Etuoikeuksista ja eriarvoisuuksista kasvatuksessa ja koulutuksessa

Suomalaisessa kasvatus- ja koulutusjärjestelmässä on monia hyviä ja toimivia asioita. Tästä huolimatta Suomessa kasvatus ja koulutus myös uusintavat etuoikeuksia ja eriarvoisuuksia. Se on asia, joka on koulutuksen ja tasa-arvon mallimaassa hankalaa tunnistaa ja tunnustaa. Pyrkimykset etuoikeuksien ja eriarvoisuuksien tunnistamiseen ja tunnustamiseen eivät saisi jäädä (uus)liberaalille ajattelulle tyypilliseen tapaan, jossa tarkkaillaan omaa ja toisten käytöstä, koska tunnistetaan syyllisyyttä etuoikeuksista ja eriarvoisuudesta. Ongelma ei lähde purkautumaan sillä, että harjoitetaan itsetutkiskelua tai vaikkapa omien tunteiden tunnistamista.

Jos otetaan etuoikeuksien ja eriarvoisuuksien tunnistaminen vakavasti, toiminta ei rajaudu itsetyöskentelyyn, vaan laajenee yhteiskunnallisen muutoksen tavoitteluun, johon puolestaan liittyy ymmärrys yhteiskunnallisista rakenteista ja agendoista, historiallisuudesta ja (talous)poliittisesta ja miten eriarvoisuudet ja etuoikeudet näihin ulottuvuuksiin kytkeytyvät. Kyseessä ei tällöin ole valveutuneiden ja omat etuoikeudet tunnistavan taloustalkoohenkisen mallikansalaisen identiteettiprojekti, mihin (uus)liberalistinen ajattelu helposti meitä ohjaa.

Kasvatuksessa ja koulutuksessa on hyvä ymmärtää se, että yksilöillä, lapsilla, nuorilla ja aikuisilla on erilaisia tilanteisia yhteiskunnallisia ja kulttuurisia kiinnikkeitä, jotka vuoroin sekä säätelevät että mahdollistavat toimintaa, vaikutusmahdollisuuksia ja kuulluksi tulemista. Nyt ajalle tyypillinen tapa tarkastella ihmisyyttä nojaa pitkälti tiettyihin melko kapea-alaisiin näkökulmiin ja näistä olettamuksiin ja kohteluun, jotka saattavat entisestään uusintaa etuoikeuksia ja eriarvoisuuksia.

(Uus)liberaalille yhteiskunnalle tyypillistä on, että yhteiskunnallinen eriarvoisuus kääntyy yksilön patologisoinniksi ja yksilöön, kuten vaikkapa köyhään lapseen, hänen perheeseen ja kotiin merkityiksi riskeiksi. Nyt puhutaan jonkin verran yksilöiden ’taustoista’ ja taustan roolista, mutta sillä, että listataan erilaisia ’taustoja’ saatetaan entisestään päätyä uusintamaan etuoikeuksia ja eriarvoisuuksia. Jos ongelma löytyy yhä uudestaan yksilöstä ja yksilön ominaisuuksista, olemuksesta tai ’taustasta’, kuten se näyttää löytyvän, tällöin kasvatuksen, koulutuksen ja erilaisten tukijärjestelmien avulla kohdistetaan katse yhä uudestaan yksilöön ja yksilössä olevaan ongelmaan, jota koetetaan ’hyvää tarkoittaen’ tunnistaa, nimetä ja muuttaa. Näin jatketaan kulkemista kehässä, jossa oletus erilaisista ominaisuuksista johtaa erilaiseen kohteluun, mikä puolestaan tuottaa erilaisuutta, joka vahvistaa oletusta yksilöihin sidotuista ominaisuuksista.

Edellä kuvattu yksilöön keskittyvä tulokulma jättää huomioimatta kasvatukseen ja koulutukseen liittyvän poliittisen ohjauksen, kasvatuksen ja koulutuksen käytännöt, opetuksen ja ohjauksen, joissa olisi kaikkein eniten tehtävissä tasa-arvoisemman ja yhdenvertaisemman kohtelun vahvistamiseksi. Se tarkoittaa myös, että kiusaamiseen, häirintään ja muuhun eriarvoistavaan kohteluun on vaikea puuttua, jos niitä ei kyetä tarkastelemaan rakenteellisina ja yhteiskunnallisesti tuotettuina ja uusinnettuina ongelmina.

Haluaisin nähdä enemmän keskustelua tilanteisesti ja käytännöissä rakentuvista etuoikeuksista ja eriarvoisuuksista ja tilannetajusta, joka voi kehittyä ja vahvistua koko ajan. Jos halutaan yhteiskunnallista muutosta, yksilökeskeisyyden sijaan kaivataan laaja-alaisempaa ymmärrystä, ryhmän puolesta ja ryhmänä toimintaa, kollektiivisuutta ja solidaarisuutta ja myös valmiutta luopua omista etuoikeuksista toisten vuoksi.

Mistä tietää olevansa etuoikeutettu? Luultavasti ainakin siitä, jos etuoikeuksia koskeva keskustelu ärsyttää ja sen haluaisi tukahduttaa. Tyypillinen mekanismi etuoikeuksista ja eriarvoisuuksista käytävässä keskustelussa on, että etuoikeutetuimmat reagoivat, kun heidän etuoikeudet nousevat keskusteluun. Tyypillinen reaktio on ongelman vähättely ja keskustelun herättäjien asettaminen kyseenalaiseen valoon. Yksi tyypillinen tapa reagoida on tunteilu, etuoikeutettu reagoi kertomalla, että hän on pahoittanut keskustelusta mielensä. Näin keskustelu koetetaan vetää ongelmasta pois henkilön tunteisiin ja koettuun mielipahaan. Se on vallankäyttöä eikä edistä asiaa.

Etuoikeuksien tunnistamiseen ja tunnustamiseen liittyvä yksi hankaluus on, että joistakin etuoikeuksista tulisi olla valmius luopua, ’minä en enää saakaan sitä kaikkea, mitä olen tottunut saamaan ja ansainnut’. Toinen hankaluus on sen myöntäminen, että osa etuoikeuksista on sellaisia, että ne liittyvät esim. sukupuoleen, varallisuuteen ja ihonväriin sen sijaan, että ne olisivat omia ansioita.

Toivoisin, että keskustelu etuoikeuksista ja eriarvoisuuksista siirtyisi käytäntöihin ja kohteluun, tilannetajuun ja ymmärrykseen siitä, että olemme kaikki toimintamme myötä osa käsillä olevaa tilannetta. Näin päästäisiin ehkä myös ’taustan ja riskin taakasta’. Eriarvoisuutta ja etuoikeuksia olisi hyvä tarkastella laajasti, ei esim. innostumalla yhdestä eriarvoisuudesta kerrallaan. Sekään ei auta tilannetta, jos eriarvoisuudet ikään kuin kilpailevat keskenään siitä, mikä eriarvoisuus ansaitsee tulla eniten kuulluksi.

Ihminen voi muuttaa omaa ajatteluaan, olettamuksiaan ja muiden kohteluaan. Katseen kääntäminen oman navan ympäriltä ympäristöön ja yhteiskuntaan ja siihen, mitä itse voi missäkin tilanteessa tehdä asioille ja olosuhteille edellyttää tilannetajua ja herkkyyttä havaita eriarvoisuutta. Kaivattua tilannetajua ja ymmärrystä tuo eriarvoisuuksista ja niiden ylittämisestä tehty tutkimus, jota on Suomessa tehty runsaasti.

Toki toivon yhteiskuntaa, jossa käydään vilkasta demokraattista keskustelua, jossa kaikkien ei tarvitse olla asioista samaa mieltä ja jossa kaikilla on kokemus kuulluksi tulemisesta ja osallisuudesta. Ajatus on kaunis, mutta se on jossain määrin naiivi ja unohtaa yhteiskunnalliset, historialliset ja taloudelliset valtasuhteet, hierarkiat ja erot. Kaikki yhteiskunnassa eivät voi vaikuttaa tasavertaisesti. Todellisuudessa ihmiset ja asiat tulevat eri tavalla kuulluiksi ja niihin vaikuttavat yhteiskunnalliset, historialliset, kulttuuriset ja (talous)poliittiset tekijät.

Joidenkin ihmisten ja asioiden kuulluksi tulemista ja vaikuttamista tuetaan enemmän ja joidenkin vähemmän ja siihen liittyvät etuoikeudet ja eriarvoisuudet. Esimerkiksi köyhyys ja muu huono-osaisuus sekä kokemus kuulluksi tulemattomuudesta purkautuvat helposti turhautumisena itseen ja toisiin. Käymme itsemme ja toistemme kimppuun, koska (uus)liberalistisessa hengessä ongelmia ei nähdä rakenteellisina, kulttuurisina, historiallisina ja (talous)poliittisina.

Etuoikeutettuna toimiminen tuo lisää vastuuta puhujalle, ihan mitä tahansa ei voi suusta laukoa. Kun esim. ylpeillään suomalaisesta koulutuksesta ja sanotaan, että tasa-arvo on Suomessa hyvällä tolalla, isketään vyön alle eriarvoisuutta elämässään kohtaavia. Etuoikeutettuna toimiminen ei ole vain pahasta, se tarkoittaa myös tilanteisesti eteenpäin saattavia asioita ja mahdollisuuksia päästä vaikuttamaan eriarvoisuuteen. Ne mahdollisuudet kannattaa tunnistaa ja ottaa käyttöön.

Kristiina Brunila

Professori
AGORA kasvatuksen ja koulutuksen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon tutkimuskeskus

One Reply to “Etuoikeuksista ja eriarvoisuuksista kasvatuksessa ja koulutuksessa”

Leave a Reply

Your email address will not be published.