Nuoriso-ongelmasta nuorisoon ongelmana

’Nuoriso-ongelma’, eli nuorten syrjäytyminen ja nuorisotyöttömyys nostetaan usein esille julkisessa keskustelussa yhtenä suurimpana uhkana yhteiskunnan tulevaisuudelle. ’Nuoriso-ongelmaa’, pyritäänkin hallitsemaan Euroopan Unionin ja Suomen nuorisopolitiikassa moninaisin eri keinoin. Näitä keinoja on esimerkiksi Euroopan Komission suosittelema Nuorisotakuu, joka takaa kaikille vähintään kolme kuukautta työttöminä oleville alle 25 vuotiaille nuorille ja alle 30 vuotiaille vastavalmistuneille työ-, koulutus- tai harjoittelupaikan. EU:n sosiaalirahaston tuella on Suomessa käynnistetty useita projekteja, joilla pyritään ohjaamaan, ja kouluttamaan syrjäytymisvaarassa ja erityisen haavoittuvassa asemassa olevia nuoria ’takaisin’ yhteiskunnan jäseniksi.

Esimerkkinä tämänkaltaisista projekteista toimii mm. Nuorisotakuun myötä käynnistetyt Ohjaamo-palvelupisteet. Ohjaamoissa nuorille tarjotaan moniammatillista ohjausta matalan kynnyksen ja yhden luukun periaatteella. Ohjaamoissa mm. toimivat nuorisotyö, TE-palvelut, terveydenhuollon palvelut ja velkaneuvonta. Ohjaamoiden lisäksi nuorten syrjäytymistä pyritään ehkäisemään ohjaamalla nuoria työpajatoimintaan ja etsivän nuorisotyön piiriin.

NEET –  Syrjäytymisen synonyymi?

Jotta nuoria voidaan ohjata heille sopivien palveluiden pariin, täytyy heidät ensin tunnistaa ja nimetä. Poliittisessa retoriikassa käytetään syrjäytymisvaaraan nimetyistä nuorista usein akronyymiä NEET, Not in Employment, Education or Training, joka vapaasti suomennettuna tarkoittaa työn ja koulutuksen ulkopuolella olevaa. EU:n nuorisopolitiikassa syrjäytymisen ehkäiseminen keskittyykin vahvasti näiden ns. NEET-nuorien tunnistamiseen, löytämiseen ja oikeanlaisten palveluiden pariin ohjaamiseen. Suomen Ohjaamo-toiminta, ja erityisesti etsivä nuorisotyö painottaa myös voimakkaasti NEET-nuorten tavoittamista, löytämistä ja ohjaamista koulutukseen, kuntoutukseen tai työelämään.

NEET -kategoria kiinnittää nuorten syrjäytymisen kuitenkin lähes yksinomaan työllisyyteen liittyväksi ongelmaksi. Tämä on ongelmallista sen takia, että mitattaessa ja tarkasteltaessa ainoastaan nuorten työllistymistä syrjäytymisen mittarina, jää monet nuorten elämään vaikuttavat muut rakenteelliset tekijät huomiotta. Pelkästään paikalliset erot nuorten työllistymis- ja koulutusmahdollisuuksissa ovat valtaisat. Vaikka NEET luokin näennäisen helposti luokiteltavan ja tilastoitavan mallin apua tarvitsevien nuorten tunnistamiseen, tuottaa se samalla käsitystä siitä, että nuorten syrjäytyminen on ratkaistavissa yksittäisten nuorten työllistymistaitoja parantamalla. Nuorten prekaarit, eli epävarmat työmarkkinat puolestaan otetaan itsestäänselvyytenä, ja nuoria kuuluu opettaa mahdollisimman tehokkaasti luovimaan kasvavan epävarmuuden keskellä.

Työllistyvyys – ratkaiseeko tiedot, taidot vai oikea asenne?

Nuorisopolitiikassa ja nuorisopolitiikan käytännöissä elää sitkeästi dualistinen ajatus nuorista. Nuoria kuvataan elämännälkäisinä, uudistumishaluisina, rohkeina, aktiivisina ja luovina toimijoina, jotka oikeat tiedot ja taidot oppiessaan kykenevät vapaasti etenemään haaveilemaansa suuntaan tulevaisuudessa. Samalla, nuoria pidetään epäkypsinä, epävarmoina, impulsiivisina, haavoittuvina ja erityisen suojelun tarpeessa olevina.

Tämä ristiriitaisuus näkyy myös nuorille suunnatuissa palveluissa. Nuoren asema näiden palveluiden keskellä on toimia aktiivisena ja riskitietoisena kuluttajana, joka ikään kuin vapaasti valitsee omaan tilanteeseensa sopivat palvelut. Samanaikaisesti, koska nuoret eivät kykene riittävästi hallitsemaan itseään, tulee heitä ohjata ja valvoa heidän oman hyvinvointinsa vuoksi. ¨

Edellä mainittujen seikkojen valossa, ei olekaan yllättävää, että nuorille suunnattava koulutus, ohjaus ja valmennus keskittyy työllistymistaitojen hiomiseen monella eri tasolla. Vaikka muodollisen koulutuksen ja osaamisen tarvetta korostetaan, niin sen rinnalle nostetaan useita erilaisia ’taitoja’ (skills), jotka nähdään työllistymisen edellytykseksi. Näitä taitoja ovat mm. sosiaaliset taidot ja tunnetaidot, itsekontrolli, täsmällisyys, hygienia, itsetuntemus ja niin edelleen. Näyttääkin siltä, että mitä haavoittuvammassa asemassa nuoren katsotaan olevan, sitä tiukemmin häntä pyritään kontrolloimaan ja sitä enemmän häntä ohjataan toimenpiteisiin, jotka korostavat edellä mainittuja itsensä hallitsemisen taitoja.

Haavoittuvimmassa asemassa olevat nuoret ’ongelmana’

Erityisen paljon toimenpiteitä kohdistetaan niihin nuoriin, jotka nähdään erityisen sosioemotionaalisesti haavoittuvina, ja näin ollen kaikista kauimpana työmarkkinoista. Tätä perustellaan erityisesti taloudellisilla imperatiiveilla – julkisuudessa kiertävät luvut siitä kuinka yksikin syrjäytynyt nuori maksaa veronmaksajille satoja tuhansia euroja konkretisoivat syrjäytymisen taloudellisia ’haittavaikutuksia’. Nuoret esitetään sinä tulevaisuutena, johon sijoittaminen on kannattavaa koko yhteiskunnan ylläpitämisen vuoksi.

Tämä retoriikka kuitenkin tekee yksittäisistä nuorista ’ongelmia’, joiden korjaaminen muuttuu yhteiskunnan jatkuvuuden kannalta välttämättömäksi. Yksittäisen nuoren jäädessä taloudellisilla mittareilla mitattavan elämän ulkopuolelle herätetään käyntiin massiivinen tukijärjestelmien verkosto aktivoimaan, tukemaan, opettamaan ja ohjaamaan nuorta toimimaan ’oikealla’ tavalla. ’Nuoriso-ongelman’ ratkaisua ei siis lähtökohtaisesti haeta yhteiskunnallista ja rakenteellisista näkökulmista, vaan keskitytään siihen ’ratkaisuun’, joka on helpoimmin toteutettavissa ja perusteltavissa: yksittäisten nuorten kouluttamiseen, ohjaamiseen ja valmentamiseen.

 

 

Kirjoitus pohjautuu Katariina Mertasen tänä syksynä tarkastettavaan väitöskirjaan: Not a Single One Left Behind. Governing the ’youth problem’ in youth policies and youth policy implementations.

Nuorille aikuisille suunnattu kolmannen sektorin mielenterveystyö Suomessa

Voittoa tavoittelemattoman, nuorille aikuisille (18–35-vuotta) suunnatun kolmannen sektorin mielenterveystyön kenttä on viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana muuttunut moninaisemmaksi. Uusia toimintamalleja on luotu ja otettu käyttöön runsaasti. Sekä ennaltaehkäisevän että kuntouttavan mielenterveystyön toimintamalleissa painottuu vertaisuus, kokemuksellisuus, kerronnallisuus ja taiteellinen ilmaisu – niin kuvataide kuin erilaiset esittävän taiteen muodot. Toipumisorientaatio, joka korostaa toipujan omia voimavaroja ja jossa uskoa tulevaisuuteen haetaan merkityksellisestä elämästä, ei niinkään kliinisestä kuntoutumisesta, on nouseva suuntaus järjestöjen tarjoamassa mielenterveystyössä.

Järjestöjen tuottamalla tuella ja palveluilla on tarpeellinen ja arvokas paikka osana suomalaista mielenterveystyötä. Järjestöt tarjoavat tukea, johon virallinen palvelujärjestelmä ei resurssien puutteen ja osittain myös ihmiskuvan kapeuden vuoksi kykene. Nuorille aikuisille, jotka kohtaavat vaikeuksia yrittäessään päästä kilpailluille ja epävarmoille työ- ja koulutusmarkkinoille tai pysytellä siellä, järjestöt antavat konkreettista tukea esimerkiksi opiskelupaikan hakemisessa, mutta niiden toiminnoissa on myös tilaa tehdä itseä kiinnostavia asioita niiden itsensä vuoksi ja rauhassa muodostaa tulevaisuutta koskevia suunnitelmia.

Järjestöjen toiminnan jatkuvuus on säännöllisinä pysyvistä kävijämääristä huolimatta kuitenkin epävarmaa. Toiminnan tuloksellisuutta, jota mitataan kävijämäärien lisäksi koulutukseen tai työelämään hakeutuneiden osallistujien määrällä, on vakuuteltava rahoittajille yhä uudelleen. Pitkään jatkunut toimintakin voi äkisti vaarantua, jos rahoitusehdot muuttuvat. Ohjaajat ja muut järjestöjen työntekijät ovat valmiita venymään varsin pitkälle kävijöiden puolesta, tekemään paljon heidän hyväkseen myös omalla ajallaan ja resursseillaan.

Alueelliset erot nuorille aikuisille suunnatun mielenterveystyön saatavuudessa ovat suuria ja toiminta on keskittynyt suurempiin kaupunkeihin. Pienellä paikkakunnalla yhden projektin tuottama toiminta saattaa olla ainoa tukimuoto, joka alueen nuorille aikuisille on tarjolla lääketieteellisen avun lisäksi. Toisaalta alkuun lyhytkestoiset projektit ovat myös onnistuneet vakiinnuttamaan toimintaa osaksi kunnan tai kaupungin palvelujärjestelmää, eivät vain synnyttämään projektia projektin perään.

Pitkäkestoinen toiminta tukee nuoria aikuisia parhaiten

Järjestöjen tarjoaman toiminnan maksuttomuus, pitkäkestoisuus ja matala kynnys siihen osallistumiseksi ovat tärkeitä. Toimintaan mukaan pääsemiseksi ei useinkaan tarvita tiettyä statusta, esimerkiksi suhteessa työmarkkinoihin tai mielenterveysdiagnoosia. Ryhmissä on yleensä yläikärajat ja järjestöt pyrkivät pääsääntöisesti ohjaamaan osallistujansa eteenpäin kolmenkymmen ikävuoden tienoilla. Toiminnassa voi silti olla mukana jonkin aikaa vielä yläikärajan täyttämisen jälkeenkin, etenkin vertaisohjaajat saattavat olla hieman muita kävijöitä vanhempia.

Mielenterveysjärjestöissä nuoria aikuisia ei nähdä lähtökohtaisesti hauraina tai haavoittuvina vaan kykenevinä ja osaavina ihmisinä, joille ei syystä tai toisesta ole löytynyt omaa paikkaa tai tilaa yhteiskunnassa. Kävijöiden omia voimavaroja korostava toiminta on myös törmännyt ennakkoluuloihin, joiden mukaan sairauslomalla tai kuntoutuksessa olevat nuoret aikuiset ovat liian hauraita esimerkiksi vetämään ryhmiä tai osallistumaan koulutuksiin. Tämä käsitys on osoittautunut vääräksi. Käytännössä iso osa esimerkiksi vertaisohjaajakoulutuksiin osallistuneista alkaa vetää ryhmiä ja he saattavat tehdä sitä pitkäänkin.

Kävijän kokonaisvaltaisessa huomioon ottamisessa on järjestöjen kesken melko suuria eroja. Tutkimukseni tulosten perusteella parhaiten nuorten aikuisten tarpeita palvelee pitkäkestoinen toiminta, jossa huomioidaan kuntoutumisen lisäksi ihmisen elämäntilanne kokonaisuudessaan. Tällöin sekä tuetaan haaveita ja tulevaisuuden suunnitelmia että tarjotaan konkreettista apua toimeentulon ja psykiatrisen tai muun tuen järjestämiseen. Näiden lisäksi tuetaan terveyttä, esimerkiksi tarjoamalla ruokaa (lämmin ruoka ei ole kaikille kävijöille itsestäänselvyys) tai antamalla apua lääkkeiden aiheuttamien vieroitusoireiden helpottamiseksi, sekä tarjotaan keinoja tarkastella omaa tilannetta laajemmasta yhteiskunnallisesta perspektiivistä. Tällainen kokonaisvaltaisuus on kuitenkin toistaiseksi melko harvinaista.

Myös haastattelemani nuoret aikuiset toivovat pitkäkestoista toimintaa ja pysyvän yhteisön, johon kuulua. Lyhytkestoisia toimenpiteitä he eivät näe hyödyllisinä, silloin kuntoutumisesta tulee helposti pakotettua aktivoitumista ja suorittamista. Jotkut nuoret sanovat suoraan, että lyhytkestoisiin työpajoihin heidän ei kannata mennä. Vaikeassa elämäntilanteessa järjestön tarjoama ryhmä voi olla ainoa paikka, jossa nuori aikuinen käy kodin ulkopuolella.

Järjestöjen kesken on myös eroja tavassa suhtautua niiden yhteiskunnalliseen tehtävään. Näin voi olla myös melko samanlaisen tai samanmuotoisen toiminnan sisällä. Osa toimijoista korostaa voimakkaasti työn yhteiskunnallista ja ihmisoikeuksiin sitoutunutta luonnetta sekä tarvetta vaikuttaa päättäjiin ja laajemmin yhteiskunnalliseen ilmapiiriin suhteessa mielenterveyden vaikeuksiin tai nuoriin aikuisiin, jotka eivät ole työssä tai koulutuksessa. Osa näkee toiminnan rajatummin harrastustoimintana, jossa kävijät voivat kehittää itseään ja osaamistaan ja saada ystäviä.

Työ- tai opiskelukykyiseksi kuntouttamisen ohella järjestökentällä on toimintamuotoja, joissa pyritään eroon sairauskeskeisestä näkökulmasta kohti kriittisempää yhteiskunnallista suhdetta. Tämä saattaa auttaa tarkastelemaan omaa elämäntilannetta toisin ja itsen ymmärtäminen sairauden kautta voi kyseenalaistua.

Palvelu- ja tukijärjestelmän ongelmia paikataan järjestöissä

Haastattelemani nuoret aikuiset sekä järjestöjen työntekijät pitivät psykiatrista terveydenhoitoa ja palvelujärjestelmää osin ongelmallisena ja syrjivänä. Se ei tunnista tarpeeksi erilaisia sosiaalisia eroja tai intersektionaalisuutta eli erilaisten erojen yhtäaikaisuutta.

Järjestelmän tuottamien syrjintäkokemusten käsittelyyn tarjoutui mahdollisuuksia järjestöissä sekä vertaisten että ohjaajien kanssa. Esimerkiksi transsukupuoliset ja muut sateenkaari-ihmiset olivat kokeneet vähättelyä hakiessaan apua mielenterveyden vaikeuksiin. Terveydenhuollossa esimerkiksi transsukupuoleen saatetaan suhtautua ikään kuin vaikeuksien syynä, vaikka avunhakijan mukaan masennusoireet liittyvät syrjinnän ja kiusaamisen kokemuksiin.

Joidenkin haastattelemieni mielenterveystyön ammattilaisten mukaan diagnooseja annetaan liian suoraviivaisesti (oletetun) sukupuolen perusteella: nuoret cisnaiset ja transihmiset nähdään helposti vain masennuksen tai ahdistuksen kautta, kun taas cismiehillä epäillään olevan tarkkaavaisuushäiriöitä tai päihdeongelmia. Tämän lisäksi erilaisten neuroepätyypillisyyksien ja mielenterveyden hankaluuksien yhteys jää usein tunnistamatta tai apua saa vain jompaankumpaan.

Sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuutta tai neuroepätyypillisyyttä ja aistiherkkyyttä ei aina oteta riittävästi huomioon myöskään kaikkien mielenterveystyötä tekevien järjestöjen toiminnassa. Tämän vuoksi niiden toimintaan osallistuminen ei ole mahdollista kaikille niille, jotka muutoin saattaisivat siitä hyötyä. Eroja sensitiivisesti huomioivan järjestön toiminnassa saatetaan olla mukana, koska sitä pidetään tukimuodoista ainoana turvallisena paikkana, jossa ei ole henkisen tai ruumiillisen väkivallan uhkaa. Järjestöjen toiminnassa pitäisikin eksplisiittisesti kiinnittää huomiota syrjimättömyyteen ja osallistujien monenlaisuuden tunnistamiseen.

Myös koulutusjärjestelmä ja työelämä näyttävät nuorten aikuisten kokemusten mukaan käsittelevän ihmisten erilaisuutta melko huonosti ja joustamattomasti. Opinnot tai työtehtävät on suunniteltu tietynlaisen standardin mukaan, jolloin osa ihmisistä vain putoaa niistä pois. Haastattelemillani nuorilla aikuisilla on useita kokemuksia työ- ja opiskelupaikoista, joista he ovat kuitenkin joutuneet lähtemään, koska olisivat tarvinneet erityisjärjestelyjä työtehtäviensä tai opintojensa hoitamiseen.

Toimeentulon ongelmat nostettiin haastatteluissa esiin aivan keskeisenä terveyteen vaikuttavana asiana. Toimeentuloon liittyviä ongelmia ratkottiin järjestöissä, niissä erilaisten hakemusten tekemiseen sai tukea ja neuvoja. Myös vertaiset jakoivat vinkkejä siitä, miten esimerkiksi Kelaa kannatti lähestyä, jotta sai hakemuksensa läpi. Tukibyrokratian kanssa selviytymiseen liittyi paljon hiljaista tietoa.

Usein myönteinen kuntoutustuki- tai eläkepäätös vapauttaa voimia muuhun toimeliaisuuteen. Kuntoutustuki on kuitenkin sidottu työ- tai opiskelukykyiseksi tulemiseen, mitä ei välttämättä aina pidetä mielekkäänä tavoitteena. Myös esimerkiksi toimeentulotuen menettämisen uhka saattaa estää opiskelupaikan hakemisen. Osa-aikainen työnteko olisi monen nuoren aikuisen toive, mutta työnteon ja etuuksien yhdistäminen on etuudesta riippuen joko vaikeaa tai mahdotonta. Järjestöt tarjoavat jonkin verran osa-aikatyötä kävijöilleen, mutta tällaisia työpaikkoja on toistaiseksi liian vähän.

Vertaisuus voimana ja poliittisen toiminnan lähtökohtana

Järjestöjen tuottamassa mielenterveystyössä vertaistuella on merkittävä asema. Vertaisuus voi ilmetä epämuodollisena tukena, esimerkiksi keskusteluina tai arkisissa asioissa auttamisena. Se voi myös olla muodollisempaa koulutetun vertaisohjaajan vetämään ryhmään osallistumista tai vertaisohjaajakoulutuksen käymistä ja kouluttajana toimimista. Vertaistukea tarjoavissa tukimuodoissa pidetään tärkeänä, että osallistujilla on mahdollisimman paljon vapautta itse järjestää mielekkääksi kokemaansa toimintaa ja myös ottaa sen järjestämisestä vastuuta.

Haastattelemani nuoret aikuiset kertovat, että vaikka merkitykselliseen toimintaan osallistuminen auttaa, kaikkein tärkeintä järjestöjen luomissa yhteisöissä on hyväksytyksi tuleminen ja kokemus siitä, ettei tarvitse muuttua toisenlaiseksi voidakseen olla mukana. Nuoret aikuiset tukevat toisiaan monin tavoin järjestöjen varsinaisen toiminnan ulkopuolella: auttavat tukibyrokratian kanssa, siivoavat toistensa asuntoja, tekevät ruokaa, lahjoittavat vaatteita, tulevat seuraksi harrastuksiin tai asioimaan viranomaisten kanssa.

Haastattelemani nuoret aikuiset kokevat yhteiskunnallisen ilmapiirin olevan syyllistävä ja halveksuva ihmisiä kohtaan, jotka eivät ole töissä tai opiskele. He myös tunnistavat, että näistä ajattelutavoista tulee helposti heidän omiaan – he alkavat nähdä itsensä epäonnistuneina ja viallisina. Vertaistuen antaman kriittisen etäisyyden ansiosta tätä ajattelua on kuitenkin mahdollista muuttaa.

Vertaisuuden kokemus syntyy hyvinkin erilaisen taustan omaavien ihmisten välille. Kyseessä ei ole niinkään sairastumiseen liittyvä jaettu identiteetti tai kokemus samuudesta vaan eräänlainen sivussa olemisen kokemus, josta käsin yhteiskuntaa ja esimerkiksi työelämää tarkastellaan kriittisesti.

Suomeen on syntynyt viime vuosina ilahduttavia mielenterveysaktivismin muotoja, joissa vertaisuus, kokemuksellisuus ja affektiivisuus ovat tärkeitä. Affektiivisuus ja kokemuksellisuus tarkoittavat ennen kaikkea sitä, että aktivismi pyrkii tuomaan ongelmia esiin, saamaan näkyvyyttä ja herättämään keskustelua tavoilla, jotka hyödyntävät mielenterveyden hankaluuksia kokeneiden ihmisten tarinoita. Näitä tuodaan esiin erilaisin taiteellisen ilmaisun keinoin ja kutsumalla myös yleisö osallistumaan ja affektiivisesti samaistumaan kokemuksiin, saamaan niin sanotusti tuntua niistä. Mielenterveyspalveluiden käyttäjien ja diagnoosien kanssa elävien kokemukset tuovat sisältöä poliittisiin vaatimuksiin ja samalla kokemuksellisuus tarjoaa muodon, jolla aktivismia tehdään.

Usein nuorten aikuisten kokemien vaikeuksien taustalla on myös erilaisia sosiaalisia syitä, mutta diagnoosit ovat väyliä, joiden kautta on mahdollista saada apua ja merkityksellistää omia kokemuksia. Diagnoosin myötä voidaan saada hengähdystauko kilpailusta työ- tai opiskelumarkkinoilla ja ehkäpä mahdollisuus elää jonkin aikaa toisin säännöin. Tämä kertonee jotakin aikamme vaihtoehdottomuudesta. Mielenterveystyötä tekevistä järjestöistä monet löytävät kuitenkin yhteisön, jossa vaihtoehtoiset elämisen ja olemisen tavat ovat hyväksyttyjä ja arvostettuja.

—-

Tutkimus tarkastelee kolmannen sektorin järjestöjen nuorille aikuisille (18–35-vuotta) tarjoamaa kuntouttavaa ja ennaltaehkäisevää mielenterveystyötä. Tutkimusta varten haastateltiin järjestöjen työntekijöitä ja niiden toimintoihin osallistuneita nuoria aikuisia (yhteensä 31 henkilöä) eri puolilta Suomea ja tehtiin pienimuotoista etnografiaa vuosina 2018–2019.

Elina Ikävalko

En ole lääkevastainen mutta…

Kriittinen keskustelu psyykenlääkkeistä on Suomessa ollut kansainvälisesti verrattuna melko vähäistä. Alkuvuodesta masennuslääkkeisiin – niiden tehoon, sivuvaikutuksiin ja vieroitusoireisiin – liittyen julkaistiin muutama uutinen (esimerkiksi YLE 27.1.20, HS 1.1.20). Näille jutuille ominaista on, että kritiikki lääkehoitoa kohtaan esitetään lääkkeiden entisten tai nykyisten käyttäjien suulla. Asiantuntijan paikalta puhuttaessa käyttäjien kokemukset sivuvaikutuksista tai vieroitusoireista näyttäytyvät selittämättöminä ja/tai marginaalisina. Toistaiseksi avoimen kriittinen keskustelu käydään valtamedioiden ulkopuolella esimerkiksi Mad in Finland-sivustolla ja Facebookin keskusteluryhmissä. Lisäksi joitakin psykiatriakriittisiä kansainvälisiä hittikirjoja on hiljattain julkaistu myös suomeksi. Ehkäpä muualla vuosikymmeniä jatkunut mielenterveyttä koskevan ymmärryksemme medikalisaatiota eli lääketieteellistymistä, diagnoosien ja häiriöiden kirjon laajentumista sekä lääkehoidon haittoja koskeva keskustelu on tulossa hiljalleen myös Suomeen.

Muutos ei kuitenkaan vielä näy kovin vahvasti mielenterveystyön kentällä. Haastattelin osana nuorille aikuisille suunnattua kolmannen sektorin mielenterveystyötä koskevaa tutkimustani reilua kolmeakymmentä järjestöjen työntekijää ja kokemusasiantuntijaa. Haastattelujen loppupuolella nostin esiin kysymyksen medikalisaatiosta. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta tämä oli ainoa hetki haastattelun kuluessa, jolloin puhuimme mielenterveyden ongelmien lääkehoidosta. Ne haastateltavat, jotka toivat asian esiin kysymättä, olivat kaikkein kriittisimpiä suhteessa lääkkeisiin.

Mielenterveyden ongelmien lääkehoito on asia, johon liittyy voimakkaita näkemyksiä puolesta ja vastaan. Olin siksi hieman yllättynyt siitä, kuinka yhdenmukaisesti ja osin itsestään selvästi järjestökentällä toimivat mielenterveyden asiantuntijat näyttivät suhtautuvan psyykenlääkkeisiin ja medikalisaatiokeskusteluun. Haastatteluissa esiin tulleet näkemykset lääkehoidosta voidaan karkeasti jakaa kolmeen luokkaan.

Ensimmäisen näkemyksen, jonka voisi nimetä vaikkapa ”lääkitys kuntoon”-ajatteluksi, mukaan lääkehoito on olennainen osa toipumista. Lääkkeet eivät saisi olla ainoa hoitomuoto, mutta niitä tarvitaan, jotta sairastunut kykenee ottamaan vastaan muunlaista apua, esimerkiksi terapiaa tai osallistumaan toimintaan, jota järjestöt tarjoavat. Psykiatrista tietoa diagnooseista ja niihin liittyvistä oireista ei kyseenalaisteta. Ajallisesti mielenterveyden ongelman hoidossa lääkkeet sijoittuvat hoitosuhteen aloitukseen, jonka jälkeen on muunlaisen avun vuoro. Lääkekriittisestä keskustelusta ollaan tietoisia, mutta sen pelätään vaikuttavan niin, etteivät ihmiset, jotka lääkehoidosta hyötyisivät, uskalla niitä sivuvaikutusten pelossa käyttää. Psykiatrinen hoitosuhde, johon lääkehoito kuuluu, tukee järjestöjen toimintaan osallistumista ja päinvastoin.

Toinen näkemys muistuttaa alkuun ensimmäistä, sitä voisi kutsua nimellä ”en ole lääkevastainen, mutta…”. Siinäkin tuodaan esiin lääkkeiden tarpeellisuus etenkin vaikeimpien mielen ongelmien kohdalla, mutta siirrytään pian arvostelemaan psykiatrisen hoidon tilaa ja tuodaan esiin, että liian usein ihmiset jätetään yksin pelkän lääkehoidon varaan. Kunnollista keskusteluapua ei ole saatavilla: psykiatriselta poliklinikalta – mikäli hoitosuhteen onnistuu sieltä saamaan – annetaan yleisiä elämänhallinnan ohjeita, mutta syvällisemmälle keskustelulle ei ole aikaa. Ihmisen elämäntilanteen kokonaisuutta ei oteta huomioon. Järjestöt paikkaavat riittämätöntä psykiatrista hoitoa ja antavat sellaista kokonaisvaltaista sosiaalista tukea, jota julkinen palvelujärjestelmä ei pysty tarjoamaan. Ne luovat uskoa tulevaisuuteen ja auttavat keskittämään ajatukset siihen, mitä nuoren aikuisen on mahdollista olla ja tehdä diagnooseista huolimatta.

Kolmas näkemys on kaikkein kriittisin, ja haastatteluaineistossani harvinaisin. Sitä voisi nimittää ”antipsykiatriseksi”. Tämän näkemyksen mukaan lääketieteellinen ihmiskuva on kapea ja vahingollinen. Ihmiset, jotka psykiatrisesta sairaanhoidosta hakevat apua, eivät sitä saa vaan tulevat syyllistetyiksi, patologisoiduiksi ja ylikävellyiksi. Monenlaiset vaikeat elämäntilanteet ja menneisyydet pelkistyvät diagnooseiksi, jotka alkavat toimia itseään toteuttavina ennustuksina. Lääkehoito turruttaa ja passivoi. Yhtäaikaisia lääkkeitä voi olla monia, niiden käyttöä ja yhteisvaikutusta ei kukaan seuraa, eikä lääkityksen vähentämisessä tueta. Suomalainen lääkekeskustelu nähdään takapajuisena ja yksipuolisena. Tästä näkökulmasta järjestötyön tehtävä on luoda vaihtoehtoja psykiatrian ihmiskuvalle, katsoa nuoren aikuisen elämäntilannetta kokonaisuutena ja tarjota konkreettista tukea asioiden ratkomiseen, esimerkiksi tarvittaessa auttaa lääkehoidon purkamisessa ja vieroitusoireiden kanssa selviämisessä.

Lääkkeitä käyttävien nuorten aikuisten näkökulmasta tilanne on ristiriitainen. He katsovat, että lääkekeskustelun eri osapuolet pyrkivät käyttämään valtaa suhteessa käyttäjiin. Yhtäältä haastattelemani nuoret allekirjoittavat edellä esitetyn kritiikin pelkän lääkehoidon riittämättömyydestä sekä siitä, että lääkkeiden sivuvaikutuksista ja vieroitusoireista ei tarjota riittävästi tietoa. Toisaalta keskustelu on heistä liian polarisoitunutta ja lääkkeiden käyttäjiä syyllistävää. Heistä jokaisen tilannetta tulisi tarkastella yksilöllisesti, eikä pyrkiä määrittämään etukäteen, milloin lääkkeistä on apua ja milloin ei. Lääkevastaisuutta pidetään myös joissakin tilanteissa epäeettisenä, jos niistä on omalla tai läheisen kohdalla ollut huomattavaa apua.

Kaikki eivät silti ole varmoja lääkityksensä tehosta. Lääkärin pistäessä voinnin kohenemisen lääkkeen ansioksi, saattaa potilas epäillä syyksi myönteisiä elämänmuutoksia. Lääkärin tulkintaa ei silti kovin helposti kiistetä. Kuten eräs haastattelemani nuori aikuinen totesi, ”haluan olla hyvä potilas, parantua odotusten mukaan ja uskoa siihen, että lääkärit osaa arvioida.”

Elina Ikävalko

 

New article on hidden realities of integration policies

Featured International Symposium: Youth Education and the Ethos of Vulnerability in Uncertain Times, 5th of December 2019

Titles and speakers

Vulnerability Matters – the ethos of vulnerability, young people and neoliberal societies. Author: Kristiina Brunila

Young people anticipating precarious futures: Working their funds of identity, emotion and aspiration into curriculum. Authors: Lew Zipin, Marie Brennan, Sam Sellar.

Performative Care Ethics and the Emerging Geographies of Exclusion in Schools. Author: Babak Dadvand

Affective histories of youth vulnerability. Author: Julie McLeod

 

The article Becoming integrateable: hidden realities of integration policies and training in Finland was published in International Journal of Inclusive Education.

 

ABSTRACT

This article scrutinises the normalised realities behind integration policies and training for refugees and immigrants that are claimed to be inclusive. The ‘great narrative’ of Finland has been focused on equal opportunity via education and training, which makes it even more important to examine the hidden realities and how such realities affect the integration process. We focus on labour market-oriented integration training, since employment is considered to be the most important element for successful integration and social inclusion. Our data consists of interviews with 20 refugees, 5 immigrants, 6 integration professionals and 3 policy makers, in addition to ethnographic field notes. Through a discursive approach and utilising studies on governmentality, we unveil how governing through integration practices works. The article explores how integration practices that claim to be inclusionary are maintaining forms of exclusion, which becomes a mechanism of exclusionary inclusion. Our analysis shows what refugees and immigrants have to adopt and adapt to as part of their own subjectification in order to become integrateable, and thus includable.

 

Ameera Masoud is a PhD researcher at the Faculty of Educational Sciences, University of Helsinki and affiliated to AGORA research centre. Her ongoing PhD research focuses on how refugees and immigrants are constructed as integrataeble and skilled through integration policies and training practices. Her current research interests are focused on labour-market training for young adult refugees and immigrants, and issues related to inclusion, racialisation, education, and integration.

Gunilla Holm is professor of education in the Faculty of Educational Sciences at the University of Helsinki. Her research interests are focused on justice related issues in education with particular focus on the intersections of race, ethnicity, class and gender. She is also interested in and writes on photography as a research method.

Kristiina Brunila works as a Professor of social justice and equality in education in the University of Helsinki where she directs the AGORA for the study of social justice-research centre. Her research group is focused on critical studies in sociology and philosophy.

Seminar: Critical Perspectives to Global Mental Health

Welcome to discuss and reflect critical perspectives to global mental health, with a special focus on young people and education on Monday 14 October 2019, at 9-12, Siltavuorenpenger 3A, Athena, seminar room 302.

Registration by 10 October 2019

https://elomake.helsinki.fi/lomakkeet/100094/lomake.html

Invited keynote speakers are Sami Timimi and China Mills. Sami Timimi is a Consultant Child and Adolescent Psychiatrist working in the National Health Service in Lincolnshire and a Visiting Professor of Child Psychiatry and Mental Health Improvement at the University of Lincoln, UK. China Mills is a Senior Lecturer in Public Health at the City, University of London, and the Principal Investigator on a British Academy grant looking at the ‘social life’ of global mental health technologies designed to be used all over the world.

Programme

9:15-9:30      Opening words, Kristiina Brunila

9:30-10:15     Keynote: Culture, mental health and growing up, Sami Timimi

10:15-10:45  Discussant Juho Honkasilta 

10:45-11:30  Keynote: Diagnostic liquidity and global mental health, China Mills

11:30-12:00 Discussant Tuuli Kurki