POSITIIVISUUDEN TYRANNIA

Suomeenkin on rantautunut alun perin Yhdysvalloista kotoisin oleva positiivisuuden imperatiivi, mihin liittyen julkaisimme juuri yhteisen tieteellisen julkaisun (Brunila, Vainio & Toiviainen 2021), jossa tarkastelimme isojen aineistojen valossa kaikkialle leviävää positiivisuuden imperatiivia ja sen seurauksia nuorille suunnatussa koulutuksessa ja ohjauksessa.

Voisin sanoa aloittaneeni positiivisuuden tyrannian tutkimuksen vuonna 2010 menemällä vankilaan. Vankilasta jatkoin vierailuja nuorille suunnattuihin toimenpiteisiin, koulutukseen, ohjaukseen ja kuntoutukseen.  Sitten huomioni kiinnittyi laajemmin poliittiseen ohjaukseen ja erilaisiin uudentyyppisiin monialaisiin toimijaverkostoihin ja niiden agendoihin.

Käsitteellistin ilmiötä ensin termeillä terapisoituminen ja psykologisoituminen ja vähän myöhemmin termillä haavoittuvuuden eetos. Kaikille termeille yhteistä on tietyntyyppinen ajatus ihmisyydestä ja kääntyminen itseen ja itsesuhteen muokkaamiseen. Eetoksen näkökulmasta ne houkuttelevat kokemusten, ympäristön ja itsen sanallistamiseen psykologiasta ja terapiamuodoista lainatuin sanastoin. Kyse on yksilöön tärähtämisestä niin ongelmien kuin ratkaisujenkin löytämisessä ja joka tehdään positiivisuuden nimissä.

Aloittaessani tutkimustani sain oman tieteenalani ja koulutuksen piirissä toimivilta hämmentyneitä kommentteja siitä, ettei tällaista ilmiötä tai ongelmaa ole Suomessa. Minulta kysyttiin, että enkö ymmärrä sitä, että ihmisillä on vaikeaa, enkö välitä. Erästä haastatteluani ei julkaistu sen takia, että kyseinen sanomalehti ei halunnut julkaista kriittisiä näkökulmia psykologiatieteistä ja niiden popularisoinnista. Nyt kahden ison tutkimushankkeen ja kaikkialle Suomeen levinneen psykologisen ja terapeuttisen eetoksen jälkeen tällaisia kommentteja ei enää kuule, vaan lähinnä kuulee ihmettelyä, että miten tässä nyt näin kävi.

Mikä tekee positiivisuudesta tyranniaa?

Väitän, että kääntyminen itseen ja itsen tutkiskelu ja itsen löytäminen ovat kaikin tavoin ongelmallisia ja vahingoksi sekä ihmisille itselleen että koko yhteiskunnalle – huolimatta siitä, että saamme joka puolelta vinkkejä ja kehotuksia siihen. Voisi lisäksi kuvitella, että koko ihmisväestö ainakin länsimaissa voisi huomattavasti paremmin, jos ajatellaan, miten paljon meihin kohdistetaan erilaisia itsen tutkiskelun ja kehittämisen tukijärjestelmiä. Erityisen ongelmallinen on ajatus siitä, että sekä ongelmat että ratkaisut löytyvät yksilöstä itsestään, mikä on tyypillistä esim. nuorille suunnatuissa erilaisissa psyko-emotionaalisissa tukijärjestelmissä, kasvatuksessa, koulutuksessa ja työpaikoilla. Entä jos ihminen sitten lähtee kehotuksesta kaivamaan ja kaivamaan, mutta mitään ei löydykään?

Kääntyminen itseen ei ole tupsahtanut keskuuteemme sattumalta. Se on vahvistunut länsimaissa taloudellistumisen myötä. Voi olla, että joskus aiemmin historiassa kääntyminen itseen mahdollisti jossain määrin vallalla olevien järjestelmien haastamista. Nyt kuitenkin tilanne on juuri toisin päin. Itseen kääntymisellä ja itsesuhteen työstämisellä oikeutetaan ja vahvistetaan vallalla olevia järjestelmiä.

Psykologisten matkojen tekeminen itseen yhdistyy tehokkaampaan ja optimoidumpaan yksilön käyttäytymiseen, oppimiseen ja työtehoon. Matkoja tehdään kehittämisen, innovaatioiden, oppimisen, kasvun ja kuluttamisen pöhinä-hengessä, ja matkaseuralaisina toimivat kaikenlaiset itseapu-oppaat, tv:n muuttumisleikit, sosiaalisen median oman elämän optimointi-gurut, positiivisen psykologian äänenkannattajat, henkilökohtaisen kasvun valmentajat, mielentilan konsultit ja muut ohjaajat. Itseen kääntymistä voisi ajatella väestön optimoinnin ja itsevastuullisuuden käsikirjoituksena taloudellistumista painottavassa ja samalla hyvinvointivaltiota purkavassa yhteiskunnassa, jossa vapauden ja vapaiden valintojen hengessä ensin löydät itsesi, sitten kehität itseäsi ja lopuksi pääomitat itsesi. Tällainen ikään kuin vapaa ja vapaita valintoja tekevä kansalainen ei enää tarvitse hyvinvointivaltiota, koska hän on löytänyt aidon itsensä, johon tukeutua.

Luen uutisia, raportteja ja selvityksiä, joissa perään kuulutetaan psykologis-emotionaalisia tukijärjestelmiä ongelmaan kuin ongelmaan. On ehkä jossain mielessä ymmärrettävää, vaikkakin epä-älyllistä ja lyhytnäköistä, että psykologis-terapeuttiset tukijärjestelmät ja niiden sijoittelu sinne tänne nähdään houkuttelevina ja samalla eräällä tavalla helppoina ratkaisuina monimutkaisiin yhteiskunnallisiin ja etenkin (talous)poliittisiin ongelmiin. Niiden lupaus kun on ihmisen ja käyttäytymisen sopeuttamisessa ja mukauttamisessa, taloudellistumista painottavan eetoksen katvealueiden huomioimisessa ja myös hitaampien ja tehottomimpien talouden rattaiden (ihmisvoiman) mukana pitämisessä. Mutta entä jos on niin, että psyko-emotionaalisten tukijärjestelmien tarjoaminen tekee sen kohteista tukijärjestelmistä riippuvaisia ja edelleen lisää tukea tarvitsevia?

Samalla ei kuitenkaan ymmärretä tai haluta nähdä sitä, millaisia asioita voi seurata siitä, kun aiemmin täysin normaaleina ihmisen elämänpiiriin kuuluvat asiat ja tilanteet samoin kuin laajemmat yhteiskunnalliset, rakenteelliset ja (talous)poliittiset ongelmat siirtyvät psykologis-terapeuttis-medikalististen linssien kautta tarkasteltaviksi. Ongelma ja sen ratkaisu löytyvät yhä uudestaan yksilöstä ja yksilön olemuksen ja ominaisuuksien muuttamisesta.

Käsitys normaalista, ihmisyydestä ja ylipäätään elämästä kapenee. Tämä siirtymä näkyy jo kasvatuksessa ja koulutuksessa, joista on tulossa terveystaloja yksilöiden kapasiteetin ja emootioiden täsmävalmentamiseen työllistettävyyden ja taloustalkoohenkisyyden nimissä.

Ja tähän iskeytyy positiivisuuden tyrannia. Se levittää ympärilleen ajatusta siitä, että ratkaisut ovat yksilössä ja siinä, että meidän pitäisi olla koko ajan liikkeessä, elämänvoimissamme, yrittäjähenkisiä, onnellisia, tuottavia ja tehokkaita. Kun opettaja sanoo työelämän ulkopuolella elävälle varattomalle nuorelle, että ”Ihmiset ovat Intiassa ehkä köyhiä, mutta he ovat kuitenkin onnellisia, mikä tarkoittaa, että tekin voitte olla onnellisia, jos vain päätätte niin” tai useita kymmeniä työhakemuksia huonolla menestyksellä lähettäneelle maahanmuuttajanuorelle, että ”positiivista asennetta nyt vain peliin”, ollaan kirjoitukseni pointin ytimessä eli positiivisuuden tyranniassa.

Kristiina Brunila

Lähteet:

Brunila, Kristiina, Saara Vainio & Toiviainen, Sanna (2021). The Positivity Imperative as a Form of Cruel Optimism. Theme number of Youth, Education and the Ethos of Vulnerability in Uncertain Times. Journal of Applied Youth Studies.

Tulevaisuuden toivot ja toivottomat

Nuorissa on tulevaisuus, kuuluu sanonta. Tästä toiveikkuudesta huolimatta poliittisessa ohjauksessa ja julkisessa keskustelussa nuorista rakennetaan hyvin kahtalainen näkemys. Yhtäältä puhutaan nuorista, jotka omalla toimeliaisuudellaan tekevät paremmasta tulevaisuudesta mahdollista niin itselleen kuin yhteiskunnalle. Toisaalta puhutaan myös niistä nuorista, joiden ajatellaan olevan vaarassa pudota yhteiskunnan kelkasta, ja jotka horjuttavat uskoa vakaaseen ja valoisaan yhteiseen tulevaisuuteen. Omassa tutkimuksessani olen tarkastellun sitä, miten toivo rakentuu kansallisissa ja kansainvälisissä koulutus- ja nuorisopoliittisissa teksteissä ja mitä se mahdollisesti tarkoittaa nuorten kannalta. Tarkastelen nuoriin poliittisessa ohjauksessa liitettyä toivoa potentiaalin näkökulmasta, jolloin potentiaali tarkoittaa yksilön kykyä edesauttaa yhteiskunnan tulevaisuuden rakentamista, kykyä edistää taloutta, tehdä työtä ja mahdollistaa ylisukupolvinen jatkuvuus oman toimintansa kautta. Miksi toisilla nuorilla ajatellaan olevan enemmän potentiaalia kuin toisilla ja miksi tämä on ongelmallista?

Toivo paremmasta tulevaisuudesta

Politiikassa tulevaisuuden kuvittelulla on aivan erityinen rooli. Poliittisissa teksteissä kuviteltu tulevaisuus, niin toiveina kuin uhkakuvina, toimii eräänlaisena ohjenuorana sille mitä nykyhetkessä tulisi tehdä paremmin, jotta yhteinen huominen olisi parempi kaikille. Tässä suhteessa tulevaisuus on politiikassa aina läsnä, lupauksena paremmasta huomisesta. Hallinnan tutkimuksessa kuviteltu tulevaisuus voidaan ymmärtää hallintajärjestelmänä, keinona perustella ja oikeuttaa toimia nykyisyydessä. Se miten tulevaisuutta visioidaan poliittisissa teksteissä, ei siis ole lainkaan merkityksetöntä, vaan sillä on tärkeä tehtävä saada erilaiset implementaatiot näyttämään tarpeellisilta ja välttämättömiltä. Poliittisissa teksteissä esitetyt visiot voidaan löyhästi jakaa kahteen lähestymistapaan, joita kutsun tulevaisuuden ’avoimiksi’ ja ’suljetuiksi’ visioksi.

Tulevaisuuden avoimia visioita kuvastaa näkemys, jossa talouskasvun rooli yhteiskunnan tulevaisuuden rakentamisessa ymmärretään keskeisenä ja mikä lopulta edistää ihmisten liikkuvuutta, mahdollistaa tasa-arvon ja demokratian toteutumisen ja näin edesauttaa yhteistä hyvinvointia. Vastaavasti tulevaisuuden suljettuja visiota kuvastaa näkemys, jossa tulevaisuus näyttäytyy epävarmana ja uhkaavana. Näissä visioissa uhka liittyy erityisesti talouskasvun heikkenemiseen, joka vähitellen synnyttää epätasa-arvoistumista ja johtaa tiettyjen ihmisryhmien, kuten nuorten marginalisoitumiseen ja syrjäytymiseen. Äärimmäisissä visioissa saattaa esiintyä jopa radikalisoitumista ja turvallisuusuhkia.

Nämä tulevaisuuden visiot ovat usein tavalla tai toisella liitetty nuoriin ja heidän toimijuutensa. Nuoret esitetään poliittisissa teksteissä eräänlaisena tulevaisuuden metaforana. Esimerkiksi nuorten aktiivinen toimijuus, pelottomat asenteet ja luovuus nähdään yhteiskunnan positiivisen muutoksen moottorina. Avoimissa visioissa nuorten innovatiivisuus luo uusia työpakkoja, edistää talouskasvua ja lopulta vaikuttaa yhteisöjen hyvinvointiin. Vastaavasti suljetuissa visioissa nuorten epäaktiivisuus, radikaalit asenteet ja muutoshaluttomuus nähdään yhteiskunnan koheesiota ja talouskasvua uhkaavina tekijöinä.

Potentiaali toivon määrittäjänä

Omassa tutkimuksessani olen tarkastellut nuoriin liitettyä toivoa potentiaalin näkökulmasta, jossa potentiaali kertoo yksittäisen yksilön kyvystä vastata tulevaisuutta koskeviin ja ennalta määriteltyihin tavoitteisiin. Eli toisin sanoen potentiaali kertoo toivosta, joka koskee ihmisenä ’paremmaksi’ tulemista tai kasvamista, mikä myös edesauttaa avoimien visioiden tulemista mahdollisiksi. Politiikan näkökulmasta jokaisessa nuoressa on potentiaalia, tosin joillakin sitä vain on enemmän kuin toisilla. Myös nuorten yhteiskunnalliset asemat vaikuttavat siihen, kuinka hyvin tämä potentiaali saadaan valjastettua yhteiskunnallisen tulevaisuuden rakentamiseen. Näin ollen, potentiaali voidaan ymmärtää yksilössä olemassa olevana voimana tai kapasiteettina, joka tulee ikään kuin houkutella esiin. Näin koulutuksen ja työelämän tarkoituksena on toimia eräänlaisena välineenä yksilössä olevan potentiaalin vapauttamiselle.

Mitä potentiaalilla tarkemmin ottaen sitten tarkoitetaan? Koulutuspolitiikassa nuorten potentiaalia raamittaa vahvasti tietynlainen ajatus ihmisyydestä, asenteista ja arvoista. Aivan erityisesti taidot, osaaminen ja erilaiset psykologiset kompetenssit esitetään lupauksina paremmasta tulevaisuudesta, niin yksilöllisellä kuin yhteiskunnallisella tasolla. Niiden ajatellaan esimerkiksi poikivan erilaisia innovaatioita ja keksintöjä ja siten luovan työpaikkoja. Toisaalta myös oppimismyönteinen, yrittäjämäinen asenne ja myönteinen mielentila ovat tärkeitä nuorten työelämään kiinnittymisen kannalta. Tässä suhteessa potentiaali kumuloituu ”työllistettävyyteen”, mikä ei tarkoita työllistymistä vaan erilaisia psykologisia kompetensseja yrittäjämäisestä asenteesta kehitysmyönteisyyteen ja käyttäytymisen ja tunteiden hallintaan, joiden ajatellaan edesauttavan yhteiskuntaan sosialisoitumista. Näin ollen, tulevaisuuden toivoja ovatkin oikeanlaisella mielenmaisemalla varustetut nuoret, jotka vaikuttavat ja osallistuvat aktiivisesti yhteiskunnan rakentamiseen, opiskelevat ja tekevät työtä.

Tähän toimijuuden kapeaan ideaaliin suhteutuu ‘toiseus’, mikä tekee toisista nuorista ’toivottomia’. Erityisesti nuoriin koulutuksen ja työelämän ulkopuolella, eli niin sanottuihin NEET-nuoriin (not in education, employment or training) viitataan niin sanotusti käyttämättömänä potentiaalina, mikä tarkoittaa, että näiden nuorten kyky sitoutua yhteiskunnan tulevaisuuden rakentamiseen ajatellaan olevan vaarassa. Tarkemmin ottaen käyttämätöntä potentiaalia ovat NEET-nuorten lisäksi myös sellaiset nuoret, jotka ovat ajatellun taustansa puolesta vaarassa jäädä pysyvästi työmarkkinoiden ulkopuolelle. Näitä ovat kategorisessa mielessä esimerkiksi pakolaistaustaiset, maahanmuuttajataustaiset, köyhyydessä elävät, työväenluokkataustaiset, maaseudulla asuvat, nuoret äidit, vammaiset, oppimisvaikeuksien kanssa elävät ja eri tavoin sairauksien kanssa elävät nuoret. Poliittisissa teksteissä näitä nuoria luonnehditaan myös passiivisiksi, aloitekyvyttömiksi, hauraiksi tai haavoittuvaisiksi, minkä vuoksi heidän nähdään tarvitsevan enemmän tukea ja ohjausta, jotta tämä piilossa oleva potentiaali saataisiin otettua paremmin haltuun.

Miksi toivo pannaan joihinkin nuoriin ja toisia pidetään toivottomina tapauksina?

Toivo ja toivottomuus esitetään poliittisissa teksteissä ehdottomina totuuksina nuorten tilanteista, heidän elämänpiiristä ja tulevaisuuden mahdollisuuksista. Huomioitavaa on, että nämä käytännöt sulkevat ulkopuolelleen sen, mitä nuorten elämä on ja voi olla erilaisten instituutioiden ulkopuolella. Nuori voi esimerkiksi elää kaikin puolin aktiivista ja rikasta elämää, vaikka opiskelu- tai koulutuspaikka ei vallitsevalla hetkellä olisikaan ajankohtainen. Tässä suhteessa tulkinnat nuorten elämästä ovat polarisoivia ja rakentavat yksioikoisia näkemyksiä haavoittuvuudesta ja avuntarpeesta tai vastaavasti sankaruudesta ja selviytymisestä. Toivottomaksi nimeämisellä voidaan ajatella olevan myös tarkoituksensa. Nuoria ’toivottomia’ pyritään saattamaan niin sanotusti takaisin yhteiskuntaan, eli työn ja koulutuksen piiriin erilaisin koulutuksen, ohjauksen ja kuntoutuksen tukitoimin, joissa toivottomien potentiaalia työstetään työllistettävyyden nimissä. Toisin sanoen toivottomaksi nimeämisellä oikeutetaan hyvää tarkoittavassa mielessä tiukempaa kontrollia ja valvontaa, joka muun muassa kumuloituu nuorten voimaantumiseen ja toimijuuden vahvistamiseen. Hallinnan näkökulmasta tämän voi ajatella olevan tehokasta, sillä kukapa myöntäisi vastustavansa hyvää tarkoittavia eleitä.

Sen sijaan, että jatkuvasti luotaisiin toivoa toivottomiin, on hedelmällisempää kääntää katse niihin poliittisiin tahtotiloihin, jotka rakentavat yksioikoisia tulkintoja toivosta ja toivottomuudesta. Toivoa ja siihen liitettyä ajatusta yksilön potentiaalista määrittävät normatiiviset käsityksen nuorille jo valmiiksi käsikirjoitetusta hyvästä tulevaisuudesta ja toivotun kaltaisesta aktiivisesta osallistumisesta yhteiskuntaan. Siksi toivolla onkin tärkeä tehtävä osoittaa, minkälainen tulevaisuus, ihmisyys ja mielenmaisena ovat yhteiskunnallisesti tavoiteltavia. Tähän vaikuttaa toki myös taloudellistuminen ja tehostamisvaatimukset, joiden valossa nuoret tulisi saada mahdollisimman sujuvasti ja nopeasti työelämän ja yhteiskunnan tuottaviksi jäseniksi. Näin ollen, vallitsevassa poliittisessa käytännössä toivo liitetään normatiivisiin konstruktioihin oikeanlaisesta elämänkulusta, ja elämän ’oikein’ suorittamisesta, jota luonnehtii ripeä siirtyminen instituutiosta toiseen. Tähän ajatukseen nojaten toiveikas yksilö on erilaisissa rakenteissa nokkelasti selviytyvä vahvuussubjekti, jonka oletetaan tukeutuvan itseensä elämän vaikeissa tilanteissa. Tässä suhteessa toivottomaksi nimeäminen ei kerro niinkään toivottomuudesta itsessään, vaan poliittisesta tarpeesta nimetä toimintaa ja toimijuutta, joka ei vastaa normatiivisia ideaaleja. Kun toivottomuutta lähestytään potentiaalina, voidaan sillä parhaassa tapauksessa uudelleen tuottaa yksilön taustaan, etnisyyteen, sukupuoleen tai yhteiskunnalliseen asemaan kohdistuvaa hallintaa ja erontekoa. Näin vaarana on, että hyvää tarkoittavat pyrkimykset toivon lisäämisestä päättyvätkin tuottamaan ongelmaa, jota politiikalla on alun alkaen yritetty ratkaista.

Kirjoitus pohjautuu Saara Vainion väitöskirjatutkimukseen, joka käsittelee nuoriin kohdistuvaa poliittista ohjausta.

ETUOIKEUKSISTA JA ERIARVOISUUKSISTA KASVATUKSESSA JA KOULUTUKSESSA

Suomalaisessa kasvatus- ja koulutusjärjestelmässä on monia hyviä ja toimivia asioita. Tästä huolimatta Suomessa kasvatus ja koulutus myös uusintavat etuoikeuksia ja eriarvoisuuksia. Se on asia, joka on koulutuksen ja tasa-arvon mallimaassa hankalaa tunnistaa ja tunnustaa. Pyrkimykset etuoikeuksien ja eriarvoisuuksien tunnistamiseen ja tunnustamiseen eivät saisi jäädä (uus)liberaalille ajattelulle tyypilliseen tapaan, jossa tarkkaillaan omaa ja toisten käytöstä, koska tunnistetaan syyllisyyttä etuoikeuksista ja eriarvoisuudesta. Ongelma ei lähde purkautumaan sillä, että harjoitetaan itsetutkiskelua tai vaikkapa omien tunteiden tunnistamista.

Jos otetaan etuoikeuksien ja eriarvoisuuksien tunnistaminen vakavasti, toiminta ei rajaudu itsetyöskentelyyn, vaan laajenee yhteiskunnallisen muutoksen tavoitteluun, johon puolestaan liittyy ymmärrys yhteiskunnallisista rakenteista ja agendoista, historiallisuudesta ja (talous)poliittisesta ja miten eriarvoisuudet ja etuoikeudet näihin ulottuvuuksiin kytkeytyvät. Kyseessä ei tällöin ole valveutuneiden ja omat etuoikeudet tunnistavan taloustalkoohenkisen mallikansalaisen identiteettiprojekti, mihin (uus)liberalistinen ajattelu helposti meitä ohjaa.

Kasvatuksessa ja koulutuksessa on hyvä ymmärtää se, että yksilöillä, lapsilla, nuorilla ja aikuisilla on erilaisia tilanteisia yhteiskunnallisia ja kulttuurisia kiinnikkeitä, jotka vuoroin sekä säätelevät että mahdollistavat toimintaa, vaikutusmahdollisuuksia ja kuulluksi tulemista. Nyt ajalle tyypillinen tapa tarkastella ihmisyyttä nojaa pitkälti tiettyihin melko kapea-alaisiin näkökulmiin ja näistä olettamuksiin ja kohteluun, jotka saattavat entisestään uusintaa etuoikeuksia ja eriarvoisuuksia.

(Uus)liberaalille yhteiskunnalle tyypillistä on, että yhteiskunnallinen eriarvoisuus kääntyy yksilön patologisoinniksi ja yksilöön, kuten vaikkapa köyhään lapseen, hänen perheeseen ja kotiin merkityiksi riskeiksi. Nyt puhutaan jonkin verran yksilöiden ’taustoista’ ja taustan roolista, mutta sillä, että listataan erilaisia ’taustoja’ saatetaan entisestään päätyä uusintamaan etuoikeuksia ja eriarvoisuuksia. Jos ongelma löytyy yhä uudestaan yksilöstä ja yksilön ominaisuuksista, olemuksesta tai ’taustasta’, kuten se näyttää löytyvän, tällöin kasvatuksen, koulutuksen ja erilaisten tukijärjestelmien avulla kohdistetaan katse yhä uudestaan yksilöön ja yksilössä olevaan ongelmaan, jota koetetaan ’hyvää tarkoittaen’ tunnistaa, nimetä ja muuttaa. Näin jatketaan kulkemista kehässä, jossa oletus erilaisista ominaisuuksista johtaa erilaiseen kohteluun, mikä puolestaan tuottaa erilaisuutta, joka vahvistaa oletusta yksilöihin sidotuista ominaisuuksista.

Edellä kuvattu yksilöön keskittyvä tulokulma jättää huomioimatta kasvatukseen ja koulutukseen liittyvän poliittisen ohjauksen, kasvatuksen ja koulutuksen käytännöt, opetuksen ja ohjauksen, joissa olisi kaikkein eniten tehtävissä tasa-arvoisemman ja yhdenvertaisemman kohtelun vahvistamiseksi. Se tarkoittaa myös, että kiusaamiseen, häirintään ja muuhun eriarvoistavaan kohteluun on vaikea puuttua, jos niitä ei kyetä tarkastelemaan rakenteellisina ja yhteiskunnallisesti tuotettuina ja uusinnettuina ongelmina.

Haluaisin nähdä enemmän keskustelua tilanteisesti ja käytännöissä rakentuvista etuoikeuksista ja eriarvoisuuksista ja tilannetajusta, joka voi kehittyä ja vahvistua koko ajan. Jos halutaan yhteiskunnallista muutosta, yksilökeskeisyyden sijaan kaivataan laaja-alaisempaa ymmärrystä, ryhmän puolesta ja ryhmänä toimintaa, kollektiivisuutta ja solidaarisuutta ja myös valmiutta luopua omista etuoikeuksista toisten vuoksi.

Mistä tietää olevansa etuoikeutettu? Luultavasti ainakin siitä, jos etuoikeuksia koskeva keskustelu ärsyttää ja sen haluaisi tukahduttaa. Tyypillinen mekanismi etuoikeuksista ja eriarvoisuuksista käytävässä keskustelussa on, että etuoikeutetuimmat reagoivat, kun heidän etuoikeudet nousevat keskusteluun. Tyypillinen reaktio on ongelman vähättely ja keskustelun herättäjien asettaminen kyseenalaiseen valoon. Yksi tyypillinen tapa reagoida on tunteilu, etuoikeutettu reagoi kertomalla, että hän on pahoittanut keskustelusta mielensä. Näin keskustelu koetetaan vetää ongelmasta pois henkilön tunteisiin ja koettuun mielipahaan. Se on vallankäyttöä eikä edistä asiaa.

Etuoikeuksien tunnistamiseen ja tunnustamiseen liittyvä yksi hankaluus on, että joistakin etuoikeuksista tulisi olla valmius luopua, ’minä en enää saakaan sitä kaikkea, mitä olen tottunut saamaan ja ansainnut’. Toinen hankaluus on sen myöntäminen, että osa etuoikeuksista on sellaisia, että ne liittyvät esim. sukupuoleen, varallisuuteen ja ihonväriin sen sijaan, että ne olisivat omia ansioita.

Toivoisin, että keskustelu etuoikeuksista ja eriarvoisuuksista siirtyisi käytäntöihin ja kohteluun, tilannetajuun ja ymmärrykseen siitä, että olemme kaikki toimintamme myötä osa käsillä olevaa tilannetta. Näin päästäisiin ehkä myös ’taustan ja riskin taakasta’. Eriarvoisuutta ja etuoikeuksia olisi hyvä tarkastella laajasti, ei esim. innostumalla yhdestä eriarvoisuudesta kerrallaan. Sekään ei auta tilannetta, jos eriarvoisuudet ikään kuin kilpailevat keskenään siitä, mikä eriarvoisuus ansaitsee tulla eniten kuulluksi.

Ihminen voi muuttaa omaa ajatteluaan, olettamuksiaan ja muiden kohteluaan. Katseen kääntäminen oman navan ympäriltä ympäristöön ja yhteiskuntaan ja siihen, mitä itse voi missäkin tilanteessa tehdä asioille ja olosuhteille edellyttää tilannetajua ja herkkyyttä havaita eriarvoisuutta. Kaivattua tilannetajua ja ymmärrystä tuo eriarvoisuuksista ja niiden ylittämisestä tehty tutkimus, jota on Suomessa tehty runsaasti.

Toki toivon yhteiskuntaa, jossa käydään vilkasta demokraattista keskustelua, jossa kaikkien ei tarvitse olla asioista samaa mieltä ja jossa kaikilla on kokemus kuulluksi tulemisesta ja osallisuudesta. Ajatus on kaunis, mutta se on jossain määrin naiivi ja unohtaa yhteiskunnalliset, historialliset ja taloudelliset valtasuhteet, hierarkiat ja erot. Kaikki yhteiskunnassa eivät voi vaikuttaa tasavertaisesti. Todellisuudessa ihmiset ja asiat tulevat eri tavalla kuulluiksi ja niihin vaikuttavat yhteiskunnalliset, historialliset, kulttuuriset ja (talous)poliittiset tekijät.

Joidenkin ihmisten ja asioiden kuulluksi tulemista ja vaikuttamista tuetaan enemmän ja joidenkin vähemmän ja siihen liittyvät etuoikeudet ja eriarvoisuudet. Esimerkiksi köyhyys ja muu huono-osaisuus sekä kokemus kuulluksi tulemattomuudesta purkautuvat helposti turhautumisena itseen ja toisiin. Käymme itsemme ja toistemme kimppuun, koska (uus)liberalistisessa hengessä ongelmia ei nähdä rakenteellisina, kulttuurisina, historiallisina ja (talous)poliittisina.

Etuoikeutettuna toimiminen tuo lisää vastuuta puhujalle, ihan mitä tahansa ei voi suusta laukoa. Kun esim. ylpeillään suomalaisesta koulutuksesta ja sanotaan, että tasa-arvo on Suomessa hyvällä tolalla, isketään vyön alle eriarvoisuutta elämässään kohtaavia. Etuoikeutettuna toimiminen ei ole vain pahasta, se tarkoittaa myös tilanteisesti eteenpäin saattavia asioita ja mahdollisuuksia päästä vaikuttamaan eriarvoisuuteen. Ne mahdollisuudet kannattaa tunnistaa ja ottaa käyttöön.

Kristiina Brunila

Professori
AGORA kasvatuksen ja koulutuksen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon tutkimuskeskus

Haavoittuvuuden jälkeen

Haavoittuvuudesta on tullut eräänlainen aikamme termi, suuntaus ja eetos – ajalle tyypillinen tapa nähdä yhteiskunnallisten rakenteiden, talouden ja yksilön väliset suhteet. Haavoittuvuus on ”moraalisesti oikea”, kutsuva, lohduttava ja lumoava. Se toimii imperatiivina, houkuttaa ihmisiä ja valtioita suojelemaan herkiksi ja kärsiviksi määriteltyjä ihmisiä, eläimiä ja ympäristöä.  Nuorten tukijärjestelmät haavoittuvuuden eetoksessa –hankkeessa tarkastelemme haavoittuvuuden eetosta uusliberalistisen hallinnan näkökulmasta, ja ennen kaikkea sen merkitystä koulutus- ja sosiaalipoliittisessa ohjauksessa. Eetos siivittää ajallemme ominaista erityistä käsitystä yksilön ja yhteiskunnan välisistä suhteista, se ohjaa hahmottamaan rakenteelliset ongelmat yksilön huolina. Itsevastuullisuus ja yksilöllisyys saavat yhä keskeisemmän aseman poliittisessa, yhteiskuntaa ja yksilöitä koskevassa suunnittelussa ja päätöksenteossa. Hankkeen tuloksissa osoitetaan miten koulutuspolitiikka ei muodosta muista politiikoista irrallista saareketta vaan haavoittuvuuden eetos ohjaa myös nuorisopolitiikkaa, työllistymispolitiikkaa ja mielenterveyspolitiikkaa.

Eetos

Mitä eetoksella tarkoitetaan? Käytämme eetoksen käsitettä merkityksessä, jossa se avautuu kollektiivisena, kulttuurisena ja normatiivisena ajattelun ja toiminnan pohjavireenä. Max Weber jäsensi eetosta kollektiivisena tajuntana, jolla on historialliset juurensa. Eetos kantaa mukanaan aineksia varhaisemmista yhteiskunnallisista arvoja ja normeja koskevista eletyistä käsityksistä. Ne koetaan ikään kuin itsestään selvinä ja lausumattomina arvoina. Käsitykset  ovat muodostuneet osaksi arkikokemusta ja arvomuodostelmaan suhtaudutaan kuin johonkin luonnollisesti olemassa olevaan. Juuri sen vuoksi eetoksen tutkiminen ja näkyville tuominen on tärkeä kriittisen koulutuspolitiikan tutkimuksen tehtävä. Weber tutki länsimaisen historian arvokäsitysten kiteytymiä kapitalismin syntyessä ja mietti, miten on mahdollista että varhaisten yhteiskuntien päämäärärationaalisista toiminnasta, kuten ansion hankkimisesta, saattoi muodostua arvo sinänsä. Miten oli ymmärrettävissä kapitalismin synty, missä pääoman kartuttamisesta rationaalisuuteen kietoutuneena tuli yksilön keskeinen velvollisuus ja hänen elämänsä itsetarkoitus?

Koska eetos on kulttuurista, se muuntuu yhteiskuntien ja kulttuuristen käsitysten muuttuessa. Väestön hallinnan näkökulmasta haavoittuvuuden eetosta edelsi riskinhallinnan eetos, mutta koska eetokset ovat historiallisia ja kulttuurisia, ne eivät eroa toisistaan tarkkarajaisina prosesseina vaan sisältävät katkeamia ja yhteen punoutumia. Riskinhallinnan eetoksesta on esimerkkinä puhetapa, jota kansanterveyden ja mielenterveyspolitiikan alueille käytettiin hyvinvointivaltion rakentamisen aikana. Pohjois-Karjala-projektissa puhuttiin kulttuurisista käytännöistä – kuten perinneruoasta – terveysriskeinä, joita pyrittiin hallitsemaan muuttamalla kokonaisen väestön elintapoja. Mielenterveyspolitiikassa puolestaan vielä 1980-luvulla masennus käsitteellistettiin itsemurhariskiksi, jonka laajamittaiseen hallintaan pyrittiin uusien serotoniini-antagonistien avulla. Suomalaisen työelämän muutoksen kipukohtia tutkinut sosiologi Matti Kortteinen puolestaan jäsensi ’selviytymisen eetoksen’ välityksellä maaseudulta muuttaneiden, palkkatyöhön siirtyneiden ihmisten arvojen ja hallittua rakennemuutosta rakentavan, kehkeytyvän uusliberalistisen työmarkkinapolitiikan välistä ristiriitaa.

Usein esitetään kysymys siitä eikö nuorten hauraan mielen, mielenterveyspotilaiden tomeran asiakkuuden ja kimmoisuuden treenaaminen ole hyvä tavoite. Kysymykset ovat tärkeitä koska ne– toisin kuin tekninen puhe riskinhallinnasta – osoittavat miten haavoittuvuus terminä sekä paljastaa että peittää. Haavoittuvuuspuheessa ilmenee kahtalaisuus, sekä moraalinen suojelemaan ja auttamaan kutsuva luonne, että siihen kytkeytyvä oikeutus hallinnan keinoihin joiden määrittelyyn haavoittuneella ei ole asiaa. Suojeltavan itsemääräämisoikeuksia voidaan kyseenalaistaa hyvää tarkoittavassa mielessä eikä häneltä kysellä kokeeko hän mahdollisesti olevansa haavoittuva ja mitä se hänelle mahdollisesti merkitsisi. Havainnollisena esimerkkinä ristiriidasta suojelun ja kontrollin välillä ovat koronapandemian alkaessa tehdyt päätökset, jotka koskivat riskiryhmien määrittelyä. Ensimmäiset karanteenitoimet keväällä 2020 tehtiin sellaisten kriteerien pohjalta, jotka perustuivat ikään väestöllisenä ja abstraktina riskitekijänä. Määrittelystä jätettiin huomiotta iän merkitys kulttuurisena ja yhteiskunnallisena kategoriana. Tämä tieto on ollut saatavilla yhteiskuntatieteellisestä intersektionaalisuuden tutkimuksesta. Sen tulokset eivät ongelmitta ohjaudu hallinnan käyttöön. Esimerkissä ilmenee selkeästi haavoittuvuuden käyttö biovallan toimenpiteiden välineenä.

Haavoittuvuus

Ymmärrämme omassa tutkimuksessamme haavoittuvuuden relationaalisena, suhteena toisiin. Haavoittuvuuden avulla kuvataan rajoja, niiden huokoisuutta ja kykyä päästää läpi ympäristöistä ja muista toimijoista peräisin olevia vaikutuksia. Ne voivat olla vahingollisia tai hyviä, elävöittäviä ja elämän kannalta välttämätöntä. Jos ihmiset eivät olisi haavoittuvia, he eivät olisi avoinna muille, eivätkä ehkä kokisi suhteiden virittämää ennalta-arvaamattomuutta mutta eivät myöskään kykenisi innostumaan toisistaan, kuten affektiteoreettisissa keskusteluissa on paljon korostettu. Eikä muutokseen syntyisi avoimia mahdollisuuksia.

Haavoittuvuuden käyttö hallinnan vipusimena on retorisesti tehokasta. Kuka voisi vastustaa toimenpiteitä joilla haavoittuvia yksilöitä, väestönosia ja yksilöitä suojellaan? Haavoittuvuus-keskusteluista on varsin systemaattisesti puuttunut haavoittuneessa asemassa olevien oma näkemys tilanteestaan. Heidät on määritelty ulkoapäin. Tässä suhteessa on tärkeä pohtia, kuka oikeuttaa haavoittuvaksi määrittelyn ja kenellä on valta asettaa toinen suojeltavaksi. Kuka saa ylentää itsensä vahvaksi, suojelevaksi, vakaaksi, oikeanlaiseksi?

Entä mitä sen jälkeen tapahtuu, kun jotkut nimetään haavoittuvaisiksi? Miten ja millä keinoin haavoittuvuus saadaan ”parannettua”?

Kohti resilienssin eetosta

Haavoittuvuuden jälkeen on näkyvillä yhteiskunnallisia aineksia uudenlaiseen eetokseen, jota voisi nimittää resilienssin eetokseksi. Yhteiskunnalliset kriisit ja erityisesti syyskuun 11.päivän tapahtumat nostivat toisen käsitteen, resilienssin, keskeiseksi turvallisuusstrategioita ohjaavaksi yläkäsitteeksi. Tapahtumien jälkeen resilienssistä tuli myös EU:n globaalistrategian keskeiskäsite. Sillä on haluttu korostaa demokratiaa, luottamusta ja kestävää kehitystä erityisesti Euroopan ulkosuhteissa. Resilienssillä tarkoitetaan sekä poliittisten instituutioiden että yksilöiden merkitystä uhkaavissa prosesseissa, joissa sopeutuminen, vastustuskykyisyys ja merkittävä kyky transformaatioon ovat keskeisiä. Termillä on myös taloudellinen ulottuvuutensa ja suomalaisessa turvallisuuspolitiikassa sillä tarkoitetaan kriisinsietokykyä.

Resilienssin (resilere, ponnahtaa takaisin) alkuperä liittyy ’kykyyn palautua’ ja juuri kimmoisuus ja palautuvuus on sen nykyinen yleinen käyttöalue myös turvallisuuspolitiikan ulkopuolella. Jotkut tutkijat ovat sanoneen, että resilienssi on ’haavoittuvuuden ekvivalentti vastakohta’. Ne muodostavat käsiteparin jossa nykyisessä yhteiskunnassa toista ei voi ymmärtää ilman toista. Rajan ominaisuuksien kannalta määritelmä on tärkeä. Politiikan tutkijat Brad Evans ja Julian Reid kirjoittavat resilienssistä uutena haavoittuvuuden ontologiana joka perustuu uhkaan, vaarantumiseen ja epävarmuuteen. Koska väkivalta ja katastrofit määritellään nykyisissä yhteiskunnissa välttämättömiksi tapahtumiksi, resilienssi tarjoaa rajojen vahvistamista ja ikään kuin immunisaatiota niitä vastaan.

Resilienssi kuvaa fyysisille rakenteille ominaista mekaanista kykyä kestävyyteen ja taipumiseen vailla katkeamista. Psykologian ja yhteiskuntatieteen piiriin matkatessaan resilienssiä käytetään käsitteenä joka kuvaa organisaatioiden ja yksilöiden kykyä palautua vastoinkäymisistä ja myös kykyä toipua traumoista, sodista ja katastrofeista. Kuten haavoittuvuudella, myös resilienssillä on juurensa luonnontieteessä ja poliittisissa keskusteluissa. Sen vuoksi sen käyttö psykologisessa ja koulutuspoliittisessa keskustelussa on horjuvaa ja edellyttäisi tarkkaa analysoimista.

Useissa poliittisissa keskusteluissa resilienssi on tärkeäksi muodostunut käsite. Se lujittaa ulkopolitiikan välineistöä, maahanmuuttokeskustelujen argumentaatiota rajojen turvaamisesta samoin kuin itsehoidon, terapian ja kuntoutuksen välineistöä potilaan tai asiakkaan voimien palauttamiseksi. Koronapandemiatilanteessa väestöjen ja ihmisten kykyä vastustaa ja palautua kuvataan kimmoisten ja palautuvien kuorien kautta.

Resilienssikeskustelulle on terapiakeskustelun lisäksi tullut vankempi sija myös koulutuspolitiikassa. Opetushallitus julkaisi äskettäin laajan raportin ’Opettaja resilienssin ja demokratiakompetenssin vahvistajana’.  Siinä tarkastellaan kimmoisuutta väkivaltaisen radikalisoitumisen, vastakkainasettelujen ja koulussa kohdattujen konfliktien näkökulmasta. Raportissa on merkillepantavaa, että resilienssin käsitettä ei lankaan analysoida, ja siihen suhtaudutaan ikään kuin tervetulleena välineenä elämää uhkaavien kriisitilanteiden vääjäämättömissä kohtaamisissa. Opetushallituksen asenne on hämmentävän yksituumainen ja positiivinen:

“Valitettavasti ei ole kehitetty rokotetta, joka vahvistaisi mielen resilienssiä ja suojelisi epäterveellisiltä ja haitallisilta vaikutteilta ja ajatuksilta sekä takaisi yksilölle edellytykset käsitellä monimutkaisia ja kiistanalaisia aiheita. Maailma muuttuu niin valtavaa vauhtia, ettemme voi ennusta millaista täällä on viidenkymmenen vuoden kuluttua. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että ainakaan yksinkertaisemmaksi se ei ole muuttumassa. Näin ollen tulevaisuuden aktiivinen kansalainen tarvitsee vahvat demokratiakompetenssit ja resilienssiä, jonka avulla kohdata elämän myllerryksiä, muutosta ja paineita muilta ihmisiltä sekä selvitä vastaantulevista haasteista ja vastoinkäymisistä”. (OPH 2020, 40).

Opetushallituksen julkaisusta puuttuvat kriittiset näkemykset mahdollisesta toisenlaisesta tulevaisuudesta. Puheenvuoroista saa käsityksen, että koululainen joutuu vääjäämättömän uhkan olosuhteissa kantamaan omalla kimmoisuudellaan demokratiavajeen aiheuttaman taakan.

Kulttuurintutkijaa jää myös askarruttamaan sotametaforien käyttö opetuksen tulevaisuuden ja demokratian linjanvedoissa. Kielikuvien avulla rakennetaan vääjäämättömästi maailmaa sekä uhkan ja väkivallan paikkaa siinä. Kielikuvat ohjaavat käsityksiä todellisuudesta. Koululaisten maailmassa väkivallan kasvun teema on päivittäinen puheenaihe. Huoli nuorten tulevaisuudesta on tärkeää ohjata sellaisten kompetenssien lujittamiseen jotka antavat mahdollisuuden toivoa demokratian ehdoilla.

Tutkijoina olemme havainneet, että resilienssi tarjoaa varsin houkuttelevan ja arkijärkeä kutkuttavan vaihtoehdon haavoittuvuudelle. Haavoittuvuus voidaan esittää retorisena sairautena, jota vastaan voidaan resilienssillä sitten rokottaa. Tämä puolestaan pelastaa tulevaisuuden, ja pelastaa demokratian. Mutta mitä tämä kertoo demokratiasta ja tulevaisuudesta? Onko todella niin, että tulevaisuuden yhteiskunnassa ei ole sijaa virheille, huokoisuudelle, keskeneräisyydelle, haavoittuvuudelle? Onko tosiaan niin, että ainoastaan resilienssillä ”rokotetut”, taipuvat mutta katkeamattomat ihmiset, selviävät tulevaisuuden tuulista?

Tulevaisuutta ajatellen, pohdimme myös sitä, että syrjäyttääkö resilienssi eetoksena haavoittuvuuden eetoksen, vai kietoutuuko se haavoittuvuuden ympärille? Tässä kohtaa tutkijoiden mieltä huvittaa ajatus superpalloihmisestä, joka kaatuessaan sitkeästi ja kimmoisasti pongahtaa eteenpäin. Kimmoisa kuori valetaan suojaamaan herkkää ja haavoittuvaista sisusta, joka ei muuten kovassa ja karussa maailmassa selviäisi.

Resilienssin ja haavoittuvuuksien eetoksissa, näemme kaksi vaihtoehtoista tietä tulevaisuuteen.  Ensimmäinen tie kuvastaisi vallitsevaa eetosta, jossa koulutus valmistaa nuoren kantamaan demokratiavajeen aiheuttamaa kuormaa harjaannuttamalla omaa kimmoisuuttaan. Toinen vaihtoehto olisi, että haavoittuvuuden avulla uskalletaan tulla alttiiksi muiden ja maailman välisten rajojen lähtökohtaiselle avoimuudelle. Myöntymällä heikkouden ja haurauden luomaan rajojen huokoisuuteen voidaan liittyä yhteen, innostua ja rakentaa demokratiaa.

MarjaLiisa-Hankasalo
Katariina Mertanen

Kirjoitus pohjautuu tutkijatohtori Katariina Mertasen ja dosentti Marja-Liisa Honkasalon puheenvuoroihin ja dialogiin Nuoret, mieli ja terveys toisin nähtynä -seminaarissa.

Lähteet:
Honkasalo, Marja-Liisa (2018). The Guest Editors Introduction: Vulnerability and Inquiring into Relationality. The Journal of Finnish Anthropological Society. Special Issue: How Does Vulnerability Matter 43 (3), 1–21. DOI: https://doi.org/10.30676/jfas.v43i3.82725
Haavoittuvuus –teemanumero kokonaisuudessaan:
https://journal.fi/suomenantropologi/article/view/82725

OPH, Opetushallitus 2020. Resilenssiä rakentamassa demokratiakasvatuksen tueksi. Oppaat ja käsikirjat 2020:2. https://www.oph.fi/sites/default/files/documents/resilienssia_rakentamassa_demokratiakasvatuksen_tueksi.pdf

Onko nuori mieli ongelma? Avauksia toisin näkemiseen ja tekemiseen

Julkisessa keskustelussa on jo pitkään oltu huolissaan nuorista, heidän hyvinvoinnistaan ja mielenterveydestä. Samoin nuorten ’mieleen’ liittyvillä ongelmilla selitetään julkisessa keskustelussa mitä erinäisimpiä asioita; heikkoa työmarkkina-asemaa, työttömyyttä, heikkoa koulumenestystä tai syrjäytymistä. Nuoria koskevan huolipuheen seurauksena on kehitelty erilaisia tukijärjestelmiä, joiden tarkoituksena on edistää nuorten mielenterveyttä ja mielen hyvinvointia ja samalla nopeuttaa siirtymiä koulutukseen ja työelämään. Olemme Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessamme tarkastelleet nuorille suunnattuja tukijärjestelmiä haavoittuvuuden eetoksen kautta. Haavoittuvuuden eetoksesta on kysymys silloin, kun yhteiskunnallisina ja rakenteellisina nähdyt ongelmat ajatellaan yksilön puutteina ja vajavaisuuksina, ja jolloin myös ratkaisut nähdään yksilön vastuulla olevina. Tammikuun lopussa järjestetyssä hankkeen lopputilaisuudessa saimme kuulla hankkeessa työskentelevien tutkijoiden puheenvuoroja, jotka haastoivat ja kyseenalaistivat haavoittuvuuden eetoksessa nuoriin ja nuoriin aikuisiin kohdistuvaa mielenterveyspuhetta. Valitsimme tilaisuuden teemaksi mielen, koska se on nuorten ja haavoittuvuuden eetoksen kannalta kiinnostava risteymä, johon kulminoituu monia tärkeitä kysymyksiä, joita oli syytä tarkastella yhteiskunnallisesti ja yhteiskuntatieteellisesti.

Emme toki halua kiistää, etteikö nuorten elämässä olisi vastoinkäymisiä tai etteikö vallitsevassa ajassa olisi jotain mihin nuoret reagoivat. Neljän vuoden tutkimus on kuitenkin saanut meidät tutkijoina pohtimaan, mikseivät nuoria koskevat ongelmat näytä helpottuvan, vaikka niitä yritetään niin kovasti erilaisten tukitoimien avulla ratkaista? Voisiko olla niin, että ongelma ei välttämättä olisikaan nuorissa? Voiko yhteiskunnassa olla jotakin, mikä haavoittaa tai tekee nuorista haavoittuvia? Projektimme lopputilaisuudessa olemme tutkijoina kääntäneet katseen yksilöstä järjestelmään, käytäntöihin, rakenteisiin ja politiikkaan ja kysyneet mikä vallitsevassa ajassa tekee nuorista haavoittuvia. Olemme myös halunneet esittää mahdollisuuden toisin näkemiseen ja toisin ajattelemiseen, jonka toivomme vielä tulevaisuudessa edesauttavan toisin tekemisen kulttuuria.

Ongelmien paikantuminen yksilöön ja tämän haavoittuvuuteen  

Haavoittuvuus on houkutteleva käsite, sillä sen avulla on mahdollista tarkastella yhteiskunnallisia ja rakenteellisia ’ongelmia’ yksilöllisinä vajavaisuuksina. Samoin haavoittuvuuteen kytkeytyy vastuu hoitaa ja hoivata kärsiviksi ja haavoittuviksi nimettyjä, usein heidän oman etunsa ja hyvinvointinsa nimissä. Hallinnan näkökulmasta tämä voi näyttäytyä tehokkaana; kukapa tahtoisi arvostella toimenpiteitä, joilla haavoittuvia yksilöitä tai ihmisryhmiä autetaan ja samalla taataan yhteiskunnan turvallisuus, talouskasvu ja kaikin puolin hyvä tulevaisuus kaikille? Näin haavoittuvuuden eetos onkin valitsevassa yksilöllisyyttä ja yksilön vastuuta korostavassa eetoksessa ujutettu keskeiseksi poliittisen ohjauksen teemaksi, ja aivan erityisesti sitä käytetään perusteena erilaisille nuoriin kohdistuville ohjaus- ja tukitoimille.

Nuorisopolitiikkaa Suomessa ja EU:ssa, tutkinut tutkijatohtori Katariina Mertanen tuo puheenvuorossaan esille, kuinka nuorten haavoittuvuus ja siihen yhdistyvät tarpeet hyvinvoinnin edistämisestä ja syrjäytymisen ehkäisemisestä on yksi hyväksytyimmistä päämääristä niin EU:ssa kuin Suomessakin. Työmarkkinoiden ja koulutuksen ulkopuolella olevia nuoria pidetään usein erityisen haavoittuvana ryhmänä. Tähän haavoittuvuuteen liitetään myös kuvaukset nuorista epäkypsinä, hauraina ja epäitsenäisenä sekä intensiivisen avun ja tuen tarpeessa olevina. Haavoittuvuus ja eronteot liitetäänkin, Mertanen toteaa, niin kutsuttuun nuorten mielenterveysepidemiaan – alati kiihtyvään keskusteluun nuorten pahoinvoinnista ja yleistyvistä mielenterveysongelmista. Tutkijatohtori Tuuli Kurki tuo puolestaan puheenvuorossaan esille, kuinka haavoittuvuus on viime aikoina yhtä enemmän liitetty pakolaisiin ja maahanmuuttajataustaisiin, jolloin rasismista ja syrjinnästä keskustellaan yhteiskunnallisessa diskurssissa lähinnä siitä koituvien mielenterveyden haasteiden kautta.

Nuorten ajateltu haavoittuvuus on synnyttänyt laajamittaisen koneiston erilaisia koulutuksen ja mielenterveyden tukitoimia, joita olemme tässä tutkimushankkeessa tarkastelleet nuorten tukijärjestelminä. Yhtenä esimerkkinä tukijärjestelmistä toimii kolmannen sektorin mielenterveystyö, josta tutkijatohtori Elina Ikävalko keskustelee puheenvuorossaan. Haavoittuvuuden eetos voi tarkoittaa mielenterveystyössä biolääketieteellisen lähestymistavan ensisijaisuutta ja mielenterveyden tarkastelua irrallisena yhteiskunnallisista tai kulttuurisista rakenteista. Kolmannen sektorin mielenterveystyötä ohjaavat osaltaan “normalisoivat” pyrkimykset vahvistaa mielen hyvinvointia sekä yksilöllisiä voimavaroja ja kompetensseja nuorten aikuisten työelämään tai koulutukseen kiinnittymisen edistämiseksi. Ikävalko kutsuu toisin tekemiseksi sellaisia mielenterveystyön käytäntöjä, jotka asettuvat vastahankaan suhteessa normalisaation pyrkimyksiin ja tekevät vastarintaa yksilökeskeiselle ajattelulle.  Tällaista toisin tekemistä on kolmannella sektorilla myös paljon. Toisin tekeminen voi tarkoittaa esimerkiksi vaihtoehtoisia tulkintoja biolääketieteelliselle ihmiskuvalle ja kohdattujen vaikeuksien sairaustulkinnalle sekä huomion kiinnittämistä sosiaalisten olosuhteiden vaikutuksiin mielenterveyteen ja toipumiseen. Tällöin tunnistetaan, että esimerkiksi syrjintä, toimeentulon niukkuus tai jatkuva taistelu byrokratian kanssa ovat erottamattomasti sidoksissa niihin. Tämä pyrkimys korostaa yhteisön voimaa ja siitä kumpuavaa poliittista toimijuutta.

Nuorten tukijärjestelmien sisällöt perustuvat erilaisiin psykologisiin ja terapeuttisiin käytäntöihin, jotka tarjoavat omanlaisensa käsikirjoituksen sille, kuinka nuorten ongelmia tarkastellaan, ja kuinka kyseisiä ongelmia tulisi yhteiskunnan tasolla hoitaa. Samoin terapeuttiset käytännöt ja mielenterveyden häiriöiden kuvastot toimivat nuorille itseymmärryksen lähteinä, joiden kautta omaa paikkaa yhteiskunnassa rakennetaan. Puheenvuorossaan Haavoittuvuuden jälkeen Dosentti Marja-Liisa Honkasalo kuvastaa yhteiskunnallista siirtymää haavoittuvuuden eetoksesta resilisenssin eetokseen. Koulutuspoliittisessa ohjauksessa resilienssillä tarkoitetaan yksilön psyykkistä sopeutumiskykyä ja joustoa, sekä kykyä selviytyä elämän koettelemuksista. Tukijärjestelmissä yksilön haavoittuvuutta pyritään korjaamaan resilienssiä kasvattamalla, mikä käytännössä tarkoittaa erilaista ohjausta ja valmennusta psyykkisen selviytymis- ja palautumiskyvyn kehittämiseen. Resilienssiä opetetaan kehittämällä nuoren kykyä tunnistaa ja ohjata tunteita ja tuottaa itseä normin osoittamilla tavoilla.

Ajatus resilienssistä yksilön haavoittuvuuden parantajana on lähtökohtaisesti ongelmallinen. Resilienssin kasvattaminen osana oikeanlaista yhteiskuntaan sosiaalistumista rakentaa monista vaikeista yhteiskunnallisista ongelmista ja rakenteellisista eriarvoisuuksista yksilöllisen selviytymisen kysymyksiä. Esimerkiksi rasismin, syrjinnän tai köyhyyden vaikutuksia yksilön mielenterveyteen pyritään ehkäisemään juuri itseluottamusta, resilienssiä ja tunnetaitoja kehittämällä. Resilienssiä kasvattamalla nuoria sosiaalistetaan maailmaan, jossa selviytymiskyky, itsensä kehittäminen, yrittäminen ja loputon sisu nähdään keinoksi selvitä kovassa ja epäoikeudenmukaisessa maailmassa. Tästä voidaan puhua tukijärjestelmien uusintamana julmana optimismina, sillä kaikki elämässä ei korjaannu pelkästään asennetta muuttamalla.

Toisin näkemisen ja tekemisen mahdollisuus

Haavoittuvuus-keskusteluista on varsin systemaattisesti puuttunut haavoittuneessa asemassa olevien oma näkemys tilanteestaan. Ongelmallista on myös se, että vallitsevassa keskustelussa ei ole juuri mahdollisuutta nuorten mielenterveyttä määrittävien psykologisten, psykiatristen ja lääketieteellisten tietomuotojen ulkopuoliselle ajattelulle. Tutkimushankkeemme tutkijat ovat yksimielisiä sen suhteen, että mieltä ja mielenterveyttä koskevassa keskustelussa nuoria ja heidän mieltä tulisi tarkastella myös yhteiskunnallisesta ja yhteiskuntatieteellisestä näkökulmasta. Tarkastelemalla asioista sosiologisesta näkökulmasta, voitaisiin paremmin ymmärtää sitä, että yhteiskunta itsessään voi synnyttää tilanteita, joissa ei yksilön yksinkertaisesti ole hyvä olla. Näin voitaisiin hedelmällisemmin tarkastella haavoittuvuutta yhteiskunnallisten ilmiöiden välisissä suhteissa ja eronteoissa rakentuvana tilana. Toisin tekeminen voisi tässä suhteessa tarkoittaa yksilökeskeisen ajattelutavan haastamista tai huomion kiinnittämistä sosiaalisiin olosuhteisiin, jotka vaikuttavat mielenterveyteen ja toipumiseen. Tällöin tunnistetaan, että syrjintä, toimeentulon niukkuus tai jatkuva taistelu byrokratian kanssa ovat erottamattomasti sidoksissa mieleen ja mielenterveyteen.

Toisinajattelun pohjana toimiikin se, että yksilön mieltä, mielenterveyttä ja hyvinvointia koskeva yhteiskunnallinen ja poliittinen vakavuus nostetaan uudella tavalla keskustelun areenalle. Tämä edellyttää myös laajamittaista reflektioita sen suhteen, mitä on mielenterveys ja hyvinvointi, ja kenen ehdoilla sitä tuotetaan. Entä minkälainen on se ideaali ihmisyys, mihin resilienssin kasvattamisella tähdätään, ja kenen tarpeita tällä palvellaan? Tärkeä olisi myös nostaa julkiseen keskusteluun minkälaisiin ideologioihin ja poliittisiin tahtotiloihin nuorten haavoittuviksi nimeäminen liittyy, ja kuka sanelee ehdot ideaalille kansalaisuudelle. Olemme hankkeessamme pyrkineet ankkuroimaan nuorten haavoittuvuutta ja mieltä koskevat kysymykset laajempiin yhteiskunnallisiin konteksteihin, valtasuhteisiin ja yhteiskunnallisiin erontekoihin. Toivomme myös, että tämän työn hedelmät kantaisivat tulevaisuuteen ja synnyttäisivät keskustelua, jossa nuoruudesta ja nuorten asemasta voitaisiin keskustella avoimemmin ja jossa nuoruudesta ei tulisi ohipuhuttua.

 Saara Vainio

Kirjoitus pohjautuu 27.1.2021 järjestettyyn Nuorten tukijärjestelmät haavoittuvuuden eetoksessa loppuseminaariin Nuoret, mieli ja terveys toisin nähtynä. Seminaarissa puheenvuoron saivat tutkijatohtorit Katariina Mertanen, Tuuli Kurki, Elina Ikävalko, professori Kristiina Brunila sekä dosentti Marja-Liisa Honkasalo. Kirjoittaja valmistelee väitöskirjaansa samassa hankkeessa.

Mitä tulikaan tehdyksi? 10 vuotta nuorten siirtymien ja koulutuksen tutkimusta

Vuonna 2010 menin tekemään tutkimusta vankilaan siitä, mitä yhteiskunnalla on tarjota vankilassa eläville nuorille aikuisille. Siitä lähti liikkeelle kaiken kaikkiaan 10 vuotta kestänyt tutkimus, joka laajeni isoksi monitieteiseksi tutkimusryhmäksi, kolmeksi tutkimushankkeeksi ja vankilan ulkopuolelle kaikkeen siihen koulutukseen, mitä eri lähtökohdista tuleville nuorille aikuisille on yhteiskunnassa tarjolla.

Kymmenen vuoden ajan olen ollut mukana tutkimassa eri olosuhteista tuleville nuorille ja nuorille aikuisille tarjolla olevaa formaalia ja informaalia koulutusta Suomessa ja eri puolilla maailmaa. Olen vieraillut lukuisissa koulutusorganisaatioissa, vankiloissa, valmentavassa koulutuksessa, ohjaavissa, kuntouttavissa ja kotouttavissa ohjelmissa, työ- ja taidepajoilla, nuorten työllisyyttä ja koulutukseen hakeutumista tukevissa palveluissa sekä lyhytkestoisissa projekteissa. Olen saanut tavata hyvin eri olosuhteissa eläviä nuoria aikuisia ja heidän kanssaan työskenteleviä.

Tutkimuksen aikana on herännyt lisää kysymyksiä. Olen pohtinut samanaikaista hyvää tarkoittavuutta ja kohtaamattomuutta koulutuksen ja nuorten elämänpiirien välillä ja ylipäätään nuorille aikuisille tarjolla olevaa paikkaa ja toimijuutta koulutuksessa ja yhteiskunnassa. Koulutuksen osalta olen miettinyt sen tavoitteita ja ideologioita, millaisia asioita koulutus korostaa ja mistä se ehkä vaikenee.

Yhteiskuntatieteilijä kääntää katseen yksilöstä järjestelmään, käytäntöihin, rakenteisiin, politiikkaan, kaikkialle sinne, mikä säätelee ja mahdollistaa ymmärrystämme, olemassaoloamme ja toimintaamme kuitenkaan yksilöä menettämättä. Yhteiskuntatieteilijä tarkastelee yksilöitä ja kokemuksia laajemmassa yhteiskunnallisessa, historiallisessa, kulttuurisessa ja (talous)poliittisessa kontekstissa. Yhteiskuntatieteilijä ei ota annettuna eikä leiki tietävänsä paremmin. Monitieteisyys on ollut tutkimuksen rikkaus. Kolmessa johtamassani tutkimushankkeessa ovat kohdanneet ainakin nuoriso- ja koulutuspolitiikan tutkimus, sosiologian tutkimus, filosofinen ja vammaistutkimus sekä rasismin ja sukupuolentutkimus.

Olen päässyt keskustelemaan eri olosuhteissa elävien nuorten kanssa ja osallistumaan heille suunnattuun koulutukseen. Olen törmännyt monenlaisiin nuorten aikuisten kohtaamiin ongelmiin, kuten eriarvoisuuteen ja syrjäyttämiseen, köyhyyteen, syrjintään, vähättelyyn, seksismiin, rasismiin ja nuoriin kohdistuviin paineisiin ja odotuksiin. Nämä ongelmat näyttävät kuitenkin siirtymäkoneistossa’ kääntyvän – ehkä sitä edelleen täysin ymmärtämättä – kysymyksiksi nuorten itsevastuullisuudesta ja itsen ja käyttäytymisen muokkaamisesta – mikä saattaa jättää nuoret melko mahdottomankin tehtävän äärelle. Olen saanut tavata myös nuorten kanssa työskenteleviä, jotka samoin kohtaavat paineita ja odotuksia ja kantavat huolta nuorista sekä työn niukoista resursseista.

Poliittisen ohjauksen tarkastelu sekä kansallisessa että kansainvälisessä kontekstissa on tuonut lisää ymmärrystä siihen, millaisin ideologioin ja intressein nuoria aikuisia ja heille suunnattua koulutusta kulloinkin poliittisesti mahdollistetaan. Olen tuonut usean vuoden ajan esille nuoria koskevan poliittisen ohjauksen ideologioista kumpuavia ristiriitoja ja jännitteitä. Ideologia ja intressit ovat näyttäneet kapenevan nuorten työllistettävyyteen ja tulosyksiköintiin eli tietynlaiseen ideaaliin käyttäytymiseen, itsevastuullisuuteen, asenteisiin ja tunnetiloihin.

Kymmenen vuotta on pitkä aika tehdä tutkimusta. Olemme tutkimushankkeissa julkaisseet useita kymmeniä tieteellisiä artikkeleita, kirjoja ja muita julkaisuja ja lisää on vielä tulossa. Lisäksi tutkimushankkeista on valmistunut ja valmistumassa lukuisia graduja ja väitöskirjoja. Olemme järjestäneet ja olleet mukana kymmenissä tilaisuuksissa Suomessa ja eri puolilla maailmaa. Palaute on yleensä ollut hyvin myönteistä, että vihdoinkin näistä ongelmista puhutaan.

Kolmesta tutkimushankkeesta ja eri konteksteissa tuotetuista isoista aineistoista olisi edelleen paljon sanottavaa. Olen nähnyt lukuisia kertoja sen, kuinka aiemmin yhteiskunnallisina ja rakenteellisina nähdyt ongelmat nähdään hyvää tarkoittavassa hengessä ennemminkin nuoreen kiinnittyvinä puutteina ja vajavaisuuksina, jolloin myös ratkaisut nähdään yksilön vastuulla olevina. Vaikka yksilöä ei voi muuttaa, siihen on kuitenkin pyritty. Yksilön muutospyrkimykset lienevät olevan jossain mielessä helpompia kuin rakenteiden, kohtelun, oletusten ja käytäntöjen muuttaminen. Nuorten kohtaamia ongelmia ei ole aina välttämättä otettu ihan vakavasti tai ne on käsikirjoitettu etukäteen nuorelta kysymättä tietynlaisiksi. Nuorten tehtäväksi on lähinnä jäänyt ottaa koulutus ja muu tuki vastaan ja harjoittaa itsevastuullisuutta.

Olen nähnyt myös toisenlaisia pyrkimyksiä, sellaisia, joissa nuoret ovat voineet olla ja toimia omalla tavallaan. Nuoria on kohdeltu vertaisina ja heidän kanssaan on keskusteltu yhteiskunnallisista ongelmista, politiikasta ja valtasuhteista. Lähtökohtana on ollut ajatus siitä, että nuorten kohtaamat ongelmat eivät välttämättä kumpuakaan nuorten sisältä, heidän olemuksesta ja ominaisuuksista vaan yhteiskunnasta, politiikasta, rakenteista, käytännöistä, kohtelusta ja oletuksista, rasismista, sukupuolijärjestelmästä ja talouspoliittisista ratkaisuista. Tällainen kohtelu on voinut luoda koulutukseen toisenlaisen ilmapiirin ja osallisuuden kokemuksen kuin sellainen, jossa nuorille on opetettu sisäisen yrittäjyyden löytämistä.

Osa nuorista aikuisista selvästi reagoi johonkin tässä yhteiskunnallisessa tilanteessa ja sitä ei pidä ohittaa. Olen kantanut huolta siitä yksipuolisuudesta, jolla nuorista ja nuorten elämästä julkisuudessa keskustellaan, millaiseen koulutukseen rahoitusta kohdistetaan ja mikä nuorille tarjolla oleva yhteiskunnallinen asema ylipäätään on. CoSupport-hankkeemme lopputilaisuudessa kysyin, että entä jos tilannetta tarkasteltaisiinkin yhteiskuntatieteellisesti ja huomioimalla laajempia yhteiskunnallisia ja poliittisia muutoksia, niitä olosuhteita, joissa sekä ongelmat että niiden ratkaisut muodostuvat? Entä jos nuorten kanssa keskustelisikin sosiologi, filosofi tai rasismin tutkija? Entä jos hellitettäisiin hetkeksi siitä ajatuksesta, että ongelma on lähtökohtaisesti nuoressa, hänen ominaisuuksissa, olemuksessa tai taustassa? Miltä ongelma sitten näyttäisi ja missä se olisi.

Kristiina Brunila

Nuoret, mieli ja terveys toisin nähtynä

Lämpimästi tervetuloa Nuorten tukijärjestelmät haavoittuvuuden eetoksessa (SA 2017–2021) -hankkeen loppuseminaariin!

Seminaari järjestetään keskiviikkona 27.1.2021 klo 9.00–12.00. Siellä kuullaan hankkeen tutkijoiden puheenvuoroja, jotka haastavat eri näkökulmista nuoriin ja nuoriin aikuisiin liittyvää mielenterveyspuhetta.

Tilaisuus pidetään Zoomissa. Pääset ilmoittautumaan tapahtumaan oheisen linkin kautta: https://elomake.helsinki.fi/lomakkeet/108893/lomake.html

Seminaarin puheenjohtajana toimii professori Maija Lanas Oulun yliopistosta.

Ohjelma 

9.00–9.15 Tilaisuuden avaus. Professori Kristiina Brunila (Hy) ja professori Maija Lanas (Oy).

9.15–9.35 Toisin tekeminen ja psykopolitiikka mielenterveystyössä. Tutkijatohtori Elina Ikävalko.

9.35–9.55 Rasismi ja tiukka maahanmuuttopolitiikka sairastuttavat pakolaisen mielen. Tutkijatohtori Tuuli Kurki. 

9.55–10.05 Elinan ja Tuulin dialogi: Intersektionaalisuuden haaste mielenterveystyössä

10.05–10.15 Tauko

10.15–10.35 Haavoittuvuuden jälkeen. Dosentti Marja-Liisa Honkasalo.

10.35–10.55 Onko nuori mieli ongelma? Nuorten syrjäytymisen ehkäiseminen ja hyvinvointi nuorisopolitiikassa.Tutkijatohtori Katariina Mertanen.

10.55–11.05 Marja-Liisan ja Katariinan dialogi: Mihin tarvitsemme haavoittuvuutta?

11.05–12.00 Miten mieltä ja terveyttä voisi ajatella toisin? Paneelikeskustelu alustajien kesken.

Rasismi ja tiukka maahanmuuttopolitiikka sairastuttavat pakolaisten mielen

Julkisessa keskustelussa pakolaisten mielenterveysongelmia on totuttu ajattelemaan pakolaisuuden aiheuttamana traumana, jonka syyt löytyvät traumatisoivista tapahtumista lähtömaassa ja pakomatkalla. Pakolaisten mielenterveyteen vaikuttaa kuitenkin myös yhteiskunnalliset ja rakenteelliset tekijät uudessa kotimaassa. Millaisissa sosiaalisissa ja poliittisissa olosuhteissa pakolaisina maahan muuttaneiden mielenterveysongelmat muotoutuvat? Entä jos mielen horjuminen onkin seurausta tiukasta ja jopa rankaisevasta maahanmuuttopolitiikasta ja kotouttavassa yhteiskunnassa kohdatusta rasismista, joka muodostuu ylivoimaiseksi taakaksi mielenterveydelle.

Pakolaisuuden psykologisointi ja patologisointi

Julkisessa keskustelussa pakolaisuudesta puhutaan usein psykologisesti kuormittavana prosessina, jonka oireita ovat esimerkiksi vakava masennus ja maahanmuuton jälkeinen stressi. YK:n lastenrahasto Unicefin mukaan monilla pakolaiseksi joutuneilla nuorilla on vakavia mielenterveysongelmia ja psykologisia traumoja, jotka ovat seurausta tapahtumista lähtömaassa ennen pakomatkaa sekä sen aikana.

Haastattelemani mielenterveystyön ammattilaiset haastoivat yksipuolista kuvaa pakolaisuudesta ja korostivat, ettei pakolaisuuden ja mielenterveysongelmien välille tule vetää yhtäläisyysmerkkejä, vaikka maahanmuutto pakolaisena onkin usein mieltä kuormittava elämänmuutos. On totta, että monet pakolaiset ovat joutuneet kokemaan traumaattisia kokemuksia. Tämä ei kuitenkaan tee kaikista pakolaisena maahan muuttaneista traumatisoituneita, haavoittuvaisia ja hauraita. Pakolaisten mielenterveydestä puhuttaessa keskittyminen nimenomaan pakolaisuuteen ja heidän kokemansa trauman ymmärtäminen nimenomaan pakolaisten traumana voi patologisoida kaikki pakolaiset traumatisoituneiksi ja toiseksi sivuuttaa laajemmat yhteiskunnalliset ja maailmanpoliittiset tekijät, jotka ajavat ihmisiä pakenemaan. Ammattilaiset korostivat, että mielenterveyden horjuminen saattaakin olla seurausta haasteista uudessa kotimaassa, kuten ulkopuolisuudesta, yksinäisyydestä, toimeentulon haasteista ja koti-ikävästä sekä koetusta rasismista ja syrjinnästä ja toivottomuudesta maahanmuuttobyrokratian syövereissä.

Aiemmissa tutkimuksissa pakolaisille tarjottua mielenterveystyötä onkin kritisoitu siitä, että tarjottu tuki keskittyy liikaa yksilöiden ”traumatisoituneisiin mieliin” ja sivuuttaa heidän kohtaamansa yhteiskunnalliset ongelmat ja haasteet. Kritiikki on kohdistunut erityisesti siihen, että yksilökeskeinen mielenterveystyö tekee mielenterveystyöstä näennäisesti poliittisesti neutraalia ja jättää huomiotta ne monimutkaiset yhteiskunnalliset ja rakenteelliset ongelmat, joita pakolaisena maahan muuttaneet joutuvat arjessaan kohtaamaan.

Vaikka haastattelemani ammattilaiset keskittyivätkin työssään paljon pakolaisuuden traumoihin, traumatisoituneen pakolaisen kuvaston lisäksi he peräänkuuluttivat katseen kääntämistä kotouttavaan yhteiskuntaan: sen tiukkaan maahanmuuttopolitiikkaan ja tiukkoihin kotoutumisvaatimuksiin. Esimerkiksi vaatimus kotoutumisen suorittamisesta kolmessa vuodessa on monelle liikaa: samanaikaisesti kun pitäisi oppia uusi kieli, saada opiskelupaikka, kouluttautua ja työllistyä, kannetaan huolta perheen tilanteesta, toimeentulosta ja oleskeluluvan pysyvyydestä ja uusimisesta. Jos kotoutumisen suorittamisessa epäonnistutaan, tunnetaan siitä helposti häpeää ja syyllisyyttä sekä syytetään itseä ja omaa ”kyvyttömyyttä”, vaikka ”epäonnistumisen” taustalla olisikin monia rakenteellisia esteitä. Pakolaisena maahan tulleiden mielenterveyttä horjuttaa myös jatkuva yhteiskunnan taloudelliseksi taakaksi leimaaminen, joka helposti sisäistetään. Oma mielenterveys tulee usein viimeisenä hoidettavien asioiden listalla.

Mielenterveystyö on auttamista taistelussa maahanmuuttobyrokratian kanssa

Pakolaisena maahan muuttaneille nuorille aikuisille suunnattu mielenterveystyö jakautuu yksilö-, perhe- ja ryhmätoimintaan. Haastattelemieni ammattilaisten mukaan ryhmätoiminta on erityisen toimiva tapa tukea mielenterveyttä nuorten aikuisten kohdalla, sillä ”sisäpiirin” ja ”itsensä kaltaisten” kesken mielenterveyden haasteista näyttäisi olevan helpompi puhua. Ryhmästä saa myös tukea koti-ikävään sekä keskusteluapua, jos entisessä kotimaassa tapahtuu jotakin sellaista mistä halutaan puhua. Matalan kynnyksen periaatteella toimivat toiminnalliset ryhmät, kuten liikunta-, taide- ja luontoryhmät ovat myös suosittuja nuorten aikuisten keskuudessa. Yksin maahan tulleiden nuorten kohdalla haasteena on usein sosiaalisten verkostojen ja perheen ja suvun puuttuminen, jolloin ryhmästä voi muodostua merkittävä yhteisö.

Ryhmätoiminta vieraiden ihmisten kanssa ei kuitenkaan sovi kaikille. Kaikki eivät halua puhua omista asioistaan, varsinkaan mielenterveyden haasteista, muiden kuullen. Yksilötapaamisissakaan kaikkea ei välttämättä uskalleta tai haluta jakaa, sillä epäluottamus viranomaisiin ja pelko viranomaisten puuttumisesta elämään on usein vahvasti läsnä. Myös hulluksi leimautumista ja sen seurauksia pelätään, esimerkiksi lasten huostaanottoa tai maasta karkotusta, jos viranomaiset näkevät ”hulluuden” uhkana yhteiskunnan turvallisuudelle.

Kotoutumispoliittisissa keskusteluissa tarvetta tarjota mielenterveyspalveluita pakolaisille on pidetty yhtenä onnistuneen kotoutumisen edellytyksistä, sillä mieleltään terve pakolainen nähdään kotoutumiskykyisenä ja siten työmarkkinakelpoisena ja tuottava yhteiskunnalle. Työmarkkinakelpoisuuden sijaan mielenterveyspalveluissa tavoitteena korostetaan kuitenkin ihan tavallista, tasapainoista elämää iloine ja suruineen, mutta pakolaisten mielenterveystyö sisältää myös paljon ns. tavallisia kotouttavia toimenpiteitä: auttamista maahanmuuttobyrokratian kanssa, kuten paperisotaa, arviointeja ja haastatteluja; opiskelupaikan etsimistä ja sen säilyttämistä sekä avustamista työnhaussa ja työhaastatteluihin valmentautumisessa. Mielenterveystyö on siis monilta osin kotouttamistyötä, mutta erityisesti sen varmistamista, etteivät mielenterveyspalveluihin osallistuvat nuoret aikuiset putoa palvelujen piiristä tai jää esimerkiksi koulutus- tai tukijärjestelmien ulkopuolelle osallistuessaan mielenterveyspalveluihin.

Rasismi mielenterveyden taakkana

Haastattelemieni ammattilaisten mukaan traumatisoituneiden pakolaisten kuvastot vievät huomiota siitä, miten vastaanotto uudessa kotimaassa vaikuttaa maahan muuttaneiden mielenterveyteen. Ammattilaiset kertoivat ryhmiin osallistuneiden nuorten aikuisten puhuvan rasismin ja syrjinnän selvistä kielteisistä vaikutuksista mielenterveydelle. Esimerkiksi pakolaisten leimaaminen hyvinvointivaltion järjestelmien väärinkäyttäjiksi ja pakolaisuuden esittäminen rikollisuuteen verrattavana turvallisuusuhkana näyttää horjuttavan monen mielenterveyttä. Ammattilaiset puhuivat myös ylisukupolvisesta traumasta eli siitä, kuinka pakolaisena maahan muuttaneiden vanhempien kokemukset lähtömaassa ja/tai pakomatkalla sekä Suomessa koettu rasismi ja syrjintä ”siirtyvät” nuorempien sukupolvien mielenterveyden taakaksi.

Koettu rasismi vaikuttaa vahvasti myös turvallisuuden tunteeseen. Ammattilaisten mukaan on tavallista, että nuoret aikuiset puhuvat ryhmissä peloistaan liikkua ulkona rasistisen huutelun ja väkivallalla uhkailun takia. Nuorten mukaan rasistinen huutelu, väkivallalla uhkailu ja fyysinen väkivalta lisääntyvät, kun jossain päin maailmaa tapahtuu terrori-isku tai kun maahanmuuttajiin (tai ylipäänsä ei-valkoisiin ihmisiin) liittyvää negatiivista tulee julkisuuteen. Tällöin ryhmästä saa tukea tilanteen käsittelemiseen ja turvaa, jos julkisissa tiloissa oleminen koetaan turvattomana. Nuoret elävät siis tilanteessa, jossa uuden kotimaan tulisi tarjota turvaa, mutta turvan sijaan se luokin turvattomuutta. Haastattelemani ammattilaiset näkevät, että näissä tilanteissa mielenterveystyön tärkeä tehtävä on nimenomaan tarjota tukea turvattomuuden tunteeseen ja luoda turvallisia tiloja.

Julkisissa tiloissa tapahtuvan huutelun ja uhkailun lisäksi ryhmissä jaetaan myös kokemuksia viranomaisten taholta kohdatusta rasismista ja epäasiallisesta kohtelusta sekä epäoikeudenmukaisena koetuista päätöksistä (esim. oleskelulupa ja perheenyhdistäminen). Haastattelemani ammattilaiset kertoivatkin monien nuorten joutuvan kohtaamaan rasismia myös viranomaisten taholta, mukaan lukien sosiaali- ja terveyspalveluissa. Ammattilaiset kertoivat mielenterveystyön kentällä toimivista kollegoista, jotka ovat ilmaisseet avoimen rasistisesti, etteivät he halua potilaikseen maahanmuuttajia ja pakolaisia. Lisäksi erilaisissa ammattilaisten verkostopalavereissa on puhuttu hyvinkin loukkaavasti ja rasistisesti maahanmuuttaja- ja pakolaistaustaisista potilaista.

Haasteeksi mielenterveyspalveluiden kentällä ammattilaiset kokevat myös maahanmuuttoon ja pakolaisuuteen liittyvien termien ja käsitteistön epäselvyyden. Ammattilaistenkin keskuudessa on usein epäselvää, kenestä puhutaan, kun puhutaan maahanmuuttajista, pakolaisista ja turvapaikanhakijoista mielenterveyspalveluiden asiakkaina. Ammattilaiset kokevat ongelmallisena myös sen, että pakolaisten mielenterveyspalveluihin ohjataan kaikkia ei-valkoisia nuoria – siis myös niitä nuoria, joilla ei ole kokemusta pakolaisuudesta tai maahanmuuttajuudesta, mutta jotka asetetaan ”pakolaisen” tai ”maahanmuuttajan” kategoriaan ihonvärin, nimen, äidinkielen tai vaikkapa vanhempien syntymämaan vuoksi. Ammattilaisten mukaan tämä kertoo siitä, kuinka ei-valkoiset nuoret nähdään lähtökohtaisesti nimenomaan pakolaisina tai maahanmuuttajina ja täten heidän mielenterveyden haasteiden ajatellaan johtuvan pakolaisuudesta tai maahanmuuttajuudesta, jotka vaativat pakolais- tai maahanmuuttajaspesifiä tukea. Haastattelemieni ammattilaisten mukaan näiden nuorten kohdalla mielenterveyden haasteet ovat kuitenkin usein sellaisia, joita voitaisiin hoitaa valtavirran mielenterveyspalveluissa, jos niissä vain nähtäisiin oletetun pakolaisuuden tai maahanmuuttajuuden taakse ja osattaisiin käsitellä esimerkiksi rasisminkokemuksia.

Kohti antirasistista mielenterveystyötä ja inhimillisempää maahanmuuttopolitiikkaa

Mielenterveysongelmat ovat usein seurausta monien asioiden summasta, yksittäisten tekijöiden sijaan. Siksi pakolaisten mielenterveysongelmia ei voi linkittää pelkästään tiukkaan maahanmuuttopolitiikkaan tai rasismiin, eikä tämän vuoksi tiukkaa maahanmuuttopolitiikkaa ja rasismia voida asettaa myöskään yksin vastuuseen pakolaisten mielenterveysongelmista. Pakolaisten mielenterveyden haasteet ovat kuitenkin merkittävä sosiaalinen ja yhteiskunnallinen ongelma ja haastattelemieni mielenterveystyön ammattilaisten mukaan tämä tarkoittaa ennen kaikkea pakolaisten mielenterveysongelmien linkittämistä yhteiskunnallisiin ja rakenteellisiin ongelmiin. He korostivat, ettei pakolaisten mielenterveysongelmia tulisi ymmärtää vain yksilöiden mielen sairautena vaan oireena maailmanpoliittiseen tilanteeseen, joka on ajanut ihmiset pakenemaan ja jonka seuraukset kuluttavat ihmisten mieltä.

Haastattelemani ammattilaiset peräänkuuluttivat myös moniammatillisen yhteistyön merkitystä. Joissakin Suomen kaupungeissa ja kunnissa pakolaisten mielenterveystyöhön osallistuvatkin esimerkiksi psykiatrinen sairaanhoito, perusterveydenhuolto, kotouttava sosiaalitoimi ja kolmas sektori sekä jossain määrin myös koulut ja oppilaitokset. Toimiva yhteistyö eri tahojen välillä vaatii kuitenkin pitkäjänteistä toimintaa ja koulutusta, sillä esimerkiksi resurssien jako eri toimijoiden välillä on epätasaista. Muissa pohjoismaissa mielenterveystyön yhteistyöverkostot toimivat jo paremmin, mutta ovat myös paremmin resursoituja. Paremmat resurssit merkitsisivät tilaa ja aikaa kuuntelemiselle ja erilaisten elämänkulkujen ymmärtämiselle inhimillisine tragedioineen pelkkien diagnosointien sijaan.

Olisi tärkeää, että pakolaiskriisin sijaan puhuttaisiinkin rasismin ja epäinhimillisen maahanmuuttopolitiikan kriiseistä, sillä mikään terapia ei ratkaise pakolaisten mielenterveysongelmia, ellei maahanmuuttopolitiikkaa tehdä inhimillisemmäksi ja yhteiskunnassa ryhdytä aktiivisemmin antirasistiseen työhön.

Kirjoitus pohjautuu Tuuli Kurjen postdoc-tutkimukseen rasismista ja mielenterveyspalveluista. Tutkimustaan varten Tuuli haastatteli syksyllä 2019 erikoissairaanhoidon ja mielenterveysjärjestöjen ammattilaisia sekä osallistui opettajien täydennyskoulutuksiin, joissa aiheena oli maahanmuuttaja- ja pakolaistaustaisten oppilaiden mielenterveys.

Nuoriso-ongelmasta nuorisoon ongelmana

’Nuoriso-ongelma’, eli nuorten syrjäytyminen ja nuorisotyöttömyys nostetaan usein esille julkisessa keskustelussa yhtenä suurimpana uhkana yhteiskunnan tulevaisuudelle. ’Nuoriso-ongelmaa’, pyritäänkin hallitsemaan Euroopan Unionin ja Suomen nuorisopolitiikassa moninaisin eri keinoin. Näitä keinoja on esimerkiksi Euroopan Komission suosittelema Nuorisotakuu, joka takaa kaikille vähintään kolme kuukautta työttöminä oleville alle 25 vuotiaille nuorille ja alle 30 vuotiaille vastavalmistuneille työ-, koulutus- tai harjoittelupaikan. EU:n sosiaalirahaston tuella on Suomessa käynnistetty useita projekteja, joilla pyritään ohjaamaan, ja kouluttamaan syrjäytymisvaarassa ja erityisen haavoittuvassa asemassa olevia nuoria ’takaisin’ yhteiskunnan jäseniksi.

Esimerkkinä tämänkaltaisista projekteista toimii mm. Nuorisotakuun myötä käynnistetyt Ohjaamo-palvelupisteet. Ohjaamoissa nuorille tarjotaan moniammatillista ohjausta matalan kynnyksen ja yhden luukun periaatteella. Ohjaamoissa mm. toimivat nuorisotyö, TE-palvelut, terveydenhuollon palvelut ja velkaneuvonta. Ohjaamoiden lisäksi nuorten syrjäytymistä pyritään ehkäisemään ohjaamalla nuoria työpajatoimintaan ja etsivän nuorisotyön piiriin.

NEET –  Syrjäytymisen synonyymi?

Jotta nuoria voidaan ohjata heille sopivien palveluiden pariin, täytyy heidät ensin tunnistaa ja nimetä. Poliittisessa retoriikassa käytetään syrjäytymisvaaraan nimetyistä nuorista usein akronyymiä NEET, Not in Employment, Education or Training, joka vapaasti suomennettuna tarkoittaa työn ja koulutuksen ulkopuolella olevaa. EU:n nuorisopolitiikassa syrjäytymisen ehkäiseminen keskittyykin vahvasti näiden ns. NEET-nuorien tunnistamiseen, löytämiseen ja oikeanlaisten palveluiden pariin ohjaamiseen. Suomen Ohjaamo-toiminta, ja erityisesti etsivä nuorisotyö painottaa myös voimakkaasti NEET-nuorten tavoittamista, löytämistä ja ohjaamista koulutukseen, kuntoutukseen tai työelämään.

NEET -kategoria kiinnittää nuorten syrjäytymisen kuitenkin lähes yksinomaan työllisyyteen liittyväksi ongelmaksi. Tämä on ongelmallista sen takia, että mitattaessa ja tarkasteltaessa ainoastaan nuorten työllistymistä syrjäytymisen mittarina, jää monet nuorten elämään vaikuttavat muut rakenteelliset tekijät huomiotta. Pelkästään paikalliset erot nuorten työllistymis- ja koulutusmahdollisuuksissa ovat valtaisat. Vaikka NEET luokin näennäisen helposti luokiteltavan ja tilastoitavan mallin apua tarvitsevien nuorten tunnistamiseen, tuottaa se samalla käsitystä siitä, että nuorten syrjäytyminen on ratkaistavissa yksittäisten nuorten työllistymistaitoja parantamalla. Nuorten prekaarit, eli epävarmat työmarkkinat puolestaan otetaan itsestäänselvyytenä, ja nuoria kuuluu opettaa mahdollisimman tehokkaasti luovimaan kasvavan epävarmuuden keskellä.

Työllistyvyys – ratkaiseeko tiedot, taidot vai oikea asenne?

Nuorisopolitiikassa ja nuorisopolitiikan käytännöissä elää sitkeästi dualistinen ajatus nuorista. Nuoria kuvataan elämännälkäisinä, uudistumishaluisina, rohkeina, aktiivisina ja luovina toimijoina, jotka oikeat tiedot ja taidot oppiessaan kykenevät vapaasti etenemään haaveilemaansa suuntaan tulevaisuudessa. Samalla, nuoria pidetään epäkypsinä, epävarmoina, impulsiivisina, haavoittuvina ja erityisen suojelun tarpeessa olevina.

Tämä ristiriitaisuus näkyy myös nuorille suunnatuissa palveluissa. Nuoren asema näiden palveluiden keskellä on toimia aktiivisena ja riskitietoisena kuluttajana, joka ikään kuin vapaasti valitsee omaan tilanteeseensa sopivat palvelut. Samanaikaisesti, koska nuoret eivät kykene riittävästi hallitsemaan itseään, tulee heitä ohjata ja valvoa heidän oman hyvinvointinsa vuoksi. ¨

Edellä mainittujen seikkojen valossa, ei olekaan yllättävää, että nuorille suunnattava koulutus, ohjaus ja valmennus keskittyy työllistymistaitojen hiomiseen monella eri tasolla. Vaikka muodollisen koulutuksen ja osaamisen tarvetta korostetaan, niin sen rinnalle nostetaan useita erilaisia ’taitoja’ (skills), jotka nähdään työllistymisen edellytykseksi. Näitä taitoja ovat mm. sosiaaliset taidot ja tunnetaidot, itsekontrolli, täsmällisyys, hygienia, itsetuntemus ja niin edelleen. Näyttääkin siltä, että mitä haavoittuvammassa asemassa nuoren katsotaan olevan, sitä tiukemmin häntä pyritään kontrolloimaan ja sitä enemmän häntä ohjataan toimenpiteisiin, jotka korostavat edellä mainittuja itsensä hallitsemisen taitoja.

Haavoittuvimmassa asemassa olevat nuoret ’ongelmana’

Erityisen paljon toimenpiteitä kohdistetaan niihin nuoriin, jotka nähdään erityisen sosioemotionaalisesti haavoittuvina, ja näin ollen kaikista kauimpana työmarkkinoista. Tätä perustellaan erityisesti taloudellisilla imperatiiveilla – julkisuudessa kiertävät luvut siitä kuinka yksikin syrjäytynyt nuori maksaa veronmaksajille satoja tuhansia euroja konkretisoivat syrjäytymisen taloudellisia ’haittavaikutuksia’. Nuoret esitetään sinä tulevaisuutena, johon sijoittaminen on kannattavaa koko yhteiskunnan ylläpitämisen vuoksi.

Tämä retoriikka kuitenkin tekee yksittäisistä nuorista ’ongelmia’, joiden korjaaminen muuttuu yhteiskunnan jatkuvuuden kannalta välttämättömäksi. Yksittäisen nuoren jäädessä taloudellisilla mittareilla mitattavan elämän ulkopuolelle herätetään käyntiin massiivinen tukijärjestelmien verkosto aktivoimaan, tukemaan, opettamaan ja ohjaamaan nuorta toimimaan ’oikealla’ tavalla. ’Nuoriso-ongelman’ ratkaisua ei siis lähtökohtaisesti haeta yhteiskunnallista ja rakenteellisista näkökulmista, vaan keskitytään siihen ’ratkaisuun’, joka on helpoimmin toteutettavissa ja perusteltavissa: yksittäisten nuorten kouluttamiseen, ohjaamiseen ja valmentamiseen.

 

 

Kirjoitus pohjautuu Katariina Mertasen tänä syksynä tarkastettavaan väitöskirjaan: Not a Single One Left Behind. Governing the ’youth problem’ in youth policies and youth policy implementations.

Nuorille aikuisille suunnattu kolmannen sektorin mielenterveystyö Suomessa

Voittoa tavoittelemattoman, nuorille aikuisille (18–35-vuotta) suunnatun kolmannen sektorin mielenterveystyön kenttä on viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana muuttunut moninaisemmaksi. Uusia toimintamalleja on luotu ja otettu käyttöön runsaasti. Sekä ennaltaehkäisevän että kuntouttavan mielenterveystyön toimintamalleissa painottuu vertaisuus, kokemuksellisuus, kerronnallisuus ja taiteellinen ilmaisu – niin kuvataide kuin erilaiset esittävän taiteen muodot. Toipumisorientaatio, joka korostaa toipujan omia voimavaroja ja jossa uskoa tulevaisuuteen haetaan merkityksellisestä elämästä, ei niinkään kliinisestä kuntoutumisesta, on nouseva suuntaus järjestöjen tarjoamassa mielenterveystyössä.

Järjestöjen tuottamalla tuella ja palveluilla on tarpeellinen ja arvokas paikka osana suomalaista mielenterveystyötä. Järjestöt tarjoavat tukea, johon virallinen palvelujärjestelmä ei resurssien puutteen ja osittain myös ihmiskuvan kapeuden vuoksi kykene. Nuorille aikuisille, jotka kohtaavat vaikeuksia yrittäessään päästä kilpailluille ja epävarmoille työ- ja koulutusmarkkinoille tai pysytellä siellä, järjestöt antavat konkreettista tukea esimerkiksi opiskelupaikan hakemisessa, mutta niiden toiminnoissa on myös tilaa tehdä itseä kiinnostavia asioita niiden itsensä vuoksi ja rauhassa muodostaa tulevaisuutta koskevia suunnitelmia.

Järjestöjen toiminnan jatkuvuus on säännöllisinä pysyvistä kävijämääristä huolimatta kuitenkin epävarmaa. Toiminnan tuloksellisuutta, jota mitataan kävijämäärien lisäksi koulutukseen tai työelämään hakeutuneiden osallistujien määrällä, on vakuuteltava rahoittajille yhä uudelleen. Pitkään jatkunut toimintakin voi äkisti vaarantua, jos rahoitusehdot muuttuvat. Ohjaajat ja muut järjestöjen työntekijät ovat valmiita venymään varsin pitkälle kävijöiden puolesta, tekemään paljon heidän hyväkseen myös omalla ajallaan ja resursseillaan.

Alueelliset erot nuorille aikuisille suunnatun mielenterveystyön saatavuudessa ovat suuria ja toiminta on keskittynyt suurempiin kaupunkeihin. Pienellä paikkakunnalla yhden projektin tuottama toiminta saattaa olla ainoa tukimuoto, joka alueen nuorille aikuisille on tarjolla lääketieteellisen avun lisäksi. Toisaalta alkuun lyhytkestoiset projektit ovat myös onnistuneet vakiinnuttamaan toimintaa osaksi kunnan tai kaupungin palvelujärjestelmää, eivät vain synnyttämään projektia projektin perään.

Pitkäkestoinen toiminta tukee nuoria aikuisia parhaiten

Järjestöjen tarjoaman toiminnan maksuttomuus, pitkäkestoisuus ja matala kynnys siihen osallistumiseksi ovat tärkeitä. Toimintaan mukaan pääsemiseksi ei useinkaan tarvita tiettyä statusta, esimerkiksi suhteessa työmarkkinoihin tai mielenterveysdiagnoosia. Ryhmissä on yleensä yläikärajat ja järjestöt pyrkivät pääsääntöisesti ohjaamaan osallistujansa eteenpäin kolmenkymmen ikävuoden tienoilla. Toiminnassa voi silti olla mukana jonkin aikaa vielä yläikärajan täyttämisen jälkeenkin, etenkin vertaisohjaajat saattavat olla hieman muita kävijöitä vanhempia.

Mielenterveysjärjestöissä nuoria aikuisia ei nähdä lähtökohtaisesti hauraina tai haavoittuvina vaan kykenevinä ja osaavina ihmisinä, joille ei syystä tai toisesta ole löytynyt omaa paikkaa tai tilaa yhteiskunnassa. Kävijöiden omia voimavaroja korostava toiminta on myös törmännyt ennakkoluuloihin, joiden mukaan sairauslomalla tai kuntoutuksessa olevat nuoret aikuiset ovat liian hauraita esimerkiksi vetämään ryhmiä tai osallistumaan koulutuksiin. Tämä käsitys on osoittautunut vääräksi. Käytännössä iso osa esimerkiksi vertaisohjaajakoulutuksiin osallistuneista alkaa vetää ryhmiä ja he saattavat tehdä sitä pitkäänkin.

Kävijän kokonaisvaltaisessa huomioon ottamisessa on järjestöjen kesken melko suuria eroja. Tutkimukseni tulosten perusteella parhaiten nuorten aikuisten tarpeita palvelee pitkäkestoinen toiminta, jossa huomioidaan kuntoutumisen lisäksi ihmisen elämäntilanne kokonaisuudessaan. Tällöin sekä tuetaan haaveita ja tulevaisuuden suunnitelmia että tarjotaan konkreettista apua toimeentulon ja psykiatrisen tai muun tuen järjestämiseen. Näiden lisäksi tuetaan terveyttä, esimerkiksi tarjoamalla ruokaa (lämmin ruoka ei ole kaikille kävijöille itsestäänselvyys) tai antamalla apua lääkkeiden aiheuttamien vieroitusoireiden helpottamiseksi, sekä tarjotaan keinoja tarkastella omaa tilannetta laajemmasta yhteiskunnallisesta perspektiivistä. Tällainen kokonaisvaltaisuus on kuitenkin toistaiseksi melko harvinaista.

Myös haastattelemani nuoret aikuiset toivovat pitkäkestoista toimintaa ja pysyvän yhteisön, johon kuulua. Lyhytkestoisia toimenpiteitä he eivät näe hyödyllisinä, silloin kuntoutumisesta tulee helposti pakotettua aktivoitumista ja suorittamista. Jotkut nuoret sanovat suoraan, että lyhytkestoisiin työpajoihin heidän ei kannata mennä. Vaikeassa elämäntilanteessa järjestön tarjoama ryhmä voi olla ainoa paikka, jossa nuori aikuinen käy kodin ulkopuolella.

Järjestöjen kesken on myös eroja tavassa suhtautua niiden yhteiskunnalliseen tehtävään. Näin voi olla myös melko samanlaisen tai samanmuotoisen toiminnan sisällä. Osa toimijoista korostaa voimakkaasti työn yhteiskunnallista ja ihmisoikeuksiin sitoutunutta luonnetta sekä tarvetta vaikuttaa päättäjiin ja laajemmin yhteiskunnalliseen ilmapiiriin suhteessa mielenterveyden vaikeuksiin tai nuoriin aikuisiin, jotka eivät ole työssä tai koulutuksessa. Osa näkee toiminnan rajatummin harrastustoimintana, jossa kävijät voivat kehittää itseään ja osaamistaan ja saada ystäviä.

Työ- tai opiskelukykyiseksi kuntouttamisen ohella järjestökentällä on toimintamuotoja, joissa pyritään eroon sairauskeskeisestä näkökulmasta kohti kriittisempää yhteiskunnallista suhdetta. Tämä saattaa auttaa tarkastelemaan omaa elämäntilannetta toisin ja itsen ymmärtäminen sairauden kautta voi kyseenalaistua.

Palvelu- ja tukijärjestelmän ongelmia paikataan järjestöissä

Haastattelemani nuoret aikuiset sekä järjestöjen työntekijät pitivät psykiatrista terveydenhoitoa ja palvelujärjestelmää osin ongelmallisena ja syrjivänä. Se ei tunnista tarpeeksi erilaisia sosiaalisia eroja tai intersektionaalisuutta eli erilaisten erojen yhtäaikaisuutta.

Järjestelmän tuottamien syrjintäkokemusten käsittelyyn tarjoutui mahdollisuuksia järjestöissä sekä vertaisten että ohjaajien kanssa. Esimerkiksi transsukupuoliset ja muut sateenkaari-ihmiset olivat kokeneet vähättelyä hakiessaan apua mielenterveyden vaikeuksiin. Terveydenhuollossa esimerkiksi transsukupuoleen saatetaan suhtautua ikään kuin vaikeuksien syynä, vaikka avunhakijan mukaan masennusoireet liittyvät syrjinnän ja kiusaamisen kokemuksiin.

Joidenkin haastattelemieni mielenterveystyön ammattilaisten mukaan diagnooseja annetaan liian suoraviivaisesti (oletetun) sukupuolen perusteella: nuoret cisnaiset ja transihmiset nähdään helposti vain masennuksen tai ahdistuksen kautta, kun taas cismiehillä epäillään olevan tarkkaavaisuushäiriöitä tai päihdeongelmia. Tämän lisäksi erilaisten neuroepätyypillisyyksien ja mielenterveyden hankaluuksien yhteys jää usein tunnistamatta tai apua saa vain jompaankumpaan.

Sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuutta tai neuroepätyypillisyyttä ja aistiherkkyyttä ei aina oteta riittävästi huomioon myöskään kaikkien mielenterveystyötä tekevien järjestöjen toiminnassa. Tämän vuoksi niiden toimintaan osallistuminen ei ole mahdollista kaikille niille, jotka muutoin saattaisivat siitä hyötyä. Eroja sensitiivisesti huomioivan järjestön toiminnassa saatetaan olla mukana, koska sitä pidetään tukimuodoista ainoana turvallisena paikkana, jossa ei ole henkisen tai ruumiillisen väkivallan uhkaa. Järjestöjen toiminnassa pitäisikin eksplisiittisesti kiinnittää huomiota syrjimättömyyteen ja osallistujien monenlaisuuden tunnistamiseen.

Myös koulutusjärjestelmä ja työelämä näyttävät nuorten aikuisten kokemusten mukaan käsittelevän ihmisten erilaisuutta melko huonosti ja joustamattomasti. Opinnot tai työtehtävät on suunniteltu tietynlaisen standardin mukaan, jolloin osa ihmisistä vain putoaa niistä pois. Haastattelemillani nuorilla aikuisilla on useita kokemuksia työ- ja opiskelupaikoista, joista he ovat kuitenkin joutuneet lähtemään, koska olisivat tarvinneet erityisjärjestelyjä työtehtäviensä tai opintojensa hoitamiseen.

Toimeentulon ongelmat nostettiin haastatteluissa esiin aivan keskeisenä terveyteen vaikuttavana asiana. Toimeentuloon liittyviä ongelmia ratkottiin järjestöissä, niissä erilaisten hakemusten tekemiseen sai tukea ja neuvoja. Myös vertaiset jakoivat vinkkejä siitä, miten esimerkiksi Kelaa kannatti lähestyä, jotta sai hakemuksensa läpi. Tukibyrokratian kanssa selviytymiseen liittyi paljon hiljaista tietoa.

Usein myönteinen kuntoutustuki- tai eläkepäätös vapauttaa voimia muuhun toimeliaisuuteen. Kuntoutustuki on kuitenkin sidottu työ- tai opiskelukykyiseksi tulemiseen, mitä ei välttämättä aina pidetä mielekkäänä tavoitteena. Myös esimerkiksi toimeentulotuen menettämisen uhka saattaa estää opiskelupaikan hakemisen. Osa-aikainen työnteko olisi monen nuoren aikuisen toive, mutta työnteon ja etuuksien yhdistäminen on etuudesta riippuen joko vaikeaa tai mahdotonta. Järjestöt tarjoavat jonkin verran osa-aikatyötä kävijöilleen, mutta tällaisia työpaikkoja on toistaiseksi liian vähän.

Vertaisuus voimana ja poliittisen toiminnan lähtökohtana

Järjestöjen tuottamassa mielenterveystyössä vertaistuella on merkittävä asema. Vertaisuus voi ilmetä epämuodollisena tukena, esimerkiksi keskusteluina tai arkisissa asioissa auttamisena. Se voi myös olla muodollisempaa koulutetun vertaisohjaajan vetämään ryhmään osallistumista tai vertaisohjaajakoulutuksen käymistä ja kouluttajana toimimista. Vertaistukea tarjoavissa tukimuodoissa pidetään tärkeänä, että osallistujilla on mahdollisimman paljon vapautta itse järjestää mielekkääksi kokemaansa toimintaa ja myös ottaa sen järjestämisestä vastuuta.

Haastattelemani nuoret aikuiset kertovat, että vaikka merkitykselliseen toimintaan osallistuminen auttaa, kaikkein tärkeintä järjestöjen luomissa yhteisöissä on hyväksytyksi tuleminen ja kokemus siitä, ettei tarvitse muuttua toisenlaiseksi voidakseen olla mukana. Nuoret aikuiset tukevat toisiaan monin tavoin järjestöjen varsinaisen toiminnan ulkopuolella: auttavat tukibyrokratian kanssa, siivoavat toistensa asuntoja, tekevät ruokaa, lahjoittavat vaatteita, tulevat seuraksi harrastuksiin tai asioimaan viranomaisten kanssa.

Haastattelemani nuoret aikuiset kokevat yhteiskunnallisen ilmapiirin olevan syyllistävä ja halveksuva ihmisiä kohtaan, jotka eivät ole töissä tai opiskele. He myös tunnistavat, että näistä ajattelutavoista tulee helposti heidän omiaan – he alkavat nähdä itsensä epäonnistuneina ja viallisina. Vertaistuen antaman kriittisen etäisyyden ansiosta tätä ajattelua on kuitenkin mahdollista muuttaa.

Vertaisuuden kokemus syntyy hyvinkin erilaisen taustan omaavien ihmisten välille. Kyseessä ei ole niinkään sairastumiseen liittyvä jaettu identiteetti tai kokemus samuudesta vaan eräänlainen sivussa olemisen kokemus, josta käsin yhteiskuntaa ja esimerkiksi työelämää tarkastellaan kriittisesti.

Suomeen on syntynyt viime vuosina ilahduttavia mielenterveysaktivismin muotoja, joissa vertaisuus, kokemuksellisuus ja affektiivisuus ovat tärkeitä. Affektiivisuus ja kokemuksellisuus tarkoittavat ennen kaikkea sitä, että aktivismi pyrkii tuomaan ongelmia esiin, saamaan näkyvyyttä ja herättämään keskustelua tavoilla, jotka hyödyntävät mielenterveyden hankaluuksia kokeneiden ihmisten tarinoita. Näitä tuodaan esiin erilaisin taiteellisen ilmaisun keinoin ja kutsumalla myös yleisö osallistumaan ja affektiivisesti samaistumaan kokemuksiin, saamaan niin sanotusti tuntua niistä. Mielenterveyspalveluiden käyttäjien ja diagnoosien kanssa elävien kokemukset tuovat sisältöä poliittisiin vaatimuksiin ja samalla kokemuksellisuus tarjoaa muodon, jolla aktivismia tehdään.

Usein nuorten aikuisten kokemien vaikeuksien taustalla on myös erilaisia sosiaalisia syitä, mutta diagnoosit ovat väyliä, joiden kautta on mahdollista saada apua ja merkityksellistää omia kokemuksia. Diagnoosin myötä voidaan saada hengähdystauko kilpailusta työ- tai opiskelumarkkinoilla ja ehkäpä mahdollisuus elää jonkin aikaa toisin säännöin. Tämä kertonee jotakin aikamme vaihtoehdottomuudesta. Mielenterveystyötä tekevistä järjestöistä monet löytävät kuitenkin yhteisön, jossa vaihtoehtoiset elämisen ja olemisen tavat ovat hyväksyttyjä ja arvostettuja.

—-

Tutkimus tarkastelee kolmannen sektorin järjestöjen nuorille aikuisille (18–35-vuotta) tarjoamaa kuntouttavaa ja ennaltaehkäisevää mielenterveystyötä. Tutkimusta varten haastateltiin järjestöjen työntekijöitä ja niiden toimintoihin osallistuneita nuoria aikuisia (yhteensä 31 henkilöä) eri puolilta Suomea ja tehtiin pienimuotoista etnografiaa vuosina 2018–2019.

Elina Ikävalko