Tieto, taito, tekniikka

Käsitellessäni kamppailukirjallisuuden aihetta eli kamppailua yritän operoida johdonmukaisesti mielekkäillä käsitteillä. Minulla itselläni on suhteellisen selvä kuva näistä käsitteistä, ja tässä kirjoituksessa yritän vähän avata ajatuksiani.

Tutkimani tietokirjallisuus (tietoa välittävä kirjallisuus) eli kamppailukirjallisuus välittää kamppailutekniikkaa. Tässä tapauksessa tekniikka on ei-laskettava substantiivi, eli sitä ei pidä ymmärtää niin, että yksittäisiä tekniikoita olisivat esimerkiksi lonkkaheitto, etukäden suora tai takakäden koukku, tai tarkemmin johonkin tiettyyn kielellis-kulttuurilliseen yhteyteen kuuluvat taan-sauabanico tai backfist. Ensimmäisenä on siis syytä selventää sitä, mitä tarkoitan tekniikalla.

(Mitään, mitä asiasta sanon, ei pidä ymmärtää niin, että sanan arkikieliset tai kamppailulajiharrastajien käyttämät merkitykset olisivat jotenkin “vääriä”.)

Seuraten Ben Spatzia tarkoitan tekniikalla tietoa, joka ohjaa toimintaa. Toiminta (praxis) voidaan ymmärtää laajasti kattaen kaiken, mitä ihminen tahdonalaisesti tekee, mutta kamppailukirjallisuuden kontekstissa relevanttia toimintaa ovat tietysti kamppailuun liittyvät tahdonalaiset ja tavoitteelliset liikkeet eli motoriset suoritukset, joina yksilön motoriset taidot ilmenevät.

Yksittäiset motoriset suoritukset voidaan jakaa pienempiin osiin, joista ihmiset eivät tyypillisesti ole tietoisia. Koska en ole liikuntatieteilijä tai biomekaanikko, en juurikaan tarvitse motoriikan tai kinesiologian käsitteistöä, vaikka tietysti liikkeisiin viitatessani käytän mielelläni asianmukaisia käsitteitä. Normaalisti pyrin kuitenkin käyttämään mahdollisimman helposti ymmärrettävää sanastoa: esimerkiksi on yksinkertaisempaa viitata miekan vasempaan alalyöntiin “lyöntinä ylöspäin, peukalo alaspäin” kuin alkaa puhua olkavarren mediaalisesta rotaatiosta, kyynärvarren pronaatiosta ja niin edelleen.

Tekniikka toimintaa ohjaavana tietona voi olla niinkin yksinkertainen asia kuin mallisuoritus: esimerkiksi lapsi näkee vanhempien tekevän jotain, ja yrittää tehdä saman asian perässä. Motorisilla suorituksilla on jokin tavoite: asioihin tartutaan, jotta ne voidaan laittaa suuhun, ja ryömimällä päästään paikasta toiseen. Harjoittelun kautta esimeriksi kävelemisessä tai asioiden heittämisessä saavutetaan lopulta automaatiotaso, jolloin voidaan sanoa, että ihminen osaa kävellä tai heittää palloa.

Capoferron syöksytekniikkaa vuodelta 1610.

Vaikka jokin suoritus osattaisiin automaatiotasolla, se ei tarkoita, että kyseistä suoritusta ei voisi parantaa. Siitä ei liene erimielisyyttä, että on parempia ja huonompia tapoja kävellä, pallon heittämisestä puhumattakaan. Samoin kuka tahansa osaa periaatteessa lyödä miekalla tai nyrkillä, mutta aloittaessaan miekkailun tai nyrkkeilyn uutena harrastuksena  tulee pian huomaamaan, ettei todellakaan “osaa” lyödä nyrkillä saati miekalla. Harrastuksina sellaiset lajit kuin nyrkkeily ja miekkailu siis välittävät tietoa siitä, millä tavalla (hansikkaan suojaamalla) nyrkillä tai (tietynlaisella harjoitus)miekalla kuuluu (tiettyjen sääntöjen puitteissa) lyödä. Tällöin arkipäiväisestä “lyönnistä” tuleekin “koukku” tai “suora”, joka on tehtävä tietyllä tavalla, joka sitten harjoittelemalla pyritään saamaan automaatioksi.

Tietty tapa tehdä jokin asia oikein on tietysti klassisessa mielessä “taiteen sääntöjen” (praecepta artis) määräämä tapa tehdä kyseinen asia. Tästä syntyy helposti mielikuva, että “säännöt” ovat jotenkin mielivaltaisia (kuten jonkin pelin määrittävät säännöt) ja suorastaan kahlitsevia. Kamppailuopin puitteissa tietty tapa tehdä jokin liike ei tietenkään määräydy mielivaltaisesti, vaan sen taustalla on tyypillisesti perusteltu uskomus siitä, miten kyseinen liike kannattaa suorittaa, jotta sillä saavutetaan mahdollisimman hyvin haluttu tulos. (Eri oppien piirissä on myös ilmaistu eri tavoin se, että “säännöt” ovat vain työkaluja, mutta en mene nyt siihen.)

Kuten alussa sanoin, ei ole sinänsä “väärin” kutsua jonkin opin puitteissa nimettyä koukkua, suoraa tai yat-ji-chung-kyuniä “tekniikaksi”, eli yksittäiseksi teknisen tiedon kokonaisuudeksi. Tavallaanhan tämä on seurausta siitä, että jotain tiettyä konkreettista liikettä, esimerkiksi suoraa tai koukkua, koskee tieto siitä, miten kyseinen liike pitää käytännössä suorittaa: tämä tieto on suoran tai koukun tekniikka, ja näitä yksittäisiä kokonaisuuksia voisi kutsua tekniikoiksi ja erotella ne edelleen nimeämällä ne sen liikkeen mukaan, johon ne liittyvät.

Edellä kuvattu ajattelu on mahdollista, jos tekniikka ymmärretään vain jonkin tietyn motorisen suoritetyypin (tai kyseisen suoritetyypin tietyn suoritustavan) kuvaukseksi. Tällöin yksittäisiä “tekniikoita” olisivat juurikin esimerkiksi lyönnit, potkut ja otteet. Kuten ylempänä totesin, toimintaa ohjaava tieto ei välttämättä koostu motorisista kuvauksista (tai sellaisten yritelmistä), vaan toimintaa ohjaava tieto voi myös yhtä hyvin koskea vain toiminnalle asetettuja tavoitetta. Rajoitepohjainen valmennus perustuu siis samalla tavalla tekniikkaan eli toimintaa ohjaavaan tietoon, vaikka se ei perustu “tekniikoihin” perinteisistä kamppailulajeista tutussa mielessä.

Bruce Leen kääntymistekniikkaa 1960-luvulta.

Pitäisin yksinkertaisimpana puhua liikkeistä liikkeinä tai tarkemmin lyönteinä, potkuina, pistoina, heittoina ja niin edelleen. Lyönnit, potkut, pistot ilmenevät kuitenkin eri kamppailuopeissa tyypillisesti tietynlaisina lyönteinä, potkuina ja pistoina. Yksinkertaisissa tapauksissa tämä ei ole mikään ongelma: suora ja koukku ovat eräänlaisia lyöntejä, joiden erottavat piirteet liittyvät liikkeen muotoon. Samoin miekalla tehtävät ylälyönti ja alalyönti ovat molemmat eräänlaisia lyöntejä, joiden erottavat piirteet liittyvät liikkeen suuntaan. Mutta riittääkö yksinkertainen hierarkkinen typologia, jos tietynlaisella ylälyönnillä on jokin tietty funktio ja vieläpä oma nimensä?

Kamppailukirjallisuuden tarjoama tekninen tieto koskee juurikin nimettyjä liikkeitä, joilla on jokin funktio. Yksi tällainen on liechtenaueriaanisen miekkailun zornhau eli raivolyönti: se kuvaillaan lähinnä yläkäsitteellä ja tarkennuksella, siis ylälyöntinä oikealta olkapäältä, ja kertomalla, että sillä on tarkoitus torjua vastustajan vastaava lyönti uhaten häntä heti perään kärjellä. Tämä kaikki tieto on siis raivolyönnin tekniikkaa. Mutta mikä raivolyönti on?

Raivolyönti toki ilmenee tosimaailmassa aikaan ja paikkaan sidottuna motorisena suorituksena eli tahdonalaisena tavoitteellisena liikkeenä. Kamppailuoppi ei kuitenkaan koostu empiirisesti havaittavista motorista suorituksista tai yksilön taidoista, vaan tiedosta siitä, miten halutunlaisten suoritusten tekemiseksi tarvittava taito saavutetaan: tekniikka johtaa toimeenpantuna tietynlaiseen motoriseen suoritukseen, ja toistetut motoriset suoritukset johtavat motoriseen taitoon, joka mahdollistaa tekniikan toimeenpanemisen automaationa.

Kirjoitin jo aiemmin siitä, miten kamppailukirjalliset lähteet puhuvat tällaisista teknisistä yksiköistä. Ehdotin vaihtelevan sisäisen käsitteistön sijaan tutkimukselliseksi käsitteeksi kappalettaKappale on toimiva oppijärjestelmän yksikkö, “opinkappale”, mutta se ei tee eroa siinä, onko jokin pääkappale yksittäinen lyönti kuten edellä käsitelty zornhau tai neljän varoasennon muodostama käsitteellinen kokonaisuus kuten vier leger.

Toistan, mitä sanoin jo aiemmin: liikkeistä on yksinkertaisinta puhua liikkeinä, lyönneistä lyönteinä ja varoasennoista varoasentoina. Esimerkiksi Liechtenauerin pitkän miekan tekniikan voidaan ajatella koostuvan varoasennoista, mestarilyönneistä ja muista liikkeistä. Ensimmäisen mestarilyönnin eli raivolyönnin yhteydessä käsitellään useampia liikeyhdistelmiä, esimerkiksi raivolyönti-pisto-kääntö. Mitään varsinaista tarvetta sellaiselle yläkäsitteelle kuin “tekniikka” laskettavana substantiivina ei nähdäkseni ole.

Joku saattaa edellisen perusteella miettiä, että miten sitten pitäisi kääntää japanin 技 waza tai kiinan 法  (kantoniksi faat). Sanakirjan mukaan japanin sana tarkoittaa ‘taitoa, kykyä, tekniikkaa’ ja kiinan sana ‘sääntöä, lakia, keinoa’. Kuten sanottu, tutkimuksellisia käsitteitä ei pidä sekoittaa muihin kielenkäytön domeeneihin, mutta tässä tapauksessa en näkisi mitään ongelmaa puhua tekniikasta määrittelemässäni mielessä sekä yksittäisistä liikkeistä niiden tyypin mukaan: esimerkiksi judon tapauksessa voidaan puhua heittotekniikasta ja tarkemmin käsi(heitto)tekniikasta, joka kattaa kuusitoista heittoa, joista yksi on “yhden käden olkavarsiheitto”. Kiinan 法 fǎ on hauska siinä mielessä, että se vastaa eurooppalaista ajatusta jotakin taidonalaa (ars) koskevista säännöistä, mihin viittasin ylempänä.