Haavoittuvuudesta on tullut eräänlainen aikamme termi, suuntaus ja eetos – ajalle tyypillinen tapa nähdä yhteiskunnallisten rakenteiden, talouden ja yksilön väliset suhteet. Haavoittuvuus on ”moraalisesti oikea”, kutsuva, lohduttava ja lumoava. Se toimii imperatiivina, houkuttaa ihmisiä ja valtioita suojelemaan herkiksi ja kärsiviksi määriteltyjä ihmisiä, eläimiä ja ympäristöä. Nuorten tukijärjestelmät haavoittuvuuden eetoksessa –hankkeessa tarkastelemme haavoittuvuuden eetosta uusliberalistisen hallinnan näkökulmasta, ja ennen kaikkea sen merkitystä koulutus- ja sosiaalipoliittisessa ohjauksessa. Eetos siivittää ajallemme ominaista erityistä käsitystä yksilön ja yhteiskunnan välisistä suhteista, se ohjaa hahmottamaan rakenteelliset ongelmat yksilön huolina. Itsevastuullisuus ja yksilöllisyys saavat yhä keskeisemmän aseman poliittisessa, yhteiskuntaa ja yksilöitä koskevassa suunnittelussa ja päätöksenteossa. Hankkeen tuloksissa osoitetaan miten koulutuspolitiikka ei muodosta muista politiikoista irrallista saareketta vaan haavoittuvuuden eetos ohjaa myös nuorisopolitiikkaa, työllistymispolitiikkaa ja mielenterveyspolitiikkaa.
Eetos
Mitä eetoksella tarkoitetaan? Käytämme eetoksen käsitettä merkityksessä, jossa se avautuu kollektiivisena, kulttuurisena ja normatiivisena ajattelun ja toiminnan pohjavireenä. Max Weber jäsensi eetosta kollektiivisena tajuntana, jolla on historialliset juurensa. Eetos kantaa mukanaan aineksia varhaisemmista yhteiskunnallisista arvoja ja normeja koskevista eletyistä käsityksistä. Ne koetaan ikään kuin itsestään selvinä ja lausumattomina arvoina. Käsitykset ovat muodostuneet osaksi arkikokemusta ja arvomuodostelmaan suhtaudutaan kuin johonkin luonnollisesti olemassa olevaan. Juuri sen vuoksi eetoksen tutkiminen ja näkyville tuominen on tärkeä kriittisen koulutuspolitiikan tutkimuksen tehtävä. Weber tutki länsimaisen historian arvokäsitysten kiteytymiä kapitalismin syntyessä ja mietti, miten on mahdollista että varhaisten yhteiskuntien päämäärärationaalisista toiminnasta, kuten ansion hankkimisesta, saattoi muodostua arvo sinänsä. Miten oli ymmärrettävissä kapitalismin synty, missä pääoman kartuttamisesta rationaalisuuteen kietoutuneena tuli yksilön keskeinen velvollisuus ja hänen elämänsä itsetarkoitus?
Koska eetos on kulttuurista, se muuntuu yhteiskuntien ja kulttuuristen käsitysten muuttuessa. Väestön hallinnan näkökulmasta haavoittuvuuden eetosta edelsi riskinhallinnan eetos, mutta koska eetokset ovat historiallisia ja kulttuurisia, ne eivät eroa toisistaan tarkkarajaisina prosesseina vaan sisältävät katkeamia ja yhteen punoutumia. Riskinhallinnan eetoksesta on esimerkkinä puhetapa, jota kansanterveyden ja mielenterveyspolitiikan alueille käytettiin hyvinvointivaltion rakentamisen aikana. Pohjois-Karjala-projektissa puhuttiin kulttuurisista käytännöistä – kuten perinneruoasta – terveysriskeinä, joita pyrittiin hallitsemaan muuttamalla kokonaisen väestön elintapoja. Mielenterveyspolitiikassa puolestaan vielä 1980-luvulla masennus käsitteellistettiin itsemurhariskiksi, jonka laajamittaiseen hallintaan pyrittiin uusien serotoniini-antagonistien avulla. Suomalaisen työelämän muutoksen kipukohtia tutkinut sosiologi Matti Kortteinen puolestaan jäsensi ’selviytymisen eetoksen’ välityksellä maaseudulta muuttaneiden, palkkatyöhön siirtyneiden ihmisten arvojen ja hallittua rakennemuutosta rakentavan, kehkeytyvän uusliberalistisen työmarkkinapolitiikan välistä ristiriitaa.
Usein esitetään kysymys siitä eikö nuorten hauraan mielen, mielenterveyspotilaiden tomeran asiakkuuden ja kimmoisuuden treenaaminen ole hyvä tavoite. Kysymykset ovat tärkeitä koska ne– toisin kuin tekninen puhe riskinhallinnasta – osoittavat miten haavoittuvuus terminä sekä paljastaa että peittää. Haavoittuvuuspuheessa ilmenee kahtalaisuus, sekä moraalinen suojelemaan ja auttamaan kutsuva luonne, että siihen kytkeytyvä oikeutus hallinnan keinoihin joiden määrittelyyn haavoittuneella ei ole asiaa. Suojeltavan itsemääräämisoikeuksia voidaan kyseenalaistaa hyvää tarkoittavassa mielessä eikä häneltä kysellä kokeeko hän mahdollisesti olevansa haavoittuva ja mitä se hänelle mahdollisesti merkitsisi. Havainnollisena esimerkkinä ristiriidasta suojelun ja kontrollin välillä ovat koronapandemian alkaessa tehdyt päätökset, jotka koskivat riskiryhmien määrittelyä. Ensimmäiset karanteenitoimet keväällä 2020 tehtiin sellaisten kriteerien pohjalta, jotka perustuivat ikään väestöllisenä ja abstraktina riskitekijänä. Määrittelystä jätettiin huomiotta iän merkitys kulttuurisena ja yhteiskunnallisena kategoriana. Tämä tieto on ollut saatavilla yhteiskuntatieteellisestä intersektionaalisuuden tutkimuksesta. Sen tulokset eivät ongelmitta ohjaudu hallinnan käyttöön. Esimerkissä ilmenee selkeästi haavoittuvuuden käyttö biovallan toimenpiteiden välineenä.
Haavoittuvuus
Ymmärrämme omassa tutkimuksessamme haavoittuvuuden relationaalisena, suhteena toisiin. Haavoittuvuuden avulla kuvataan rajoja, niiden huokoisuutta ja kykyä päästää läpi ympäristöistä ja muista toimijoista peräisin olevia vaikutuksia. Ne voivat olla vahingollisia tai hyviä, elävöittäviä ja elämän kannalta välttämätöntä. Jos ihmiset eivät olisi haavoittuvia, he eivät olisi avoinna muille, eivätkä ehkä kokisi suhteiden virittämää ennalta-arvaamattomuutta mutta eivät myöskään kykenisi innostumaan toisistaan, kuten affektiteoreettisissa keskusteluissa on paljon korostettu. Eikä muutokseen syntyisi avoimia mahdollisuuksia.
Haavoittuvuuden käyttö hallinnan vipusimena on retorisesti tehokasta. Kuka voisi vastustaa toimenpiteitä joilla haavoittuvia yksilöitä, väestönosia ja yksilöitä suojellaan? Haavoittuvuus-keskusteluista on varsin systemaattisesti puuttunut haavoittuneessa asemassa olevien oma näkemys tilanteestaan. Heidät on määritelty ulkoapäin. Tässä suhteessa on tärkeä pohtia, kuka oikeuttaa haavoittuvaksi määrittelyn ja kenellä on valta asettaa toinen suojeltavaksi. Kuka saa ylentää itsensä vahvaksi, suojelevaksi, vakaaksi, oikeanlaiseksi?
Entä mitä sen jälkeen tapahtuu, kun jotkut nimetään haavoittuvaisiksi? Miten ja millä keinoin haavoittuvuus saadaan ”parannettua”?
Kohti resilienssin eetosta
Haavoittuvuuden jälkeen on näkyvillä yhteiskunnallisia aineksia uudenlaiseen eetokseen, jota voisi nimittää resilienssin eetokseksi. Yhteiskunnalliset kriisit ja erityisesti syyskuun 11.päivän tapahtumat nostivat toisen käsitteen, resilienssin, keskeiseksi turvallisuusstrategioita ohjaavaksi yläkäsitteeksi. Tapahtumien jälkeen resilienssistä tuli myös EU:n globaalistrategian keskeiskäsite. Sillä on haluttu korostaa demokratiaa, luottamusta ja kestävää kehitystä erityisesti Euroopan ulkosuhteissa. Resilienssillä tarkoitetaan sekä poliittisten instituutioiden että yksilöiden merkitystä uhkaavissa prosesseissa, joissa sopeutuminen, vastustuskykyisyys ja merkittävä kyky transformaatioon ovat keskeisiä. Termillä on myös taloudellinen ulottuvuutensa ja suomalaisessa turvallisuuspolitiikassa sillä tarkoitetaan kriisinsietokykyä.
Resilienssin (resilere, ponnahtaa takaisin) alkuperä liittyy ’kykyyn palautua’ ja juuri kimmoisuus ja palautuvuus on sen nykyinen yleinen käyttöalue myös turvallisuuspolitiikan ulkopuolella. Jotkut tutkijat ovat sanoneen, että resilienssi on ’haavoittuvuuden ekvivalentti vastakohta’. Ne muodostavat käsiteparin jossa nykyisessä yhteiskunnassa toista ei voi ymmärtää ilman toista. Rajan ominaisuuksien kannalta määritelmä on tärkeä. Politiikan tutkijat Brad Evans ja Julian Reid kirjoittavat resilienssistä uutena haavoittuvuuden ontologiana joka perustuu uhkaan, vaarantumiseen ja epävarmuuteen. Koska väkivalta ja katastrofit määritellään nykyisissä yhteiskunnissa välttämättömiksi tapahtumiksi, resilienssi tarjoaa rajojen vahvistamista ja ikään kuin immunisaatiota niitä vastaan.
Resilienssi kuvaa fyysisille rakenteille ominaista mekaanista kykyä kestävyyteen ja taipumiseen vailla katkeamista. Psykologian ja yhteiskuntatieteen piiriin matkatessaan resilienssiä käytetään käsitteenä joka kuvaa organisaatioiden ja yksilöiden kykyä palautua vastoinkäymisistä ja myös kykyä toipua traumoista, sodista ja katastrofeista. Kuten haavoittuvuudella, myös resilienssillä on juurensa luonnontieteessä ja poliittisissa keskusteluissa. Sen vuoksi sen käyttö psykologisessa ja koulutuspoliittisessa keskustelussa on horjuvaa ja edellyttäisi tarkkaa analysoimista.
Useissa poliittisissa keskusteluissa resilienssi on tärkeäksi muodostunut käsite. Se lujittaa ulkopolitiikan välineistöä, maahanmuuttokeskustelujen argumentaatiota rajojen turvaamisesta samoin kuin itsehoidon, terapian ja kuntoutuksen välineistöä potilaan tai asiakkaan voimien palauttamiseksi. Koronapandemiatilanteessa väestöjen ja ihmisten kykyä vastustaa ja palautua kuvataan kimmoisten ja palautuvien kuorien kautta.
Resilienssikeskustelulle on terapiakeskustelun lisäksi tullut vankempi sija myös koulutuspolitiikassa. Opetushallitus julkaisi äskettäin laajan raportin ’Opettaja resilienssin ja demokratiakompetenssin vahvistajana’. Siinä tarkastellaan kimmoisuutta väkivaltaisen radikalisoitumisen, vastakkainasettelujen ja koulussa kohdattujen konfliktien näkökulmasta. Raportissa on merkillepantavaa, että resilienssin käsitettä ei lankaan analysoida, ja siihen suhtaudutaan ikään kuin tervetulleena välineenä elämää uhkaavien kriisitilanteiden vääjäämättömissä kohtaamisissa. Opetushallituksen asenne on hämmentävän yksituumainen ja positiivinen:
“Valitettavasti ei ole kehitetty rokotetta, joka vahvistaisi mielen resilienssiä ja suojelisi epäterveellisiltä ja haitallisilta vaikutteilta ja ajatuksilta sekä takaisi yksilölle edellytykset käsitellä monimutkaisia ja kiistanalaisia aiheita. Maailma muuttuu niin valtavaa vauhtia, ettemme voi ennusta millaista täällä on viidenkymmenen vuoden kuluttua. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että ainakaan yksinkertaisemmaksi se ei ole muuttumassa. Näin ollen tulevaisuuden aktiivinen kansalainen tarvitsee vahvat demokratiakompetenssit ja resilienssiä, jonka avulla kohdata elämän myllerryksiä, muutosta ja paineita muilta ihmisiltä sekä selvitä vastaantulevista haasteista ja vastoinkäymisistä”. (OPH 2020, 40).
Opetushallituksen julkaisusta puuttuvat kriittiset näkemykset mahdollisesta toisenlaisesta tulevaisuudesta. Puheenvuoroista saa käsityksen, että koululainen joutuu vääjäämättömän uhkan olosuhteissa kantamaan omalla kimmoisuudellaan demokratiavajeen aiheuttaman taakan.
Kulttuurintutkijaa jää myös askarruttamaan sotametaforien käyttö opetuksen tulevaisuuden ja demokratian linjanvedoissa. Kielikuvien avulla rakennetaan vääjäämättömästi maailmaa sekä uhkan ja väkivallan paikkaa siinä. Kielikuvat ohjaavat käsityksiä todellisuudesta. Koululaisten maailmassa väkivallan kasvun teema on päivittäinen puheenaihe. Huoli nuorten tulevaisuudesta on tärkeää ohjata sellaisten kompetenssien lujittamiseen jotka antavat mahdollisuuden toivoa demokratian ehdoilla.
Tutkijoina olemme havainneet, että resilienssi tarjoaa varsin houkuttelevan ja arkijärkeä kutkuttavan vaihtoehdon haavoittuvuudelle. Haavoittuvuus voidaan esittää retorisena sairautena, jota vastaan voidaan resilienssillä sitten rokottaa. Tämä puolestaan pelastaa tulevaisuuden, ja pelastaa demokratian. Mutta mitä tämä kertoo demokratiasta ja tulevaisuudesta? Onko todella niin, että tulevaisuuden yhteiskunnassa ei ole sijaa virheille, huokoisuudelle, keskeneräisyydelle, haavoittuvuudelle? Onko tosiaan niin, että ainoastaan resilienssillä ”rokotetut”, taipuvat mutta katkeamattomat ihmiset, selviävät tulevaisuuden tuulista?
Tulevaisuutta ajatellen, pohdimme myös sitä, että syrjäyttääkö resilienssi eetoksena haavoittuvuuden eetoksen, vai kietoutuuko se haavoittuvuuden ympärille? Tässä kohtaa tutkijoiden mieltä huvittaa ajatus superpalloihmisestä, joka kaatuessaan sitkeästi ja kimmoisasti pongahtaa eteenpäin. Kimmoisa kuori valetaan suojaamaan herkkää ja haavoittuvaista sisusta, joka ei muuten kovassa ja karussa maailmassa selviäisi.
Resilienssin ja haavoittuvuuksien eetoksissa, näemme kaksi vaihtoehtoista tietä tulevaisuuteen. Ensimmäinen tie kuvastaisi vallitsevaa eetosta, jossa koulutus valmistaa nuoren kantamaan demokratiavajeen aiheuttamaa kuormaa harjaannuttamalla omaa kimmoisuuttaan. Toinen vaihtoehto olisi, että haavoittuvuuden avulla uskalletaan tulla alttiiksi muiden ja maailman välisten rajojen lähtökohtaiselle avoimuudelle. Myöntymällä heikkouden ja haurauden luomaan rajojen huokoisuuteen voidaan liittyä yhteen, innostua ja rakentaa demokratiaa.
MarjaLiisa-Hankasalo
Katariina Mertanen
Kirjoitus pohjautuu tutkijatohtori Katariina Mertasen ja dosentti Marja-Liisa Honkasalon puheenvuoroihin ja dialogiin Nuoret, mieli ja terveys toisin nähtynä -seminaarissa.
Lähteet:
Honkasalo, Marja-Liisa (2018). The Guest Editors Introduction: Vulnerability and Inquiring into Relationality. The Journal of Finnish Anthropological Society. Special Issue: How Does Vulnerability Matter 43 (3), 1–21. DOI: https://doi.org/10.30676/jfas.v43i3.82725
Haavoittuvuus –teemanumero kokonaisuudessaan:
https://journal.fi/suomenantropologi/article/view/82725
OPH, Opetushallitus 2020. Resilenssiä rakentamassa demokratiakasvatuksen tueksi. Oppaat ja käsikirjat 2020:2. https://www.oph.fi/sites/default/files/documents/resilienssia_rakentamassa_demokratiakasvatuksen_tueksi.pdf