Erityisesti vaalien alla kuten nyt eduskuntavaalien ja EU-vaalien lähestyessä esitetään julkisessa keskustelussa huolta matalista äänestysprosenteista ja kansalaisten poliittisesta passiivisuudesta. Selityksenä tälle poliittisen osallistumisen matalalle tasolle on usein tarjottu kansalaisten kyynistymistä nykymuotoiseen demokraattiseen päätöksentekoon sekä yleistynyttä epäluottamusta poliittista järjestelmää kohtaan. Erityisesti huolipuhe kohdistetaan nuorten ja nuorten aikuisten heikkoon osallistumiseen, josta kertoo nuoremmissa ikäryhmissä verrokkeja matalampi äänestysaktiivisuus. Juuri nuorten kohdalla osallistumattomuuden voi nähdä selkeänä seurauksena siitä, ettei omalla äänellä katsota juuri olevan vaikutusta poliittiseen prosessiin, tai sen lopputulemiin. Syitä tälle irrottautumiselle politiikasta etsitään usein yksittäisistä kansalaisista eli yksilöistä itsestään, kuten kiinnostuksen puute, vähäinen tietämys politiikasta ja yhteiskunnasta, heikot kyvyt ja kompetenssit osallistua demokraattiseen keskusteluun sekä välinpitämättömyys yhteisiä asioita kohtaan. On toki selvää, että lukuisat erilaiset elämäntarinat ja -tilanteet muodostavat osallistumisen esteitä yksilöiden elämänpolun varrella.
Edellä esitetyn keskustelun rinnalle on syytä nostaa myös kulttuurinen ja rakenteellinen näkökulma, joka ei hae syitä yksittäisten kansalaisten yksilöllisistä puutteista, vääränlaisista asenteista, arvoista tai heikosta tietämyksestä. Huomio keskittyy ennemmin siihen, miten historian saatossa muotoutuneet kulttuuriset arvot ja normit sekä näitä mukailevat diskurssit tuottavat eräänlaisen ideaalin kansalais-subjektin, joka myös toimii ja käyttäytyy halutun kaltaisella tavalla. Tarkastelu kohdistuu näin kulttuurissamme vallitsevaan rakenteelliseen mekanismiin, jota voidaan nimittää uusliberaaliksi arkijärjeksi, tai rationaliteetiksi (neoliberal common sense). Tämä uusliberaali rationaliteetti voidaan nähdä nykyisessä ihmisten arjen elämässä kollektiivisia tietoisuuksia muokkaavana ja kansalaisten toimintakäytäntöihin vaikuttavana arkijärkenä. Se kulkee erityisesti yksilöllisyyttä, kilpailua, taloudellista toimeliaisuutta, tuotteliaisuutta ja tehokkuutta korostavien puhetapojen mukana. Yhteiskuntatieteilijä ja filosofi Lauren Berlant (2011) käyttää samaisesta mekanismista termiä ‘julma optimismi’ (cruel optimism).
Uusliberalistisen rationaliteetin toimintaa voidaankin kuvata koulutuksen kautta toimivana julmana optimismina. Se on mekanismi, jonka avulla koulutuksen kautta tuotetaan ja uudelleen tuotetaan vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä ja ylläpidetään sen jatkuvuutta. Perinteisesti meritokraattinen koulutusjärjestelmämme on perustunut lupaukseen yksilöllisestä taloudellisesta menestyksestä, arvostetuista yhteiskunnallisista asemista sekä hyvinvoinnista. Nykyinen myöhäiskapitalistinen markkinamuotoinen järjestelmä kuitenkin tekee näiden tavoitteiden saavuttamisen yhä useammille ihmisille mahdottoman vaikeaksi, tai jopa mahdottomaksi. Näiden asioiden tavoittelu kuitenkin tarjoaa myönteisiä merkityksiä ja ‘tarkoituksen’ elämään, mikä saa yksilön tunteenomaisesti kiinnittymään näihin tavoitteisiin ja myös haluamaan niitä. Samalla koulutus ylläpitää ‘valheellisen optimistista toivoa’ yksilön reaalisista mahdollisuuksista saavuttaa nämä tavoitteet. Uusliberalistisen julman optimistisessa epävarmuuksien leimaamassa ajassamme uhka “menettää ote” on aina läsnä, jolloin ihmisten toiminta keskittyy yhä lujemmin näiden menestyneestä ja ‘onnistuneesta’ elämästä kertovien asioiden tavoitteluun, sillä tällaiset pyrkimykset alkavat näyttäytyä välttämättöminä oman putoamisen ja syrjäytymisen riskien toteutumisen estämiseksi. Saavuttaakseen luvatun yhteiskunnallisesti arvostetun ja ‘hyvän’ elämän, kansalaiset suuntautuvat “rationaaliselta” ja järkevältä näyttäytyvään toimintaan, kuten jatkuvaan itsensä tuottamiseen, kehittämiseen ja hallinnointiin sekä keskittyvät manageroimaan, tarkkailemaan ja brändäämään itseään. Julman optimistiset lupaukset suuntaavat ihmisten jokapäiväisen arjen toiminnan itsekeskeisesti. Yksilön toiminta, aika ja energia kohdistuu yksilökeskeisiin elämänprojekteihin, kollektiivisen vaihtoehtojen rakentamisen sijaan. Näin uusliberaali rationaalisuus toimii vahvistaen ja ylläpitäen vallitsevaa järjestelmää sekä estäen kollektiivisen toiminnan sen rakenteisiin puuttumiseksi.
Julmuus onkin siinä, että koulutuksen antamista lupauksista tai yksilön loputtomista ponnisteluista ja elinikäiseen oppimiseen sitoutumisesta huolimatta, näiden tavoitteiden saavuttaminen jää useimmiten toteutumatta, tai on vähintäänkin aina epävarmaa ja keskeneräistä. Vain uhka putoamisesta ja putoamisen pelosta on varmaa. Paradoksaalisesti, yksilö alkaa syyllistää itseään epäonnistumisestaan näiden välttämättömiltä näyttäytyvien, mutta tyhjien ja saavuttamattomien tavoitteiden toteuttamisessa ja voimaan pahoin. Uusliberaalille ajalle tyypillinen rationaalisuus näyttäytyykin julmana vastuun vierittämisenä yksilölle, mikä samalla häivyttää taustalla vaikuttavan rakenteellisen epäoikeudenmukaisuuden, hankaloittaen sen perustojen ja eriarvoistavien käytäntöjen asettamista kyseenalaiseksi. Tämä nykyiselle uusliberaalille kulttuuriselle eetokselle tyypillinen mekanismi ja sen toiminta olisi syytä tunnistaa, sillä se operoi arjessa ylikorostaen yksiön vastuuta, siten ettei yhteinen kollektiivinen toiminta yhteiskunnan eriarvoistavien rakenteiden muuttamiseksi edes näyttäydy tarpeellisena.
Tämä yksittäisten ihmisten hyvinvoinnin ja poliittisen aktiivisuuden kannalta vahingollinen mekanismi tulisi huomioida osana demokratiakasvatusta, kun halutaan kasvattaa aktiivisesti yhteiskunnalliseen päätöksentekoon osallistuvia kriittisiä kansalaisia. Tulevia demokraattisia kansalaisia tulisi kasvattaa demokraattiseen toivoon, eli tukea sellaisia kollektiivisen toiminnan käytäntöjä, jotka vastustavat sopeutumista vallitsevaan yhteiskunnalliseen tilanteeseen ja mukautumista sille tyypillisiin puhetapoihin. Demokraattista toivoa voidaan edistää kasvatuksessa kannustamalla toimintatapoja, jotka mahdollistavat epäoikeudenmukaisuuksiin ja eriarvoisuuteen puuttumisen, kutsuvat kuvittelemaan mahdollisia, vaihtoehtoisia ja oikeudenmukaisempia maailmoja sekä kamppailemaan näiden vaihtoehtojen puolesta. Tällaista demokraattista toivoa tarvitaan haastamaan myöhäiskapitalistisissa yhteiskunnissa vallitsevaa uusliberalismin eetosta sekä vastustamaan sille tyypillistä rationaliteettia ja julman optimistista toivoa.
Katariina Tiainen
Teksti perustuu osittain artikkeliin Democratic Education for Hope: Contesting the Neoliberal Common Sense. Alkuperäinen vertaisarvioitu artikkeli julkaistu journaalissa: Studies in Philosophy and Education. 01/2019 Katariina Tiainen, Anniina Leiviskä & Kristiina Brunila. Teksti ei ole tiivistelmä koko artikkelista, vaan ennemmin inspiroitunut sen argumentaatiosta.
