Kuukauden kirja: Albrecht Dürers Fechtbuch (1907/9)

Mikäli olisin johdonmukainen, tämän kirjoituksen otsikko olisi yhtä massiivinen kuin kirja itse eli Jahrbuch der kunsthistorischen Sammlungen des allerhöchsten Kaiserhauses 27 (1907/9). Päädyin kuitenkin lyhyempään otsikkoon, jolla on myös enemmän potentiaalia herättää mielenkiintoa. Kyseessä on siis Friedrich Dörnhöfferin artikkeli ‘Albrecht Dürers Fechtbuch’, joka muodostaa mainitun vuosikirjan jälkimmäisen osan. Artikkeli käsittelee nimensä mukaisesti Albrecht Dürerin tekemäksi katsottua kamppailukirjaa, joka on jossain vaiheessa otsikoitu Ὁπλοδιδασκαλία sive armorum tractandorum meditatio (‘Hoplodidaskalia eli aseiden käytön harjoittelu’). Teos kuuluu nykyään Wienissä sijaitsevan Albertinan kokoelmaan (26232). Artikkeli jakautuu teksti- ja kuvaosiin, tekstiosa edelleen kolmeen osaan.

Eräs värillisenä painetuista kuvista.

Ensimmäinen osa (s. i–xxi) käsittelee käsikirjoituksen ja sen Breslaussa olleen kopion löytymistä, sisältöä, tekijyyttä ja lähdettä. Dürerin tekijyyttä Dörnhöffer pitää varmana kaikkien paitsi 25 kuvan osalta, joissa hän näkee kisällin kädenjälkeä. Lisäksi 52 ensimmäisen painikuvan tekstit ovat hänen mukaansa Dürerin käsialalla kirjoitettuja. Mitä taas tulee itse sisältöön, Dörnhöffer tunnistaa lähteeksi Baumannin koodeksin (UB Augsburg, Cod.I.6.4.2) ja huomauttaa Dürerin toisinaan korjanneen kuvia tekstin mukaan, toisinaan tehneen virheitä ja laittaneen kuvat muutenkin niiden merkityksen hämärtävään järjestykseen. Nykyään Glasgow Museumsin kokoelmassa oleva käsikirjoitus E.1939.65.341 ei ollut Dörnhöfferin saatavilla, missä ikinä se on hänen aikanaan sijainnutkin, mutta se on mitä ilmeisimmin ollut toinen Dürerin käyttämä lähde, ja sen painikuvat kuuluvat silminnähden yhteen Baumannin kirjan kanssa. (Kaikille Dürerin kuville ei ole osoitettavissa vanhempaa mallia.)

Breslaun-käsikirjoitukseen oli kopioitu myös kuvia Egenolffin kirjasta.

Tässä kohden on hyvä tehdä eräs huomio koskien käsikirjoitusten nimityksiä. Koska Dörnhöffer käsittelee kolmea käsikirjoitusta, hän voi puhua niistä Wienin-, Breslaun- ja Wallerstein-käsikirjoituksina. “Wiener Handschrift”, “Breslauer Handschrift” ja “Wallersteinische Handschrift” (tai “Codex Wallerstein” ilman yksilöivää loppuosaa “I.6.4º.2”) ovat siis väliaikaisia, tietyssä kontekstissa ymmärrettäviä nimityksiä. “Wallerstein” viittaa kokoelmaan, johon kuului tuolloin kahdeksan muutakin kamppailukirjaa, joista yksi, kuvanveistäjä Gregor Erhartin kamppailukirja, on sittemmin muuttanut Glasgow’hun (Glasgow Museums, E.1939.65.354). Baumann on ilmeisesti ollut käsikirjoituksen varhaisin tunnettu omistaja, ja hänen nimensä yksilöi sen parhaiten.

Ensimmäisen osan yhteydessä on myös kolme kuvalaattaa, joihin on jäljennetty käsikirjoituksesta BL, Add 5229 löytyvät messer-luonnokset (f. 67v & 69r) sekä kaksi niihin liittyvät Dürerin merkinnät (f. 67r & 68r) luonnollisessa koossa. Ensimmäisen osan lopussa Dörnhöffer puhuu yleisemmin kamppailukirjallisuudesta sekä mainitsee keisari Maksimilian I:n mahdollisena toimeksiantajana (ks. edellinen kirjoitus).

Cod. Wallerstein I.6.4º.2.

Toinen osa (xxi–lix) sisältää kodikologiset kuvaukset artikkelissa käsitellyistä käsikirjoituksista. Wienin-käsikirjoituksen yhteydessä annetaan siihen sisältyvästä Lecküchnerin kamppailukirjasta ne kohdat, jotka ovat liitettävissä edellä mainittuihin luonnoksiin. Muuten käsikirjoitukseen sisältyvät kamppailutekstit eivät kiinnostaneet Dörnhöfferiä, koska ne eivät olleet yhdistettävissä Dürerin toimintaan. Breslaun-käsikirjoituksen kuvaus ja siihen liittyvät kuvat ovat tärkeitä sikäli, että käsikirjoitus on kadonnut toisen maailmansodan aikoihin. Kiinnostavana yksityiskohtana Wienin-käsikirjoituksen alkusivut on irroitettu ja kiinnitetty Breslaun-käsikirjoitukseen, ja Wienin-käsikirjoitukseen on tehty niistä kopiot. Tämä on ilmeisesti tapahtunut kopion valmistamisen yhteydessä. Baumannin eli Wallerstein-käsikirjoituksen kuvausta seuraavat mustavalkoiset ja pienennetyt jäljennökset kaikista koodeksin uudemman osion kuvista (s. xxxiv-lix, ks. kuva yllä). Yksi sivu (f. 16r) annetaan esimerkinomaisesti kokonaisuudessaan luonnollisessa koossa.

Kolmas osa (s. lx-lxxix) sisältää transkription Wienin-käsikirjoituksen tekstistä, jonka yhteyteen liitetyssä apparaatissa annetaan sekä Baumannin käsikirjoituksen että Breslaun-kopion poikkeavat lukutavat. Transkriptia seuraa kaksi konkordanssitaulukkoa, joista näkee, mikä Wallerstein-käsikirjoituksen kuva vastaa mitänkin Dürer-käsikirjoituksen kuvaa, ja toisinpäin (s. lxxx-lxxxi). Viimeisellä sivulla (lxxxii) on jäljennökset tekstissä mainituista vesileimoista.

Laatta 1.

Tekstiosaa seuraava kuvaosa sisältää 75 laattaa. Sivut on jäljennetty luonnollisessa koossa (310 × 210 mm). Määrä ylittää numeroinnin (1–70) siksi, että viisi niistä on painettu myös värillisenä versiona (17a, 42a, 49a, 51a ja 59a).

Mainittakoon, että nykyiaikaisen julkaisuhistoriansa lisäksi (Dörnhöffer 1907/9, Hils 1991, Żabiński & Walczak 2002, Welle 2014) Baumannin käsikirjoituksella on ollut verrattain laaja levikki jo varhaisella uudella ajalla, ja sen kopioita tai mukaelmia löytyy Dürerin kirjan lisäksi useammasta 1500-luvulla käsin kirjoitetusta kirjasta, jotka ovat kytköksissä Augsburgin kaupunkiin (Antonius Rastin kirja, Gregor Erhartin kirja, cgm 3712, Paulus Hector Mairin tuotanto).

Keisari Maksimilianin muistiinpanoista

Itävallan kansalliskirjaston kokoelmista löytyy signumilla Cod. 2900 keisarillisen sihteerin Marx Treytzsaurweinin kirjoittama kirja otsikolla Kaisers Maximilians etc. Gedennckpüechel eli keisari Maksimilian I:n (1459–1519) muistikirja. Sisältö on julkaistu Joseph Chmelin teoksessa Die Handschriften der K. K. Hofbibliothek in Wien (2. nide, Wien 1841, s. 458–464).

Kolmannelta lehdeltä löytyy otsikko ‘Vermerckt die gefechtstuck, so die Kay. Mt. selbs angeben hat. Mit geschrifft vnd gemäl in ain puech zu bringen’. Hänen majesteettinsa itse on siis määrittänyt joukon taistelutemppuja, joista on ollut tarkoitus laatia kirja kuvin ja tekstein. Luettelo sisältää seuraavat temput:

Oberhaw Der Wexlhaw
Der Vnderhaw Der Zwirchhaw
Der Schilcher Der Duplschilher
Der Zwirchschilcher Der Durchwexlschilher
Der Wagstraich Der Wagvbersturtz
Der Knopfstoß Der Knopfstraich
Der Knopfdurchwexl Der Knopfschuß im kempfen
Der Freystich Der Zwifelstich
Der Dachhaw Der Duplhaw
Das Ortschiessen Der Vmblaufend Zwirchstraich
Der Oberslingenswanck Der swencklswanck
Der Oberstraich Der Zwirchstraich
Der Schynstraich Der Nasenstoß
Der Puckler Das vnderlaufen
Das Plenden Das abwennden
Das Tärtschl Der stoß mit dem Tärtschl auf die handt
Die abwendung des swerts Der straich auf den lyncken arm
Der stoß auf das antlitz Der straich auf den kopf
Der stoß auf das schynpain Der Orenstraich

Luettelo löytyy myös toisesta Treytzsaurweinin muistikirjasta (ÖNB, cod. 2835, f. 40rv), jossa ainoat erot ovat, että otsikosta puuttuu maininta kirjasuunnitelmasta ja että Dachhawn vieressä on Dupldachhaw eikä Duplhaw. Peter Lambeck kuvailee luetteloa sanoilla ‘Imp. Maximiliani I inventa quaedam artis gladiatoriae’ (‘keisari Maksimilian I:n keksimä eräänlainen miekkailuoppi’, ks. Commentariorum de augustissima bibliotheca Caesarea Vindobonensi liber II, Wien 1669, s. 970).

Luettelon kohdat ovat kahdessa palstassa, ja niiden välissä on vaakasuora viiva. Vaikuttaisi siltä, että viivan funktio ei ole vain täyttää tyhjää tilaa, vaan että samalla rivillä olevat asiat liittyvät toisiinsa. Mahdollisesti ne on ollut tarkoitus kuvata samassa kuvassa. Mieleen tulee esimerkiksi Talhofferin Münchenin-koodeksin ensimmäisellä sivulla nähtävät Oberhöw ja Vnderhow. Toisaalta ensimmäisen palstan loppupuolelta löytyvät Puckler ja Tärtschl ovat kilpityyppien eivätkä minkään liikkeen nimityksiä (I.33:ssa tietysti kupurakilpeä tarkoittava halbschilt esiintyy jonkinlaisen liikkeen nimenä). Otsikon gefechtstuck voi siis viitata joko näihin kahden asian yhdistelmiin, jotka voivat kuvata liikkeiden ja vastaliikkeiden yhdistelmiä, tai yksittäisiin asioihin.

Kamppailukirjaa Maksimilian ei kuitenkaan saanut näiden muistiinpanojen pohjalta tuotetuksi. Mikäli Albrecht Dürerin tai hänen työpajansa tuottama Ὁπλοδιδασκαλία sive armorum tractandorum meditatio (‘Hoplodidaskalia eli aseiden käytön harjoittelu’; Wien, Albertina, 26232) on tuotettu keisarin toimeksiannosta, sen sisältö on joka tapauksessa pitkälti kopioitu Baumannin (UB Augsburg, Oettingen-Wallersteinsche Bibliothek, Cod.I.6.4.2) ja ns. Glasgow’n-koodeksista (Glasgow Museum, E.1939.65.341). British Librarysta löytyvät Dürerin luonnokset vuodelta 1512 koskevat nekin varoasentojen ja niitä vastaan tehtävien lyöntien yhdistelmiä (versetzen), joita ei yllä olevasta listasta löydy (BL, Add 5229, f. 67v & 69r).

Freydal. Wien, KHM, KK5073.

Friedrich Dörnhöffer siteeraa Hoplodidaskaliaa käsittelevässä artikkelissaan (‘Albrecht Dürers Fechtbuch’, Jahrbuch der kunsthistorischen Sammlungen des allerhöchsten Kaiserhauses 27 [1907], 2. osa) yllä olevaa luetteloa (s. xviii, lukien tosin tärschl eikä tärtschl ja abwehren eikä abwennden). Samassa yhteydessä hän viittaa Quirin von Leitnerin Freydal-editiossaan mainitsemaan näkemykseen, että kyseessä olisi luettelo Freydalia varten suunnitelluista jalkataistelukuvista. Dörnhöffer kuitenkin arvioi tämän Josef Schmied-Kowarzikin asiantuntemukseen nojaten mahdottomaksi, sillä sanasto liittyy paljasmiekkailuun eikä haarniskamiekkailuun.

Kuten yllä olevasta kuvastakin näkyy, haarniskassa ei Maksimilianin aikaan harrastettu pelkästään varsinaista haarniskamiekkailua eli vastustajan haarniskan aukkoihin pistämistä puolimiekkaotteella. Haarniska voi myös toimia suojavarusteena itse kamppailun noudatellessa ennemmin paljasmiekkailun logiikkaa. Vaikka kamppailu jalan ja ratsain saikin turnajaisissa spektaakkelinomaisia piirteitä, harrasti Maksimilian ilmeisesti myös vakavamman kamppailutaidon ylläpitoa.

Edellä mainitusta toisesta muistikirjasta löytyy Treytzsaurweinin Maksimilianin sanelusta kirjoittama suunnitelma kuvasarjasta, jonka aiheena ovat keisarin saavutukset kuvattuna voittokulkueena. Osana kulkuetta miekkailumestari Hanns Hollywars kantaa kylttiä, jossa lukee riimitelty teksti, jonka mukaan hän on tuonut jalon miekkailutaidon keisarilliseen hoviin keisarin avauksen (?) mukaan (ÖNB, cod. 2835, f. 10v–11v). Kylttiin päätynyt teksti (jonka osalta nojaudun Franz Schestagin artikkeliin ‘Kaiser Maximilian I. Triumph’, JBkSaK 1 [1883], 154–181) kuuluu seuraavasti:

Das frölich Ritterlich gefecht
hab Ich gemehrt, wie Ir dann secht,
in aller Ritterlicher Wehr
allain nach Kaiserlichen ger
nach Zettels art wie sichs gebürt
darin den rechten grundt man spürt.

‘Iloista ritarillista taistelua / olen edistänyt, kuten näette, / kaikilla ritarillisilla aseilla / yksin keisarin tahdon mukaan / lapun tavan mukaan, niin kuin kuuluu, / sieltä löytää oikean perustan.’ Hollywarsin, joka siis on tässä kirjaimellisesti auctor artis, perässä marssisivat viiden hengen ryhmissä seppelöidyt henkilöt, jotka kantavat sotavarstoja, sauvoja, peitsiä, hilpareita, sotavasaroita, kupurakilpiä ja pistomiekkoja, tarsseja ja messereitä, pavese-kilpiä ja unkarilaisia nuijia, ja kahden käden miekkoja huotrissa olkapäillään. Lopullisessa versiossa myös viimeksi mainitut miekat ovat paljastettuina, ja sotavasaroiden sijaan nähdään villisikakeihäitä. Kokonaisuutena Maksimilianin saavutuksia esittelevän kulkuekuvaelman on tietysti tarkoitus yhdistää hänet pyhänä Rooman keisarina muinaiseen Rooman valtakuntaan triumfeineen.

Voidaan melkoisella varmuudella otaksua, että Maksimilianilla on ollut käytössään kirjallisia (Zettel!) ja kuvallisia lähteitä, joita on ollut tarkoitus hyödyntää suunnitelman tasolle jääneessä kirjaprojektissa. Samaa kuvavarantoa on hyvinkin voitu hyödyntää myös muissa hankkeissa siltä osin, kuin niissä on tarvittu kamppailullista kuvamateriaalia. On siis perusteltua kysyä, löytyykö Maksimilianin löyhästi omaelämäkerrallisista teoksista kamppailukuvia, jotka olisivat yhdistettävissä muistikirjan luettelossa tarkoitettuihin.

Weisskunigin (ÖNB, cod. 3033; myös JBkSaK 6 [1888] s. 99–105 ) kamppailukuvat ovat jokseenkin kamppailukirjamaisia, mutteivät osu yhteen listan kanssa. Theuerdankin kuvituksissa taas nähdään villisianmetsästystä, miekan vetäminen tupesta, alapisto vastustajan visiiriin, ja poseeraus voittajana jalan; ratsain nähdään vaikeasti hahmottuvaa ratsumiekkailua useampaa vastustajaa vastaan, pisto miekalla rintapanssarin läpi ja täysosuma peitsellä. Pisto visiiriin on tietysti periaatteessa stoß auf das antlitz, mutta muuta vastaavuutta ei kuvista listan kanssa löydy.

Freydal on tunnetusti täynnä kamppailua. Kuvamateriaali löytyy Kunsthistorisches Museumista (KK 5073) erillisestä turnajaiskirjasta. Siinäkään olevia kuvia ei voi helposti yhdistää listaan, mutta nostan esille yhden tapauksen, joka on omalla tavallaan kiinnostava ja toimii myös esimerkkinä listalla esiintyvien ilmaisujen tulkinnan ongelmista.

Listan loppupuolella samalta riviltä löytyvät der Puckler ja vnderlaufen. Jos kyseessä on samassa kuvassa ja tilanteessa esiintyvien hahmojen muodostama kokonaisuus, voitaneen olettaa, että vastustajalla on kupurakilpi, jota vastaan suorittaja tekee liikkeen nimeltä underlaufen. Lähin verrokki tälle on überlaufen, joka merkitsee liechtenaueriaanisissa glossissa jalkaa tavoittelevan vastustajan lyömistä päähän. Lecküchner (k. 1482) käyttää sitä sekä tässä merkityksessä että vastustajan aseen hallintaan ottamisesta menemällä kahvalla (tai aseetta: München, BSB, Cgm 582, f. 136r) vastustajan käden yli ulkokautta. Voisiko underlaufen viitata sitten vastustajan aseen hallintaan alakautta? Ainakin kilvenriisto kupurakilven yhteydessä löytyy niin I.33:sta (f. 16v), Andreas Liegnitzeriltä kuin Paulus Kaliltakin, joista kaksi jälkimmäistä tarttuvat kiinni kilven alta. Kuva riiston alkuasetelmasta löytyy Freydalista:

Freydal. Wien, KHM, KK5073, f. 198.

Voisiko tämä olla underlaufen vastustajan Puckleria vastaan? Kuten sanottu, listan rivit eivät välttämättä muodosta yhteenkuuluvia pareja. Tätä silmällä pitäen mainittakoon vielä, että Der Knopfschuß im kempfen eli taistelussa (= haarniskassa, vrt. Kampffecthen) tehtävä ponnen heittäminen tekisi mieli yhdistää ns. Gladiatoria-kuvasarjassa esiintyvään temppuun, jossa ponsi kierretään (!) irti ja kirjaimellisesti heitetään kohti vastustajaa (ks. kuva alla).

Wien, KHM, KK5013, f. 6r.

Tämän tempun on vaikea kuvitella liittyvän samalla rivillä mainittuun puolenvaihtoon ponnella (knopfdurchwexl). Wienin-koodeksin provenienssia ei tunneta ennen vuotta 1570.

Sinänsä listalta voisi nostaa esille lukuisia huomioita koskien muualta tunnettuja vastaavia nimityksiä, mutta siitä lisää jossain toisessa yhteydessä.

Lyhyt mediakatsaus

Blogin hiljaiselo on hyvä katkaista pienellä mediakatsauksella, vaikka sitten hieman post festum. Tämän kirjoituksen sisältö tuskin tulee kellekään uutisena, mutta löytyvätpähän linkit nyt sitten myös täältä.

Olin keväällä Yliopisto-lehden haastateltavana, ja juttu ilmestyi elokuussa numerossa 6/20. Jutun kirjoitti Tapio Ollikainen ja kuvat otti Veikko Somerpuro. Kiitän molempia sujuvasta yhteistyöstä. Juttu ilmestyi myöhemmin myös nettiversiona.

Painetun lehden aukeama.

Sivumennen sanoen pidän enemmän painetun lehden kuvasta ja otsikosta. (Kuvan miekka on Albionin Mauritius-miekka, jonka esikuvan olen maininnut tässä blogissakin.)

Lokakuun alkupuolella olin Juuso Pekkisen haastateltavana hänen puheohjelmaansa. Jakso tuli Yle Puheelta 19.10.2020 ja on kuunneltavissa Areenassa (kesto 57:51). Alla jakson kuvaus:

Helsingin yliopiston tutkija Antti Ijäs tutkii vanhoja kamppailutietokirjoja. Ijäksen väitöstutkimusta tukee se, että parisenkymmentä vuotta sitten hän innostui vanhan kamppailukirjallisuuden lisäksi historiallisesta miekkailusta. Jaksossa perehdytään vanhimpaan säilyneeseen eurooppalaiseen miekkailumanuaaliin, sekä siinä sivussa mm. oikeudellisen kaksintaistelun perusteisiin. Jälkimmäisessä on ollut kyse kiistojen ratkaisemisesta esimerkiksi sellaisissa oikeudenkäynneissä, joissa ollaan sana sanaa vastaan. Tässä haastattelussa mikrofonien lisäksi ovat mukana myös miekat ja kilvet.

Jakso onnistui mielestäni erinomaisen hyvin, mistä kiitos Juuso Pekkiselle. Kuunneltuani valmiin jakson en muistanut sanoneeni mitään sellaista, jonka jääminen (kuvaannollisesti) leikkaushuoneen lattialle olisi harmittanut. Eräänä kiinnostavimmista aiheista pidän juuri sitä, millaisia metodologisia ongelmia lähdeaineiston erityispiirteet tuottavat, mikä aihepiiri tuli jaksossa hyvin esille.

Turnajaiset Dresdenissä

30-luvun Saksa -teema jatkuu. Kuten jo todettua, olympiavuonna 1936 järjestettiin Berliinissä kamppailukirjallisuutta esittelevä näyttely; tämän lisäksi kirjastoalan julkaisussa Philobiblon ilmestyi samana vuonna artikkeli miekkailukirjallisuudesta, jota käsittelen toisella kiertaa, ja Dresdenin Stallhofissa järjestettiin turnajaiselävöitystapahtuma, jota käsittelen tässä. Tapahtumasta löytyy tusinan verran SLUB:n kokoelmiin kuuluvia valokuvia, joita voi katsella digitoituna Deutsche Fotothekissa. Vastaava tapahtuma järjestettiin myös seuraavana vuonna, mistä alla oleva postikortti:

“Turnierspiele im Alten Stallhof, Dresden 1937”.

Kortin takapuolelle on kirjoitettu lyijykynällä päivämäärä 31.7.–18.8.37.

Dresdenin Rüstkammerin vuonna 1936 järjestämän spektaakkelin suunnitteli ja sen järjestämistä johti Erich Haenel; taiteellisesta ohjauksesta vastasi valtionoopperasta saatu ohjaaja Hans Strohbach. Turnajaiset olivat taloudellinen menestys.

Valokuvien lisäksi vuonna 1898 perustetun museovirkailijoiden väärennösten vastaisen yhdistyksen (Verband der Museumsbeamten zur Abwehr von Fälschungen) 32. kokouksen pöytäkirjassa vuodelta 1936 on kuvaus (s. 13) Haenelin kokouksen kolmannessa istunnossa 27.8. pitämästä esitelmästä otsikolla “Eine neue Form der Museumspropaganda” (‘museon julkisuustoiminnan uusi muoto’), joka käsittelee tapahtumaa järjestäjän näkökulmasta.

Tapahtumasta on säilynyt myös esite (Turnierspiele im Alten Stallhof zu Dresden: Sommer 1936; zur Feier des 350jährigen Bestehens des Stallhofes und der Rüstkammer im Johanneum), minkä lisäksi Josepha Elstner-Oertel kirjoitti tapahtumasta kaksi lehtijuttua, jotka ilmestyivät samana vuonna Illustrierte Zeitungissa (nro 4770, s. 230–231) ja Feuerrennerissä (12, nro 29, s. 450–451).

Tapahtumassa nähtiin vaaliruhtinas Johann Georg I:n aikaista metsästystä; veitsiseppäinkillan esittämää miekkailua kahden käden miekalla, sauvataistelua ja harjoituksia jalkaturnajaismiekoilla; turnajaisparaati, jossa oli mukana 1500- ja 1600-lukujen haarniskoja; armeijan ja poliisin edustajien suorittamaa peitsitaistelua ja renkaiden poimimista; lopuksi nähtiin 1600- ja 1700-lukujen ratsastusvarusteita. Kiinnostavaa on, että näytöksissä käytettiin museon kokoelmiin kuuluvia esineitä: Haenel kuitenkin rauhoitti tästä huolestuneita sanomalla, että käytettyjä miekkoja ja muita esineitä oli museolla yllin kyllin ja että esineet olivat jatkuvasti asiantuntijoiden valvonnassa.

Dresdenin Vihreässä holvissa oli näyttely, johon oli pyydetty lainaan (ainakin!) Baijerin valtionkirjastosta cod. icon. 393,* Paulus Hector Mairin kamppailu- ja turnajaiskirja; cod. icon. 395, Julius Hambergerin Friedrich Schlichtegrollille tekemä kopio Gothan Talhoffer-käsikirjoituksesta Chart. A 558; ja cgm 2800, Baijerin herttua Wilhelm IV:n turnajaiskirja. Pyyntö kuitenkin evättiin: Berliinissä oli samoihin aikoihin liikunta-alan näyttely, ja Baijerin valtionkirjasto järjesti myös oman näyttelynsä ruumiinharjoituksista vanhemmassa kirjallisuudessa.

(* Franz Georg Kaltwasser teoksessa Die Bibliothek als Museum: von der Renaissance bis heute, dargestellt am Beispiel der Bayerischen Staatsbibliothek [1999, s. 379] ilmoittaa signumiksi cod. icon. 293, mutta uskon tämän olevan painovirhe, sillä miksi turnajaisaiheiseen näyttelyyn olisi haluttu kirja firenzeläisten kardinaalien, arkkipiispojen ja piispojen vaakunoista? Mainittakoon, että Paulus Hector Mairin teosta ei lainattu myöskään Berliiniin.)

Edellä mainittu Elstner-Oertel raportoi myös vuoden 1937 tapahtumasta ilmeisesti julkaisemattomaksi jääneessä artikkelissaan. Samasta tapahtumasta kertoo myös Richard Groschoppin käsikirjoittama ja ohjaama dokumenttielokuva Mit Federbusch und Harnisch (1937).

Vuoden 1937 tapahtuma vastasi sisällöltään edellisvuoden tapahtumaa, mutta tuolloin nähtiin myös ilmeisen vauhdikas piiritystaistelunäytös ja yksittäisiä keskiajan elämää (odotetuin painotuksin) kuvaavia näytelmiä, joiden aiheina olivat muun muassa rikollisen tuomitseminen hukutettavaksi, pahakielisen naisen laittaminen häpeäpaaluun ja vaeltavan lääkärin suorittama amputaatio.

Huolimatta taiteellisen ohjauksen mahdollisesti ottamista tulkitsevista vapauksista vaikuttaa kaiken kaikkiaan siltä, että Dresdenin turnajaiset ovat olleet varsin näyttävät ja historiallisuutensa osalta lähempänä Schaffhausenin vuoden 2014 turnajaisia kuin vaikkapa viime vuosina Turussa tai Hämeenlinnassa järjestettyjä tapahtumia.

Luonto vastaan kasvatus

I.33 alkaa miekkailu- tai yleisemmin kamppailutaidon (ars dimicatoria) määritelmällä. (Tässä kohden voisin mainita, että haluaisin rajata sanan taito viittaamaan yksilön oppimiin taitoihin, kun taas tällaisia taitoja tuottavan tiedon kokonaisuutta kutsuisin opiksi. Taito on kuitenkin melko vakiintunut sanan ars käännösvastineeksi.) Määritelmä kuuluu seuraavasti:

Dimicatio est diuersarum plagarum ordinatio et diuiditur in septem partes.

‘Miekkailu on erilaisten lyöntien järjestelmä ja jakaantuu seitsemään osaan.’ Seitsemän osaa, joihin oppi jakaantuu, ovat seitsemän varoasentoa (custodiae). Hieman yksinkertaistan kyse on viidestä lyönnin tai vastaavan liikkeen alkuasennosta (vasemmalta tai oikealta, ylhäältä tai alhaalta, tai suoraan ylhäältä), piston alkuasennosta ja kaikkien liikkeiden loppuasennosta, jossa kärki on “pitkänä” (Langort).

Kiinnostavaa on, että kyseessä ei ole mielivaltaisten taiteen sääntöjen sanelema jako, vaan malli miekkailuliikkeiden yleiseksi kuvaamiseksi:

Generaliter omnes Dimicatores siue omnes homines habentes gladium in manibus etiam ignorantes artem dimicatoriam vtuntur hijs septem custodijs.

‘Yleisesti kaikki miekkailijat eli kaikki ihmiset, joilla on miekka käsissään, myös  miekkailuoppia tuntemattomat, käyttävät näitä seitsemää varoasentoa.’

Oppi koostuu säännöistä, mistä voi syntyä mielikuva, että oppi tietyllä tapaa rajoittaa toimintaa. Tällainen mielleyhtymä löytyy jo Isidorus Sevillalaiselta, jonka hieman kyseenalaisen etymologisen selityksen (1,1) mukaan sana ars tulee siitä, että oppi (ars, vartalo art-) koostuu tiukoista (artis) säännöistä eli opetuksista (praeceptis).

Jos ei ole taiteen sääntöjen sääntelemä, on tietysti “vapaa”. Tähän viittaavaa sanankäyttöä esiintyy saksankielisessä kamppailukirjallisuudessa. Lecküchner näyttää viittaavan oppimattomaan miekkailijaan sanalla Freifechter eli ‘vapaamiekkailija’. Messer-miekkailun yhdeksättä pääkappaletta eli seuraamista (nach raysen) käytetään hänen mukaansa…

…gegen den freyfechteren dy ausß langen freyen hewen fechten vnd sunst von rechter kunst des messers nicht halten vnd zw den dy nicht vill kunnen in rechter kunst vnd si doch maynen si wyssen vill wye wol si nichtz wyssen

‘…vapaamiekkailijoita vastaan, jotka miekkailevat pitkillä, vapailla lyönneillä eivätkä muuten noudata messerin oikeaa oppia ja jotka lisäksi eivät osaa paljoa oikeasta opista ja kuitenkin luulevat, että tietävät paljon, vaikka eivät tiedä mitään.’ (Cpg 430, fol. 26v–27r.) Sittemmin vapaamiekkailijalla viitataan miekkailijaan, joka ei kuulu vuonna 1478 keisarillisen privilegion saaneeseen Marxbrüderkiltaan.

On sinänsä totta, että kuka tahansa voi ottaa miekan käteensä ja lyödä tai pistää sillä ilman  sen kummempaa koulutusta. Vastakkainasettelu siinä, että miekkailla (tai ylipäänsä taistella kylmin asein) voi joko voimalla ja rohkeudella tai taidolla ja tekniikalla, löytyy eri yhteyksistä läpi historian. Tällä kertaa keskityn kuitenkin muutamiin antiikin kirjallisuudesta löytyviin viittauksiin.

Johann Jacob Wallhausenin näkemys roomalaisesta miekkailuharjoittelusta (1616).

Valerius Maximus kirjoittaa Tiberiuksen aikaan teoksessaan Facta et dicta memorabilia, että aseiden käytön harjoittelemisen (armorum tractandorum meditatio) legioonalaisille esitteli konsuli Publius Rutilius (105 eaa.). Rutilius palkkasi gladiaattorikouluttajia Gaius Aurelius Scauruksen gladiaattorikoulusta, jotka opettivat sotilaita lyömään ja välttämään lyöntejä (2,3,2). Näin hän siis ‘yhdisti urheuden oppiin ja opin urheuteen, jotta oppi tulisi urheuden vaikutuksesta vahvemmaksi, urheus opin vaikutuksesta varovaisemmaksi’ (‘uirtutemque arti et rursus artem uirtuti miscuit, ut illa impetu huius fortior, haec illius scientia cautior fieret’).

On vaikea tehdä käännösvastineilla oikeutta sanoille virtus ja fortis, mutta ilmeisesti sotilaallinen miekan käyttö perustui aiemmin ennen kaikkea fyysiseen ja henkiseen kyvykkyyteen.

Nelisensataa vuotta aiemmin elänyt kreikkalainen Ksenofon antaa Kyyroksen kasvatuksessa ymmärtää, että juuri miekan käyttö onnistuu ilman erillistä oppia. Ksenofonin kertomuksessa Kyyros varustaa persialaiset sotilaansa lukumäärältään ylivoimaista heittokeihäin (ἀκόντιον) ja jousin (τόξον) varustettua vihollista vastaan rintapanssarein (θώραξ), rottinkikilvin (γέρρον) ja jonkinlaisin yksiteräisin yhden käden teräasein (κοπίς, σάγαρις, μάχαιρα).

Ksenofonin Kyyroksen kautta esittämä ajatus on, että tällöin persialaiset joutuvat pyrkimään lähietäisyydelle, jolloin vihollinen perääntyy, ja niitä vastaan, jotka pysyvät paikoillaan, persialaiset ovat paremmin varustettuja käsikähmää silmällä pitäen (2,1,9). Johtajien tehtäväksi annetaan nostattaa miehissä urheutta (2,1,11). Aikaisemmin yläluokkaan kuuluvien johtajien on voinut katsoa olevan rivimiehiä taitavampia aseiden käytössä, koska heillä on ollut vapaa-aikaa keihäänheiton ja jousiammunnan harjoitteluun, mutta uudessa varustuksessa taitoeroa ei ole, koska käsikähmässä ei ole vaaraa, ettei osu (2,1,16).

Edellistä voisi pitää pelkkänä motivaatiopuheena, mutta miekan käytön luonnollisuuden puolesta ääneen pääsee myös rivimiesten edustaja Feraulas (2,3,7–11). Hän kiittelee sitä, että kaikilla on sama varustus, kaikki osallistuvat samaan liikuntakoulutukseen ja saavat samaa muonaa; uudistetusta taistelutavasta hän toteaa, että se on miehille yhtä luonnollista kuin villikarjuille taistella hampain ja härille sarvin; kaikki osaavat myös välttää osumia ilman, että sitä on heille opetettu. Vaikka Feraulas sanoo, että nämä taidot esiintyvät ihmisillä ja eläimillä luonnostaan (φύσει), hän kuitenkin viittaa omalta kohdaltaan lapsuudessa oppimiinsa taitoihin.

Ksenofonin aikalainen ja samoin Sokrateen oppilas Platon korostaa harjoittelun merkitystä myös aseenkäsittelyn osalta. Valtiossa hän sanoo Sokrateen hahmon kautta seuraavaa (374d):

καὶ ἀσπίδα μὲν λαβὼν ἤ τι ἄλλο τῶν πολεμικῶν ὅπλων τε καὶ ὀργάνων αὐθημερὸν ὁπλιτικῆς ἤ τινος ἄλλης μάχης τῶν κατὰ πόλεμον ἱκανὸς ἔσται ἀγωνιστής, τῶν δὲ ἄλλων ὀργάνων οὐδὲν οὐδένα δημιουργὸν οὐδὲ ἀθλητὴν ληφθὲν ποιήσει, οὐδ᾽ ἔσται χρήσιμον τῷ μήτε τὴν ἐπιστήμην ἑκάστου λαβόντι μήτε τὴν μελέτην ἱκανὴν παρασχομένῳ;

‘Ja tuleeko miehestä etevä taistelija, raskasaseinen tai muu soturi, sinä hetkenä kun hän tarttuu kilpeen tai mihin tahansa aseeseen tai taisteluvälineeseen, vaikkei kukaan tule ammattimieheksi tai urheilijaksi vain tarttumalla johonkin työkaluun tai urheiluvälineeseen – eihän pelkästä esineestä ole mitään hyötyä sille jolla ei ole tietoa itse alasta eikä tarpeellista harjaannusta?’ (Suom. Marja Itkonen-Kaila.)

Platonin oppilas Aristoteles on samaa mieltä opettajansa kanssa. Nikomakhoksen etiikassa hän kirjoittaa seuraavasti (1116b):

εἶτα ποιῆσαι καὶ μὴ παθεῖν μάλιστα δύνανται ἐκ τῆς ἐμπειρίας, δυνάμενοι χρῆσθαι τοῖς ὅπλοις καὶ τοιαῦτα ἔχοντες ὁποῖα ἂν εἴη καὶ πρὸς τὸ ποιῆσαι καὶ πρὸς τὸ μὴ παθεῖν κράτιστα: ὥσπερ οὖν ἀνόπλοις ὡπλισμένοι μάχονται καὶ ἀθληταὶ ἰδιώταις

‘Kokemus tekee heistä [palkkasotureista] myös kyvykkäämpiä toimimaan ja välttämään iskuja, sillä he osaavat käyttää aseita ja heidän aseensa sopivat parhaiten hyökkäykseen ja puolustukseen. Siksi he taistelevat kuten aseistautuneet aseettomia vastaan tai harjoitelleet voimamiehet amatöörejä vastaan.’ (Suom. Simo Knuuttila.)

Heidelberg, Universitätsbibliothek, cpg 430, fol. 116r.

Kiinnostavaa on, että Aristoteles mainitsee tässä erikseen hyökkäyksen (ποιῆσαι) ja puolustuksen (μὴ παθεῖν), aivan kuten Ksenofon (παίειν, φυλάττεσθαι) ja Valerius Maximus (vitare, inferre ictus). Aristoteles käyttää tietysti omaan kategoriaoppiinsa kuuluvaa sanastoa (ποιεῖν/πάσχειν, 1b). Tästä pääsisi luontevasti keskusteluun hyökkäyksestä ja puolustuksesta, jolla on oma erityinen paikkansa miekkailuhistoriassa, mutta siitä lisää joskus toiste.

Aristoteleesta päästään myös takaisin Hans Lecküchneriin. Edellä siteeratun Heidelbergin-käsikirjoituksen lopussa on latinankielinen omistuskirjoitus pfalzkreivi Filipille, joka päättyy Aristoteles-sitaattiin (ks. kuva yllä):

Aristoteles in sua methaphysica
Omnis homo naturaliter scire desiderat

‘Aristoteles Metafysiikassaan: Kaikki ihmiset tavoittelevat luonnostaan tietämistä.’ (980a) Kreikankielisessä alkutekstissä ‘Πάντες ἄνθρωποι τοῦ εἰδέναι ὀρέγονται φύσει’. Aristoteleen mukaan aistihavaintojen (αἴσθησις) kautta muistin (μνήμη) avulla saadaan jotain asiaa koskevaa kokemusta (ἐμπειρία), josta vuorostaan yleistämällä syntyy taito eli oppi (τέχνη eli ars).

Voi olla, että Lecküchner yrittää myydä oppiaan, johon hän nöyrästi viittaa diminutiivilla articula, hyökkäämisestä ja puolustamisesta (dimicandi, tuendi) sitäkin kautta, että aseella harjoitteleminen ei suinkaan tarkoita, että ruhtinas ei olisi luonnostaan (naturaliter, φύσει) urhea, sillä harjoittelun kautta saavutettu taitokin on eräänlaista “luonnostaan tietämistä”.

Tieto, taito, tekniikka

Käsitellessäni kamppailukirjallisuuden aihetta eli kamppailua yritän operoida johdonmukaisesti mielekkäillä käsitteillä. Minulla itselläni on suhteellisen selvä kuva näistä käsitteistä, ja tässä kirjoituksessa yritän vähän avata ajatuksiani.

Tutkimani tietokirjallisuus (tietoa välittävä kirjallisuus) eli kamppailukirjallisuus välittää kamppailutekniikkaa. Tässä tapauksessa tekniikka on ei-laskettava substantiivi, eli sitä ei pidä ymmärtää niin, että yksittäisiä tekniikoita olisivat esimerkiksi lonkkaheitto, etukäden suora tai takakäden koukku, tai tarkemmin johonkin tiettyyn kielellis-kulttuurilliseen yhteyteen kuuluvat taan-sauabanico tai backfist. Ensimmäisenä on siis syytä selventää sitä, mitä tarkoitan tekniikalla.

(Mitään, mitä asiasta sanon, ei pidä ymmärtää niin, että sanan arkikieliset tai kamppailulajiharrastajien käyttämät merkitykset olisivat jotenkin “vääriä”.)

Seuraten Ben Spatzia tarkoitan tekniikalla tietoa, joka ohjaa toimintaa. Toiminta (praxis) voidaan ymmärtää laajasti kattaen kaiken, mitä ihminen tahdonalaisesti tekee, mutta kamppailukirjallisuuden kontekstissa relevanttia toimintaa ovat tietysti kamppailuun liittyvät tahdonalaiset ja tavoitteelliset liikkeet eli motoriset suoritukset, joina yksilön motoriset taidot ilmenevät.

Yksittäiset motoriset suoritukset voidaan jakaa pienempiin osiin, joista ihmiset eivät tyypillisesti ole tietoisia. Koska en ole liikuntatieteilijä tai biomekaanikko, en juurikaan tarvitse motoriikan tai kinesiologian käsitteistöä, vaikka tietysti liikkeisiin viitatessani käytän mielelläni asianmukaisia käsitteitä. Normaalisti pyrin kuitenkin käyttämään mahdollisimman helposti ymmärrettävää sanastoa: esimerkiksi on yksinkertaisempaa viitata miekan vasempaan alalyöntiin “lyöntinä ylöspäin, peukalo alaspäin” kuin alkaa puhua olkavarren mediaalisesta rotaatiosta, kyynärvarren pronaatiosta ja niin edelleen.

Tekniikka toimintaa ohjaavana tietona voi olla niinkin yksinkertainen asia kuin mallisuoritus: esimerkiksi lapsi näkee vanhempien tekevän jotain, ja yrittää tehdä saman asian perässä. Motorisilla suorituksilla on jokin tavoite: asioihin tartutaan, jotta ne voidaan laittaa suuhun, ja ryömimällä päästään paikasta toiseen. Harjoittelun kautta esimeriksi kävelemisessä tai asioiden heittämisessä saavutetaan lopulta automaatiotaso, jolloin voidaan sanoa, että ihminen osaa kävellä tai heittää palloa.

Capoferron syöksytekniikkaa vuodelta 1610.

Vaikka jokin suoritus osattaisiin automaatiotasolla, se ei tarkoita, että kyseistä suoritusta ei voisi parantaa. Siitä ei liene erimielisyyttä, että on parempia ja huonompia tapoja kävellä, pallon heittämisestä puhumattakaan. Samoin kuka tahansa osaa periaatteessa lyödä miekalla tai nyrkillä, mutta aloittaessaan miekkailun tai nyrkkeilyn uutena harrastuksena  tulee pian huomaamaan, ettei todellakaan “osaa” lyödä nyrkillä saati miekalla. Harrastuksina sellaiset lajit kuin nyrkkeily ja miekkailu siis välittävät tietoa siitä, millä tavalla (hansikkaan suojaamalla) nyrkillä tai (tietynlaisella harjoitus)miekalla kuuluu (tiettyjen sääntöjen puitteissa) lyödä. Tällöin arkipäiväisestä “lyönnistä” tuleekin “koukku” tai “suora”, joka on tehtävä tietyllä tavalla, joka sitten harjoittelemalla pyritään saamaan automaatioksi.

Tietty tapa tehdä jokin asia oikein on tietysti klassisessa mielessä “taiteen sääntöjen” (praecepta artis) määräämä tapa tehdä kyseinen asia. Tästä syntyy helposti mielikuva, että “säännöt” ovat jotenkin mielivaltaisia (kuten jonkin pelin määrittävät säännöt) ja suorastaan kahlitsevia. Kamppailuopin puitteissa tietty tapa tehdä jokin liike ei tietenkään määräydy mielivaltaisesti, vaan sen taustalla on tyypillisesti perusteltu uskomus siitä, miten kyseinen liike kannattaa suorittaa, jotta sillä saavutetaan mahdollisimman hyvin haluttu tulos. (Eri oppien piirissä on myös ilmaistu eri tavoin se, että “säännöt” ovat vain työkaluja, mutta en mene nyt siihen.)

Kuten alussa sanoin, ei ole sinänsä “väärin” kutsua jonkin opin puitteissa nimettyä koukkua, suoraa tai yat-ji-chung-kyuniä “tekniikaksi”, eli yksittäiseksi teknisen tiedon kokonaisuudeksi. Tavallaanhan tämä on seurausta siitä, että jotain tiettyä konkreettista liikettä, esimerkiksi suoraa tai koukkua, koskee tieto siitä, miten kyseinen liike pitää käytännössä suorittaa: tämä tieto on suoran tai koukun tekniikka, ja näitä yksittäisiä kokonaisuuksia voisi kutsua tekniikoiksi ja erotella ne edelleen nimeämällä ne sen liikkeen mukaan, johon ne liittyvät.

Edellä kuvattu ajattelu on mahdollista, jos tekniikka ymmärretään vain jonkin tietyn motorisen suoritetyypin (tai kyseisen suoritetyypin tietyn suoritustavan) kuvaukseksi. Tällöin yksittäisiä “tekniikoita” olisivat juurikin esimerkiksi lyönnit, potkut ja otteet. Kuten ylempänä totesin, toimintaa ohjaava tieto ei välttämättä koostu motorisista kuvauksista (tai sellaisten yritelmistä), vaan toimintaa ohjaava tieto voi myös yhtä hyvin koskea vain toiminnalle asetettuja tavoitetta. Rajoitepohjainen valmennus perustuu siis samalla tavalla tekniikkaan eli toimintaa ohjaavaan tietoon, vaikka se ei perustu “tekniikoihin” perinteisistä kamppailulajeista tutussa mielessä.

Bruce Leen kääntymistekniikkaa 1960-luvulta.

Pitäisin yksinkertaisimpana puhua liikkeistä liikkeinä tai tarkemmin lyönteinä, potkuina, pistoina, heittoina ja niin edelleen. Lyönnit, potkut, pistot ilmenevät kuitenkin eri kamppailuopeissa tyypillisesti tietynlaisina lyönteinä, potkuina ja pistoina. Yksinkertaisissa tapauksissa tämä ei ole mikään ongelma: suora ja koukku ovat eräänlaisia lyöntejä, joiden erottavat piirteet liittyvät liikkeen muotoon. Samoin miekalla tehtävät ylälyönti ja alalyönti ovat molemmat eräänlaisia lyöntejä, joiden erottavat piirteet liittyvät liikkeen suuntaan. Mutta riittääkö yksinkertainen hierarkkinen typologia, jos tietynlaisella ylälyönnillä on jokin tietty funktio ja vieläpä oma nimensä?

Kamppailukirjallisuuden tarjoama tekninen tieto koskee juurikin nimettyjä liikkeitä, joilla on jokin funktio. Yksi tällainen on liechtenaueriaanisen miekkailun zornhau eli raivolyönti: se kuvaillaan lähinnä yläkäsitteellä ja tarkennuksella, siis ylälyöntinä oikealta olkapäältä, ja kertomalla, että sillä on tarkoitus torjua vastustajan vastaava lyönti uhaten häntä heti perään kärjellä. Tämä kaikki tieto on siis raivolyönnin tekniikkaa. Mutta mikä raivolyönti on?

Raivolyönti toki ilmenee tosimaailmassa aikaan ja paikkaan sidottuna motorisena suorituksena eli tahdonalaisena tavoitteellisena liikkeenä. Kamppailuoppi ei kuitenkaan koostu empiirisesti havaittavista motorista suorituksista tai yksilön taidoista, vaan tiedosta siitä, miten halutunlaisten suoritusten tekemiseksi tarvittava taito saavutetaan: tekniikka johtaa toimeenpantuna tietynlaiseen motoriseen suoritukseen, ja toistetut motoriset suoritukset johtavat motoriseen taitoon, joka mahdollistaa tekniikan toimeenpanemisen automaationa.

Kirjoitin jo aiemmin siitä, miten kamppailukirjalliset lähteet puhuvat tällaisista teknisistä yksiköistä. Ehdotin vaihtelevan sisäisen käsitteistön sijaan tutkimukselliseksi käsitteeksi kappalettaKappale on toimiva oppijärjestelmän yksikkö, “opinkappale”, mutta se ei tee eroa siinä, onko jokin pääkappale yksittäinen lyönti kuten edellä käsitelty zornhau tai neljän varoasennon muodostama käsitteellinen kokonaisuus kuten vier leger.

Toistan, mitä sanoin jo aiemmin: liikkeistä on yksinkertaisinta puhua liikkeinä, lyönneistä lyönteinä ja varoasennoista varoasentoina. Esimerkiksi Liechtenauerin pitkän miekan tekniikan voidaan ajatella koostuvan varoasennoista, mestarilyönneistä ja muista liikkeistä. Ensimmäisen mestarilyönnin eli raivolyönnin yhteydessä käsitellään useampia liikeyhdistelmiä, esimerkiksi raivolyönti-pisto-kääntö. Mitään varsinaista tarvetta sellaiselle yläkäsitteelle kuin “tekniikka” laskettavana substantiivina ei nähdäkseni ole.

Joku saattaa edellisen perusteella miettiä, että miten sitten pitäisi kääntää japanin 技 waza tai kiinan 法  (kantoniksi faat). Sanakirjan mukaan japanin sana tarkoittaa ‘taitoa, kykyä, tekniikkaa’ ja kiinan sana ‘sääntöä, lakia, keinoa’. Kuten sanottu, tutkimuksellisia käsitteitä ei pidä sekoittaa muihin kielenkäytön domeeneihin, mutta tässä tapauksessa en näkisi mitään ongelmaa puhua tekniikasta määrittelemässäni mielessä sekä yksittäisistä liikkeistä niiden tyypin mukaan: esimerkiksi judon tapauksessa voidaan puhua heittotekniikasta ja tarkemmin käsi(heitto)tekniikasta, joka kattaa kuusitoista heittoa, joista yksi on “yhden käden olkavarsiheitto”. Kiinan 法 fǎ on hauska siinä mielessä, että se vastaa eurooppalaista ajatusta jotakin taidonalaa (ars) koskevista säännöistä, mihin viittasin ylempänä.

Vasemmalta alhaalta

Varoasento vasemmalla alhaalla on I.33:ssa prima custodia eli ensimmäinen varoasento. Tekstissä käytetään myös runosäkeistä poimittua sitaattia sub brach, joka viittaa siihen, että miekka on tässä asennossa vasemman käsivarren alla. Variaatio tästä asennosta on papin ensimmäinen erikoisvaroasento (custodia specificata sacerdotis).

Ensimmäinen varoasento ja sen erikoisversio. (Leeds, RA, MS I.33, fol. 6v ja 24v.)

Kirjan mukaan muuten tuntematon De Alkersleiben on todennut, että alavaroasennosta ei tule yrittää lyödä, sillä sieltä ei ylety ylös (mikä lienee ymmärrettävä niin, että ylös on alhaalta pitkä matka), ja jos lyö alas, on itse ylhäällä suojaton. Kyseisestä asennosta kuitenkin näytetään kaksi liikettä, joita voisi liikkeen muodon puolesta kutsua lyönneiksi: yksi suoritetaan “suorana” eli peukalo ylöspäin (sama liike näytetään myös vasemmalta olalta eli ylhäältä), toinen “käyränä” eli peukalo alaspäin. Tekstissä ensimmäiseen viitataan runositaatilla cade sub gladium quoque scutum (tai vaihtoehtoisesti pelkkänä sidontana), jälkimmäiseen nimellä krucke. Pään suojaamisen tärkeyttä korostetaan useita kertoja.

Pappi (oik.) suojaa päätään alhaalta vasemmalta käsi peukalo alaspäin alkaneen liikkeen loppuvaiheessa (Leeds, RA, MS I.33, fol. 6v).

Liechtenauerin oppi ei erityisen paljon käsittele miekkailua alavaroasennoista, minkä erikseen mainitsee aihettä käsittelevä anonyymi teksti (ed. Wierschin 885–975). Kyseinen teksti myös toteaa, että alhaalta tehtävät liikkeet, die streychen, tulee tehdä vasemmalta, sillä ne eivät ole niin varmoja oikealta. Tämäkin ajatus löytää jonkinlaista vastakaikua I.33:sta, sillä viidennestä eli oikean puolen alavaroasennosta (custodia quinta) ei tekstin mukaan tehdä mitään ensimmäisesta eli vasemmalta tehtävien liikkeiden kaltaista, vaan ainoastaan pisto.

Ajallisesti ja paikallisesti suhteellisen lähellä I.33:a on Fiore dei Liberi, jonka tuotanto tarjoaa tärkeän vertailukohdan kamppailuoppia tarkasteltaessa. Fiorelta löytyy useampi alavaroasento. Näistä kolme, porta di ferro mezana ja dente di cenghiaro, sekä mezano että tutto, ovat kärki (ja takaterä) eteenpäin, ja kunkin kuvauksessa mainitaankin ensimmäisenä pisto. Varoasentoja, joissa kärki ei ole eteenpäin, ja jotka siis vastaavat oleellisilta osin I.33:n ensimmäistä ja viidettä varoasentoa, ovat nimeämätön yhden käden varoasento (Getty 20r-3, 22r-4), tutta porta di ferro (23v-1) ja choda longa (24v-1).

Yhden käden varoasento. (Los Angeles, J. Paul Getty Museum, Ms. Ludwig XV 13, fol. 20v.)

Tutta porta di ferro ja choda longa ovat molemmat oikealla puolella: ensiksi mainitussa kärki osoittaa sivulle, jälkimmäisessä taaksepäin. Molemmista todetaan, että ne ovat hyviä vastustajan tarkkailuun (aspettare). Molemmista voidaan myös pistää (!) ja väistää. Tässä yhteydessä kiinnostavia verrokkeja I.33:n ensimmäiselle varoasennolle ovat vasemmalla puolella oleva yhden käden varoasento (ks. kuva yllä) ja sitä ratsumiekkailussa vastaava asento vasemmalla, jonka nimeksi mainitaan tuttu coda longa (43v, ks. kuva alla).

Coda lunga ratsain. (Los Angeles, J. Paul Getty Museum, Ms. Ludwig XV 13, fol. 43v.)

Näistä vasemman puolen alavaroasennoista tehtävät liikkeet näyttäisivät karkeasti vastaavan I.33:n kahta tyyppiä, “käyrää” eli etuterällä peukalo alaspäin tehtävää liikettä sekä “suoraa” eli etuterällä peukalo ylöspäin tehtävää liikettä.

Jalan suoritettavissa yhden käden tempuissa nähdään lähinnä “käyrää” lyöntiä, joka kohtaa  vastustajan ylälyönnin sen ulkopuolelta. Jos linja on auki, tämän lyönnin loppuasennosta voidaan pistää lähes suoraan (20v-1), tai miekka voidaan kääntää ylälyöntiin (20v-2, ks. kuva alla). Linjan avautumista voidaan tehostaa työntämällä vasemmalla kädellä vastustajan oikeaa kyynärpäätä, minkä jälkeen oma miekka voidaan asettaa vastustajan kaulan eteen (21r-2,3). Vasenta kättä voidaan käyttää myös vastustajan käden hallintaan sen sisäpuolelta (20v-1,2,3), mikä tavataan vastaavassa tilanteessa myös I.33:ssa.

Yhden käden varoasennosta peukalo alaspäin suoritetun liikkeen loppuasento, jossa vasen käsi lisäksi hamuaa vastustajan asekättä (vas.); asemasta voidaan piston sijaan myös lyödä (oik.). (Los Angeles, J. Paul Getty Museum, Ms. Ludwig XV 13, fol. 20v.)

Yhden käden varoasennosta tehtävä “suora” lyönti näyttäisi esiintyvän ainoastaan pistoa vastaan, mihin edellä kuvattu “käyrä” lyönti ei oikein sovikaan (21r-4). (Tätä vaikuttaisi vastaavan I.33:n ensimmäisestä varoasennosta tehtävä sidonta langortia vastaan.)

Ratsumiekkailuosiossa vastaavasta asennosta todetaan, että vastustajan lyönnit ja pistot on lyötävä ulospäin (in fora) eli sivulle (a la traversa) eikä ylöspäin (in erto). Tulkitsen “poikkeus vahvistaa säännön” -periaatteella tämän tarkoittavan sitä, että ratsain on toimittava eri tavalla kuin vastaavasta varoasennosta aiemmin: yhden käden varoasennosta jalan tehtävän “käyrän” lyönnin voisi ajatella olevan tässä tarkoitettu lyönti ylöspäin, kun taas ulos eli (oikealle) sivulle kohdistuvan lyönnin olisi luontevinta olla “suora”.

Vasemmanpuoleinen hahmo on lyönyt coda lungasta “ulospäin”, mihin kruunupäinen mestari vastaa kääntämällä miekkansa. (Los Angeles, J. Paul Getty Museum, Ms. Ludwig XV 13, fol. 44v.)

Tätä tulkintaa tukee se, että seuraavissa kuvissa (44r) suorittavan oppilaan (merkitty kultaisella sukkanauhalla, kaikissa paitsi neljännessa kuvassa vasemmalla) miekka on suorassa asennossa etuterä eteenpäin eli liikkeen suuntaan. Nämä ovat toki kaikki torjuntaa seuraavia jatkotekniikoita, mutta varsinainen torjuntaliike näkyy kyseistä sivullelyöntiä vastaan tehtävää vastaliikettä esittävässä kuvassa (44v-4, ks. kuva yllä), jossa kyseisen liikkeen suorittaneen vastustajan miekka on aivan selvästi “suorassa”. Ainoa poikkeus on aseenriisto, jossa suorittajan asekäsi on peukalo alaspäin (44v-2).

Tempuista ja kappaleista

Tämä liittyy kirjoitukseen “vastatempuista“. Kamppailukirjat kuvaavat ja välittävät kamppailuoppia (eksplisiittistä kamppailutietoa), joka jakautuu sisällöllisesti pienempiin osiin. Nämä osat voivat olla “opinkappaleita”, konkreettisia esimerkkejä liikkeistä ja niiden yhdistelmistä, tai jotain siltä väliltä. Liechtenauerin pitkän miekan oppi jakaantuu seitsemääntoista pääkappaleeseen, Andre Lignitzerin miekka ja kupurakilpi -oppi jakaantuu kuuteen kappaleeseen tai yksittäiseen temppuun, I.33:n oppi jakaantuu seitsemään osaan (partes) ja (säilyneessä muodossaan) 41 konkreettiseen esimerkkiin (frusta).

Olen toisaalla maininnut yhteyden Lignitzerin kuuden ja I.33 seitsemän osan välillä, mutta tässä kirjoituksessa käsittelen lähinnä terminologiaa eli käsitteitä ja niiden nimityksiä.

I.33:n septem partes esitetään universaalina jakona, sillä mikä tahansa miekan asema tai siitä alkava liike voidaan ilmaista jonakin näistä seitsemästä osasta: liike voi alkaa vasemmalta tai oikealta, ylhäältä tai alhaalta, suoraan ylhäältä tai pistona; viimeisenä on kaikkien liikkeiden loppuasento, jossa kärki on “pitkänä”. Tämä ei ole ainoa eikä varmasti paras tapa käsitellä miekkailun tekniikkaa, mutta se tuo kieltämättä mieleen latinan kieliopin ensimmäisen asian eli sanaluokat, partes orationis. Ajatusleikkinä tämän mallin mukainen teos voisi alkaa seuraavasti:

– Partes dimicationis quot sunt?
– Septem.
– Quae?
– Prima, secunda, tertia, quarta, quinta, sexta, Langort.
– Quot primae contraria?
– Duo.
– Quae?
– Halbschilt et Langort.

…ja niin edelleen. Varsinaisista esimerkeistä I.33 käyttää sanaa frustum, jonka merkitys on ‘pala’. I.33:n frustumit eli kuvasarjat eivät vaikuta opin esittämisessä mielekkäiltä ideaalisuoritteilta, vaan ne näyttävät konkreettisilta esimerkeiltä turhine toistoineen, aiheisiin palaamisineen ja järjestyksen puutteineen. Toinen käytettävä sana on ludus, joka merkitsee ‘leikkiä’. Sanat voivat olla synonyymisiä tai niillä voi olla sellainen merkitysero, että frustum viittaa konkreettisiin kappaleisiin eli kuvasarjoihin, kun taas ludus viittaa niissä nähtävään toimintaan: frustum olisi siis jaoton eli laskettava substantiivi, ludus jaollinen eli ei-laskettava.

Kiinnostavaa on, että I.33:n frustum ja ludus vastaavat vernakulaarisissa lähteissä tavattavia nimityksiä. Koska kyseessä on monimutkainen, sekä semanttiseen että muodolliseen puoleen liittyvä sekamelska, puhun etymologisin perustein partitiivisista ja luudisista nimityksistä. Partitiivisia ovat saksan saksan Stück ja italian partito, luudisia italian gioco (zogho) ja englannin play.

(Näiden lisäksi on toki muitakin sanoja, esim. Paulus Hector Mairin parateksteissä esiintyvä Stand ja Marin Siberin Gang.)

Joachim Meyer -käännöksensä sanastossa Jeffrey Frogeng selittää sanan Stück, jonka hän kääntää sanalla device, merkitsevän joko useamman liikkeen sarjaa tai yksittäistä “tekniikkaa” tai “elementtiä”. Lecküchner-käännöksessä hän käyttää käännösvastinetta technique. Meyerin Fechtstück on kokonainen fraasi, jossa on alku, keskikohta ja loppu. Muuten yksittäisiä Stückejä voidaan tarkentaa esimerkiksi sen mukaan, liittyvätkö ne haarniskataisteluun (Kampfstück) tai onko niiden tarkoitus tappaa vastustaja (Mordstück).

Vadin tikaritekniikkaa. (Rooma, Biblioteca Nazionale, Fondo Vittorio Emanuele 1342, fol. 39r.)

Kuten mainitsin aiemmin, Fiorella esiintyy muutaman kerran ilmeisen partitiivinen partido, jonka Malipiero tulkitsee ‘soluzione, tecnica’. Vastaava ilmaisu löytyy Filippo Vadin kirjan kuvitetusta tikariosuudesta. Vadilla kukin yksittäisen teknisen kokonaisuuden muodostava sivu koostuu kahdesta vaiheesta, hyökkäyksestä (tai alkutilanteesta) ja sen vastaliikkeestä (tilanteen selvittämisestä), joista ensimmäinen on otsikoitu partito di daga, jälkimmäinen finire di partito. Tiukasti nämä ovat eri tason otsikoita, sillä partito on selvästi kahden kuvan muodostama kokonaisuus.

“Osan” käsite on toki sen verran geneerinen, että voi olla vaarallista nähdä kaikki siihen liittyvät nimitykset osana yhtenäistä kamppailuopillista sanastoa. En kuitenkaan malta olla mainitsematta, että myös Marozzo otsikoi lukujensa (capitolo) alla olevat tekniset kokonaisuudet prima parte, seconda parte, tertia parte jne., ja vastaliikkeet mallilla del contrario della seconda parte.

Kuten jo aiemmin totesin, luudinen gioco (zogho) esiintyy sekä Fiorella että Vadilla sekä laskettavana että ei-laskettavana, Fiorella tosin järjestelmällisemmin. Fioren latinankielisessä esipuheessa esiintyy myös ei-laskettava, oppiin (tai oppia välittävään toimintaan) viittaava ilmaisu milicie iochalle (eli militiae iocale), ‘quod equidem in gueris uel alio quolibet tumultu peritis uiris prestantissimum subsidium elargitur’ (‘joka kyllä sodissa tai missä tahansa kamppailussa siihen perehtyneille miehille tarjoaa mitä erinomaisimman avun’). Kiinnostava on myös sodan ja “muun” kontekstin eron mainitseminen, mutta siitä lisää toisella kertaa.

Englanninkielisessä käännöskirjallisuudessa käytettävä sana play tuo mieleen sanan merkityksen ‘siirto’ (esim. šakissa) tai ‘kuvio’ (esim. amerikkalaisessa jalkapallossa), siis tietyssä tilanteessa valittu tavoitteellinen toimintatapa. Kamppailukirjallisesti sanalla on myös historiallinen tausta. Kahdessa vanhimmista käsikirjoituslähteistä (Harley 3542 ja Add. 39564) sana esiintyy sekä substantiivina että verbinä, ja myös George Silver käyttää sekä substantiivia että verbiä. Silver myös erottaa toisistaan käsitteet gentle play ja rough play or fight. Substantiivina sana on kuitenkin näissä ei-laskettava.

Mitä tulee näistä asioista puhumiseen suomeksi, sanat leikki ja peli laskettavina substantiiveina viittaavat liian konkreettisesti konstituenttien sääntöjen määrittämään (luudiseen) toimintaan, mistä ei tietenkään ole kyse. Temppu kuvaa paremmin yksittäistä teknistä valmiutta, vaikka se ehkä omalta osaltaan rakentaa mielikuvaa historiallisista kamppailuopeista “epätieteellisinä temppukokoelmina”. (1800-luvun sotilaskirjallisuudessa sanaa temppu käytetään merkityksessä ‘liike’.)

Tilanteesta riippuen on luontevaa operoida joko sisäisillä tai ulkoisilla käsitteillä ja nimityksillä. Viitattaessa kamppailuopin sisällölliseen yksikköön tutkimuksellisena käsitteenä käyttäisin mieluiten nimitystä kappale. Tämä tuo sopivasti mieleen “opinkappaleen” sekä niiden tyypillisen tekstuaalisen ilmenemismuodon eli “(teksti)kappaleen”, eikä ota kantaa siihen, onko kyse tempusta, vastatempusta vai vastavastatempusta.

Kuukauden kirja: Ritterliche Waffenspiele (1935)

Maaliskuun kirja sijoittuu historiallisesti lähelle viime kuun kirjaa ja aiemmin käsiteltyä liikunta-alan julkaisua. Kyseessä on 1935 ilmestynyt Wilhelm Fabriciuksen kirjoittama ja kuvittama Ritterliche Waffenspiele Schwert- und Stockfechten, Bogenschießen, Armbrustschießen, Bau von Übungswaffen. Kirja on osa sarjaa nimeltä Rucksack-Bücherei (‘reppukirjasto’), joka käsitteli kaikenlaisia lapsille ja nuorille sopivia harrasteita. Otsikkonsa mukaisesti käsillä oleva kirja käsittelee miekkailua (puu)miekalla ja kepillä sekä jousi- ja varsijousiammuntaa.

Kirjan kansi.

Kirjoittaja Wilhelm Fabricius (1894–1989) oli Rudolf Steinerin perustaman Antroposofisen liiton Weinheimin osaston puheenjohtaja, Saksan partioliiton Badenin “maavouti” ja sittemmin “valtakunnanvouti” eli jonkinlainen kunniapuheenjohtaja, ja partioliiton lakkauttamisen jälkeen Hitler-Jugendin Stammführer. Hän opiskeli Leipzigissa metsänhoitajaksi ja toimi myös Saksan dendrologisen yhdistyksen puheenjohtajana. Muun toimintansa ohella kirjoitti lukuisia kirjoja ja artikkeleita.

Kirjan ensimmäisen esipuheen Fabricius on allekirjoittanut partiolaisnimimerkillä “Hartmut”. Hän mainitsee kurin ja järjestyksen olevan itsestäänselvää ritarillisissa taidoissa, ja että kyseinen kirja on syntynyt vuosien harrastamisen synnyttämän tietämyksen tuloksena. Toisen, kansallissosialistista ideologiaa tihkuvan esipuheen on kirjoittanut Friedhelm Kemper, Badenin HJ-päällikkö, joka toivoo kollegansa miekkailuleikkien kasvattavan nuorista ketteriä, pelottomia ja kovia taistelijoita.

Kirjan ensimmäinen osa käsittelee miekkailua kahden käden miekalla (“Bidenhandfechten“). Vaikka Fabricius on käyttänyt lähteinään vanhoja käsikirjoituksia, piirroksia ja kaiverruksia, hän mainitsee neljä seikkaa, missä hänen miekkailunsa eroaa historiallisesta. Ensiksikin se ei voi olla yhtä teknisesti yhtä korkealla tasolla kuin 1500- ja 1600-lukujen miekkailukiltalaisilla, koska kukaan ei enää harrasta yksinomaan miekkailua; toisaalta se ei saa olla yhtä rujoa kuin Landsknechtien miekan käyttö. Miekkailu ei saa myöskään aiheuttaa silmävammoja eikä luunmurtumia, ja sitä on voitava harjoitella ilman suojavarusteita itse tehdyillä (puisilla) aseilla.

Lähteiden soveltamisen osalta Fabricius myöntää ottaneensa vapauksia. “Pääsääntöinä” hän tarjoaa Joachim Meyerin tussakkasäkeet varustettuna selityksillä, jotka paljastavat, ettei hän ole lukenut Meyerin teosta kovin huolellisesti. Esimerkkinä mainittakoon seuraavat säkeet:

Wann er dir wollt einlauffen schier
Das vorder Ort, treib jn von dir.

…jossa mainittu das vorder Ort on hänen mukaansa etummainen osa miekkailualueesta, vaikka se todellisuudessa viittaa aseen kärkeen.

Vastustajan alue, keskialue (“das vorder’ Ort”) ja oma alue.

Tästä päästäänkin hänen järjestelmänsä sääntöihin. Miekkailualue muodostuu kahdesta maahan piirretystä, toisensa keskipisteeseen asti leikkaavasta ympyrästä. (Idea lienee peräisin Meyerin rapiirin kuvasta F). Leikkaus eli keskialue on kummankin ottelijan “das vorder Ort”, minkä lisäksi kummallakin ottelijalla on oma alueensa. Ottelun voittaa se, joka saa vastustajan ajettua pois miekkailualueelta. Pystypainiotteet (aseenriistot, heitot) ovat sallittuja keskialueella sekä viimeisenä puolustuskeinona, jos vain toinen jalka on enää omalla alueella. Maassa makaava ottelija on hävinnyt. Vaihtoehtoisesti voittaja voidaan määrittää laskemalla osumia.

Pistäminen ei ole sallittua, ja lyöntien pitää kulkea vähintään neljänneskaaren matka, jotta ne hyväksytään. Koko keho on osuma-alue, mutta on sopimatonta väsyttää vastustajaa lyömällä häntä käsiin tai jalkoihin: myös sellaisia lyöntejä on vältettävä, joiden tarkoitus on lyödä ase vastustajan käsistä, sillä “ne maksavat liikaa puuta”. Lyönnit on tarkoitus pysäyttää ennen osumaa.

Perusasioiden jälkeen seuraa joukko erilaisia miekkailu- ja painiliikkeitä. Lähteinä lienee käytetty Dörnhöfferin Dürer-editiota ja Schiemd-Kowarzikin ja Kufahlin Fechtbüchleinia, eli pohjimmiltaan Baumannin kirjaa, Dürerin työpajan siitä tekemiä kopioita ja Joachim Meyeria. Yksi painiote on selvästi peräsiin Uffizin painiveistoksesta.

Kahden käden miekkaa seuraava keppimiekkailu (Stockfechten) on käytännössä eräänlaista sapeli- eli säilämiekkailua. Liiallista voimankäyttöä tulee välttää, ja osumien tulee olla niin kevyitä kuin aseen eli sormenvahvuisen saarnikepin luonne sallii. Tekniikka on hallittava, jotta miekkailu ei taannu pelkäksi tappelemiseksi, mikä ei ole enää hauskaa tai hyödyllistä. Osumien tulee näkyä iholla lyhyinä punaisina viiruina. Liiallisesta voimankäytöstä rangaistaan vapaalyönnillä rintaan, joka lasketaan ottelussa osumaksi.

Priimi rintalyöntiä vastaan. Keskimmäinen hahmo näyttää priimin edestä.

Lyönnit suoritetaan kyynärvarrella, ei (pelkällä) ranteella. Koska päähän lyöminen on kiellettyä, käytetään väistöinä tekstin mukaan vain terssiä, kvarttia ja sekondia, mutta kuitenkin heti ensimmäisessä kuvassa nähdään priimi rintalyöntiä vastaan (ks. kuva ylempänä).

Viiteen tai kymmeneen osumaan käytävän keppitaistelun todetaan olevan kinastelua ja nahistelua parempi tapa välienselvittelyyn hallituissa olosuhteissa. Itkeminen ottelussa ei ole sallittua “muttei kuitenkaan häpeäksi, kunhan jatkaa reippaasti taistelua.” Voimankäyttöä tulee kuitenkin valvoa, sillä toiminnan pitäisi olla nuoria kovettavaa eikä pehmittävää.

Jousiammuntaa käsittelevä osio alkaa jousipyssyn ja nuolten valmistusohjeilla. Tätä seuraavat ampumatekniikan kuvaukset erilaisista asennoista (muun muassa toisen henkilön olkapäillä istuen) sekä varomääräykset. Erityisesti kielletään antamasta jousipyssyä käteen järjestöön kuulumattomalle aikuiselle. Lopuksi kehotetaan harjoittelemaan tätä “Egil Watenpojan” taitoa.

Viimeisenä käsitellään varsijousi (“Jungvolkarmbrust 1935″), joka on ilmeisesti myös tarkoitus valmistaa tai ainakin koota itse. Varsijousiammunnan etuna pidetään sitä, että sen kautta oppii kivääriammuntaan siirrettävissä olevia taitoja kuten hyvän ampuma-asennon ja nopean tähtäämisen. Varsijousiammunta ei tähtää siis pelkästään henkisiin ja fyysisiin vaan myös motorisiin valmiuksiin.

Fabriciuksen opus on kiinnostava paitsi varhaisena esimerkkinä historiallisten miekkailutaitojen harrastamisesta, myös osana nuorisokasvatuksen historiaa laajemmin. Myös partiolaiset saattoivat suorittaa asemestarin (master-at-arms) taitomerkin harrastamalla keppitaistelua (single-stick), sauvataistelua (quarterstaff), florettimiekkailua, nyrkkeilyä, jujutsua tai painia. Partioliikkeenkin juuret ovat sotilaskoulutuksessa, joka luo laajemman kontekstin sekä sen että Hitler-Jugendin kasvatuksellisille tavoitteille.

Corona

Latinan kruunua tarkoittava sana corona on päätynyt historialliseen miekkailuterminologiaan ainakin kahdessa yhteydessä, saksaksi ja italiaksi. Käsittelen tässä kirjoituksessa molempia.

Fiore dei Liberillä (fl. n. 1410) corona on paitsi kuvituksen mestarihahmojen (magistri) tunnus, myös erään varoasennon nimitys. Molemmat näkyvät alla olevissa kuvissa:

‘Posta frontale ditta corona’. Los Angeles, J. Paul Getty Museum, Ms. Ludwig XV 13, fol. 24v; Pisani-Dossi 18B.

Fioren mukaan tämän pistoja vastaan erinomaisen asennon varsinainen nimi on posta frontale, mutta jotkut mestarit kutsuvat sitä nimellä posta di corona. Fiore vertaa tähän asentoon asentoa posta di bicorno (‘kaksisarvisasento’), jossa kärki osoittaa enemmän eteenpäin ja johon hän vertaa myös asentoja posta de fenestra (‘ikkuna-asento’) ja posta longa (‘pitkä asento’), joissa molemmissa kärki osoittaa eteenpäin.

Fioren esipuheen viittaus saksalaisiin opettajiin ja edellä mainittujen nimitysten mahdolliset vastineet saksankielisessä sanastossa (Einhorn ‘yksisarvinen’, Sprechfenster ‘keskusteluikkuna’, Langort ‘pitkäkärki’) antavat aiheen kysyä, selittyykö viittaus muiden mestarien käyttämään nimitykseen corona mahdollisesti saksankielisen sanaston kautta.

Liechtenauerin säkeissä, joiden vanhin käsikirjoituslähde on ajoitettu n. 1389, sanotaan pystysuorasta mestarilyönnistä (schaittelhaw) seuraavaa (ed. Wierschin, hieman muokaten):

…waß von im kumpt
die krone daß abnympt
schnyde durch die krone
so brichst du sy hart schone

‘…mitä siitä tulee, kruunu ottaa sen pois; leikkaa kruunun läpi, niin murrat sen voimakkaasti.’ Kiinnostavaa on, että krone voi teoriassa viitata myös päähän tai päälakeen ylipäänsä (DWB krone III 7), ja pystysuora lyönti, jota vastaan sitä käytetään, on nähtävästi nimetty kohteensa eli päälaen mukaan (Scheitel).

Mutta minkälainen liike krone on? Ringeckin kommentaarin mukaan kyseessä on ylälyönnin väistö, jossa kahva on korkealla pään yläpuolella (‘versetzt er mit dem gehultze hoch ab ob sinem haupt: der versatzung hayst die kron’ 535–6). Rooman-koodeksin anonyymin  kommentaarin mukaan tässä asennossa sekä kärki että kahva ovat ylhäällä (‘Vor seczt der denn haw das sein ort vnd das [s]ain gehulcz paide übersich stenn das selb haist die kron’, 25r).

Wierschinin sanastossa (1965) asento selitetään niin, että oikea käsi pitää kahvasta, vasen terästä, mikä käy ilmi esimerkiksi alla olevasta Jörg Wilhalm Hutterin kirjan kuvasta vuodelta 1523 (cgm 3711):

‘Das ist die krone der sein schwert gewappent heltt in der hand.’ BSB, cgm 3711, fol. 41r.

Vastaava liike esiintyy myös haarniskamiekkailussa terästä molemmin käsin tarttuen kahvalla tehtäviä “murhalyöntejä” (mortschlag) vastaan. Liechtenauerin säkeiden schneiden ja brechen, viilto ja murto, on ymmärretty Hutterin kuvituksessa kahdeksi erilliseksi vastaliikkeeksi, jotka löytyvät seuraavilta sivuilta:

‘der schnidt durch die kron’ ja ‘der bruch auff die kron’. BSB, cgm 3711, fol. 41v–42r.

(Vastaavat kuvat löytyvät käsikirjoituksesta cgm 3712 fol. 135r–136r.)

Kuten Fioren romper di punta, tässäkin yleisempi vastustajan liikkeen murtamista merkitsevä sana (vrt. brechen) on saanut kapeamman merkityksen tietynlaisena liikkeenä erotuksena toisenlaisesta liikkeestä.

Paurenfeindtin painetussa kirjassa (Wien 1516) otsikolla Kron kuvataan kuitenkin lyönti tai oikeastaan lyöntiyhdistelmä: etuterällä ylälyönti vastustajan vasempaan korvaan, sitten takaterällä oikean korvan alle, kolmas lyönti etuterällä “taaksepäin” (?alaspäin, sig. A4). Puolustuksen perusteella tulee mieleen kaksi peräkkäistä zwerchhauta, joista jälkimmäinen torjutaan lyömällä oma zwerchhau sen alle. Ainoa mieleeni tuleva yhteys “kruunuun” on se, että tämä yhdistelmä muistuttaa Andre Lignitzerin miekan ja kupurakilven neljättä temppua, jossa myös tehdään ensin poikittaiset lyönnit molemmille puolille ja lopuksi pystysuora scheitelhau eli päälakilyönti.

Paulus Hector Mairilta 1500-luvun puolivälistä löytyy paitsi kopiot Hutterin kuvista (SLUB, mscr. dresd. C. 93, fol. 76r–77r, BSB cod. icon. 393-1 fol. 72r–73r), myös samanhenkinen ja -niminen ote tussakasta (SLUB, mscr. dresd. C. 93 fol. 121v, cod. icon. 393-1 fol. 105v), jota vastassa ei kuitenkaan ole ylälyönti vaan -pisto, ja kontaktikin otetaan eri suuntaan:

‘Contra habitum coronae impulsus seu acinacis iniectio’. BSB, cod. icon. 393-1, fol. 105v.

Joachim Meyerin (1570) kronhauw eli ‘kruunulyönti’ alkaa alavaroasennosta, ja kun vastustaja lyö ylälyönnin, se otetaan vastaan käännetyllä väistötangolla (‘mit uberzwerchem kreutz’), minkä jälkeen vastustajaa lyödään päähän takaterällä (1.14r); toisaalla Meyer mainitsee, että tässä puolustus ja osuma tapahtuvat yhtaikaa (1.16r). (Toisenlaista käyttöä löytyy kohdista 1.21v–22r, 1.35v ja 1.62r.) Meyer tarkentaa myöhemmin, että tätä liikettä, joka suoritetaan käännetyllä väistötangolla oman pään yläpuolella (‘wann du mit uberzwerchem kreutz hoch uber deinem Haupt versetzest / das heist die Kron’), ei pitäisi käyttää liikaa, ja jos vastustaja tekee sen lyöntiä vastaan, voidaan tehdä lyönti, joka vastaa ylempänä nähtyä viiltoa kruunun läpi (1.60v).

Meyer ei viittaa edellisten kohdalla kuvitukseen, mutta kuvitusten joukossa löytyy kuva Hutterin kruunun kaltaisesta otteesta (E, vasemmalla takana), johon Meyer ei viittaa tekstissä lainkaan. (Hieman vastaavassa asetelmassa kuvassa H oikealla takana nähdään tähän liittymätön miekanriisto, ks. 1.41r.) “Puhvelia” vastaan tehtävää kruunua (1.21v) vastaa toisaalla (1.51v, kuva N) nimeämätön liike, jossa Meyer erikseen sanoo, että vasemmalla tartutaan terään (vrt. myös 1.61v).

Yksityiskohdat Meyerin kuvituksista E ja N. (BSB.)

Meyerin kron vaikuttaisi siis olevan oleellisilta osin sama kuin Hutterin, vaikka hän on epäselvempi otteen suhteen.

Onko näiden perusteella mahdollista rekonstruoida historiallis-vertailevaa menetelmää soveltaen “kantakruunu”, josta attestoidut kruunun ilmentymät voidaan johtaa?

On syytä palata vielä 1400-luvun lopulle. Monipuolisin selostus kruunusta löytyy nimittäin Sveitsin Sankt Gallenin alueelta peräisin olevan yhteissidoksen cgm 558 lehdeltä 125r alkavasta anonyymista, Liechtenaueriin liittymättömästä kamppailukirjasta.

Miekkaa koskevassa osiossa kruunuun tullaan alalyönnin jälkeen “pistämällä” tai “vetämällä ylöspäin” (‘stich vf so kumpt du in die kron’, ‘züch vf in die kron’ 127r); jälkimmäiseen liittyy kahvan kääntäminen pään eteen, ja kyseessä on jonkinlainen ylävaroasento (‘wend das gehilcz wol vf für din hopt vnd züch ab in die ober huot in die kron’, 127v). Tekstin mukaan on olemassa sekä schlechte kron, johon tullaan pistämällä ylöspäin, että windische kron, johon astutaan wechselistä (127v). Tekstistä löytyy myös jonkinlainen kron how (128v).

Schlecht ja windisch voidaan ymmärtää ‘suoraksi’ ja ‘käyräksi’ (Idiotikon, windisch II 1. b,  DWB windig 1. b), mikä on tuttu vastakkainasettelu yhden käden aseiden sanastosta (suora käsi on peukalo ylöspäin, käyrä peukalo alaspäin). Lisäksi tekstissä sanotaan, että “käyrän kruunun askel” (‘der windeschen krön tritt’) on ain horn eli yksisarvinen (129r); sattumalta ainakin Meyerin einhorn on edellä mainitulla tavalla “käyrä” sekä korkealla pään suojana (kuva E, oikealla edessä).

Tästä olisi jo mahdollista johtaa sekä Fioren “suora” corona että “käyrä” krone, joka nähdään yllä viitatuissa saksalaisissa lähteissä, piti vasen käsi kiinni kahvasta tai terästä. “Kruunun” merkitys voisi olla viittaus kohteeseen (päähän tai päälakeen), jota kyseisen asennon on tarkoitus suojata, kuten Marozzon (1536) guardia de testa, joka on yhtenevä Fioren posta frontalen kanssa. Epäsuora lisävahvistus löytyy Filippo Vadilta, jolla esiintyy Fioren posta frontalea vastaava “suora” corona (f. 17r) että “käyrä” posta frontal (f. 17r).