Double helix of employability and precariousness in EU youth policy discourses

This blog post is a simplified summary of an academic paper, that we have written with Dr. Karen Pashby and Assoc. Prof. Kristiina Brunila. Original article is in review.

The global financial crisis that started in 2008 hit young people in Europe especially hard, causing mass youth unemployment that lasted for several years.  This low rate of youth unemployment became a major concern in the European Union and to tackle this ‘youth problem’, the EU governing bodies responded with multiple policy initiatives (for example, the Youth Guarantee). With the help of so called ‘soft’ governing methods introduced in the Lisbon Strategy these policy initiatives have been implemented in most EU member states. These policy initiatives affect the vast majority of young people living in EU member states, and their background assumptions and discourses need to be analysed. To do so, as a part of my Ph.D research project about policies and practises targeting young people seen ‘at risk’ of  social exclusion and marginalisation, we analysed European Commission and Council documents related to young people with a focus on 1) identifying the discourses that are evident in the EU policy steering, 2) tracing how these discourses construct a particular truth about young people, and 3) detecting how they become taken for granted and ultimately hegemonic in current policy as part of an encompassing neoliberal ethos. Main question was, what are the norms and ideals towards which young people are been steered.

In the EU, youth policies are executed and determined under ‘soft governing’, mainly with the policy mechanism called the Open Method of Coordination (OMC). OMC was originally introduced in Lisbon strategy at year 2000 and is by definition a ‘soft governing’ system for promoting and executing goals set by both the EU Council and the Commission. OMC works through 1) Setting goals for member-states by The European Commission, 2) Creating reference tools to reach pre-defined benchmarks, 3) establishing ways to communicate and change experiences between member states 4) making conclusions about best practices, and 5) recommending future action based on previous information. The distinctive feature in the OMC is the promotion of deregulation, and creating governing solutions where private and non-governmental organizations are invited to be a part in the decision-making on local levels.

Although the worry of young people and their participation to society was raised in EU policies far before the financial crises, after 2008 and following mass youth unemployment intensified that worry to unforeseen levels. Measures and initiatives to tackle youth unemployment followed: most notably the European Commission and Council launched specific youth policies, such as the Youth Guarantee  and Youth Employment Initiative. Both of these initiatives were directed at addressing the consequences of the recession and mass youth unemployment, and were implemented in EU member states through OMC. We have argued along with other researchers, that that OMC gives legitimation to neoliberal way of arranging government – that is arranging governing based on ideals of free competition, freedom of choice and deregulation. This is especially the case with areas, that used to be sole responsibility of individual nation-states—such as education, social policy and youth policy. These policies and their implementation has led to a promotion and cultivation of neoliberal rationality and individuality, mainly through different short-term education and training projects and programmes.

Under neoliberalist ethos, the role of policy and governing in general has shifted from legislation towards providing opportunities for markets and economic principles to operate. From this point of view, neoliberalism works as a rationality that considers young people as a flexible resource, that can be both invested in and made self-responsible for their opportunities in the markets of life. Neoliberal governing in youth policies has led to a situation, where previously political issues, such as social welfare, employment and education, are constantly de-politicizing, and where decision making relies on seemingly neutral and measurable economic reasoning, benchmarking and best practices. Governing this way relies on hegemonization of certain discourses – ways of repeating language and speech around certain issues and subjects in a way, that works as both legitimation and means to implement certain policies.

Based on both previous research and results of this research project, two discourses seem to be hegemonic – or in other words self-evident and seemingly neutral – in current European youth policy discussion: discourses of employability and discourses of precariousness. Employability of individuals is often presented as a key to accessing the labour market and addressing issues like social exclusion. Although employability has multiple definitions, in policy steering it has been defined in a narrow sense— either as different skill-sets, characteristics or qualifications enabling movement within and into labour markets, or as an individual quality or character of being employable. Employability is constructed through a focus on what is assumed to be lacking in terms of skills and policies for today’s knowledge-based or post–industrial societies. These include flexibility, adaptability, and willingness to develop and educate oneself constantly. In its policy use, increasing individuals’ employability is introduced as a solution to varieties of different social problems, including unemployment, social exclusion and marginalization, and understood this way it works as a tool for forging social cohesion.

Employability as concept is closely related to and intertwined with the concept of precariousness. Precariousness of work life and precarious ways of existing mean insecure and volatile human situations that are linked to the labour market dynamics. Precariousness itself is not a new concept, but its use has intensified after the global financial crises at 2008 when the amount of people living with insecure employment on increased on a global scale.  Precariousness of young people is no longer perceived as a phenomenon of ‘exception’, but instead is in the midst of a process of normalisation, especially in western societies.

We found that in EU youth policy, discourses of employability and precariousness seem to form a ‘double helix’, or in other words they work in alliance as a mutually reinforcing discourses promoting and constructing neoliberal rationality. By this we mean that discourses of employability seem to work from the assumption that young peoples’ labour market options are precarious. This, in turn means that individuals’ employability must be enhanced in order to mitigate the risk of unemployment and future precariousness. In EU policy settings this produces the assumption that young people with different skills for employment are constantly competing in scarce labour markets and thus for individuals to manage and cope individuals’ employability skills must be constantly enhanced, measured and evaluated. As a result, in the state of constant competition individuals’ situations grow more uncertain and even more precarious than before. Discourses of precariousness and employability construct ‘at risk’ as a constant condition for all young people; preparing oneself to survive precarious conditions is seen as a requirement for a productive life.

We would also suggest based on our analysis, that the financial crisis and its aftermath provided an opportunity to introduce the neoliberal ethos about competition, individual responsibility for one’s future and the need to develop oneself constantly through emergence and hegemonization of discourses of young people ‘at risk’, employability, and the precariousness of labour markets. A significant implication of this trend is that systemic issues including poverty and discrimination arise as extra deficits that individual skill-development and vague ‘investment to human capital’ can solve.


Katariina Mertanen, Karen Pahsby, Kristiina Brunila

CoSupport-project research results dissemination

CoSupport-project research results dissemination

Adrift through nomadic (ethnographic) research. ECER Conference. Bolzano, Italy, September 2018. Paper presentation. (Elina Ikävalko & Tuuli Kurki)

Kun hyvä tahto ei riitä. Taiteen rooli/mahdollisuudet kestävää kasvua turvaamassa -seminaari. Helsingin kaupunki, 29.8.18. (Kristiina Brunila)

Understanding ADHD – Sociocultural Discourse Approach. Emerging Disability Issues: Varieties of Disability Activism and Disability Studies conference. Sliema, Malta, May 2018. Paper presentation/ (Juho Honkasilta)

The Rise of the Therapeutic State and Education of Human Capital. Intl. Symposium of Youth Wellbeing and Mental Health, Uni of Westminster 16.5-19.5.2018. (Kristiina Brunila)

Moving beyond ‘special’ needs ethos: case ADHD.  Yksilö järjestelmässä, järjestelmä yksilössä -seminaari (CoSupport & VAMLAS), University of Helsinki 14.12.2017. Keynote/(Juho Honkasilta)

The Ethos of Vulnerability and the Rise of Psy-Subjectivity in Education. How Vulnerability Matters -conference, the House of Sciences, 1.12.2017. (Kristiina Brunila)

Nuoria koskeva mielenterveyspuhe ja kyvykkyysihanteet. Paper presentation. Nuorisotutkimuspäivät 2017, Oulu. (Elina Ikävalko)

Nuoret ja haavoittavat tukijärjestelmät. Fiesta of Learning. Finlandia Hall, 1.11.2017. (Kristiina Brunila)

The Wheel of (Mis)fortune. Transitions and youth training in an era of multiple crises. Transitions, career learning and career management skills-conference, Stockholm Uni, 2.10.2017. (Kristiina Brunila)

From Treating “Conditions” to Meeting People: Moving Beyond Diagnostic Labels – Case ADHD. Decent work, Equity and Inclusion: Passwords for the present and the future -conference. Padua, Italy, October 2017. Symposium presentation/ (Juho Honkasilta)

The rise and fall of the promise of ADHD category – Family narrative on the child’s adverse school trajectory. EARLI conference. Tampere, Finland, September 2017. Symposium presentation/ (Juho Honkasilta)

Economic worries therapeutic solutions? Uni of Victoria, 5.5.2017. (Kristiina Brunila)

Integrating Immigrants and Refugees in Finland

Integration of immigrants and refugees in Finland has become an anxious task. The pressure that they should be able to find a job as quickly as possible constructs them as people who are automatically considered as “unemployable”. Consequently, they need fixing through integration programs. The promise is that through integration programs one will find a job faster. However, we still do not know what kind of jobs immigrants end up finding. There is still lack of data on the challenges that participants in integration training face during their integration period.

Despite the countless integration education services and projects available in Finland, the question remains: If they already have previous education, why do they still need further education? And if they do need further education, does this ensure that jobs are going to be provided for them? In addition to that, many immigrants have stated that they did not hear or know about such new projects or services. The biggest problem remains in the guidance provided by employment offices, where many immigrants – in a short meeting with an employment officer – are pushed to choose occupations that are in contrary to their interest and educational background. For instance, in my research mostly focusing on Arab refugees, almost everyone had extensive skills, experience and knowledge, as well as validated certificates. However, because they are refugees and could not find a job, they are in a situation where they had to accept a new path. The new path is by accepting to study for a completely new profession, or by studying again a profession, they have previously mastered. The pressure to accept anything is also because if they are not participating in any integration program, they will lose a percentage of their unemployment benefits. In addition, since the unemployment rate among immigrants remains high, it is quite competitive and challenging to be accepted in an integration program. Therefore, immigrants should be thankful that they managed to get into a program, regardless if this integration program suits their interests or not.

Current migration policies are welcoming work related migrants from third country nationals to boost Finland’s competitiveness. This constructs refugees and immigrants from certain countries, who are in the integration limbo as unskilled, while those who possess the “right” skills, profile, and being out of the EU, fit perfectly into the policy objective. In this case, the state feels obliged to provide the best services for work related migrants and to ease up the process. The question is why to welcome work-related migration while many of the refugees in Finland do have educational background that could boost Finland’s economy? In most cases, language is used as the excuse. As one of the teachers in integration programs mentioned that vocational education is seen as the best way to enhance the Finnish language for immigrants. It seems that even though such programs do not really suit their educational background or interests, language is the most important thing. Nevertheless, easing up employment for third country nationals means that they immediately go to work without being stuck in the integration system, and they can work in English. Also being in language courses does not guarantee that they will learn the language suited for their profession. Many refugees and immigrants have been enrolled into integration programs to learn new skills without even reaching the required level of Finnish language. Some of them even barely knew the basics of Finnish language. The claim is on one hand, that language is acquired easier and faster while learning an occupation. On the other hand, the state needs to save money and by doing so, the claim is that language and a profession will be gained faster; therefore, a job is to be obtained faster. While Finnish language is claimed to be the most important element, there are the highly educated refugees and immigrants who are guided to integration programs in English. Their interaction with the Finnish language is very limited.

Finnish integration policies do acknowledge the need to further utilize immigrants’ previous skills. However, the high unemployment rate among refugees and immigrants, as well as the integration plans drawn up for them comes in paradox with what integration policies claim. This requires us to look at other structural issues that are hampering immigrants’ ability to find a job opportunity that suits their experiences. In a recent EU report on Second European Union Minorities and Discrimination Survey, Finland came as the most discriminatory country among all EU member states. This shows us how the focus is mostly on fixing the immigrant, rather than tackling the reasons of unemployment.

Acknowledging that immigrants and refugees are individuals with various skills, educational attainments, and a benefit to the society, is one crucial step. However, we still need to challenge the fact that immigrants are positioned as a homogenous group, and constructed as people who need to be re-educated and fixed, which wastes potentials.

Ameera Masoud

Demokratiakasvatuksessakin on käännettävä katse yksilöistä rakenteisiin

Vihapuhe, äärioikeistolainen liikehdintä, rasismi ja muukalaisvihamielisyys ovat nostattaneet runsaasti keskustelua siitä, missä sananvapauden rajat kulkevat, millaisia näkemyksiä voidaan esittää julkisessa keskustelussa ja millaisia poliittisia näkemyksiä voidaan pitää demokraattisen järjestelmän puitteissa hyväksyttävinä. Keskustelun taustalla on myös syvempi ja perustavampi kysymys demokratian luonteesta sekä siitä, perustuuko demokraattinen yhteiskunta joihinkin luovuttamattomiin ydinarvoihin, joiden noudattamiseen ja edistämiseen jokaisen kansalaisen tulisi sitoutua riippumatta uskonnollisesta vakaumuksesta, maailmankatsomuksesta tai poliittisesta näkemyksestä. Poliittisen ja yhteiskuntafilosofian piirissä tähän kysymykseen on tyypillisesti vastattu suhteellisen yksiselitteisesti: demokratiaa ei ole ilman sitoutumista vapauden ja tasa-arvon periaatteisiin ja niihin liittyviin kansalaisoikeuksiin ja -velvollisuuksiin, ja siksi näiden ydinarvojen vastaiset näkemykset ja arvomaailmat on väistämättä suljettava demokraattisen päätöksenteon ulkopuolelle.

Tämä näkemys on kuitenkin monien demokraattisten yhteiskuntien nykytilanteen näkökulmasta ongelmallinen. Viimeaikaiset äärioikeistolaisten liikkeiden ja oikeistopopulististen puolueiden nousua koskevat tutkimukset ovat osoittaneet, että poliittisen asenneilmapiirin muutos ja polarisoituminen on seurausta kansalaisten kokemasta sosiaalisesta ja taloudellisesta epävarmuudesta, joka puolestaan kytkeytyy taloudessa ja yhteiskunnallisissa instituutioissa tapahtuneisiin murroksiin. Globaali talous ja siihen liittyvät rakenteelliset muutokset, kuten monien julkisten palveluiden yksityistäminen, tuloerojen kasvu, työurien pirstaloituminen sekä siitä aiheutuva taloudellinen epävarmuus, ovat luoneet yhteiskunnallisen tilanteen, jossa toisten hyötyessä edellä mainituista muutoksista on yhä enemmän myös niitä kansalaisia, joiden sosioekonominen asema on merkittävästi heikentynyt. Usein puhutaankin globaalin maailmantalouden ”voittajista” ja ”häviäjistä”. Tällainen yhteiskunnallinen tilanne on omiaan synnyttämään populistista ja muukalaisvihamielistä liikehdintää, jossa vaikeisiin yhteiskunnallisiin ja globaaleihinkin kysymyksiin etsitään helppoa ratkaisua ja ennen kaikkea helposti nimettäviä ja tunnistettavia syyllisiä.

Kasvatuksen ja koulutuksen näkökulmasta demokratian ”kriisiin” puuttuminen siis ehkä edellyttääkin myös muuta kuin niin kutsuttua monikulttuurisuuskasvatusta, jossa kannustetaan lapsia ja nuoria suvaitsevaisuuteen, erilaisuuden tunnustamiseen ja kunnioittamiseen sekä vastavuoroiseen dialogiin eri kulttuurien ja katsomusten välillä. Myös tätä tietysti tarvitaan, mutta demokraattiseen kansalaisuuteen kasvaminen ja kansalaishyveiden omaksuminen ja toteuttaminen ei ole riippuvaista vain lapsista ja nuorista ja heidän kyvyistään ja asenteistaan. Demokratia tarvitsee toteutuakseen yhteiskunnalliset ja taloudelliset puitteet, joissa sosioekonomisen eriarvoisuuden kasvua pyritään aktiivisin poliittisin keinoin hillitsemään. Koulutusjärjestelmään liittyvät poliittiset ratkaisut ja koulutuksen tuottamien etujen ja hyödykkeiden tasa-arvoinen jakautuminen ovat tässä avainasemassa. On siis jälleen aika kääntää katse yksilöistä rakenteisiin ja edistää sellaisten oikeudenmukaisten rakenteiden ja instituutioiden syntymistä, jotka mahdollistavat oikeudenmukaisuuteen ja demokratian ydinarvoihin sitoutumisen myös yksilöllisellä tasolla.

Anniina Leiviskä

Hyvä tahto ei riitä kun on kyse nuorten syrjäytymisestä

Huoli nuorista ja nuorten syrjäytymisestä on politiikan ja julkisen keskustelun vakioaiheita. Ratkaisuksi huoleen on kehitetty laaja kirjo erilaisia projekteja ja järjestelmiä, joilla syrjäytymistä pyritään ehkäisemään. Nuorille asetetaan myös varhain markkinakelpoisuuden ja kilpailukykyisyyden vaatimuksia. Kun nuoria ohjataan ottamaan yhä aikaisemmin vastuuta omasta elämästään, hyvinvoinnistaan ja valmistautumaan kilpailuun koulutus- ja työmarkkinoilla on vaarana yhteiskunnallisten ongelmien unohtuminen. Näin tullaan tehneeksi politiikkaa, jossa syrjäytymiskehitystä yritetään ensisijaisesti katkaista korjaamalla yksilöä.

CoSupport hanke järjesti 14.12. seminaarin Yksilö järjestelmässä – Järjestelmä yksilössä yhteistyössä VAMLASin kanssa. Tilaisuudessa käännetiin yhteiskunnallista keskustelua yksilön vastuullistamisesta kohti rakenteiden ja järjestelmien merkityksen tunnistamista. Toimme tutkimuksen ja julkisen keskustelun piiriin erilaisissa elämäntilanteissa toimivia nuoria ja heidän kanssaan työskenteleviä – heitä, jotka näyttävät jäävän huolipuheen katvealueille vaikka ovatkin sen keskiössä.

Lisää tapahtumasta:

Työtä, työtä, työtä tehdään…

Olen hiljattain käynyt läpi suurten mediatalojen, lähinnä Ylen ja Sanoman, viime vuosina tuottamia uutisjuttuja, joissa puhutaan nuorista ja mielenterveydestä sekä etenkin erilaisesta nuorille suunnatusta kuntouttavasta toiminnasta, esimerkiksi työpajatyöskentelystä, vertaisryhmätoiminnasta ja kokemusasiantuntijuudesta. Olen kiinnittänyt juttuja lukiessani huomiota erityisesti siihen, miten kuntouttavia toimia perustellaan ja miten nuoret, sikäli kun heitä on haastateltu, puhuvat toiminnasta, jossa ovat mukana.

Uutisteksteissä korostuu työn merkitys kyvykkään ihmisen määreenä. Kuntoutumisen astetta arvioidaan työkyvyn kautta: onko nuori riittävän kuntoutunut voidakseen tehdä edes osa-aikaisesti työtä? Samalla kun työkyky mittaa kuntoutumisen onnistumista, nähdään työ itsessään parantavana: osatyökykyisten pitäisi saada tehdä työtä osa-aikaisesti, koska työ tekee ihmiselle hyvää. Pelkällä kuntoutustuella ei kuntouduta työelämään, jos nuori ei samalla voi tehdä jotakin, josta hän saa onnistumisen kokemuksia. Myös uutisjutuissa haastatellut nuoret ovat omaksuneet ajatuksen työn parantavasta voimasta: ”minulla on motivaatiota tehdä kaikkia töitä”.

Kuntouttavasta työstä ei kuitenkaan makseta riittävää toimeentuloa ja osa-aikatyön ja kuntoutustuen yhdistäminen on vaikeaa alhaisten tulorajojen vuoksi. Esimerkiksi: Kokemusasiantuntijoina toimivat nuoret tekevät töitä palkattakin, jotteivät tulorajat ylittyisi ja Kela perisi tukia takaisin. Eräässä toimintayksikössä valmistetaan kansainvälisillä markkinoilla toimivan muotisuunnittelijan yrityksen myyntiin asusteita 240 euron kuukausipalkalla. Muita jutuissa esiin tuotuja työn tekemisen ongelmia ovat matalan kynnyksen työpaikkojen vähäisyys ja työnantajien haluttomuus palkata kuntoutustukea saavia nuoria.

Uutisjutuista on luettavissa monien tutkijoidenkin toteama ristiriita: yhtäältä on tärkeää, että on jotakin tekemistä ja että nuori tuntee itsensä tarpeelliseksi. Tarpeettomuuden kokemuksen nähdään lisäävän sairastumisen tai muutoin marginalisoitumisen riskiä. Toisaalta kerrotaan, että kuntoutuville nuorille on tarjolla työn ja toimeentulon mahdollisuuksia melko rajallisesti. Tästä huolimatta kyky riippumatomaan elämään ja itsenäiseen toimeentulon hankkimiseen on se tulevaisuuden maisema, jota nuorille maalataan.

Tämä ristiriita nostetaan mediajutuissa kuitenkin hyvin harvoin eksplisiittisesti esiin, jolloin se ei problematisoidu, eikä politisoidu. Sen sijaan teksteissä kerrottaan toiveikkaansävyisiä henkilötarinoita nuorista aikuisista, jotka ovat löytäneet elämälleen uuden suunnan erilaisten kuntouttavien toimenpiteiden avulla. Tähän mennessä olen onnistunut löytämään vain muutaman artikkelin, joissa käsitellään taloudellisen niukkuuden tai epävarmuuden ja mielenterveyden yhteyttä. Jo valmiiksi epävarmassa asemassa olevia (esimerkiksi opiskelijoita tai kuntoutujia) taloudellinen epävarmuus kuormittaa entisestään. Tätä näkökulmaa soisi julkisessa keskustelussa tuotavan enemmän esiin suhteessa työhön, työkykyyn ja kuntoutumiseen, samoin kuin niiden yhteyden kilpailuun koulutus- ja työpaikoista, vaatimuksiin lyhyemmistä opiskeluajoista ja työelämän yleistyneeseen epävarmuuteen.

Tutkimusprojektissamme emme ole kiinnostuneet ainoastaan palvelu- ja tukijärjestelmistä tai nuorista niiden asiakkaina vaan tavoitteenamme on perustavampien yhteiskuntapoliittisten kysymysten kysyminen. Ne koskevat kansalaisuutta ja yhteiskunnallista osallisuutta ylipäätään. Tarvitaan myös vaihtoehtoja hyvinvointipuheelle, joka on osin nielaissut puheen mielenterveydestä sisäänsä ja on näennäisesti äärimmäisen epäpoliittista. Tarvitaan mielenterveyspolitiikkaa.

Pitäisin tärkeänä tuoda julkiseen keskusteluun argumentteja palkkatyökansalaisuuden uudelleen ajattelemiseksi ja ehkäpä päästä sitä kautta myös harjoittamaan jonkinlaista ylikykyisyyden kritiikkiä. Tarkoitan tällä äärimmilleen vietyä kyvykkyyden ihannetta, joka koskee kaikkia ja joka on sokea eroille ja eriarvoisuudelle. Ajallisuuden näkökulma yhtäältä kyvykkyysihanteisiin ja toisaalta riippuvaisuuteen ja tuen tarpeeseen olisi myös tarpeen. Ihmisen toimintakyky kun ei ole koskaan jotakin samanlaisena pysyvää.

Elina Ikävalko

Are we done talking (about) inclusion?

I attended a conference on inclusion last week in Padova, Italy, and by doing so participated in writing a manifesto for inclusion ( written with the idea of call to action: it highlights the features that a context should have to be considered inclusive and the actions that should be taken for realizing it. Inclusion is a complex and multidimensional construct – a multidisciplinary, interdisciplinary and transdisciplinary vision – which pegs the question whether the issue is too narrowly covered in Finnish educational discourse.

Inclusive education discourse in Finland is characterized by (special) needs ethos. In terms of education policy formation Finland undoubtedly is a predecessor for promoting inclusion; needs-based approach to support learning outcomes in general classroom setting whenever deemed possible as opposite to that of based on deficits (e.g., diagnoses) is internationally exemplary. However, this doesn’t give a reason to rest on one’s laurels. Discourses of inclusive and special education have strongly merged in Finland which doesn’t go un-criticized. Special educational knowledge domain has contributed to inclusive education movement by promoting the participation and learning of specific groups of student, such as students labeled gifted or those with certain impairments, that is absence of ability or lesser ability in comparison to ‘normal’ defined as that which is statistically frequent or that which is valued and desired. It is however the very grouping and labeling of students of specific kinds that simultaneously poses barriers to quintessential values of inclusive education regarding protesting against the status quo of schooling that creates and maintains dichotomies such as mainstream–special, able–disabled, and fundamentally, normal–other.

Contemporary needs ethos strongly, and uncritically, consists of discourses of normality and deficit nicely wrapped in the discourse of vulnerability. For instance, universities have courses coined erityisyys ja moninaisuus (special needs and diversity), although the concepts erityisyys and moninaisuus are fundamentally opposite to each other: the idea of the concept moninaisuus/diversity was to emancipate educators from using the language of labels, disorder and dysfunction (e.g., a child is “special,” “normal,” “gifted,” “ADHD,” “autistic,” “disabled” etc.) yet they are paired as if they represented the same discourse. Well, they don’t. In addition, universities have courses in which these so-called ‘special’ needs are explained through quasi-objective diagnostic labels such as ADHD. These labels are initially created to make experienced problems more comprehensible by describing set of behaviors/performance in certain environment in order to find ways to support both the individual and the environment, yet they tend to be reduced to descriptions of individual traits and deficits. Well, they are not.

When complex social and educational problems are reduced to pious (special) needs-based approach we often fail to ask what makes individual needs ‘special’ (e.g., issues of power, normalization, status quo), what and whose needs are we actually referring to (i.e., institutional vs. individual needs, teacher’s vs. student’s needs), and by what means and ends are these alleged ‘special’ needs catered to (e.g., forms of inclusion and exclusion). For instance, there is a definite difference between learning as an institutional objective imposed by others (e.g., teachers and parents) and demanded from the student, and learning as an endogenous need according to which an individual directs one’s actions.

So, perhaps we researchers who write and publish about inclusion in Finnish context could pay more attention on how we position ourselves within the paradigm in order to avoid neglecting the complexity of the issue at hand. Similarly, perhaps we teacher educators could revisit the concept inclusion and reconsider how we adhere to it in order to avoid building barriers to the very ideology we claim to protect. In the end, you reap what you sow.


Juho Honkasilta

Hyvinvointi(valtio) ja nuoret

Suomesta puhutaan usein ylpeään sävyyn hyvinvointivaltiona. Samaan aikaan Suomessa on alettu harjoittamaan politiikkaa, joka hitaasti ja näennäisen huomaamattomasti purkaa hyvinvointivaltion perusteita. Tämä näkyy esimerkiksi tuloerojen kasvuna, sekä siitä seurauksena muuna eriarvoistumisena.  Vastuuta hyvinvoinnista siirretään hitaasti kohti perhettä ja yksilöä. Näin hyvinvointi terminä saa individualistisen kaiun, jonka mukaan hyvinvointi ja pahoinvointi on yksilön vastuu, velvollisuus ja toisaalta myös oma vika.


Hyvinvointi on läsnä monessa diskurssissa ja sen parantaminen esitetään usein ratkaisuna monenlaisiin ongelmiin. Yhteiskunnassa onkin syntynyt hyvin vahva kiinnostus siihen, mitä hyvinvointi on, miltä se näyttää ja miten sitä voisi parantaa. Hyvinvointi edellyttää hyvin monenlaista osaamista, terveyttä ja mielen tasapainoa. Myös kauneusihanteet ovat omaksuneet hyvinvointiin liittyviä aspekteja. Nämä muodostuvat käsitykset vaikuttavat käsitykseen siitä, minkälainen sosiaalinen toiminta nähdään oikeana ja minkälaisen kehyksen läpi näemme myös tulevaisuuden toivon ja sen rakentajat: nuoret.


Nuoriin kohdistetaan paljon odotuksia ja heidät nähdään yhtäältä tulevaisuuden riskinä kuin mahdollisuutenakin. Nuoriin kohdistuvaa politiikkaa pidetäänkin juuri tästä syystä tärkeänä ja puhe nuorista sekä heidän hyvinvoinnistaan saa herkästi kiireellisen kaiun. Nuorista puhutaan muun muassa myös usein sairaina, jolloin heidän hyvinvointinsa parantaminen nähdään hyvin tärkeänä.


Pro Gradussani tutkin hyvinvoinnin käsitteen muodostumista kansainvälisissä ja kansallisissa nuoria koskevissa poliittisissa dokumenteissa ja miten sillä pyritään ohjaamaan nuoria käyttäytymään halutulla tavalla. Kun kiinnostutaan laajasti siitä mitä hyvinvointi on, on aiheellista kysyä myös mitä se tekee.

// Pinja Fernström

Katse haavoittuvista yksilöistä haavoittaviin ja syrjäyttäviin järjestelmiin

Huoli nuorista ja nuorten syrjäytymisestä on ollut politiikan ja julkisen keskustelun vakioaiheita. Ratkaisuksi huoleen on kehitetty muun muassa nuoriso- ja yhteiskuntatakuita, projekteja, ohjaamoja sekä muita järjestelmiä, joilla syrjäytymistä pyritään ehkäisemään. Samalla yhteiskunnallisia ja sosiaalisia ongelmia on tarkasteltu yksilöiden puutteina ja vajavaisuuksina – usein diagnoosein höystettynä. Kun työttömyyden tai köyhyyden kaltaiset ongelmat nähdään yksilöiden valinnoista tai epäonnistumisista johtuvina, myös ratkaisuiksi tarjotaan yksilön psykologispainotteista ohjaamista, kouluttamista ja kuntouttamista.

 Ajallemme on kuvaavaa yksilöön tärähtävä ”haavoittuvuuden eetos”, joka läpäisee nuorisopolitiikan, koulutuksen, ohjauksen ja kuntoutuksen käytäntöjä. Haavoittuvuuden eetos asettaa nuoren aikuisen huolen kohteeksi, jolloin nuoria pidetään haavoittuvina, syrjäytyneinä, mielenterveysongelmaisina, heikon itsetunnon omaavina ja muilla tavoin vajavaisina. Toisaalta nuorille asetetaan jo varhain markkinakelpoisuuden ja kilpailukykyisyyden vaatimuksia. Näin tullaan tehneeksi politiikkaa, jossa syrjäytymiskehitystä yritetään ensisijaisesti katkaista korjaamalla yksilöä. Kuitenkin kysymättä jää, missä määrin nuorista tulee toimenpiteiden haavoittamia ja syrjäyttämiä? 

Julkisessa keskustelussa korostetaan  taajaan vanhempien, opettajien ja muiden kasvattajien vastuuta nuorten tukemisesta. Vaikka yksittäisen nuoren elämänvalintojen kohdalla yhdenkin välittävän aikuisen merkitys voi olla suuri, sivuuttavat nämäkin keskustelut usein nuoren tilanteeseen vaikuttavat sosiaaliset ja rakenteelliset ongelmat. Samalla kun yksittäisiä nuoria ja heidän lähipiiriään vastuullistetaan asioista, joihin heillä ei ole vaikutusvaltaa, kohdistetaan puolestaan taloudellisia leikkauksia ja reformeja juuri niihin tukijärjestelmiin sekä koulutukseen, joiden on toistuvasti todettu tukevan myönteistä kehitystä. Näin heikennetään heikommassa asemassa olevien nuorten tilannetta entisestään.

Kun nuoria ohjataan ottamaan yhä aikaisemmin vastuuta omasta elämästään, pitämään itse huolta hyvinvoinnistaan ja suunnitelmallisesti valmistautumaan kilpailuun koulutus- ja työmarkkinoilla, on vaarana että unohdetaan yhteiskunnalliset ongelmat, kuten muutokset työmarkkinoilla, eriarvoisuuden kasvu, köyhyyden ja monimutkaisten tukijärjestelmien viidakko.

Tähän yksilöllistymiskehitykseen liittyen tutkijat ovat tuoneet esiin laajemminkin koulutusjärjestelmissä tapahtuneita muutoksia, joiden seurauksena koulutuksen merkitys näyttää yhteiskunnallisesti muuttuvan. Muutos näkyy siten, että koulutuksesta siirrytään oppimiseen ja valmentamiseen, rakenteista yksilöön ja yksilön ominaisuuksiin, ja tiedosta tunteisiin ja mielentilaan.

Kestävää yhteiskuntapolitiikkaa ei voida rakentaa yksilöiden vajavaisuuksien, hyväntahtoisuuden ja jaksamisen varaan. Suomen Akatemia rahoittaakin tutkimusta, jolla käännetään yhteiskunnallista keskustelua yksilön vastuullistamisesta kohti rakenteiden ja järjestelmien merkityksen tunnistamista. Tänä syksynä alkanut projekti tuo tutkimuksen ja julkisen keskustelun piiriin erilaisissa elämäntilanteissa toimivat nuoret ja heidän kanssaan työskentelevät – heidät, jotka näyttävät jäävän huolipuheen katvealueille vaikka ovatkin sen keskiössä.