Tag Archives: Martin Hundfeld

Tekijyydestä

|

Teoksella on tyypillisesti tekijä. Tekijä käy yleensä ilmi tekstin alkusanoista (incipit), ja parhaassa tapauksessa asiassa ei ole mitään epäselvää. Esimerkiksi Julius Caesarin Gallian sodan käsikirjoituksissa on sellaisia mainintoja kuin ‘incipiunt libri gaii iulii caesaris belli gallici de narratione temporum’. Tällaista nimitettäköön askriptioksi. Teos voidaan kuitenkin laittaa henkilön nimiin myös muuten: esimerkiksi Orosius mainitsee, että Gallian sodan on kirjoittanut Suetonius (Historiae adversus paganos 6,7,2). Ylipäänsä jonkun teoksen voidaan kirjallisuushistorian keinoin katsoa olevan jonkun tunnetun auktorin kirjoittama askription puuttuessa tai siitä huolimatta. Tällaista toimenpidettä nimitettäköön attribuutioksi. Sanottakoon vielä, että Suetoniukselle Gallian sodan askriboi myös vanhimman käsikirjoituksen alkusanat päättävä ‘incipit liber suetonii’.

Kamppailukirjallisuuden maailmassa tapahtuu myös kaikenlaista kummaa.

Rooma, Accademia Nazionale dei Lincei, Cod. 44. A. 8, fol. 2v.

Käsikirjoitus Rooma, Accademia Nazionale dei Lincei, Cod. 44. A. 8 on vuonna 1452 päivätty kokoelma lyhyehköjä miekkailu- ja painiteoksia. Ensimmäisenä löytyvät Liechtenauerin runo (‘dye zedel der Ritterlichen kunst des fechtens’), joka käsittelee pitkää miekkaa, kamppailua ratsain sekä taistelumiekkailua lyhyellä miekalla, sekä runon selitykset (‘die Glos vnd die auslegung der zedel’). Näitä seuraa Andres Liegnitzerin, Martin Hundfeldin, Ottin ja Peter von Danzigin nimiin askriboituja tekstejä.

Wierschin huomauttaa väitöskirjansa käsikirjoitusbibliografiassa (1965, s. 35), että edesmennyyttä ilmaiseva formula ‘dem got genädig sey’ löytyy kaikkien paitsi viimeisenä esiintyvän Peter von Danzigin kohdalta, minkä perusteella kyseessä saattaisi olla Peterin laatima kokoelma liechtenaueriaanisesta opista.

Myöhemmin Hans-Peter Hils lähtee siitä, että käsikirjoitus on Peterin laatima (1985, s. 110-112, 154). Hils kuitenkin toteaa, että Peterin oma kontribuutio rajoittuu käsikirjoituksen lopusta löytyvään taistelumiekkailuselostukseen Liechtenauerin säkeistä, vaikka Peter esittääkin alusta löytyvät, Sigmund Ringeckiltä kopioimansa (!) selostukset ominaan.

Vaikka Peteriä ei yleensä pidetä kyseisten glossien laatijana (poikkeuksena esim. Żabiński), edellä sanotun johdosta Peter von Danzigin nimi on kiinnittynyt ilmeisen pysyvästi kyseiseen koodeksiin (esim. Hagedorn, Tobler, Harry R.). Huolimatta Hilsin Ringeck-attribuutiosta alun glossia pidetään anonyymeina.

Mutta mitä asiasta voidaan sanoa näytön perusteella? Alla selitysosuuksien incipitit Rooman käsikirjoituksesta:

Alhÿe hebt sich an die Glos vnd die auslegung der zedel des langen swertz Die gedicht vnd gemacht hat Johannes liechtenauer (fol. 9v)
Hÿe hebt sich an glos vnd die aus legung der zetel der kunst des Roß vechtens die gedicht vnd gemacht hat Johannes liechtenawer (fol. 39v)
All hye hebt sich an die glos vnd die aus legung der zedel der kunst des kampffechtens Die gedicht vnd gemacht hat Johannes liechtenawer (fol. 53r)

Kukin incipit toteaa edelleen, että Liechtenauer antoi kirjoittaa oppinsa salaisilla sanoilla (‘mit verporgen vnd verdackten worten’), jotka seuraavaksi selitetään. Koska ketään muuta tekijää ei mainita edes epäsuorasti, voidaan katsoa, että yllä olevat katkelmat askriboivat myös selityksen (glos ja auslegung) Liechtenauerille. Vertailun vuoksi Peterin tuotoksen incipit:

Hÿe hebt sich an die glos vnd die auslegung der kunst des kampffechtens die do geticht vnd gemacht hat Peter von danckgs zů Ingelstat vber den text den do hat gesatzt Johannes liechtenauer (fol. 108r)

Muotoilu on lähes identtinen edellisten kanssa, ja on selvää, että alleviivatun relatiivipronominin vittauskohde on die glos und die auslegung, jonka tekijäksi siis Peter tässä nimetään. On kuitenkin mahdollista, että edellisten tapauksessa relatiivipronominin korrelaatti onkin die zedel. Liechtenauerin pitkää miekkaa käsittelevän runon incipit:

Alhÿe hebt sich an dye zedel der Ritterlichen kunst des fechtens dye do geticht vnd gemacht hat Johans Liehctenawer (fol. 3r)

Voisi siis ajatella, että koko rimpsu on vain otettu tästä glossiin määreeksi lausekkeelle die glos und die auslegung. Lisäksi “poikkeus vahvistaa säännön” -periaatteella maininta siitä, että Liechtenauer kirjoi(tu)tti oppinsa salaisilla sanoilla eli runomuodossa, viittaisi siihen, hän ei kirjoittanut opin selityksiä, mutta muutakin näyttöä on.

Jos lähdetään siitä oletuksesta, että edellä mainitut Sigmund Ringeckin glossat ovat versio samasta teoksesta (tai teoksista) kuin Rooman käsikirjoituksessa, on syytä katsoa, millainen niiden (Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C 487) incipit on:

Hie hept sich an die vßlegung der zedel, in der geschriben stett die ritterlich kunst des langen schwerts, die gedicht vnd gemacht hat Johannes Lichtenawer … Vnd die selbigen verborgnen vnd verdeckte wort hatt maister Sigmund, ain Ringeck … glosieret vnd außgelegt (fol. 10v)

Tässä tehdään melko selväksi, että zedel on Liechtenauerin laatima, mutta selitykset on kirjoittanut Sigmund Ringeck. Kaikki Sigmund -askription sisältävät käsikirjoitukset ovat peräisin vasta 1500-luvulta, mutta tämähän ei välttämättä todista mitään itse teoksen iästä. Joka tapauksessa teoksen transmissiossa ainoa yksiselitteinen askriptio on Sigmundille, joten ei olisi mitenkään mieletön hypoteesi ulottaa tämä attribuutio arkkityyppiin ja siten – riippuen tekstihistoriasta – myös Rooman käsikirjoituksen selostuksiin.

Muuan lyhytmiekkateksti

|

Johannes Liechtenauer runoili kamppailusta sekä ratsain että jalan, haarniskassa ja ilman. Miekkailu ilman haarniskaa tapahtuu pitkällä miekalla (mit dem langen schwert) eli pitäen miekkaa kaksin käsin kahvasta; haarniskoituna tapahtuva taistelumiekkailu (kampffechten) puolestaan tapahtuu keihäin, painiottein ja lyhyellä miekalla (mit dem kurczen schwert) eli pitäen vasemmalla kädellä miekan puolivälistä (kuten kuvassa alhaalla).

Liechtenauerin taistelumiekkailun miekkaa koskeva osa alkaa seuraavasti (Wierschinin editiosta, s. 152, säejako minun):

Wo man von schaiden
schwert zucken sicht von jn baiden,
so soll man stercken.
Die schutten recht eben mörcken.

Suomeksi mahdollisesti jotain sen suuntaista kuin ‘kun nähdään, että molemmt ovat vetäneet miekat esiin, silloin on vahvistettava ja muistettava vallit’. Stercken ja die schutten voidaan nähdä myös “muurien vahvistamisena” ja “piiritysvalleina” eli osana sotilasmetaforaa, jota käsittelin edellisessä konferenssiesitelmässäni, mutta palaan siihen toisella kertaa.

Taistelumiekkailua. (Augsburg, UB Augsburg – Oettingen-Wallersteinsche Bibliothek, Cod. I.6.4to.2, fol. 84v.)

Yllä olevaan pätkään löytyy Peter von Danzigin kirjoittama lyhyehkö selitys eli glossa käsikirjoituksesta Rooma, Biblioteca dell’Academia Nazionale dei Lincei e Corsiniana, 44 A 8 (fol. 112rv), jonka mukaan vahvistaminen viittaa siihen, että vasen käsi tarttuu säilän keskiosaan, ja vallit siihen, että on suojattava voimakkaasti ja tarpeeksi korkealla; lisäksi on yritettävä lyödä ja pistää vastustajaa ja varottava, jos vastustaja tekee valehyökkäyksen ponnella.

Samoihin säkeisiin on myös anonyymi glossa, joka löytyy käsikirjoituksesta Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 487 (fol. 98r-101v, 123rv, 126rv, ja 102r-103r, Wierschinin editio s. 152-154, 165-166; Wierschin jättää huomiotta sen, että toisen varoasennon lopun ja kolmannen alun sisältävät lehdet ovat väärässä paikassa; digiversiossa lehdet ovat 122 ja 125, ja muu teksti alkaa lehdeltä 97). Tämä edellistä huomattavasti pidempi teksti antaa ymmärtää, että die schutten viittaa Martin Hundfeldin vastaavasta tekstistä tuttuun neljään varoasentoon (die vier hůten mitt dem kurtzen schwert), joista vastustajaa pistetään, ja stercken siihen, että jos vastustaja sitoo aseen, on todettava, onko hän kova vai pehmeä (hert oder waich am schwert), ja toimittava sen mukaan. Tätä seuraa joukko kustakin varoasennosta alkavia esimerkkejä, joita on yhteensä parisenkymmentä kappaletta.

Kiinnostavaa tässä on se, että se vaikuttaa muodostavan oman Liechtenauerin säkeistä itsenäisen kokonaisuutensa, mikä ei ole sinänsä tavatonta, sillä runosäkeillä on – kuten Lecküchnerilläkin – lähes paratekstuaalinen funktio sisällyluettelona. Genren näkökulmasta kiinnostavinta on kuitenkin se, miten teksti eroaa Liechtenauerin esitystavasta siinä, että teksti jakaantuu varoasentohin, ja että varoasennot on numeroitu yhdestä neljään eikä nimetty enemmän tai vähemmän kummallisilla nimillä. Näiltä osin kyseessä on sama formaatti, joka tavataan myös vanhimmassa tunnetussa lähteessä eli I.33:ssa, ja henkisesti lähellä yhtä lailla varhaisen Fiore dei Liberin numeroituja mestareita, joiden alle liikkeet ja vastaliikkeet on järjestetty.