omistus (fol. 1r, kuvassa) Urbinon herttua Guidobaldo da Montefeltrolle on kirjoitettu latinaksi.

Rooma, Biblioteca Nazionale, Fondo Vittorio Emanuele 1324, fol. 1r.

Guy Windsor kommentoi omistuskirjoitusta englanninkielisessa käännöksessään Veni Vadi Vici: A Transcription, Translation and Commentary of Philippo Vadi’s De Arte Gladiatoria Dimicandi (2012) seuraavasti (s. 21):

The first and most obvious thing to notice about this dedication is that Vadi’s Latin is execrable. He is clearly trying to praise Guido, Duke of Urbino, and place his work into a high-flung classical context. I doubt Guido was terribly impressed.

Mutta onko Vadin latina todella niin surkeaa? Omistus jakaantuu luontevasti kolmeen osaan, jotka käsittelen järjestyksessä. Alla Windsorin lukutapa ja käännös ensimmäisestä kolmesta rivistä (s. 21):

AD ILLUSTRISSIMUS PRINCIPEM
MEUM GVIDVM FERETRANVM
DVCEM VRBINATEM
‘To my most illustrious Prince
Guido di Montefeltro
Duke of Urbino’

Käsikirjoituksessa lukee varsin selvästi illustrissimum, sillä akkusatiivi (jossa kaikki loputkin sanat ovat) on ainoa mahdollinen muoto ad-preposition jälkeen. (Painettu teksti ei seuraa alkutekstin u- ja v-grafeemien käyttöä, mutta asialla ei ole sinänsä merkitystä.)

Edellistä seuraa kolmesta distikonista koostuva runo, alla Windsorin teoksesta löytyvässä muodossa:

Hunc tibi do princeps dignissime guide libellum
Cvi pariter mentem devoveoque meam
Quom musis studium dederis lege ludicra martis
Principibus muse: marque savere solest
Hunc te precipue phebus: museque decorant
Mox etiam mauors: atque minnerva colent.

Alkutekstissä on ilmeinen kirjoitusvirhe, jota tässä ei ole huomioitu: toiseksi viimeisen rivin hunc pitäisi olla nunc, jolloin merkitys on järkevä. (Lisäksi alkutekstin tavallisesta poikkeava Minnerva on runomitallisesti mahdoton muoto, pitäisi olla Minerva eli ˇ ¯ ˇ ). Muutama sana on luettu väärin alkutekstistä: marque savere solest pitäisi olla marsque favere solent.

Teksti kääntyy suomeksi suunnilleen seuraavasti: ‘Kunnianarvoisa ruhtinas Guido, annan tämän kirjasen sinulle, kelle myös omistan samoin mieleni; vaikka olet harrastanut muusia, lue Marsin kisoista; muusat ja Mars tapaavat suosia ruhtinaita; nyt sinua kaunistavat erityisesti Foibos ja muusat, pian sinua kasvattavat myös Mars ja Minerva.’ Mytologinen vastakkainasettelu tapahtuu tässä kirjallisuuden ja runouden sekä sotataidon välillä. Alla Windsorin englanninkielinen käännös:

‘I offer this little book to you, great Prince,
To which Muse my mind is devoted to,
When giving up song to study the law of the principal martial games,
Mars accustomed to kiss especially Phoebus (Apollo):
The muse next decorates Mars, and worships Minerva.’

Tämän käännöksen perusteella on mielestäni hieman kohtuutonta syyttää Vadia huonosta latinan taidosta.

Loput omistuksesta, edelleen Windsorin lukutapa ja käännös (s. 22):

PHILIPI VADI SERVI LIBER
DE ARTE GLADIATORIA DI
MICANDI AD ILVSTRISSIMVM
PRINCIPEM GVIDEM FERE
TRANVM DVCEM VRBINI.
‘Philipo Vadi offers this book
on the art of gladiatorial combat to the illustrious
Prince Guido di Montefeltro
Duke of Urbino.’

Sana servi ei ole verbi eikä Philipi Vadi subjekti, vaan alkuosa kääntyisi esimerkiksi ‘Palvelija Filippo Vadin kirja miekkataistelutaidosta’. (Alkutekstissä lukee GVIDVM, kuten ylempänä, eikä GVIDEM).

Varsinaisesta esipuheesta löytyy vielä toinen latinankielinen kohta (fol. 2v). Alla Vadin teksti Windsorin kirjasta löytyvässä muodossaan (s. 28):

Iusta illud preclare dictum. Ingenium supare vires: Et quod maius est et quasi in credibile: sapiens dominabitur astris:

Iusta on tässä muodossa myös käsikirjoituksessa, mutta sen on tietenkin ymmärrettävä olevan sanan iuxta vaihtoehtoinen kirjoitusasu: alkuosa tarkoittaa siis ‘tuon tunnetun sanonnan mukaisesti’. Käsikirjoituksessa ei lue supare vaan superat. (Sanan incredibile osien kirjoittamiseen erikseen lienee syynä se, että se on käsikirjoituksessa niin.) Windsorin käännös:

Just to expand on my previous point. Cleverness overcomes strength. And what is greater still and almost incredible: sapiens dominabitur astris.

Ensimmäisen lauseen käännös ei siis vastaa alkutekstiä muodollisesti eikä sisällöllisesti. Lause ‘sapiens dominabitur astris’ on jätetty kääntämättä, sillä siihen liittyy seuraava huomautus:

(Note: this means “the wise man is ruled by the stars”, but it is almost certain that Vadi, like many others before and since, misread it to mean “the sage rules the stars”.)

Lause kuitenkin tarkoittaa juuri sitä, että viisas hallitsee tähtiä (eli tuntee niiden vaikutuksen ja osaa toimia sen mukaan, ks. esim. täältä). Latinan dominari on deponenttiverbi ja taipuu siis muodollisesti passiivissa, vaikka sen merkitys on aktiivinen. Hallitsemisen kohde voidaan ilmaista prepositiolausekkeilla, akkusatiiviobjektilla tai vaikka ablatiivilla, kuten tässä. Toki myöhäis- ja keskiajan latinassa alkaa esiintyä etenevissä määrin aktiivimuotoista dominare-verbiä, mutta tässä tapauksessa ei ole mitään syytä olettaa, että merkitys rakentuisi tämän ympärille.

***

Hieman sen jälkeen, kun olin saanut valmiiksi yllä olevan kieltämättä hieman happaman kirjoituksen, sain sattumalta tietää Guy Windsorin tänä vuonna ilmestyneestä teoksesta The Art of Sword Fighting in Earnest: Philippo Vadi’s De Arte Gladiatoria Dimicandi. En ole vielä lukenut kyseistä kirjaa, mutta alustavan tutustumisen perusteella yllä mainitut ongelmat (kahta vanhaa ja yhtä uutta pikkuseikkaa lukuun ottamatta) on korjattu, ja teos vaikuttaa muutenkin varsin hyvältä. Käsikirjoitusta, aiempaa kirjallisuutta, ja miekkailullista kontekstia käsitteleviä lukuja seuraavat luonnollisen kokoinen ja lukukelpoinen värifaksimile, englanninkielinen käännös, kommentaari ja sanasto. (Ainoa, mitä jäin vähän kaipaamaan, olisi ollut tekstieditio.) Ulkoasu tuo monessa kohden mieleen Jeffrey Forgengin teokset, eikä kirja kärsi samasta lastenkirjamaisuudesta kuin Tom Leonin ja Gregory D. Melen tuore Fiore-laitos (Flowers of Battle: volume 1, 2017).

Florius

|

Olen lukenut tällä viikolla Francesco Lodàn Florius-laitosta Florius: De arte luctandi (2014). Teos sisältää esipuheen sekä latinankielisen tekstin ja italiankielisen käännöksen käsikirjoituksesta Pariisi, BnF, ms. lat. 11269. Kyseessä on yksi neljästä 1400-luvun alkupuolella vaikuttaneen Fiore dei Liberin tuotannosta säilyneestä käsikirjoituksesta. Kolmesta muusta (italiankielisestä) käsikirjoituksesta kaksi ovat pitkälti proosamuotoisia, yksi runomuotoinen. Viimeksi mainittu on tai ainakin oli Pisani Dossi -suvun yksityiskokoelmassa ja ilmestyi Francesco Novatin toimittamana faksimilenä ja kommentoituna editiona jo vuonna 1902. Viittaan näihin neljään käsikirjoitukseen enemmän tai vähemmän vakiintuneilla nimillä “Florius” (Fioren latinankielisen nimen mukaan), “Pisani Dossi”, “Morgan” ja “Getty” (kaksi viimeistä niiden museoiden mukaan, joiden kokoelmiin ne kuuluvat).

Pariisi, BnF, ms. lat. 11269, fol. 8r (gallica.bnf.fr / BnF).

Esipuheessaan Lodà esittää, että Florius on käännös Pisani Dossista. Ensimmäinen perusteista on se, että Floriuksen materiaali vastaa enemmän Pisani Dossia kuin Morgania tai Gettyä. Toiseen perusteeseen liittyvät seuraavat käännöstieteelliset havainnot (s. 17-18):

È infatti lecito supporre che un original in rima possa essere tradotto in un’altra lingua in prosa senza grandi difficoltà, se non c’e bisogno di rispettare particolari restrizioni nella lingua di arrivo, come metrica e assonanza per esempio; e gli stessi termini specifici della disciplina trovano nella nuova lingua una traduzione più chiara, diretta, vicina all’originale, in assenza di vincoli specifici.

On eittämättä totta, että runo on helpompi kääntää toiselle kielelle proosa- kuin runomuotoon, koska tällöin ei tarvitse välittää runomitan asettamista rajoitteista. Lodà jatkaa (s. 18):

Così, non sorprende la constatazione che il Pisani Dossi possa essere l’originale in rima friulana, con la sua compiutessa formale e i suoi insegnamenti asciutti, e il Florius la traduzione in prosa latina.

Johtopäätös, että Florius olisi runomuotoisen Pisani Dossin proosamuotoinen käännös, olisi kuitenkin siinä mielessä yllättävä, että Florius ei ole proosa- vaan runomuotoinen.

Muutamat Lodàn lukutavat selittyvät sillä, että hän ei tunnista Floriuksen tekstiä heksametriksi. Esimerkiksi rohkeutta (audacia) symboloivan leijonan säkeet (fol. 1v) kuuluvat Lodàn mukaan seuraavasti:

Quadrupedum sum fortis apex, audacia
Nam mea queque polo subsunt, nec corde leonem vincu[nt]
[……]t, quemcumque ergo vocitamus ad arma.

Lukijalle, joka tuntee latinalaisen metriikan perusteet, lienee ilmeistä, että yllä olevassa on jotain pielessä: tekstissä on selvä daktyylinen poljento, mutta ensimmäisestä säkeestä puuttuu yksi runojalka, toisessa on yksi liikaa. (Kolmannen alusta on pyyhkiytynyt pois puolentoista jalan verran, mutta se ei ole oleellista tässä yhteydessä.)

Pariisi, BnF, ms. lat. 11269, fol. 1v (gallica.bnf.fr / BnF).

Alkuperäislähteessä ensimmäisen säkeen viimeinen sana vincit (lopputavu on digitoidussa versiossa tosin epäselvä) on kirjoitettu toisen säkeen perään erotettuna siitä kahdella pystyviivalla, koska se ei ole mahtunut ensimmäisen rivin loppuun. Lukemalla sana oikeassa kohdassa molemmat säkeet sopivat heksametrimittaan.

Toisaalla (fol. 18v) Lodà lukee käsikirjoituksen lyhenteen ‘qn̄’ sanana quin eikä quando (luettava tietenkin quandǒ), vaikka ensiksi mainittu ei sovi mittaan ( ¯ ˇ ) eikä oikein merkitykseenkään:

A tectura exit cuspis hęc ima magistri
Atque alios faciam ludos si quin libebit.

(Kyseistä selitystä lyhenteelle ei löydy Cappellilta eikä Abbreviationes-tietokannasta.)

Vaikka heksametrin tulkitseminen proosaksi on ehkä sellaisen mittaluokan kömmähdys, ettei sen mainitsemista tarvitse erikseen perustella, motivaationi tähän kirjoitukseen syntyi kuitenkin muusta syystä.

Teoksen esipuheessa (s. 8) Lodà mainitsee Wiktenauer-sivuston viitaten ohimennen sen puutteisiin erittelemättä niitä tarkemmin. Siinä ei ole tietenkään mitään ihmeellistä, että Wiktenauerissa on omat wiki-formaattiin liittyvät hyvät ja huonot puolensa. Olen itse aiemmin nostanut esille erään toisen artikkelin ongelmia, mutta tässä yhteydessä relevanttia on, että sivustolta löytyvä Florius-teksti englanninkielisine käännöksineen on käyttökelvoton; vähemmän vakavaa mutta silti harmillista on, että samaan yhteyteen Francesco Novatin editiosta kopioidussa Pisani Dossin tekstissä ei ole huomioitu tekijän itse korjaamia painovirheitä.

Edellisen lisäksi Lodà viittaa Wiktenaueriin myös tekstin kommenteissa. Sivun 53 alaviitteessä 85 hän huomauttaa, että tekstissä mainittu “Posta del leopardo sereno” (latinaksi situs leopardi, ks. fol. 18r oik. ylh.) on ymmärrettävä samaksi kuin muiden käsikirjoitusten posta de crose bastarda (puuttuu Pisani Dossista, Getty fol. 33r & Morgan fol. 10v, oik. ylh.) eikä posta de vera crose (Pisani Dossi 25 A, ks. kuva alempana, Getty fol. 32v, & Morgan fol. 10r, oik. ylh.), johon se yhdistetään Wiktenauerissa.

‘Posta chiamata uera crose.’ Pisani Dossi MS, 25 A.

Hän perustelee näkemyksensä kuvissa näkyvällä kehon asennolla ja sillä, että Floriuksella esiintyy hieman myöhemmin (fol. 19v) varsinainen crux vera;  Floriuksen crux vera on siis sama kuin vera crose, ja muista koodekseista puuttuva “leopardi” voidaan yhdistää Floriuksesta vastaavasti puuttuvaan “bastardaan”.

(Lodà mainitsee, että posta de leopardo sereno tavataan Filippo Vadilla 1400-luvun lopulla, muttei huomioi käännöksessään tai kommenteissaan sitä, että Floriuksen säkeessä ‘inque situ aspecto leopardi nempe serenum’ sana serenum ei kuulu yhteen sanan leopardi kanssa.)

Perusteet ovat ainakin tältä istumalta järkeenkäypiä, vaikken itse välttämättä viittaisi painetussa kirjassa wiki-sivun sisältöön. Varsinainen ongelma on kuitenkin alaviitteen loppukaneetissa esitetty arvelu siitä, miksi “Wiktenauerin käyttäjät” eivät ole huomanneet tätä “ilmeistä” asiaa:

L’accostamento, quindi, ci sembra scontato e se finora non è stato notato dagli utori di Wiktenauer, crediamo sia probabilmente a causa della difficoltà di approcciare al friulano e al latino medievali da parte di ricercatori stranieri.

Aiemmin mainitsemani seikat huomioiden on mielestäni hieman erikoista vihjailla “ulkomaalaisten tutkijoiden” ongelmista lähestyä friulin kieltä saati keskiajan latinaa.

(Tosiasiallisesti muuta kuin historiallisen kielen nykyvastinetta äidinkielenään puhuvat tutkijat saattavat hyvinkin olla “äidinkielisiä” paremmassa asemassa, sillä he eivät kärsi samanlaisista tuttuusharhoista lukiessaan alkuperäislähteitä. Tähän liittyvänä kiinnostavana yksityiskohtana on vielä mainittava, että klassisinta eli “parasta” latinaa ei keskiajalla kirjoitettu suinkaan romaanisella vaan germaanisella kielialueella.)

Ad sensum & ad verbum

|

Viime vuosikymmenen alkupuolella ilmestyi kaksi I.33:a käsittelevää teosta, Jeffrey Forgengin The Medieval Art of Swordsmanship: A Facsimile & Translation of Europe’s Oldest Personal Combat Treatise, Royal Armouries MS I.33 (2003) sekä Paul Wagnerin ja Stephen Handin Medieval Art of Sword & Shield: The Combat System of Royal Armouries MS I.33 (2003). Ensimmäisestä on ilmestynyt myös päivitetty versio The Illuminated Fightbook: Royal Armouries Manuscript I.33 Companion Volume: Transcription, Translation and Introduction (2013), ja jälkimmäisen jatko-osana Handin “Re-interpreting Aspects of the Sword & Buckler System in Royal Armouries MS. I.33” teoksessa Spada 2: Anthology of Swordsmanship (2010). Alla lainaus kustantajan esipuheesta Forgengin vuoden 2003 editioon (v):

[W]e have as a matter of policy determined that these works should be best published in two parts. First, the facsimile and translations must be produced by scholars, historians and a few talented amateurs to make the original material available to the historical martial arts community. Second, detailed functional interpretations must be published, so that others can experiment, dissect and reconstruct the arts.

(Handin ja Wagnerin teoksen kiitossivu vahvistaa sen, että heidän työnsä perustuu Forgengin käännökseen.)

Tekstin ja sen teknisen sisällön tulkintojen julkaiseminen erillisinä niteinä on hyvä ajatus, eikä periaatteen tasolla eroa siitä, että aina on ollut olemassa sekä editioita että tutkimuskirjallisuutta. Käännöksen käyttäminen tulkitsemisen lähdemateriaalina on ongelmallisempaa. Voidakseen kääntää teksti, on joka tapauksessa ymmärrettävä sen sisältö, sillä kääntäminen kohdistuu ensisijaisesti merkitykseen eikä muotoon. Kääntäminen ei siis varsinaisesti onnistu ilman tulkintaa sisällöstä, ja toisaalta kaikki käännökseen perustuvat tulkinnat pohjautuvat ensisijaisesti jo käännösprosessissa tehtyihin tulkintoihin, eivät alkutekstiin itseensä.  Keskeinen “paradoksi” on, että yksittäisten sanojen merkityksen voi ymmärtää vain kontekstista, ja kontekstin voi ymmärtää vain sanojen perusteella.

Toisinaan käännöksiä on laadittu silläkin ajatuksella, että käännös sisältää mahdollisimman vähän tulkintaa. Tämä toimii ehkä jollakin tasolla käännettäessä vaikkapa varhaisnyky-yläsaksaa nyky-yläsaksaksi (esim. Dierk Hagedorn 2009, Peter von Danzig: Transkription und Übersetzung der Handschrift 44 A 8), mutta esimerkiksi I.33:n tapauksessa latinan kääntäminen sanasta sanaan nykyenglanniksi palvelisi lähinnä jonkinlaisena (huonona) juoksevana sanastona alkutekstin vieressä. Kaikki käytännön tulkinnat pitäisi joka tapauksessa tarkistaa alkutekstiä vasten, ja jos voi tämän tehdä, voi yhtä hyvin operoida suoraan alkutekstistä lähtien.

Hyvin harvassa ovat sellaiset tapaukset, joissa voidaan sisältöä ymmärtämättä kääntää ad verbum niin, että lopputulos on sellaisenaan ymmärrettävissä alkutekstin laatijan tarkoittamalla tavalla. Toki mikä tahansa käännös voi olla parempi kuin ei mitään, ja käyttötarkoitus lopulta ratkaisee käännöksen arvon: nykykielistä käännöstä voi käyttää esimerkiksi kiinnostavien kohtien löytämiseen kursoorisen lukemisen kautta, mutta tämä sopii ehkä tiiviitä teknisiä tekstejä paremmin esimerkiksi historialliseen proosaan. Kaikki lienevät joka tapauksessa yhtä mieltä siitä, että olisi mieletöntä olla eksegeetikko, joka ei osaa hepreaa tai kreikkaa, tai Shakespeare-asiantuntija, joka ei osaa englantia.

(Edellä sanottu tulee ymmärtää yleisenä pohdiskeluna, ei erityisenä kannanottona Forgengin käännökseen tai Wagnerin ja Handin tulkintoihin.)