Tag Archives: Hämeen linna

Turnajaisviikonlopusta ja kuoppapainista

|

Kuten vuosi sitten, vietimme jälleen koko perheen voimin viime viikonlopun Hämeenlinnassa osallistuen turnajaisviikonloppuun sen molempina päivinä.

Olin harmillisesti unohtanut edellisessä kirjoituksessani esittämäni lipunmyyntiin kohdistuvan kritiikin. Toisin kuin edellisvuonna, tällä kertaa Kansallismuseon sivuilla ei lukenut, että tapahtumaan olisi päässyt Museokortilla, vaan että ‘[t]apahtumaan on kiinteä päivän lipunhinta kaikille kävijöille 5 € / kävijä kaikille kävijöille’ (sic). Lipunmyyntikojulla ei ollut Museokortti-kohteissa yleensä nähtävää Museokortti-kuvaa. Toisena päivänä viimevuotinen tilanne palasi kuitenkin mieleeni, ja erikseen kysyttäessä sisäänpääsy onnistui myös Museokortilla. Minua ei haittaisi, jos tällaisen erityistapahtuman yhteydessä Museokortti ei riittäisi sisäänpääsyyn, mutta on kummallista, että sen kelpoisuutta ei tuoda normaalilla tavalla esille. En haluaisi ajatella, että kyse on tahallisesta toiminnasta, mutta siltä alkaa vahvasti vaikuttaa.

Itse ohjelma oli oleellisilta osin sama kuin edellisellä kerralla, paitsi että yleisöluentoja ei tällä kertaa ollut lainkaan. Molempina päivinä oli sateista, mutta se ei juurikaan menoa haitannut. Härkätien Leikarit olivat jälleen kerran mahtavia.

Asemiehet elävöittävät miekkailuharjoittelua.

Harmaasudet ja WarusSeppäin Kilta esittivät erilaisia “asemiesten mittelöitä” eli mätkivät toisiaan tussakoilla ja teräsaseilla. Erityisen kiinnostavana lisänä nähtiin myös muutama erä kuoppapainia.

Kuoppapaini (Ringen im Grüblein) on eräänlainen painin muoto, jossa yhden ottelijan on pidettävä toinen jalkansa (matalassa) kuopassa ja toisen on seistävä yhdellä jalalla. Häviäjä on roolista riippuen se, jonka jalka liikkuu pois kuopasta tai jonka toinen jalka osuu maahan.

Krakova, Biblioteka Jagiellońska, MS Germ. quart. 2020, fol. 123v.

Kuoppapainia koskevat lähteet ovat hyvin vähäisiä. Varhaisin kuoppapainin epäsuorasti mainitseva lähde on Hans Wurmin ns. Landshuter Ringerbuch, jonka kolme tunnettua versiota ajoittuvat parin vuosikymmenen tarkkuudella 1500-luvun alkuun. Painetun kirjan kanssa samasta lähteestä ammentaa luksuskäsikirjoitus Krakova, Biblioteka Jagiellońska, MS Germ. quart. 2020, joka lienee laadittu 1500-luvun toisella vuosikymmenellä. Kuoppapainia käsitellään sivuilla 122r-128r. Myös Fabian von Auerswaldin vuonna 1539 Wittembergissä ilmestyneen painikirjan Ringer Kunst lopussa on muutama kappale kuoppapainista. Auerswald antaa ymmärtää, että kyseessä on menneiden aikojen tapa painia (‘wie man vorzeiten im Grüblein gerungen hat’) ja toteaa, että sitä on hauska katsella. (Auerswaldin kuvamateriaali on kuoppapainia lukuun ottamatta plagioitu Paulus Hector Mairin kokoomateokseen.)

Landshuter Ringerbuch on ilmestynyt värifaksimilena Hans Bleibrunnerin toimittamana vuonna 1969. Auerswaldin kirja on ilmestynyt uusintapainoksena Leipzigissa 1869 G. A. Schmidtin toimittamana, 1887 Berliinissä Ernst Wasmuthin toimittamana, tuoreempana (ja läpipiirtämättömänä) versiona vuonna 1987 Günter Wittin ja Günther Wonnebergerin kommentoimana ja vielä tuoreemmin teoksessa Chronik alter Kampfkünste (2003).

Kuoppapainia koskevasta tutkimuskirjallisuudesta mainittakoon tietysti Helmut Minkowskin Ringen im Grüblein (1963) sekä edellisen tulkintoja kritisoiva, Rainer Wellen painia ylipäänsä käsittelevä “…und wisse das alle höbischeit kompt von deme ringen” (1993, sivut 152-159) sekä saman tekijän Ein unvollendetes Meisterwerk der Fecht- und Ringkampfliteratur des 16. Jahrhunderts sucht seinen Autor (2017). Minkowskin kirja sisältää jäljennöksinä Hans Wurmin kirjan kolme tunnettua versiota sekä Krakovan käsikirjoituksen ja Auerswaldin kuoppapainia koskevat osat; Wellen jälkimmäinen teos sisältää edition koko mainitusta käsikirjoituksesta.

Melkein osuma.

Palatakseni turnajaisviikonloppuun mainittakoon lopuksi, että Rohan Tallien turjanais-show oli sama kuin viime kerralla ja aivan yhtä viihdyttävä. Sunnuntaina Jaakko Nuotio sai ilmeisesti tällin päähänsä. Yhdellä ratsuista oli silmäsuojukset. En osaa sanoa, oliko kyseessä sama ratsu, joka sai peitsestä silmäänsä Turussa viime kesänä.

Hämeen linnassa

|

Vastapainona edelliselle vietin viime viikonlopun perheen kanssa Hämeen linnassa turnajaisviikonlopun merkeissä. Ohjelma oli sekä lauantaina että sunnuntaina pääpiirteissään sama, mutta päällekkäisyydet ohjelmassa ja pienen lapsen päiväuniaikojen tuomat haasteet tekivät osallistumisesta molempina päivinä mielekästä. En aiemmin ehtinyt kirjoittaa aiheesta, mutta nyt viikkoa myöhemmin on sentään vielä mahdollisuuksien rajoissa, että muistan edellisestä viikonlopusta jotakin.

Aivan pienenä kritiikkinä järjestelyistä on sanottava, että tuntui hieman siltä, että museokortin käypyyttä ehkä vähän piiloteltiin – itsekin hölmöyksissäni maksoin lauantaina “kiinteän pääsymaksun” käteisellä portilla. (“Hei, oletteko tapahtumaan tulossa? Joo, siinä tapauksessa se on se viisi euroa”.) Kansallismuseon verkkosivuilla kieltämättä olisi lukenut varsin selväsanaisesti, että museokortillakin pääsee, ja olisinhan tietysti voinut kysyä.

Ohjelmassa oli taistelutalutuksen (poniratsastuksen) ja myyntikojujen lisäksi musiikkia, jonglööriesityksiä, luentoja sekä kaikenlaista historianelävöitystä. Pidin erityisesti Härkätien Leikarien esityksestä, jossa jonglööraus toimi yhdessä musiikin kanssa varsin miellyttävällä tavalla.

Tussakkaottelu.

Vallipihalla nähtiin myös keihäsäksiisiä. Ryhmän elävöitysohjelmaan kuului myös muun muassa miekka, hilpari, tussakka ja hakapyssy. Historiallisessa mielessä voitaneen miettiä, missä määrin esimerkiksi Pfalzin vaaliruhtinaalle 1400-luvun lopulla kirjoitetut Hans Lecküchnerin opit edustavat 1500-luvun lopun suomalaissotilaiden aseenkäyttöä, mutta toisaaltahan meille ei ole säilynyt varsinaisia sotilaslähteitä. Sotilasteemaan liittyen olisin kaivannut ammattisotilaiden hahmoihin ehkä hieman enemmän “sotilaallisuutta”…

Herra Fleming haastaa riitaa herra Kurjen kanssa.

Kokonaisuuden kruunasi Rohan Tallien turnajaisesitys, jossa neljä ottelijaa kilpailivat erilaisissa asetaidoissa ratsain, muun muassa hakkaamalla miekalla omenoita ja poimimalla renkaita. Lopuksi tietysti kilpailtiin siinä, kuka saa rikottua eniten peitsenkärkiä kohti ratsastavan vastustajan kilpeen. Erityisesti pidin Mikko Hokan esittämän Flemingin hahmosta, joka teki vaikutuksen myös kohta kaksivuotiaaseen tyttäreeni laukatessaan peitsi tanassa hurjasti yleisön ohi. Näytöksen juonelliset elementit täydensivät hyvin varsinaista tekemistä, eivätkä epähistorialliset elementit oikeastaan häirinneet lainkaan.

Peitsi pirstoutuu.

Asiallisten hommien kannalta oleellisin ohjelmanumero oli Hämeen linnassa hiljattain oppaana aloittaneen Joni Karjalaisen luento otsikolla ‘Miekkamestareita ja myrkkypulvereita – Keskiajan kamppailukirjat’.

Luento meneillään.

Luento käsitteli erityisesti I.33:ta, Fiore dei Liberiä sekä Achille Marozzoa. Sivumennen mainittiin Filippo Vadi, Hans Talhoffer, Paulus Hector Mair, Ridolfo Capoferro sekä Gladiatoria. Viimeksi mainitun osalta Karjalainen nosti esiin sen, että teoksessa mainitaan mahdollisuus ruuvata miekan ponsi irti ja heittää sillä vastustajaa (Wien, Kunsthistorisches Museum, MS KK5013, fol. 6r), mikä on erikoista ottaen huomioon, että teoksen syntyajalta ei ole säilynyt miekkoja, joilla näin olisi mahdollista tehdä. Vastaavaan tematiikkaan liittyi myös Talhofferilla tavattava hatun heitto vastustajan naamalle (Kööpenhamina, Det kongelige bibliotek, Ms. Thott 290.2º, fol. 77r) sekä luennon otsikossakin mainittu myrkkypulveri: Fiorelta löytyy nimittäin resepti tyräkistä ja kalialunasta valmistetulle pulverille, jonka voi piilottaa salkokirveen varteen ja viskata vastustajan silmille (Los Angeles, J. Paul Getty Museum, Ms. Ludwig XV 13, fol. 37v).

Kyltymättömänä terminologian pohdiskelijana jäin miettimään luennon otsikon termiä “kamppailukirja”, joka on suora käännös saksankielisestä termistä Fechtbuch. Englannkielinen etymologinen vastine fight book on melko vakiintunut, ja olen käyttänyt sitä itsekin. Koska kyseessä on kuitenkin ensisijaisesti oikeastaan tekstilaji eli genre, käyttäisin suomeksi mieluummin jotain muuta sanaa kuin kirja, joka viittaa vahvasti kirjaan fyysisenä esineenä tai tuotteena. Tässä mielessä itsekin käytin hiljattain bibliografisen listauksen väliotsikoissa ilmaisuja “miekkailukirja” ja “painikirja”. Sivuhuomiona Rainer Welle on kritisoinut saksankielistä Fechtbuch-termiä siksi, että ei ole mielekästä erottaa toisistaan miekkailu- ja painioppaita (Fecht- & Ringbücher) tai käyttää miekkailun ja painin yhdistelmästä sanaa Fechten: olisi parempi käyttää termiä Zweikampfhandschrift. Historialliseen käsikirjoituskorpukseen (Wellellä vuodesta 1389 1500-luvun puoliväliin) viitattaessa tämä olisikin käypä termi, mutta se ei tietenkään oikein toimi puhuttaessa julkaisu- tai tuotantoformaatit ylittävästä kirjallisuudenlajista.

Kirjahistoriaan liittyvänä seikkana Karjalainen mainitsi myös vuoden 1436 ja sen, että kirjapainon keksimisen jälkeen kamppailukirjojen tuotanto siirtyi käsikirjoituksista painettuihin kirjoihin. Painettu kirjallisuus on tietysti ilmestynyt kirjapainotaidon keksimisen jälkeen, mutta väärinkäsitysten välttämiseksi on mielestäni syytä korostaa, että käsikirjoituskulttuuri ei päättynyt kirjapainotaidon keksimiseen, eikä painettujen kamppailuoppaiden historia ala kirjapainotaidon keksimisestä: ensimmäiset tunnetut painetut kamppailuoppaat Hans Wurmin inkunaabelia lukuun ottamatta ilmestyvät vasta 1500-luvulla, eikä seuraavina vuosisatoinakaan yksittäisellä henkilöllä ollut välttämättä mahdollisuutta hankkia itselleen kappaletta jotain kiinnostavaa (painettua tai käsin kirjoitettua) kirjaa muuten kuin kopioimalla se käsin, mistä esimerkiksi kelpaa Kansalliskirjaston miekkailuopas vuodelta 1619, josta kirjoittamani artikkeli ilmestyi juuri Bibliophiloksessa.

Populäärikirjallisuutta

|

Kävin viikonloppuna Hämeenlinnassa, minkä yhteydessä olin myös Vanaja Tournament 2017:n yleisössä. Kyseinen tapahtuma oli varsin viihdyttävä, ja buhurt (kansainväliseltä nimeltään “Historical medieval battles”) vaikuttaa eittämättä hauskalta harrastukselta, mutta tutkijan näkökulmasta kokonaisuus ei ole ongelmaton. Maallikkonäkemys keskiaikaisesta aseenkäytöstä vastaa edelleen pitkälti Oskari Väänäsen aiemmin siteeraamaani kuvausta raskaisiin rautapukuihin pukeutuneista kömpelöistä ritareista kokeilemassa, kumman miekka ja panssari kestävät enemmän osumia. Elokuvat, televisiosarjat ja Vanaja Tournament lähinnä vahvistavat tätä näkemystä, ja aivan erityisesti viimeksi mainitun kohdalla tilannetta ei ainakaan helpota se, että kyseessä on Kansallismuseon siunaama “keskiaikainen kamppailulaji”, jonka esitteen mukaan “taistelut kädään autenttisilla, keskiajalla käytettyjen haarniskoiden ja aseiden […] varustekopioilla”. Turnauksen juontaja myös toistuvasti korosti varusteiden painoa, joka tuli selväksi myös kun niitä kierrätettiin yleisön käsissä.

Tietyssä mielessä tällaisilla asioilla ei olisi merkitystä, mutta omalta näkyvältä ja mieleen jäävältä osaltaan tällainen toiminta vääristää suuren yleisön historiakuvaa “pimeästä” ja kehittymättömästä keskiajasta, jolloin ei ymmärretty tehdä muuta kuin paukuttaa panssareita oikein olan takaa, sikäli kun noitien polttamiselta ja mudassa kierimiseltä ehdittiin. Toki muinoinkin harrastettiin urheilua, jonka eroa taistelukenttätoimintaan ainakin varusteiden osalta Hämeen linnan viimevuotinen Grazin asevaraston aarteita esitellyt Heavy Metal -näyttely pyrki kiitettävästi yleisölle avaamaan. Toivoisin, että opetuksellisissa yhteyksissä kamppailullisten domeenien eroja korostettaisiin nykyistä enemmän, sillä asia on kaikkea muuta kuin selvä.

Hieman edelliseen sivujuonteeseen liittyen päästään itse asiaan. Väitöskirjaani sisältyvä kirjallisuuskatsaus jakaantuu tutkimuskohteeni erityispiirteistä johtuen kahteen kokonaisuuteen, tieteelliseen ja populaariin. Koska esitelmöin aihetta sivuten Turussa vajaan parin viikon päästä, on ehkä hyvä noudattaa itse itselleni asettamaani aikataulua ja saada tämä luku alta pois. Vielä vahvemmaksi kiihokkeeksi lupauduin esittelemään relevanttia työpaperia kaksi päivää edellä mainitun jälkeen. Nämä päämäärät mielessä kaivan asiaankuuluvan kirjallisuuden hyllystäni ja levitän sen tähän kirjoitukseen. Kyseessä ei ole tiivistelmä teosten sisällöstä!

(Ennen kuin joku kysyy, pitäisin Günterodea populaarikirjoittajana, ellen käsittelisi häntä erikseen esimerkkinä teoksen reseptiosta varhaisena uutena aikana.)

Kirjallisuutta.

Samana vuonna Forgengin edition ja käännöksen kanssa ilmestyi Paul Wagnerin ja Stephen Handin Medieval Art of Sword & Shield: The Combat System of Royal Armouries MS I.33 (2003). Olen hieman käsitellyt näiden kahden teoksen suhdetta kirjoituksessani “Ad sensum & ad verbum“. Stephen Hand päivitti tulkintojaan I.33:sta artikkelissa “Re-interpreting Aspects of the Sword & Buckler System in Royal Armouries MS. I.33” teoksessa Spada 2: Anthology of Swordsmanship (2005). Enimmäkseen uudistukset liittyvät eri asentojen (guard positions) korjauksiin, mutta on mukana yksi aiemmasta teoksesta puuttuva tekniikkakin (s. 97, jossa ‘vtilis plaga faciendo separacionem gladij & scuti’, fol. 24r, on kuvattuna alhaalta ylös suuntautuvana lyöntinä vastustajan käsivarsiin). Eräässä kohdassa käsitellään I.33:ssa saksankielisellä nimellä tunnettua tekniikkaa durchtritt/durchtreten seuraavasti (s. 101):

[T]he key is in the name, Tread Through. The identifying feature of the Tread Through is the footwork. Just as many different attacks can be launched with a lunge, or a pass, so they can with a Tread Through.

Tulkinta, että kyseessä on Forgengin käännösvastineena käyttämän englannin sanan tread vuoksi yksinkertaisesti eräänlainen askel, ei mielestäni ole lähdeaineistolla perusteltavissa, mutta palaan tähän toisella kertaa. (Keskeistä on, että durchtreten on saksan kielen sana, mutta tread through ei ole englannin kielen sana.)

Herbert Schmidtin 2008 ilmestynyt Schwertkampf: Der Kampf mit dem kurzen Schwert und Buckler nach der Deutschen Schule on jatko-osa teokselle Schwertkampf: Der Kampf mit dem langen Schwert nach der Deutschen Schule (2007). Teoksessä käsitellään päälähteen I.33:n (sivut 28 – 177) lisäksi Andre Liegnitzerin (sivut 186 – 200), Hans Talhofferin (sivut 202 – 208) ja Paulus Kalin (sivut 209 – 216) kappaleita miekasta ja kupurakilvestä. Schmidt tulkitsee yllä mainitun durchtreten-tekniikan vastaavan liechtenaueriaanisen tradition duplierenia.

Edellisen jälkeen on ilmestynyt halvin saatavilla oleva lähde eli Andrew N. Kennerin I33: Fencing in the Style of the Walpurgis Manuscript: A Manual for the Sword and Buckler Fencer (2013), joka Handin & Wagnerin tapaan nojaa Forgengin käännökseen. Kenner käyttää käsikirjoituksen viimeisessä kappaleessa (fol. 32) esiintyvän Walpurgiksen nimeä viitatessaan paitsi käsikirjoitukseen, myös miekkailutyyliin itseensä (Walpurgis style). Kenner yleistää alkutekstissä yhdessä kohdassa esiintyvän termin nucken (fol. 3v; Kennerillä säännöllisesti muodossa Nuchen) viittaamaan kaikkiin sidontaa ja schiltslachia seuraaviin lyönteihin. Kenner sekoittaa durchtretenin käsikirjoituksessa sen vaihtoehtoina annettuihin lyönteihin vasemmalta ja oikealta (s. 54 – 55, vrt. fol. 9rv).

Andrea Morinin, Riccardo Rudilosson ja Federica Germana Giordanin Manoscritto I. 33: Il più antico (vai primo?) trattato di scherma occidentale (2016) sisältää lähestulkoon lukukelpoisen faksimilen väreissä folioista 1 – 16 ja mustavalkoisena folioista 17 – 32, Cinaton ja Surprenantin editiosta kopioidun latinankielisen tekstin höystettynä muutamilla enemmän tai vähemmän omituisilla virheillä (generals pro generales f. 1v, adversaries pro adversarius f. 9r, temen pro tamen f. 9v, continua pro contingat f. 9v, prima sacerdos pro sacerdos f. 11v, ylimääräinen signum crucis f. 11 v, feceret pro faceret f. 12r, secundum pro secundo f. 16r, vide licet pro videlicet ff. 17v & 20v, kolme kertaa destri pro dextris f. 20v & 21r, fuigit pro fugit f. 20v, scolari bus pro scolaribus f. 21r, quei pro querit f. 21v, recepit pro recipit f. 27v, cum fixuram pro cum fixura f. 28r, irate pro irati f. 30v ja pria pro prius f. 32v), nähtävästi ranskankieliseen nojaavan perustuvan italiankielisen käännöksen sekä käytännöllisen tulkinnan teoksen sisällöstä (sivut 163-219). Miekkailutyyliä kutsutaan nimellä la scherma di Lutegerus (s. 181). Kirjan alusta löytyy Giordanin varsin oppinut tutkielma teoksen historiasta. Kuten Kenner, myös Morini et al. sekoittavat durchtretenin sen vaihtoehtoina annettuihin kahteen lyöntiin (s. 206 – 207).

Merkille pantavana yhteisenä piirteenä mainittakoon, että kaikki tulkinnat joutuvat käsittelemään jalkatyötä (Wagner & Hand 2003: 23 – 49, Hand 2010: 99 – 102, Schmidt 2010: 26 – 27, Kenner 2013: 76 – 84, Morini et al. 2016: 173 – 177), jota I.33 ei juurikaan käsittele. Kenner kertoo alkuperäistä käsikirjoitusta tutkittuaan päätelleensä 200 kuvan ostalta, kumpi jalka on edessä: 150 tapauksessa oikea jalka on edessä, 50:ssä vasen (Kenner 2013: 80). (Kennerin tarkoittamia kuvia on koodeksissa yhteensä 255.) Tuloksen reliaabeliudesta on vaikea sanoa mitään tietämättä tarkemmin, mistä kuvista on kyse, mutta joka tapauksessa sen validius vaikuttaa suoralta kädeltä heikolta: ei ole mielestäni syytä olettaa, että vaatteiden laskoksia (tai edes varpaiden asentoja) olisi piirretty elävästä mallista, ja jos kuvittaja olisi ollut tietoinen jalkojen asennon merkityksellisyydestä, olisi tämän ilmaisemiseen varmasti nähty enemmän vaivaa.

Walpurgis ja specificata custodia secunda sacerdotis (vas.), pappi aloittaa liikkeensä priimista (ylh. oik.). Leeds, RA MS I.33 fol. 32r.

Lopuksi on mielenkiintoista havaita, että kaikki paitsi Morini et al. kutsuvat alkutekstin viimeisellä foliolla esiintyvää varoasentoa specificata custodia secunda sacerdotis (ks. kuva yllä) sen mallina toimivan Walpurgiksen nimellä: Walpurgis’ Ward (Wagner & Hand), die Walpurgis (Schmidt) ja Walpurgis Custodia (Kenner). Italialaisessa teoksessa varoasennon nimi on johdonmukaisesti Speciale Seconda Guardia.