Positiivisuuden tyrannia

Suomeenkin on rantautunut alun perin Yhdysvalloista kotoisin oleva positiivisuuden imperatiivi, mihin liittyen julkaisimme juuri yhteisen tieteellisen julkaisun (Brunila, Vainio & Toiviainen 2021), jossa tarkastelimme isojen aineistojen valossa kaikkialle leviävää positiivisuuden imperatiivia ja sen seurauksia nuorille suunnatussa koulutuksessa ja ohjauksessa.

Voisin sanoa aloittaneeni positiivisuuden tyrannian tutkimuksen vuonna 2010 menemällä vankilaan. Vankilasta jatkoin vierailuja nuorille suunnattuihin toimenpiteisiin, koulutukseen, ohjaukseen ja kuntoutukseen.  Sitten huomioni kiinnittyi laajemmin poliittiseen ohjaukseen ja erilaisiin uudentyyppisiin monialaisiin toimijaverkostoihin ja niiden agendoihin.

Käsitteellistin ilmiötä ensin termeillä terapisoituminen ja psykologisoituminen ja vähän myöhemmin termillä haavoittuvuuden eetos. Kaikille termeille yhteistä on tietyntyyppinen ajatus ihmisyydestä ja kääntyminen itseen ja itsesuhteen muokkaamiseen. Eetoksen näkökulmasta ne houkuttelevat kokemusten, ympäristön ja itsen sanallistamiseen psykologiasta ja terapiamuodoista lainatuin sanastoin. Kyse on yksilöön tärähtämisestä niin ongelmien kuin ratkaisujenkin löytämisessä ja joka tehdään positiivisuuden nimissä.

Aloittaessani tutkimustani sain oman tieteenalani ja koulutuksen piirissä toimivilta hämmentyneitä kommentteja siitä, ettei tällaista ilmiötä tai ongelmaa ole Suomessa. Minulta kysyttiin, että enkö ymmärrä sitä, että ihmisillä on vaikeaa, enkö välitä. Erästä haastatteluani ei julkaistu sen takia, että kyseinen sanomalehti ei halunnut julkaista kriittisiä näkökulmia psykologiatieteistä ja niiden popularisoinnista. Nyt kahden ison tutkimushankkeen ja kaikkialle Suomeen levinneen psykologisen ja terapeuttisen eetoksen jälkeen tällaisia kommentteja ei enää kuule, vaan lähinnä kuulee ihmettelyä, että miten tässä nyt näin kävi.

Mikä tekee positiivisuudesta tyranniaa?

Väitän, että kääntyminen itseen ja itsen tutkiskelu ja itsen löytäminen ovat kaikin tavoin ongelmallisia ja vahingoksi sekä ihmisille itselleen että koko yhteiskunnalle – huolimatta siitä, että saamme joka puolelta vinkkejä ja kehotuksia siihen. Voisi lisäksi kuvitella, että koko ihmisväestö ainakin länsimaissa voisi huomattavasti paremmin, jos ajatellaan, miten paljon meihin kohdistetaan erilaisia itsen tutkiskelun ja kehittämisen tukijärjestelmiä. Erityisen ongelmallinen on ajatus siitä, että sekä ongelmat että ratkaisut löytyvät yksilöstä itsestään, mikä on tyypillistä esim. nuorille suunnatuissa erilaisissa psyko-emotionaalisissa tukijärjestelmissä, kasvatuksessa, koulutuksessa ja työpaikoilla. Entä jos ihminen sitten lähtee kehotuksesta kaivamaan ja kaivamaan, mutta mitään ei löydykään?

Kääntyminen itseen ei ole tupsahtanut keskuuteemme sattumalta. Se on vahvistunut länsimaissa taloudellistumisen myötä. Voi olla, että joskus aiemmin historiassa kääntyminen itseen mahdollisti jossain määrin vallalla olevien järjestelmien haastamista. Nyt kuitenkin tilanne on juuri toisin päin. Itseen kääntymisellä ja itsesuhteen työstämisellä oikeutetaan ja vahvistetaan vallalla olevia järjestelmiä.

Psykologisten matkojen tekeminen itseen yhdistyy tehokkaampaan ja optimoidumpaan yksilön käyttäytymiseen, oppimiseen ja työtehoon. Matkoja tehdään kehittämisen, innovaatioiden, oppimisen, kasvun ja kuluttamisen pöhinä-hengessä, ja matkaseuralaisina toimivat kaikenlaiset itseapu-oppaat, tv:n muuttumisleikit, sosiaalisen median oman elämän optimointi-gurut, positiivisen psykologian äänenkannattajat, henkilökohtaisen kasvun valmentajat, mielentilan konsultit ja muut ohjaajat. Itseen kääntymistä voisi ajatella väestön optimoinnin ja itsevastuullisuuden käsikirjoituksena taloudellistumista painottavassa ja samalla hyvinvointivaltiota purkavassa yhteiskunnassa, jossa vapauden ja vapaiden valintojen hengessä ensin löydät itsesi, sitten kehität itseäsi ja lopuksi pääomitat itsesi. Tällainen ikään kuin vapaa ja vapaita valintoja tekevä kansalainen ei enää tarvitse hyvinvointivaltiota, koska hän on löytänyt aidon itsensä, johon tukeutua.

Luen uutisia, raportteja ja selvityksiä, joissa perään kuulutetaan psykologis-emotionaalisia tukijärjestelmiä ongelmaan kuin ongelmaan. On ehkä jossain mielessä ymmärrettävää, vaikkakin epä-älyllistä ja lyhytnäköistä, että psykologis-terapeuttiset tukijärjestelmät ja niiden sijoittelu sinne tänne nähdään houkuttelevina ja samalla eräällä tavalla helppoina ratkaisuina monimutkaisiin yhteiskunnallisiin ja etenkin (talous)poliittisiin ongelmiin. Niiden lupaus kun on ihmisen ja käyttäytymisen sopeuttamisessa ja mukauttamisessa, taloudellistumista painottavan eetoksen katvealueiden huomioimisessa ja myös hitaampien ja tehottomimpien talouden rattaiden (ihmisvoiman) mukana pitämisessä. Mutta entä jos on niin, että psyko-emotionaalisten tukijärjestelmien tarjoaminen tekee sen kohteista tukijärjestelmistä riippuvaisia ja edelleen lisää tukea tarvitsevia?

Samalla ei kuitenkaan ymmärretä tai haluta nähdä sitä, millaisia asioita voi seurata siitä, kun aiemmin täysin normaaleina ihmisen elämänpiiriin kuuluvat asiat ja tilanteet samoin kuin laajemmat yhteiskunnalliset, rakenteelliset ja (talous)poliittiset ongelmat siirtyvät psykologis-terapeuttis-medikalististen linssien kautta tarkasteltaviksi. Ongelma ja sen ratkaisu löytyvät yhä uudestaan yksilöstä ja yksilön olemuksen ja ominaisuuksien muuttamisesta.

Käsitys normaalista, ihmisyydestä ja ylipäätään elämästä kapenee. Tämä siirtymä näkyy jo kasvatuksessa ja koulutuksessa, joista on tulossa terveystaloja yksilöiden kapasiteetin ja emootioiden täsmävalmentamiseen työllistettävyyden ja taloustalkoohenkisyyden nimissä.

Ja tähän iskeytyy positiivisuuden tyrannia. Se levittää ympärilleen ajatusta siitä, että ratkaisut ovat yksilössä ja siinä, että meidän pitäisi olla koko ajan liikkeessä, elämänvoimissamme, yrittäjähenkisiä, onnellisia, tuottavia ja tehokkaita. Kun opettaja sanoo työelämän ulkopuolella elävälle varattomalle nuorelle, että ”Ihmiset ovat Intiassa ehkä köyhiä, mutta he ovat kuitenkin onnellisia, mikä tarkoittaa, että tekin voitte olla onnellisia, jos vain päätätte niin” tai useita kymmeniä työhakemuksia huonolla menestyksellä lähettäneelle maahanmuuttajanuorelle, että ”positiivista asennetta nyt vain peliin”, ollaan kirjoitukseni pointin ytimessä eli positiivisuuden tyranniassa.

Kristiina Brunila

Lähteet:

Brunila, Kristiina, Saara Vainio & Toiviainen, Sanna (2021). The Positivity Imperative as a Form of Cruel Optimism. Theme number of Youth, Education and the Ethos of Vulnerability in Uncertain Times. Journal of Applied Youth Studies.

Leave a Reply

Your email address will not be published.