Onko nuori mieli ongelma? Avauksia toisin näkemiseen ja tekemiseen

Julkisessa keskustelussa on jo pitkään oltu huolissaan nuorista, heidän hyvinvoinnistaan ja mielenterveydestä. Samoin nuorten ’mieleen’ liittyvillä ongelmilla selitetään julkisessa keskustelussa mitä erinäisimpiä asioita; heikkoa työmarkkina-asemaa, työttömyyttä, heikkoa koulumenestystä tai syrjäytymistä. Nuoria koskevan huolipuheen seurauksena on kehitelty erilaisia tukijärjestelmiä, joiden tarkoituksena on edistää nuorten mielenterveyttä ja mielen hyvinvointia ja samalla nopeuttaa siirtymiä koulutukseen ja työelämään. Olemme Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessamme tarkastelleet nuorille suunnattuja tukijärjestelmiä haavoittuvuuden eetoksen kautta. Haavoittuvuuden eetoksesta on kysymys silloin, kun yhteiskunnallisina ja rakenteellisina nähdyt ongelmat ajatellaan yksilön puutteina ja vajavaisuuksina, ja jolloin myös ratkaisut nähdään yksilön vastuulla olevina. Tammikuun lopussa järjestetyssä hankkeen lopputilaisuudessa saimme kuulla hankkeessa työskentelevien tutkijoiden puheenvuoroja, jotka haastoivat ja kyseenalaistivat haavoittuvuuden eetoksessa nuoriin ja nuoriin aikuisiin kohdistuvaa mielenterveyspuhetta. Valitsimme tilaisuuden teemaksi mielen, koska se on nuorten ja haavoittuvuuden eetoksen kannalta kiinnostava risteymä, johon kulminoituu monia tärkeitä kysymyksiä, joita oli syytä tarkastella yhteiskunnallisesti ja yhteiskuntatieteellisesti.

Emme toki halua kiistää, etteikö nuorten elämässä olisi vastoinkäymisiä tai etteikö vallitsevassa ajassa olisi jotain mihin nuoret reagoivat. Neljän vuoden tutkimus on kuitenkin saanut meidät tutkijoina pohtimaan, mikseivät nuoria koskevat ongelmat näytä helpottuvan, vaikka niitä yritetään niin kovasti erilaisten tukitoimien avulla ratkaista? Voisiko olla niin, että ongelma ei välttämättä olisikaan nuorissa? Voiko yhteiskunnassa olla jotakin, mikä haavoittaa tai tekee nuorista haavoittuvia? Projektimme lopputilaisuudessa olemme tutkijoina kääntäneet katseen yksilöstä järjestelmään, käytäntöihin, rakenteisiin ja politiikkaan ja kysyneet mikä vallitsevassa ajassa tekee nuorista haavoittuvia. Olemme myös halunneet esittää mahdollisuuden toisin näkemiseen ja toisin ajattelemiseen, jonka toivomme vielä tulevaisuudessa edesauttavan toisin tekemisen kulttuuria.

Ongelmien paikantuminen yksilöön ja tämän haavoittuvuuteen  

Haavoittuvuus on houkutteleva käsite, sillä sen avulla on mahdollista tarkastella yhteiskunnallisia ja rakenteellisia ’ongelmia’ yksilöllisinä vajavaisuuksina. Samoin haavoittuvuuteen kytkeytyy vastuu hoitaa ja hoivata kärsiviksi ja haavoittuviksi nimettyjä, usein heidän oman etunsa ja hyvinvointinsa nimissä. Hallinnan näkökulmasta tämä voi näyttäytyä tehokkaana; kukapa tahtoisi arvostella toimenpiteitä, joilla haavoittuvia yksilöitä tai ihmisryhmiä autetaan ja samalla taataan yhteiskunnan turvallisuus, talouskasvu ja kaikin puolin hyvä tulevaisuus kaikille? Näin haavoittuvuuden eetos onkin valitsevassa yksilöllisyyttä ja yksilön vastuuta korostavassa eetoksessa ujutettu keskeiseksi poliittisen ohjauksen teemaksi, ja aivan erityisesti sitä käytetään perusteena erilaisille nuoriin kohdistuville ohjaus- ja tukitoimille.

Nuorisopolitiikkaa Suomessa ja EU:ssa, tutkinut tutkijatohtori Katariina Mertanen tuo puheenvuorossaan esille, kuinka nuorten haavoittuvuus ja siihen yhdistyvät tarpeet hyvinvoinnin edistämisestä ja syrjäytymisen ehkäisemisestä on yksi hyväksytyimmistä päämääristä niin EU:ssa kuin Suomessakin. Työmarkkinoiden ja koulutuksen ulkopuolella olevia nuoria pidetään usein erityisen haavoittuvana ryhmänä. Tähän haavoittuvuuteen liitetään myös kuvaukset nuorista epäkypsinä, hauraina ja epäitsenäisenä sekä intensiivisen avun ja tuen tarpeessa olevina. Haavoittuvuus ja eronteot liitetäänkin, Mertanen toteaa, niin kutsuttuun nuorten mielenterveysepidemiaan – alati kiihtyvään keskusteluun nuorten pahoinvoinnista ja yleistyvistä mielenterveysongelmista. Tutkijatohtori Tuuli Kurki tuo puolestaan puheenvuorossaan esille, kuinka haavoittuvuus on viime aikoina yhtä enemmän liitetty pakolaisiin ja maahanmuuttajataustaisiin, jolloin rasismista ja syrjinnästä keskustellaan yhteiskunnallisessa diskurssissa lähinnä siitä koituvien mielenterveyden haasteiden kautta.

Nuorten ajateltu haavoittuvuus on synnyttänyt laajamittaisen koneiston erilaisia koulutuksen ja mielenterveyden tukitoimia, joita olemme tässä tutkimushankkeessa tarkastelleet nuorten tukijärjestelminä. Yhtenä esimerkkinä tukijärjestelmistä toimii kolmannen sektorin mielenterveystyö, josta tutkijatohtori Elina Ikävalko keskustelee puheenvuorossaan. Haavoittuvuuden eetos voi tarkoittaa mielenterveystyössä biolääketieteellisen lähestymistavan ensisijaisuutta ja mielenterveyden tarkastelua irrallisena yhteiskunnallisista tai kulttuurisista rakenteista. Kolmannen sektorin mielenterveystyötä ohjaavat osaltaan “normalisoivat” pyrkimykset vahvistaa mielen hyvinvointia sekä yksilöllisiä voimavaroja ja kompetensseja nuorten aikuisten työelämään tai koulutukseen kiinnittymisen edistämiseksi. Ikävalko kutsuu toisin tekemiseksi sellaisia mielenterveystyön käytäntöjä, jotka asettuvat vastahankaan suhteessa normalisaation pyrkimyksiin ja tekevät vastarintaa yksilökeskeiselle ajattelulle.  Tällaista toisin tekemistä on kolmannella sektorilla myös paljon. Toisin tekeminen voi tarkoittaa esimerkiksi vaihtoehtoisia tulkintoja biolääketieteelliselle ihmiskuvalle ja kohdattujen vaikeuksien sairaustulkinnalle sekä huomion kiinnittämistä sosiaalisten olosuhteiden vaikutuksiin mielenterveyteen ja toipumiseen. Tällöin tunnistetaan, että esimerkiksi syrjintä, toimeentulon niukkuus tai jatkuva taistelu byrokratian kanssa ovat erottamattomasti sidoksissa niihin. Tämä pyrkimys korostaa yhteisön voimaa ja siitä kumpuavaa poliittista toimijuutta.

Nuorten tukijärjestelmien sisällöt perustuvat erilaisiin psykologisiin ja terapeuttisiin käytäntöihin, jotka tarjoavat omanlaisensa käsikirjoituksen sille, kuinka nuorten ongelmia tarkastellaan, ja kuinka kyseisiä ongelmia tulisi yhteiskunnan tasolla hoitaa. Samoin terapeuttiset käytännöt ja mielenterveyden häiriöiden kuvastot toimivat nuorille itseymmärryksen lähteinä, joiden kautta omaa paikkaa yhteiskunnassa rakennetaan. Puheenvuorossaan Haavoittuvuuden jälkeen Dosentti Marja-Liisa Honkasalo kuvastaa yhteiskunnallista siirtymää haavoittuvuuden eetoksesta resilisenssin eetokseen. Koulutuspoliittisessa ohjauksessa resilienssillä tarkoitetaan yksilön psyykkistä sopeutumiskykyä ja joustoa, sekä kykyä selviytyä elämän koettelemuksista. Tukijärjestelmissä yksilön haavoittuvuutta pyritään korjaamaan resilienssiä kasvattamalla, mikä käytännössä tarkoittaa erilaista ohjausta ja valmennusta psyykkisen selviytymis- ja palautumiskyvyn kehittämiseen. Resilienssiä opetetaan kehittämällä nuoren kykyä tunnistaa ja ohjata tunteita ja tuottaa itseä normin osoittamilla tavoilla.

Ajatus resilienssistä yksilön haavoittuvuuden parantajana on lähtökohtaisesti ongelmallinen. Resilienssin kasvattaminen osana oikeanlaista yhteiskuntaan sosiaalistumista rakentaa monista vaikeista yhteiskunnallisista ongelmista ja rakenteellisista eriarvoisuuksista yksilöllisen selviytymisen kysymyksiä. Esimerkiksi rasismin, syrjinnän tai köyhyyden vaikutuksia yksilön mielenterveyteen pyritään ehkäisemään juuri itseluottamusta, resilienssiä ja tunnetaitoja kehittämällä. Resilienssiä kasvattamalla nuoria sosiaalistetaan maailmaan, jossa selviytymiskyky, itsensä kehittäminen, yrittäminen ja loputon sisu nähdään keinoksi selvitä kovassa ja epäoikeudenmukaisessa maailmassa. Tästä voidaan puhua tukijärjestelmien uusintamana julmana optimismina, sillä kaikki elämässä ei korjaannu pelkästään asennetta muuttamalla.

Toisin näkemisen ja tekemisen mahdollisuus

Haavoittuvuus-keskusteluista on varsin systemaattisesti puuttunut haavoittuneessa asemassa olevien oma näkemys tilanteestaan. Ongelmallista on myös se, että vallitsevassa keskustelussa ei ole juuri mahdollisuutta nuorten mielenterveyttä määrittävien psykologisten, psykiatristen ja lääketieteellisten tietomuotojen ulkopuoliselle ajattelulle. Tutkimushankkeemme tutkijat ovat yksimielisiä sen suhteen, että mieltä ja mielenterveyttä koskevassa keskustelussa nuoria ja heidän mieltä tulisi tarkastella myös yhteiskunnallisesta ja yhteiskuntatieteellisestä näkökulmasta. Tarkastelemalla asioista sosiologisesta näkökulmasta, voitaisiin paremmin ymmärtää sitä, että yhteiskunta itsessään voi synnyttää tilanteita, joissa ei yksilön yksinkertaisesti ole hyvä olla. Näin voitaisiin hedelmällisemmin tarkastella haavoittuvuutta yhteiskunnallisten ilmiöiden välisissä suhteissa ja eronteoissa rakentuvana tilana. Toisin tekeminen voisi tässä suhteessa tarkoittaa yksilökeskeisen ajattelutavan haastamista tai huomion kiinnittämistä sosiaalisiin olosuhteisiin, jotka vaikuttavat mielenterveyteen ja toipumiseen. Tällöin tunnistetaan, että syrjintä, toimeentulon niukkuus tai jatkuva taistelu byrokratian kanssa ovat erottamattomasti sidoksissa mieleen ja mielenterveyteen.

Toisinajattelun pohjana toimiikin se, että yksilön mieltä, mielenterveyttä ja hyvinvointia koskeva yhteiskunnallinen ja poliittinen vakavuus nostetaan uudella tavalla keskustelun areenalle. Tämä edellyttää myös laajamittaista reflektioita sen suhteen, mitä on mielenterveys ja hyvinvointi, ja kenen ehdoilla sitä tuotetaan. Entä minkälainen on se ideaali ihmisyys, mihin resilienssin kasvattamisella tähdätään, ja kenen tarpeita tällä palvellaan? Tärkeä olisi myös nostaa julkiseen keskusteluun minkälaisiin ideologioihin ja poliittisiin tahtotiloihin nuorten haavoittuviksi nimeäminen liittyy, ja kuka sanelee ehdot ideaalille kansalaisuudelle. Olemme hankkeessamme pyrkineet ankkuroimaan nuorten haavoittuvuutta ja mieltä koskevat kysymykset laajempiin yhteiskunnallisiin konteksteihin, valtasuhteisiin ja yhteiskunnallisiin erontekoihin. Toivomme myös, että tämän työn hedelmät kantaisivat tulevaisuuteen ja synnyttäisivät keskustelua, jossa nuoruudesta ja nuorten asemasta voitaisiin keskustella avoimemmin ja jossa nuoruudesta ei tulisi ohipuhuttua.

 Saara Vainio

Kirjoitus pohjautuu 27.1.2021 järjestettyyn Nuorten tukijärjestelmät haavoittuvuuden eetoksessa loppuseminaariin Nuoret, mieli ja terveys toisin nähtynä. Seminaarissa puheenvuoron saivat tutkijatohtorit Katariina Mertanen, Tuuli Kurki, Elina Ikävalko, professori Kristiina Brunila sekä dosentti Marja-Liisa Honkasalo. Kirjoittaja valmistelee väitöskirjaansa samassa hankkeessa.

Leave a Reply

Your email address will not be published.