Voiko haavoittuvuuskeskustelu haavoittaa kohteitaan?

Julkisessa keskustelussa nuorten haavoittuvuus ja haavoittuva asema ovat saavuttaneet merkittävää huomiota ja samalla saaneet humanitaarisen avustuskoneiston rattaat pyörimään. Haavoittuvuus ja haavoittuvassa asemassa termien käyttöön yhteiskuntapoliittisessa keskustelussa liittyy tarve ymmärtää yhteiskunnan eriarvoistavia rakenteita ja huono-osaisuuteen johtavia kehityskulkuja. Toisin sanoen, haavoittuvuuden käsitteen käyttö pohjautuu ajatukseen, että joillain yksilöillä ei oman vaikutusvaltansa ulkopuolisista tekijöistä johtuen ole samoja mahdollisuuksia kuin muilla väestöryhmillä ja he ovat tästä syystä vaarassa joutua eriarvoiseen asemaan. Mutta vahvistuuko haavoittuvassa asemassa olevien toimijuus haavoittuvuuskeskustelun myötä?

Haavoittunut ja haavoittava nuorisopolitiikka

Niin globaalissa kun kansallisessa nuorisopolitiikassa nuoruudesta ja varhaisaikuisuudesta (16-30v) puhutaan usein haavoittavana elämänvaiheena, jolloin nuorten ajatellaan olevan suuremmassa vaarassa ajautua ongelmallisiin tiloihin ja tilanteisiin, kuten syrjäytyä yhteiskunnasta. Toisaalta nuorten joukosta on erotettavissa ihmisryhmiä, jotka ovat erityisen haavoittuvassa asemassa. Näitä nuoria tuotetaan usein kategorisessa mielessä koulutuksen ja työn ulkopuolisina nuorina, eritavoin sairaina tai vammaisina nuorina, ongelmallisista taustoista tulevina nuorina tai rikoksista tuomittuina nuorina. Samoin ajatellaan, että yhteiskuntaluokka, varattomuus, sukupuoli, etninen tausta ja alueelliset erot saattavat asettaa nuoria erityisen haavoittuvaan asemaan. Erityisen haavoittuvassa asemassa oleviin nuoriin liitetään usein myös oletuksia epäitsenäisyydestä, psykoemotionaalisesta hauraudesta ja erityisen tuen tarpeesta.

Nuorten nimeäminen ja kategorisoiminen eri tavoin haavoittuviin ryhmiin on ennen kaikkea poliittinen teko, sillä sen avulla tuotetaan ehtoja olemiselle ja toiminnalle, jotka ohjaavat nuoria koskevan ajattelun mahdollisuuksia. Kun nuorista puhutaan eritavoin vajavaisina tai hauraina, tullaan tahtomatta tuottaneeksi varsin pysyvän tuntuisia positioita nuorille, jotka saavat nuoret näyttäytymään erilaisina ja ulkopuolisina suhteessa ympäröivään, näennäisen aktiiviseen ja yhtenäiseen yhteiskuntaan. Näin ajateltuna nuorten haavoittuvuuden ympärillä käyty keskustelu ei lupauksistaan huolimatta pureudu haavoittavien järjestelmien purkamiseen vaan ennemminkin päätyy tuottamaan nuorten toiseutta erilaisen vastakkainasettelun ja hierarkkisen erottelun kautta. Samoin nuoriin kiinnitetyt ongelmat ja niiden ‘hoitaminen’ interventionistisessa hengessä saattavat parhaimmillaan ohittaa yhteiskunnallisesti merkittäviä ongelmia, kuten esimerkiksi työllistymisen vaikeuksia, syrjintää ja köyhyyttä.

Haavoittuvuuden käsite asettui suomalaiseen yhteiskuntapoliittiseen keskusteluun 1990-luvulla, sillä riskin käsite ymmärrettiin liian teknisenä. Haavoittuvuuden käsitteen nähtiin tuovan ihmisten ja heidän toimintansa poliittiseen ohjaukseen jossain määrin humaanimpaa sävyä. Usea tutkijat ovat lähestyneet haavoittuvuutta eetoksena, eli kulttuurille tyypillisenä normatiivisena ja moraalisena ajattelun ja toiminnan tapana, joka on muovautunut riskien hallinnan eetoksesta. Haavoittuvuuden ja riskinhallinnan eetoksia voidaan tarkastella keskusteluna saman asian ympärillä, eli sen kuinka eri tavoin yhteiskunnallisista normeista poikkeavia tiloja ja tilanteita voidaan hallita. Erona riskinhallinnan eetokseen on, että haavoittuvuuspuheeseen kytkeytyy tarve heikompien moraaliseen suojelemiseen, joka toimii myös hallinnan oikeutuksen perustana.

Haavoittuvuuden käsitettä voidaan myös tarkastella retorisena keinona, sillä se kutsuu auttamaan ja hoivaamaan heikommassa asemassa olevia ja samalla ohjaamaan yksilöitä ’oikeaan suuntaan’ elämässä. On kuitenkin ensiarvoisen tärkeää kysymys, missä määrin haavoittuvaksi asemoinnilla vahvistetaan yksilön toimijuutta ja itsemääräämisoikeutta. Haavoittuvaksi asemoiminen tapahtuu usein ’ylhäältä päin’, jolloin yksilöiltä viedään mahdollisuus itseä ja omaa asemaa koskevaan määrittelyyn. Käytännössä tämä tarkoittaa myös sitä, että haavoittuvassa asemassa olevien yksilöiden ei ajatella aina tietävän mikä heille kulloinkin on parasta.

Haavoittunut mieli yhteiskunnallisena riskinä

Olemme tutkijoina havainneet, että poliittisissa teksteissä nuorille rakennetaan hyvin erilaisia positioita ja tulevaisuuskuvia. Siinä missä erityisen haavoittuvassa asemassa olevat nuoret ovat huolipuheen keskiössä, esitetään toisen toiset nuoret tulevaisuuden muutosvoimana, niin sanotusti kehityksen moottoreina. Nämä nuoret ovat muun muassa korkeasti koulutettuja, yritteliäitä, kosmopoliitteja, start up –yrittäjiä, urheilijoita tai poliittisia vaikuttajia. Voisi ajatella, että näiden nuorten haavoittuvuudesta ei suoranaisesti oltaisi huolissaan. Koronapandemia on kuitenkin osoittanut sen, kuinka haavoittuvuuskeskustelu on jatkuvassa liikkeessä ja muodostaa uudenlaisia kerroksia ulottamalla haavoittuvuuden koskettamaan kaikkia nuoria ’syrjäytyneistä’ menestyjiin.

Samalla keskustelussa on tapahtunut siirtymä, jossa haavoittuvuus liitetään esisijaisesti hauraaseen mieleen. Erityisesti julkisessa keskustelussa nuorista puhutaan lähtökohtaisesti mielenterveysepidemian kautta, jossa apua tarvitsevat niin masentuneet, eristäytyneet ja syrjäytyneet nuoret kuin stressaantuneet, perfektionistiset ja koulu-uupuneet nuoret. Avainasemassa nuorten mielenterveysepidemiassa ovat nuorille ennalta määrittelyt tulevaisuudet mahdollisuuksineen ja uhkineen. Siinä missä ylisuoriutuja on vaarassa palaa loppuun tai ’syrjäytynyt’ nuori ajautua syrjemmälle entisestään, on suurimpana pelkona se, että nämä nuoret jäävät pidemmäksi aikaa koulutuksen ja työn ulkopuolelle ja lopulta syrjäytyvät yhteiskunnasta.

Tutkijoina tahdomme kuitenkin huomauttaa, että haavoittuvuus poliittisissa teksteissä on kerroksittaista ja ei aina täysin konsensushakuista. Haavoittuvuuden käsitteen käyttöä luonnehtivat jossain määrin ristiriitaiset, mutta toisiaan tukevat tavoitteet ja pyrkimykset, joilla on yhtenäinen tavoite; eritavoin normaalista poikkeavien tilojen ja tilanteiden tunnistaminen ja niiden hallitseminen yksilön oman edun nimissä. Haavoittuvuus myös samanaikaisesti yhdistää ja erottelee politiikan kohteena olevia nuoria. Tämä tulee esille esimerkiksi siinä, kuinka kaikkien nuorten ajatellaan toisinaan olevan haavoittuvassa asemassa ja toisaalta siinä, kuinka joidenkin nuorten ajatellaan olevan erityisen haavoittuvia.

On myös tärkeä kysymys, minkälainen merkitys poliittisilla teksteillä on erilaisista lähtökohdista tulevien nuorten elämän kannalta. Poliittiset diskurssit ja niihin sisältyvä nuorten nimeäminen ja toiseuttaminen ohjaavat kuitenkin sitä, kuinka erilaiset ja monisyiset yhteiskunnalliset ongelmat tulevat ymmärretyiksi, eli missä ongelmat nähdään ja kuinka niihin tartutaan. Samoin poliittiset diskurssit ohjaavat yhteiskunnallisten resurssien jakoa ja määrittävät pitkälti sitä, minkälaisia päätöksiä tehdään ja minkälainen toiminta ymmärretään resurssien näkökulmasta mahdolliseksi nuorten elinolojen parantamiseksi. Haavoittuvaksi nimeämisellä on siis kouriintuntuvia ja materiaalisia seurauksia.

Saara Vainio

Katariina Mertanen

Kirjoitus pohjautuu Katariina Mertasen ja Saara Vainion puheenvuoroihin Haavoittuvassa asemassa – millä perusteella ja kenen määrittelemänä? –webinaarissa. Tilaisuus järjestettiin yhteistyössä IDA (Intimacy in Data Driven Culture) –hankkeen kanssa.

Webinaarin voit katsoa myös jälkikäteen osoitteessa https://player.vimeo.com/video/617864612?h=bc1ff6bacb

Vastarinnan mahdollisuuksista nuorten tukijärjestelmien haavoittuvuuden eetoksessa

Nuorten työhön ja koulutukseen pääsy ovat olleet Euroopan laajuisia ongelmia ja joiden ratkaisemiseksi on kehitetty lukuisa määriä poliittisia toimintaohjelmia. Suomessa nuorten koulutussiirtymiä on toteutettu pääasiassa lyhytkestoisten interventioiden muodossa, toimijaverkostossa, jossa yhdistyy julkisen, kolmannen ja yhä enenemässä määrin kolmannen sektorin toimijat. Näitä ohjelmia olemme kutsuneet nuoriin kohdistuviksi tukijärjestelmiksi. Julkisessa keskustelussa tukijärjestelmät näyttäytyvät hyvää tarkoittavina, yksilöllisten oppimisurien säätelijöinä ja mahdollistajina ja yksilöllisinä ajateltujen kykyjen ja kompetenssien vahvistajina, ja joilla sitten sopeutetaan nuoria yhteiskuntaan. Nuorten tukijärjestelmien taustalla olevan politiikan, politiikan toteutustapojen ja seurausten kriittisempi tarkastelu on ollut yllättävä vähäistä, ehkä siksi, että on itsestään selvästi uskottu järjestelmien hyvää tarkoittavuuteen (Brunila et al. 2021.)

Nuorten työn ja koulutuksen ulkopuolella oleminen on näyttäytynyt keskeisenä ongelmana nimenomaan yhteiskunnan taloudellisen kehityksen näkökulmasta, ja julkisessa keskustelussa se on käsitetty yhä enemmän syrjäytymisen synonyymiksi. On hyvä myös mainita, että tukijärjestelmien kasvavasta määrästä huolimatta ei ole olemassa yhtä tai yhtenäistä ymmärrystä siitä, mistä me oikeastaan puhutaan ja mitä viimekädessä pyritään ratkaisemaan, kun puhutaan nuorten syrjäytymisestä. Emme tahdo kiistää tukijärjestelmien merkitystä yksittäiselle nuorelle. Sen sijaan haluamme siirtää tarkastelumme yksilöstä laajemmalle; käytäntöihin, tietojärjestelmiin, valtasuhteisiin, oletuksiin, vuorovaikutukseen ja kohteluun, jotta pystyisimme tarkastelemaan tukijärjestelmien merkitystä yhteiskunnallisessa ja poliittisessa merkityksessä.

Tukijärjestelmät ja haavoittuvuuden eetos

Haavoittuvuuden eetoksella tarkoitamme ajalle tyypillistä ajattelu- ja toimintatapaa, jota selittää osin ajalle ominainen individualistinen ja psykoemotionaalisia ongelmia korostava mentaliteetti. Nuorten tukijärjestelmien kontekstissa olemme tarkastelleet nuorten haavoittuvuuden eetosta hallinnan, luokittelun ja erityisesti poliittisen ohjauksen välineenä, jolla tuotetaan asioita ja olosuhteista. Haavoittuvuuden käsite ilmaantui EU:n poliittisen ohjauksen käsitteistöön 1990-luvulla, koska riskin käsitettä pidettiin liian teknisenä. Haavoittuvuuden käsitteen nähtiin tarjoavan ihmisiä ja ihmisten toimintaa koskevaan poliittiseen ohjaukseen jossain määrin humaanimpaa sävyä, kuten tutkija Marja-Liisa Honkasalo on tuonut esille. Haavoittuvuuden ajatus on levinnyt yhä laajemmalle politiikkaan ja alkanut läpäistä koko poikkisektoraalista nuorisopolitiikkaa sekä nuoria koskevia koulutuksen, ohjauksen ja kuntoutuksen käytäntöjä. Leimallista sille on se, että yhä suurempaa osaa väestöstä ja etenkin nuorista on alettu lukea haavoittuvuuden piiriin tavalla, joka korostaa nimenomaan psykoemotionaalisia ongelmia. Myös omissa aineistoissamme eetos näyttäytyy siten, että varsin erilaisista lähtökohdista tulevia nuoria pidetään lähtökohtaisesti syrjäytyneinä, mielenterveysongelmaisina, heikon itsetunnon omaavina sekä muilla tavoin vajavaisina ilman, että ongelmien paikantamista yksilöön ja tämän psykoemotionaalisiin piirteisiin juurikaan problematisoidaan. Tämä johtaa usein siihen, että nuori ja nuoren mieli nähdään edellä esitettyjen ongelmien kautta.

Olemme tutkimustuloksissamme tulleet huomanneiksi haavoittuvuuden eetoksen rinnalla myös ajattelun taloudellistumista etenkin työmarkkinakelpoisuutta ja yrittäjyyttä korostavien odotusten muodossa. Tukijärjestelmien piirissä taloudellistuminen kohtaa erilaisia nuoria ja nuorten toimintaa määrittäviä yksilölähtöisiä käytäntöjä, jotka tähtäävät nuorten käyttäytymisen muokkaamiseen ja ohjaamiseen. Tällaisia käytäntöjä ovat muun muassa onnellisuus- ja mielentilavalmennus, omien voimavarojen tunnistaminen ja itsetunnon kohottaminen, voimaannuttaminen, itsetuntemukseen ohjaavat käytännöt ja läsnäolotaitojen vahvistamien. Samassa toimenpiteessä saatetaan yhtäältä tunnistaa ja analysoida erilaisia tunteita ja samanaikaisesti pyrkiä vahvistamaan sisäistä yrittäjyyttä. Nuoria koskevissa tukijärjestelmissä kohtaavat edelliset keskenään jossain määrin ristiriitaiset, mutta toisiaan taloudellistumisen näkökulmasta tukevat ja täydentävät pyrkimykset, joilla on yhteneväinen tavoite: autonominen ja itsevastuullinen mutta myös omista puutteista ja vajavaisuuksista tietoisen subjektin luominen.

Tukijärjestelmien ja niissä esiintyvien käytäntöjen välityksellä nuorten elämäntilanteisiin liittyvät haasteet alkavat näyttäytyä ongelmina, jotka johtuvat yksittäisten nuorten henkilökohtaisista, mielentilaan, persoonaan ja olemukseen liittyvistä puutteista ja vajaavaisuuksista. Tukijärjestelmät puolestaan keskittyvät näiden yksilöllisten ongelmien tunnistamiseen ja validoimiseen sen sijaan, että niiden puitteissa nuorten erilaisia elämäntilanteita kohdattaisiin huomioiden laajemmin nuoren elämänpiiriin liittyviä ja yhteiskunnallisista rakenteista kumpuavia ongelmia. Samalla haavoittuvuudesta tulee nuorelle tarjolla oleva ja erityisesti psykoemotionaalisia ongelmia korostava olemisen ja toiminnan tapa, jossa nuoren kuuluu ensin tunnistaa ongelma itsessä ja sen jälkeen muuttaa omaa olemisen tapaa ja toimintaa toivottuun suuntaan. Tällöin yksilön oletettua persoonallisuutta rakennetaan etukäteen määritellystä lähtötilanteesta, jossa ongelma ensin tunnistetaan ja tunnustetaan itsessä, minkä jälkeen siitä irrottaudutaan kohti taloustalkoohenkisempää olemista ja tekemistä. Tukijärjestelmiä voidaankin ajatella tässä mielessä tapoina, joissa luodaan oikeanlaisia mielialoja, tunteita, odotuksia, olemista, tekemistä ja asennetta sekä toivotun kaltaista kykyjen ja aistimusten kokonaisuutta.

Nuorten tukijärjestelmien hyvää tarkoittava ote ei välttämättä kykene kysymään laajempien yhteiskunnallisten ehtojen perään. Päinvastoin, eetos sivuuttaa historialliset, rakenteelliset ja järjestelmiin liittyvät ongelmat, kuten muutokset työmarkkinoilla, eriarvoisuuden kohteluissa ja oletuksissa, köyhyyden ja monimutkaiset järjestelmien viidakon. Tällöin koulutus näyttäytyy lähinnä teknisenä ongelmanratkaisuna, joka ei enää tavoittele ymmärryksen syvenemistä tai moraalisten ja eettisten lähtökohtien perään kysymistä. Haavoittuvuuden eetos luo myös ongelmallisen uskomuksen, että ratkaisut yhteiskunnallisiin ongelmiin olisivat korjattavissa sillä, että nuori menee ja kääntyy sisäänpäin, ja tarkastelee itseään tai käyttää peilinään mielentilan asiantuntijaa tai lääkitystä.  Tukijärjestelmä voi toimia yksittäisen nuoren elämäntilanteen helpottajana. Yksilölähtöiset ja –keskeiset lähestymistavat eivät kuitenkaan riitä vastaamaan yhteiskunnallisiin ongelmiin.

Miten eroon ’minä tiedän mikä sinulle on hyväksi’-otteesta?

Nuorten tukijärjestelmät toimivat haavoittuvuuden eetoksessa, haavoittavina järjestelminä, jotka edellyttävät haavoittuvuutta perustellakseen olemassaoloaan.  Haavoittuvuuden eetoksessa nuorille ja nuorten kanssa työtä tekeville on asetettu ennalta määritellyt positiot, joiden kautta nuoriin kiinnitettyjä ongelmia työstetään ja ratkotaan. Mutta minkälainen mahdollisuus tukijärjestelmillä ja niissä toimivilla ammattilaisilla on kyseenalaistaa ja ehkä jopa haastaa vallitsevia toimintatapoja ja asetelmia?

Olemme myös nähneet tukijärjestelmissä toisenlaisia pyrkimyksiä, sellaisia, joissa nuoret ovat voineet olla ja toimia omalla tavallaan. Nuoria on kohdeltu vertaisina, eikä niinkään toiminnan kohteina. Se, että nuoret ovat näyttäytyneet kanssatoimijoina on mahdollistanut keskustelut, jossa nuoret ovat mukana yhtä lailla toimijoina ja tiedonrakentajina. Näin nuorten kanssa on voitu keskustella yhteiskunnallisista asioista ja ongelmista, politiikasta ja valtasuhteista.

Myös nuorten kanssa työskentelevillä on ollut vahva yhteiskuntalukutaito ja myös tutkimuksellista ymmärrystä, jota he ovat pystyneet toiminnassaan hyödyntämään. He ovat tulkinneet yhdessä nuorten kanssa yhteiskunnallisia, poliittisia ja taloudellisia muutoksia ja olleet sensitiivisiä yhteiskunnallisen eriarvoisuuden samoin kun nuorten erilaisten elämäntilanteiden osalta. Näin nuoria ei ole nähty yksittäisen puutteen tai vajavaisuuden kautta. Lähtökohtana on ollut ajatus siitä, että nuorten kohtaamat ongelmat eivät välttämättä kumpuakaan olemuksesta, ominaisuuksista vaan yhteiskunnasta, politiikasta, rakenteista, käytännöistä, kohteluista ja oletuksista, rasismista, varattomuudesta, sukupuolijärjestelmästä ja talouspoliittisista ratkaisuista.  Tämänkaltainen kohtelu on voinut luoda koulutukseen toisen tyyppisen ilmapiirin ja osallisuuden kokemuksen, kuin sellainen koulutus, jossa nuoren on opetettu sisäisen yrittäjyyden löytämistä.

Osa nuorista selvästi reagoi johonkin tässä yhteiskunnallisessa tilanteessa, sitä ei pidä ohittaa. Olemme kuitenkin pohtineet paljon sitä yksipuolisuutta, jolla nuorista ja nuorten tilanteista julkisuudessa keskustellaan. Minkälaisiin toimenpiteisiin rahoitusta kohdistetaan ja minkälainen on nuorille tarjolla oleva yhteiskunnallinen asema? Edellä esitettyjen esimerkkien valossa uskomme ja haluamme toivoa, että tukijärjestelmien haavoittava valta saisi uudenlaisia tulkintoja ja myös haastamista osakseen. Näissä tulkinnoissa ongelma ei tällöin kiinnittyisi yksilöön ja tämän vajavaisuuksiin ja joissa nuoret tulisivat kohdatuiksi kanssatoimijoina. Entä jos tilannetta tarkasteltaisiinkin yhteiskuntatieteellisesti ja huomioimalla yhteiskunnallisia muutoksia, niitä olosuhteita, joissa sekä ongelmat että niiden ratkaisut muodostuvat. Miltä ongelma sitten näyttäisi ja missä se olisi?

Professori Kristiina Brunila
Väitöskirjatutkija Saara Vainio

Kirjoitus pohjautuu Kristiina Brunilan tutkimusryhmän Kasvatus-lehden artikkeliin Nuorten tukijärjestelmät haavoittuvuuden eetoksessa ja puheenvuoroon Haavoittuvassa asemassa – millä perusteella ja kenen määrittelemänä? –webinaarissa. Tilaisuus järjestettiin yhteistyössä IDA (Intimacy in Data Driven Culture) –hankkeen kanssa.

Webinaarin voit katsoa myös jälkikäteen osoitteessa https://player.vimeo.com/video/617864612?h=bc1ff6bacb

Naiivi koulutususko on ehkä hyvää tarkoittavaa mutta ei välttämättä hyväksi

Suomessa koulutuksesta puhutaan edelleen, hämmästyttävää kyllä, romantisoidusti. Ylpeilemme koulutuksen mallimaasta, vaikka emme ole enää tai ehkä koskaan olleetkaan koulutuksen mallimaa (mitä se ikinä tarkoittaakaan). Koulutus nähdään ratkaisuna tai reseptinä vaivaan kuin vaivaan; koulutus pelastaa koko yhteiskunnan, talousjärjestelmän ja yksittäiset kansalaiset. Koulutuksen ajatellaan suojelevan yksilöitä huonoilta vaikutteilta, kuten ajautumasta rikolliselle elämänpolulle tai totaaliselta syrjäytymiseltä. Samalla koulutuksen puutetta ehdotetaan syyksi mitä erinäisemmille yksilöllisinä nähdyille ongelmille. Mitä suurempi osa kansalaisista saadaan koulutuksen piiriin, yhä varhaisemmin ja mielellään koko loppuelämäksi, sitä parempi.

Koulutususko estää näkemästä koulutuksen ongelmia

Koulutususko tarkoittaa siis uskoa ja luottamusta siihen, että koulutuksesta seuraa siihen osallistuville ja sitä kautta koko yhteiskunnalle hyviä asioita. Jokainen on varmasti törmännyt sekä yksityiselämässä että julkisessa keskustelussa tähän itsestäänselvyytenä pidettyyn totuuteen, jossa koulutus takaa vakaan toimeentulon, opettaa työelämässä tarvittavia tietoja ja taitoja ja tarjoaa työkaluja itsensä ja maailman ymmärtämiseen. Lähtökohtaisesti koulutususko ei kiellä koulutusjärjestelmän ongelmia, vaan pyrkii ylittämään nämä ongelmat erilaisten ratkaisumallien, tukijärjestelmien ja kehittämishankkeiden kautta.

Ongelmallista on puolestaan naiivi koulutususko, jossa suljetaan silmät koulutusjärjestelmän ongelmilta. Naiivi koulutususko saa perään kuuluttamaan lisää koulutusta ja erilaisia psyko-emotionaalisia tukijärjestelmiä sen sijaan, että tarkastelisimme huolella sitä, mitä yhteiskunnassa ja sen osana toimivassa koulutuksessa tapahtuu, mikä on koulutuksen ja opetuksen yhteiskunnallinen rooli, tavoitteet ja metodit samoin kuin koulutuksen ja eriarvoisuuden suhde. Kriittisemmän tarkastelun sijaan tyydymme luottamaan siihen, että koulutus ja tukijärjestelmät toimivat, tukevat kaikkia ja tuottavat lähtökohtaisesti hyvää.

Meillä on paljon tutkimusta Suomenkin kontekstissa siitä, että vaikka koulutuksessa on monia hyviä asioita, on siellä myös ongelmia. Koulutus ja erilaiset tukijärjestelmät uusintavat eriarvoisuutta, joka liittyy esim. sukupuoleen, etnisyyteen, varallisuuteen, seksuaalisuuteen, vammaisuuteen ja muihin eroihin. Asian voi ilmaista myös seuraavasti: me kaikki olemme jossain mielessä erilaisia, ja meillä kaikilla on erilaisia taustoja, mutta koulutuksen ja opetuksen käytännöissä, oletuksissa, kohtelussa ja vuorovaikutuksessa joistakin eroista ja taustoista tulee yksilöiden olemukseen kiinnittyviä ja yksilön vastuulla olevia ongelmia. Voidaan toki myös todeta, että koulutus ei ole koskaan ollut vapaa yhteiskunnallisen eriarvoisuuden ja etuoikeuksien uusintamisesta. Koulutuksen yhtenä yhteiskunnallisena funktiona, joskaan ei välttämättä julkisena, on koko sen historian ajan ollut etuoikeuksien ja eriarvoisuuksien ylläpitäminen.

Järjestelmän, ei yksilöiden ongelma

Tutkimus on tuonut esille, kuinka varhaiskasvatuksessa, peruskoulussa, koulutussiirtymissä, korkeakoulutuksessa ja aikuiskoulutuksessa tuotetaan eriarvoisuutta tavoilla, jotka voivat aiheuttaa merkittäviä hankaluuksia ja vastoinkäymisiä lapsille ja nuorille. Koulutuksen käytännöt ohjaavat ihmisiä eri tavoin riippuen heihin etukäteen kohdistuvista oletuksista ja odotuksista. Suomessa esim. sukupuolen mukainen segregaatio on poikkeuksellisen vahva ja se alkaa jo varhaiskasvatuksesta. Sama pätee muihinkin eroihin, kuten etnisyyteen. Koulutus ohjaa lapsia ja nuoria paikoille, joihin heidän ikään kuin kuuluisi asettua ja jossa heille tarjoutuu jossain määrin valmiiksi käsikirjoitettu rooli. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, kuinka tyttöjen oletetaan kategorisesti olevan ahkeria ja tunnollisia, poikien villejä ja alisuoriutuvia ja maahanmuuttajataustaiset lapset ja nuoret eräänlainen yksi ryhmä ja haavoittuvia. Koulutuksessa ei välttämättä myöskään osata kohdata taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen hyväosaisuuteen kiinnittyvää eriarvoisuutta ja etuoikeuksia. Pahimmillaan esimerkiksi köyhyydestä voi muodostua yksilöihin kiinnittyviä leimoja ja tahroja, kuten olemme tuoneet omassa tutkimuksessamme esille.

Tilanteesta ei pidä syyttää yksittäisiä opettajia, jotka koulutetaan kantamaan harteillaan kansakunnan tulevaisuutta, vaan ongelma on koko koulutusjärjestelmän ja sitä koskevan poliittisen ohjauksen historiallisesti muotoutuneessa rakenteessa. Koulutus ei tarjoa riittävästi yhteiskuntalukutaitoa ja tutkimuslähtöistä ymmärrystä ja välineitä nähdä ja puuttua eriarvoisuuteen niin omassa ajattelussa kuin laajemminkaan koulutuksen käytännöissä ulottuen opetuksen käytännöistä opetusmateriaaleihin ja kaikkeen vuorovaikutukseen, viralliseen ja epäviralliseen. Kiinnostavaa on sekin tässä todeta, että koulutukseen on Suomessa koetettu viedä vuosikymmeniä tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden tutkimusta, ymmärrystä ja hyväksi todettuja toimintamalleja, mutta koulutus on käytäntöineen kylmänrauhallisesti hylkinyt niitä.

Koulutuksen historiallinen murros jää piiloon

Naiivi koulutususko ei rajaudu vain eriarvoisuuden kysymyksiin. Se estää näkemästä myös laajemmin sitä, mitä yhteiskunnassa ja koulutuksessa on laajemmin tekeillä. Koulutuksen yhteiskunnallinen rooli on muuttumassa, ehkä historiallisesti merkittävämmällä tavalla kuin koskaan. Koulutuspolitiikan tutkimus on jo pitkään tuonut esille sitä, että koulutus markkinoituu, yksityistyy ja kaupallistuu, toisin sanoen markkinat ovat astuneet voimallisesti koulutukseen. Tämä on jo tuonut ja tuo tulevaisuudessa isoja muutoksia koulutuksen tavoitteisiin, sisältöihin ja toteuttamistapoihin samoin kuin siihen, mitä ajattelemme tiedosta ja ylipäätään ihmisyydestä. Tätä tutkimme meneillään olevassa koulutuksen tulevaisuuden suuntaviivoja tarkastelevassa kansainvälisessä FuturEd-tutkimushankkeessa. Jos hieman kärjistäen asian ilmaisisi, niin koulutuksesta on tekeillä jättimäinen terveyden, hyvinvoinnin ja liiketoiminnan keskus, joka täsmävalmentaa lapsista, nuorista ja aikuisista resilienttejä ja taloustalkoohenkisiä työmarkkinakansalaisia.

Muutoksia edellisen osalta tapahtuu Suomessa varhaiskasvatuksesta korkeakoulutukseen ja aikuiskoulutukseen. Markkinoituminen, eli koulutuksen merkityksen ja tavoitteiden perusteleminen liike-elämän ja työmarkkinoiden näkökulmasta relevantiksi, on jo nyt tuonut koulutukseen uusia ideologioita, agendoja, intressejä ja toimijaverkostoja. Niin sanottu jatkuvan oppimisen ideologia pakottaa koulutuksen avautumaan yhteiskuntaan ja

perustelemaan olemassaoloaan taloudellistumisesta nousevin termein. Kyvyt, taidot, osaaminen, resilienssi, metakognitio, digitalisaatio, itsesäätely ja tunnetaidot ovat pikkuhiljaa hiipimässä sivistyksen, demokratian, kriittisyyden, substanssiosaamisen ja oppiaineiden tilalle.

Olemme omassa tutkimuksessamme kuvanneet edellä mainittuja siirtymiä koulutuksen dekontekstualisointina, eli koulutuksen irtautumisena laajemmasta yhteiskunnallisesta ja historiallisesta kontekstistaan irrallisiksi taitojen ja kykyjen kokonaisuuksiksi. Koulutuksen yksinkertaistaminen ja kapeneminen oppimiseksi ja osaamiseksi häivyttää koulutuksesta laajempia yhteiskunnallisia, filosofisia, historiallisia ja (talous)poliittisia näkökulmia. Se että emme puhu enää koulutuksesta tai sivistyksestä vaan oppimisesta ja osaamisesta ei näin ollen ole tupsahtanut taivaasta. Poliittiset päättäjät ovat ylikansallisten toimijatahojen, kuten OECD:n ja EU:n kanssa vauhdittamassa näitä muutoksia sen sijaan, että muutoksista ja niiden seurauksista keskusteltaisiin laajemmin ja kuultaisiin tutkijoita, jotka kärsivällisesti tuovat muutosten laajempia ideologioita ja seurauksia esille.

Koulutuksen tavoitteet ja sisällöt samoin kuin ihmisnäkemys kapenevat merkittävällä tavalla samalla kun Suomessa perään kuulutetaan vain lisää koulutuksen kaltaista tuotetta ja vielä enemmän erilaisia psyko-emotionaalisia tukijärjestelmiä, jotka tärähtävät yksilöön ja yksilössä oletettujen puutosten ja vajavaisuuksien korjaamiseen. Koulutuksessa vahvistuu ideologia, jonka lähtökohtana on itsenäisiä valintoja tekevä yksilö, jota houkutellaan loputtomasti muokkaamaan suhdetta itseensä ja ympäristöönsä.

Kyseinen naiiviin koulutususkoon pohjautuva ideologia ei kysele yksilön yhteiskunnallisten kiinnikkeiden tai moraalisten ja eettisten näkökulmien perään vaan kutsuu julman optimismin tavoin tuottamaan, tehostamaan ja tavoittelemaan menestystä, jota ei välttämättä kuitenkaan koskaan tule. Tällaiseen puhutteluun koulutus osallistuu houkuttelemalla yksilöitä unelmoimaan, tavoittelemaan sitkeyttä, henkilökohtaista hyvinvointia ja onnellisuutta. Ongelma tässä on se, että kyseinen yksilöön tärähtäminen uusintaa yhteiskunnallisia jakoja ja hierarkioita. Itsevastuullisuuden korostaminen voi oikeuttaa entistä autoritaarisempia käytäntöjä ja hierarkioita ja sitä, että ihmisistä otetaan vielä vähän enemmän irti.

 

Professori Kristiina Brunila
Tutkijatohtori Katariina Mertanen
Väitöskirjatutkija Saara Vainio
FuturEd- ja CoSupport-tutkimushankkeet: About – CoSupport – Interrupting Youth Support Systems in the Ethos of Vulnerability (helsinki.fi)
FuturEd – Interrupting Future Trajectories of Precision Education Governance (helsinki.fi)

AGORA kasvatuksen ja koulutuksen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon tutkimuskeskus Helsingin yliopisto

Haavoittuvassa asemassa – Millä perusteella ja kenen määrittelemänä -webinaari

IDA-hanke järjestää yhteistyössä CoSupport -projektin kanssa webinaarin 16.9 klo 14-16. Tervetuloa kuuntelemaan ajankohtaisia tutkimusperustaisia puheenvuoroja haavoittuvuudesta ja haavoittuvuuden suhteesta politiikkaan, nuorisotyöhön, koulutukseen ja mielenterveystyöhön! Lisätietoa ja ilmoittautuminen osoitteessa: https://www.dataintimacy.fi/event/haavoittuvassa-asemassa-milla-perusteella-ja-kenen-maarittelemana-webinaari/

Haavoittuvuudesta on tullut aikamme trenditermi. Ajatus haavoittuvuudesta antaa voimansa yhteiskunnalliselle liikehdinnälle ja kutsuu ihmisiä, järjestöjä ja valtioita suojelemaan herkiksi määriteltyjä, toimintakyvyltään heikommassa asemassa tai syrjäytymisriskissä olevia ihmisiä.

Webinaarissa tutkijat tarkastelevat haavoittuvuutta tuoreiden tutkimustulosten valossa ja tuovat esiin haavoittuvuuteen liittyviä laajoja yhteiskunnallisia kysymyksiä.

Kuka oikeuttaa haavoittuvaksi määrittelyn? Millaisia ongelmia tuottaa se, että itsevastuullisuus saa yhä keskeisemmän aseman poliittisessa, yhteiskuntaa ja yksilöitä koskevassa suunnittelussa ja päätöksenteossa? Miten haavoittuvuuden eetos ohjaa mm. koulutus-, nuoriso-, työllistymis- ja mielenterveyspolitiikkaa? Millaisia uusia haavoittuvuuden muotoja niin haavoittuvuusretoriikka kuin aikaamme leimaava alustatalous ja palveluiden digitalisoituminen tuottavat?

Keskustelijoina ovat 
Anu Koivunen
professori, johtaja IDA-hankkeessa, Tampereen yliopisto
Kristiina BrunilaKun haavoittuvuus haavoittaa eikä hyvää tarkoittavasta seuraakaan hyvää
professori, CoSupport-hanke (Suomen Akatemia 2017-2021), AGORA kasvatuksen ja koulutuksen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon tutkimuskeskus, Helsingin yliopisto
Saara VainioHaavoittuvuutta rakennetaan, mutta kenen ehdoilla?
CoSupport-hanke (Suomen Akatemia 2017-2021), AGORA kasvatuksen ja koulutuksen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon tutkimuskeskus, Helsingin yliopisto
Katariina MertanenHaavoittuva ja haavoittava nuorisopolitiikka
tutkijatohtori, AGORA kasvatuksen ja koulutuksen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon tutkimuskeskus, Helsingin yliopisto
Marjo KolehmainenVerkottunut hoiva: Haavoittuvuus digitaalisissa mielenterveyspalveluissa
dosentti, tutkijatohtori IDA-hankkeessa, Tampereen yliopisto

Positiivisuuden tyrannia

Suomeenkin on rantautunut alun perin Yhdysvalloista kotoisin oleva positiivisuuden imperatiivi, mihin liittyen julkaisimme juuri yhteisen tieteellisen julkaisun (Brunila, Vainio & Toiviainen 2021), jossa tarkastelimme isojen aineistojen valossa kaikkialle leviävää positiivisuuden imperatiivia ja sen seurauksia nuorille suunnatussa koulutuksessa ja ohjauksessa.

Voisin sanoa aloittaneeni positiivisuuden tyrannian tutkimuksen vuonna 2010 menemällä vankilaan. Vankilasta jatkoin vierailuja nuorille suunnattuihin toimenpiteisiin, koulutukseen, ohjaukseen ja kuntoutukseen.  Sitten huomioni kiinnittyi laajemmin poliittiseen ohjaukseen ja erilaisiin uudentyyppisiin monialaisiin toimijaverkostoihin ja niiden agendoihin.

Käsitteellistin ilmiötä ensin termeillä terapisoituminen ja psykologisoituminen ja vähän myöhemmin termillä haavoittuvuuden eetos. Kaikille termeille yhteistä on tietyntyyppinen ajatus ihmisyydestä ja kääntyminen itseen ja itsesuhteen muokkaamiseen. Eetoksen näkökulmasta ne houkuttelevat kokemusten, ympäristön ja itsen sanallistamiseen psykologiasta ja terapiamuodoista lainatuin sanastoin. Kyse on yksilöön tärähtämisestä niin ongelmien kuin ratkaisujenkin löytämisessä ja joka tehdään positiivisuuden nimissä.

Aloittaessani tutkimustani sain oman tieteenalani ja koulutuksen piirissä toimivilta hämmentyneitä kommentteja siitä, ettei tällaista ilmiötä tai ongelmaa ole Suomessa. Minulta kysyttiin, että enkö ymmärrä sitä, että ihmisillä on vaikeaa, enkö välitä. Erästä haastatteluani ei julkaistu sen takia, että kyseinen sanomalehti ei halunnut julkaista kriittisiä näkökulmia psykologiatieteistä ja niiden popularisoinnista. Nyt kahden ison tutkimushankkeen ja kaikkialle Suomeen levinneen psykologisen ja terapeuttisen eetoksen jälkeen tällaisia kommentteja ei enää kuule, vaan lähinnä kuulee ihmettelyä, että miten tässä nyt näin kävi.

Mikä tekee positiivisuudesta tyranniaa?

Väitän, että kääntyminen itseen ja itsen tutkiskelu ja itsen löytäminen ovat kaikin tavoin ongelmallisia ja vahingoksi sekä ihmisille itselleen että koko yhteiskunnalle – huolimatta siitä, että saamme joka puolelta vinkkejä ja kehotuksia siihen. Voisi lisäksi kuvitella, että koko ihmisväestö ainakin länsimaissa voisi huomattavasti paremmin, jos ajatellaan, miten paljon meihin kohdistetaan erilaisia itsen tutkiskelun ja kehittämisen tukijärjestelmiä. Erityisen ongelmallinen on ajatus siitä, että sekä ongelmat että ratkaisut löytyvät yksilöstä itsestään, mikä on tyypillistä esim. nuorille suunnatuissa erilaisissa psyko-emotionaalisissa tukijärjestelmissä, kasvatuksessa, koulutuksessa ja työpaikoilla. Entä jos ihminen sitten lähtee kehotuksesta kaivamaan ja kaivamaan, mutta mitään ei löydykään?

Kääntyminen itseen ei ole tupsahtanut keskuuteemme sattumalta. Se on vahvistunut länsimaissa taloudellistumisen myötä. Voi olla, että joskus aiemmin historiassa kääntyminen itseen mahdollisti jossain määrin vallalla olevien järjestelmien haastamista. Nyt kuitenkin tilanne on juuri toisin päin. Itseen kääntymisellä ja itsesuhteen työstämisellä oikeutetaan ja vahvistetaan vallalla olevia järjestelmiä.

Psykologisten matkojen tekeminen itseen yhdistyy tehokkaampaan ja optimoidumpaan yksilön käyttäytymiseen, oppimiseen ja työtehoon. Matkoja tehdään kehittämisen, innovaatioiden, oppimisen, kasvun ja kuluttamisen pöhinä-hengessä, ja matkaseuralaisina toimivat kaikenlaiset itseapu-oppaat, tv:n muuttumisleikit, sosiaalisen median oman elämän optimointi-gurut, positiivisen psykologian äänenkannattajat, henkilökohtaisen kasvun valmentajat, mielentilan konsultit ja muut ohjaajat. Itseen kääntymistä voisi ajatella väestön optimoinnin ja itsevastuullisuuden käsikirjoituksena taloudellistumista painottavassa ja samalla hyvinvointivaltiota purkavassa yhteiskunnassa, jossa vapauden ja vapaiden valintojen hengessä ensin löydät itsesi, sitten kehität itseäsi ja lopuksi pääomitat itsesi. Tällainen ikään kuin vapaa ja vapaita valintoja tekevä kansalainen ei enää tarvitse hyvinvointivaltiota, koska hän on löytänyt aidon itsensä, johon tukeutua.

Luen uutisia, raportteja ja selvityksiä, joissa perään kuulutetaan psykologis-emotionaalisia tukijärjestelmiä ongelmaan kuin ongelmaan. On ehkä jossain mielessä ymmärrettävää, vaikkakin epä-älyllistä ja lyhytnäköistä, että psykologis-terapeuttiset tukijärjestelmät ja niiden sijoittelu sinne tänne nähdään houkuttelevina ja samalla eräällä tavalla helppoina ratkaisuina monimutkaisiin yhteiskunnallisiin ja etenkin (talous)poliittisiin ongelmiin. Niiden lupaus kun on ihmisen ja käyttäytymisen sopeuttamisessa ja mukauttamisessa, taloudellistumista painottavan eetoksen katvealueiden huomioimisessa ja myös hitaampien ja tehottomimpien talouden rattaiden (ihmisvoiman) mukana pitämisessä. Mutta entä jos on niin, että psyko-emotionaalisten tukijärjestelmien tarjoaminen tekee sen kohteista tukijärjestelmistä riippuvaisia ja edelleen lisää tukea tarvitsevia?

Samalla ei kuitenkaan ymmärretä tai haluta nähdä sitä, millaisia asioita voi seurata siitä, kun aiemmin täysin normaaleina ihmisen elämänpiiriin kuuluvat asiat ja tilanteet samoin kuin laajemmat yhteiskunnalliset, rakenteelliset ja (talous)poliittiset ongelmat siirtyvät psykologis-terapeuttis-medikalististen linssien kautta tarkasteltaviksi. Ongelma ja sen ratkaisu löytyvät yhä uudestaan yksilöstä ja yksilön olemuksen ja ominaisuuksien muuttamisesta.

Käsitys normaalista, ihmisyydestä ja ylipäätään elämästä kapenee. Tämä siirtymä näkyy jo kasvatuksessa ja koulutuksessa, joista on tulossa terveystaloja yksilöiden kapasiteetin ja emootioiden täsmävalmentamiseen työllistettävyyden ja taloustalkoohenkisyyden nimissä.

Ja tähän iskeytyy positiivisuuden tyrannia. Se levittää ympärilleen ajatusta siitä, että ratkaisut ovat yksilössä ja siinä, että meidän pitäisi olla koko ajan liikkeessä, elämänvoimissamme, yrittäjähenkisiä, onnellisia, tuottavia ja tehokkaita. Kun opettaja sanoo työelämän ulkopuolella elävälle varattomalle nuorelle, että ”Ihmiset ovat Intiassa ehkä köyhiä, mutta he ovat kuitenkin onnellisia, mikä tarkoittaa, että tekin voitte olla onnellisia, jos vain päätätte niin” tai useita kymmeniä työhakemuksia huonolla menestyksellä lähettäneelle maahanmuuttajanuorelle, että ”positiivista asennetta nyt vain peliin”, ollaan kirjoitukseni pointin ytimessä eli positiivisuuden tyranniassa.

Kristiina Brunila

Lähteet:

Brunila, Kristiina, Saara Vainio & Toiviainen, Sanna (2021). The Positivity Imperative as a Form of Cruel Optimism. Theme number of Youth, Education and the Ethos of Vulnerability in Uncertain Times. Journal of Applied Youth Studies.

Tulevaisuuden toivot ja toivottomat

Nuorissa on tulevaisuus, kuuluu sanonta. Tästä toiveikkuudesta huolimatta poliittisessa ohjauksessa ja julkisessa keskustelussa nuorista rakennetaan hyvin kahtalainen näkemys. Yhtäältä puhutaan nuorista, jotka omalla toimeliaisuudellaan tekevät paremmasta tulevaisuudesta mahdollista niin itselleen kuin yhteiskunnalle. Toisaalta puhutaan myös niistä nuorista, joiden ajatellaan olevan vaarassa pudota yhteiskunnan kelkasta, ja jotka horjuttavat uskoa vakaaseen ja valoisaan yhteiseen tulevaisuuteen. Omassa tutkimuksessani olen tarkastellun sitä, miten toivo rakentuu kansallisissa ja kansainvälisissä koulutus- ja nuorisopoliittisissa teksteissä ja mitä se mahdollisesti tarkoittaa nuorten kannalta. Tarkastelen nuoriin poliittisessa ohjauksessa liitettyä toivoa potentiaalin näkökulmasta, jolloin potentiaali tarkoittaa yksilön kykyä edesauttaa yhteiskunnan tulevaisuuden rakentamista, kykyä edistää taloutta, tehdä työtä ja mahdollistaa ylisukupolvinen jatkuvuus oman toimintansa kautta. Miksi toisilla nuorilla ajatellaan olevan enemmän potentiaalia kuin toisilla ja miksi tämä on ongelmallista?

Toivo paremmasta tulevaisuudesta

Politiikassa tulevaisuuden kuvittelulla on aivan erityinen rooli. Poliittisissa teksteissä kuviteltu tulevaisuus, niin toiveina kuin uhkakuvina, toimii eräänlaisena ohjenuorana sille mitä nykyhetkessä tulisi tehdä paremmin, jotta yhteinen huominen olisi parempi kaikille. Tässä suhteessa tulevaisuus on politiikassa aina läsnä, lupauksena paremmasta huomisesta. Hallinnan tutkimuksessa kuviteltu tulevaisuus voidaan ymmärtää hallintajärjestelmänä, keinona perustella ja oikeuttaa toimia nykyisyydessä. Se miten tulevaisuutta visioidaan poliittisissa teksteissä, ei siis ole lainkaan merkityksetöntä, vaan sillä on tärkeä tehtävä saada erilaiset implementaatiot näyttämään tarpeellisilta ja välttämättömiltä. Poliittisissa teksteissä esitetyt visiot voidaan löyhästi jakaa kahteen lähestymistapaan, joita kutsun tulevaisuuden ’avoimiksi’ ja ’suljetuiksi’ visioksi.

Tulevaisuuden avoimia visioita kuvastaa näkemys, jossa talouskasvun rooli yhteiskunnan tulevaisuuden rakentamisessa ymmärretään keskeisenä ja mikä lopulta edistää ihmisten liikkuvuutta, mahdollistaa tasa-arvon ja demokratian toteutumisen ja näin edesauttaa yhteistä hyvinvointia. Vastaavasti tulevaisuuden suljettuja visiota kuvastaa näkemys, jossa tulevaisuus näyttäytyy epävarmana ja uhkaavana. Näissä visioissa uhka liittyy erityisesti talouskasvun heikkenemiseen, joka vähitellen synnyttää epätasa-arvoistumista ja johtaa tiettyjen ihmisryhmien, kuten nuorten marginalisoitumiseen ja syrjäytymiseen. Äärimmäisissä visioissa saattaa esiintyä jopa radikalisoitumista ja turvallisuusuhkia.

Nämä tulevaisuuden visiot ovat usein tavalla tai toisella liitetty nuoriin ja heidän toimijuutensa. Nuoret esitetään poliittisissa teksteissä eräänlaisena tulevaisuuden metaforana. Esimerkiksi nuorten aktiivinen toimijuus, pelottomat asenteet ja luovuus nähdään yhteiskunnan positiivisen muutoksen moottorina. Avoimissa visioissa nuorten innovatiivisuus luo uusia työpakkoja, edistää talouskasvua ja lopulta vaikuttaa yhteisöjen hyvinvointiin. Vastaavasti suljetuissa visioissa nuorten epäaktiivisuus, radikaalit asenteet ja muutoshaluttomuus nähdään yhteiskunnan koheesiota ja talouskasvua uhkaavina tekijöinä.

Potentiaali toivon määrittäjänä

Omassa tutkimuksessani olen tarkastellut nuoriin liitettyä toivoa potentiaalin näkökulmasta, jossa potentiaali kertoo yksittäisen yksilön kyvystä vastata tulevaisuutta koskeviin ja ennalta määriteltyihin tavoitteisiin. Eli toisin sanoen potentiaali kertoo toivosta, joka koskee ihmisenä ’paremmaksi’ tulemista tai kasvamista, mikä myös edesauttaa avoimien visioiden tulemista mahdollisiksi. Politiikan näkökulmasta jokaisessa nuoressa on potentiaalia, tosin joillakin sitä vain on enemmän kuin toisilla. Myös nuorten yhteiskunnalliset asemat vaikuttavat siihen, kuinka hyvin tämä potentiaali saadaan valjastettua yhteiskunnallisen tulevaisuuden rakentamiseen. Näin ollen, potentiaali voidaan ymmärtää yksilössä olemassa olevana voimana tai kapasiteettina, joka tulee ikään kuin houkutella esiin. Näin koulutuksen ja työelämän tarkoituksena on toimia eräänlaisena välineenä yksilössä olevan potentiaalin vapauttamiselle.

Mitä potentiaalilla tarkemmin ottaen sitten tarkoitetaan? Koulutuspolitiikassa nuorten potentiaalia raamittaa vahvasti tietynlainen ajatus ihmisyydestä, asenteista ja arvoista. Aivan erityisesti taidot, osaaminen ja erilaiset psykologiset kompetenssit esitetään lupauksina paremmasta tulevaisuudesta, niin yksilöllisellä kuin yhteiskunnallisella tasolla. Niiden ajatellaan esimerkiksi poikivan erilaisia innovaatioita ja keksintöjä ja siten luovan työpaikkoja. Toisaalta myös oppimismyönteinen, yrittäjämäinen asenne ja myönteinen mielentila ovat tärkeitä nuorten työelämään kiinnittymisen kannalta. Tässä suhteessa potentiaali kumuloituu ”työllistettävyyteen”, mikä ei tarkoita työllistymistä vaan erilaisia psykologisia kompetensseja yrittäjämäisestä asenteesta kehitysmyönteisyyteen ja käyttäytymisen ja tunteiden hallintaan, joiden ajatellaan edesauttavan yhteiskuntaan sosialisoitumista. Näin ollen, tulevaisuuden toivoja ovatkin oikeanlaisella mielenmaisemalla varustetut nuoret, jotka vaikuttavat ja osallistuvat aktiivisesti yhteiskunnan rakentamiseen, opiskelevat ja tekevät työtä.

Tähän toimijuuden kapeaan ideaaliin suhteutuu ‘toiseus’, mikä tekee toisista nuorista ’toivottomia’. Erityisesti nuoriin koulutuksen ja työelämän ulkopuolella, eli niin sanottuihin NEET-nuoriin (not in education, employment or training) viitataan niin sanotusti käyttämättömänä potentiaalina, mikä tarkoittaa, että näiden nuorten kyky sitoutua yhteiskunnan tulevaisuuden rakentamiseen ajatellaan olevan vaarassa. Tarkemmin ottaen käyttämätöntä potentiaalia ovat NEET-nuorten lisäksi myös sellaiset nuoret, jotka ovat ajatellun taustansa puolesta vaarassa jäädä pysyvästi työmarkkinoiden ulkopuolelle. Näitä ovat kategorisessa mielessä esimerkiksi pakolaistaustaiset, maahanmuuttajataustaiset, köyhyydessä elävät, työväenluokkataustaiset, maaseudulla asuvat, nuoret äidit, vammaiset, oppimisvaikeuksien kanssa elävät ja eri tavoin sairauksien kanssa elävät nuoret. Poliittisissa teksteissä näitä nuoria luonnehditaan myös passiivisiksi, aloitekyvyttömiksi, hauraiksi tai haavoittuvaisiksi, minkä vuoksi heidän nähdään tarvitsevan enemmän tukea ja ohjausta, jotta tämä piilossa oleva potentiaali saataisiin otettua paremmin haltuun.

Miksi toivo pannaan joihinkin nuoriin ja toisia pidetään toivottomina tapauksina?

Toivo ja toivottomuus esitetään poliittisissa teksteissä ehdottomina totuuksina nuorten tilanteista, heidän elämänpiiristä ja tulevaisuuden mahdollisuuksista. Huomioitavaa on, että nämä käytännöt sulkevat ulkopuolelleen sen, mitä nuorten elämä on ja voi olla erilaisten instituutioiden ulkopuolella. Nuori voi esimerkiksi elää kaikin puolin aktiivista ja rikasta elämää, vaikka opiskelu- tai koulutuspaikka ei vallitsevalla hetkellä olisikaan ajankohtainen. Tässä suhteessa tulkinnat nuorten elämästä ovat polarisoivia ja rakentavat yksioikoisia näkemyksiä haavoittuvuudesta ja avuntarpeesta tai vastaavasti sankaruudesta ja selviytymisestä. Toivottomaksi nimeämisellä voidaan ajatella olevan myös tarkoituksensa. Nuoria ’toivottomia’ pyritään saattamaan niin sanotusti takaisin yhteiskuntaan, eli työn ja koulutuksen piiriin erilaisin koulutuksen, ohjauksen ja kuntoutuksen tukitoimin, joissa toivottomien potentiaalia työstetään työllistettävyyden nimissä. Toisin sanoen toivottomaksi nimeämisellä oikeutetaan hyvää tarkoittavassa mielessä tiukempaa kontrollia ja valvontaa, joka muun muassa kumuloituu nuorten voimaantumiseen ja toimijuuden vahvistamiseen. Hallinnan näkökulmasta tämän voi ajatella olevan tehokasta, sillä kukapa myöntäisi vastustavansa hyvää tarkoittavia eleitä.

Sen sijaan, että jatkuvasti luotaisiin toivoa toivottomiin, on hedelmällisempää kääntää katse niihin poliittisiin tahtotiloihin, jotka rakentavat yksioikoisia tulkintoja toivosta ja toivottomuudesta. Toivoa ja siihen liitettyä ajatusta yksilön potentiaalista määrittävät normatiiviset käsityksen nuorille jo valmiiksi käsikirjoitetusta hyvästä tulevaisuudesta ja toivotun kaltaisesta aktiivisesta osallistumisesta yhteiskuntaan. Siksi toivolla onkin tärkeä tehtävä osoittaa, minkälainen tulevaisuus, ihmisyys ja mielenmaisena ovat yhteiskunnallisesti tavoiteltavia. Tähän vaikuttaa toki myös taloudellistuminen ja tehostamisvaatimukset, joiden valossa nuoret tulisi saada mahdollisimman sujuvasti ja nopeasti työelämän ja yhteiskunnan tuottaviksi jäseniksi. Näin ollen, vallitsevassa poliittisessa käytännössä toivo liitetään normatiivisiin konstruktioihin oikeanlaisesta elämänkulusta, ja elämän ’oikein’ suorittamisesta, jota luonnehtii ripeä siirtyminen instituutiosta toiseen. Tähän ajatukseen nojaten toiveikas yksilö on erilaisissa rakenteissa nokkelasti selviytyvä vahvuussubjekti, jonka oletetaan tukeutuvan itseensä elämän vaikeissa tilanteissa. Tässä suhteessa toivottomaksi nimeäminen ei kerro niinkään toivottomuudesta itsessään, vaan poliittisesta tarpeesta nimetä toimintaa ja toimijuutta, joka ei vastaa normatiivisia ideaaleja. Kun toivottomuutta lähestytään potentiaalina, voidaan sillä parhaassa tapauksessa uudelleen tuottaa yksilön taustaan, etnisyyteen, sukupuoleen tai yhteiskunnalliseen asemaan kohdistuvaa hallintaa ja erontekoa. Näin vaarana on, että hyvää tarkoittavat pyrkimykset toivon lisäämisestä päättyvätkin tuottamaan ongelmaa, jota politiikalla on alun alkaen yritetty ratkaista.

Kirjoitus pohjautuu Saara Vainion väitöskirjatutkimukseen, joka käsittelee nuoriin kohdistuvaa poliittista ohjausta.

Etuoikeuksista ja eriarvoisuuksista kasvatuksessa ja koulutuksessa

Suomalaisessa kasvatus- ja koulutusjärjestelmässä on monia hyviä ja toimivia asioita. Tästä huolimatta Suomessa kasvatus ja koulutus myös uusintavat etuoikeuksia ja eriarvoisuuksia. Se on asia, joka on koulutuksen ja tasa-arvon mallimaassa hankalaa tunnistaa ja tunnustaa. Pyrkimykset etuoikeuksien ja eriarvoisuuksien tunnistamiseen ja tunnustamiseen eivät saisi jäädä (uus)liberaalille ajattelulle tyypilliseen tapaan, jossa tarkkaillaan omaa ja toisten käytöstä, koska tunnistetaan syyllisyyttä etuoikeuksista ja eriarvoisuudesta. Ongelma ei lähde purkautumaan sillä, että harjoitetaan itsetutkiskelua tai vaikkapa omien tunteiden tunnistamista.

Jos otetaan etuoikeuksien ja eriarvoisuuksien tunnistaminen vakavasti, toiminta ei rajaudu itsetyöskentelyyn, vaan laajenee yhteiskunnallisen muutoksen tavoitteluun, johon puolestaan liittyy ymmärrys yhteiskunnallisista rakenteista ja agendoista, historiallisuudesta ja (talous)poliittisesta ja miten eriarvoisuudet ja etuoikeudet näihin ulottuvuuksiin kytkeytyvät. Kyseessä ei tällöin ole valveutuneiden ja omat etuoikeudet tunnistavan taloustalkoohenkisen mallikansalaisen identiteettiprojekti, mihin (uus)liberalistinen ajattelu helposti meitä ohjaa.

Kasvatuksessa ja koulutuksessa on hyvä ymmärtää se, että yksilöillä, lapsilla, nuorilla ja aikuisilla on erilaisia tilanteisia yhteiskunnallisia ja kulttuurisia kiinnikkeitä, jotka vuoroin sekä säätelevät että mahdollistavat toimintaa, vaikutusmahdollisuuksia ja kuulluksi tulemista. Nyt ajalle tyypillinen tapa tarkastella ihmisyyttä nojaa pitkälti tiettyihin melko kapea-alaisiin näkökulmiin ja näistä olettamuksiin ja kohteluun, jotka saattavat entisestään uusintaa etuoikeuksia ja eriarvoisuuksia.

(Uus)liberaalille yhteiskunnalle tyypillistä on, että yhteiskunnallinen eriarvoisuus kääntyy yksilön patologisoinniksi ja yksilöön, kuten vaikkapa köyhään lapseen, hänen perheeseen ja kotiin merkityiksi riskeiksi. Nyt puhutaan jonkin verran yksilöiden ’taustoista’ ja taustan roolista, mutta sillä, että listataan erilaisia ’taustoja’ saatetaan entisestään päätyä uusintamaan etuoikeuksia ja eriarvoisuuksia. Jos ongelma löytyy yhä uudestaan yksilöstä ja yksilön ominaisuuksista, olemuksesta tai ’taustasta’, kuten se näyttää löytyvän, tällöin kasvatuksen, koulutuksen ja erilaisten tukijärjestelmien avulla kohdistetaan katse yhä uudestaan yksilöön ja yksilössä olevaan ongelmaan, jota koetetaan ’hyvää tarkoittaen’ tunnistaa, nimetä ja muuttaa. Näin jatketaan kulkemista kehässä, jossa oletus erilaisista ominaisuuksista johtaa erilaiseen kohteluun, mikä puolestaan tuottaa erilaisuutta, joka vahvistaa oletusta yksilöihin sidotuista ominaisuuksista.

Edellä kuvattu yksilöön keskittyvä tulokulma jättää huomioimatta kasvatukseen ja koulutukseen liittyvän poliittisen ohjauksen, kasvatuksen ja koulutuksen käytännöt, opetuksen ja ohjauksen, joissa olisi kaikkein eniten tehtävissä tasa-arvoisemman ja yhdenvertaisemman kohtelun vahvistamiseksi. Se tarkoittaa myös, että kiusaamiseen, häirintään ja muuhun eriarvoistavaan kohteluun on vaikea puuttua, jos niitä ei kyetä tarkastelemaan rakenteellisina ja yhteiskunnallisesti tuotettuina ja uusinnettuina ongelmina.

Haluaisin nähdä enemmän keskustelua tilanteisesti ja käytännöissä rakentuvista etuoikeuksista ja eriarvoisuuksista ja tilannetajusta, joka voi kehittyä ja vahvistua koko ajan. Jos halutaan yhteiskunnallista muutosta, yksilökeskeisyyden sijaan kaivataan laaja-alaisempaa ymmärrystä, ryhmän puolesta ja ryhmänä toimintaa, kollektiivisuutta ja solidaarisuutta ja myös valmiutta luopua omista etuoikeuksista toisten vuoksi.

Mistä tietää olevansa etuoikeutettu? Luultavasti ainakin siitä, jos etuoikeuksia koskeva keskustelu ärsyttää ja sen haluaisi tukahduttaa. Tyypillinen mekanismi etuoikeuksista ja eriarvoisuuksista käytävässä keskustelussa on, että etuoikeutetuimmat reagoivat, kun heidän etuoikeudet nousevat keskusteluun. Tyypillinen reaktio on ongelman vähättely ja keskustelun herättäjien asettaminen kyseenalaiseen valoon. Yksi tyypillinen tapa reagoida on tunteilu, etuoikeutettu reagoi kertomalla, että hän on pahoittanut keskustelusta mielensä. Näin keskustelu koetetaan vetää ongelmasta pois henkilön tunteisiin ja koettuun mielipahaan. Se on vallankäyttöä eikä edistä asiaa.

Etuoikeuksien tunnistamiseen ja tunnustamiseen liittyvä yksi hankaluus on, että joistakin etuoikeuksista tulisi olla valmius luopua, ’minä en enää saakaan sitä kaikkea, mitä olen tottunut saamaan ja ansainnut’. Toinen hankaluus on sen myöntäminen, että osa etuoikeuksista on sellaisia, että ne liittyvät esim. sukupuoleen, varallisuuteen ja ihonväriin sen sijaan, että ne olisivat omia ansioita.

Toivoisin, että keskustelu etuoikeuksista ja eriarvoisuuksista siirtyisi käytäntöihin ja kohteluun, tilannetajuun ja ymmärrykseen siitä, että olemme kaikki toimintamme myötä osa käsillä olevaa tilannetta. Näin päästäisiin ehkä myös ’taustan ja riskin taakasta’. Eriarvoisuutta ja etuoikeuksia olisi hyvä tarkastella laajasti, ei esim. innostumalla yhdestä eriarvoisuudesta kerrallaan. Sekään ei auta tilannetta, jos eriarvoisuudet ikään kuin kilpailevat keskenään siitä, mikä eriarvoisuus ansaitsee tulla eniten kuulluksi.

Ihminen voi muuttaa omaa ajatteluaan, olettamuksiaan ja muiden kohteluaan. Katseen kääntäminen oman navan ympäriltä ympäristöön ja yhteiskuntaan ja siihen, mitä itse voi missäkin tilanteessa tehdä asioille ja olosuhteille edellyttää tilannetajua ja herkkyyttä havaita eriarvoisuutta. Kaivattua tilannetajua ja ymmärrystä tuo eriarvoisuuksista ja niiden ylittämisestä tehty tutkimus, jota on Suomessa tehty runsaasti.

Toki toivon yhteiskuntaa, jossa käydään vilkasta demokraattista keskustelua, jossa kaikkien ei tarvitse olla asioista samaa mieltä ja jossa kaikilla on kokemus kuulluksi tulemisesta ja osallisuudesta. Ajatus on kaunis, mutta se on jossain määrin naiivi ja unohtaa yhteiskunnalliset, historialliset ja taloudelliset valtasuhteet, hierarkiat ja erot. Kaikki yhteiskunnassa eivät voi vaikuttaa tasavertaisesti. Todellisuudessa ihmiset ja asiat tulevat eri tavalla kuulluiksi ja niihin vaikuttavat yhteiskunnalliset, historialliset, kulttuuriset ja (talous)poliittiset tekijät.

Joidenkin ihmisten ja asioiden kuulluksi tulemista ja vaikuttamista tuetaan enemmän ja joidenkin vähemmän ja siihen liittyvät etuoikeudet ja eriarvoisuudet. Esimerkiksi köyhyys ja muu huono-osaisuus sekä kokemus kuulluksi tulemattomuudesta purkautuvat helposti turhautumisena itseen ja toisiin. Käymme itsemme ja toistemme kimppuun, koska (uus)liberalistisessa hengessä ongelmia ei nähdä rakenteellisina, kulttuurisina, historiallisina ja (talous)poliittisina.

Etuoikeutettuna toimiminen tuo lisää vastuuta puhujalle, ihan mitä tahansa ei voi suusta laukoa. Kun esim. ylpeillään suomalaisesta koulutuksesta ja sanotaan, että tasa-arvo on Suomessa hyvällä tolalla, isketään vyön alle eriarvoisuutta elämässään kohtaavia. Etuoikeutettuna toimiminen ei ole vain pahasta, se tarkoittaa myös tilanteisesti eteenpäin saattavia asioita ja mahdollisuuksia päästä vaikuttamaan eriarvoisuuteen. Ne mahdollisuudet kannattaa tunnistaa ja ottaa käyttöön.

Kristiina Brunila

Professori
AGORA kasvatuksen ja koulutuksen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon tutkimuskeskus

Haavoittuvuuden jälkeen

Haavoittuvuudesta on tullut eräänlainen aikamme termi, suuntaus ja eetos – ajalle tyypillinen tapa nähdä yhteiskunnallisten rakenteiden, talouden ja yksilön väliset suhteet. Haavoittuvuus on ”moraalisesti oikea”, kutsuva, lohduttava ja lumoava. Se toimii imperatiivina, houkuttaa ihmisiä ja valtioita suojelemaan herkiksi ja kärsiviksi määriteltyjä ihmisiä, eläimiä ja ympäristöä.  Nuorten tukijärjestelmät haavoittuvuuden eetoksessa –hankkeessa tarkastelemme haavoittuvuuden eetosta uusliberalistisen hallinnan näkökulmasta, ja ennen kaikkea sen merkitystä koulutus- ja sosiaalipoliittisessa ohjauksessa. Eetos siivittää ajallemme ominaista erityistä käsitystä yksilön ja yhteiskunnan välisistä suhteista, se ohjaa hahmottamaan rakenteelliset ongelmat yksilön huolina. Itsevastuullisuus ja yksilöllisyys saavat yhä keskeisemmän aseman poliittisessa, yhteiskuntaa ja yksilöitä koskevassa suunnittelussa ja päätöksenteossa. Hankkeen tuloksissa osoitetaan miten koulutuspolitiikka ei muodosta muista politiikoista irrallista saareketta vaan haavoittuvuuden eetos ohjaa myös nuorisopolitiikkaa, työllistymispolitiikkaa ja mielenterveyspolitiikkaa.

Eetos

Mitä eetoksella tarkoitetaan? Käytämme eetoksen käsitettä merkityksessä, jossa se avautuu kollektiivisena, kulttuurisena ja normatiivisena ajattelun ja toiminnan pohjavireenä. Max Weber jäsensi eetosta kollektiivisena tajuntana, jolla on historialliset juurensa. Eetos kantaa mukanaan aineksia varhaisemmista yhteiskunnallisista arvoja ja normeja koskevista eletyistä käsityksistä. Ne koetaan ikään kuin itsestään selvinä ja lausumattomina arvoina. Käsitykset  ovat muodostuneet osaksi arkikokemusta ja arvomuodostelmaan suhtaudutaan kuin johonkin luonnollisesti olemassa olevaan. Juuri sen vuoksi eetoksen tutkiminen ja näkyville tuominen on tärkeä kriittisen koulutuspolitiikan tutkimuksen tehtävä. Weber tutki länsimaisen historian arvokäsitysten kiteytymiä kapitalismin syntyessä ja mietti, miten on mahdollista että varhaisten yhteiskuntien päämäärärationaalisista toiminnasta, kuten ansion hankkimisesta, saattoi muodostua arvo sinänsä. Miten oli ymmärrettävissä kapitalismin synty, missä pääoman kartuttamisesta rationaalisuuteen kietoutuneena tuli yksilön keskeinen velvollisuus ja hänen elämänsä itsetarkoitus?

Koska eetos on kulttuurista, se muuntuu yhteiskuntien ja kulttuuristen käsitysten muuttuessa. Väestön hallinnan näkökulmasta haavoittuvuuden eetosta edelsi riskinhallinnan eetos, mutta koska eetokset ovat historiallisia ja kulttuurisia, ne eivät eroa toisistaan tarkkarajaisina prosesseina vaan sisältävät katkeamia ja yhteen punoutumia. Riskinhallinnan eetoksesta on esimerkkinä puhetapa, jota kansanterveyden ja mielenterveyspolitiikan alueille käytettiin hyvinvointivaltion rakentamisen aikana. Pohjois-Karjala-projektissa puhuttiin kulttuurisista käytännöistä – kuten perinneruoasta – terveysriskeinä, joita pyrittiin hallitsemaan muuttamalla kokonaisen väestön elintapoja. Mielenterveyspolitiikassa puolestaan vielä 1980-luvulla masennus käsitteellistettiin itsemurhariskiksi, jonka laajamittaiseen hallintaan pyrittiin uusien serotoniini-antagonistien avulla. Suomalaisen työelämän muutoksen kipukohtia tutkinut sosiologi Matti Kortteinen puolestaan jäsensi ’selviytymisen eetoksen’ välityksellä maaseudulta muuttaneiden, palkkatyöhön siirtyneiden ihmisten arvojen ja hallittua rakennemuutosta rakentavan, kehkeytyvän uusliberalistisen työmarkkinapolitiikan välistä ristiriitaa.

Usein esitetään kysymys siitä eikö nuorten hauraan mielen, mielenterveyspotilaiden tomeran asiakkuuden ja kimmoisuuden treenaaminen ole hyvä tavoite. Kysymykset ovat tärkeitä koska ne– toisin kuin tekninen puhe riskinhallinnasta – osoittavat miten haavoittuvuus terminä sekä paljastaa että peittää. Haavoittuvuuspuheessa ilmenee kahtalaisuus, sekä moraalinen suojelemaan ja auttamaan kutsuva luonne, että siihen kytkeytyvä oikeutus hallinnan keinoihin joiden määrittelyyn haavoittuneella ei ole asiaa. Suojeltavan itsemääräämisoikeuksia voidaan kyseenalaistaa hyvää tarkoittavassa mielessä eikä häneltä kysellä kokeeko hän mahdollisesti olevansa haavoittuva ja mitä se hänelle mahdollisesti merkitsisi. Havainnollisena esimerkkinä ristiriidasta suojelun ja kontrollin välillä ovat koronapandemian alkaessa tehdyt päätökset, jotka koskivat riskiryhmien määrittelyä. Ensimmäiset karanteenitoimet keväällä 2020 tehtiin sellaisten kriteerien pohjalta, jotka perustuivat ikään väestöllisenä ja abstraktina riskitekijänä. Määrittelystä jätettiin huomiotta iän merkitys kulttuurisena ja yhteiskunnallisena kategoriana. Tämä tieto on ollut saatavilla yhteiskuntatieteellisestä intersektionaalisuuden tutkimuksesta. Sen tulokset eivät ongelmitta ohjaudu hallinnan käyttöön. Esimerkissä ilmenee selkeästi haavoittuvuuden käyttö biovallan toimenpiteiden välineenä.

Haavoittuvuus

Ymmärrämme omassa tutkimuksessamme haavoittuvuuden relationaalisena, suhteena toisiin. Haavoittuvuuden avulla kuvataan rajoja, niiden huokoisuutta ja kykyä päästää läpi ympäristöistä ja muista toimijoista peräisin olevia vaikutuksia. Ne voivat olla vahingollisia tai hyviä, elävöittäviä ja elämän kannalta välttämätöntä. Jos ihmiset eivät olisi haavoittuvia, he eivät olisi avoinna muille, eivätkä ehkä kokisi suhteiden virittämää ennalta-arvaamattomuutta mutta eivät myöskään kykenisi innostumaan toisistaan, kuten affektiteoreettisissa keskusteluissa on paljon korostettu. Eikä muutokseen syntyisi avoimia mahdollisuuksia.

Haavoittuvuuden käyttö hallinnan vipusimena on retorisesti tehokasta. Kuka voisi vastustaa toimenpiteitä joilla haavoittuvia yksilöitä, väestönosia ja yksilöitä suojellaan? Haavoittuvuus-keskusteluista on varsin systemaattisesti puuttunut haavoittuneessa asemassa olevien oma näkemys tilanteestaan. Heidät on määritelty ulkoapäin. Tässä suhteessa on tärkeä pohtia, kuka oikeuttaa haavoittuvaksi määrittelyn ja kenellä on valta asettaa toinen suojeltavaksi. Kuka saa ylentää itsensä vahvaksi, suojelevaksi, vakaaksi, oikeanlaiseksi?

Entä mitä sen jälkeen tapahtuu, kun jotkut nimetään haavoittuvaisiksi? Miten ja millä keinoin haavoittuvuus saadaan ”parannettua”?

Kohti resilienssin eetosta

Haavoittuvuuden jälkeen on näkyvillä yhteiskunnallisia aineksia uudenlaiseen eetokseen, jota voisi nimittää resilienssin eetokseksi. Yhteiskunnalliset kriisit ja erityisesti syyskuun 11.päivän tapahtumat nostivat toisen käsitteen, resilienssin, keskeiseksi turvallisuusstrategioita ohjaavaksi yläkäsitteeksi. Tapahtumien jälkeen resilienssistä tuli myös EU:n globaalistrategian keskeiskäsite. Sillä on haluttu korostaa demokratiaa, luottamusta ja kestävää kehitystä erityisesti Euroopan ulkosuhteissa. Resilienssillä tarkoitetaan sekä poliittisten instituutioiden että yksilöiden merkitystä uhkaavissa prosesseissa, joissa sopeutuminen, vastustuskykyisyys ja merkittävä kyky transformaatioon ovat keskeisiä. Termillä on myös taloudellinen ulottuvuutensa ja suomalaisessa turvallisuuspolitiikassa sillä tarkoitetaan kriisinsietokykyä.

Resilienssin (resilere, ponnahtaa takaisin) alkuperä liittyy ’kykyyn palautua’ ja juuri kimmoisuus ja palautuvuus on sen nykyinen yleinen käyttöalue myös turvallisuuspolitiikan ulkopuolella. Jotkut tutkijat ovat sanoneen, että resilienssi on ’haavoittuvuuden ekvivalentti vastakohta’. Ne muodostavat käsiteparin jossa nykyisessä yhteiskunnassa toista ei voi ymmärtää ilman toista. Rajan ominaisuuksien kannalta määritelmä on tärkeä. Politiikan tutkijat Brad Evans ja Julian Reid kirjoittavat resilienssistä uutena haavoittuvuuden ontologiana joka perustuu uhkaan, vaarantumiseen ja epävarmuuteen. Koska väkivalta ja katastrofit määritellään nykyisissä yhteiskunnissa välttämättömiksi tapahtumiksi, resilienssi tarjoaa rajojen vahvistamista ja ikään kuin immunisaatiota niitä vastaan.

Resilienssi kuvaa fyysisille rakenteille ominaista mekaanista kykyä kestävyyteen ja taipumiseen vailla katkeamista. Psykologian ja yhteiskuntatieteen piiriin matkatessaan resilienssiä käytetään käsitteenä joka kuvaa organisaatioiden ja yksilöiden kykyä palautua vastoinkäymisistä ja myös kykyä toipua traumoista, sodista ja katastrofeista. Kuten haavoittuvuudella, myös resilienssillä on juurensa luonnontieteessä ja poliittisissa keskusteluissa. Sen vuoksi sen käyttö psykologisessa ja koulutuspoliittisessa keskustelussa on horjuvaa ja edellyttäisi tarkkaa analysoimista.

Useissa poliittisissa keskusteluissa resilienssi on tärkeäksi muodostunut käsite. Se lujittaa ulkopolitiikan välineistöä, maahanmuuttokeskustelujen argumentaatiota rajojen turvaamisesta samoin kuin itsehoidon, terapian ja kuntoutuksen välineistöä potilaan tai asiakkaan voimien palauttamiseksi. Koronapandemiatilanteessa väestöjen ja ihmisten kykyä vastustaa ja palautua kuvataan kimmoisten ja palautuvien kuorien kautta.

Resilienssikeskustelulle on terapiakeskustelun lisäksi tullut vankempi sija myös koulutuspolitiikassa. Opetushallitus julkaisi äskettäin laajan raportin ’Opettaja resilienssin ja demokratiakompetenssin vahvistajana’.  Siinä tarkastellaan kimmoisuutta väkivaltaisen radikalisoitumisen, vastakkainasettelujen ja koulussa kohdattujen konfliktien näkökulmasta. Raportissa on merkillepantavaa, että resilienssin käsitettä ei lankaan analysoida, ja siihen suhtaudutaan ikään kuin tervetulleena välineenä elämää uhkaavien kriisitilanteiden vääjäämättömissä kohtaamisissa. Opetushallituksen asenne on hämmentävän yksituumainen ja positiivinen:

“Valitettavasti ei ole kehitetty rokotetta, joka vahvistaisi mielen resilienssiä ja suojelisi epäterveellisiltä ja haitallisilta vaikutteilta ja ajatuksilta sekä takaisi yksilölle edellytykset käsitellä monimutkaisia ja kiistanalaisia aiheita. Maailma muuttuu niin valtavaa vauhtia, ettemme voi ennusta millaista täällä on viidenkymmenen vuoden kuluttua. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että ainakaan yksinkertaisemmaksi se ei ole muuttumassa. Näin ollen tulevaisuuden aktiivinen kansalainen tarvitsee vahvat demokratiakompetenssit ja resilienssiä, jonka avulla kohdata elämän myllerryksiä, muutosta ja paineita muilta ihmisiltä sekä selvitä vastaantulevista haasteista ja vastoinkäymisistä”. (OPH 2020, 40).

Opetushallituksen julkaisusta puuttuvat kriittiset näkemykset mahdollisesta toisenlaisesta tulevaisuudesta. Puheenvuoroista saa käsityksen, että koululainen joutuu vääjäämättömän uhkan olosuhteissa kantamaan omalla kimmoisuudellaan demokratiavajeen aiheuttaman taakan.

Kulttuurintutkijaa jää myös askarruttamaan sotametaforien käyttö opetuksen tulevaisuuden ja demokratian linjanvedoissa. Kielikuvien avulla rakennetaan vääjäämättömästi maailmaa sekä uhkan ja väkivallan paikkaa siinä. Kielikuvat ohjaavat käsityksiä todellisuudesta. Koululaisten maailmassa väkivallan kasvun teema on päivittäinen puheenaihe. Huoli nuorten tulevaisuudesta on tärkeää ohjata sellaisten kompetenssien lujittamiseen jotka antavat mahdollisuuden toivoa demokratian ehdoilla.

Tutkijoina olemme havainneet, että resilienssi tarjoaa varsin houkuttelevan ja arkijärkeä kutkuttavan vaihtoehdon haavoittuvuudelle. Haavoittuvuus voidaan esittää retorisena sairautena, jota vastaan voidaan resilienssillä sitten rokottaa. Tämä puolestaan pelastaa tulevaisuuden, ja pelastaa demokratian. Mutta mitä tämä kertoo demokratiasta ja tulevaisuudesta? Onko todella niin, että tulevaisuuden yhteiskunnassa ei ole sijaa virheille, huokoisuudelle, keskeneräisyydelle, haavoittuvuudelle? Onko tosiaan niin, että ainoastaan resilienssillä ”rokotetut”, taipuvat mutta katkeamattomat ihmiset, selviävät tulevaisuuden tuulista?

Tulevaisuutta ajatellen, pohdimme myös sitä, että syrjäyttääkö resilienssi eetoksena haavoittuvuuden eetoksen, vai kietoutuuko se haavoittuvuuden ympärille? Tässä kohtaa tutkijoiden mieltä huvittaa ajatus superpalloihmisestä, joka kaatuessaan sitkeästi ja kimmoisasti pongahtaa eteenpäin. Kimmoisa kuori valetaan suojaamaan herkkää ja haavoittuvaista sisusta, joka ei muuten kovassa ja karussa maailmassa selviäisi.

Resilienssin ja haavoittuvuuksien eetoksissa, näemme kaksi vaihtoehtoista tietä tulevaisuuteen.  Ensimmäinen tie kuvastaisi vallitsevaa eetosta, jossa koulutus valmistaa nuoren kantamaan demokratiavajeen aiheuttamaa kuormaa harjaannuttamalla omaa kimmoisuuttaan. Toinen vaihtoehto olisi, että haavoittuvuuden avulla uskalletaan tulla alttiiksi muiden ja maailman välisten rajojen lähtökohtaiselle avoimuudelle. Myöntymällä heikkouden ja haurauden luomaan rajojen huokoisuuteen voidaan liittyä yhteen, innostua ja rakentaa demokratiaa.

MarjaLiisa-Hankasalo
Katariina Mertanen

Kirjoitus pohjautuu tutkijatohtori Katariina Mertasen ja dosentti Marja-Liisa Honkasalon puheenvuoroihin ja dialogiin Nuoret, mieli ja terveys toisin nähtynä -seminaarissa.

Lähteet:
Honkasalo, Marja-Liisa (2018). The Guest Editors Introduction: Vulnerability and Inquiring into Relationality. The Journal of Finnish Anthropological Society. Special Issue: How Does Vulnerability Matter 43 (3), 1–21. DOI: https://doi.org/10.30676/jfas.v43i3.82725
Haavoittuvuus –teemanumero kokonaisuudessaan:
https://journal.fi/suomenantropologi/article/view/82725

OPH, Opetushallitus 2020. Resilenssiä rakentamassa demokratiakasvatuksen tueksi. Oppaat ja käsikirjat 2020:2. https://www.oph.fi/sites/default/files/documents/resilienssia_rakentamassa_demokratiakasvatuksen_tueksi.pdf

Onko nuori mieli ongelma? Avauksia toisin näkemiseen ja tekemiseen

Julkisessa keskustelussa on jo pitkään oltu huolissaan nuorista, heidän hyvinvoinnistaan ja mielenterveydestä. Samoin nuorten ’mieleen’ liittyvillä ongelmilla selitetään julkisessa keskustelussa mitä erinäisimpiä asioita; heikkoa työmarkkina-asemaa, työttömyyttä, heikkoa koulumenestystä tai syrjäytymistä. Nuoria koskevan huolipuheen seurauksena on kehitelty erilaisia tukijärjestelmiä, joiden tarkoituksena on edistää nuorten mielenterveyttä ja mielen hyvinvointia ja samalla nopeuttaa siirtymiä koulutukseen ja työelämään. Olemme Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessamme tarkastelleet nuorille suunnattuja tukijärjestelmiä haavoittuvuuden eetoksen kautta. Haavoittuvuuden eetoksesta on kysymys silloin, kun yhteiskunnallisina ja rakenteellisina nähdyt ongelmat ajatellaan yksilön puutteina ja vajavaisuuksina, ja jolloin myös ratkaisut nähdään yksilön vastuulla olevina. Tammikuun lopussa järjestetyssä hankkeen lopputilaisuudessa saimme kuulla hankkeessa työskentelevien tutkijoiden puheenvuoroja, jotka haastoivat ja kyseenalaistivat haavoittuvuuden eetoksessa nuoriin ja nuoriin aikuisiin kohdistuvaa mielenterveyspuhetta. Valitsimme tilaisuuden teemaksi mielen, koska se on nuorten ja haavoittuvuuden eetoksen kannalta kiinnostava risteymä, johon kulminoituu monia tärkeitä kysymyksiä, joita oli syytä tarkastella yhteiskunnallisesti ja yhteiskuntatieteellisesti.

Emme toki halua kiistää, etteikö nuorten elämässä olisi vastoinkäymisiä tai etteikö vallitsevassa ajassa olisi jotain mihin nuoret reagoivat. Neljän vuoden tutkimus on kuitenkin saanut meidät tutkijoina pohtimaan, mikseivät nuoria koskevat ongelmat näytä helpottuvan, vaikka niitä yritetään niin kovasti erilaisten tukitoimien avulla ratkaista? Voisiko olla niin, että ongelma ei välttämättä olisikaan nuorissa? Voiko yhteiskunnassa olla jotakin, mikä haavoittaa tai tekee nuorista haavoittuvia? Projektimme lopputilaisuudessa olemme tutkijoina kääntäneet katseen yksilöstä järjestelmään, käytäntöihin, rakenteisiin ja politiikkaan ja kysyneet mikä vallitsevassa ajassa tekee nuorista haavoittuvia. Olemme myös halunneet esittää mahdollisuuden toisin näkemiseen ja toisin ajattelemiseen, jonka toivomme vielä tulevaisuudessa edesauttavan toisin tekemisen kulttuuria.

Ongelmien paikantuminen yksilöön ja tämän haavoittuvuuteen  

Haavoittuvuus on houkutteleva käsite, sillä sen avulla on mahdollista tarkastella yhteiskunnallisia ja rakenteellisia ’ongelmia’ yksilöllisinä vajavaisuuksina. Samoin haavoittuvuuteen kytkeytyy vastuu hoitaa ja hoivata kärsiviksi ja haavoittuviksi nimettyjä, usein heidän oman etunsa ja hyvinvointinsa nimissä. Hallinnan näkökulmasta tämä voi näyttäytyä tehokkaana; kukapa tahtoisi arvostella toimenpiteitä, joilla haavoittuvia yksilöitä tai ihmisryhmiä autetaan ja samalla taataan yhteiskunnan turvallisuus, talouskasvu ja kaikin puolin hyvä tulevaisuus kaikille? Näin haavoittuvuuden eetos onkin valitsevassa yksilöllisyyttä ja yksilön vastuuta korostavassa eetoksessa ujutettu keskeiseksi poliittisen ohjauksen teemaksi, ja aivan erityisesti sitä käytetään perusteena erilaisille nuoriin kohdistuville ohjaus- ja tukitoimille.

Nuorisopolitiikkaa Suomessa ja EU:ssa, tutkinut tutkijatohtori Katariina Mertanen tuo puheenvuorossaan esille, kuinka nuorten haavoittuvuus ja siihen yhdistyvät tarpeet hyvinvoinnin edistämisestä ja syrjäytymisen ehkäisemisestä on yksi hyväksytyimmistä päämääristä niin EU:ssa kuin Suomessakin. Työmarkkinoiden ja koulutuksen ulkopuolella olevia nuoria pidetään usein erityisen haavoittuvana ryhmänä. Tähän haavoittuvuuteen liitetään myös kuvaukset nuorista epäkypsinä, hauraina ja epäitsenäisenä sekä intensiivisen avun ja tuen tarpeessa olevina. Haavoittuvuus ja eronteot liitetäänkin, Mertanen toteaa, niin kutsuttuun nuorten mielenterveysepidemiaan – alati kiihtyvään keskusteluun nuorten pahoinvoinnista ja yleistyvistä mielenterveysongelmista. Tutkijatohtori Tuuli Kurki tuo puolestaan puheenvuorossaan esille, kuinka haavoittuvuus on viime aikoina yhtä enemmän liitetty pakolaisiin ja maahanmuuttajataustaisiin, jolloin rasismista ja syrjinnästä keskustellaan yhteiskunnallisessa diskurssissa lähinnä siitä koituvien mielenterveyden haasteiden kautta.

Nuorten ajateltu haavoittuvuus on synnyttänyt laajamittaisen koneiston erilaisia koulutuksen ja mielenterveyden tukitoimia, joita olemme tässä tutkimushankkeessa tarkastelleet nuorten tukijärjestelminä. Yhtenä esimerkkinä tukijärjestelmistä toimii kolmannen sektorin mielenterveystyö, josta tutkijatohtori Elina Ikävalko keskustelee puheenvuorossaan. Haavoittuvuuden eetos voi tarkoittaa mielenterveystyössä biolääketieteellisen lähestymistavan ensisijaisuutta ja mielenterveyden tarkastelua irrallisena yhteiskunnallisista tai kulttuurisista rakenteista. Kolmannen sektorin mielenterveystyötä ohjaavat osaltaan “normalisoivat” pyrkimykset vahvistaa mielen hyvinvointia sekä yksilöllisiä voimavaroja ja kompetensseja nuorten aikuisten työelämään tai koulutukseen kiinnittymisen edistämiseksi. Ikävalko kutsuu toisin tekemiseksi sellaisia mielenterveystyön käytäntöjä, jotka asettuvat vastahankaan suhteessa normalisaation pyrkimyksiin ja tekevät vastarintaa yksilökeskeiselle ajattelulle.  Tällaista toisin tekemistä on kolmannella sektorilla myös paljon. Toisin tekeminen voi tarkoittaa esimerkiksi vaihtoehtoisia tulkintoja biolääketieteelliselle ihmiskuvalle ja kohdattujen vaikeuksien sairaustulkinnalle sekä huomion kiinnittämistä sosiaalisten olosuhteiden vaikutuksiin mielenterveyteen ja toipumiseen. Tällöin tunnistetaan, että esimerkiksi syrjintä, toimeentulon niukkuus tai jatkuva taistelu byrokratian kanssa ovat erottamattomasti sidoksissa niihin. Tämä pyrkimys korostaa yhteisön voimaa ja siitä kumpuavaa poliittista toimijuutta.

Nuorten tukijärjestelmien sisällöt perustuvat erilaisiin psykologisiin ja terapeuttisiin käytäntöihin, jotka tarjoavat omanlaisensa käsikirjoituksen sille, kuinka nuorten ongelmia tarkastellaan, ja kuinka kyseisiä ongelmia tulisi yhteiskunnan tasolla hoitaa. Samoin terapeuttiset käytännöt ja mielenterveyden häiriöiden kuvastot toimivat nuorille itseymmärryksen lähteinä, joiden kautta omaa paikkaa yhteiskunnassa rakennetaan. Puheenvuorossaan Haavoittuvuuden jälkeen Dosentti Marja-Liisa Honkasalo kuvastaa yhteiskunnallista siirtymää haavoittuvuuden eetoksesta resilisenssin eetokseen. Koulutuspoliittisessa ohjauksessa resilienssillä tarkoitetaan yksilön psyykkistä sopeutumiskykyä ja joustoa, sekä kykyä selviytyä elämän koettelemuksista. Tukijärjestelmissä yksilön haavoittuvuutta pyritään korjaamaan resilienssiä kasvattamalla, mikä käytännössä tarkoittaa erilaista ohjausta ja valmennusta psyykkisen selviytymis- ja palautumiskyvyn kehittämiseen. Resilienssiä opetetaan kehittämällä nuoren kykyä tunnistaa ja ohjata tunteita ja tuottaa itseä normin osoittamilla tavoilla.

Ajatus resilienssistä yksilön haavoittuvuuden parantajana on lähtökohtaisesti ongelmallinen. Resilienssin kasvattaminen osana oikeanlaista yhteiskuntaan sosiaalistumista rakentaa monista vaikeista yhteiskunnallisista ongelmista ja rakenteellisista eriarvoisuuksista yksilöllisen selviytymisen kysymyksiä. Esimerkiksi rasismin, syrjinnän tai köyhyyden vaikutuksia yksilön mielenterveyteen pyritään ehkäisemään juuri itseluottamusta, resilienssiä ja tunnetaitoja kehittämällä. Resilienssiä kasvattamalla nuoria sosiaalistetaan maailmaan, jossa selviytymiskyky, itsensä kehittäminen, yrittäminen ja loputon sisu nähdään keinoksi selvitä kovassa ja epäoikeudenmukaisessa maailmassa. Tästä voidaan puhua tukijärjestelmien uusintamana julmana optimismina, sillä kaikki elämässä ei korjaannu pelkästään asennetta muuttamalla.

Toisin näkemisen ja tekemisen mahdollisuus

Haavoittuvuus-keskusteluista on varsin systemaattisesti puuttunut haavoittuneessa asemassa olevien oma näkemys tilanteestaan. Ongelmallista on myös se, että vallitsevassa keskustelussa ei ole juuri mahdollisuutta nuorten mielenterveyttä määrittävien psykologisten, psykiatristen ja lääketieteellisten tietomuotojen ulkopuoliselle ajattelulle. Tutkimushankkeemme tutkijat ovat yksimielisiä sen suhteen, että mieltä ja mielenterveyttä koskevassa keskustelussa nuoria ja heidän mieltä tulisi tarkastella myös yhteiskunnallisesta ja yhteiskuntatieteellisestä näkökulmasta. Tarkastelemalla asioista sosiologisesta näkökulmasta, voitaisiin paremmin ymmärtää sitä, että yhteiskunta itsessään voi synnyttää tilanteita, joissa ei yksilön yksinkertaisesti ole hyvä olla. Näin voitaisiin hedelmällisemmin tarkastella haavoittuvuutta yhteiskunnallisten ilmiöiden välisissä suhteissa ja eronteoissa rakentuvana tilana. Toisin tekeminen voisi tässä suhteessa tarkoittaa yksilökeskeisen ajattelutavan haastamista tai huomion kiinnittämistä sosiaalisiin olosuhteisiin, jotka vaikuttavat mielenterveyteen ja toipumiseen. Tällöin tunnistetaan, että syrjintä, toimeentulon niukkuus tai jatkuva taistelu byrokratian kanssa ovat erottamattomasti sidoksissa mieleen ja mielenterveyteen.

Toisinajattelun pohjana toimiikin se, että yksilön mieltä, mielenterveyttä ja hyvinvointia koskeva yhteiskunnallinen ja poliittinen vakavuus nostetaan uudella tavalla keskustelun areenalle. Tämä edellyttää myös laajamittaista reflektioita sen suhteen, mitä on mielenterveys ja hyvinvointi, ja kenen ehdoilla sitä tuotetaan. Entä minkälainen on se ideaali ihmisyys, mihin resilienssin kasvattamisella tähdätään, ja kenen tarpeita tällä palvellaan? Tärkeä olisi myös nostaa julkiseen keskusteluun minkälaisiin ideologioihin ja poliittisiin tahtotiloihin nuorten haavoittuviksi nimeäminen liittyy, ja kuka sanelee ehdot ideaalille kansalaisuudelle. Olemme hankkeessamme pyrkineet ankkuroimaan nuorten haavoittuvuutta ja mieltä koskevat kysymykset laajempiin yhteiskunnallisiin konteksteihin, valtasuhteisiin ja yhteiskunnallisiin erontekoihin. Toivomme myös, että tämän työn hedelmät kantaisivat tulevaisuuteen ja synnyttäisivät keskustelua, jossa nuoruudesta ja nuorten asemasta voitaisiin keskustella avoimemmin ja jossa nuoruudesta ei tulisi ohipuhuttua.

 Saara Vainio

Kirjoitus pohjautuu 27.1.2021 järjestettyyn Nuorten tukijärjestelmät haavoittuvuuden eetoksessa loppuseminaariin Nuoret, mieli ja terveys toisin nähtynä. Seminaarissa puheenvuoron saivat tutkijatohtorit Katariina Mertanen, Tuuli Kurki, Elina Ikävalko, professori Kristiina Brunila sekä dosentti Marja-Liisa Honkasalo. Kirjoittaja valmistelee väitöskirjaansa samassa hankkeessa.

Mitä tulikaan tehdyksi? 10 vuotta nuorten siirtymien ja koulutuksen tutkimusta

Vuonna 2010 menin tekemään tutkimusta vankilaan siitä, mitä yhteiskunnalla on tarjota vankilassa eläville nuorille aikuisille. Siitä lähti liikkeelle kaiken kaikkiaan 10 vuotta kestänyt tutkimus, joka laajeni isoksi monitieteiseksi tutkimusryhmäksi, kolmeksi tutkimushankkeeksi ja vankilan ulkopuolelle kaikkeen siihen koulutukseen, mitä eri lähtökohdista tuleville nuorille aikuisille on yhteiskunnassa tarjolla.

Kymmenen vuoden ajan olen ollut mukana tutkimassa eri olosuhteista tuleville nuorille ja nuorille aikuisille tarjolla olevaa formaalia ja informaalia koulutusta Suomessa ja eri puolilla maailmaa. Olen vieraillut lukuisissa koulutusorganisaatioissa, vankiloissa, valmentavassa koulutuksessa, ohjaavissa, kuntouttavissa ja kotouttavissa ohjelmissa, työ- ja taidepajoilla, nuorten työllisyyttä ja koulutukseen hakeutumista tukevissa palveluissa sekä lyhytkestoisissa projekteissa. Olen saanut tavata hyvin eri olosuhteissa eläviä nuoria aikuisia ja heidän kanssaan työskenteleviä.

Tutkimuksen aikana on herännyt lisää kysymyksiä. Olen pohtinut samanaikaista hyvää tarkoittavuutta ja kohtaamattomuutta koulutuksen ja nuorten elämänpiirien välillä ja ylipäätään nuorille aikuisille tarjolla olevaa paikkaa ja toimijuutta koulutuksessa ja yhteiskunnassa. Koulutuksen osalta olen miettinyt sen tavoitteita ja ideologioita, millaisia asioita koulutus korostaa ja mistä se ehkä vaikenee.

Yhteiskuntatieteilijä kääntää katseen yksilöstä järjestelmään, käytäntöihin, rakenteisiin, politiikkaan, kaikkialle sinne, mikä säätelee ja mahdollistaa ymmärrystämme, olemassaoloamme ja toimintaamme kuitenkaan yksilöä menettämättä. Yhteiskuntatieteilijä tarkastelee yksilöitä ja kokemuksia laajemmassa yhteiskunnallisessa, historiallisessa, kulttuurisessa ja (talous)poliittisessa kontekstissa. Yhteiskuntatieteilijä ei ota annettuna eikä leiki tietävänsä paremmin. Monitieteisyys on ollut tutkimuksen rikkaus. Kolmessa johtamassani tutkimushankkeessa ovat kohdanneet ainakin nuoriso- ja koulutuspolitiikan tutkimus, sosiologian tutkimus, filosofinen ja vammaistutkimus sekä rasismin ja sukupuolentutkimus.

Olen päässyt keskustelemaan eri olosuhteissa elävien nuorten kanssa ja osallistumaan heille suunnattuun koulutukseen. Olen törmännyt monenlaisiin nuorten aikuisten kohtaamiin ongelmiin, kuten eriarvoisuuteen ja syrjäyttämiseen, köyhyyteen, syrjintään, vähättelyyn, seksismiin, rasismiin ja nuoriin kohdistuviin paineisiin ja odotuksiin. Nämä ongelmat näyttävät kuitenkin siirtymäkoneistossa’ kääntyvän – ehkä sitä edelleen täysin ymmärtämättä – kysymyksiksi nuorten itsevastuullisuudesta ja itsen ja käyttäytymisen muokkaamisesta – mikä saattaa jättää nuoret melko mahdottomankin tehtävän äärelle. Olen saanut tavata myös nuorten kanssa työskenteleviä, jotka samoin kohtaavat paineita ja odotuksia ja kantavat huolta nuorista sekä työn niukoista resursseista.

Poliittisen ohjauksen tarkastelu sekä kansallisessa että kansainvälisessä kontekstissa on tuonut lisää ymmärrystä siihen, millaisin ideologioin ja intressein nuoria aikuisia ja heille suunnattua koulutusta kulloinkin poliittisesti mahdollistetaan. Olen tuonut usean vuoden ajan esille nuoria koskevan poliittisen ohjauksen ideologioista kumpuavia ristiriitoja ja jännitteitä. Ideologia ja intressit ovat näyttäneet kapenevan nuorten työllistettävyyteen ja tulosyksiköintiin eli tietynlaiseen ideaaliin käyttäytymiseen, itsevastuullisuuteen, asenteisiin ja tunnetiloihin.

Kymmenen vuotta on pitkä aika tehdä tutkimusta. Olemme tutkimushankkeissa julkaisseet useita kymmeniä tieteellisiä artikkeleita, kirjoja ja muita julkaisuja ja lisää on vielä tulossa. Lisäksi tutkimushankkeista on valmistunut ja valmistumassa lukuisia graduja ja väitöskirjoja. Olemme järjestäneet ja olleet mukana kymmenissä tilaisuuksissa Suomessa ja eri puolilla maailmaa. Palaute on yleensä ollut hyvin myönteistä, että vihdoinkin näistä ongelmista puhutaan.

Kolmesta tutkimushankkeesta ja eri konteksteissa tuotetuista isoista aineistoista olisi edelleen paljon sanottavaa. Olen nähnyt lukuisia kertoja sen, kuinka aiemmin yhteiskunnallisina ja rakenteellisina nähdyt ongelmat nähdään hyvää tarkoittavassa hengessä ennemminkin nuoreen kiinnittyvinä puutteina ja vajavaisuuksina, jolloin myös ratkaisut nähdään yksilön vastuulla olevina. Vaikka yksilöä ei voi muuttaa, siihen on kuitenkin pyritty. Yksilön muutospyrkimykset lienevät olevan jossain mielessä helpompia kuin rakenteiden, kohtelun, oletusten ja käytäntöjen muuttaminen. Nuorten kohtaamia ongelmia ei ole aina välttämättä otettu ihan vakavasti tai ne on käsikirjoitettu etukäteen nuorelta kysymättä tietynlaisiksi. Nuorten tehtäväksi on lähinnä jäänyt ottaa koulutus ja muu tuki vastaan ja harjoittaa itsevastuullisuutta.

Olen nähnyt myös toisenlaisia pyrkimyksiä, sellaisia, joissa nuoret ovat voineet olla ja toimia omalla tavallaan. Nuoria on kohdeltu vertaisina ja heidän kanssaan on keskusteltu yhteiskunnallisista ongelmista, politiikasta ja valtasuhteista. Lähtökohtana on ollut ajatus siitä, että nuorten kohtaamat ongelmat eivät välttämättä kumpuakaan nuorten sisältä, heidän olemuksesta ja ominaisuuksista vaan yhteiskunnasta, politiikasta, rakenteista, käytännöistä, kohtelusta ja oletuksista, rasismista, sukupuolijärjestelmästä ja talouspoliittisista ratkaisuista. Tällainen kohtelu on voinut luoda koulutukseen toisenlaisen ilmapiirin ja osallisuuden kokemuksen kuin sellainen, jossa nuorille on opetettu sisäisen yrittäjyyden löytämistä.

Osa nuorista aikuisista selvästi reagoi johonkin tässä yhteiskunnallisessa tilanteessa ja sitä ei pidä ohittaa. Olen kantanut huolta siitä yksipuolisuudesta, jolla nuorista ja nuorten elämästä julkisuudessa keskustellaan, millaiseen koulutukseen rahoitusta kohdistetaan ja mikä nuorille tarjolla oleva yhteiskunnallinen asema ylipäätään on. CoSupport-hankkeemme lopputilaisuudessa kysyin, että entä jos tilannetta tarkasteltaisiinkin yhteiskuntatieteellisesti ja huomioimalla laajempia yhteiskunnallisia ja poliittisia muutoksia, niitä olosuhteita, joissa sekä ongelmat että niiden ratkaisut muodostuvat? Entä jos nuorten kanssa keskustelisikin sosiologi, filosofi tai rasismin tutkija? Entä jos hellitettäisiin hetkeksi siitä ajatuksesta, että ongelma on lähtökohtaisesti nuoressa, hänen ominaisuuksissa, olemuksessa tai taustassa? Miltä ongelma sitten näyttäisi ja missä se olisi.

Kristiina Brunila