Tiedote tutkimustuloksistamme

Tiedote on julkaistu Helsingin yliopiston sivuilla.

Nuor­ten syr­jäy­ty­mi­sen syyt ovat sy­väl­lä yh­teis­kun­nan ra­ken­teis­sa – tut­ki­jat pi­tä­vät yk­si­lö­kes­keis­tä lä­hes­ty­mis­ta­paa on­gel­mal­li­se­na

12.6.2019
Yhteiskunnasta syrjäytyneiksi määriteltyjen nuorten ongelmia pyritään korjaamaan lyhytkestoisin ratkaisuin. Tutkijat peräänkuuluttavat rakenteellisia muutoksia ja pitkäkestoista rahoitusta.

Eri lähtökohdista tulevia nuoria määritellään helposti syrjäytyneiksi ja haavoittuviksi ja heihin kohdistetaan suomalaisessa yhteiskunnassa hyvin monenlaisia toimenpiteitä ja tukijärjestelmiä. Lyhytkestoisten koulutusta, ohjausta, valmennusta ja kuntoutusta tarjoavien tukijärjestelmien määrä on viime aikoina kasvanut.

– Tulostemme perusteella toimenpiteet ja tukijärjestelmät voivat kuitenkin olla myös ongelmallisia, sanoo Helsingin yliopiston apulaisprofessori Kristiina Brunila.

Brunila on ryhmineen tutkinut tukijärjestelmiä ja niiden toiminnan laajempia seurauksia ja yhteyksiä viimeisten kahden vuoden aikana Suomen Akatemian rahoittamassa tutkimusprojektissa Nuorten tukijärjestelmät haavoittuvuuden eetoksessa (2017–2021).

Kat­se yk­si­lös­tä yh­teis­kun­nan ra­ken­tei­siin

– Tutkimustuloksemme tuovat esille, että tukijärjestelmien ja niissä esiintyvien käytäntöjen välityksellä nuorten elämäntilanteisiin liittyvät haasteet näyttäytyvät ongelmina. Nämä ongelmat liitetään nuorten henkilökohtaisiin, persoonaan ja olemukseen liittyviin puutteisiin ja vajaavaisuuksiin, jolloin yksilö tulee usein määritellyksi jollain lailla riittämättömäksi, Kristiina Brunila sanoo.

Tuki saattaa muuttua ongelmanratkaisuksi, joka ei kuitenkaan palvele nuoren omia toiveita tai vahvista nuoren toimijuutta ja osallisuutta. Nuoret ja heidän kanssaan työskentelevät esittävät myös kriittisiä näkökulmia tukijärjestelmiä kohtaan, mutta lopulta joudutaan tekemään sitä, mihin saadaan rahaa.

– Tutkimushankkeemme tuloksia voi ymmärtää laajemmin markkinatalouteen liittyvän yksilöllistymiskehityksen syvenemisenä. Siinä yhteiskunnalliset ja sosiaaliset ongelmat ja vastuu nähdään yksilöllisten valintojen ja toimien kautta. Hankkeessamme katse käännetäänkin yksilöistä yhteiskunnallisiin järjestelmiin, ja palataan tarkastelemaan niitä poliittisia toimia sekä laajempia käytäntöjä, jotka ensisijaisesti tuottavat eriarvoisuutta, Brunila kuvaa.

Projektin tutkimustulokset nostavat esiin useita ongelmia:   

  1. Näyttää siltä, että koulutus- ja sosiaalipolitiikassa nuorille tarjoutuu ristiriitaisia tai mahdottomia positioita: nuorilta vaaditaan oikeanlaista aktiivisuutta, vastuullisuutta ja osallistumista yhteiskunnalliseen toimintaan ja keskusteluun, mutta samalla nuoria pidetään passiivisina, epäkypsinä ja tietämättöminä.
  2. Nuoria aikuisia ja heidän toimintaansa säädellään niukkojen resurssien kautta. Samaan aikaan tukijärjestelmät tarjoavat heille valinnanvapauteen ja yrittäjyyteen kannustavia toimenpiteitä, jotka ovat kytkeytyneet byrokratiaan, yksityisiin yrityksiin ja kolmannen sektorin toimintaan.
  3. Erityisesti nuoriin kohdistetaan julkisessa keskustelussa huoli poliittisesta passiivisuudesta ja syitä tälle etsitään usein yksilöistä. Nuoria nähdään vaivaavan kiinnostuksen puute, vähäinen tietämys politiikasta ja yhteiskunnasta, heikot kyvyt ja kompetenssit osallistua demokraattiseen keskusteluun sekä välinpitämättömyys yhteisiä asioita kohtaan. Koulujen demokratiakasvatuksessa tulisikin sitoutua sellaisiin periaatteisiin, jotka tukevat demokraattista toivoa, jossa vallitseva epäoikeudenmukainen ja eriarvoistava yhteiskuntajärjestys ei näyttäydy välttämättömänä.
  4. Maahan muuttaneille nuorille aikuisille tarjotaan kotoutumiskoulutuksissa suomen kielen opintojen ohella uudelleenkouluttautumista ja erilaisten tietojen ja taitojen opiskelua, joiden ajatellaan olevan työllistymisen takeena. Työllistymistä pidetään nuorten kotoutumisen ensisijaisena mittarina, jolloin muut merkitykselliset tekijät sivuutetaan. Työttömyyden puolestaan ajatellaan johtuvan yksilöllisistä tekijöistä, vaikka todellisuudessa maahan muuttaneet nuoret kohtaavat työelämään pyrkiessään usein syrjintää ja rasismia.
  5. Suomessa on nähtävissä globaali trendi, jossa loppuvuodesta syntyneillä on ikätovereitaan suurempi todennäköisyys saada ADHD-diagnoosi ja siihen määrätty lääkitys. Tutkimuskirjallisuus selittää ilmiötä psykososiaalisena siten, että kouluympäristö vaatimuksineen joko ”laukaisee” ADHD:n yksilössä tai lapsen ”kypsymättömyys” tulkitaan aktiivisuuden ja tarkkaamattomuuden häiriöksi. Katse kääntyy lapseen, ja tarkastelun ulkopuolelle jäävät sen sijaan kysymykset siitä, mitä tämä ilmiö kertoo koulusta ja diagnostisten selitysmallien roolista koulun käytännöissä.

Ai­neis­to­na yli 300 haas­tat­te­lua 

Tutkijat ovat keränneet aineistoa tutkimukseen eri puolilla Suomea koulutusorganisaatioissa, vankiloissa, etsivän nuorisotyön piirissä, valmentavassa koulutuksessa, ohjaavissa, kuntouttavissa ja kotouttavissa ohjelmissa, nuorten työllisyyttä ja koulutukseen hakeutumista tukevissa palveluissa sekä lyhytkestoisissa projekteissa.

Kaikkiaan yli 300 haastattelua on tehty eri lähtökohdista tulevien ja pääasiassa koulutuksen ja työelämän ulkopuolella toimivien nuorten ja heitä auttavien työntekijöiden kanssa.

Tutkimusaineistoon kuuluu myös poliittista ohjausta koskevia dokumentteja, tilastoja ja mediaesityksiä.

Lisätietoja

Projektin johtaja Kristiina Brunila, puhelin 050 310 9827, kristiina.brunila@helsinki.fi

Welcome to the reading group-workshop “Racism, Mental Health and Education”

Tervetuloa CoSupport-hankkeen ja AGORA-tutkimuskeskuksen järjestämään ”Haavoittuvuus/Vulnerability” lukupiiri-workshopiin, jossa ensimmäisellä kerralla on aiheena rasismi, mielenterveys ja koulutus.

Tapaaminen järjestetään torstaina 6.6.2019 klo 9-11 Bean There Caféssa (Pengerkatu 9). Lukupiirin kielinä toimivat suomi ja englanti.

Tapaamisen alustajina toimivat CoSupport-hankkeen tutkijatohtori Tuuli Kurki ja tutkimusavustaja Venla Järvensivu. Vierailijaksi ensimmäiselle kerralle on kutsuttu terapeutti, aktivisti ja yhdenvertaisuusasiantuntija Michaela Moua, jonka puheenvuoro johdattelee tapaamisen tematiikkaan.

Lukupiiriin osallistuminen ei vaadi ennakkoilmoittautumista, mutta toivomme osallistujien lukevan tapaamiselle valitut tekstit etukäteen yhteisen keskustelun tueksi.

Phoenix, Ann (2009) De‐colonising practices: negotiating narratives from racialised and gendered experiences of education, Race Ethnicity and Education, 12:1, 101-114, DOI: 10.1080/13613320802651053, https://www.researchgate.net/publication/248970759_De-Colonising_Practices_Negotiating_Narratives_from_Racialised_and_Gendered_Experiences_of_Education

Tolonen, Ruut (2019) Häpeää, itsesyytöksiä, masennusta – toistuvan rasismin vaikutuksen mielenterveyteen voivat olla vakavat, Maailman kuvalehti, 24.4.2019 https://www.maailmankuvalehti.fi/2019/4/pitkat/hapeaa-itsesyytoksia-masennusta-toistuvan-rasismin-vaikutukset-mielenterveyteen

Lukupiiri-workshop on osa CoSupport-hankkeen https://blogs.helsinki.fi/cosupport/ ja AGORA -tutkimuskeskuksen https://blogs.helsinki.fi/agora-sje/ järjestämiä ”Haavoittuvuus/Vulnerability” lukupiirejä, joissa tulevina teemoina ovat esimerkiksi psy-tieteenalat ja psykopolitiikka, globaalin mielenterveyden dekolonisointi sekä koulutuksen psykologisoituminen ja terapisoituminen.

************

Welcome to “Haavoittuvuus/Vulnerability” reading group-workshop organised by the CoSupport project and AGORA research centre and its first joint session focusing on racism, mental health and education.

The session will be on Thursday 6 June 2019 at 9-11am in Bean There Café (Pengerkatu 9). The languages of the reading group-workshop are Finnish and English.

Moderators of the session are CoSupport project’s postdoctoral researcher Tuuli Kurki and research assistant Venla Järvensivu. Our visitor for this session is therapist, activist and equality expert Michaela Moua whose talk will steer the conversation to the topic.

Participation in the session does not require registration, but we hope that the participants will read the selected texts in advance to support the joint discussion.

Phoenix, Ann (2009) De‐colonising practices: negotiating narratives from racialised and gendered experiences of education, Race Ethnicity and Education, 12:1, 101-114, DOI: 10.1080/13613320802651053, https://www.researchgate.net/publication/248970759_De-Colonising_Practices_Negotiating_Narratives_from_Racialised_and_Gendered_Experiences_of_Education

Tolonen, Ruut (2019) Häpeää, itsesyytöksiä, masennusta – toistuvan rasismin vaikutuksen mielenterveyteen voivat olla vakavat, Maailman kuvalehti, 24.4.2019 https://www.maailmankuvalehti.fi/2019/4/pitkat/hapeaa-itsesyytoksia-masennusta-toistuvan-rasismin-vaikutukset-mielenterveyteen (in Finnish only)

This session is part of Vulnerability-reading group-workshops organised by CoSupport project https://blogs.helsinki.fi/cosupport/ and AGORA research centre https://blogs.helsinki.fi/agora-sje/ on the ethos of vulnerability, psy-disciplines and psychopolitics, decolonising global mental health and psychologisation and therapisation of education.

Marja-Liisa Honkasalon vierailusta ja haavoittuvuuden eetoksesta

Nuoria koskevaa poliittista ohjausta ja laajempia yhteiskunnallisia muutoksia voi selittää ainakin jossain määrin ajallemme ominainen individualistinen, ns. yksilöön tärähtävä ja psykoemotionaalisia ongelmia korostava mentaliteetti, joka keskittyy yksilöiden muokkaamiseen järjestelmien ja rakenteiden epätasa-arvoisuuksien korjaamisen sijaan. Tarkastelemme tätä mentaliteettia haavoittuvuuden eetoksena eli tälle ajalle tyypillisenä ajattelu- ja toimintatapana sekä erityisesti poliittisen ohjauksen välineenä. Huomasimme tutkimuksissamme pian, että yhä suurempaa osaa eri lähtökohdista tulevista nuorista on alettu lukea haavoittuvuuden piiriin tavalla, joka korostaa nimenomaan psykoemotionaalisia ongelmia. Tutkimustuloksissamme eetos näyttäytyy siten, että varsin erilaisista lähtökohdista tulevia nuoria pidetään lähtökohtaisesti syrjäytyneinä, mielenterveysongelmaisina, heikon itsetunnon omaavina sekä muilla tavoin vajavaisina ilman, että ongelmien paikantamista yksilöön ja tämän psykoemotionaalisiin piirteisiin juurikaan problematisoidaan. 

Haavoittuvuus ei ole uusi käsite eikä sille ole olemassa yhtä pysyvää tai yhteisesti sovittua merkitystä. Ja edellisen takia halusimme kutsua mukaan keskusteluun professori Marja-Liisa Honkasalon, joka on johtanut tematiikkaa koskevaa tutkimushanketta ja kirjoittanut aihepiiristä. Keskustelimme hankkeemme tutkimusseminaarissa Marja-Liisan kanssa siitä, kuinka haavoittuvuutta on tarkasteltu monista eri tulokulmista, esimerkiksi eetoksen lisäksi filosofisena ja ontologisena käsitteenä, sosiaalisena prosessina sekä hallinnan, poliittisen ohjauksen ja luokittelun välineenä. Olimme yhtä mieltä siitä, että moni sellainen asia, joka alkaa eettisenä ja filosofisena tarkasteluna päätyy poliittiseksi imperatiiviksi ja samalla kapeuttaen ajatusta ihmisyydestä ja siitä, mikä ylipäätään on merkityksellistä. Näin on käynyt esim. tasa-arvolle, hyvinvoinnille ja nyt haavoittuvuudelle, joista kaikista valjastuu biopoliittisen ohjauksen välineitä.

Kirjoitimme Kasvatus-lehdessä pian ulos tulevassa artikkelissamme (Brunila & al., painossa), kuinka haavoittuvuuden käsite ilmaantui EU:n poliittisen ohjauksen käsitteistöön 1990-luvulla, koska riskin käsitettä pidettiin liian teknisenä. Haavoittuvuuden käsitteen nähtiin tarjoavan ihmisiä ja ihmisten toimintaa koskevaan poliittiseen ohjaukseen jossain määrin humaanimpaa sävyä (Honkasalo 2017). Alun perin sosiaalipolitiikan piirissä toiminut ja tiettyihin ihmisryhmiin, kuten vammaisiin ja turvapaikanhakijoihin liittynyt haavoittuvuuden ajatus on levinnyt yhä laajemmalle muuhunkin politiikkaan: se on alkanut läpäistä koko poikkisektoraalista nuorisopolitiikkaa sekä nuoria koskevia koulutuksen, ohjauksen ja kuntoutuksen käytäntöjä. Huolen kohteena on yhä suurempi osa varsin erilaisissa yhteiskunnallisissa tilanteissa eläviä nuoria samoin kuin nuoria liikuttava kouluttava, ohjaava ja kuntouttava siirtymäkoneisto. Nuorten tilannetta Englannissa tutkinut Kate Brown onkin tuonut esille, kuinka haavoittuvuuden käsitteestä on tullut yleinen nuoria koskeva sosiaalipoliittinen hallinnan ja kontrolloinnin tapa (Brown 2014).

Kristiina Brunila

 

Lisätietoja Marja-Liisa Honkasalon julkaisuista ja hankeeista:

Marja-Liisa Honkasalo

The Body and the Other

Mind and the Other

Vulnerable lives

 

Tervetuloa avoimelle luennolle Menetyksiä, mukautumista ja moninaisuutta: Terapeuttisen kulttuurin teoriat ja tulevaisuus

Lämpimästi tervetuloa professori Suvi Salmenniemen (Turun yliopisto) luennolle Menetyksiä, mukautumista ja moninaisuutta: Terapeuttisen kulttuurin teoriat ja tulevaisuus maanantaina 6.5. klo 10-11 Minervan K113 saliin.

“Menetyksiä, mukautumista ja moninaisuutta: Terapeuttisen kulttuurin teoriat ja tulevaisuus

Puheenvuoro johdattelee terapeuttiseksi kulttuuriksi kutsutun ilmiön tutkimuskenttään, jossa pureudutaan psykologisen tiedon ja minuuden muokkaamisen käytäntöjen merkitykseen ja yhteiskunnallisiin seurauksiin. Esitys kartoittaa tutkimuskentän teoreettisia ja metodologisia lähestymistapoja ja sitä, miten niissä on teoretisoitu valtaa ja politiikkaa, ja millaisia kysymyksiä on jäänyt tutkimukselliseen katveeseen. Esitys myös nostaa esille vaihtoehtoisia teoreettisia tapoja jäsentää ilmiötä muun muassa kokoonpanojen, artikulaation ja kriittisen teorian tarjoamien käsitteiden avulla.”

Suvi Salmenniemi toimii sosiologian professorina Turun yliopiston Sosiaalitieteiden laitoksella. Tämän hetkisessä tutkimuksessaan hän tarkastelee terapeuttista kulttuuria: monenlaisia terapeuttisia käytäntöjä ja tietomuotoja, kuten täydentäviä ja vaihtoehtoisia hoitomuotoja, uushenkisyyttä ja populaaripsykologisia itsehoitomenetelmiä. Keskeisiä kysymyksiä hänen tutkimuksessaan on mm. miksi nämä terapeuttiset käytännöt puhuttelevat ihmisiä, millaisina ne koetaan ja millaista politiikkaa ja vallankäyttöä niihin sisältyy. 

Lisätietoja: https://www.utu.fi/fi/ihmiset/suvi-salmenniemi 

 

Luento on osa AGORA-tutkimuskeskuksen ja siellä toimivan CoSupport-hankkeen järjestämää Terapeuttinen valta ja kansalaisuus -kirjan (toim. Kristiina Brunila, Esko Harni, Antti Saari & Hanna Ylöstalo) kirjoittaja-seminaaria.

Kulku Minervan K113 saliin on esteetön (Siltavuorenpenger 5 A, Helsinki, kellari 1. krs.).

New articles published

 

Katariina Mertanen, Karen Pashby and Kristiina Brunila’s article Governing of young people ‘at risk’ with the alliance of employability and precariousness in the EU youth policy steering was published by Policy Futures of Education.

Abstract

This article focuses on neoliberal governing by the European Union of cross-sectoral youth policies directed at young people ‘at risk’. The aim is to show how the alliance of discourses of employability and precariousness in these policies has emerged and how these discourses operate in policy. In the article, we analyse European Council and European Commission policy documents from 2000 to 2016 by drawing on the idea of discourses and governing with neoliberal political rationality. Our results show that the financial crisis and policy initiatives launched to mitigate its consequences made it possible to mainstream the neoliberal rationality of individual competition and flexibility as an inseparable part of youth policy steering.

 

Tuuli Kurki, Kristiina Brunila and Elina Lahelma’s article Constituting Immigrant Care Workers Through Gendering and Racialising Practices in Education was published by Nordic Journal of Migration Research.

Abstract

The focus of this paper is to examine how immigrants become constituted as ideal care workers in educational settings. By analysing the everyday practices in two educational contexts in the Helsinki metropolitan area, Finland, the authors explore how these practices that are influenced by the national and transnational immigration and integration policy, regardless of their well-meant actions, can gender and racialise students with immigrant status.

 

Julman optimistinen poliittinen passiivisuus ja siihen puuttuminen demokratiakasvatuksella

Erityisesti vaalien alla kuten nyt eduskuntavaalien ja EU-vaalien lähestyessä esitetään julkisessa keskustelussa huolta matalista äänestysprosenteista ja kansalaisten poliittisesta passiivisuudesta. Selityksenä tälle poliittisen osallistumisen matalalle tasolle on usein tarjottu kansalaisten kyynistymistä nykymuotoiseen demokraattiseen päätöksentekoon sekä yleistynyttä epäluottamusta poliittista järjestelmää kohtaan. Erityisesti huolipuhe kohdistetaan nuorten ja nuorten aikuisten heikkoon osallistumiseen, josta kertoo nuoremmissa ikäryhmissä verrokkeja matalampi äänestysaktiivisuus. Juuri nuorten kohdalla osallistumattomuuden voi nähdä selkeänä seurauksena siitä, ettei omalla äänellä katsota juuri olevan vaikutusta poliittiseen prosessiin, tai sen lopputulemiin. Syitä tälle irrottautumiselle politiikasta etsitään usein yksittäisistä kansalaisista eli yksilöistä itsestään, kuten kiinnostuksen puute, vähäinen tietämys politiikasta ja yhteiskunnasta, heikot kyvyt ja kompetenssit osallistua demokraattiseen keskusteluun sekä välinpitämättömyys yhteisiä asioita kohtaan. On toki selvää, että lukuisat erilaiset elämäntarinat ja -tilanteet muodostavat osallistumisen esteitä yksilöiden elämänpolun varrella.

Edellä esitetyn keskustelun rinnalle on syytä nostaa myös kulttuurinen ja rakenteellinen näkökulma, joka ei hae syitä yksittäisten kansalaisten yksilöllisistä puutteista, vääränlaisista asenteista, arvoista tai heikosta tietämyksestä. Huomio keskittyy ennemmin siihen, miten historian saatossa muotoutuneet kulttuuriset arvot ja normit sekä näitä mukailevat diskurssit tuottavat eräänlaisen ideaalin kansalais-subjektin, joka myös toimii ja käyttäytyy halutun kaltaisella tavalla. Tarkastelu kohdistuu näin kulttuurissamme vallitsevaan rakenteelliseen mekanismiin, jota voidaan nimittää uusliberaaliksi arkijärjeksi, tai rationaliteetiksi (neoliberal common sense). Tämä uusliberaali rationaliteetti voidaan nähdä nykyisessä ihmisten arjen elämässä kollektiivisia tietoisuuksia muokkaavana ja kansalaisten toimintakäytäntöihin vaikuttavana arkijärkenä. Se kulkee erityisesti yksilöllisyyttä, kilpailua, taloudellista toimeliaisuutta, tuotteliaisuutta ja tehokkuutta korostavien puhetapojen mukana. Yhteiskuntatieteilijä ja filosofi Lauren Berlant (2011) käyttää samaisesta mekanismista termiä ‘julma optimismi’ (cruel optimism).

Uusliberalistisen rationaliteetin toimintaa voidaankin kuvata koulutuksen kautta toimivana julmana optimismina. Se on mekanismi, jonka avulla koulutuksen kautta tuotetaan ja uudelleen tuotetaan vallitsevaa yhteiskuntajärjestystä ja ylläpidetään sen jatkuvuutta. Perinteisesti meritokraattinen koulutusjärjestelmämme on perustunut lupaukseen yksilöllisestä taloudellisesta menestyksestä, arvostetuista yhteiskunnallisista asemista sekä hyvinvoinnista. Nykyinen myöhäiskapitalistinen markkinamuotoinen järjestelmä kuitenkin tekee näiden tavoitteiden saavuttamisen yhä useammille ihmisille mahdottoman vaikeaksi, tai jopa mahdottomaksi. Näiden asioiden tavoittelu kuitenkin tarjoaa myönteisiä merkityksiä ja ‘tarkoituksen’ elämään, mikä saa yksilön tunteenomaisesti kiinnittymään näihin tavoitteisiin ja myös haluamaan niitä. Samalla koulutus ylläpitää ‘valheellisen optimistista toivoa’ yksilön reaalisista mahdollisuuksista saavuttaa nämä tavoitteet. Uusliberalistisen julman optimistisessa epävarmuuksien leimaamassa ajassamme uhka “menettää ote” on aina läsnä, jolloin ihmisten toiminta keskittyy yhä lujemmin näiden menestyneestä ja ‘onnistuneesta’ elämästä kertovien asioiden tavoitteluun, sillä tällaiset pyrkimykset alkavat näyttäytyä välttämättöminä oman putoamisen ja syrjäytymisen riskien toteutumisen estämiseksi. Saavuttaakseen luvatun yhteiskunnallisesti arvostetun ja ‘hyvän’ elämän, kansalaiset suuntautuvat “rationaaliselta” ja järkevältä näyttäytyvään toimintaan, kuten jatkuvaan itsensä tuottamiseen, kehittämiseen ja hallinnointiin sekä keskittyvät manageroimaan, tarkkailemaan ja brändäämään itseään. Julman optimistiset lupaukset suuntaavat ihmisten jokapäiväisen arjen toiminnan itsekeskeisesti. Yksilön toiminta, aika ja energia kohdistuu yksilökeskeisiin elämänprojekteihin, kollektiivisen vaihtoehtojen rakentamisen sijaan. Näin uusliberaali rationaalisuus toimii vahvistaen ja ylläpitäen vallitsevaa järjestelmää sekä estäen kollektiivisen toiminnan sen rakenteisiin puuttumiseksi.

Julmuus onkin siinä, että koulutuksen antamista lupauksista tai yksilön loputtomista ponnisteluista ja elinikäiseen oppimiseen sitoutumisesta huolimatta, näiden tavoitteiden saavuttaminen jää useimmiten toteutumatta, tai on vähintäänkin aina epävarmaa ja keskeneräistä. Vain uhka putoamisesta ja putoamisen pelosta on varmaa. Paradoksaalisesti, yksilö alkaa syyllistää itseään epäonnistumisestaan näiden välttämättömiltä näyttäytyvien, mutta tyhjien ja saavuttamattomien tavoitteiden toteuttamisessa ja voimaan pahoin. Uusliberaalille ajalle tyypillinen rationaalisuus näyttäytyykin julmana vastuun vierittämisenä yksilölle, mikä samalla häivyttää taustalla vaikuttavan rakenteellisen epäoikeudenmukaisuuden, hankaloittaen sen perustojen ja eriarvoistavien käytäntöjen asettamista kyseenalaiseksi. Tämä nykyiselle uusliberaalille kulttuuriselle eetokselle tyypillinen mekanismi ja sen toiminta olisi syytä tunnistaa, sillä se operoi arjessa ylikorostaen yksiön vastuuta, siten ettei yhteinen kollektiivinen toiminta yhteiskunnan eriarvoistavien rakenteiden muuttamiseksi edes näyttäydy tarpeellisena.

Tämä yksittäisten ihmisten hyvinvoinnin ja poliittisen aktiivisuuden kannalta vahingollinen mekanismi tulisi huomioida osana demokratiakasvatusta, kun halutaan kasvattaa aktiivisesti yhteiskunnalliseen päätöksentekoon osallistuvia kriittisiä kansalaisia. Tulevia demokraattisia kansalaisia tulisi kasvattaa demokraattiseen toivoon, eli tukea sellaisia kollektiivisen toiminnan käytäntöjä, jotka vastustavat sopeutumista vallitsevaan yhteiskunnalliseen tilanteeseen ja mukautumista sille tyypillisiin puhetapoihin. Demokraattista toivoa voidaan edistää kasvatuksessa kannustamalla toimintatapoja, jotka mahdollistavat epäoikeudenmukaisuuksiin ja eriarvoisuuteen puuttumisen, kutsuvat kuvittelemaan mahdollisia, vaihtoehtoisia ja oikeudenmukaisempia maailmoja sekä kamppailemaan näiden vaihtoehtojen puolesta. Tällaista demokraattista toivoa tarvitaan haastamaan myöhäiskapitalistisissa yhteiskunnissa vallitsevaa uusliberalismin eetosta sekä vastustamaan sille tyypillistä rationaliteettia ja julman optimistista toivoa.

 

Katariina Tiainen

Teksti perustuu osittain artikkeliin Democratic Education for Hope: Contesting the Neoliberal Common Sense. Alkuperäinen vertaisarvioitu artikkeli julkaistu journaalissa: Studies in Philosophy and Education. 01/2019 Katariina Tiainen, Anniina Leiviskä & Kristiina Brunila. Teksti ei ole tiivistelmä koko artikkelista, vaan ennemmin inspiroitunut sen argumentaatiosta.

Marginalisoiko kotouttaminen maahanmuuttajia mukaan ottamisen sijaan?

Tutkijamme Tuuli Kurjen teksti Marginalisoiko kotouttaminen maahanmuuttajia mukaan ottamisen sijaan? julkaistiin 18.3. Liikkeessä yli rajojen -blogissa, joka on ETMU Ry:n – Etnisten suhteiden ja kansainvälisen muuttoliikkeen tutkimuksen seuran ylläpitämä. Blogi julkaisee tutkimukseen perustuvia, aiemmin julkaisemattomia puheenvuoroja ja analyyseja etnisistä suhteista ja ylirajaisesta muuttoliikkeestä.

Tuuli Kurki avaa kirjoituksessaan väitöstutkimuksensa teemoja ja tuloksia, jotka käsittelevät maahanmuuttajaistamisen prosessia ja kotouttamiseen liittyvää problematiikkaa.

Kirjoitus on luettavissa täältä.

 

Myös Yle uutisoi aiheesta 18.3.2019:

Tutkija arvostelee maahanmuuttajien työelämään ohjaamista piilorasismista – “Ajatellaan, että heillä on luontainen tarve hoivata”

Behind the idea of disturbing behaviour

Maija Lanas and Kristiina Brunila’s article Bad behavior in school: discursive approach (2019) was accepted by the British Journal of Sociology of Education.

Disturbing, problematic, or challenging student behaviour is said to be among the greatest challenges facing today’s school life. However, despite the apparent commonsensicalness of the issue, there is no commonly agreed upon definition for such events, and there is often very thin analysis of what actually becomes disturbed, challenged, or problematised in such instances.

In the article, disturbing behaviour is seen as a discursive practice that produces reality; it is a historically and socioculturally formed coming-together of various intersecting power-related discourses that make claims about individuals and contexts. Informed by poststructural approaches, this theoretical paper looks at how ideas of disturbing behaviour come to be formed within the discursive environment of school.

The paper argues that behind the idea of disturbing behaviour are the ideas of a normal developmental course and an idealised student, as well as increasing emphasis on management and measurement in school.

Tervetuloa väitöstilaisuuteen

Tuuli Kurki väittelee 22.2.2019 klo 12 Helsingin yliopiston kasvatustieteellisessä tiedekunnassa aiheesta “Immigrant-ness as (mis)fortune? – Immigrantisation through integration policies and practices in education”.

Väitöskirjan elektroninen julkaisu on luettavissa täältä:

https://helda.helsinki.fi/handle/10138/294719

 

Abstrakti

Väitöskirjassa tutkin miten kotouttamispolitiikka ja kotouttamisen käytännöt toimivat ja osallistuvat maahanmuuttajasubjektiviteetin rakentumiseen. Väitöskirja perustuu kahteen etnografiseen tutkimukseen, jotka toteutin monikulttuurisen peruskoulun yläkoulussa ja maahanmuuttajien ammatilliseen koulutukseen valmistavassa koulutuksessa (MAVA) pääkaupunkiseudulla. Väitöskirjassa kysyn, miten kotouttaminen toimii koulutuksen kentällä politiikan ja käytäntöjen muodossa; miten kotouttamispolitiikka ja kotouttamisen käytännöt, jotka on suunniteltu kotoutumisen edistämiseen, rakentavat maahanmuuttajasubjektiviteettiä ja millaisin seurauksin; sekä miten sukupuolittavat ja rodullistavat dynamiikat risteävät kotouttamispolitiikassa ja kotouttamisen käytännöissä koulutuksen kentällä.

Tutkimusaineistoni sisältää 20 (maahanmuuttajaksi nimetyn) opiskelijan ja 14 koulutuksen ammattilaisen haastattelua, havaintomuistiinpanoja, yli 90 poliittista asiakirjaa sekä muuta aineistoa. Metodologisesti tutkimus sekä pohjaa että haastaa feministisen etnografisen tutkimuksen ja teoreettisesti se kiinnittyy jälkikoloniaalisiin ja jälkistrukturaalisiin teoretisointeihin hyödyntäen subjektifikaation ja rodullistamisen käsitteitä intersektionaalisesta näkökulmasta. Esitän väitöskirjassa neljä keskeistä tutkimustulosta.

Ensiksi, väitän, että vaikka kotouttaminen pyrkii tekemään maahanmuuttajista aktiivisia ja tasavertaisia suomalaisen yhteiskunnan jäseniä, pyrkii ehkäisemään heidän sosiaalista syrjäytymistään, ja vähentämään heidän työttömyyttä, kotouttamistoimenpiteet voivat pikemminkin vahvistaa kuin ehkäistä maahanmuuttajien syrjäytymistä ja marginalisointia. Esimerkiksi huolimatta investoinneista ja panostamisesta kotouttamiseen, maahanmuuttajien työllisyystilanne Suomessa on edelleen heikko ja rasismi osa rodullistettujen ihmisten jokapäiväistä arkea.

Toiseksi, väitän, että koulutus, joka on yksi kotouttamisen keskeisimmistä konteksteista, virallisesti edistää monikulttuurisuutta ja suvaitsevaisuutta, ja pyrkii saavuttamaan tasa-arvon. Käytännössä kuitenkin koulutus osallistuu rodullistetun ja sukupuolitetun eriytymisen vahvistamiseen koulutus- ja työmarkkinoilla. Tulkitsen tutkimuksessani maahanmuuttajien, ja erityisesti nuorten maahanmuuttajanaisten, työntämisen hoiva-alalle hyväksikäyttävänä rasismina, sillä houkuttelu hoivatyöhön tehdään usein heidän henkilökohtaisista toiveistaan ja kokemuksistaan riippumatta pääasiassa siksi, että maahanmuuttajina (ja nuorina ja naisina) heidän ajatellaan sopivan hoivatyöhön ikään kuin luonnostaan.

Kolmanneksi väitän, että vaikka päättäjien ja valtaväestön keskuudessa termiä maahanmuuttaja ei välttämättä pidetä loukkaavana, vaan neutraalina terminä, joka kuvaa ihmisiä ”muista kulttuureista”, ihmiset, joita tällä termillä nimetään, tulkitsevat sen loukkaavana ja leimaavana: usein maahanmuuttajaksi nimetty tarkoittaa jotakuta vähempiarvoista. Tätä loukkaavaa ja vahingoittavaa nimeämistä voidaan vastustaa esimerkiksi nimeämällä ”itse” ja muut ”sisäpiirissä” itse valituilla tavoilla, joilla vastustetaan kotouttamispolitiikan ja kotouttamisen käytäntöjen rodullistavia nimeämisiä.

Neljänneksi, kehitän väitöskirjassani käsitteen maahanmuuttajaistaminen kuvaamaan kuinka kotouttamispolitiikan ja kotouttamisen käytäntöjen avulla joukko ihmisiä, joilla on hyvin erilaiset taustat, kokemukset, intressit ja tarpeet muodostetaan ja käsitetään yhdeksi (ryhmäksi), maahanmuuttajiksi. Maahanmuuttajaistamista voidaan toki vastustaa toimimalla odotettuja, ”sopivia”, sukupuolittuneita ja rodullistettuja kotoutumisreittejä vastaan.

************************************************************************

Tuuli Kurki will defend the doctoral dissertation entitled “Immigrant-ness as (mis)fortune? – Immigrantisation through integration policies and practices in education” in the Faculty of Educational Sciences, University of Helsinki, on 22 February 2019 at 12:00.

The dissertation is available in electronic form here:

https://helda.helsinki.fi/handle/10138/294719

Abstract

The dissertation examines how integration policies and practices in education function and participate in the making of immigrant subjectivities. Drawing on two ethnographic studies from a lower secondary school and pre-vocational training for immigrants (MAVA programme) in the Helsinki metropolitan area, Finland, it asks: how does integration function in education as a form of policy and practice; how do integration policies and practices in education designed to enhance integration of immigrants serve to constitute immigrant subjectivities and with what consequences; and how do gendering and racialising dynamics intersect in integration policies and practices in education.

The data produced include interviews with 20 students (named as immigrants by the education system and beyond) and 14 education professionals working with them, observation notes, over 90 policy documents related to immigration, integration and education, and other data, such as teaching and learning materials and media texts. Methodologically, the dissertation both builds on and challenges feminist ethnographic research. Theoretically, it relates to the postcolonial and poststructural theoretisations and utilises the concepts of subjectification and racialisation with intersectional frame. The dissertation arrives at four main findings.

The dissertation argues that while the official, well-intentioned aim of integration is to make people named as immigrants active and equal members of Finnish society, to prevent their social exclusion, and decrease their unemployment, integration measures actually reinforce rather than redresses marginalisation and exclusion of people named as immigrants. For example, despite the investment in integration, the employment situation of immigrants remains chronic and racism is a constant part of everyday life of racialised people.

Second, the dissertation argues that education officially promotes multiculturalism and tolerance, and aims to achieve equality. In practice, however, education participates in creating racial and gendered segregation both in education and in the labour market. For example, pushing immigrants in general, and young immigrant women in particular, to the care sector regardless of their personal interests, experiences and needs, simply because they are considered to be immigrants (and young and women), is interpreted in the dissertation as exploitative racism.

Third, the dissertation shows that while policymakers and the majority population, including education professionals, do not consider the term “immigrant” insulting but a neutral term, simply capturing people from “other cultures”, people named as immigrants interpreted the term as stigmatising and equivalent to inferiority: in oftentimes to be named as an immigrant meant to be worth less than. This injurious naming was resisted, for example, by naming the self and others in the “inner circle” with self-chosen terms in order to escape the racialised subject position as immigrants.

Fourth, the dissertation develops a concept of immigrantisation to describe how through integration policies and practices in education a group of people from various backgrounds, experiences, interests and needs become constituted and treated as one, as immigrants. The process of immigrantisation can be, however, resisted and troubled to open ways to act against the expected, “suitable”, gendered and racialised integration routes, and as such, against the racist integration policies and practices.

Köyhyysdiskurssin leviäminen uusliberalistisessa Suomessa

Köyhyyskeskustelu ja -tutkimus näyttävät viime vuosina suomalaisessa yhteiskunnassa kiihtyvästi lisääntyneen. Köyhyysdiskurssi on rikastunut moninaisella kirjollaan hallinnon köyhyyden ongelman ratkaisun teksteistä, tiedotusvälineiden ja median tarjoaman keskustelufoorumin kautta aina akateemiseen köyhyystutkimukseen asti. Diskurssilla tarkoitan tiettyä institutionaalista puheavaruutta, jossa tietyt käytännöt, ilmaisut ja puheaktit ovat suotavampia kuin toiset, ja kuinka mahdollisuuksia joihinkin aivan toisenlaisiin käytäntöihin ja puheen avauksiin ei käytännössä ole tietyn diskursiivisen muodostuman sisällä. Instituutiot, kuten koulu, sairaala, vankila tai nuorison tukijärjestelmä voisivat olla tällaisia historiallisesti muuttuvia tieto/vallan virtauksen tiivistymiä, joiden sisällä vain tietynlaisella puheella ja toiminnalla on relevanssia.

Oma tutkimukseni nuorten aikuisten tukijärjestelmien käytäntöjä ja diskursseja tuottavasta dynamiikasta on törmännyt köyhyyteen tehdessäni vuoden kenttätutkimusta ”syrjäytymisvaarassa” olevista nuorista etsivässä nuorisotyössä ja nuorisotyöpajalla. Törmäsin myös ”köyhyysilmiöön” työskennellessäni seitsemän vuotta erityispedagogisessa instituutiossa. Lähtiessäni ”kentälle” halusin analysoida kuinka nuorten aikuisten subjektiviteetit muokkautuvat suomalaisten tukijärjestelmien uusliberalistisessa hallinnoinnissa ja tukijärjestelmien käytännön työn hallinnan kautta. Haastattelut, etnografinen päiväkirja ja osallistuminen niin nuorten kuin heitä auttavien ammattilaisten elämään toi esiin köyhyyden jatkuvan läsnäolon niin nuorten arjessa kuin heidän ohjaajiensakin resurssipulassa. Mikä tutkimuksestani selvisi, oli se tosiseikka, että suurimman esteen näiden ”syrjäytymisvaarassa” olevien nuorten etenemisen koulutukseen, opiskeluun tai työelämään muodosti heidän käytössään olevan taloudellisen resurssin määrä, eli välttämättömän taloudellisen resurssin määrä, vaihtovälineiden eli rahan määrä.

Nykyisessä uusliberalistisessa suomalaisessa (toki globaalistikin) keskustelukulttuurissa ja hallinnan mentaliteetissa törmäämme usein puheeseen yksilöiden ongelmista, suremme köyhyydestä johtuvaa kärsimystä (itsemurhat, sairaudet, ihmissuhteiden rikkoontumiset, lasten lohduton osa, väkivalta, vihapuhe, rasismi) ja esitämme ratkaisuksi yksilökeskeistä ongelmien räätälöintiä kuten lisää resursseja nuorten tukijärjestelmiin, (mieli)sairaanhoitoon, koulujen digitalisointiin ja kameroistamiseen, tai terapiakulttuurin voimistamiseen (psykiatrian, psykologian ja psykoterapiakirjon palvelujen lisäämiseen). Hegemoninen uusliberalistinen ajattelutapamme nykysuomessa kääntää katseemme pois yhteiskunnan eriarvoisuutta tuottavista rakenteista yksilön ongelmiin ja psykologisoi ne. Uusliberalismilla tarkoitan valtioiden muuttumista suuryhtiöiden kaltaisiksi, markkinoiden muuttumisesta säätelemättömiksi ja verottomiksi ja subjektien muuntumista atomistisiksi pienyrityksiksi, jotka tekevät portfolio-minästään kilpailevan individuaalin, jonka ”pääomat” kuuluvat nykyään enemmän psykologian analyysin kohteeksi kuin sosiologian tarkastelun piiriin. Voisiko ”hajoita ja hallitse” strategia toimia enää paremmin kuin tällaisessa kulttuurissa? Haluaisin siis nostattaa vanhan kysymyksen pintaan: Miten meitä hallitaan ja miten hallinnan eri välineet ovat muuttuneet historiallisesti? Ja miten ne muuttuvat juuri tämän hetkisessä finanssikapitalistisessa maailmassa, jossa rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät, kuten tuhannet tilastot todistavat (Pikettyn 2016, Pääoma 2000-luvulla, on yksi monista).

Köyhyyden diskurssin kiihtyvä leviäminen yhä rikkaampana yhteiskunnassamme nostattaa tutkijan mielessä väistämättä kysymyksen; mitä köyhyysdiskurssi tekee ja miten se tekee sen? Köyhyys ei ole uusi ilmiö eivätkä myöskään huolipuheet ja ratkaisuyritykset sitä koskien. Jo 1800-luvulla terveys- ja sosiaalihygienistit, filantroopit ja tervettä ja kurinalaista työvoimaa tarkastelevat tutkimukset ja käytännön toimet (sairaalat, lääkärien kotikäynnit, sairaiden lasten pakkoluovutukset ja oikeuslaitoksen muokkaantuminen ”pahatapaisten” normittamiseen) loivat tarpeen kontrolloida köyhiä teollisuustyöntekijöitä, työttömiä (vastoin tahtoaan) ja loisia (ei kiinnostanut ottaa osaa kapitalistiseen tuotantokoneistoon). Samalla syntyi 1800-luvun loppuun mennessä kriminologian, nuorisotutkimuksen ja psykologian tieteenalat näiden käytänteiden ympärille instituutioina.

Entä nyt sitten, vuonna 2019? Ovatko pääoman omistajien intressit, tuotantosuhteet tai tuotantovoimien dynamiikka muuttuneet näinä kommunikaatioteknologian, digitalisaation, robotisaation, automatisaation tai ”joustavan” työn aikoina? Ymmärrän hyvin köyhyystutkijoiden hyvää tarkoittavaa työtä, joissa perusteellisia selvityksiä uhreista eli köyhistä tehdään poliittisille päättäjille (köyhienkö valitsemia?), ymmärrän nuorten tukijärjestelmien parissa olevien ihmisten suurella sydämellä tehdyn työn mittavuuden, ymmärrän sosiaali-, terveys- ja koulutussektorimme uusliberaaleissa (SOTE?) muuttuvissa rakenteissa työskentelevien ihmisten erittäin tärkeän työn määrän, mutta se miten edellä mainitut instituutiot ovat transformoituneet viimeisen noin kolmenkymmenen vuoden aikana Suomen valtiossa, sosiaalidemokraattisessa yhteiskunnassa voittoa ja köyhyyttä (monille) ja rikkauksia (harvoille) tuottaviksi yrityksiksi on jo hiukan vaikeammin ymmärrettävissä.

Ymmärrettävissä tämä muutos kuitenkin on. Kunnolla uusliberalisaatio sai tulta alleen vuoden 1991 lamasta lähtien, kun sosiaali-, terveys- ja koulutussektoria alettiin leikkaamaan ja tulonsiirtoja köyhiltä alettiin tekemään, kun laman aiheuttaneet pankit ja muut yksityiset ja valtiollisetkin instituutiot ”pelastettiin”, samat, jotka olivat harjoittaneet 80-luvun lopun kuumina kasinovuosina valuuttakeinottelua ja riskisijoittamista. Ne pelastettiin, jotta valtion talous säilyttäisi kilpailukykyisyytensä (retoriikka oli sama kuin nyt: ei ”kannustinloukkuja” köyhille, olihan päällä jatkuva ”kestävyysvaje”, valtion velka, joka siirrettiin köyhien kannettavaksi). Nämä eriarvoistavat tulonsiirrot ovat sittemmin kiihtyneet heikentämällä progressiivista verotusta ja poistamalla omaisuusvero ja menemällä ”voittoisan” globaalin uusliberalistisen talousjärjestelmän syliin.

Köyhyys ei ole staattinen ilmiö vaan köyhyyttä tuotetaan. Ja sitä ei tuoteta tuolla jossain, vaan me olemme kaikki osallisina siinä. Jo 1800-luvun alkupuolella monet tutkijat kirjoittivat siitä, kuinka ilman köyhiä rikkauksiakaan ei pääsisi syntymään. Pääomat eivät ole koskaan syntyneet vapaiden markkinoiden mekanismien vaikutuksesta, vaan orjuudesta, ryöstöstä ja maiden ja työvoiman pakkoluovutuksesta. Jos nyt olisimme valveutuneita kuluttajia ja seuraisimme kerta- ja kestokulutushyödykkeidemme tuotantoketjuja alusta loppuun, niiden parissa olevien, etenkin alkutuottajien ja kokoonpanijoiden työolosuhteita, työpäivän pituutta ja etenkin palkkaa, niin voisimme kaikki (jopa suomen köyhät älypuhelinten ja läppäreiden omistajina, mutta muuten velkaisina ja luottotiedottomina) tuntea kuuluvamme täällä globaaliin riistäjien luokkaan. Tämä ei kai kuitenkaan tuottaisi ihan talvisodan veroista yhteenkuuluvuuden tunnetta.

 

Kalle Mäkelä