Category Archives: Litteraria

Pyhä Mauritius

|

Lauantai (22.9.) oli maurinpäivä eli Pyhän Mauritiuksen päivä. Mauritius oli legendan mukaan kristityksi kääntynyt pohjoisafrikkalainen legioonankomentaja, joka koki yhdessä legioonansa (Theban legioona) kanssa marttyyrikuoleman nykyisessä Sveitsissä 200-luvun lopulla kieltäydyttyään tottelemasta keisari Maximianuksen epäkristillisiä käskyjä. Mauritius on muun muassa sotilaiden, miekkaseppien ja paavin sveitsiläiskaartin suojeluspyhimys. Mainitsin jo aikaisemmin kaksi “Mauritiuksen miekkaa”, jotka ovat Wienin Schatzkammerin valtakunnanmiekka (WS XIII 17) ja Torinon Armeria Realessa sijaitseva Mauritius-miekka (AR G 25).

Pyhä Mauritius kuvattuna heraldisena maurina  Coburgin vaakunassa.

Kiinnostava on benediktiinimunkki Sigebert Gembloux’laisen (n. 1030 – 1112) leoonisessa heksametrissä kirjoittama pyhimyslegenda Theban legioonasta. (Legioonan lipunkantajan Exuperiuksen pyhäinjäännöksiä säilytettiin tuolloin Gembloux’n luostarissa). Luvussa 6 käsitellään sitä, miten legioona oli koulutettu muinaisten esikuvien mukaisesti (‘qualiter exemplo antiquorum legio instructa sit’). Sigebertillä tuskin on ollut käytössäään Vegetiusta kummempia lähteitä, mutta seuraava kohta on huomattavan yksityiskohtainen (säkeet 281 – 287):

Raro solent caesim, sepissime caedere punctim;
hoc sibi plus tutum plus hostibus est odiosum.
Utentes telo stant protento pede laeuo;
cum uibrant gladium, uideas protendere dextrum;
at cum procinctum soluunt, data signa tubarum,
ante retroque cauent oculos utrobique retorquent,
ne quid agant temere uel fiat eis inopine.

‘He tapaavat iskeä harvoin terällä, useimmiten kärjellä: tämä on heille turvallisempaa ja vihollisille harmillista. Käyttäessään keihästä he seisovat vasen jalka edessä; kun he heiluttavat miekkaa, näet heidän asettavan oikean jalan eteen. Mutta kun torvien antamasta merkistä he riisuvat varusteensa, tarkkaavat he eteen ja taakse ja kääntävät silmänsä molempiin suuntiin, etteivät he tekisi mitään varomattomasti, tai ettei mitään tapahtuisi heidän odottamattaan.’

Tyhmempihän voisi luulla, että caedere tapahtuu caesim ja pungere puolestaan punctim. Vegetiuksen pistämiskommenttia, johon tämäkin ilmiselvästi perustuu, ovat siteeranneet myös Kristiina Pisalainen ja Rabanus Maurus.

Lopuksi mainittakoon, että Sigebert kirjoitti myös suomalaisille tutummasta Pyhästä Luciasta, joka ei kuitenkaan liity tämän blogin tematiikkaan muuten kuin siten, että hänet surmattiin tikarilla.

Kuvasarjojen typologiaa

|

Mainitsin aiemmin I.33:n kuvasarjojen eli kappaleiden (frustum lienee termin stück käännösvastine) viestinnällisen tehtävän esittää miekkailuliikkeitä. Tässä kirjoituksessa erittelen hieman näiden kuvasarjojen eri tyyppejä.

Ristillä merkityn alkuasetelman suhteen kuvasarjoja on kolmenlaisia: ensimmäisessä tyypissä yksi osapuoli kuvataan varoasennossa (custodia), toinen osapuoli jo hyökkäyksen aloittaneena. Tällaisia ovat folioilla 2r, 3r, 4r, 5r, 5v, 6v, 7v, 8v, 9r, 10r, 10v, 11v, 12r, 12v, 13r, 14r, 14v, 16r ja 17r, 23v, 24v ja 25r sekä 27v ja 28r alkavat sarjat, eli kaikki sarjat foliolle 17r asti (paitsi sekavasti alkava neljännen varoasennon sarja, 15r) sekä ensimmäiset papin erikoisvaroasentoa käsittelevät sarjat (23v – 25r).

Pappi (vas.) varoasennossa. Leeds, RA I.33, fol. 10r.

Toisessa tyypissä sarja alkaa teräkontaktista (17v, 19r, 20r, 20r, 21r, 22r, 22v ja 23r, joista viimeinen on muutenkin poikkeuksellinen yhden kuvan “sarja”), eli kaikki sarjat välillä 17v – 23r, aiheena ultima custodia ja vidilpoge).

Teräkontakti. Leeds, RA I.33, fol. 17v.

Kolmannessa tyypissä molemmat osapuolet ovat ensimmäisessä kuvassa varoasennossa, ja liike alkaa vasta toisessa kuvassa: tällaisia ovat folioilla 15r, 26r, 26v, 27r, 29r, 30r, 31r ja 32r alkavat sarjat eli kaikki sarjat välillä 26r – 32v alkavat sarjat, joissa papin erikoisvaroasento on asetettu jotain seitsemästä varoasennosta vastaan, sekä jo mainitsemani neljännen varoasennon sarja (15r) ja hieman poikkeuksellinen obsessio quaedam rara et valde bona (fol. 29r).

Valpuri (vas.) ja pappi varoasennoissa. Leeds, RA I.33, fol. 32r.

On kiinnostavaa, että teos voidaan jakaa karkeasti mutta kuitenkin jokseenkin koherentisti kolmeen, hieman lomittaiseen osaan yllä kuvattujen tyyppien esiintymiskohtien perusteella.

Etenemistavan suhteen kuvasarjoja on kahdenlaisia. Ensimmäinen tyyppi muodostaa lineaarisen sarjan, jossa ensimmäistä seuraavat kuvat edustavat aina edellistä kuvaa seuraavaa vaihetta. Tästä paras esimekki alla (hahmojen paikat eli kuvakulma ei edes vaihdu kesken kaiken):

Leeds, RA I.33, foll. 5v-6r.

TIlanteiden vaihtoehtoiset etenemiset muodostavat usein omat sarjansa. Ensimmäiset kaksi sarjaa ovat jopa siinä määrin epätaloudellisia, että kolme ensimmäistä kuvaa ovat tismalleen samat (vrt. foll. 2r ja 3r sekä kääntöpuolten ylemmät kuvat). Voidaankin sanoa, että ensimmäinen sarja esittää hyökkäyksen, jonka puolustus (mutatio gladii) näytetään toisen sarjan neljännessä kuvassa.

Edellä mainitun epätaloudellisen esitystavan sijaan yksittäisen sarjan tiukka lineaarinen eteneminen voidaan muuttaa siten, että seuraava kuva näyttää liikkeen, jonka olisi pitänyt tapahtua samalla tai ennen sitä edeltävässä kuvassa nähtävää liikettä. Yksinkertaisimmillaan kyse on siitä, että piston näytetään ensin menevän perille, ja seuraavassa kuvassa näkyy väistö, jonka on tietysti täytynyt tapahtua yhtaikaa hyökkäyksen kanssa. Esimerkki alla:

Leeds, RA I.33, fol. 28v.

Ylemmän kuvatekstin mukaan pappi jättää puolustamatta (‘obmittit suam defensionem’), ja alemman kuvan kuvatekstin mukaan pappi puolustautuu ylemmässä kuvassa suoritettua pistoa vastaan (‘Hic sacerdos defendit illum actum superius ductum’. (Tämä esimerkki on kuitenkin siinä mielessä epätaloudellinen, että sarjan kaksi ensimmäistä kuvaa, alkuasetelma ja pisto, ovat samat kuin edellisen, jossa näytetään vaihtoehtoinen puolustus.) Hyökkäyksen ja sen puolustuksen näyttäminen peräkkäin on varsin luonteva esitystapa, josta löytyy muitakin esimerkkejä (fol. 9v, 11r, 17rv, 19v, 27v-28r ja 29v).

Hieman räväkämpiä ovat kaksi tapausta, jotka liittyvät painiotteisiin, ja jotka voisi myös tulkita tilanteen vaihtoehtoisiksi kehityksiksi saman kuvasarjan sisällä. Foliolla 4v näytetään, kuinka oppilas on sidonnasta sitonut papin molemmat kädet, mutta seuraavassa kuvassa (fol. 5r) näytetään, mitä papin olisi pitänyt sidonnasta tehdä (schiltslac) välttääkseen oppilaan vastatoimet. Kääntäen foliolla 18r näytetään sidonnasta tehtävä schiltslac, kun taas seuraavalla sivulla (fol. 18v) näytetään ote, jonka toinen osapuoli tekee samasta sidonnasta ennen schiltslacia.

Erityisen mielenkiintoinen lehdiltä 30v – 31r löytyvä tapaus, jota käsittelen toisella kertaa.

Voiko kirjoista oppia?

|

Miekkailukirjallisuuden eräs topos on, että miekkailua ei voi oppia kirjoista. Tämä seikka mainitaan hieman paradoksaalisesti teoksissa, jotka kuitenkin mitä ilmeisimmin pyrkivät ainakin jossain määrin opettamaan miekkailua.  Toisinaan ajatus viedään niinkin pitkälle, että miekkailukirjallisuuden katsotaan ylipäänsä olevan turhaa. Asia on ymmärrettävä oikeastaan niin, että ihminen ei voi lukea miekkailukirjaa ja kuvitella sen jälkeen selviävänsä kaksintaistelusta tai ottelusta, vaikka onkin mahdollista lukea matematiikan oppikirja ja siirtyä sen jälkeen tekemään matemaattisia tehtäviä tai alkaa lukea Gallian sotaa luettuaan latinan alkeisoppikirjaa. Miekkailu- tai painikirja (tai missä tahansa muodossa saatu opetus) toimii siis ainoastaan varsinaisen fyysisen harjoittelun tukena.

‘Kunst ist sehr gut, Mehr Vbung thut. Starck vnd geradt, hilfft viel zur That. Erschrickstu gern, Kein fechten Lern.’ (Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 15, fol. 74rv.)

Asiaa voi lähestyä myös toisenlaisen esimerkin kautta. Esimerkiksi kieliopin säännöt tai historian vuosiluvut voi oppia kirjoista: voin kirjallisessa muodossa kertoa, että italian sanan punta monikko on punte tai että Aldo Nadin On Fencing ilmestyi vuonna 1943. Näissä tapauksissa mitään oleellista tietoa ei ole jätetty pois, mutta ruoanlaitosta mitään ymmärtämättömän olisi yhtä mahdotonta valmistaa wellingtoninpihviä pelkän reseptin perusteella kuin autokoululaisen oppia ajamaan istumatta auton rattiin.

(Tietysti kielioppiasiatkin opitaan “oikeasti” vasta käyttämällä niitä lukemisen, kirjoittamisen ja puhumisen yhteydessä, ja vuosilukujen – joita sivistysvihamieliset tahot yleensä pitävät turhana nippelitietona – merkityksen ymmärtää vasta suhteuttamalla niitä toisiinsa, esimerkiksi tässä tapauksessa Nadin elinvuosiin ja Antwerpenin kesäolympialaisten ajankohtaan. Ero käytännön taitojen oppimiseen on kuitenkin nähdäkseni selvä.)

On tietysti totta, että mikään ei periaatteessa estä kuvailemasta mitä tahansa miekkailutekniikkaa tai muuta käytännön prosessia vaikka kuinka yksityskohtaisesti. Esimerkiksi taikuutta käsittelevä kirjallisuus on toisinaan äärimmäisen yksityiskohtaista teknisissä kuvauksissaan, ja eräät taikurit – esimerkiksi Darwin Ortiz – pitävät kirjoja paljon parempina teknisinä lähteinä kuin videoita.

Historiallinen miekkailukirjallisuus käyttää nykyaikaisen kirjallisuuden tapaan sekä kuvia että tekstiä. Merkittäväksi ongelmaksi muodostuu se, että kuvittajat eivät välttämättä osaa piirtää, ja vaikka osaisivatkin, he eivät välttämättä piirrä oikeaa asiaa. Viimeksi mainitusta esimerkiksi käy Joachim Meyerin Gründtliche Beschreibung des Fechtens (Strasbourg 1570), jonka miekkaa käsittelevän osan sinänsä korkeatasoisessa puupiirroksessa F näkyvä hangetort on kuvattu liian taipunein käsin, kuten Meyer itse tekstissä toteaa (fol. 9r, sig. C). Silloinkin kuin kuvitus ja teksti ovat pedanttisen yksityiskohtaisia ja laadukkaasti tuotettuja, herää kysymys, vastaako sisältö varsinaista fyysistä todellisuutta: esimerkiksi Girard Thibault määrittelee teoksessaan Academie de l’espée (Leiden 1630) kaiken jalkatyön maahan piirretyn mysteerisen ympyrän (jonka säde on johdettu miekkailijan pituudesta) ja siihen liittyvien erilaisten janojen kautta, mutta on vaikea nähdä, missä menee raja varsinaisen toteutetun tekniikan ja esoteerisen geometrian välillä.

‘WJe du das Hangetort in das werck richten solt / lehret dich das Bild zur Rechten in obgedachter Figur / allein das darinnen die Arm nit gnugsam gestreckt hie anzeigt wirt /’

Mutta mitä merkitystä edellä sanotulla on miekkailu- ja painikirjallisuuden tutkimuksen kannalta? Kamppailu-, urheilu- tai liikuntahistoriallisen tutkimuksen osalta on asia tietysti selvä, sillä kirjallisten lähteiden kuvailemat fyysiset liikkeet ovat tutkimuksen varsinainen lähdeaineisto. Kielen ja kirjallisuuden tutkimuskaan ei voi sivuuttaa “itse asiaa”, sillä kielellisten keinojen ymmärtäminen edellyttää niiden suhteen itse asiaan ymmärtämistä, joka puolestaan edellyttää ymmärrystä itse asiasta. Ymmärrys itse asiasta saavutetaan puolestaan tulkitsemalla tekstiä, joten tutkijan on välttämättä ymmärrettävä sitä eli voitava “oppia” siitä jotakin. Tutkijan menetelmät ovat luonnollisesti huomattavan erilaisia kuin (historiallisen) lukijan, joka lukee teosta oppiakseen jotain uutta miekkailusta tai painista.

Liikkeen tutkimisen osalta omien kokemusten reflektointi tuo mukanaan anekdotaalisen evidenssin ongelmat, mutta kokeelliset järjestelytkin ovat sinänsä mahdollisia. Tilanne on paljon helpompi vaikkapa muinaisten latinan kielioppien tutkijalla, joka voi suhteellisen vaivatta suhteuttaa kieliopillisen kuvauksen kieliopin todellisuuteen.

Latinankielisiä lähteitä

|

Esitelmöin parin viikon päästä Kielitieteen päivillä Langnetin historiallisen kielentutkimuksen, vanhojen kirjakielten ja tekstien teemaryhmän työpajassa latinankielisestä miekkailujargonista. Palaan toisella kertaa varsinaisiin teeseihini ja kaikkeen siihen, mikä näissä latinankielisissä lähteissä on erityisen kiinnostavaa; tässä kirjoituksessa luon vain pienen katsauksen käyttämiini latinankielisiin lähteisiin.

Ensimmäinen ja muutenkin varhaisin tunnettu miekkailuopas on tietenkin Leedsissä sijaitsevan Royal Armouriesin museon omistama I.33. Teoksen löysi 1500-luvun puolivälissä frankenilaisesta luostarista muuan Johannes Herbart von Würzburg, joka ilmeisesti antoi sen oppilaalleen Fredrik Vilhelmille, Saksi-Weimarin herttualle, mitä kautta se päätyi erinäisten mutkien kautta Gothan herttualliseen kirjastoon ja lopulta Leedsiin.  Kirjastonhoitaja Stuart Ivinson kirjoitti aiheesta hiljattain museon blogissa. Teos on kirjoitettu latinaksi, mutta seassa on muutamia saksankielisiä teknisiä termejä sekä yhteensä kaksikymmentäkaksi kehnoa heksametrisäettä. Tämä teos on väitöstutkimukseni varsinainen kohde. Teoksen alusta löytyy miekkailun määritelmä (fol. 1r):

Dimicatio est diversarum plagarum ordinatio et dividitur in septem partes.

‘Miekkailu on erilaisten lyöntien järjestelyä ja jakautuu seitsemään osaan.’ Alla määritelmään liittyviä runosäkeitä:

Septem custodie sunt sub brach incipiende
Humero dextrali datur altera terna sinistro.

‘Varoasentoja on seitsemän, alkaen käsivarren alta; toinen annetaan oikealle olkapäälle, kolmas vasemmalle.’

Varoasennoista viisi ovat lyöntien alkuasentoja (alhaalta ja ylhäältä vasemmalta ja oikelta sekä yksi pystysuoraan), yksi piston ja viimeinen on kaikkien liikkeiden loppuasento.

Fiore dei Liberin 1400-luvulle ajoittuvata neljästä säilyneestä käsikirjoituksesta Pariisi, BNF, Ms. lat. 11269 on kirjoitettu kokonaan latinaksi daktyyliseen heksametrimittaan. (Kirjoitin aiheesta hiljattain.) Folion 21r säkeet löytyvät latinaksi myös Pisani Dossi -versiosta (6A), ja Pisani Dossin segno (17A) sisältää muutamia latinankielisiä varoasentojen nimiä. Alla esimerkki latinankielisen Fioren eli Floriuksen tekstistä (fol. 10v) suomennettuna vastaavaan mittaan:

Ense meo faciens passum tego membra furenti,
Inde tuum pectus penetrabo protinus illo.

‘Astuissain suojaan jäsenet säilällä rajulla, / sitten suoraa päätä lävistän rintasi sillä.’

Protinus ‘oikopäätä’ on kätevä kokonaisen daktyylin (taa-ti-ti) muodostava sana, jonka voi lisätä lähes minne tahansa, missä sellaiselle on tarvetta.

Pariisi, BNF, Ms. lat. 11269 fol. 10v.

Nykyään Toronton yliopiston kokoelmissa oleva, sekalaisia tekstejä sisältävä käsikirjoitus (MS 01020) sisältää tekstin otsikolla Hec sunt guardie in dimicatione (fol. 105r). Kyseessä on yhden sivun mittainen luettelo varoasennoista, jotka esitetään pareina niin, että oppilaan varoasento asettuu opettajan varoasentoa vastaan. Koodeksi voidaan ajoittaa sen sisältämän vuosien 1424 – 1450 kalenteriaineiston perusteella n. 1423 (tätä sivuten kirjoitin jo aiemmin ajoittamisen kysymyksistä erään toisen käsikirjoituksen yhteydessä). Teksti on lyhyt, mutta siteeraan tässä siitä vain alun:

Hec sunt guardie in dimicatione .videlicet.
Si magister in cauda longa, dissipulus in cruce. Si magister in alto diss[i]pulus in stoccho. Si magister in spatula sinistra, dissipulus in dextra.

‘Tässä ovat miekkailun varoasennot, nimittäin: jos opettaja on pitkässä hännässä, oppilas ristissä; jos opettaja korkealla, oppilas pistossa; jos opettaja on vasemmalla olkapäällä, oppilas oikealla.’

Kuten näkyy, kirjoittaja on käyttänyt vapaasti italialaisia sanoja (guardia, stoccho) latinan seassa. Opettajan ja oppilaan roolien erottelu listamaisessa esityksessä on hämmästyttävän lähellä nykyaikaisista miekkailuoppaista tuttua esitystapaa.

Kolmas italialaiselta alueelta peräisin oleva teos on alkujaan espanjalaisen Pietro Monten massiivinen Collectanea, joka ilmestyi 1509. Teos käsittelee yksittäisten aseiden käyttöä sekä sotilas- ja liikunta-asioita laajemminkin. Collectanea ilmestyi äskettäin Jeffrey Forgengin englanninkielisenä käännöksenä. Teos on kuvittamaton ja varsin tiivislukuinen. Alla ote, joka käsittelee miekan ensimmäistä varoasentoa (de prima ensis custodia, 2,24):

Sepe nonnulli decertando cum ense in prima custodia ponuntur hoc est habentes brachium altum super latus dextrum. & hic insidiantur quousque vident alium agere ictum suum: & in transeundo veniunt retro post ipsum cum quodam findente vel descendente.

‘Taistellessaan miekalla monet asettuvat ensimmäiseen varoasentoon, siis pitäen käsivartta korkealla oikean puolen yläpuolella, ja väijyvät siellä kunnes näkevät toisen tekevän lyöntinsä, ja ohituksessa tulevat tämän taakse halkaisevalla eli laskevalla lyönnillä.’

Kuvattu tekniikka on hyvin lähellä Meyerin tussakan ensimmäistä varoasentoa (wacht) ja siitä tehtävää kurotusta (überlangen). Findens ‘halkaiseva [lyönti]’ on selvä latinisoitu vastine italian sanalle fendente.

Paulus Hector Mair (1517 – 1579) oli Augsburgin kaupungin kirstunvartija, joka todellakin harrasti historiallista miekkailua: hän nimittäin keräsi vanhempia miekkailuoppaita ja harjoitteli niiden sisältöä kahden miekkailuiasiantuntijan kanssa. Aineistonsa pohjalta hän tuotti 1500-luvun puolivälin tienoilla kolme kaksiniteistä käsikirjoitusta, joista yksi on saksankielinen (Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 93 – 94), toinen latinankielinen (München, BSB, Cod. icon. 393(1 – 2) ja kolmas saksan- ja latinankielinen (Wien, Österreichische Nationalbibliothek, Cod. 10825 – 10826). Mairin tuotanto tarjoaa siis lukuisia muualta tunnettuja saksalaisia lähteitä latinankielisinä käännöksinä, mm. version suurimmasta osasta Fabian von Auerswaldin 1539 ilmestyneistä painiotteista (Dresdenin jälkimmäinen nide, fol. 56r alkaen).

Samana vuonna, jona Paulus Hector Mair hirtettiin hänen kavallettuaan kaupungin rahoja harrastustensa rahoittamiseksi, Heinrich von Günterode sai loppuun käsin kirjoitetun kirjan otsikolla Sciomachia et hoplomachia sive de veris principiis artis dimicatoriae liber unus (Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 15). Runsaasti kuvitettu teos käsittelee miekkailutaidon puolimyyttistä historiaa ja syitä harrastaa miekkailua, varsinaisen tekniikan osalta ainoastaan yhden käden miekkaa (rapiiria). Alla esimekkinä Günteroden aseluettelon kahdestoista kohta:

Framea coniuncta Pelta, parma, clypeo (quem repererunt PROETVS et ACRISIVS inter se belligerantes, siue Chalcus Athamantis filius) vel scuto (quod Herodotus lib: 4 putat ab Ægÿptijs græcis esse traditum) Apud scotos hodie et Anglos in vsu. De quo genere præcipue tractant Monachi in isto libro, cuius supra memini.

‘Miekka sekä kupura, kilpi (jonka keksivät Proitos ja Akrisios taistellessaan keskenään, tai Khalkos, Athamasin poika) tai tarssi (jonka Herodotos neljännessä kirjassaan otaksuu tulleen kreikkalaisille egyptiläisiltä). Nykyään käytössä Skotlannissa ja Englannissa. Tätä aihetta käsittelevät erityisesti munkit siinä kirjassa, jonka mainitsin ylempänä.’

Mainittu kirja on tietenkin I.33, johon Günterode tutustui edellä mainitun Johannes Herbart von Würzburgin kautta. Ylipäänsä Günterode lainaa rutiininomaisesti klassisia auktoreita joko nimeltä mainiten tai mainitsematta (tässä tapauksessa Plinius Vanhemman Naturalis historia 7,200). Mielenkiintoisena sivuhuomiona Günteroden aikana englantilaiset eivät olleet vielä siirtyneet lyömämiekasta ja kupurasta Günterodenkin edustamaan rapiiriin. (Viittaan jälleen aiemmin kirjoittamaani.)

Günterodesta päästään sujuvasti painettuihin lähteisiin, sillä hänen teoksensa ilmestyi samana vuonna Wittembergissä painettuna kuvittamattomana lyhennelmänä nimellä De veris principiis artis dimicatoriae tractatus brevis, siis ilman yläotsikkoa ja ‘yhden kirjan’ sijaan ‘lyhyenä traktaattina’. Käsin kirjoitettuun versioon verrattuna teos on kiinnostava vain kirjallisuushistoriallisessa mielessä. Miekkailukirjallisuushistoriallisesti mainitsemina arvoista on muun muassa se, että Günterode mainitsee I.33:n lisäksi Joachim Meyerin ja Fabian von Auerswaldin.

Michael Hundtin Leipzigissa vuonna 1611 ilmestynyt mielikuvituksettomasti nimetty Ein new künstliches Fechtbuch im Rappier Zum Fechten und Balgen on saksankielinen esitys italialaistyylisestä rapiirista. Kukin opinkappale annetaan myös latinaksi jambisessa senaarissa, joka tuo opetusrunojen genressä mieleen lähinnä Aisopoksen eläinsadut. Jambisäkeet ja esipuhe elegisessä distikhon -mitassa ovat nimimerkin C. B. käsialaa (sig. A4, C1v).

Kiiinnostavana yksityiskohtana mainittakoon, että otsikossakin esiintyvä dikotomia ‘im fechten oder im balgen’ selitetään latinaksi ‘seu serio pugnando, sive ludicrè’ (‘vakavasti taistellen tai leikillään’). Yksittäisissä kappaleissa puhutellaan Saksin vaaliruhtinasta Kristian II:ta, joka kuoli kaksi kuukautta omistuskirjoituksen päiväyksen jälkeen. (Kristianin alaikäisyyden aikana sijaishallitsijana oli toiminut ylempänä mainittu Saksi-Weimarin Fredrik Vilhelm.) Alla esimerkki saksankielisestä tekstistä (kappale 20): 

Wenn E. G. sehen / das wider einer nach jhren Beinen hawen wil / so ziehen sie den Schenkel weg / lassen mit der Klingen recht wol ablauffen / vnnd hawen jhm nach dem Kopff hinein.

‘Kun Teidän Armonne näkee, että taas joku haluaa lyödä jalkoihinne, niin vetäkää jalkanne pois, antakaa terän mennä kunnolla ohi, ja lyökää häntä päähän.’ Sama latinaksi:

SI videris novo pedem tuum modo
Mucrone quæri, Ei ut feratur impetus:
Velociter pedem inquietum subtrahe,
Et Ense verso & elevato cædito
Munitione destitutum synciput.

‘Jos näet hänen tavoittavan jalkaasi kärjellään uudella tavalla, jotta siihen osuisi lyönti: vedä nopeasti takaisin levoton jalkasi ja käännetyllä ja kohotetulla miekalla lyö suojattomaan päälakeen.’ Ensimmäisen säkeen novo … modo ‘uudella tavalla’ viitannee ylipäänsä vyötärön alle lyömiseen; tavan uutuutta kommentoidaan kappaleen 50 yhteydessä, ‘wie j[e]tzt der gemeine gebrauch ist’, latinankielisessä säkeessä ‘is usitatus nunc & est frequens modus’.

‘Die 20. Figur.’

Edellä mainittujen lisäksi on olemassa muitakin teoksia, joilla on Fechtbuch-genren piirteitä, esimerkiksi Christian Böhmin vuonna 1672 ilmestynyt oikeustieteellinen väitöskirja, joka käsittelee miekkailua. Teos on erityisen kiinnostava siksi, että siinä puhutaan hieman myös varsinaisesta tekniikasta Salvator Fabrisin opetuksien pohjalta. (Kyseessä ei kuitenkaan ole Fabrisin teoksen latinankielinen käännös, vaikka eräällä verkkosivustolla näin jostain syystä annetaan ymmärtää). Palatakseni siihen, mistä aloitin, alla teoksesta löytyvä määritelmä miekkailulle (sig. B1v):

Gladiatoria est Ars ritè suum corpus gladio defendendi, hostilesqve insultus minori negotio & securius punctim cæsimve propulsandi, in usum Reipublicæ introducta.

‘Miekkailu on taito asianmukaisesti puolustaa kehoaan miekalla, torjua vastustajan hyökkäykset vähäisellä vaivalla pistoilla tai lyönneillä, ja joka on otettu valtion käyttöön.’ Miekkailun historian ja oikeustieteellisten näkökulmien lisäksi Böhm käsittelee mm. piston etuja lyöntiin nähden (§ 68 – 70) sekä sitä, kummalla puolella muinaiset roomalaiset kantoivat miekkaa (§ 103).

Christine de Pisan ja pistäminen

|

Kirjaan tänne lyhyen huomion, jotta se ei huku Facebook-seinälleni. Tulin lukeneeksi William Caxtonin englanninkielistä käännöstä The Book of Fayttes of Armes and of Chyualrye (1489) Christine de Pisanin painamattomasta teoksesta Les Faits d’Armes et de Chevalerie, joka on suurimmaksi osaksi kompilaatio Vegetiuksen, Frontinuksen, Valerius Maximuksen ja Honoré Bonetin tuotannosta.

Christine de Pisan. (British Library, Harley 4431, fol. 259v.)

Mukana on luonnollisesti Vegetiuksen kuuluisa kohta pistämisen eduista lyömiseen nähden. EETS:n editiosta vuodelta 1932 (s. 31):

They [the romains] lerned theym also to stryke with a foyne whiche manere of foynyng was first brought in vse by the romains / for they scorned them that smote edgelyng / and sayd with peyne myght one slee another aftre that guyle / by cause the bones that be harde with holdeth dedely yf the hed or the body entre the depnes of two ynches / And for this reason also is the strok of a foyne bettre and surer by cause he that smyteth edgelyng in heuyng vp of bothe his armes sheweth him self naked and bare and discouered a long his right syde / and this doeth not he that smyteth with a foyne / but kepeth hym self clos as he striketh / and may hurt his enemy / er that other heue vp his armes forto smyte edgelyng

(Alleviivaukset minun.)

Kiinnostava yksityiskohta on, että (toisin kuin Vegetiuksella ja Rabanus Mauruksen parafraasissa) miekalla lyömiseen tarvittavien käsien lukumääräksi annetaan kaksi: muinaisilla roomalaisilla olisi tietysti ollut yhden käden miekka ja toisessa kädessä kilpi. Tarkistin asian myös ensimmäisenä vastaantulleesta alkutekstistä (Pariisi, BNF, Ms. fr. 23997, fol. 21v), jossa on yhtälailla monikko ‘les bras’.

Siteeraamani edition sanastossa annetaan sanalle foyne merkitys rapier, ja sanalle foyning merkitys fencing, mutta mitä luultavimmin foyne on ymmärrettävä merkityksessä ‘kärki, pisto’, ja sana foyning ‘pistäminen’ suorastaan adverbin edgelyng parina (= latinan punctim ja caesim). Alkutekstissä käytettävät ilmaisut ovat d’estoc ja de taille.

1400-luvun alussa kirjoittaneen Chistinen mielessä oletusarvoinen miekka näyttäisi olleen kahden käden miekka, mahdollisesti juuri panssaroitua vastustajaa vastaan käytettävä pistämiseen optimoitu “estoc”.

I.33 suomenkielisessä kirjallisuudessa

|

Edellisessä kirjoituksessa mainitun kirjahyllyn järjestelyn seurauksena käsittelen tässä kirjoituksessa aikajärjestyksessä suomenkielisessä kirjallisuudessa vastaan tulleita mainintoja I.33:sta.

Ensimmäisenä mainittava teos on Turun museokeskuksen julkaisema ja Kari Hintsalan toimittama Miekka Suomessa (2010), joka käsittelee nimensä mukaisesti miekan historiaa Suomen alueella. Rautakauden miekkoja käsittelevän luvun on kirjoittanut jo tässäkin blogissa mainittu Mikko Moilanen. Tässä yhteydessä kiinnostava on kuitenkin teoksen viimeinen, Marko Saaren kirjoittama luku “Suomalaisten historianelävöittäjien replikamiekat”, jossa hän viittaa ohimennen myös historiallisiin lähteisiin:

Varhaisimmat lähteet löytyvät 1200-1300-luvuilta. Tower fechtbuch eli I.33 on 1200-luvun lopulta ja kuvaa kahta hengellisen säädyn edustajaa miekkailemassa miekkojen ja kupuroiden, pienien kilpien kanssa. Teksti on latinaa, miekkailutermit saksaa ja se kuvaa hyvin systemaattista ja kehittynyttä systeemiä.

Marko Saari liittyy tässä hauskasti historialliseen traditioon selittäessään kupuran merkityksen “pienenä kilpenä”. On tosin huomattava, että kaikki miekkailutermit I.33:ssa eivät ole saksaa, ja systeemin systemaattisuudesta ja kehittyneisyydestä voi olla myös eri mieltä, mutta näistä aiheista enemmän toisella kertaa.

Seuraavana vuonna ilmestynyt Tampereella vaikuttavan Ivan Blagoevin kirjoittama ja Tuula Parkusjärven suomeksi kääntämä teos Attaque! Johdatus miekkailun jaloon taitoon (2011). Esipuheessa (s. 6) todetaan, että ranskan sana escremir juontaa juurensa latinan sanasta schermare sekä italian sanasta scherma ja että muinaiset skandinaavit käyttivät miekkailusta sanaa scrimen. Mainittu ranskan verbi ei oikeastaan tule italian substantiivista scherma eikä varsinaisesti periydy edes latinasta, vaan sekä ranskan että italian verbit ovat lainaa vanhoista germaanisista kielistä, eivätkä muinaisranskan escremir ja italian schermire oikein voisikaan olla peräisin a-vartaloisesta verbistä. (Voidaan tietysti ajatella, että ajoituksensa vuoksi laina on saatu myöhäislatinaan eikä muinaisranskaan tai -italiaan, mutta vertailun vuoksi olisi tuskin mielekästä sanoa, että suomen sana miekka on peräisin kantasuomesta.) Nykyranskan escrimer on sen sijaan johdettu suhteellisen myöhäisestä substantiivista escrime, joka lienee lainaa italiasta. Muinaisskandinaavinen miekkailua tai aseilla puolustautumista merkitsevä verbi on skylmask, mutta kirjoittaja lienee ajatellut muinaisyläsaksan sanaa scirmen, joka on samaa alkuperää kuin edellä mainitut lainasanat.

Varsinaiseen aiheeseen (joka siis ei ole etymologinen nysvääminen) liittyy kuitenkin seuraava kohta historiaa käsittelevässä luvussa (s. 9):

Yksi vanhimmista tunnetuista miekkailun ohjekirjoista on peräisin 1300-luvulta. Se on saksalaisen niin kutsutun Marxbrüder-veljeskunnan munkkien laatima 32-sivuinen kirjanen. Ohjekirja on latinankielinen ja kuvitettu piirroksin. Kirjasesta selviää, että miekkailussa käytettiin tuohon aikaan vielä paljon painista tuttuja otteita.

I.33:n tekijät ovat voineet olla tai olla olematta munkkeja, mutta Marxbrüder-järjestöön teosta ei ole tietääkseni mahdollista yhdistää. Kyseessä ei ole ylipäänsä sääntökunta vaan miekkailukilta, joka sai privilegionsa keisari Fredrik III:lta vuonna 1487, vaikka järjestön historia varmasti ylettyy pitemmällekin (vanhin asiakirja on vuodelta 1474). Arthur Wisen historiikki The History and Art of Personal Combat (1971) kyllä mainitsee järjestön perustetun jo 1300-luvulla mainitsematta mitään lähdettä tälle tiedolle.

Varsinaisia painista tuttuja otteita teoksessa näkyy neljässä kuvassa (foll. 4v, 12v ja 18v), ja vastustajan miekkaan tartutaan lisäksi kolmessa (foll. 4r, 16v ja 22r).

Mainittakoon vielä, että Attaque! liittyy historialliseen genrejatkumoon todetessaan, että “[m]iekkailua ei voi opiskella kirjoista” (s. 6).

Suomen Miekkailu- ja 5-otteluliiton julkaisema Miekkailu Suomessa: En garde! Prêts? Allez! (2013) käsittelee odotetusti miekkailua Suomessa. Mielenkiintoisena yksityiskohtana teos kertoo, että Vaasan Miekkailijoissa on vuodesta 2009 harrastettu myös historiallista miekkailua, “mistä käytetään nimitystä HEMA – Historical European Martial Arts” (s. 148). Historiaa käsittelevässä luvussa “Taistelutaidosta urheilumuodoksi” on kuva I.33:n foliosta 4v, jossa “yläkuvassa oppilas väistää aseellaan opettajan hyökkäyksen ja alakuvassa sitoo kilpikädellään opettajan kädet”. Teoksesta todetaan seuraavaa (s. 13):

Ensimmäinen tunnettu ja säilynyt kirjallinen tutkielma miekkailusta on Walpurgis Fechtbuch eli Ms. 1.33 Saksasta 1320-luvulta. Se käsittelee miekkailujärjestelmää aseina miekka ja pieni kilpi.

Tästä minulla ei ole oikeastaan mitään sen kummempaa sanottavaa kuin se, että koodeksin ajoitus on tässä tarkentunut 1200-luvun lopusta 1320-luvulle.

Suomen urheiluhistoriallisen seuran julkaisema Jyrki Talosen Historialliset eurooppalaiset kamppailutaidot Suomessa (2017, pdf) eroaa edellisistä sikäli, että se käsittelee nimensä mukaisesti erityisesti historiallisia miekkailua. Teoksen pääpaino ei ole alkuperäislähteiden eikä varsinkaan tutkimuskirjallisuuden käsittelyssä vaan suomalaisen harrastustoiminnan historiassa. I.33:sta sanotaan kuitenkin seuraavaa:

[V]anhin säilynyt keskiajan kamppailuopas on Leedsin Royal Armoriesissa säilytettävä ns. Tower Fechtbuch tai Walpurgis Fechtbuch eli MS I.33. Se on kirjoitettu latinaksi ja ajoitettu 1320-luvulle. Teoksessa kuvataan kupurakilven ja miekan käyttöä kaksintaistelun omaisessa tilanteessa, ehkä silti enemmän vapaa-ajan miekkailuna. Piirroksissa esiintyy ottelijoina muun muassa munkki ja nainen.

Yllä olevan lisäksi I.33 mainitaan niiden seurojen yhteydessä, joissa sen oppeja harrastetaan. Kuvituksena on kuva folion 5r ylemmästä esimerkistä, joka siis seuraa välittömästi edellä käsitellyn teoksen kuvituskuvaa. Tämä tuskin on sattumaa.

Huomion kiinnittää maininta vapaa-ajan miekkailusta. Tätä näkemystä ovat kannattaneet ainakin Timothy Dawson (2009: 70) ja Heidemarie Bodemer (2008: 101), mutta Rachel Kellett (2012: 54) katsoo teoksessa kuvatun harjoittelun valmentaneen oikeudellista kaksintaistelua varten.

Onko tekijä tekijä?

|

Fransiskaaniteologi ja skolastikko Bonaventura (1221 – 1274) kertoo ohimennen kirjan tekemisestä esipuheessaan Petrus Lombarduksen sentenssien kommentaariinsa (prooemium in primum librum sententiarum, quaestio IV; opera omnia 1, s. 14-15):

[N]otandum, quod quadruplex est modus faciendi librum. Aliquis enim scribit aliena, nihil addendo vel mutando; et iste mere dicitur scriptor. Aliquis scribit aliena addendo, sed non de suo; et iste compilator dicitur. Aliquis scribit et aliena et sua, sed aliena tamquam principalia, et sua tamquam annexa ad evidentiam; et iste dicitur commentator non auctor. Aliquis scribit et sua et aliena, sed sua tamquam principalia, aliena tamquam annexa ad confirmationem et debet dici auctor.

(Bonaventura tekee tämän pohjalta johtopäätöksen, että Petrus Lombardus todella on kyseisen opuksen tekijä, siis auktori.)

Miten lähestyä I.33:n tekijyyttä tästä tulokulmasta? Kuten totesin aiemmin, I.33 tuskin on kopioitu aiemmasta eksemplaarista, joten sen laatija ei ole ollut missään nimessä scriptor. Suunnilleen samoista syistä kyseessä ei ole kokoomateos useammasta lähteestä, joten sen laatija ei ollut myöskään compilator. Onko mahdollinen lainattu aines (aliena) ensisijaista vai toissijaista laatijan omiin sanoihin (sua) nähden, eli onko laatija ollut commentator vai auctor?

(Sivuutan tässä nyt kysymyksen eri käsialoista, mutta syytä marginis exiguitas non caperet.)

Quae sit causa efficiens sive auctor huius libri. (S. Bonaventurae opera omnia I, s. 14).

Ensiksi pitäisi tietysti todeta, mikä teoksessa on “lainattua”. Näkisin, että tällaista ovat ainakin kuvat tai oikeastaan se asia, jota kuvat on piirretty kuvaamaan. En viittaa tällä pelkästään siihen, että teksti kommentoi esimerkiksi kuvittajan erhettä (‘non est plus depictum de illo frusto quam ille due ymagines quod fuit vicium pictoris’, fol. 23r), minkä perusteella kyseessä on eri henkilö, vaan siihen, että koko teksti on ikään kuin kuvien sarjan kommentaari: tekstit selostavat kuvasarjoja, joiden järjestys on toisinaan enemmän tai vähemmän kaoottinen. Toisaalta selitykset eivät tunnu noudattavan sen kummempaa järjestelmällisyyttä muuten kuin siltä osin, että niiden laatija huomauttaa virheestä kuvien järjestyksessä (sekondin yhteydessä palataan hetkeksi käsittelemään priimiä ‘obmissis quibusdam prius non positis’, fol. 11v).

Kuvien lisäksi lainattuja ovat nähdäkseni runosäkeet, jotka eivät ole laadittu tätä kyseistä teosta varten, eikä ole mielestäni syytä olettaa, että eri säkeiden välillä olisi merkittäviä eroja niiden alkuperässä. Käyn syitä järkeilyyni läpi myöhemmin (viimeistään marraskuussa Tampereella). Kuitenkin säkeitä tiputellaan tekstissä ikään kuin proosaselitysten tueksi tai tiivistelmäksi: teksti ei siis noudata säkeiden siteeraamisen osalta katekismuksesta tuttua “se on” -formaattia.

Onko siis laatija ollut commentator vai auctor? Voisi sanoa, että sekä-että tai jotain siltä väliltä. Varsinaista käsiteltävää materiaalia eli miekkailutaitoa edustavien kuvien suhteen hän on luultavasti kommentaattori, mutta toisaalta hänen kommenttinsa itsessään edustavat enemmän tai vähemmän itsenäistä tekijyyttä, ja tämän teoksensa tueksi ja vahvistukseksi hän siteeraa tuntemattomasta lähteestä peräisin olevia runosäkeitä. Jotta asia ei olisi yksinkertainen, myös kuvien voidaan ajoittain ajatella selittävän runosäkeitä (etenkin fol. 1 varoasentoineen).

Populäärikirjallisuutta

|

Kävin viikonloppuna Hämeenlinnassa, minkä yhteydessä olin myös Vanaja Tournament 2017:n yleisössä. Kyseinen tapahtuma oli varsin viihdyttävä, ja buhurt (kansainväliseltä nimeltään “Historical medieval battles”) vaikuttaa eittämättä hauskalta harrastukselta, mutta tutkijan näkökulmasta kokonaisuus ei ole ongelmaton. Maallikkonäkemys keskiaikaisesta aseenkäytöstä vastaa edelleen pitkälti Oskari Väänäsen aiemmin siteeraamaani kuvausta raskaisiin rautapukuihin pukeutuneista kömpelöistä ritareista kokeilemassa, kumman miekka ja panssari kestävät enemmän osumia. Elokuvat, televisiosarjat ja Vanaja Tournament lähinnä vahvistavat tätä näkemystä, ja aivan erityisesti viimeksi mainitun kohdalla tilannetta ei ainakaan helpota se, että kyseessä on Kansallismuseon siunaama “keskiaikainen kamppailulaji”, jonka esitteen mukaan “taistelut kädään autenttisilla, keskiajalla käytettyjen haarniskoiden ja aseiden […] varustekopioilla”. Turnauksen juontaja myös toistuvasti korosti varusteiden painoa, joka tuli selväksi myös kun niitä kierrätettiin yleisön käsissä.

Tietyssä mielessä tällaisilla asioilla ei olisi merkitystä, mutta omalta näkyvältä ja mieleen jäävältä osaltaan tällainen toiminta vääristää suuren yleisön historiakuvaa “pimeästä” ja kehittymättömästä keskiajasta, jolloin ei ymmärretty tehdä muuta kuin paukuttaa panssareita oikein olan takaa, sikäli kun noitien polttamiselta ja mudassa kierimiseltä ehdittiin. Toki muinoinkin harrastettiin urheilua, jonka eroa taistelukenttätoimintaan ainakin varusteiden osalta Hämeen linnan viimevuotinen Grazin asevaraston aarteita esitellyt Heavy Metal -näyttely pyrki kiitettävästi yleisölle avaamaan. Toivoisin, että opetuksellisissa yhteyksissä kamppailullisten domeenien eroja korostettaisiin nykyistä enemmän, sillä asia on kaikkea muuta kuin selvä.

Hieman edelliseen sivujuonteeseen liittyen päästään itse asiaan. Väitöskirjaani sisältyvä kirjallisuuskatsaus jakaantuu tutkimuskohteeni erityispiirteistä johtuen kahteen kokonaisuuteen, tieteelliseen ja populaariin. Koska esitelmöin aihetta sivuten Turussa vajaan parin viikon päästä, on ehkä hyvä noudattaa itse itselleni asettamaani aikataulua ja saada tämä luku alta pois. Vielä vahvemmaksi kiihokkeeksi lupauduin esittelemään relevanttia työpaperia kaksi päivää edellä mainitun jälkeen. Nämä päämäärät mielessä kaivan asiaankuuluvan kirjallisuuden hyllystäni ja levitän sen tähän kirjoitukseen. Kyseessä ei ole tiivistelmä teosten sisällöstä!

(Ennen kuin joku kysyy, pitäisin Günterodea populaarikirjoittajana, ellen käsittelisi häntä erikseen esimerkkinä teoksen reseptiosta varhaisena uutena aikana.)

Kirjallisuutta.

Samana vuonna Forgengin edition ja käännöksen kanssa ilmestyi Paul Wagnerin ja Stephen Handin Medieval Art of Sword & Shield: The Combat System of Royal Armouries MS I.33 (2003). Olen hieman käsitellyt näiden kahden teoksen suhdetta kirjoituksessani “Ad sensum & ad verbum“. Stephen Hand päivitti tulkintojaan I.33:sta artikkelissa “Re-interpreting Aspects of the Sword & Buckler System in Royal Armouries MS. I.33” teoksessa Spada 2: Anthology of Swordsmanship (2005). Enimmäkseen uudistukset liittyvät eri asentojen (guard positions) korjauksiin, mutta on mukana yksi aiemmasta teoksesta puuttuva tekniikkakin (s. 97, jossa ‘vtilis plaga faciendo separacionem gladij & scuti’, fol. 24r, on kuvattuna alhaalta ylös suuntautuvana lyöntinä vastustajan käsivarsiin). Eräässä kohdassa käsitellään I.33:ssa saksankielisellä nimellä tunnettua tekniikkaa durchtritt/durchtreten seuraavasti (s. 101):

[T]he key is in the name, Tread Through. The identifying feature of the Tread Through is the footwork. Just as many different attacks can be launched with a lunge, or a pass, so they can with a Tread Through.

Tulkinta, että kyseessä on Forgengin käännösvastineena käyttämän englannin sanan tread vuoksi yksinkertaisesti eräänlainen askel, ei mielestäni ole lähdeaineistolla perusteltavissa, mutta palaan tähän toisella kertaa. (Keskeistä on, että durchtreten on saksan kielen sana, mutta tread through ei ole englannin kielen sana.)

Herbert Schmidtin 2008 ilmestynyt Schwertkampf: Der Kampf mit dem kurzen Schwert und Buckler nach der Deutschen Schule on jatko-osa teokselle Schwertkampf: Der Kampf mit dem langen Schwert nach der Deutschen Schule (2007). Teoksessä käsitellään päälähteen I.33:n (sivut 28 – 177) lisäksi Andre Liegnitzerin (sivut 186 – 200), Hans Talhofferin (sivut 202 – 208) ja Paulus Kalin (sivut 209 – 216) kappaleita miekasta ja kupurakilvestä. Schmidt tulkitsee yllä mainitun durchtreten-tekniikan vastaavan liechtenaueriaanisen tradition duplierenia.

Edellisen jälkeen on ilmestynyt halvin saatavilla oleva lähde eli Andrew N. Kennerin I33: Fencing in the Style of the Walpurgis Manuscript: A Manual for the Sword and Buckler Fencer (2013), joka Handin & Wagnerin tapaan nojaa Forgengin käännökseen. Kenner käyttää käsikirjoituksen viimeisessä kappaleessa (fol. 32) esiintyvän Walpurgiksen nimeä viitatessaan paitsi käsikirjoitukseen, myös miekkailutyyliin itseensä (Walpurgis style). Kenner yleistää alkutekstissä yhdessä kohdassa esiintyvän termin nucken (fol. 3v; Kennerillä säännöllisesti muodossa Nuchen) viittaamaan kaikkiin sidontaa ja schiltslachia seuraaviin lyönteihin. Kenner sekoittaa durchtretenin käsikirjoituksessa sen vaihtoehtoina annettuihin lyönteihin vasemmalta ja oikealta (s. 54 – 55, vrt. fol. 9rv).

Andrea Morinin, Riccardo Rudilosson ja Federica Germana Giordanin Manoscritto I. 33: Il più antico (vai primo?) trattato di scherma occidentale (2016) sisältää lähestulkoon lukukelpoisen faksimilen väreissä folioista 1 – 16 ja mustavalkoisena folioista 17 – 32, Cinaton ja Surprenantin editiosta kopioidun latinankielisen tekstin höystettynä muutamilla enemmän tai vähemmän omituisilla virheillä (generals pro generales f. 1v, adversaries pro adversarius f. 9r, temen pro tamen f. 9v, continua pro contingat f. 9v, prima sacerdos pro sacerdos f. 11v, ylimääräinen signum crucis f. 11 v, feceret pro faceret f. 12r, secundum pro secundo f. 16r, vide licet pro videlicet ff. 17v & 20v, kolme kertaa destri pro dextris f. 20v & 21r, fuigit pro fugit f. 20v, scolari bus pro scolaribus f. 21r, quei pro querit f. 21v, recepit pro recipit f. 27v, cum fixuram pro cum fixura f. 28r, irate pro irati f. 30v ja pria pro prius f. 32v), nähtävästi ranskankieliseen nojaavan perustuvan italiankielisen käännöksen sekä käytännöllisen tulkinnan teoksen sisällöstä (sivut 163-219). Miekkailutyyliä kutsutaan nimellä la scherma di Lutegerus (s. 181). Kirjan alusta löytyy Giordanin varsin oppinut tutkielma teoksen historiasta. Kuten Kenner, myös Morini et al. sekoittavat durchtretenin sen vaihtoehtoina annettuihin kahteen lyöntiin (s. 206 – 207).

Merkille pantavana yhteisenä piirteenä mainittakoon, että kaikki tulkinnat joutuvat käsittelemään jalkatyötä (Wagner & Hand 2003: 23 – 49, Hand 2010: 99 – 102, Schmidt 2010: 26 – 27, Kenner 2013: 76 – 84, Morini et al. 2016: 173 – 177), jota I.33 ei juurikaan käsittele. Kenner kertoo alkuperäistä käsikirjoitusta tutkittuaan päätelleensä 200 kuvan ostalta, kumpi jalka on edessä: 150 tapauksessa oikea jalka on edessä, 50:ssä vasen (Kenner 2013: 80). (Kennerin tarkoittamia kuvia on koodeksissa yhteensä 255.) Tuloksen reliaabeliudesta on vaikea sanoa mitään tietämättä tarkemmin, mistä kuvista on kyse, mutta joka tapauksessa sen validius vaikuttaa suoralta kädeltä heikolta: ei ole mielestäni syytä olettaa, että vaatteiden laskoksia (tai edes varpaiden asentoja) olisi piirretty elävästä mallista, ja jos kuvittaja olisi ollut tietoinen jalkojen asennon merkityksellisyydestä, olisi tämän ilmaisemiseen varmasti nähty enemmän vaivaa.

Walpurgis ja specificata custodia secunda sacerdotis (vas.), pappi aloittaa liikkeensä priimista (ylh. oik.). Leeds, RA MS I.33 fol. 32r.

Lopuksi on mielenkiintoista havaita, että kaikki paitsi Morini et al. kutsuvat alkutekstin viimeisellä foliolla esiintyvää varoasentoa specificata custodia secunda sacerdotis (ks. kuva yllä) sen mallina toimivan Walpurgiksen nimellä: Walpurgis’ Ward (Wagner & Hand), die Walpurgis (Schmidt) ja Walpurgis Custodia (Kenner). Italialaisessa teoksessa varoasennon nimi on johdonmukaisesti Speciale Seconda Guardia.

Ad sensum & ad verbum

|

Viime vuosikymmenen alkupuolella ilmestyi kaksi I.33:a käsittelevää teosta, Jeffrey Forgengin The Medieval Art of Swordsmanship: A Facsimile & Translation of Europe’s Oldest Personal Combat Treatise, Royal Armouries MS I.33 (2003) sekä Paul Wagnerin ja Stephen Handin Medieval Art of Sword & Shield: The Combat System of Royal Armouries MS I.33 (2003). Ensimmäisestä on ilmestynyt myös päivitetty versio The Illuminated Fightbook: Royal Armouries Manuscript I.33 Companion Volume: Transcription, Translation and Introduction (2013), ja jälkimmäisen jatko-osana Handin “Re-interpreting Aspects of the Sword & Buckler System in Royal Armouries MS. I.33” teoksessa Spada 2: Anthology of Swordsmanship (2010). Alla lainaus kustantajan esipuheesta Forgengin vuoden 2003 editioon (v):

[W]e have as a matter of policy determined that these works should be best published in two parts. First, the facsimile and translations must be produced by scholars, historians and a few talented amateurs to make the original material available to the historical martial arts community. Second, detailed functional interpretations must be published, so that others can experiment, dissect and reconstruct the arts.

(Handin ja Wagnerin teoksen kiitossivu vahvistaa sen, että heidän työnsä perustuu Forgengin käännökseen.)

Tekstin ja sen teknisen sisällön tulkintojen julkaiseminen erillisinä niteinä on hyvä ajatus, eikä periaatteen tasolla eroa siitä, että aina on ollut olemassa sekä editioita että tutkimuskirjallisuutta. Käännöksen käyttäminen tulkitsemisen lähdemateriaalina on ongelmallisempaa. Voidakseen kääntää teksti, on joka tapauksessa ymmärrettävä sen sisältö, sillä kääntäminen kohdistuu ensisijaisesti merkitykseen eikä muotoon. Kääntäminen ei siis varsinaisesti onnistu ilman tulkintaa sisällöstä, ja toisaalta kaikki käännökseen perustuvat tulkinnat pohjautuvat ensisijaisesti jo käännösprosessissa tehtyihin tulkintoihin, eivät alkutekstiin itseensä.  Keskeinen “paradoksi” on, että yksittäisten sanojen merkityksen voi ymmärtää vain kontekstista, ja kontekstin voi ymmärtää vain sanojen perusteella.

Toisinaan käännöksiä on laadittu silläkin ajatuksella, että käännös sisältää mahdollisimman vähän tulkintaa. Tämä toimii ehkä jollakin tasolla käännettäessä vaikkapa varhaisnyky-yläsaksaa nyky-yläsaksaksi (esim. Dierk Hagedorn 2009, Peter von Danzig: Transkription und Übersetzung der Handschrift 44 A 8), mutta esimerkiksi I.33:n tapauksessa latinan kääntäminen sanasta sanaan nykyenglanniksi palvelisi lähinnä jonkinlaisena (huonona) juoksevana sanastona alkutekstin vieressä. Kaikki käytännön tulkinnat pitäisi joka tapauksessa tarkistaa alkutekstiä vasten, ja jos voi tämän tehdä, voi yhtä hyvin operoida suoraan alkutekstistä lähtien.

Hyvin harvassa ovat sellaiset tapaukset, joissa voidaan sisältöä ymmärtämättä kääntää ad verbum niin, että lopputulos on sellaisenaan ymmärrettävissä alkutekstin laatijan tarkoittamalla tavalla. Toki mikä tahansa käännös voi olla parempi kuin ei mitään, ja käyttötarkoitus lopulta ratkaisee käännöksen arvon: nykykielistä käännöstä voi käyttää esimerkiksi kiinnostavien kohtien löytämiseen kursoorisen lukemisen kautta, mutta tämä sopii ehkä tiiviitä teknisiä tekstejä paremmin esimerkiksi historialliseen proosaan. Kaikki lienevät joka tapauksessa yhtä mieltä siitä, että olisi mieletöntä olla eksegeetikko, joka ei osaa hepreaa tai kreikkaa, tai Shakespeare-asiantuntija, joka ei osaa englantia.

(Edellä sanottu tulee ymmärtää yleisenä pohdiskeluna, ei erityisenä kannanottona Forgengin käännökseen tai Wagnerin ja Handin tulkintoihin.)

Sciomachia et hoplomachia

|

Heinrich von Günterode (Henricus a Gunterrodt) on varhaisin lähde, joka mainitsee I.33:n olemassaolon. Hänen tulkintansa I.33:n sisällöstä tekevät hänestä erityisen mielenkiintoisen oman tutkimukseni kannalta. Tulin sattumalta lukeneeksi Wiktenauerista artikkelin, joka koskee hänen kokonaisuudessaan vain käsikirjoituksena säilynyttä teostaan Sciomachia et hoplomachia siue de veris principiis artis dimicatoriae liber unus (Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 15). Artikkelissa esiintyy vankan wiki-tradition mukaisesti sekä räikeitä asiavirheitä että muuten vain kommentoimisen arvoisia kohtia. Koska eräs tutkimuskirjallisuuden κοινὸς τόπος on tuoda esille aikaisemman tutkimuksen puutteellisuutta, käytän kyseistä artikkelia tämän kirjoituksen runkona. Lainaan artikkelin tähän kokonaisuudessaan, ja kommenttini ovat lainausten lomassa relevanteissa kohdissa.

Sciomachia et hoplomachia (“Unarmed and Armed Combat; MS Dresden C.15) is a German fencing manual created by Heinrich von Gunterrodt in ca. 1579.

Sciomachia ja hoplomachia tarkoittava sananmukaisesti varjo- ja asetaistelua. Kreikassa sanojen σκιαμαχία (~ σκιομαχία) ja ὁπλομαχία yhteinen nimittäjä on, että niillä voidaan viitata nimenomaan harjoitteluun, aseiden kanssa ja ilman. (Muodollisesti samantyyppinen yhdyssana on μονομαχία eli monomachia ‘kaksintaistelu’). Suoralta kädeltä on hieman hankala sanoa, mitä Günterode on tarkoittanut otsikollaan. Muualla tekstissä varjotaistelu tunnutaan erotettavan oikeasta: ‘qui motus, gestusque informant, ac umbratili quadam luctationis specie corpus atque artem suam iactitare student, ad ostentationem solum comparati’ (foll. 5v-6r), ‘veram, non umbratilem digladiandi artem profitentur’ (fol. 42r), ‘non minus enim in umbrae pugna excellens, quam strenuus Athleta in pugillatoria erat’ (fol. 72r). Olisi outoa käyttää sanaa tässä merkityksessä miekkailun oikeita perusteita käsittelevän teoksen otsikossa.

Antaessaan määritelmän aiheelleen (joka siis on otsikon mukaisesti palaestrica siue dimicatoria ars), Günterode toteaa selittävänsä koko sciomachian ja käsittelevänsä myös hoplomachian perusteita (fol. 44r). Jos nämä tulkitaan aseettomaksi- ja aseelliseksi kamppailuksi, olisi tämä hänen oma ilmoituksensa teoksensa sisällöstä täysin nurinkurinen (ks. alempana). Määritelmän selityksestä löytyy seuraava kohta, jossa molemmat sanat esiintyvät (fol. 63r):

Additur postea in definitione: “perfectissimis figuris demonstrata”, quod intelligi debet de circulo praefixo. Nam ex circumferentia ducitur haec demonstratio, quod sicuti in sciomachia cuspis non debet evagari extra hanc, ita in hoplomachia spatio corporis adversarii semper sit intentus.

Tämän perusteella sciomachia vaikuttaisi olevan harjoitustilanne, jossa harjoittelijan eteen on kiinnitetty apukuvio (circulus praefixus), jonka kehän ulkopuolelle kärki ei saisi harhailla, mikä vastaa sitä, että hoplomachiassa kärjen on oltava suunnattu vastustajaan. (Cuspis on tekstissä johdonmukaisesti maskuliini.) Näin ollen ero hoplo- ja sciomachian välillä olisikin se, harjoitellaanko vastustajan kanssa vai yksin. Tämä sopisi yhteen teoksen otsikon sekä määritelmässä sanotun kanssa, ja latinankieliset umbra-ilmaisut siis olisi ainakin jossain määrin erotettava sciomachiasta (ongelmallisemmaksi muodostuu foll. 72rv). Lienee syytä todeta, etten ole täysin vakuuttunut Günteroden kreikan taidosta (‘Δεῷ δόξα’, fol. 76, tuskin Hesykhioksen mukailua).

Takaisin artikkeliin:

The original currently rests in the holdings of the Sächsische Landesbibliothek in Dresden, Germany.

Tämä pitää paikkansa.

This manuscript treats grappling, dagger, dussack, poleaxe, side sword (both single and with secondary weapons), and spear.

Ainoa tekninen aihe, jota tekstissä merkittävästi käsitellään (aseen osat, varoasennot, lyöntien ja pistojen väistöt, toiminta sidonnan jälkeen), on yhden käden miekka ilman sivuasetta (framea; foliot 41r – 50r, 63r – 67v). Tussakasta mainitaan, että sitä käytetään kuten miekkaa (fol. 33r), ja sama todetaan myös kahden käden miekasta (gladius, fol. 34r). Yhden käden miekan kohdalla tarkempaa käsittelyä perustellaan sillä, että useimpia muita aseita käytetään samojen periaatteiden mukaan (‘framea, circa quod genus, quoniam pleraque alia iuxta id regulantur, uberior tractatio adhibenda est’, fol. 41r). Kuvituskuvia on kyllä kaikista mainituista aiheista.

The introduction to this manuscripts seems to have been the basis for Gunterrodt’s printed treatise De Veris Principiis Artis Dimicatorie (“On the True Principles of the Art of Fencing”), published the same year.

Painettu teos De veris principiis artis dimicatoriae tractatus brevis (1579) on lyhennelmä koko käsikirjoituksesta eikä vain sen johdannosta.

Gunderrodt refers to this treatise as book one, but any subsequent work he had planned never seems to have appeared.

Käsikirjoituksen otsikko ei ole “kirja yksi” (liber primus) vaan “yksi kirja” (liber unus).