Kärrynpyöriä kirahvipuvussa eli filologin fuksisyksy

Kun kuljin elokuussa 2015 kohti Helsingin tuomiokirkkoa, päässäni jylläsi sekalainen myräkkä ajatuksia. Iso osa niistä oli innokkaita: olin saanut haluamani opiskelupaikan ja mahassa kipristeli jännityksestä. Vaikka astelin Rautatientorin halki luottavaisin mielin, kipristely vaihtui silti välillä muljahteluksi: Mitä jos en saakaan kavereita? Mitä jos yliopisto-opiskelu rusentaa minut työmäärällään? Mitä jos kaikki vaan menee ihan pieleen? Ehdin luoda paniikissa kuvaa tulevaisuudestani yksin ja loppuun palaneena muutaman sekunnin, kunnes aurinko pilkahti taas ja odottavainen kipristely palasi. Joka askeleella tunsin sydämeni lyönnit selvemmin.

Syksy tapahtumia täynnä

Fuksisyksyäni voisi kuvailla vaikka miten, mutta tylsäksi sitä ei voi väittää.

Siitä ovat pitäneet huolen lukuisat tapahtumat niin koko yliopiston, humanistisen tiedekunnan kuin ainejärjestömmekin tasolla. Viimeisen kolmen kuukauden aikana olen mm. heittänyt kärrynpyöriä kirahvipuvussa, laulanut juomalauluja pöydän alla parhaimpiini pukeutuneena, esittänyt avaruusalusta Ruttopuistossa, juhlinut käsiraudoissa (ei hätää, se oli vain halloween-asu), ollut mukana toteuttamassa Ranska-teemaista buffettia abiturienteille, käynyt vaihtokauppaa tulitikulla ja hamstrannut luvattoman paljon haalarimerkkejä. Elämä yliopisto-opiskelijana on avannut oven täysin uudenlaiseen kulttuuriin, jonka kaikista saloista en vieläkään ole selvillä.

Tapahtumista ja tilaisuuksista voisi kirjoittaa aivan oman esseensä, mutta parhaimmat hetket ovat olleet niitä, kun on vain yhtäkkiä tajunnut oikeasti olevansa osa tätä kaikkea, ja on siksi niin kovin onnellinen – vaikka laulaessaan Sata salamaa keuhkojen täydeltä.

Pieni, tiivis ja aktiivinen joukko

Jotakuta pienet piirit saattaisivat ahdistaa, mutta itse olen pitänyt pikkuisesta ranskisfuksi-jengistämme suunnattomasti. Kasvot ja nimet oppi parissa päivässä, ja ryhmähengestä tuli nopeasti vahva. Minusta suhteellisen pienessä ainejärjestö
ssä myös kynnys osallistua on matalampi, ja Bouffen kokousten ja tapahtumien kautta onkin ollut hauskaa päästä tutustumaan myös vanhempiin opiskelijoihin. Oma lukunsa ovat ne kaverit, joista on muodostunut erityisen läheisiä, eivätkä koulupäiväni (tai perjantai-iltani) olisi yhtä riemukkaita ilman heitä.

Uskallusta ja oivallusta opinnoista

Ai niin, melkein unohdin… Entä se itse opiskelu? Tämä syksy on avannut useita lukkoja ranskan taidoissani, ja minä, joka en eläessäni ole ollut Ranskassa kolmea viikkoa kauempaa, ymmärrän kaiken, mistä luennoilla puhutaan. Välillä ajatuksenjuoksu jäätyy totaalisesti, ja tuloksena on tönkkö selostus Punahilkan juonesta, mutta useamman kerran olen jutellut ranskaksi täyttä päätä sitä itse huomaamatta. Teksti ja konteksti -läksyt ovat aiheuttamastaan päänvaivasta huolimatta tehneet ihmeitä kirjoitustaidolle, ja olen myös oppinut tekemään muistiinpanoja sekä päässyt sisään kääntäjälinjalle!

Kuten sanottu, fuksisyksy on ollut ihka oikea seikkailu. Olen saanut kokea ja oppia niin paljon, ja niin paljon on vielä kokematta. Odotan vappua kauhunsekaisella innolla… Kun Tuomiokirkon portailla vietetyn jännittyneen puolituntisen jälkeen astuimme ensimmäistä kertaa sisään Metsätaloon, joku sanoi: ”Kuvitelkaa, että jonain päivänä me kuljetaan näillä käytävillä kavereiden kanssa, ja kaikki on meille ihan tuttua!” Nyt muistelen noita sanoja hymyillen.

Julia, ranskalaisen filologian fuksi vuosimallia 2015